Axel Lundegård.

Keväällä 1881 oli kirkkoherra Lundegård perheineen muuttanut Hörbyhyn. Kirkkoherra itse oli vanhanajan mies, ankara ja suvaitsematon uskonnollisissa asioissa, mutta sitä vapaamielisempi ja rohkeampi mielipiteiltänsä oli hänen vanhin poikansa, Axel, 19-vuotias keltanokka. Hänen häikäilemätön käytöksensä ja uhkarohkeat hyökkäyksensä kaikkia perintätapoja ja -mielipiteitä vastaan antoivat loppumatonta puheenaihetta kylän asukkaille ja herättivät heidän parissaan sanomatonta paheksumista ja inhoa. Kylällä kiertelevät huhut tunkeutuivat tietenkin postimestarinkin taloon, samoinkuin yhteiset tuttavat pitivät myös huolta siitä, että nuoren ylioppilaan korviin tuli jos jonkinmoisia huhuja postimestarin sairaasta rouvasta, joka ajankulukseen viljeli kaikenlaisia sivuharrastuksia.

Siten ystävät ja kylänmiehet välittivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin tuttavuuden jo ennenkuin he persoonallisesti olivat tavanneetkaan toisensa.

Kesällä 1881 Axel Lundegård ensi kerran kävi äitinsä seurassa Ernst Ahlgrenia tervehtimässä ja tästä kohtauksesta on hänen mieleensä jäänyt muisto jostain "riutuneen läpinäkyvästä, miltei ruumiittomasta, kärsimysten runtelemista kasvoista sairasvuoteen valkeaa taustaa kohti..."

Tuttavuus oli kuitenkin aivan pintapuolinen, ja vasta kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1884, siis samoihin aikoihin, jolloin "Från Skåne" ilmestyi, se varsinaisesti uudistettiin.

Tällä kertaa Ernst Ahlgren itse otti ensimäisen askeleen.

Edellisenä talvena olivat Hörbyn pappilassa vastakkaiset mielipiteet kärjistyneet siinä määrin, että julkiriita oli syntynyt isän ja pojan välillä, ja seurauksena oli ollut se, että poika oli saanut väistyä kotoa ja yrittää omin päin kirjallisella työllä hankkia elatuksensa Tukholmassa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, päinvastoin hän oli saanut kokea lukemattomia pettymyksiä turhaan yrittäessään saada kynänsä tuotteita julkisuuteen ja lopulta hänen olonsa oli muodostunut miltei epätoivoiseksi.

Ernst Ahlgren, joka nuorukaisen äidin kautta oli seurannut hänen vaiheitansa, tunsi harrasta myötätuntoa häntä kohtaan, ja rohkaistakseen hänen mieltänsä hän kirjoitti hänelle ensimäisen kirjeensä, jonka puhuttelusana ilmaisee jo selvästi, millaiseksi hän toivoi heidän tuttavuutensa kehittyvän.

"Toveri!" siten hän alottaa kirjeensä. "Tiedän, että me monessa asiassa olemme samaa mieltä ja että me molemmat, ainakin osittain, tulemme taistelemaan saman asian puolesta, sillä tekin kuulutte 'meidän' — harhauskoisen nuoren Ruotsin joukkoon. Mutta vaikkei niin olisikaan, ei se sittenkään estäisi minua tarjoamasta teille toverillista kädenlyöntiä, sillä en mitään vihaa niinkuin ammattikunta-henkeä. Rehellisyys, kas se on pääasia! Levollinen, hillitty rehellisyys ja väsymätön totuuden tavoittelu olkoot alati silmiemme edessä. Vaikea on tosin olla oma itsensä, mutta siihen kaiken itsekasvatuksen sittenkin tulee pyrkiä."[22]

