III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURL

1. ITÄMEREN MAITTEN MUINAISET TURKIKSET.

Turkisrikkaus saattoi Pohjolan maat jo varhain etelämpäin maitten kansain tieto- ja vaikutuspiiriin. Jordanes n. vv:n 551-552 aikoina kirjoittamassaan gootilaisten historiassa kertoo svealaisten (Suehans) kauppaavan lukemattomain muitten kansain kautta roomalaisten käytettäväksi eräänlaisia nahkoja, jotka olivat kuuluisia tumman värinsä vuoksi.[95] Toiselta puolen kertovat keskiajan arapialaiset maantieteilijät turkiksista, joita Pohjolan maista kaupattiin itämaille pääasiallisesti Volgan varrella asuvain kauppakansain välityksellä. Ibn Chordâdhbeh 800-luvun keskivaiheilla laaditussa teoksessaan sanoo slaavilaissukuisten Russien (ruotsalaisten) kuljettavan slaavien maan kaukaisimmista osista saukon (majavan) ja mustien kettujen nahkoja sekä miekkoja Roomanmerelle (Mustan- tai Välimeren maihin) ja retkeilevän Kaspianmerellekin, jopa Bagdadiinkin saakka.[96] Eräs vähää myöhemmin elänyt arapialainen kirjoittaja Ibn Ruste kertoo (v. 912), että saarella asuvain ja slaavilaisia hätyytteleväin Russien ainoa elinkeino oli soopelin-, oravan- ja muitten turkisten kauppa.[97]

Al-Masudi, joka eli ennen vuotta 950, kertoo, että mustanketun nahkoja, jotka olivat kaikista turkiksista arvokkaimpia, saatiin pohjoisessa olevasta Burtâsien maasta ja ettei näitä turkiksia ollutkaan muualla kuin siellä ja lähiseuduilla. Valkoisen ja punaisen ketun nahkoja saatiin samasta Burtâsien maasta, jonka turkiskauppa oli niin laaja, että mainittuja turkiksia vietiin Frankkien maahan, Andalusiaan (Espanjaan) ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Burtâseja pitävät monet tutkijat mordvalaisina.

Vielä muudan arapialainen Abû Hâmid (1080-1169 tai 1170) kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgârista Isû nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isûn asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.[98] Siinä on muutamalla piirteellä kuvattu koko vaihtokaupan kulku Persiasta Jäämerelle ja Jäämereltä Persiaan.

Muillakin arapialaisilla kirjoittajilla on tietoja Wisusta. Jaqutin (k. 1229) tietojen mukaan oli Wisun maa kolmen kuukauden matkan päästä Bulgarista. Majavan-, soopelin- ja oravannahkoja Itilin kauppiaat hankkivat Wisusta. Kaikki arapialaiset kirjoittavat tämän maan olevan kylmässä pohjoisessa.

Arapialaisten käyttämät Isû ja Wîsu nimet lienevät samat kuin Bremenin Adamin (n. 1070) mainitsemat Wizzi ja venäläisen Nestorin kronikassa (1100-luvun alulta) mainittu Ves'. Nestorin Ves' tarkoitti Valkeajärven seuduilla asuvaa suomalaista (vepsäläistä) heimoa, mutta arapialaiset Wisu nimellä mahdollisesti tarkoittivat yleensä pohjoisen Venäjän suomalaisia kansoja.[99] Myöhemmätkin arapialaiset kirjoittajat kertovat Wisun tavattomasta turkisrikkaudesta.[100]

Haluttua turkistavaraa ei Pohjolan mailta aina hankittu kaupankäynnillä, vaan otettiin sitä myöskin maan asukkailta väkisin tai pysyvänä verona. Svealaiset ja russit, jotka niin aikaisin harjoittivat laajaa turkiskauppaa, näkyvät yhtä kauan tunteneen tuon toisenkin hankintatavan. Nestorin kronikassa kerrotaan Varjagien v. 859 tulleen meren takaa ja ottaneen veroa tshuudeilta ja sloveeneilta, merjalaisilta, vesseiltä ja krivitsheiltä, muutamain kronikkatoisintojen mukaan joka mieheltä valkoisen oravan tai joka mieheltä oravan ja kärpän.[101] Kun Venäjän valta oli perustettu, sen ruhtinaat kauan aikaa saivat epäilemättä tärkeimmät tulonsa turkisveroista. Rurikin seuraaja Oleg (879-912) otti etelässä asuvilta drevljaneilta veroa mustan näädännahan asutulta talolta eli savulta.[102] Novgorodilaisten mainitaan v. 1018 Jaroslav ruhtinaan auttamiseksi nostaneen veroa neljä "näädännahkaa" jokaiselta mieheltä.[103]

Tällä tavoin joutuivat suomalaisetkin alueet usein maksamaan veroja venäläisille valtioille ja todennäköisesti suoritettiin nämä verot pääasiallisesti turkiksissa.[104]

Tämän ajan sotaretkien ja valloitusten tarkoituksena oli nähtävästi useinkin ainoastaan verojen otto. Sattuvasti lausuu venäläisistä Henrikki Lättiläinen, ettei heidän ruhtinaittensa tapa ollut saattaa voitettuja kansoja kristinuskon alaisiksi, vaan pakottaa niitä veron ja rahan (tributum et pecuniam) maksamiseen.[105] Useissa tapauksissa ei pysyvämpikään venäläisten valta tai hallitus ulettunut yksinkertaista verottamista pitemmälle. Veronottajat tekivät säännöllisempiä tai satunnaisempia retkiä veronmaksajain alueille, ottivat otettavansa ja heittivät maksajat jälleen omiin oloihinsa. Saattoipa parikin ruhtinasta tai valtaa kantaa veroja samalta alueelta, ilman että siitä syntyi sen kummempia valtio-oikeudellisia selkkauksia. Tällaista alkuista laatua oli liiviläisten, virolaisten ja todennäköisesti myöskin karjalaisten suhde venäläisiin vallottajiin.[106] Turkiskaupalla on siis muinaisuudessa ollut mitä suurin valtiollinen merkitys.

Turkistalouden muinaista suurta merkitystä Itämeren itäpuolella olevilla alueilla todistaa turkisten yleinen käyttö rahana vanhoilla Venäjän ja Liivinmaan alueilla. Tavallisimpina käypinä rahoina (venäl. kuny) olivat oravannahat (venäl. belki, belitshnyj meha, bely), joita laskettiin nelinkymmenin kappalein (vrt. suomal. "kiihtelys"). Arvokkaampia rahoja olivat kärpännahat, joita venäl. nimitys belj näyttää erityisesti tarkoittaneen. Nahkarahoja arvioitiin Venäjällä yleensä värinsä mukaan, aivan niinkuin keskiajan ruotsissa erotettiin "gråverk" ja "hvitskinn". Samalla tavoin kuin Suomessa nahkaisen "rahan" nimitys siirtyi metallisen rahan nimitykseksi, samoin Itämeren itäpuolella turkikset antoivat nimensä näiden maitten vanhimmille metallirahoille.

Nahkain käyttäminen rahana pysyi kauan tapana Pohjois-Venäjällä. Aikakirjoissa kerrotaan, että "kunat" (rahanahkat) jätettiin pois ja kovat rahat otettiin käytäntöön Pihkovassa v. 1409 ja Novgorodissa 1410,[107] Mutta vielä senkin jälkeen pysyivät turkikset tärkeänä arvotavarana, jota käytettiin veroina ja lunnaina; v. 1425 ottivat novgorodilaiset ustjugilaisilta sopiaisia 50 000 oravaa ja 240 (toisinnon mukaan 2 080) soopelia.[108]

2. VANHIMMAT LAPINKÄVIJÄT.

Norjalainen Ottar, joka 800-luvun lopussa kuningas Alfredille kertoi merkillisestä matkastaan Vienanmerelle, kuvaa kertomuksessaan myöskin Ruijan lappalaisten silloisia verotusoloja. Lappalaisvero oli Haalogalannin ylimysten suurin tulolähde. Veroksi saatiin turkiksia, untuvia, mursunhampaita ja mursun- ja hylkeennahasta tehtyjä laivaköysiä. Kukin maksoi varainsa mukaan; rikkaimman piti suorittaa 5 näädännahkaa, 5 porontaljaa, karhuntalja, 10 vasua untuvia, karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi 60-kyynäräistä laivaköyttä, toinen mursun-, toinen hylkeennahkainen.[109]

Norjalaisessa Egilin sadussa kerrotaan Ottarin aikalaisen ja maamiehen Thorolf Kveldulfssonin tehneen laajoja verotusmatkoja Lapissa (Finmarkissa). Pohjoisimpain Lapin seutujen verotus ja ehkä kauppakin näinä varhaisina aikoina lienee kuulunut yksinoikeutena Norjan kuninkaalle, joka määrätyillä ehdoilla luovutti oikeutensa läänitysmiehille. Tällaisia lapinveroa kantavia kuninkaanmiehiä näyttävät olleen m.m. edellä mainitut Ottar ja Thorolf. V:n 1100 aikoina oli lapinvero Sigurd Ranessonin hallussa, jonka kanssa Sigurd Jorsalfarer kauan käräjöi tästä verosta; tulot Norjan lapinverosta (ynnä lapinkaupasta) laskettiin siihen aikaan 120 hopeamarkaksi, mikä oli melkoinen summa. 1300-luvun alussa oli tämä tulolähde kumminkin jo melkein kokonaan kuivunut.[110]

