VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS,

1. SUOMALAINEN JA RUOTSALAINEN OIKEUS.

Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.

Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä. Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.

Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus, ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus, jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal. oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa, Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa, papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat, niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.

Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.

Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuului Varsinais-Suomi ja alinen Satakunta. Tämä alue käsitti epäilemättä ne osat maata, mitkä aikaisimmin joutuivat kristinopin ja Ruotsin vallan vaikutuksen alaisiksi (ensimäisen ristiretken alue). Nimitys suomalainen oikeus kohdistuu niin erityisesti tämän alueen suomalaisiin asukkaisiin, että sitä on katsottava asukkaiden heimonimeksi. Suomal. oikeuden alue siis ilmaisee suomalaiseksi nimitetyn heimon leviämisalaa ensimäisen kirkollisen verotuksen aikana.

Erilaisuus, mikä ilmenee suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä niiden vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa, näyttää riippuneen ensi sijassa erilaisista kansallisista taloustavoista. Ruotsalaisella alueella s.o. V.-Suomen saaristossa (paitsi Paraisissa) ja rannikoilla oli karjanhoitoon perustuva peltoviljelys ensimäisiä kymmenyksiä määrättäessä jo vakaantunut; vero luonnollisimmin maksettiin väestön tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta. Suomal. oikeuden alueella sitävastoin oli vielä alkuperäisen suomal. heimotavan perintönä vallalla viljelysmuoto, joka ei perustunut karjaan ja kotipeltoihin, vaan laaja-alaiseen kaskitalouteen; tällä alueella ei nähtävästikään ollut paljon karjaa,[433] mutta runsaasti viljaa, ja senvuoksi se maksoi ensimäiset kymmenyksensä viljassa, joka täällä meriteitten läheisyydessä varmaan oli yhtä tärkeä ja kaupassa käypä kuin ruotsalaisten seutujen voikin.

Paitsi piispan "nokkaveroa", maksettiin ruotsal. oikeudessa voissa myöskin ruokalisä ja n.s. lehmävero (komålssmör). Myöskin maallisessa verotuksessa 1300-luvun alkupuolella mainitaan voiveron kuuluvan ruotsal. oikeuteen.[434] Voiverot tämän mukaan olivat erittäin tärkeä, luultavasti aivan hallitseva osa ruotsal. oikeuden verojärjestelmässä. On mahdotonta otaksua, että ratkaisevana tässä kohden olisi ollut yksinomaan sellainen tilapäinen seikka, kuin että voi oli veronsaajalle edullisempi, mutta hyvin asianmukaista on, että verotus noudatti taloudellis-heimollisia tapoja ja että voita otettiin sieltä, mistä voita saatiin, ja viljaa sieltä, mistä sitä erityisesti liikeni.

Suomal. ja ruotsal. oikeuden keskinäisissä suhteissa näyttää jo varhain tapahtuneen muutoksia. Havaitaan näet, että ruotsal. oikeuden myöhempiä veroja (ruokalisää y.m.) maksettiin huomattavan paljon laajemmilla alueilla kuin saman oikeuden vanhimpia veroja (piispankymmenyksiä). Toisin sanoen, ruotsal. oikeuden myöhemmät verotavat tulivat käytäntöön eräillä suomal. oikeuden seuduilla. Näiden oikeuksien levenemisalueita yksityiskohtaisesti tutkimalla Fontell on osoittanut, että ruotsal. oikeuden ruokalisää tuli maksettavaksi kaikilla uutisasutuksilla, kansallisuudesta riippumatta,[435] mikä sääntö on selvästi lausuttu myös asiakirjoissa.[436] Jo 1300-luvun alussa tätä sääntöä noudatettiin, mutta luultavasti sitä on käytetty jo 1200-luvulla. Taloudelliselta kannalta tällainen kehitys on hyvin ymmärrettävä. Lounaisen Suomen uutisasutusten metsäoikeudet tulivat varmaan jo aikaisin rajoitetuiksi siihen tapaan kuin Ruotsissakin tytärkylistä (afgärdaby) oli säädetty. Kun uutistaloilla ei ollut tilaisuutta esi-isäin laaja-alaiseen kaskiviljelykseen, täytyi niiden perustaa taloutensa kotipeltoihin ja karjaan ja maksaa veronsa voissa. Muutenkin heimolliset tavat ja ominaisuudet kirkon, hallinnon ja yleensä uusien historiallisten olojen vaikutuksesta vähitellen menettivät alkuperäisen jyrkkyytensä ja tekivät tilaa uusille yhteisille ja yhdenmukaisille oloille.