Lähestyessään täten Lundegårdia Ernst Ahlgren toivoi voivansa olla hänelle avuksi, mutta samalla hän myös halusi saada hänestä hyvän toverin, jonka kanssa hän voisi keskustella töistään ja harrastuksistaan. Hänen omat katkerat kokemuksensa olivat vieneet hänet siihen, että hän piti miehen ja naisen välistä toverillista suhdetta ihanteena, jota hän olisi tahtonut toteuttaa omassa elämässään saadakseen näyttää, mihin hän miehen toverina voisi kelvata. "Tuntevatkohan muutkin naiset", kirjoittaa hän kerran "suureen kirjaansa", "tätä samaa ystävyyden ja levollisen kiintymyksen tarvetta, joka saavuttamattomana aina on ollut elämäni kiusa, mutta joka tyydytettynä voisi olla suurin onneni? Naisten välisessä ystävyydessä on jotain noloa, miehen ystävyyttä ei uskalla tavoitella, sillä se 'ei ole sopiva', sekä mies että muut käsittäisivät sen vain väärin. Pahoittelen sitä suuresti, sillä voisin olla älykkään miehen verraton liittolainen, jos hän vain itse tietäisi mitä hän tahtoo ja kykenisi sen selvästi selittämään minulle. Minun väsymätön tarmoni ja sukkeluuteni voisivat hänen palveluksessaan ja hänen vaikutuksensa alaisena saada ihmeitä aikaan, mutta yksin en kykene mihinkään, sillä — olen vain nainen. Minä tarvitsen toisen vahvemman tahdon tukea ja toisen terävämmän katseen valoa." Ja joskin tätä ihannetta oli ehkä mahdoton täydelleen toteuttaa, niin kehittyi sittenkin Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin välisestä suhteesta mitä lämpimin ystävyys, jota toiselta puolen luonteiden hengenheimolaisuus, toiselta puolen yhteiset työt ja harrastukset lujittivat.

Siitä huolimatta tutustuminen kävi hyvin hitaasti. Ernst Ahlgrenin ystävällinen ja toverillinen kädenlyönti tuotti tosin nuorelle vasta-alkajalle suurta iloa, ja ensi työkseen, käydessään myöhemmin kesällä kotonaan, hän tuli häntä tervehtimään. Mutta he olivat molemmat niin ujoja luonteeltansa, etteivät he voineet vapaasti seurustella. Varsinkin Ernst Ahlgren oli vieraiden seurassa jäykkä ja hiljainen, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hänen oli melkein mahdoton voittaa arkuuttansa. Yhtä helposti kuin hän kirjoitti, yhtä vaikea hänen oli puhua. Sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuun, hän punastui ja änkytti saamatta esille sitä mitä olisi halunnut sanoa. Suureksi osaksi tämä tavaton ujous riippui myös siitä täydellisestä itseluottamuksen puutteesta, joka oli hänelle ominaista. Hän seisoi mielestänsä kaikkia muita alempana, oli sekä ruumiillisesti että henkisesti "moukkamainen", oppimaton, tavoiltaan ja esiintymiseltään kömpelö ja sen vuoksi hän ei myöskään koskaan voinut vapautua siitä tunteesta, että hän kuului vain "kirjalliseen alaluokkaan", ettei hän koskaan voisi saada mitään suurta ja ensiluokkaista aikaan. Ja kaiken lisäksi hän kärsi vielä ikäänkuin koko sukupuolensa puolesta, jonka heikkoudet kiusasivat häntä siinä määrin, että hän halveksi ja vihasi naisia ja arveli niiden joka suhteessa, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan omasta tahdostaankin, seisovan alapuolella miehiä.

Tämä sairaalloinen vaatimattomuus ja omanarvontunnon puute, josta hän itse ehkä enimmin kärsi, oli, niinkuin jo sanottu, juurtunut häneen jo lapsesta, eikä hän myöhemmälläkään iällä voinut siitä kokonaan vapautua.

