Väljemmillä vesillä.

"Minulla on muuttolinnun luonne", kirjoittaa Ernst Ahlgren keväällä 1886 Gustaf af Geijerstamille, "kun kauan aikaa olen sidottu samoihin ihmisiin ja samaan paikkaan, niin kuivetun henkisesti, ja silloin en voi muuta kuin tehdä työtä, purra hampaani yhteen ja vaieta, sillä ajatukseni eivät silloin ole iloisia eikä ystävällisiä."[91]

Tuo muuttolinnun luonne pääsi syksystä 1886 alkaen siinä määrin oikeuksiinsa, että Ernst Ahlgrenin elämä tästä lähin muuttui yhtämittaiseksi, rauhattomaksi matkustelemiseksi paikasta toiseen.

Kööpenhamina oli jo aikaisemmin ollut hänellä jonkunlaisena pakopaikkana, jonne hän läksi päiväksi tai pariksi tuulottelemaan, kun hän ei enää kestänyt kodin ummehtunutta ilmaa eikä ympäristön ahtaita oloja. Teatterit ja konsertit vetivät häntä puoleensa, ja matkan lyhyys oli aluksi syynä siihen, että hän valitsi Kööpenhaminan matkojensa määräksi eikä Tukholman. Mutta syksystä 1886 alkaen Kööpenhamina tuli ikäänkuin hänen varsinaiseksi olinpaikakseen ja vain käymältä hän enää pistäysi kotonaan.

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren viittaa siihen, joskaan ei aivan suoraan, että hän oli ajatellut täydellistäkin eroa kodistaan. "Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu", sanoo hän siinä. "Voisihan olla mahdollista, että palaisinkin takaisin."[92]

Joka tapauksessa vapautumisenhalu kasvoi hänessä yhä voimakkaammaksi. Hän halusi päästä uusiin oloihin, nähdä uusia ihmisiä ja uusia seutuja. Kulkea suurkaupungin kaduilla, kadota ihmisvilinään, tuntemattomana tehdä huomioitaan ja nauttia vapaudestaan. Parisi päilyi alati hänen silmiensä edessä, ja vain puuttuvat varat ja epävakainen terveys pakoittivat häntä siirtämään matkaa alituisesti tuonnemmaksi. Kööpenhaminassa hän tunsi jo olevansa ikäänkuin lähempänä matkansa varsinaista määrää, joskin olosuhteet muuttuivatkin siten, että juuri Kööpenhamina kytki hänet itseensä vankemmilla siteillä kuin mikään muu ja yhä uudelleen viekoitteli häntä puoleensa.

Koko talvikauden 1886-87, niinkuin sanottu, lyhempiä käyntejä kotona lukuunottamatta, Ernst Ahlgren oleskeli Kööpenhaminassa. Tullessaan nyt tällä kertaa sinne, oli hän tunnettu ja suosiota saavuttanut kirjailija "kuninkaan kauniissa kaupungissakin", sillä hänen "Pengar" kirjansa oli tullut käännetyksi myös tanskankielelle. Monet sekä entiset että uudet tuttavat ottivat hänet avosylin vastaan, sitä paitsi hän heti saavuttuaan kaupunkiin sai kehoituksen esiintyä julkisesti "Sprogforening" nimisen yhdistyksen illanvietossa, jossa hän luki novellinsa "Herr Tobiasson'in" lukuisalle, innokkaalle yleisölle. Tämä olikin ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin Ernst Ahlgren esiintyi julkisesti. Jonkinlaisella pelolla hän oli suostunut pyyntöön, peläten ettei hänen äänensä kantaisi niin suuressa salissa ja ettei hänen kieltänsäkään ymmärrettäisi. Mutta noustuaan lavalle ja voitettuaan ensimäisen arkuutensa hän huomasi ihmeekseen, että hänen äänensä täytti salin, ja katsoessaan ympärilleen hän näki kaikkialla "vieraita, hartaita kasvoja", jotka imivät joka ainoan sanan hänen huuliltaan. "Yleisö nauroi ja kyyneltyi", kirjoittaa hän Matille. "He ymmärsivät minua! Se merkitsi minulle paljoa enemmän kuin käsientaputus, jolla minua tervehdittiin astuessani alas... Käsiäni puristettiin ja minua kiitettiin koko sillä kielten sekasorrolla, joka vallitsee kieliyhdistyksessä... 'Kun, niinkuin te, voi saada ihmiset itkemään ja nauramaan, niin on jo saavuttanut kaikkein korkeimman huipun', sanoi eräskin minulle. Olihan se varsin kaunis komplimangi."[93]

