VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.

1. BOL.

Vanhimpia ja yksinkertaisimpia maanomistus- ja maaverotusyksiöitä läntisessä ja luoteisessa Europassa on ollut tila — täysi ja jakamaton tila.

Anglosaksilaisessa Englannissa sellaisen maa- ja verotusyksiön nimenä oli "hide", "hid", millä alkuaan tarkoitettiin sellaista tilaa, joka riitti perheen elatukseen. Myöhemmin tällaiseen täysitilaan laskettiin 120 acrea peltoa. Jo varhain täysitiloja jaettiin osiin; niinpä 1/4 hiden tila oli "virgate". Mutta asutus- ja verotusmuutosten kautta hide menetti entisen merkityksensä, ja feudalismin aikana se esiintyi enään vain eräänlaisten verojen yksiönä.[476]

Keski-Europan germanilaisilla aloilla oli vastaavan yksiön nimi "Hufe", "huoba", "höba"; sen latinankielinen nimitys "mansus" merkitsi kartanoa, asuinpaikkaa. Kuudennen vuosisadan lopulla näkyy Hufe Länsi-Saksassa menettäneen alkuperäisen heimotilan luonteensa ja muuttuneen määrätynlaatuiseksi veroyksiöksi. Frankkilaisella ajalla mainitaan verotilan suuruudeksi usein 30 Morgenia, mutta eri seuduilla olivat täysitilat hyvinkin erisuuruisia, mikä kyllä kävi päinsä, koska tällaisten tilain ainoastaan samassa jakokunnassa tarvitsi olla samansuuruisia.[477]

Skandinavian maissa oli vanhimmalla verotilalla nimenä "bol". Tanskassa se vanhemmalla keskiajalla merkitsi yleensä taloa, tilaa, joka elätti talonpoikaisperheen. Uutisraivauksen ja parannetun viljelyksen kautta alkuperäisten bolien suhteet aikaa myöten muuttuivat. Jo 11. vuosisadan lopulla Tanskassa mainitaan bolin puoliskoja ja pian sen jälkeen bolin neljänneksiä ja muita murto-osia. Bol Tanskassa oli myöskin peltojaon perusteena kylässä. Kussakin kylässä laskettiin olevan määrätty luku boleja. Otaksutaan, että jossakin kylässä oli boleja esim. 8; muudan kylän taloista oli koko bolin tila, se oli siis peltojaossa saava 1/8 kylän pellosta; toinen talo oli neljännesbolin tila ja sai siis pellosta 1/32. Bolin suuruuden ja arvon määräsi siis sen suhde toisiin saman kylän boleihin. Eri osissa maata bolit saattoivat olla ja olivatkin erikokoisia. Kuinka "bol" Tanskassa tuli verojen ja rasitusten, etupäässä leding-velvollisuuden, perusteeksi on jo ennen esitetty. Aikain kuluessa bol täälläkin jäi yksinomaan vain maanverotusyksiöksi.[478]

Bol oli aikaisemmalla keskiajalla yleisesti käytetty nimitys Ruotsissakin, Skånesta Norlantiin saakka. Alkuaan, kun ei maalla ollut muuta kuin asuntopaikan arvo, bol Ruotsissakin merkitsi asuntopaikkaa, tilaa yleensä, viljelmää; niin useimmissa maakuntalaeissa. Siinä merkityksessä se esiintyy vieläkin käytetyissä ruotsinkielisissä nimityksissä "prestbol", "klockarebol" (pappila, lukkarila). Mutta aikuiselle bolille kävi Ruotsissa, niinkuin sille kävi muuallakin: se jäi alkuperäisen tila-alueen nimeksi, vaikka alueelle syntyi useita tiloja, ja se tuli merkitsemään määrättyä maa-alaa määräämättömän viljelmän sijasta. Ruvettiin puhumaan kokonaisista boleista ja bolin osista, 1/2 ja 1/4 boleista, ja bol tuli täälläkin verotusyksiöksi samalla lailla kuin Tanskassakin oli tapahtunut.[479]

Myöskin Suomessa esiintyy bol vanhemmalla keskiajalla. Edellä tehty lyhyt katsaus jo viittaa siihen, mitä bol Suomessakin alkuaan on ollut.[480]

Suomen vanhat bolit esiintyvät asiakirjain mukaan ainoastaan Suomen lounaisilla ruotsalaisilla alueilla, tarkemmin sanoen Ahvenanmaalla ja Kemiössä. Jo tämä seikka osoittaa, että meidän maassamme esiintyvä bol on samaa juurta kuin skandinavialainen. Bolin esiintymisaika Suomessa supistuu varhaisempaan keskiaikaan; ensi kerran bolia täällä mainitaan v. 1328 ja viimeisen kerran 1410.