Mutta sittenkin tuli Lundegårdista Ernst Ahlgrenin miltei jokapäiväinen vieras, ja määräajalla iltapäivin nuorukainen pistäytyi aina kirjakauppaan, jossa hän tiesi hänen työskentelevän. Useimmiten hän toi mukanaan novellin tai palasen pitempää kertomusta, jonka hän juuri oli saanut käsistään, ja lähtiessään vei kotiinsa jonkun Ernst Ahlgrenin tekeleen. Tavatessa seuraavalla kerralla kumpikin lausui luetun johdosta arvostelunsa, mikä useinkin sattui varsin ankaraksi. Sillä kumpainenkin vaati täyttä suoruutta ja totuutta toiselta. Mutta kun siksi tuli, ei kiitosta eikä rohkaisuakaan säästetty.

Aluksi, niinkuin sanottu, ei keskustelu sujunut luontevasti, ja usein kumpainenkin puhui melkein kuumeisella kiihkolla, jotta keskustelu vain ei taukoaisi. Varsinkin Ernst Ahlgren kärsi sanomattomasti tästä teennäisyydestä, ja tuo tuskallinen tunne kävi miltei sietämättömäksi, kun hän huomasi Lundegårdin tuntevan pettymystä ja pahoittelevan sitä, ettei saanut häneltä sitä mitä oli odottanut.

Mutta arkuus ja teennäisyys katosi kokonaan, kun Lundegård syksyllä matkusti pois ja väkinäisen seurustelun sijaan astui kirjeenvaihto. Nyt Ernst Ahlgren saattoi olla täysin oma itsensä ja tarvitsematta pakoittaa itseään puhumaan ja kuulemaan omaa ääntänsä, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, sai lausua ilmi ajatuksensa ystävälle, jonka hän tiesi häntä ymmärtävän. Kirjeissään hän saattoikin puhua aivan häikäilemättömän suoraan, eivätkä puheenaiheet häneltä koskaan loppuneet.

Tämä kirjeenvaihto, jossa he pohtivat kaikkia mahdollisia kysymyksiä taivaan ja maan välillä, oli tavattoman tärkeä kummankin kehitykselle, sillä se pakotti heidät muodostamaan itselleen mielipiteen kaikista asioista ja puolustamaan sitä toisiaan vastaan. Sillä vaikka he olivatkin saman hengen lapsia, niin erosivat heidän käsityskantansa toisistaan sittenkin monessa suhteessa. Se riippui jo suuresti ikäeroituksesta, sillä olihan Ernst Ahlgren toistakymmentä vuotta vanhempi Axel Lundegårdia, sekä toisekseen siitä, että kaiken sen, minkä nuorukainen periaatteellisesti oli itselleen omistanut, oli Ernst Ahlgren itse elämässään kokenut.

Innostuttuaan kerta johonkin asiaan saattoi Ernst Ahlgren laveasti esittää mielipiteitään ja ajatuskantaansa, useinpa valaista kysymystä esimerkeillä, jotka olivat mitä täydellisimpään tyylilliseen muotoon puetut. Tämä puoli Ernst Ahlgrenissa oli Lundegårdille jotakin aivan uutta, hänen puheliaisuutensa ja avomielisyytensä "kulissien takana" niin sanoakseni hämmästytti ja ilahdutti häntä. Ja niinpä kerran hän leikkiä laskien kysyykin häneltä, minnekä "puukuva", jonka hän "niin usein oli nähnyt kirjakaupassa", minnekä "etana, joka ei koskaan uskaltanut tulla ulos kuorestaan", oli voinut kadota.

Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren alkoi kirjeenvaihtonsa Lundegårdin kanssa, ei "suuri kirjakaan" ollut enää hänelle yhtä tarpeellinen kuin ennen, sillä kaiken sen, minkä hän tähän asti oli sille uskonut, hän saattoi nyt kirjoittaa Lundegårdille. Heidän suhteensa muodostuikin aikaa voittaen yhä toverillisemmaksi, he tunsivat olevansa yhtä vapaat toistensa suhteen kuin kaksi miehistä toveria, joiden ainoana yhdyssiteenä ovat yhteiset työt ja harrastukset.