Pitkin syksyä Ernst Ahlgren viimeisteli "Fru Marianne'a", jonka oli määrä ilmestyä seuraavana keväänä, ja Kööpenhaminassa hän teki sopimuksen kustantajan kanssa tanskalaisesta käännöksestä. Hänellä oli jälleen valoisampi aikansa, jolloin työ häneltä sujui. Kirjoittamisen ohella hän otti myös tunteja sekä ranskan että englannin kielessä ja kävi ahkerasti yliopistollisia luentoja kuuntelemassa. Hän koetti kaikella tavalla käyttää hyväkseen tätä aikaa, jolloin hän oli vapaana arkipäivän huolista ja hänen painajaisensa, "musta piru", niinkuin hän kutsui synkkämielisyyden puuskiaan, hellitti otettaan.

Tämä talvikausi olikin Ernst Ahlgrenille monessa suhteessa entisiä valoisampi tai ainakin kokemuksista rikkaampi. Ensi kertaa eläessään hän tuli nyt kosketukseen ihmisen kanssa, joka veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei vain yhteisten töiden ja harrastusten vuoksi, vaan etupäässä persoonallisuudellaan. Vaikka Ernst Ahlgren oli jo ennättänyt 36 vuoden ikäiseksi, niin oli hän tähän asti pysynyt tunteeltaan aivan koskemattomana, mies ei ollut koskaan merkinnyt mitään hänen elämässään. Hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi seisonut häntä lähempänä kuin toiset, ei ketään, jolle hän olisi voinut antaa enemmän kuin toisille. Hän ei ollut koskaan tavannut miestä, joka kaikessa suhteessa olisi seisonut häntä itseään korkeammalla, jota hän olisi voinut ehdottomasti ihailla. Työ oli ollut hänen ainoa rakkautensa. Mutta niin rakas kuin se hänelle olikin, ei se sittenkään voinut tyydyttää hänen sisintä kaipuutaan, tarvetta saada rakastaa toista ihmistä.

Tuosta kaipuustaan hän kerran jo aikaisemmin oli kirjoittanut Hellen Lindgrenille: "Minä tahtoisin tuntea suhteessani ihmisiin jotain, jota voisin nimittää ylempi- ja alempiarvoiseksi. Minä tarkoitan: olisin iloinen, jos yksikin niistä, joista minä pidän, astuisi rivistä esiin ja vaatisi minulta enemmän kuin mitä annan muille. Mutta se ei tapahdu, sillä silloin tämä ainoa olisi yhtä yksinäinen kuin minäkin. Ja siksi ei suhteessani ihmisiin voi olla mitään ylempi- eikä alempiarvoista ... työni on ainoa, joka on ylempiarvoista, yli kaiken muun."[94]

Ja toisen kerran hän valittaa: "Ei koko maailmassa ole ketään, joka seisoisi minua oikein lähellä. Kaikille minä olen toisessa sijassa, niin, totta puhuen, minä pistäisin käteni vaikka tuleen, jos siten voisin saavuttaa sen ensimäisen sijan, jota minulla ei koskaan ole ollut. Vähäpätöisinkin nainen voi sen omistaa — vaan en minä."