V.-Suomen asiakirjoissa säilyneistä useista muistoista päättäen suomal. ja ruotsal. oikeuteen kuuluvat asukkaat muodostivat eri verokuntia. Niinpä v. 1463 mainitaan Paimiossa maallisina verokuntina suomal. oikeus ja ruotsal. oikeus.[437] Jako täällä tuskin perustui kansallisuuteen, sillä kirkolliseen suomal. oikeuteen kuului myöhemmin kapea asutusvyöhyke ison joen ja merenlahden varrella sekä Piikkiön joen latvaseutu (vanha suomal. asutus), ruotsal. oikeuteen Sauvonjoen latvaseutu ja itäinen takamaa (uutisasutus).

Rymättylässäkin v. 1463 ryhmitettiin verokunnat suomal. oikeuteen (4 verok.) ja ruotsal. oikeuteen (4 verok.).[438] Jälkimäiseen oikeuteen kuului ainoastaan ulkorantoja ja ulkosaaria s.o. nuorempia asutuksia.

Nekin tilat, mitkä alkuaan kansallisuuden perusteella olivat joutuneet suomal. tai ruotsal. oikeuteen, pysyivät siinä omistajain vaihdoksista huolimatta ja siten saivat samanlaisen pysyvän veroluonteen kuin uutisasutuksilla oli. Kun v. 1335 eräs henkilö vaihtoi Turun piispalle Rymättylän suomal. oikeudessa olevan tilansa, niin tila varmaan jäi suomal. oikeuteen uuden omistajan kansallisuudesta huolimatta.[439] Tunnettu on myöskin, että v. 1446 Liedossa käytiin rajoja suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä, joten täälläkin alueet olivat muuttumattomat.[440] Koko tämä alkuaan kansallinen järjestelmä siten vähitellen kiintyi maahan, muuttui alue- ja maajärjestelmäksi, jolla ei enään ollut mitään tekemistä kansallisuuksien kanssa.

Jo varhain näkyvät eri oikeuksiin kuuluvat verokunnat ryhmittyneen eri veropitäjiksi. Maskun pitäjässä uuden ajan alussa oli 5 verokuntaa, joista 3 (Ylimmäinen, Keskimmäinen ja Utamaan) oli suomal. ja 2 (Karvatun ja Koverin) ruotsal. oikeutta. Viimemainitut ruotsal. oikeuden verokunnat olivat nyk. Merimaskun seudulla ja ne nähtävästi muodostivat sen "Karvatun pitäjän", jota mainitaan v. 1405.[441]

Vehmaan suomal. oikeutta mainitaan hallinnollisena alueena v. 1418, ruotsal. oikeutta samalla tavoin v. 1447.[442] Maalliseen verotukseen nähden Vehmaa v. 1463 jakautui suomal. ja ruotsal. oikeuteen, joissa kummassakin oli 2 verokuntaa.[443] Uuden ajan alussa olivat "Vehmaan suomalainen" ja "Vehmaan ruotsalainen" pitäjä eli "lääni" vielä olemassa, kummassakin 3 verokuntaa.

Aivan samanlainen jako oli keskiajalla Vehmaan naapuriseudussa, Uudellakirkolla. Ruotsal. oikeuden alue esiintyy vv. 1463-1464 "Velluan pitäjän" ja myöhemmin "Pettäisten läänin" nimisenä veropitäjänä, johon alkuaan kuului 2, mutta myöhemmin 3 verokuntaa.[444] Suomal. oikeuteen kuului 3 verokuntaa sisältävä "Hallun pitäjä", jota asiakirjoissa mainitaan vv. 1413, 1437, 1463-1464 ja vielä uuden ajan alussa.[445] Tämä sama jako oli vielä aikaisemmin käytännössä myöskin kirkollisella alalla, sillä 1400-luvun alussa Uudenkirkon kirkkopitäjä oli jaettuna 4 yökuntaan, joista 2 vastaa suomal. ja 2 ruotsal. oikeuden alaa.[446]

Mutta sekä Velluassa että Hallun pitäjässä (Kodialassa) lienee muinoin ollut omat kirkkonsakin; jälkimäisen rauniot vieläkin ovat näkyvissä. Ilmeisesti nämä pienet kirkkokunnat ovat vanhemmat kuin todennäköisesti 1400-luvun alussa perustettu "uuden kirkon" suuri kirkkokunta, johon vanhat pienet kirkkokunnat yhdistettiin. Uudenkirkon suomal. ja ruotsal. oikeuden alueet siis ovat — niinkuin Meinander ja Rinne huomauttavat — aikaisemmin olleet myös kirkkopitäjiä.[447]

Onko tämä kirkkokuntajako riippunut alkuperäisistä kansallisuusoloista vai uutisasutuksesta? Uudenkirkon suomal. oikeuteen kuuluvat alueet olivat Männäisten jokivarrella, ruotsal. oikeuteen pääasiallisesti rannikolla ja Velluan jokilaaksossa. Ei voi väittää näiden pitäjäin ehdottomasti olleen eri kielialueita. Mutta koska ruotsalaisenkin oikeuden alalla V.-Suomessa tavataan ikivanhoja asutuksia ja koska Maskun Karvatun, Vehmaan ruotsal. oikeuden ja Uudenkirkon Velluan pitäjiin selvästi pääasiallisesti kuului rannikko- ja saaristokyliä, joita voi pitää alkuaan ruotsalaisina, on se luulo oikeutettu, että ruotsal. ja suomal. oikeudessa esiintyvän pitäjäjaonkin, niinkuin alkuisin koko suomal. ja ruotsal. oikeuden pohjana ja perustuksena ovat olleet ikivanhat kansallisuusolot, vaikka tämä peruste uutisasutuksen jatkuessa lakkasi olemasta ratkaiseva.