"Ensimäinen ehto sinun ja minun välillä on ja tule olemaan: vapaus", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Ei mitään pakkoa, lupausta eikä velvoitusta. Jos huomaisin, että sinulla olisi vaikka kuinkakin vähän velvollisuudentunnetta minua kohtaan, niin olisin onneton. Minä sanoisin: 'mene, et koskaan ole ymmärtänyt minua!' Jos epäilisin sinun kirjoittavan minulle vain siksi, että arvelisit minun tulevan pahoilleni jollet sitä tekisi, niin vetäytyisin heti syrjään. Sillä vain täydellisessä vapauden tunteessa sielunelämä voi syvästi ja täysin siemauksin hengittää. Minun puolestani sinä olet vapaa kuin taivaan lintu; en yritäkään sinua edes pikkusormellani pidättää. Niin, sinä olet yhtä vapaa kuin poikani olisi, jos olisin niin onnellinen, että minulla olisi poika."[23]

Tämä ystävyys vaikutti mitä hedelmöittävimmin kumpaisenkin kehitykseen, ei yksin kirjailijoina, vaan ihmisinäkin. Se antoi Ernst Ahlgrenille itseluottamusta ja elämänhalua, se enensi hänen työkykyään ja kannusti häntä pyrkimään eteenpäin. Ja samalla se esti häntä tulemasta yksipuoliseksi ja ahtaaksi, mikä vaara kuitenkin oli niin lähellä niissä olosuhteissa, joihin kohtalo oli hänet sitonut. Ilman Lundegårdia hänestä olisi varmaan tullut tuollainen "yksinäinen olento", niinkuin hän sanoo kerran kirjeessään Ellen Keylle, "joiden pakostakin täytyy kehittyä yksipuolisiksi. Sillä jonkunmoinen suhde miehen ja naisen välillä on välttämätön", sanoo hän, "minä tarkoitan sielullinen suhde, jotta heidän kehityksensä voisi saavuttaa mahdollisimman kukoistuksen. Se on minun vakaumukseni, niin, vieläpä enemmänkin: koko elämänkokemukseni. Siksi se on myös salainen keppihevoseni. Mies, joka ei koskaan ole ollut lähellä ketään naista ... siten, että heidän välillään olisi voinut muodostua rauhallinen ja luottava suhde, ei voi koskaan saavuttaa täydellistä sopusointua, hänen olentonsa hienoimmat vivahdukset eivät koskaan voi puhjeta esiin. Ja samoin on meidän naistenkin laita, ehkäpä vieläkin suuremmassa määrässä; sillä kasvatuksemme on alusta alkaen suunnattu siihen, että me pakostakin tulemme yksipuolisiksi ja ahdasmielisiksi."[24] Ja Lundegårdille itselleen hän kirjoittaa: "Minä luulen, että toveruutemme on suuresti vaikuttanut kehitykseeni. Sillä minussa on suuri varasto mahdollisuusarvoja, jotka eivät läheskään vielä ole ennättäneet tulla muokatuiksi siksi miksi ne voivat tulla. Ennen tunsin itseni aina yksinäiseksi kaikessa siinä, mikä koski kirjallisuutta ja työtäni, eihän minulla ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut keskustella siitä. Minä tein työtä, mutta epätoivoisella sitkeydellä, sillä enhän sittenkään kelvannut mihinkään. Tosin minun menestyksentoivoni ei nytkään ole suuri, mutta sitä on joka tapauksessa olemassa — ja sitä paitsi on minulla toveri! Ja ymmärräthän miten suloista se on, kun on elänyt niin eristettynä kuin minä!"[25]

Ja toisen kerran hän sanoo, puhuessaan siitä mahdollisuudesta, että heidän ystävyytensä ehkä ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen, sillä voisihan sattua, että hän "pikemmin kuin he aavistivatkaan soluisi pois" tai että hän "väsyisi kirjeenvaihtoon" tai tuntisi olevansa "tarpeeton". "Mutta se ainakin on varma", lisää hän, "että olkoon eromme syynä mikä hyvänsä ja tapahtukoon se milloin hyvänsä, sinä silloin et ole sama ihminen kuin meidän tutustuessamme toisiimme. Meidän kehityksessämme on toisen vaikutus aina tuntuva, yhteistyö ja se onni, että naamiotta olemme saaneet seurustella yhdessä, on ikiajoiksi jättävä siihen jälkensä. Ja minun on mahdoton ajatella, että koskaan voisimme katkeruudella muistella tätä aikaa."[26]