Ei mikään ollut itsessään sen luonnollisempaa kuin tämä rakkauden kaipuu, sillä vaikka Ernst Ahlgren ulkonaisesti tekikin hillityn, miltei kylmän vaikutuksen, kyti tuon ulkokuoren alla mitä tulisin sielu, ja yhtä luonnolliselta tuntuu myös sekin, että hänen kiintymisensä kohdistui juuri Georg Brandesiin. Jo paljoa ennen kuin hän oli persoonallisesti tutustunut häneen, tunsi hän hänet hänen teostensa kautta ja ihaili hänessä nerokasta ja vapaamielistä ajattelijaa. Olihan Brandes siihen aikaan koko pohjoismaiden nuorison ihanne, olihan hän uhkarohkeasti lukemattomat kerrat pannut oman itsensä alttiiksi taistellessaan vapauden puolesta. Hänen sytyttävät sanansa olivat kuin kulovalkea levinneet yltympärille ja kaikkialla keränneet nuorisoa hänen lippunsa alle.

Kauan oli Ernst Ahlgrenkin toivonut saavansa persoonallisesti tutustua häneen, ja kun hän tultuaan Kööpenhaminaan syksyllä 1886 pyysi häntä luonaan käymään — kainalosauvojensa vuoksi hänen täytyi välttää liikkumista niin paljon kuin suinkin — niin kumpikin teki voimakkaalla persoonallisuudellaan syvän vaikutuksen toisiinsa. Sillä niin naisten hemmoittelema kuin Brandes olikin ja niin monenlaisia eri tyyppejä kuin hän olikin kohdannut elämänsä varrella, niin täytyi hänen sittenkin myöntää, ettei Ernst Ahlgren ollut mikään tavallinen nainen. Hänen peittelemätön ihailunsa veti häntä puoleensa, mutta samalla myös hänen henkevyytensä ja omaperäisyytensä.

Se seikka, että Ernst Ahlgren oli rampa, vaikutti kuitenkin sen, että Brandes katsoi häntä toisin silmin kuin naisia yleensä, ja käsitti hänen tunteensa vain sisarillisiksi tai äidillisiksi, huolimatta siitä, että hän oli useita vuosia Ernst Ahlgrenia vanhempi. Eikä Ernst Ahlgrenin omista kirjeistäkään, joissa hän tosin hyvin niukasti koskettelee tätä seikkaa, käy esille muuta kuin henkistä ihailua ja toverillista ystävyyttä. Ensimäisen kohtauksen jälkeen Kööpenhaminassa hän kirjoittaa Gustaf af Geijerstamille: "Georg Brandes oli niin ystävällinen ja kävi luonani. Olin aivan ihastunut häneen." Ja Matille hän kerta toisensa jälkeen kertoo Brandesin käynneistä: "Mikä ihmeellinen tunnelma! Saatoin juuri Georg Brandesin ovelle, hän kävi minua tapaamassa ja oli — niin sanomattoman miellyttävä."[95] Tai toisen kerran: "Brandes on kovin kiltti. Hänellä on hirveän paljon työtä, mutta silloin tällöin hän pistäytyy pariksi minuutiksi luokseni ja silloin hän on niin herttainen, että tuntuu oikein liikuttavalta. Jos hän epäilee polveani pakoittavan, niin hän välttämättä tahtoo vetää tuolin esille, jolle voin nostaa jalkani, ja hän pitää minusta niin hyvää huolta ikäänkuin hän olisi vanha tottunut sairaanhoitaja tai itse pikku Matti. Niin hellä ja sääliväinen hän ei suinkaan osaisi olla, jollei hänellä olisi pikku lapsiaan, joihin hän on sanomattoman kiintynyt — sellainen pehmentää ihmistä ja tekee hänet hyväksi. Kuulisitpa vain kun hän puhuu heistä. 'Minun täytyy mennä kotiin', sanoo hän, kun ruoka-aika lähestyy, 'pikku tyttöjeni on nälkä!'"[96]

Vietettyään joulua kotona, jona aikana synkkämielisyys sai Ernst Ahlgrenin jälleen valtaansa, niin että hän oli kykenemätön kaikkeen työhön, hän palasi seuraavan vuoden alussa jälleen Kööpenhaminaan ja kuvailee tytärpuolelleen oloaan siellä seuraavasti:

"Hän (Brandes) pistäytyy silloin tällöin luonani noin puolen tunnin ajaksi ennen illallista ja hän on niin ystävällinen, hyvä ja järkevä, että pakostakin täytyy pitää hänestä.