Ottarin esimerkkiä seuraten myöhemmät norjalaiset lapinverottajat usein jatkoivat matkaansa Vienan vesille saakka. Retkien päätarkoituksena oli turkisten hankkiminen. Thore Hund ja hänen toverinsa Karle kuuluisalla Vienanmatkallaan v. 1026 tekivät permalaisten kanssa edukkaita turkiskauppoja; Thoren mainitaan saaneen sangen paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja. Rauhallista kaupankäyntiä jatkettiin usein ryöstöillä. V. 1222 tekemällään Vienanmatkalla norjalaiset ryöstivät suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Vienankaupan turvaamiseksi he v. 1307 perustivat Varjakan (Vardöhusin) linnan.[111]

Norjalaiset eivät olleet ainoita Lapin verottajia. Ottarin kertomuksessa kuningas Alfredille sanotaan kainulaisten (Cwênas) joskus tekevän erämaan poikki ryöstöretkiä norjalaisten alueelle ja norjalaisten joskus kainulaisten alueelle; erämaassa oli paljon järviä, joihin kainulaiset taipaleitten yli kantoivat pieniä kevyitä veneitänsä käydessään norjalaisia ryöstämässä. Kainulaiset olivat varmaan Pohjanlahden itärannikoille ja perille asettuneita suomalaisia. He ilmeisesti kilpailivat lappalaisten verottamisessa norjalaisten kanssa ja siitä syystä joskus joutuivat kahakkaan heidän kanssansa.

Mutta Lapin raukoilla rajoilla kuljeskeli vielä kolmansiakin verottajia. Egilin sadun mukaan Thorolf Kveldulfsson joutui lapinveromatkallaan v. 874 kauaksi itään ja lähti pyynnöstä auttamaan kainulaisten kuningasta Faravidia kainulaisten alueella ryösteleviä kirjaleja (karjalaisia) vastaan. Palkaksi luvattiin Thorolfille saaliista yhtä suuri osa kuin Faravid itse sai ja jokaiselle Thorolfin miehelle kahden kainulaisen osa. "Mutta kainulaisilla oli sellainen laki, että kuninkaan tuli saada kolmas osa saaliista ja lisäksi kaikki majavannahat ja soopelinnahat ja näädännahat." Sopimus syntyi ja karjalaisia vastaan tehtiin onnekas kostoretki.

Lapin rikkaudet, etupäässä tietysti turkikset, olivat siten jo sangen varhaisina aikoina saattaneet norjalaiset, kainulaiset ja karjalaiset — joukkoon lienee lisättävä vielä ruotsalaiset — käymään kauppa-, verotus- ja ryöstöretkillä Lapin laajoilla aloilla ja milloin sopi myöskin toisten verottajain alueilla. Näillä retkillä oli epäilemättä tärkeä sijansa Pohjolan muinaiskansain taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä. Hoitaakseen kaukaisia tulolähteitänsä ja puoltaakseen omaansa ahnaita kilpailijoita vastaan täytyi lapinkävijäin perustaa joitakin alkuisia valtiolaitoksia. Sadun sanat kainulaisten kuninkaasta ja saaliinjaosta ansaitsevat siinä kohden huomiota, koska se on vanhin ja ainoa tunnettuihin oloihin perustuva tieto pakanuuden ajalla suomalaisten keskuudessa tai Suomen alueella vallinneen valtiojärjestyksen laadusta.

Jo hyvin aikaisin näkyy karjalaisten valta muita ennen ehtineen nykyisen Suomen ja Vienan Karjalan pohjoisille seuduille, aina Jäämeren rannoille saakka. Kun karjalaiset joutuivat novgorodilaisten alaisuuteen, joutui myöskin lapinverotus Novgorodille. Norjan kuninkaan ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251 tekemästä sopimuksesta on eräs v:n 1330 aikoina tehty kirjaanpano säilyttänyt mielenkiintoisia tietoja. Aivan niinkuin Itämeren maakuntien alueilla oli seutu, jota kaksi valloittajaa verotti, niin täälläkin jätettiin yhteiseksi verotusalueeksi Malangin vuonolta Turjanniemeen ja Vieljoelle Kantalahden rannalle ulottuva alue. Edelleen selviää, että veronalaisuuteen nähden oli rotu ratkaiseva: kaikki karjalaiset olivat jäävät Novgorodin alaisiksi, mutta norjalaiset saivat verottaa paitsi lappalaisia myös puolikarjalaisia, joilla oli lappalainen äiti. Sovitulla alueella verottajat saivat ottaa ainoastaan viisi oravannahkaa jouselta.[112] Kaikesta näkyy, että lappalaisten suoritettava turkisvero oli varsinaisesti se valtio-asia, joka aiheutti pohjoisimpain valtain sopimusten teot niinkuin sodatkin.

Ikivanhaa juurta oli karjalais-novgorodilainen valta myöskin Pohjanlahden peräseuduilla. Kemiläisten kuuluisassa valituskirjassa v:lta 1490 kerrotaan venäläisten (venäjänkarjalaisten) väittävän Perä-Pohjolan maitten ja vesien kuuluvan Venäjälle Pyhäjokeen saakka etelässä ja venäläisten sillä perusteella vaativan veroa suomalaisilta "kolme valkonahkaa mieheltä" sekä puolet lohensaaliista.[113] Tässä täysin uskottavassa perinnäismuistossa epäilemättä esiintyy karjalaisten muinainen heimo- ja valtaraja muita suomalaisia heimoja vastaan sekä ikivanha turkisvero, joka alkuaan oli näiden seutujen lappalaisten karjalaisille isännilleen maksettava.

3. HÄMÄLÄISTEN LAPINRETKET.

Ennen historiassa mainittuja pirkkalaisia ja vielä heidän aikanansa liikkuivat myöskin hämäläiset lapinretkillä kaukaisilla Pohjan perillä. Se tuntuisi melkein uskomattomalta, elleivät selvät todistuskappaleet sitä vahvistaisi.

Tornion käräjillä 1420 näet valittivat pirkkalaiset, että irtolaismiehet (lösmän) Hämeestä, joilla oli vain hyvin pieniä osuuksia lappalaisiin, kuljeksivat kaikkialla Lapissa vahingoittamassa varsinaisia verottajia. Valituksen johdosta kiellettiin lapinkäynti niiltä, joiden osuus oli kokonaista oravannahkaa pienempi s.o. joiden vero kruunulle ei tehnyt kokonaista oravannahkaa. Niiden, joihin tämä tuomio koski, tuli luovuttaa osansa lähimmille sukulaisilleen ja osaveljilleen.

Toisesta asiakirjasta, joka on v:lta 1454, selviää, että Piitimen ja Luulajan pirkkalaiset Länsipohjassa olivat saaneet haltuunsa muutamia lappalaisia laillisella jaolla "jakoveljiltänsä Hämeessä".

Muistotarinoita hämäläisistä on Perä-Pohjolassa säilynyt vielä myöhempiinkin aikoihin. Erään 1500-luvun Lapin voudin muistoonpanon mukaan olivat pirkkalaiset tulleet Hämeestä, asettuneet Kemiin ja Tornioon ja retkeilleet aina Kuolan niemimaalle saakka. Myös paikannimet sellaiset kuin Hämeenjärvi ja Hämeenlammet Kiimingin ja Haukiputaan rajamailla sekä Hämeenperän kallio Olhavan ja Kuivaniemen välillä[114] saattavat olla muistoja hämäläisten retkistä täällä saakka.

Perä-Pohjolassa retkeilleet hämäläiset ovat varmaan lähinnä olleet Satakunnan asukkaita. Siihen viittaa sekin, että Bo Joninpoika Perä-Pohjolaa koskevissa asioissa v. 1374 vetosi myös Kokemäen ja Pirkkalan asukkaiden vanhimpain todistuksiin.[115]

Lappalaisten ja hämäläisten näissä asiakirjoissa ja muistoissa esiintyvä suhde on sangen omituinen. Ei tunneta mitään hämäläistä valtiota eikä mitään hämäläistä kuningasta tai ruhtinasta, jonka alamaisia lappalaiset olisivat olleet. Ylipäänsä ei puheena oleva suhde ole verrattava historiallisen ajan valtiollisiin alistussuhteisiin. Sitä ei voi käsittää muuksi kuin alkuisimmaksi rodulliseksi valtasuhteeksi, joka on verrattava klassillisen muinaisuuden orjuuteen.

Miten tämä hämäläisten ja lappalaisten suhde oli alkanut ja kehittynyt, siitä ei ole mitään varmoja tietoja. Saatamme ainoastaan arvella, että alkuperäinen rotuerilaisuus, hämäläisten korkeampi yhteiskunnallinen kehityskanta ja kaiketi myöskin turkiskaupan aiheuttamat taloudelliset edut ovat olleet muutamia syitä lappalaisten joutumiseen hämäläisten naapuriensa valtaan.

Lappalaisten rodullinen alamaisuus nähtävästi järjestyi yksinkertaisimpaan perhevaltaiseen tapaan. Määrätyillä hämäläisillä suvuilla tai perheillä oli heimon takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajalleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi hämäläisen isäntänsä veronalaisuudessa kunne kulkikin, Länsipohjaan saakka jouduttuaankin, niinkuin asiakirjat selvästi kertovat.