Tämä ystävyyssuhde oli niin vailla kaikkea eroottista tunnetta kuin miehen ja naisen suhde yleensä voi olla, pikemmin heitä yhdisti äidin ja pojan välinen tunne, sellainen toverillinen ystävyys, joka on mahdollinen nuoren ja aikansa henkisiä rientoja seuraavan äidin ja lahjakkaan pojan välillä. Mitä kauneimman ilmaisunsa tämä heidän suhteensa on saanut heidän yhteisessä teoksessaan "Modern" (Äiti), jossa varsinkin äidin hienotunteinen ja epäitsekäs luonne on suurella myötätunnolla piirretty. Myöskin pojan luonteenkuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka Ernst Ahlgren antaa sisarelleen puhuessaan Lundegårdin "kulmikkaisuudesta ja jäykkyydestä" ja hänen "halustaan salata mahdollisimman tyystin kaikki hyvät puolensa",[27] tai sanoessaan hänestä Gustaf af Geijerstamille, että "hän on sellainen huimapää, joka työntää kaikki ihmiset luotaan".[28]

Mielenkiintoisinta Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin kirjeenvaihdossa on se kirjallinen kritiikki, jota he harjoittivat keskenänsä, sillä se tuo ilmi heidän rehellisen pyrkimyksensä totuuteen taiteessaan sekä samalla kuvaa kummankin erilaista taiteilijatemperamenttiä. Niinpä Ernst Ahlgren kerrankin kirjoittaa:

"Minäkö haluaisin saada sinun tyylisi omani kaltaiseksi — ei, ei! Mutta sinulla itselläsi on siinä suhteessa paljon edellytyksiä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Et tiedä miten joustava kielesi olisi, jos käsittelisit sitä hiukan huolellisemmin, jollet vaistomaisesti koettaisi saada sitä niin karkeatekoiseksi. Minä rakastan voimaa ja minä nautin siitä, että häikäilemättömästi uskallat käyttää jotakin määrättyä sanaa, joka paremmin kuin mikään muu ilmaisee juuri sitä, mitä tahdot saada sanotuksi, mutta minä toivoisin, että sama ääni, joka kykenee linkoamaan ilmaan tuon sanan niin voimakkaasti, että toisen täytyy hätkähtää ja pidellä korviaan, että sama ääni hallitsisi koko sävelasteikkoa, että se kykenisi tulkitsemaan joka ainoaa värähtelyä ihmissielussa. Karkeatekoinen on sinun vahvin puolesi, mutta yksitoikkoisuus on aina väsyttävä."[29]

Ernst Ahlgrenin suora puhe ei kuitenkaan aina ollut Lundegårdille mieleen, eikä tämä salannutkaan mielipahaansa jos siksi tuli. Mutta Ernst Ahlgren ei voinut imarrella, sitä paitsi koko heidän toverillisella suhteellaan ei olisi hänen mielestään ollut mitään merkitystä, jollei se olisi ollut rakennettu täydelle luottamukselle ja suoruudelle. "Luuletko, että olisin ollut niin ilkeä", sanoo hän kerrankin, "jollen olisi uskonut kertomuksessasi piilevän suuriakin mahdollisuuksia? Kannustetaanko hevosta, jolla ei ole voimaa hypätä?"[30]