"Muuten elän enimmäkseen itsekseni, panen varhain maata, kieltäydyn kaikista kutsuista, lepään kun olen väsynyt ja teen työtä kun haluttaa. Oloni on tavattoman mieluisa. Olen kovin tyytyväinen, että pidin puoliani ja tulin tänne... Minä kerään ikäänkuin voimia tulevia töitä varten. Ei ainoatakaan hapanta ilmettä ympärilläni, ei mitään valituksia rahan kulutuksen johdosta, ei vähintäkään pelkoa, että tulisi väärinymmärretyksi ja täydellinen vapaus! Minä tunnen itseni varsin onnelliseksi, niin levollisen onnelliseksi, kuin vanha, vanha ihminen, mutta samalla minulla mielestäni on niin paljon mahdollisuuksia, sillä tunnen joka päivä miten kehityn, tulen yhä sopusointuisemmaksi, kokonaisemmaksi ja myös paremmaksi. Minä ikäänkuin juon lepoa, juon sielunvoimaa itse huolettomuudesta...

"Koko kirjeen sävystä kuuluu kyllä, että olen virkistynyt. Mutta minä en hengitäkään Hörbyn ilmaa, eikä kaikkialla, minne vain silmäni käännän, synkkämielisyys uhkaa minua kuin raskas pilvi."[97]

Ja paria päivää myöhemmin hän jatkaa:

"Tiedätkös, nyt minä olen jo jonkinmoinen 'pikku-äiti' itse tohtorillenikin, Georg Brandesille. Kun hän on oikein alakuloinen, voi hän istua ja jutella minulle niin koruttomasti kuin äidille, siksi että äiti ymmärtää, siksi että hänellä on suuri vanha sydän. Ja silloin tuntuu siltä, kuin minä kasvaisin, ja hän muuttuisi yhdeksi minun monista pikku lapsistani, jotka laskevat kaikki huolensa äidin helmaan. Miten omituinen ihminen minä mahdankaan olla! Se johtunee vain siitä, ettei sovinnaisuus sido minua — etten koskaan kysy, mikä on tapana, vaan otan aina huomioon sen, mikä on puhtaasti inhimillistä, sen mikä tuottaa kärsimystä tai helpoittaa tuskia."[98]

Ja jonkun viikon kuluttua hän vielä vakuuttaa Matille:

"Meidän välillämme näyttää kehittyvän levollinen, turvallinen ystävyys, joka ei aluksi ole liian kiihkeä, ei vaadi liiaksi sanoja ja jonka siis ei myöskään tarvitse kehittyä vihamielisyydeksi."[99]

Mutta tuo turvallinen, rauhallinen ystävyys katoaa jonkun ajan kuluttua, ja ne harvat kerrat, jolloin Ernst Ahlgren enää mainitsee tästä suhteestaan lähimmille ystävilleen, voi rivien välistä huomata sekä katkeruutta että väsähtymistä. "Sellainen hermostunut luonne kuin Brandesin repii minut palasiksi",[100] kirjoittaa hän Matille myöhemmin keväällä Parisista, ja palattuaan jälleen Kööpenhaminaan hän sanoo Gustaf af Geijerstamille: "Olen ollut huonolla tuulella: eripuraisuutta Brandesin ja minun välilläni."[101] Jonkinmoisen aavistuksen siitä taistelusta, joka tänä aikana riehui Ernst Ahlgrenin sielussa, antavat myös seuraavat sanat kirjeestä Matille: "Hän (Brandes) raukka on niin rikkirevitty ja hermostunut. Mutta minulla ei ole varaa tuntea sääliä häntä kohtaan; välinpitämättömyyden tulee astua sijalle: se se yksin voi tehdä minut levolliseksi."[102]

Mutta kaikkein selvimmän selityksen, suorastaan avaimen heidän suhteeseensa saamme Ernst Ahlgrenin kirjeestä Lundegårdille, jonka hän kirjoitti kesällä 1887 tehtyään lopputilinsä elämän kanssa ja jossa hän muun muassa sanoo: "Olihan se luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu sellaiselle luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa..."