Hämäläisten kiinnyttyä maanviljelykseen lappalaisten verot luonnollisesti muuttuivat maatiloihin kuuluviksi tuloiksi. Se näkyy v:n 1390 lahjakirjasta, jolla Maunu Kasi lahjoitti tuomiokirkolle Vanajassa olevan Kantolan tilan "sen talon alle kuuluvine lappalaisineen".[116] Vanha verotusoikeus muuttui näin maaomaisuuden tapaiseksi, tuli jakojen, vaihdon ja kaupan alaiseksi, niinkuin asiakirjat kertovat. Tästä syystä ja vielä enemmän kaiketi lappalaisten yhä kauemmaksi siirtymisen vuoksi lapinkäynti etelämmillä hämäläisalueilla keskiajan kuluessa vähitellen lakkasi tai muuttui lappalaisten hylkäämäin erämaanpaikkain omistamiseksi. Ne hämäläiset taas, jotka eivät lappalaisistaan luopuneet, saivat etsiä niitä Kemin ja Tornion takamailta ja muuttaa pirkkalaisiksi Perä-Pohjolaan.

4. PIRKKALAISET.

Myöhemmin keskiajalla pirkkalaiset esiintyvät isäntinä ja verottajina suuressa osassa Lapinmaata. Kun näiden lapinkävijäin olot suuressa määrin valaisevat Perä-Pohjolan ja etelämmänkin Suomen alkuisia yhteiskuntaoloja, on lyhyt katsaus niihin tässä paikallaan.[117]

Nimitys "pirkkalainen" lienee alkuaan merkinnyt yksinkertaisesti vain kauppamiestä ja johtunee muinaisruotsalaisesta sanasta "birka", kauppala, kauppapaikka. Perä-Pohjolan pirkkalaiset esiintyvät keskiajan loppupuolella järjestettynä kauppakuntana, joka harjoitti Lapin verotusta ja kauppaa yksinoikeutenaan kuninkaan suojeluksessa ja suorittaen kruunulle määrättyä veroa.

Oikeuksia nauttivain Perä-Pohjolan pirkkalaisten luku oli verraten vähäinen. 1500-luvun puolivälissä oli heitä Piitimessä 16, Luulajassa 15 ja Torniossa 19; keskiajalla oli lukumäärä arvatenkin vieläkin pienempi. Kansallisuudeltaan pirkkalaiset nimistä päättäen olivat suurimmaksi osaksi ruotsalaisia ja vain pieneksi osaksi suomalaisia, nekin yksinomaan Kemissä ja Torniossa asuvia. Näillä pirkkalaisilla oli kieltämättä hämäläisiä (satakuntalaisia) alkujuuria. Mutta aikain kuluessa arvatenkin monen hämäläisen lapinosuudet olivat joutuneet Perä-Pohjolassa vakituisesti asuvain kauppiaiden käsiin. Näitä kauppiaita oli kaiketi alkuaan Ruotsin ja Suomen eri tahoilta kerääntynyt Perä-Pohjolaan, missä he ja heidän jälkeläisensä asuivat talonpoikais-porvareina harjoittaen maalaiselinkeinoja, mutta ensi sijassa lapinkäyntiä.

Jo 1300-luvulla nämä pirkkalaiset muodostivat pysyviä kauppakuntia, jotka olivat järjestetyt myöhempäin aikain kauppakomppaniain tapaan. Oikeutensa pirkkalaiset saivat turvatuksi v. 1328 Helsinglannin asukkaitten kanssa tekemällään sopimuksella, v. 1358 kuninkaan vahvistamilla erioikeuksilla ja useilla myöhemmillä oikeuskirjoilla.

Pirkkalaisten kauppakuntia oli neljä, nim. Luulajassa, Piitimessä, Torniossa ja Kemissä, joista paikoista niillä oli nimensäkin. Kullakin kauppakunnalla oli oma kauppa- ja valta-alueensa, mitkä vastasivat myöhempiä pitäjiä. Kauppakunnalla oli yksinoikeus harjoittaa lapinkäyntiä alueellaan. Nähtävästi suorittivat saman alueen pirkkalaiset retkiänsä osittain yhdessä. Muudan Lapinvouti kertoo v. 1602 pirkkalaisten jakavan kannetut verot arvalla keskenään "perintölaskunsa" mukaan.

Pirkkalaisten isännyys Lapissa oli ikivanhaa perhevaltaista laatua. Piitimessä v. 1424 tehdystä pirkkalaisten lapinkäyntiä koskevasta sopimuksesta näkee, että lappalaiset olivat henkilöllisesti jaetut pirkkalaisten kesken. Kun uuden ajan alussa mainitaan Tornion ja Kemin pirkkalaisilla olleen kullakin omat lapinkylänsä, niin sillä ilmeisesti tarkoitettiin kylässä asuvia määrättyjä sukuja tai perheitä eikä kylän maita.

Mutta kehittyvät asutus- ja hallinto-olot aiheuttivat lappalaisten vero-oloissa erikoisia muutoksia. Monet lappalaiset joutuivat maksamaan veroa yhtaikaa kahdelle isännälle, torniolaiselle ja kemiläiselle. Tämä seikka varmaankin johtui Perä-Pohjolan seutujen jakamisesta määrättyihin pirkkalaisalueisiin (pitäjiin) ja lappalaisten siirtymisestä toisesta tällaisesta alueesta toiseen. Sellainen kahden isännän alainen lappalainen maksoi kuten ennenkin yhden veron, mutta vero jaettiin tasan vanhan heimollisen ja uuden alueellisen isännän kesken. Sillä tavoin kehittyneemmät valtiolliset ja hallinnolliset seikat muuttivat alkuperäisiä lapinkäyntioloja.

Piitimen sopimuksessa v:lta 1424 mainitaan tärkeimmät kauppatavarat, joita pirkkalaiset tapasivat lappalaisille myydä. Niitä olivat verkot, kirveet, padat ja kattilat, porot ja ruokatavarat. Mutta lappalaiset olivat tarkimmasti jaetut pirkkalaisten kesken, ja ainoastaan suurimmassa hädässä, kun hengen pelastaminen oli kysymyksessä, sai pirkkalainen auttaa toisen pirkkalaisen lappalaista ja sen jälkeen pitää lappalaista määrävuodet kauppa-alaisuudessaan.

Pirkkalaiset kuten tietty eivät ainoastaan käyneet kauppaa lappalaisten kanssa, vaan myöskin verottivat heitä. Näistä lappalaisten maksamista veroista on tarkempia tietoja v:lta 1553. Tornion Lapissa maksoi siihen aikaan kukin lappalainen vuotuista veroa ("Tornion veroa") 3 porontaljaa tai 3 näädännahkaa tai 6 leiv. haukia, kinkeriä (gingärd) väen (lapinkävijäin) elatukseksi 1 leiv. haukia tai määrän poronlihaa, ja lisäksi vielä lahjanahkoja, joita Tornion lappalaiset puheenaolevana vuonna antoivat 5 suden, 1 mustan ketun, 1 ristiketun ja 1 siniketun nahkan. Kaikki nämä verot maksettiin alkuaan pirkkalaisille, vaikka v. 1553 jo kuninkaan vouti kantoi lahjanahat. Tämä verotusjärjestelmä on hyvin muinaisaikainen, mutta varsin täydellinen määrättyine vuosiveroineen ja veronkantoretkineen ynnä niihin kuuluvine kinkereineen ja lahjoineen. Pirkkalaistoiminta Lapissa antaa yksityiskohtaisen, elävän kuvan maamme muinaisimmista kauppatavaroista ja verokäytännöstä.

Verraten myöhään esiintyy kruunu Lapin verottajana. Helposti näkee, että pirkkalaisten oikeudet Lapissa olivat vanhemmat, kruunun nuoremmat. Pitkään aikaan ei kruunun verotus suoranaisesti koskenut lappalaisia, vaan ainoastaan pirkkalaisten harjoittamaa lapinkauppaa. V. 1528 tehdyn sopimuksen mukaan tuli Tornion pirkkalaisten maksaa kruunulle vuodessa 16 kiihtelystä oravannahkoja ja 4 näädännahkaa, mikä oli kahta vertaa suurempi vero kuin ennen.

Jo aikaisemmin oli kruunulla ollut Pohjois-Ruotsissa omiakin lappalaisia, joita se verotti. Samoin piti kruunu jo 1400-luvulla pirkkalaisten Lapissa erityistä lapinvoutia, joka ratkaisi lappalaisten ja pirkkalaisten oikeusasioita. Kustaa Vaasan aikana pirkkalaiset vihdoin kokonaan menettivät veronkanto-oikeutensa. Lappalaiset muuttuivat silloin kruunun alamaisiksi ja pirkkalaiset jäivät vain erioikeutetuiksi Lapin kauppiaiksi. Kemin lappalaisten kruununvero teki 1530-luvulla yhteensä 7 näädännahkaa.[118]

Tämän kruunun turkisveron suoraa jatkoa on kalastaja-, tunturi- ja metsälappalaisten vielä meidänkin aikanamme valtiolle maksama vero ("Lapin vero").[119] Se on Suomen vanhin vero ja sen juuret johtavat pakanuuden aikoihin saakka.

5. PIISPAN "KILTTI".

Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan. "Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden" aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin, Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä, lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.

Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.

Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.

Tämäntapainen luontaisvero suoritettiin muinaisissa oloissa järjellisimmin metsääkäyväin miesten tai isäntäin luvun mukaan. Siten oli Perä-Pohjolassa vielä uuden ajan alussa jousi, yleensä kaikkien turkisverojen maksuperuste. Etelämmässä Suomessa ei piispan turkisveroja säädettäessä nähtävästi enään eletty yhtä alkuperäisissä oloissa. Mutta ei siellä myöskään vielä oltu niin kehittyneissäkään oloissa, että tarkempaan maanarvioimiseen (maalukuun) perustuva verotus olisi saattanut tulla käytäntöön. Senvuoksi karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla piispan nahkavero suoritettiin alkuperäisen taloluvun mukaan. Suitsu (rök), jonka perusteella tämä vero "suitsu", v:n 1345 asiakirjassa mainitaan Karjalassa suoritetuksi,[125] näet merkitsi siinä maakunnassa vielä myöhempäinkin aikain veroselitysten mukaan isäntälukua tai talouslukua (alkuperäistä mieslukua), eikä mitään maalukua. Hämeessä suoritettiin valkonahat mahdollisesti jo alkuansakin koukun perusteella,[126] mutta Hämeen koukku ei alkuperäisesti merkinnyt määrättyä maalukua, vaan täysitilaa, täyden tilan isäntää. Voinemme siis pitää varmana, että piispan turkikset sisä-Suomessa vanhimpina aikoina maksettiin talon eli isäntäluvun perusteella.

Keskiajan piispoille maksetut turkikset olivat tavallisia oravannahkoja arvokkaampia nahkoja, etupäässä näädän ja kärpän. V:n 1331 asiakirja niistä käyttää latinankielistä nimitystä "bonas pelles", ruotsiksi "huitskin" ja suomeksi "palke".[127]

Piispan turkisveron vaiheita keskiajalla voidaan osittain seurata myöhempäin asiakirjain avulla.

Katolisen ajan lopussa olivat valkonahat jo tulleet niin harvinaisiksi, että piispan saatava yleisesti maksettiin rahassa; Kustaa Vaasan hallituksen alussa nämä rahat muitten piispain tulojen mukana joutuivat kruunun haltuun.

Tällä rahamaksulla oli uuden ajan alussa nimenä kiltisrahat. Niitä kannettiin tarkalleen turkisveron entiseltä alueelta, mutta niinkuin yleensä kaikkia vanhempain aikain rahaveroja ei miesyksiön, vaan maayksiön perusteella.

Ylä-Satakunnassa oli v. 1551 kiltisrahoja maksettava 3 äyriä kultakin "kirkon koukulta".[128] Hämeessä maksettiin näitä rahoja Hollolan kihlakunnassa samoin 3 äyriä koukulta, mutta muissa osissa maakuntaa kultakin koukulta 4 äyriä ja rälssikoukulta 3 äyriä.[129] Karjalan oikeuden alalla maksettiin kaikkialla kiltisrahoja 1 äyri (4 killinkiä) "verolta", jota täällä käytettiin maalukuna.[130] Savossa oli maksettava kiltisrahoja 12 penninkiä (1/2 äyriä) koko ja 6 penninkiä puolelta verolta; kokoverot täälläkin perustuivat maan arvioimiseen.[131] Pohjanmaalla maksettiin piispan vero Kemissä kiltisrahoissa,[132] ja suomalaisella Etelä-Pohjanmaalla suoritettiin "nokkaverovoin sijasta" s.o. piispanveroksi kiltisrahoja maaluvun mukaan, punnanmaalta 1 äyri.[133]

Siitä säännöllisyydestä, millä kiltisrahoja uuden ajan alussa koko sisä-Suomessa maksettiin, voidaan päättää aikaisemman turkisveron yleisyyttä samalla alueella.

Paitsi vanhaa piispan kilttiä esiintyy uuden ajan alussa toisia, kruunulle suoritettuja kilttiveroja, jotka vaativat huomiotamme.

Kemin alueella kutsuttiin kilteiksi verojousia s.o. miehiä, joilta pääveroa kannettiin; joskus kutsuttiin kiltiksi itse pääveroa.[134] Täällä siis kiltti merkitsi sangen alkuista maallista veroa.

Karjalan oikeuden vanhalla alueella kutsuttiin kilteiksi eräitä verotettuja metsäkappaleita.[135] Ajan veroselityksistä nähdään, että nämä metsäkappaleet olivat yhteismaalla eli kruununmaalla ja että niistä otettiin kruunulle erityistä veroa. Erittäin yleisiä olivat tällaiset kiltit Lapveden seuduilla. Kilteiksi sanottuja "ulkomaita" eli pikku metsiä, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin, mainitaan v. 1539 Lapvedellä 168 ja Taipaleessa 180.[136] V:n 1558 aikoina mainitaan samain seutujen kilttien olevan kruununmaalla ja niitä käytettävän kaskenviljelykseen.[137] Äyräpään puolella samaan aikaan ilmoitetaan kilttien olevan "jäniksen metsästykseen tai kaskeamiseen", sittemmin vain kaskenviljelykseen käytettyjä verotettuja "kruunun ulkomaita" tai "kihlakunnan ulkomaita", mutta täällä ei niiden luku näy olleen niin suuri kuin Lapveden seuduilla.[138]

Näistä tiedoista päättäen kruunun kiltti ilmeisesti on merkinnyt verometsää tai metsäveroa.

Erittäin huomattava on Lapveden seutuja koskeva tieto, että kiltti-metsiä vielä uuden ajan alussa käytettiin oravain ja jänisten metsästykseen. Siitä päättäen on kilttivero tarkemmin määrättynä ollut metsästysvero. Myöskin kiltin ja verojousen samuus varmaan johtui metsästysverosta.

Metsästysvero edellyttää, että metsästysmaat ovat jollakin tavoin jaetut veronmaksajain kesken. Lapveden kilttimetsissä niin olikin laita, koskapa kilttien (joiden nimenomaan aina sanotaan metsiä merkitsevän) lukumääräkin ilmoitetaan. Myöskin läntisemmillä, Hämeen ja Satakunnan alueilla nautittiin erämaitten metsiä muinoin määrätyissä kappaleissa, joita kutsuttiin miehenmetsiksi (mans skog) tai miehenosiksi (mans del).[139] Tällainen jakaminen on epäilemättä johtunut ensi sijassa metsästyksestä ja sen muinaisesta suuresta taloudellisesta arvosta.

Oravain ammunta oli vielä myöhemmällä keskiajalla yleinen kansanelinkeino Suomessa. V. 1374 mainitaan oravimetsää Lammilla, v. 1390 puhutaan Vanajan Kantolan ja v. 1437 Kokemäen Grootilan oravimetsistä niinkuin talon tarvemetsistä ikään.[140] Läntisemmässäkin Suomessa oravimetsät siis ovat muinoin olleet tärkeitä erikoisomistuksen alaisia tiluksia.

On täysi syy pitää vanhaa kruunulle maksettua kilttiveroa metsästysverona ja saattaa se yhteyteen muinaisen piispankiltin kanssa. Kruunun ja piispan kiltit esiintyvät samoilla itä- ja pohjois-Suomen alueilla. Molemmilla puheenaolevilla veroilla on sama nimi. Molemmissa veroissa on ilmeisiä metsästysveron piirteitä. Huomautettakoon tässä erityisesti Savon kirkollisten kiltisrahain ja "veron" yhteyttä. "Kiltti on", eräässä Savon verokirjassa selitetään, "missä talonpojalla on puoli veroa tai kolme".[141] Savon verot muodostuivat "veronahoista", joilla uuden ajan alussa tarkoitettiin kaskiviljelystä, mutta alkuperäisesti varmaan metsästysmaita.

Piispalle muinoin maksettu turkisvero tämän mukaan on ollut metsästysvero, jota maksettiin määrätyiltä metsäkappaleilta.

"Jouset", "savut" ja "koukut", joiden perusteella 1300-luvulla piispan turkisverot maksettiin, eivät sinänsä ilmaise tämän veron kaikkein alkuperäisintä maksuperustetta, vaan on siihen kuulunut myöskin määrätyn metsästysalueen omistaminen, siis kuhunkin "jouseen" myös metsästysmaa. Piispan turkisveron jäljet johtavat sangen vanhoihin aikoihin ja hyvin aikuisiin heimokunnallisiin oloihin, joihin verraten maataloudelliseen koukkuun perustuva verotus jo tuntuu suurelta edistykseltä. Alkuperäisellä perusteella kiltti-veroa kauimmin maksettiin Perä-Pohjolassa, jossa taloudellinen elämä kauimmin pysyi alkuperäisellä heimokunnallisella kannalla.

Piispan turkisveroa lienee pidettävä vanhimpana varsinaisesti historiallisena verona Suomessa.