Ja toisen kerran hän vieläkin voimakkaammin, miltei loukkaantuneena puolustaa itseänsä ja heidän täysin vapaata ja riippumatonta suhdettansa: "Etkö voi ymmärtää, että kun minä teen huomautuksiani, niin ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että sinä todellakin ottaisit ne varteen, vaan minä lausun vain ilmi mielipiteeni siltä varalta, että mahdollisesti joskus voisin huomauttaa jotain, joka sinulta itseltäsi on jäänyt huomaamatta. — 'Holhooja-ääni!' En koskaan enää pyydä saada lukea käsikirjoituksiasi, saanhan lukea ne myöhemmin painettuina ja voin erinomaisesti tyytyä siihen 'holhoojasydämeni' tuntematta vähintäkään okaanpistosta sen johdosta. Mutta jos siitä huolimatta edelleen tahdot tarkastaa minun tekeleitäni, niin olen sinulle hyvin kiitollinen, sinun 'holhouksesi' ei koskaan ole rasittanut minua. Mutta jollet halua, niin sano suoraan, me voimme silti olla ystäviä — jos sinua haluttaa. 'Sinä et pane vähintäkään huomiota todellisesti vaikuttaviin kohtiin', sanot sinä. Vai niin, enkö todellakaan! Olisiko minun ehkä pitänyt pidättää käsikirjoitus vuorokautta kauemmin luonani ennättääkseni kertoa sinulle, mitä ihailtavaa siinä oli? Ei suinkaan siitä, mikä on hyvää, ole mitään sanottavaa, ei suinkaan sitä ole tarvis tarkastaa tai mahdollisesti korjata?"

Mutta sitten hän jatkaa jälleen leppyneenä: "Älkäämme riidelkö kuin lapset, vaan ajatelkaamme levollisesti! Jos voit saada minut vakuutetuksi siitä, että olen väärässä, niin annan myöten ... minä en pane päätäni pantiksi siitä, että kaikki mielipiteeni olisivat oikeat."[31]

Mutta samoinkuin Ernst Ahlgren ei tahtonut tyrkyttää mielipiteitään Lundegårdille, samoin hän ei myöskään ottanut sokeasti varteen hänen neuvojansa, vaan puolusti rohkeasti omaa kantaansa. Kerrankin lähettäessään luku luvulta Lundegårdin tarkastettavaksi parasta aikaa tekeillä olevaa "Pengar" (Rahaa) teostansa hän vastauksissaan Lundegårdin muistutuksiin toi puolustuksekseen esiin monta erittäin mielenkiintoista kohtaa. Kerrankin, kun Lundegård huomauttaa, ettei hän sanallakaan ilmaise päähenkilön, nuoren rouvan mielentilaa hääyön jälkeen, vastaa Ernst Ahlgren:

"Turhan kaino en ole, kun minun mielestäni on pakko puhua, sen tiedät itse. Mutta jos olisin tässä kohdassa käyttänyt todellisuuden mustia värejä, niin olisin heikontanut loppukohtauksen vaikutusta, jolloin hän itse puhuu avioelämästään. Siksi tahdoin tässä paikassa kosketella asiaa niin hellävaroen kuin suinkin. Sillä jos olisin ruvennut puhumaan, niin olisin antanut iskun, kovemman kuin mitä koko kirjassa on. Minä isken joko koko voimallani, tai en edes nosta kättäni. Mutta jos nimeni saa hyvän kaiun, niin että se leviää laajoihin piireihin, silloin en hillitse enää iskujani, ja sen iskun nimenä on silloin oleva 'äidinrakkaus'. Tahtoisin heittää tämän kuulumattoman valheen vasten sovinnaisuuden kasvoja: orjan väkivaltainen viha kuohuu suonissani vain ajatellessanikin sitä! Mutta moni ennen minua on oppinut vaikenemaan unohtamatta silti lyömisen taitoa...

"Minkä vaikutuksen se nuoreen naiseen teki? kysyt sinä. Luulin, että hänen mielialansa olisi käynyt ilmi kylmästä ja koleasta aamutunnelmasta, hänen väristyksistään, hänen huokauksestaan katseen osuessa morsiushuntuun, joka 'eilen' oli vielä niin kaunis. Mitä tulee tuohon 'antaa-mennä'-tunnelmaan, josta sinä puhut, niin on sitä jossakin määrin olemassa, mutta hän ei kykene vielä täysin ymmärtämään, että kaikki on mennyttä."