Useissa jälkeenjättämissä luonnoksissaan ja muistiinpanoissansa Ernst Ahlgren viittaa tähän suhteeseen, jopa on kokonaan rakentanut ne sen perustalle. Muistialmanakkaansa v. 1887 joulukuun 13:nnen ja 14:nnen päivän kohdalle hän on merkinnyt seuraavat sanat: "Taaskin itsemurhan partaalla. Kirjoitin Axelille, ja hän oli kanssani koko päivän. — Axel vaali minua kuin sairasta eläintä. Minä kerroin hänelle koko elämäni. Kaikki! Kaikki!"

Yllämainittua tapausta kuvaa epäilemättä kertomus "Ur mörkret", joka muutamia kuukausia Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen ilmestyi kokoelmassa "Berättelser och utkast". Ernst Ahlgren on antanut siinä niin peittelemättömän kuvan lapsuudenkodistaan, isästään ja kasvatuksestaan, ettei ole epäilemistäkään sen totuudesta, yhtä vähän kuin tarvitsee olla kahdenvaiheilla siitäkään, ketä hän seuraavalla kuvauksella on tarkoittanut:

"Kaikki on naisessa häpeää, sillä hän ei ole mikään sinänsä, vain sukupuoliolento. Minä tein työtä miesten parissa, väitin olevani sukupuoleton ja ivasin kylmyyttäni. Luulin miltei itsekin olevani suvuton, ja sekin oli häpeä. Pelkäsin, että leukaani voisi kasvaa parransänkeä, ja sitä miehet vuorossaan olisivat pilkanneet. Mutta eräänä päivänä tunsinkin olevani nainen, sillä minä rakastin... Minut valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka koko elämänsä on kulkenut kuraisia, vettyneitä teitä keskellä usvaista talvipäivää, näkemättä koskaan aurinkoa tai edes uskaltamatta toivoa saavansa koskaan sitä nähdä — — ja sitten äkkiä huomaakin auringon tulevan esiin ja näkee, että kaikki on kasvanut ja itänyt kosteassa maassa, että puut alkavat vihoittaa ja kukat puhjeta — — auringon valossa!

"Olisin antanut koko elämäni, jos olisin voinut olla hänen ystävänsä, mutta se oli mahdotonta — olin vain hänen ystävättärensä...

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissänsä. Hän paljasti aivoni nähdäkseen miten ne työskentelivät, hän kaivoi leikkausveitsellään minun sisintäni rikastuttaakseen ihmistuntemustansa, ja hän raateli minun sydäntäni — kuin pahankurinen lapsi — vain siksi, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei ollut enää ainoatakaan tuskaa jäljellä, jota olisin voinut kestää henkeäni heittämättä — viskasi hän minut pois. Ei siksi että olisin kohdellut häntä pahoin, tai ollut vilpillinen tai puolinainen — sillä mistään sellaisesta ei minua voi syyttää! Vaan ainoastaan siksi, että olin nainen. En ystävä, vaan ystävätär!

"Nainen on sama kuin paaria, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle. Että olen nainen, siinä elämäni kirous."

Neljätoista vuotta Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen julkaisi Lundegård "Elsa Finne" nimisen romaanin, jonka toinen osa perustuu Ernst Ahlgrenin yksityisiin muistiinpanoihin, juuri samoihin, joista hän viimeisessä kirjeessään Axel Lundegårdille sanoo: "Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, — — varmaan pyydän sinua vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi hänelläkin olla rohkeutta vastata."[103] Toivoessaan että nämä hänen muistiinpanonsa säilyisivät jälkimaailmalle Ernst Ahlgren ei kuitenkaan ajatellut ensi sijassa itseään eikä omaa puolustustaan, vaan itse asiata, vapaata rakkautta, jota vastaan hän tahtoi taistella.