Kiltti-sanan kielellistä johtoa ei tähän saakka lukuisillakaan yrityksillä ole onnistuttu tyydyttävästi selvittää.[142] Huomattava on suomalaisten käyttämän "kiltis", "kiltti" sanan samanlaisuus ikivanhain skandinavialaisten veroa merkitseväin sanain "gild", "gäld", "gille" kanssa. Näillä nimityksillä pohjoismaissa pakanuuden ajoilta saakka ilmaistiin etenkin maanvuokramaksua[143] ja Suomessakin maanvuokramaksusta keskiaikana ja myöhemmin yleisesti käytettiin samaa nimitystä.[144] Toiselta puolen "gjald" (gäld, gild) muinaisten skandinavialaisten verokäsitteissä merkitsi pakollista veroa. Tällaista muinaisaikaista veroa näyttää Suomen kiltti merkinneen. Se on kaiketi aikoinaan ollut ainoa yleinen vero, joten siitä voitiin käyttää yleisnimeä kiltti. Mahdollisesti pidettiin piispain vaatimaa veroa alkuaan jonakin vuokramaksuna, jonka kirkko kantoi vastakäännetyiltä suomalaisilta metsänkävijöiltä, heille vastavuoroon metsästysonnea antaen.

6. TURKISKÄRÄJÄT.

Piispan itsen oli koottava nahkaveronsa. Tämä selviää Albrekt kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, jossa kuningas kertoo Hemminki piispan valittaneen, että vaikka vanhoista ajoista saakka piispa itse tai hänen erityiset lähettinsä olivat saaneet periä nahkaveronsa ilman mitään vähennystä samassa tilaisuudessa, jossa kuninkaan vero kannettiin, niin nyt olivat kuninkaan veronkantajat häirinneet piispan veronkantoa lykäten sen myöhemmäksi ja siten tuottaen piispalle vahinkoa; sen vuoksi kuningas nyt kohtuuden nimessä ja sakkojen uhalla määrää, että sekä kruunun että piispan nahkaveron kantaminen on tapahtuva yhdenaikaisesti ja täysin tasapuolisesti, missä nämä verot olivat samanlaiset.[145] Muutamaa vuotta myöhemmin (1370) piispa määrää tämän Albrekt kuninkaan säännön noudatettavaksi Savossa mainiten hämäläisten ja satakuntalaisten sitä noudattavan ja uhaten 3 markan sakolla, ellei nahkoja määräajassa suoriteta.[146]

Luonnolliselta näyttää, että piispa kantoi turkisveronsa tavallisilla tarkastusmatkoillaan, jotka todennäköisesti suoritettiin talvisin. Ne 1300-luvun piispanmatkat, joiden päivämääristä on tietoja, tehtiin vuoden parina ensi kuukautena.[147] Talvikinkeriä ilmeisesti tarkoitti Juvan seurakuntalaisten sitoumus v:lta 1442;[148] tuskinpa olisi piispan ollut mahdollistakaan muulloin kuin talvisin liikkua hevosjoukkonsa kanssa Savon sydänmailla.

Piispan virkatoimiin kuului myöskin käräjäin (piispankäräjäin) pitäminen, joilla piispa käytti hänelle kuuluvaa tuomio- ja sakotusvaltaa. Luonnollisimmin nämä käräjätkin pidettiin piispan tavanmukaisten virkamatkain yhteydessä. Uuden ajan alussa piispankäräjiä pidettiin yleisesti kahdesti vuodessa, talvella ja kesällä.[149]

Hämeessä kutsuttiin Kustaa Vaasan aikana piispan käräjiä "kilttikäräjiksi", ilmeisesti siitä syystä, että kilttirahat olivat siinä tilaisuudessa suoritettavat.[150] Aikaisemmin oli piispan talvikäräjillä varmaan suoritettu turkisvero, jonka myöhempi vastine kilttirahat olivat.

Joukko merkkejä siten osoittaa, että piispan säännölliset talvimatkat, piispan käräjät ja piispan turkisveron kanto kuuluvat yhteen.

Mutta v:n 1364 säännöstä näemme, että piispalla tai hänen asiamiehellään oli tapana periä turkisveronsa siinä tilaisuudessa, jossa kruununkin veroja koottiin. Kruununveroilla puheenaolevassa säännössä tarkoitettiin kruunun nahkaveroa. Se tilaisuus taas, jossa kruunun nahkaverot koottiin, oli talvikäräjät. Se oli vanha laajalle levinnyt tapa. Helsinglannin lain alueella Ruotsissa maksettiin vero muinoin kahdessa osassa ja kahtena aikana, nim. turkisvero (jousivero) talvella ja rahavero (maavero) kesällä.[151] Suomen Perä-Pohjolassa noudatettiin samaa järjestystä vielä uuden ajan alussa.[152] Muuallakin Suomen Pohjanmaalla jaettiin vero talvi- ja kesäveroon.[153] Niinikään Satakunnassa.[154] Savossa uuden ajan alussa kannettiin nimenomaan nahkaverot talvikäräjillä ja kalaverot kesäkäräjillä.[155] Savon tavan kanssa ovat yhdenmukaiset Kaakkois-Hämeen säilyneet tuomiokirjat 1400-luvun jälkipuoliskolta, joiden mukaan sikäläisiä talvikäräjiä kutsuttiin myös "verokäräjiksi" (skatting) ja kesäkäräjiä "kalakäräjiksi" (fiskting).[156] Tällainen järjestys näyttää sangen alkuperäiseltä ja verotuksen alkuajoilta saakka sisä-Suomeen kotiutuneelta.[157]

Kun nyt piispan veroa kannettiin talvikäräjillä ja kruunun veroa kannettiin talvikäräjillä, käypi hyvin ymmärrettäväksi, että 1300-luvulla piispan ja kruunun veronkantajat saattoivat joutua toistensa tielle ja veronkanto vaatia tasapuolisuutta. Piispan talvikäräjät, joihin piispa tai hänen edustajansa saapui, ja kruunun talvikäräjät, jotka olivat vuoden maalliset pääkäräjät (myöh. laamanninkäräjät), lienevät käytännössä olleet samoja tilaisuuksia. Upsalan arkkipiispa ja hänen alaisensa piispat ehdottivat v. 1321 tai 1322 paaville erinäisiä toimenpiteitä, jotta piispantarkastuksilla vältettäisiin tunkeilevain aatelismiesten aiheuttamat rasittavat kestitykset;[158] tapa ei liene ollut tuntematon Suomessakaan. Ainoastaan muistoksi maallisten ja kirkollisten herrain yhteisistä käräjistä saatamme ymmärtää sen omituisen seikan, että vielä uuden ajan alussa kaikissa Hämeen pitäjissä maaprovasti (piispan edustaja) sai puolen puntaa kauroja kruunun käräjäin pitämistä varten kootusta nimismiesverosta.[159] Toiselta puolen uuden ajan alussa tapahtui usein, että maalliset voudit tai voudinsijaiset istuivat provastinkäräjiä, koska niiden tulot nyt kuuluivat kruunulle.[160] Maallista ja kirkollista toimintaa ei muinoin aina niin tarkoin pidetty erillään.

On siis luultavaa, etteivät piispan talvikäräjät ja kruunun talvikäräjät vasta 1300-luvun loppupuoliskon aikana joutuneet toistensa yhteyteen, vaan että niillä on vielä vanhempi yhteinen alku, muinaiset yhteiset talvikäräjät.

Kun otetaan huomioon, että kirkollinen keskusvalta Suomessa yleensä järjestyi aikaisemmin kuin maallinen, on piispankäräjät otaksuttavasti vanhempi laitos kuin kruunun käräjät ja vanhin maallinen hallinto niin käräjäinpidossa kuin verojen kannossa ja muussakin hallinnossa lainannut muodot maamme ensimäiseltä hallinnolta, piispan hallinnolta.

7. TURKISLAHJAT.

Savon linnanvoudin tehtäviin kuuluivat vielä uuden ajan alussa säännölliset kiertoretket läänissä oikeus- ja verotusasiain vuoksi. Sitävarten piti vouti määrätyissä paikoissa määräaikoina käräjiä. Maan vanhan tavan mukaan antoivat talonpoikain omat veronkokoojat, neljänneskuntamiehet, näillä käräjillä linnanvoudille minkä mitäkin tuomisia, joita sanottiin "lahjoiksi", mutta jotka todellisuudessa olivat tarkoin määrätty vero, jota kunkin neljäskuntamiehen maksettavaksi karttui kaikkiaan:[161]

10 oravannahkaa 1 revonnahka, 6 jänistä tai 12 jäniksen nahkaa, 2 leiv. haukia, 1 punta ohria.

Mutta lisäksi oli Savon neljäsmiesten hankittava viemisiä linnaankin: karitsoja, kanoja ja munia, jäniksiä ja lintuja; sitten erityisenä lahjana:

10 oravannahkaa "herranlahjaa" 10 " "rouvanlahjaa" 5 " "lastenlahjaa" 10 " "tulkinlahjaa" 12 jänistä "joululahjaa"[162]

Nämä linnaan viedyt lahjat merkittiin linnan tileihin ja tulivat siten kuninkaan hyväksi. Savon korkeimmalle herralle ne varmaan olivat alkuaan aiotutkin, muukalaiselle valloittajalle, joka tarvitsi tulkkia.