Eerik Pommerilaisen maakirjassa v:lta 1413 mainitaan V.-Suomen veroyksiöiden joukossa myöskin "koukkuja" (krok). Nähtävästi oli koukkulasku tällöin käytännössä ainoastaan pienemmällä V.-Suomen alueella, sillä verokirjoissa mainittujen 1 546 savun ja 54 bolin rinnalla oli koukkujen luku ainoastaan 345 1/8.[448] Ne harvat yksityistapaukset, joissa V.-Suomen koukkuja mainitaan, ovat 1300-luvun loppupuolelta ja seuraavan sataluvun alkupuolelta ja kohdistuvat Maariaan, Paattisiin, Ruskoon ja Vehmaaseen (?),[449] Kaarinaan,[450] Santamalaan ja Lemuun[451] sekä Mynämäkeen.[452] Kaikki nämä koukut, lukuunottamatta epävarmaa Vehmaan tapausta, ovat suomalaisen oikeuden kylissä. Voidaan siten sanoa koukkulaskun puheenaolevana aikana olleen Pohjois-Suomeksi kutsutun V.-Suomen osan suomalaisen asutuksen kansallisena tunnuksena.

2. KANSALLINEN OIKEUDENKÄYTTÖ — KANSALLISIA LAAMANNEJA.

Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin samana vuonna Uudellakirkolla.[455]

Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta, perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.

Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen. Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri lautakuntansa.[456]

Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen, linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se, että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.

Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset. Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman lainkäyttönsä alaisena.[458]

Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla — niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan — vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman heimokunnallisen oikeuden perintöä.

Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324. Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen, niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien tuomioita.

Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan. Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta, minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.

Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]

Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan. He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen tuntemukseen ja toimitukseen.

Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka, että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.

Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]

Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]

V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero (1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa—Maariassa).[469] Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.

Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan, katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473] Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.

V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.

On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin (1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat täydelliseen varjoon.

3. MUITA KANSALLISUUSMUISTOJA.

Edellä kerrotut 1300-luvun alkupuolella toimineet laamannit sekä paljon kauemmin pysyneet suomal. ja ruotsal. oikeus erillisine vero-, pitäjä- ja käräjäjärjestelmineen luovat kuvan kahdesta muinaisesta kansallisuudesta Lounais-Suomessa, joiden välillä ei ollut ainoastaan kielellinen ero, vaan myöskin yhteiskunnallista ja taloudellista eroa.

Kun monellakin lounaisen Suomen seudulla muinoin oli lähekkäin joku hyvin vanha Suomenkylä ja Ruotsinkylä, niin on luultavaa, että niiden asukkaat kerran ovat kuuluneet eri kansallisuuksiin, jotka useissa tärkeissä asioissa olivat toistensa vastakohtia. Juuri tuo jyrkkä raja nähtävästi antoi aiheen kyläin nimittämiseen kansallisuuden mukaan. Tenholassa Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan olivat "Ffynnebol" ja "Swenskabol" eri verokuntia, Paraisissa oleva Sysilahden kylä jakautui vielä uuden ajan alussa kahteen osaan "Finsk Sysilax" ja "Svensk Sysilax", jotka ilmeisesti kansallisuusolojen vuoksi kuuluivat eri verokuntiin.[475] Mutta tämä sama esimerkki on kansallisuuksien myöhempää historiaa suuresti valaiseva; Suomen Sysilahdesta uuden ajan alussa oli jo suurin osa joutunut ulkokyläläisten haltuun ja m.m. oli kahdella Ruotsin Sysilahden isännällä jo taloja Suomen Sysilahdessa.

Kylässä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa kansallisuusmuutos. Sen oli aikaansaanut heimokaudella tuntematon voima: valtiojärjestyksen suojaama omistusoikeus, historiallisen elämän synnyttämä maan ostaminen ja vaihtaminen ja koko uusi taloudellinen taso. "Suomenkylästä" saattoi nyt tulla ruotsalaisten omistama kylä, "Ruotsinkylästä" supisuomalainen asutus; kansallisuus ei enään sulkenut yhteiskunnallista ja taloudellista elämää perinnöllisiin kieliryhmiin, vaan kieliryhmät saivat nyt vapaasti levitä yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän aloille. Se oli vanhemman keskiajan historiallisen kehityksen päätuloksia maamme lounaisissa osissa.