Axel Lundegårdia on sekä yksityisesti että julkisesti moitittu tämän teoksen julkaisemisesta, onpa häntä syytetty Ernst Ahlgrenin muiston häpäisemisestäkin. Ja myönnettävä on, että asia on siksi arkaluontoinen, että ehkä olisi ollut parempi vieläkin kauemmin antaa ainesten levätä. Mutta toisaalta, kysymystä psykologiselta kannalta arvosteltaessa, täytyy tunnustaa, että tämä teos on tavattoman mielenkiintoinen sille, joka ei halua vain uteliaisuuttaan tyydyttää, vaan tahtoo syvemmältä tunkeutua Ernst Ahlgrenin elämään ja koettaa ymmärtää häntä.

Tosin olisi väärin pitää "Elsa Finne'ä" luotettavana lähteenä, jonka mukaan voisi varmoja johtopäätöksiä vetää. Sillä se on kaunokirjallinen teos, vieläpä kahden kirjailija-mielikuvituksen hedelmöittämä. Mutta se, joka tuntee tarkemmin Ernst Ahlgrenin elämänvaiheet, voi helposti eroittaa tosiasiat mielikuvista. Jo ensimäisessäkin osassa, joka kuitenkin niin suureksi osaksi on "satua", on runsaasti todellisia piirteitä, vieläpä Ernst Ahlgrenin omia sanojakin. Päähenkilön, Elsa Finnen suhde mieheensä on jokseenkin totuudesta kiinnipitävä, samoin voi ilman vaikeutta löytää Knut Hermanin ja Ivar Mörcken esikuvat. Myöskin Elsa Finnen luonne vastaa täysin Ernst Ahlgrenin omaa luonnetta, kummallakin on aivan samat taipumukset, sama elämäntyö, sama yksinäisyyden tuska ja kuoleman kiihko. Ja Ernst Ahlgrenin sisimmän olennon paljastavat meille ne sanat, joihin koko teoksen ydin on ikäänkuin kristallisoitunut:

"Nykyaikaisen naisen tunne-elämä on arka. Hänen kaipuunsa on paljoa kuumempaa kuin vain veren kiihkoa, paljoa voimakkaampaa kuin vain sydämen kaihoa; korkeimmalle kehittyneissä se on hivuuttavaa hengen nälkää, joka voi johtaa kuolemaan, jollei sitä tyydytetä — ja tuskin koskaan se tuleekaan tyydytetyksi!"

Tätä hivuuttavaa nälkää kuvaa kirjan toinen osa Elsa Finnen omin sanoin. Kun hän kohtaa Ivar Mörcken, tuon miehen, joka nerokkaisuudellaan ja persoonallisella viehätyksellään lumoaa hänet, joutuu hän kokonaan hänen orjakseen. Hän luulee löytäneensä hänessä ihanteensa, sen miehen, joka kaikessa seisoo häntä itseään ylempänä, ja joka voi tyydyttää hänen henkensä kaipuun. Mutta rakkaus, joka hänelle itselleen on ankarinta vakavuutta, onkin miehelle vain leikkiä ja ajanvietettä. Niin kauan kuin hän jaksaa vastustaa hänen viekoitustaan, himoitsee mies häntä, mutta kun hän on kadottanut kaiken vastustusvoimansa, kun hän antautuu kokonaan hänelle, väsyy tämä ennen pitkää leikkiin ja heittää hänet luotaan. Ja vaikka hän näkee miehen kehnouden ja halveksii häntä ihmisenä, niin ei hän sittenkään voi vapautua hänen vallastaan. Hän kituu, kunnes kaikki hänen voimansa ovat lopussa, kunnes ei muuta pelastusta ole kuin kuolema.

"Vapaa rakkaus", sanoo Elsa Finne, "sinä olet myrkyttänyt minun elämäni. Rakkausko? Mikä nimi sellaiselle! Minun täytyy kuolla, sillä en voi elää... Sinun oppiasi minä vihaan, vihaan, vihaan! Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa! ... minä en kunnioita sinua — — mutta rakastan sittenkin."