Myös Viipurin läänissä oli uuden ajan alussa säilynyt omituinen voudinvero, samantapainen kuin Savossakin. Äyräpään kihlakunnassa maksettiin uuden ajan alussa Viipurin linnanvoudille talvikäräjillä revonnahka kultakin neljäskunnalta.[163]

On mielenkiintoista, että tapaamme samantapaisen linnanvoudin veron muuallakin Suomessa. Hämeen linnanvouti vaati itselleen Jämsästä nahkaveron, yhden valitun oravannahkan tai sen sijasta yhden "fyrkin" rahaa kultakin talonpojalta, ja karttui siitä nahkoja 4 1/2 kiihtelystä (à 40 nahkaa).[164] Tätä veroa tarkoittaa myös Hämeenlinnan v:n 1533 tileissä mainittu "voudin vero — — 2 kiihtelystä".[165]

Näissä Savon ja Karjalan pääpiirteiltään niin yhtäläisissä veroissa ansaitsevat muutamat seikat erityistä huomiota. Ensinnäkin suuri osa noita "lahjaveroja" esiintyy uuden ajan alussa vakinaisena linnaan suoritettavana kruununverona, jonka vapaaehtoisuudesta ei ole jälkeäkään. Toiseksi maksetaan näitä lahjoja kaikkialla linnaläänissä niin samalla tavoin, että niitä täytyy pitää maakunnalle kokonaisuudessaan määrättynä verona, josta tuskin on tehty sopimuksia eri seutujen kanssa. Vielä on huomattava, että näitä lahjoja, sekä linnaan vietäviä että linnanvoudille käräjillä annettavia, maksetaan verokunnittain (neljänneskunnittain, nautakunnittain).

Kaikki sangen vanhain verojen piirteitä. Epäilemättä meillä näissä turkisveroissa on edessämme alkuisin virkamiesvero, piispan turkisveron maallinen vastine.

8. "JOUSET" JA JOUSIVEROT.

Suomen, maan etelämpäinkin seutujen, turkisrikkaudesta keskiaikana on jo karttunut useita todistuksia. Pari vielä mainittakoon. Pähkinäsaaren rauhakirjassa mainitaan Vuoksen seuduilla pesiviä majavia. Maksuvälineinä eli "arvoäyreinä" (värdören) olivat turkikset sitä yleisempiä mitä niukemmin kovaa rahaa oli liikkeellä. Puoltatoista kiihtelystä vastaan "jousinahkoja" v. 1338 pantattiin maata Koroisissa Turun lähellä.[166] Keskiajan lopussakin maksettiin sakkoja joskus turkiksissa.[167] Vielä uuden ajan alussa ei Savossa maksettu mitään veroja rahassa, vaan kaikki suoritettiin luonnontuotteissa, etupäässä nahoissa ja turkiksissa, jota varten verokirjoissa oli laadittu erityisiä taksoja.[168] Hämeessäkin uuden ajan alussa verovelvollisuuksia paikoin vielä lunastettiin nahoilla. Niinpä kannettiin muutamilta pitäjiltä yhteensä 8-9 kiihtelystä päivätyönahkoja.[169] Samoihin aikoihin kannettiin Hämeessä 13 kiihtelystä oravia teistä ja silloista.[170]

Muinaisesta turkisrikkaudesta ja turkistaloudesta Suomen hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla sekä Perä-Pohjolassa on kumminkin puhuvimpana todistuksena jousen yleinen käyttäminen veropohjana näillä alueilla.

Jousen tapaamme ensinnäkin vanhoissa kirkon veroissa.

Kirkkojen ylläpitämiseksi suoritettujen kymmenyksien maksamisessa keskiajan Suomessa havaitaan samanlainen alueellinen jako kuin piispan kymmenysten suorittamisessa. Toisella alueella (n.s. suomalaisen ja ruotsalaisen sekä Uudenmaan oikeuden alueella) sai kirkko osansa ruiskymmenyksistä, toisella (s.o. hämäläisellä ja karjalaisella alueella sekä Perä-Pohjolassa) kirkonkymmenys maksettiin turkiksissa, niinkuin piispanverokin.

Kyrön-Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkolle maksettava kultakin jousimieheltä jousinahka tai 1/2 äyrityistä.[171] Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän jousirahan maksajista nimitystä "kirkon orava".[172] Karjalassa oli v:n 1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle "jousinahka tai kolmannes viljaa".[173] Samanaikaisen, Kemin ja Salon pitäjäin kymmenysjärjestyksen mukaan olivat melkein kaikki Perä-Pohjolan kirkolliset verot "jousinahoissa" maksettavia, m.m. oli kunkin jousen maksettava 2 nahkaa kirkon ja papin tarpeeksi ja kirkon saatava puolet turkiskymmenyksistä.[174]

Selvästi on tämä vero turkisverona alkuperäinen. Perä-Pohjolassa ei keskiaikana tunnettu mitään viljaveroja, vaan melkein kaikki verot maksettiin turkiksissa (tai rahassa) jousien mukaan. Tuskinpa on "jousi" muuallakaan ollut mikään viljaveron peruste; milloin karjalaisella alueella jousi esiintyy viljamaksun yhteydessä, ei ole kysymyksessä viljan lunastaminen nahkoilla, vaan nahkain lunastaminen viljalla, mikä muutenkin tuntuu luonnolliselta. Meidän on siis tässäkin, kuten piispan kymmenyksissäkin, hyljättävä se mielipide, että nahkavero olisi vanhemman viljaveron lunastus.

Uuden ajan alussa maksettiin kirkon jousinahat jo kaikkialla rahassa ("jousirahat", "kymmenysrahat", "kirkkorahat"). Agricola Turun tuomiokirkon v:n 1542 tileihin liittämässään vero-opastuksessa kertoo, että "ensimäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkun aikaa myöhemmin muutettiin se rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Tämä selitys onkin uskottava.[175]

Jousen tapaamme hämäläis-karjalais-peräpohjalaisella alueellamme veroyksiönä myöskin papin maksuissa. Karjalassa se oli yleisenä sääntönä. Virolahden, Vehkalahden ja Säkkijärven kirkollisissa tileissä v:lta 1557 selitetään, että ne talonpojat, jotka asuivat rannikolla Virolahdella ja Vehkalahdella, maksoivat papinmaksunsa kymmenyksen mukaan, mutta ne, jotka asuivat Lapveden rajan puolella, maksoivat papinmaksunsa jousiluvun mukaan.[176] Näin oli laita jo alkuaankin; Karjalan oikeuden kymmenyssäännöksen mukaan v:lta 1345 oli "jousimiesten" suoritettava suurin osa seurakuntain omain pappien kymmenyksistä.[177]

Karjalan papin saataviin jousimieheltä kuului m.m. "valkonahka" tai 2 kolmannesta viljaa, emmekä erehtyne pitäessämme tässäkin nahkaa alkuperäisenä. Samanlaisen järjestyksen tapaamme myöskin hämäläisellä alueella, vaikka tietomme siitä ovat myöhemmiltä ajoilta. Akaan kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin seurakuntalaiset maksamaan papilleen "koukkunahkansa" edestä 1 äyrin penninkejä kultakin valkonahalta,[178] mikä on ymmärrettävä niin, että kultakin (papin)koukulta oli ennen ollut maksettava valkonahkoja, jotka nyt lunastettiin rahalla. Vanhassa Kyrön oikeuden selityksessä ilmoitetaan koukulta maksettavan 2 valkonahkaa,[179] ja tämän mukaisesti maksettiin vielä uuden ajan alussa Ylä-Satakunnassa ja suurimmassa osassa Hämettä (Hollolan seutu oli poikkeuksena) kultakin koukulta 2 äyriä "koukkurahoja".[180]

Alkuperäisessä muodossaan tämäkin vero esiintyy Perä-Pohjolassa, jossa oli kunkin tilallisen (bolfast) talonpojan maksettava pappilan ylläpitämiseksi 2 valkonahkaa ja kunkin jousimiehen kirkkoherralle (ynnä kirkolle) 2 "jousinahkaa".[181]

Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia (näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi, koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413 tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista) äyrityistä.[182]

Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv. "päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.

Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185] Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.

Mitä oli jousi?

Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.

Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies, jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]

Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut — jos koskaan oli ollutkaan — esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta 1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen sellaisen.

Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä, miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.

Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh. maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190] Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta taloille, joilla oli useampia jousia.[192]

Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi, jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen 15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun lopulla.[195]

Tässä esiintyvä ikäraja ei ole kirkollisen kypsyyden, vaan ilmeisesti työkykyisyyden. 15 vuotta täyttänyt nuorukainen Hämeessä katsottiin työkykyyn nähden täydeksi mieheksi ja vaadittiin häneltä linnapäivätöitä.