Kaikissa 11 asiakirjassa, joissa bolista puhutaan, sillä tarkoitetaan tilaa, viljelmää rakennuksineen, peltoineen, niittyineen, metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen. Alkuisin on bol varmaan täälläkin merkinnyt normalista tilaa yleensä, sitä sen tarkemmin määräämättä. Mutta siihen aikaan, jolloin asiakirjamme bolista puhuvat, tämä kehityskausi jo oli sivuutettu ja bol tullut merkitsemään määrätyn suuruista tilaa, kuten selviää siitä, että bolia ositettiin 1/2, 1/4 ja 1/8 boleihin ja että bolilla jo varhain oli määrätty arvo. Tällä tavoin bol Suomessakin tuli veroyksiöksi, jollaisena se Ahvenanmaan vanhimmassa verotuksessa esiintyy.

Siihen aikaan kuin eri seutujen bolit verotuksen kautta saivat saman veroarvon, ne todellisuudessakin luultavasti olivat yleensä samanarvoisia ja -suuruisia. Mutta kun eri seuduilla olevain tilain kesken ei voitu toimittaa minkäänlaista tilusten tasoittamista, ne aikaa myöten, asutuksen ja viljelyksen eri tienoilla eri tavoin kehittyessä, varmaan tulivat melkoisenkin erilaisiksi. Tästä yleisestä syystä kaikki vähänkään vanhemmat maaveroyksiöt Suomessa ovat eri seuduilla eri suuruisia, vaikka ovat samannimisiä ja alkuaan varmaan olleet samansuuruisiakin.

Mahdollisesti myöskin samassa kylässä olevat tai samaan asutukseen lukeutuvat bolit alkuaan omistivat ja käyttivät omia erillisiä peltojaan ja niittyjään, jotka eivät olleet yhteisen kyläjaon alaisia. Lounaisen Suomen vanhin saaristo- ja rannikkoasutus on suuressa määrin sellaisen yksinäisasutuksen luontoista ja lukemattomat maakirjoissa eri kyliksi merkityt asutukset ovat ikivanhoja yksinäistiloja tai sellaisesta jakautumalla syntyneitä pikkukyliä. "Lohkojaon" tapainen erillinen omistustapa oli uuden ajan alussa yleinen Ahvenanmaalla ja useilla seuduin lounaisen Suomen mantereella, ja syytä on katsoa tältä asutus- ja omistusmuotoa ikivanhaksi.

Todennäköistä kuitenkin on, että tätä kyläjärjestelmää paljon yleisempi jo muinoin oli toinen kyläjärjestelmä, sellainen, jossa alku-bolit kylän peltojen ja niittyjen omistamisessa ja käyttämisessä olivat toisistaan riippuvia, niinkuin ne metsän, laitumen ja kalavesien omistamisessa ja käyttämisessä tiettävästi kaikkiallakin olivat.

Sellaisissa kylissä bol-järjestelmä varmaan on ollut jaonkin perusteena. Kun verotuksen kautta boleille oli tullut lasketuksi sama arvo ja sama vero, käy luultavaksi, että samassa kylässä olevat bolit nyt saatettiin käytännöllisesti samanarvoisiksi ja -suuruisiksi, elleivät ne jo aikaisemmin sitä olleet; oikeus ja kohtuus vero-oloissa oli mahdollista ainoastaan siten, että yhtä suurta veroa maksavat tilat samassa kylässä olivat samansuuruiset ja -arvoiset. Suomen bol-alueella on siten luultavasti ollut samanlainen kyläjako, kuin Skandinaviassakin tiedetään olleen. Tämän kautta bol alueellaan tuli kaiken myöhemmän maaverotuksen pohjaksi ja perustukseksi, ja bolin nimi muuttui verokunnan nimeksi.

2. KOUKKU.

Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan yleismaailmallinen viljelysyksiö.

Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.

Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate, carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa. "Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8 härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate". Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen" nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]

Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin. Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin 1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]

Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla. Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen elatukseksi.[485]

Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat (Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta myöten on ollut sama asia.[486]

Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava järjestelmä.

Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.

Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat. uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla. Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan, suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se, että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten, että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10 työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]

Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä. Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta. Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön, jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan: karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin, jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä. V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa, tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa osassa.[490]

Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3 obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24 tshetverttiä.[491]

Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa (ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle. Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin, missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin". Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta päin.

Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan 1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.

Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan, Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missä se voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muualla Itä-Karjalassa.[492]

Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin 1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.

Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten, laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]

Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa. Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]

Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3 punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa 1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun, vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan — yhden ruis-, yhden ohra- ja yhden kaurapunnan — kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä. Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen koukku.

Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2 puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.

Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta hinnasta.[502]

1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88 markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505] Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.

Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin "tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa, kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään, eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse veropohjaa se ei muuttanut.

Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten "kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista", "papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän kuin papille.

Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380 laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä siltä ajalta yleensä tunnetakaan.

Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa, koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.

Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys. Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän osuuden perusteeksi.[507]

Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta. Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja 1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510] Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6 koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain 1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]

Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila, niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista, että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät vähitellen ovat syntyneet.

Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3, 1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja, vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon. Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä yhä edelleenkin säilyi.

3. LOUNAIS-SUOMEN SAVU.

Suomalaisen koukkulaskun katoamisen lounaisesta Suomesta aiheutti uuden veroyksiön, savun (rök), tuleminen yleiseen käytäntöön puheenalaisessa osassa maatamme. Ensi kerran Lounais-Suomen savuja mainitaan Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin v. 1387 tekemässä sopimuksessa, jossa viimemainittu m.m. oikeutettiin Turun linnaläänistä ottamaan apuveron kultakin savulta ja 20 savun muodostamalta verokunnalta.[512] V. 1405 mainitaan savua tilamittana Sauvossa.[513] Eerik Pommerilaisen verokirjan otteissa v:lta 1413 savu jo oli hallitsevana veroyksiönä suurimmassa osassa V.-Suomea, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla.[514] Sellaisena savu uuden ajan alussa oli käytännössä koko V.-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Savulasku on ilmeisesti tullut käytäntöön Lounais-Suomessa 14. ja 15. vuosisadan vaihdeaikoina.

Lounais-Suomen savu ei ole mikään alkuperäinen asutus- tai maanomistusilmiö, vaan ainoastaan uusi veroyksiö, jonka uudet verotustarpeet ovat luoneet. Vanhat veroyksiöt (ruotsal. alueen bolit ja suomal. alueen koukut) on hyljätty, koska ne eivät enään vastanneet tilain todellista verokykyä, ja sijaan on muodostettu uusi parempi veroyksiö, savu. Sekä ijältään että laadultaan lounaisen Suomen savu vastaa Ahvenanmaan savua, vaikka edellinen muuten tuli paljon tärkeämmäksi veroyksiöksi kuin jälkimäinen.

Savun tärkeimpänä tehtävänä Lounais-Suomessa oli rahaverojen suorittaminen. Eerik Pommerilaisen aikana savu oli veroyksiö 5 markan maksamista varten, v:n 1436 verouudistuksen jälkeen ja vielä Kustaa Vaasan aikana se oli veroyksiö 4 markan maksamista varten. Savun maksettava teki siis aikaisemmin 40, myöhemmin 32 äyriä; sen vuoksi uuden ajan alussa sanottiin savun jakautuvan 32 äyriin. Samalla tavoin jaettiin savu 4 (aikaisemmin 5) markkaan, joita V.-Suomen vanhimmassa verokirjassa kutsutaan veromarkoiksi (skattmark).[515] Laajalla alalla pohjoisessa V.-Suomessa maksettiin aivan ruotsalaiseen tapaan kultakin sellaiselta veromarkalta ("pääveron markalta") 1 äyrityinen linnan työrahoja.[516]

Savu olikin ilmeisesti ruotsalaiseen markkalaskuun perustuva veroyksiö.

4. KYLÄN TANGOITUS.

Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä. Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja, täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: tankoon.

Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat, sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".

Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332, jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351 kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385 seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.

Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet, joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi jo omistanut uuden kyläjaon.

Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako") sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.

Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.

Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.

Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]

Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon kylvömäärän tai hinnan mukaan.

Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2 äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.

Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja sekaantuvissa tiluksissa.

Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara, joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita "vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.

Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata, kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri tankoluku ja kylvömäärä.[529]

Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus. Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.

Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin (maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen. Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi, mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä; kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava talollinen.

Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.

Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.

Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti hallittavalle kannalle.

On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.

Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8 taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä). Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3 punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.

Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:

talo A kylvi 11 1/2 pannia " B " 5 " 1/2 nelikkoa " C " 6 " " D " 4 " j.n.e.

Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24 tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on merkitty.

Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3 tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:

kylvömäärä tankoluku

talo A 11 l/2 pannia 3 tankoa 5 kyyn. " B 5 " 1/2 nel. 1 tanko 4 " 1 kortteli " C 6 " 2 tankoa " D 4 1/2 " 1 1/2 tankoa j. n. e.

Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.

Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.

Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois, sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi "saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7 tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6 korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran, j.n.e.[531]

Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.

Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika, joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista. Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään, kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta myöskin valtion talonpoika.

Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla, verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin, missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden, laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset maanjakamiseen ja verotukseen nähden.

Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta 1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen, näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.

5. KYLVÖJÄRJESTELMÄ JA LOHKOJAKO.

Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan — punnan, pannin, karpion, kolmanneksen maissa — oli keskiajan Suomessa aivan yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin. Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä, vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista. Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.

Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä. Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534]

Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4 markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä käytännössä.[536]

Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon — Laitilan — Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä mukaan vaikutti veron suuruuteen.

Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat muuttuneet kylvöverotukseksi, arviopunniksi. Tätä Savon kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena perättäisenä vuonna.[541]

Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista, ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.

Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako. Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain kylvömäärällä.

Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n 1556 asiakirjassa:

"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale (hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan (I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]

Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o. muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.

Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.

Vakka-Suomen ikivanhaa lohkojakoa kuvataan v:n 1556 verokirjassa seuraavin sanoin:

"On tiettävä, että Uudellakirkolla, Laitilassa ja Rauman pitäjässä ei ole tankolaskua pellossa eikä niityssä, niinkuin muualla Turun linnaläänissä, vaan ovat maat näissä kauan olleet jaettuina panneihin. Kun näissä pitäjissä löytyy niin vuorista ja kivistä maata, niin ei ole sentähden niitä hyvä asettaa tankoihin. Yhden pannin ala maata on niin paljon kuin 2 pannia peltoa ja 4 kuorman alaa niittua."

Merkillistä on, ettei "oikea ruotsalainen tangoitus" koko keskiaikana näy saaneen yleisempää jalansijaa ruotsalaisella Ahvenanmaalla. Yksinäisenä poikkeuksena siellä mainitaan tangoitusta jo v. 1397, mutta vielä uuden ajan alussa eivät Ekkerön talonpojat tienneet tankolukuaan,[545] ja niissä maankaupoissa, joita tiedetään Ahvenanmaalla tehdyksi myöhemmällä keskiajalla, ei kaupanalaista maata ilmaista tankoluvuin vaan erikseen nimitettyinä peltokappaleina: Herman Skallan sarka Mörbyssä, Nissa Sigurdssonin sarka Berströmissä, Sigbjörnin sarka Sibbabyssä, "minun sarkani" Tönitössä.[546] Huomattava on, että näin nimitetyillä saroilla tarkoitetaan suurempia maakappaleita, joista vain osia myytiin; niinikään on huomattava, etteivät nämä nimet — viimeiseksi mainittua tapausta lukuunottamatta — kohdistuneet sarkakappaleiden omistajiin, jotka puheenaolevia maakauppoja tekivät, vaan olivat muiden henkilöiden nimiä, arvatenkin sarkain raivaajain tai vanhempain muistettavain viljelijäin. Vaan juuri samanlainen tapa on vallinnut — vallitsee vielä tänäkin päivänä — Itä-Suomen lohkojaossa. Tässä ahvenalaisten ja savolaisten yhteisessä tavassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä lohkojako on ikivanha yleinen jakotapa, joka säilyi yhtä hyvin sille sopivissa eristetyissä seuduissa kuin heimokuntaisissa oloissa.