Georg Brandes on kerran yksityisesti sanonut, ettei kehittyneitten ihmisten välillä voi olla kysymystäkään muunlaisesta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta, ja että siis sitä tunnetta, joka ei saavuta vastakaikua, ei voi rakkaudeksi nimittää. Tämän mukaan ei Ernst Ahlgrenin rakkautta voisi siis rakkaudeksi sanoa. Mutta minkä muun tunteen sanelema sellainenkin pieni hieno palanen voisi olla kuin seuraava, joka löytyi hänen jälkeenjääneiden paperiensa parista:

"Me seisomme tässä — sinä ja minä, kaksi lasta puutarhassa — ja kädessäni minä pitelen pientä kuollutta varpusta... Älkäämme antako sen maata maassa sateessa ja auringonpaisteessa, mädätä ja löyhkätä, jotta meidän on pakko inhota sitä, pikku elukka raukkaa! Ei, haudatkaamme se niinkauan kuin se tuntuu vielä lämpimältä, haudatkaamme se yhdessä, sovinnossa, me molemmat; siunatkaamme sen pikku ruumis ja erotkaamme sitten kumpikin tahollemme.

"Miten rentona sen pää lepää kädessäni! — avuttoman rentona, jollei sitä kannateta — tuo hieno, ruskeanharmahtava pää! Sydän on laannut sykkimästä ja harmaa kaihi peittää sen silmät, nuo uskolliset silmät, jotka eivät koskaan enää kirkkaina katso meihin. Se oli meidän ilonamme vuoden — vajaan vuoden: kesän tai pari lyhyttä päivää sateitten ja kuurojen lomassa. Sinulle se oli ajanviete, minulle rakkahin ystävä; minun tehtäväni oli ruokkia ja hoitaa sitä, mutta sinä olit poika, täynnä pojan vallattomuuksia ja päähänpistoja ja koska sinulla oli sama oikeus siihen kuin minullakin, niin sinä kiusasit sen hengiltä. Loukkaavin sanoin sinä pistelit sen ruumista, ei ainoatakaan kohtaa, johon et olisi okaita iskenyt; ivalla sinä hitaasti sen myrkytit, ja kun se vaikeni, niin pahoittelit, että sen siivet olivat lerpallaan ja ettei se enää visertänyt.

"Minä tiesin, että se kuolisi, ja sydäntäni vihloi, mutta en tahtonut antaa sen kärsiä, ja siksi minusta oli parasta kun viskasit sen pois ja annoit sen vetää viimeiset hengenvetonsa ensimäisenä hyisenä hallayönä...

"Pikku lintu on kuollut eikä mikään voi sen ruumista enää lämmittää — haavoittunutta, raadeltua rakkauttani, joka paleltui kuoliaaksi."

Taiteellisessa suhteessa paljoa etevämmin ja samalla myös inhimillisemmin on Ernst Ahlgren puhunut vapaata rakkautta vastaan myös näytelmässään "Den Bergtagna", (Lumottu), jonka niinikään Axel Lundegård on viimeistellyt ja julkaissut Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen. Epäilemättä tämän teoksen käsikirjoitus oli kaikin puolin paljoa täydellisempi ja viimeistellympi kuin "Elsa Finne'n", johon ei ollut valmista sommittelua olemassa, ainoastaan muistiinpanoja. Näytelmässä "Den Bergtagna" ei ole jälkeäkään yhteistyöstä johtuvasta epätasaisuudesta niinkuin "Elsa Finne'ssä", jonka eri osat eivät hyvin suhtaannu toisiinsa. Se on paljoa eheämpi kuin mikään muu Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteistöistä, jonka vuoksi olisinkin halukas arvioimaan Axel Lundegårdin työtä tämän teoksen suhteen hyvinkin vähäiseksi.