Tämä aikainen täysi-ikäisyyden määrä näyttää muinoin olleen laajalle levinnyt tapa. Vanhemman Vestmanlannin lain mukaan alkoi käräjäkelpoisuus 15 vuoden ijästä.[196] Huomattava on, että puheenaoleva laki oikeittain oli Taalainmaan laki, joka maakunta muinoin kuului Ruotsin jousi- ja turkisveroalueeseen. Niinikään on merkittävä, että vanha laillinen ikä Walesin keltiläisillä oli 14 vuotta.[197] On mahdollista, että Suomen jousiverojen yhteydessä 15 vuoden ikäraja on ollut laillisen ijän määräaika suomalaisilla heimoilla ja sen vuoksi tullut huomioonotetuksi heimokautisessa jousiverotuksessakin. Ruotsin myöhemmässä, edistyneemmässä yhteiskunnassa oli jo hyvin vanhoina aikoina 20 vuotta laillinen ikä.[198] Tämä laillisen ijän raja lienee Suomenkin edistyneemmissä osissa ollut keskiajalla vallitseva. Tavataanpa sitä jousiverojenkin alueella. Lapvedellä, karjalaisen oikeuden piirissä, alkoi uuden ajan alussa täysi-ikäisyys 20 vuodesta; jouseksi näet siellä luettiin kukin mies, "joka on 20 vuoden vanha ja on vapaa ja työhönpystyvä ja aina siksi kunnes hän tulee 50-vuotiaaksi ja sitten hän poistetaan jousimiesten luettelosta".[199] Jousilla oli siis myöskin ylimmät ikärajansa. Vanhat ja vialliset olivat Savossa jousiveroista vapaat.[200] Paltamossa pääsivät 60-vuotiaat kruunun jousiluvusta vapaiksi.[201]

Myöhempinä aikoina mainitaan jousen Pohjanmaalla merkinneen talon suuruutta eli maalukua. Sellainen ilmaisutapa luonnollisesti kehittyi sellaisena aikana, jolloin talossa olevasta jousiluvusta riippui sen taloudellinen arvo.[202]

Uuden ajan alussa oli alkuperäinen jousi-käsite jo suureksi osaksi menettänyt merkityksensä, kuten näyttää kirkonkin vaikutuksesta. Kirkollisessa verotuksessa Ylä-Satakunnassa pidettiin nyt jousina talonpoikain työkelpoisia poikia, jotka kävivät "jumalan pöydässä".[203] Kemissä ja Salossa otettiin jo v:n 1345 kymmenyssäännön mukaan jousiveroja myöskin rengeiltä ja tilattomilta, joita kirkko katsoi seurakunnan jäseniksi.[204] Toiselta puolen kehittyi jousiverotus Kemissä sellaiseksi, että jouseksi luettiin jokainen talollisen poika olipa suuri tai pieni.[205] Samalla tavoin luettiin 1600-luvun lopulla Paltamossa "kirkon jousiksi" kaikki 12-13 vuotta täyttäneet, Herran ehtoollisella käyvät,[206] ja Pohjois-Savossa jousi 1600-luvulla merkitsi talonomistaja-pariskuntaa.[207]

Näin merkitessään kirkollisia veroja suorittavia naisiakin oli verojousen alkuperäinen merkitys jo kokonaan himmennyt.

Suomalaisia oloja vastaavia vero-oloja tavataan myöskin Suomen jousialueen lähimmillä naapurialueilla.

Siinä sopimuksessa, jonka Novgorodin ja Norjan hallitsijat v. 1251 tekivät Ruijan lappalaisten ja karjalaisten verottamisesta, mainitaan jousia turkisverojen perusteena.[208] Saamme siitä käsityksen tämän veroyksiön ikivanhuudesta pohjoisilla alueilla.

Käkisalmen Karjalan verotusoloja koskee n.s. Vatjan viidenneksen verokirja v:lta 1500. Koko pohjoisessa Karjalassa, Kurkijoen, Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostoissa sekä pienemmässä osassa kaupungin (Käkisalmen) pokostaa esiintyy tässä verokirjassa ainoana veropohjana jousi (dukj). Kaikkiaan oli pohjoisessa Karjalassa 3 111 jousta etelämmän Karjalan 928 1/2 obsjaa (maayksiötä) vastaan. Verokirjasta selviää myöskin, että "vanhan kirjoituksen aikaan", joka oli tapahtunut ennen v:tta 1480, oli veroja ruhtinaalle ja arkkipiispalle maksettu turkiksissa. Niinpä oli eräällä Kurkijoen alueella 49 jousta maksanut 54 oravaa, 11 näätää ja jahtihaukan, Sortavalassa 66 jousen verolääni Kiteellä suorittanut 880 oravaa, Ilomantsin Megrijärven 66 jousta 910 oravaa ja eräillä muilla paikoilla 13 jousta antaneet 30 oravaa ja 2 näätää ja Salmissa 15 jousta maksaneet 75 oravaa. Todennäköisesti oli oravavero ollut yleisempikin.

Mutta puheenaoleva verokirja näyttää, että uudet verotavat jo olivat tulleet käytäntöön: jousen laskettiin vastaavan obsjaa ja verot kannettiin tai laskettiin obsjain ja aurain perusteella rahana ja osaviljana.[209]

Jos yhtäläisyys Suomen jousialueen ja Käkisalmen Karjalan välillä on kouraantuntuva, on se myöskin ilmeinen Suomen ja Pohjois-Ruotsin välillä. Vesterbottenissa ja Ångermanlannissa otettiin aivan samalla tavoin kuin Kemissä keskiajalla talvisin jousien mukaan maksettava turkisvero. Helsinglannin lain mukaan, joka on 1300-luvun alkupuolelta, suoritettiin sotalomaveroa (ledungslame) Medelpadissa ja Ångermanlannissa osittain turkiksissa, ja uloinna pohjoisessa, Uumajassa ja Bygdessä, pääsivät asukkaat sotilasrasituksestaan vapaaksi suorittamalla jokaiselta jouselta (båga) kaksi nahkaa (två blåskurna skinn).[210] Täydellinen turkiskulttuuri vallitsi muinoin Taalaissakin, jonka maakuntalaki mainitsee asukkaitten veroina "wighra manna skin" (kelpoisen miehen nahkat), "leöungx skin" (sotaveronahkat) ja "bælskin".[211] Erään tiedon mukaan v:lta 1413 olivat Taalain pitäjät jaetut "belghar" nimisiin piireihin.[212] "Bælskin" ja "belghar" vastannevat suomen "palke" nimitystä, joka keskiajalla merkitsi näädän tai kärpän nahkoja.

Olemme siis sekä Suomessa että Novgorodin Karjalassa ja Pohjois-Ruotsissa, vieläpä Jäämeren rannoilla tavanneet ominaisen ikivanhan verotustavan, jonka perusteet koko alueella ovat niin samanlaiset kuin olisivat ne samain muinaisten verottajain järjestämät.

Samoja verottajia ei tässä tapauksessa kumminkaan tarvitse edellyttää. Pikemminkin on meidän tämä seikka selitettävä maantieteelliseksi ilmiöksi, muinaiseksi kansainväliseksi tavaksi, jonka ovat synnyttäneet samanlaiset luonnon, talouden ja yhteiskunnan olot koko tällä laajalla, Laatokan ääriltä Taalainmaan järvilaaksoihin saakka ulottuvalla riistametsävyöhykkeellä ja jota eri verottajat ovat hyväkseen käyttäneet.

9. "VERONAHAT" JA "ORAVANMAAT".

Jo ennen mainitusta kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, joka koskee kruunun ja piispan turkisverojen kantoa, voi päättää, että vanhemmalla keskiajalla on ollut turkisveroja muitakin kuin mihin jo olemme tutustuneet. Muutamat veronimitykset ja tähteet, joita on säilynyt Kustaa Vaasan ajan verokirjoissa, tätä otaksumaa vahvistavat.

Savossa oli uuden ajan alussa koko verojärjestelmän pohjana n.s. veronahka (skattskin), jonka mukaan maksettiin maavero (päävero); veronahoista kokoontuivat n.s. verot, jotka taasen olivat kymmenkuntain ja neljänneskuntain sekä nimismies- ja muunlaisen verotuksen pohjana.

Veronahka tarkoitti mainittuna aikana määrätynsuuruista kylvöalaa, jolta oli maksettava määrätty viljavero. Käytännössä tätä veroa vain vähimmäksi osaksi suoritettiin viljassa, vaan enimmäkseen nahoissa ja muissa arvoäyreissä.

Uskottavaa on, että veronahka on ollut alkuperäinen turkisvero, joka on ollut metsästyskykyisten miesten suoritettava.[213] Varmaan on tätä veroa myöskin maksettu tai laskettu oravissa. Orava, oravanmaa on näet veronahan vanha savolainen nimitys. Mikkelissä vielä 1850-luvulla "oravan talo" vastasi 1/2 manttaalia[214] ja toiselta puolen tiedetään savolaisen manttaalin sisältäneen 4 veromarkkaa (veronahkaa).[215] Kansan kesken oravanmaita on puheessa lystikkäästi ositeltu ja yhdistelty: "oravanpää" oli 1/4 veromarkkaa eli 1/16 manttaalia, "päätön orava" 3/16 mtl, "montako talossa on oravaa?" merkitsi samaa kuin "mikä on talon manttaali?".[216]

Alkuperäinen turkisvero Savossa sittemmin muuttui maanviljelys- eli maaveroksi. Oravanmaalta alkuaan maksettavan turkisveron vastineena tavataan myöhemmin viljamitta Oravainen eli orava. Se oli pieni mitta ja vastasi karpion kolmannesta, josta sen toisintonimi kolmannes. Uuden ajan alussa tämä mitta oli käytännössä Savossa ja Lapveden kihlakunnassa Karjalassa.[217]

Samanlaisen muutoksen kautta kaskiviljelyksen päästyä valta-asemaan veronahka tuli merkitsemään määrätynsuuruista viljelysmaata, josta laskettiin viljaveroa 1/2 pannia eli karpio viljaa ja joka sellaisena tuli maaverotuksen pohjaksi.

Mainitut seikat tekevät ilmeiseksi, että Savon maaverotus on asteittain kehittynyt aikaisemmasta metsästysverosta.

Savon veronahan kehityksellä metsästysverosta maaveroksi on ollut yksityiskohtaiset vastineensa Käkisalmen Karjalassa. Täällä nähdään keskiajan loppupuolella jousilta maksettavan oravaveron muuttuvan määrätyltä kylvöalalta (obsjalta) maksettavaksi (raha)veroksi. Muutos tapahtui yksinkertaisesti siten, että jousi on kirjoitettu obsjaksi. Obsja oli — peltoseuduilla — alkuisin miehen ja hevosen viljeltävä ala. Kaskiseuduilla sopi verotettavaksi yksiöksi paremmin kylvöala. Obsjan vanhaksi kylvömääräksi taas ilmoitetaan 4 ruiskorobjaa, mikä suunnilleen vastaa Savon puntaa.[218] Valtiollinen raja ei näy saaneen aikaan erittäin jyrkkää eroavaisuutta karjalaisten alueitten vanhoissa elinkeino- ja yhteiskuntaoloissa. Suomessa tavataan "veronahkoja" uuden ajan alussa Savon ulkopuolella Jääskessä, missä v. 1539 mainitaan 4 veronahkaa ja annetaan se mielenkiintoinen selitys, että veronahat olivat 4 talonpoikaa, jotka maksoivat rahaa "kruunun takamaista eläimistä, joita he niillä takamailla ampuvat".[219] Paria vuotta myöhemmin mainitaan näiden 4 talonpojan ennen maksaneen nahkaverorahoja, mutta nyt suorittavan erityiseksi sopimusveroksi haukia.[220] Tässä esimerkissä veronahka esiintyy metsästysverona, mutta on jo muuttumassa maaveroksi: ensin alkuperäisten turkisten sijasta maksettiin rahaa ja sitten haukia.

Lapveden, Taipaleen, Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä s.o. Karjalan karjalaisen oikeuden alueella suoritettiin Kustaa Vaasan aikana kruunulle nahkarahoja 1 äyri täysiverolta eli 10 äyriä nautakunnalta.[221] Tätä aivan säännöllistä maaveroa on vaikea ymmärtää muuksi kuin muinaisen yleisen savolais-karjalaisen heimokunnallisen metsästysveron jätteeksi. Tämän karjalaisen veron yleinen yhtäläisyys alkuperäisen savolaisen veronahan kanssa on silmäänpistävä; myöskin veron määrä, äyri kokoverolta, muistuttaa vanhaa valkonahan hintaa.

Mutta näillä samoilla Karjalan alueilla olemme nähneet (ss. 66-67) uuden ajan alussa juuri mainittujen nahkarahain lisäksi otettavan myöskin erityistä "kiltti" nimistä veroa kruunun takamailla olevilta metsästys- ja kaskikappaleilta. Kuinka on tämä kaksinainen verotus ymmärrettävä? Luultavasti niin että kun karjalaisten rintamailla kylät jo olivat joutuneet kokoverolaskuun perustuvan pysyvän maaverotuksen alaiseksi, johon vanha nahkavero nahkarahoina sulautui, jatkettiin yhä edelleen vanhoja elintapoja, otettiin uusia metsänkäyntimaita ja kaadettiin uusia kaskia. Mutta näiltä uusilta metsäkappaleilta, joita vanhasta tavasta kutsuttiin "kilteiksi", vaadittiin niinikään vanhasta tavasta erityistä veroa, kiltisrahoja.

Hämäläinen alue näyttää tässä alkuperäisessä metsästysverotuksessa läheisesti liittyneen itäiseen naapurialueeseensa. Sekä Hämeessä että Ylä-Satakunnassa kruunu uuden ajan alussa kantoi pienempiä määriä veronahkoja tai oravannahkarahoja.[222] Hämeen vanhimmista verokirjoista selviää, että oravannahkarahoja maksettiin Saarioisten sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän pitäjissä kultakin koukulta 1 1/2 (Sysmässä 2) äyriä.[223] Epäilemättä on tämäkin viimeinen jäännös muinoin yleisestä metsästysverosta, jota vielä kannettiin varsinaisen maaveron lisäksi ainoastaan niillä seuduilla, jotka harjoittivat erämaankäyntiä.

Savon "veronahat", Käkisalmen Karjalan obsja-verotus, Jääsken "nahkaverot", karjalaisen oikeuden "nahkarahat" ja "kilttirahat" sekä Hämeen "oravannahkarahat" todistavat muinaisen heimokunnallisen metsästysveron yleisyyttä ja antavat meidän aavistaa, millä tavoin tuo tärkeä siirtyminen metsästysveroista maaveroihin, metsästysasteelta maanviljelysasteelle on tapahtunut.

10. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.

(YLEISKATSAUS.)

Edellä esitetyistä piirteistä saamme kuvan maamme vanhoista suomalaisista heimoista metsästysasteella.

Tätä metsästysastetta ei ole ajateltava miksikään aivan aikuiseksi maanviljelyksen ja karjanhoidon takaiseksi raakalaisasteeksi, yhtä vähän kuin voimme väittää Suomen ruotsalaisten keskiajalla olleen paimentolaisia sen vuoksi, että he maan muihin asukkaihin verraten pitivät paljon karjaa. Se metsäläisaste, jota tässä on käsitelty, on päinvastoin ollut alkuista maanviljelystä (kaskitaloutta) ja karjanhoitoa korkeampi viljelyskanta. Sitä on muutamilla alueilla kestänyt keskelle myöhäisiä historiallisia aikoja. Vielä uuden ajan alussa se oli täydessä voimassa Perä-Pohjolassa. Kalastusta ja metsästystä mainitaan vielä 1600-luvun lopulla Kajaanin seutujen pääelinkeinoiksi.[224] Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin karjalainen Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa pitkän aikaa 3-4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä".[225]

Tällaista metsästysastetta muistuttavan kulttuurin olemme havainneet vallinneen paljon laajemmilla aloilla Suomea, nim. Pohjanmaan lisäksi koko karjalaisella ja hämäläisellä heimoalueella, johon kuului Karjala ja Savo sekä Häme ja Ylä-Satakunta. Raja, joka tämän alueen erotti lounaisista rannikkomaakunnista, oli tarkalleen sama, joka erotti lounaiset oikeusalueet, ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden, hämäläisestä ja karjalaisesta oikeudesta. Tuo vanhemman keskiajan merkillinen raja erotti sisämaiden suomalaiset heimoalueet, niiden ihmiset, elinkeinot, elintavat ja koko kulttuurin lounaisista rannikkoseuduista.

Viimemainitut seudut olivat jättäneet metsästyskannan nähtävästi jo ennen ruotsalaisen vallan tuloa, koskapa historia ei ole sikäläisestä metsästysasteesta muistoa säilyttänyt. Se aika, jolloin metsästys oli hallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli keskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo aikaa sitten mennyt: pesäseudut ja suurin osa erämaitakin olivat silloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää voitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena historiallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla ollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat.

Tämä aikamäärä vastaa suunnilleen Volgan seutujen turkisaikakautta. 11. ja 12. vuosisadalla ne seudut olivat kuuluisia kallisarvoisten turkisten runsaudesta, vielä 14. ja 15. vuosisadoilla oli sikäläinen riistarikkaus taloudellisen elämän perustuksena, mutta metsän aitat tyhjentyivät nopeasti ja 15. vuosisadan alussa oli Moskovan tienoilla jänis ainoa metsästettävä.[226]

Suomen vanha turkiskulttuuri perustui kauppaan. Maailman turkiskauppa veti näkymättömin käsin vihdoin suomalaisetkin alueet vaikutuspiiriinsä saaden aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Kansan kotoisessa taloudessa vanhaan tapaan kaiketi syötävän riistan pyytämisellä ja kaskiviljelyksellä oli tärkein sija. Mutta turkistaloudesta tuli johtava elinkeino. Turkikset olivat rahaa ja raha rikkautta ja valtaa. Turkiskausi oli varmaan sekä edellisiä että jälkeisiä aikoja pääomarikkaampi ja pääomavaltaisempi. Rauhallisen kehityksen lisäksi, minkä uusi kauppa aiheutti, tuli nyt entistä enemmän myös sotia ja verotusretkiä. Heikot lappalaiset joutuivat ahnaitten naapuriensa vero-orjuuteen, suomalaiset heimot joutuivat uusiin kohtaloihin.

Taka-Karjalan ja Perä-Pohjolan myöhemmistä oloista voidaan osaksi päätellä, minkälaisia turkiskauden olot etelämmässä Suomessa ovat olleet. Aikaisemman turkiskauden olot ovat kuitenkin olleet monessa suhteessa toisenlaiset. Silloinen yhteiskunta oli vielä puhtaammin heimokuntainen. Kaiken yhteiskunnallisen niinkuin taloudellisenkin elämän varsinaisena pylväänä alkuisin oli metsästyskykyinen heimomies, "jousi". Tietolähteistämme saamme harvapiirteisen, mutta kuitenkin paljon puhuvan kuvan turkiskauden yksinkertaisista verotus- ja hallintolaitoksista, joiden rinnalla edellisessä pääluvussa kuvatut verotukset ja hallinnon alkumuodot myöskin varmaan olivat käytännössä.

Olemme nähneet myöskin piirteitä, kuinka jousesta sitten tuli "suitsuja" ja "koukkuja", turkisveroista vilja- ja rahaveroja, ja kuinka ylipäänsä vanha turkiskulttuuri väistyi syrjään pysyvän maanviljelyskulttuurin tieltä.