Näytelmän juoni ja aate on kokonaan Ernst Ahlgrenin. Se on läpeensä hänen omalla sydänverellään kirjoitettu ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu hänen elämänsä traagillisuutta. Louisella on sama tunteen intensiteetti kuin Ernst Ahlgrenilla itsellään, sama rajaton kaipuu ja täydellinen antautuminen. Hän ei tunne mitään tasaista keskitietä, hän ei tiedä mitään sovitteluista eikä tinkimisistä. Hän ei voi olla puolinainen yhtä vähän onnessa kuin surussakaan. Louisen, samoinkuin Elsa Finnenkin, täytyy sokeasti seurata sitä miestä, joka on tullut hänen "kohtaloksensa". Ja Alland on täydellinen vastine Ivar Mörckelle. Hänellä on kaikki hänen avunsa, mutta myös kaikki hänen heikkoutensa. Hän on naisten hemmoittelema, hänen ei koskaan ole tarvinnut muuta kuin viitata kädellään, jotta jokainen häntä seuraisi, ja väsyttyään yhteen hänellä aina on ollut kymmenen muuta valittavanaan. Hän ei salaa heikkouttansa, hän ei tee itseään hituistakaan paremmaksi kuin mitä hän on, mutta hän seuraa varmaa ja monin kerroin koettelemaansa taktiikkaa, jolla hän pitää naiset vallassansa. Hän murtaa sydämiä tusinakaupalla, mutta hän itse suoriutuu aina ehein nahoin vaarallisimmastakin pelistä.

Sellaisen miehen on aivan mahdoton edes ymmärtää, että naiselle rakkaus voi olla täyttä vakavuutta. "Sinä peloitat minua", sanoo Alland Louiselle. "Eihän voi olla mahdollista, että olisit rakastanut minua täydellä todella — — niinkuin nainen ensi kertaa rakastaessansa — siten että hän kokonaan antautuu tunteensa valtaan, että rakkaus täyttää koko hänen olentonsa, ettei hänen tahtonsakaan enää ole vapaa, vaan kokonaan toisesta riippuva?" Ja hänen kevyt elämänkäsityksensä puhkeaa täydesti esille hänen sanoessansa: "Lapsi, miten sinä saatoit rakastaa minua? Enhän minä ole kylliksi välitön, voidakseni tuntea samanlaista rakkautta... Kaksikymmentä naista on rakastanut minua ennen sinua... Ja voihan se olla, ettet sinäkään ole viimeinen."

"Jos joku on niin hyvä ja uskollinen sinulle kuin minä olisin voinut olla, niin suon sinut hänelle — ja hänet sinulle", vastaa Louise. Mutta tuossa vastauksessa on hänen kärsimyksensä kalkki täyttynyt jo reunojaan myöten. Kuoleman tuulahdus tuntuu jo hänen otsallaan. Ja kevytmielinen Allandkin tuntee pistoksen sydämessään. Ehkä tuo rakkaus, jota hän on pitänyt vain leikkinään, on sittenkin jonkin arvoinen, ehkä kannattaisi sittenkin kätkeä se povelleen, uhrata jotain itsekin sen puolesta, kerrankin unohtaa oma itsensä toisen vuoksi... Tämä selviää hänelle kuitenkin liian myöhään, vasta sitten, kun toinen on jo etsinyt ja löytänyt kuoleman.

Mikä kohtalon iva kajahtaakaan Allandin sanoista, kun hän, aavistaen pahinta, tunkeutuu väkivallalla Louisen huoneeseen puolustaen itseään seuraavin sanoin: "Nyt minulla on oikeus mennä sinne; hän on tuleva minun vaimokseni."

Kaiken sen onnen, jonka Ernst Ahlgren omassa suhteessaan Brandesiin sai kokea, mutta myös kaiken sen tuskan ja epätoivon, niin vieläpä kaiken alennuksen ja halveksumisen omaa itseään ja heikkouttaan kohtaan, on hän tähän teokseensa valanut.

"Avioliitossa voi olla onnen mahdollisuuksia; vapaassa rakkaudessa ei koskaan", niin kirjoittaa hän "suureen kirjaansa" huhtikuussa 1888, kolmisen kuukautta ennen epätoivoista loppuaan.