Naisen ja miehen välinen suhde, se olikin se kysymys, jonka ympärillä Ernst Ahlgrenin ajatukset alituisesti liikkuivat, ja sitä hän lukemattomat kerrat koskettelee myös kirjeissään Lundegårdille. Kaikkein ensimäisen aiheen tämän kysymyksen pohtimiseen antoi hänelle Strindbergin vasta ilmestynyt "Giftas" teos, jonka tyyli loukkasi häntä, mutta jonka kuvaukset kaikesta räikeydestään huolimatta olivat hänestä tosia eivätkä estäneet häntä näkemästä sitä voimakasta persoonallisuutta, joka piili niiden takana. "Useimmissa tapauksissa olen yhtä mieltä hänen kanssansa," sanoo Ernst Ahlgren. "Hänen hyökkäyksensä sukupuoltani vastaan ovat aivan oikeutettuja. Hän on ehkä yksipuolinen, sitä en kiellä, mutta hänen väitteissään on hyvin paljon tervettä totuutta. Minä tunnen olevani ikäänkuin rehellisempi ja parempi luettuani hänen kirjansa. Sillä hänen käsityksensä on pohjaltaan oikea: sivistyneen naisen laiskuutta vastaan meidän juuri pitää sotia. Tuollaisissa keskiluokan avioliitoissa mies joutuu kärsimään vääryyttä, nainen on liiaksi hieno tehdäkseen työtä, jota vastoin mies saa raataa kuin orja. Minä olen ollut siitä selvillä jo paljoa ennen kuin Strindberg alkoi siitä puhua. Mielipiteet käyvät siis yhteen omieni kanssa ja siksi teos on riistänyt minut mukaansa, joskin sävyssä on jotakin epämiellyttävää — hutiloitua."[32]

Vieläkin selvemmin kuin Lundegårdille Ernst Ahlgren kirjoittaa tästä samasta asiasta Karl af Geijerstamille. Joskin kirja hänen mielestään sisältää "paljon väärää ja epäoikeutettua", niin on sen perusajatus kuitenkin oikea, sanoo hän, se nimittäin, että keskiluokan mies saa yksin kantaa koko perheen taakan. "On väärin kasvattaa nuoria tyttöjä niinkuin heitä nykyään kasvatetaan. Pitäisi toki ottaa huomioon se mahdollisuus, että heistä voi tulla perheen äitejä."

Ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Strindberg tekee saman erehdyksen kuin naisasianaisetkin, hän asettaa miehen ja naisen kahteen vastakkaiseen riviin, aivan kuin kaksi toisiaan vastaan taistelevaa voimaa. Ja hän koettaa kaikella tavalla pitää tätä käsitystä vireillä. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään hyvää. Eikä se voi olla luonnon tarkoituskaan. Päin vastoin, juuri ymmärtämystä molempien sukupuolien välillä kaivataan. On luonnotonta, että he taistelevat toisiansa vastaan, mutta luonnollista, että he ahertavat rinnan yhteisessä työssä täydentäen toisiaan. Kaikki muu on johtava vääryyksiin toisella tai toisella puolella.

"Strindberg on oikeassa sanoessaan, että naisella on velvollisuuksia, mutta hän on väärässä leimatessaan hänet kauttaaltaan pahaksi. Hän on kokonaan unohtanut, miten suuresti miehen pintapuolisuus on vaikuttanut naisen turhamaisuuteen. Eikä hän ota huomioon sitä, että vapauden puute aina kasvattaa petollisuutta, yhtä suuressa määrin orjuutettujen miesten kuin naistenkin parissa. Lain puustavi on ollut naisia vastaan, siksi naiset ovat viekkaudella anastaneet itselleen inhimilliset oikeutensa, viekkaus heikontaa luonnetta ja huono luonne riistää itselleen mitä ikänä se voi välittämättä siitä, tekeekö hän toiselle vääryyttä... Strindberg ei näe asioita niiden yläpuolelta, siksi hän ei ole oikeudenmukainen. Mutta kaikkien hänen kierojen ja väärien väitteittensä joukossa on kuitenkin sellaistakin, jota on pakko sanoa."[33]

Varsinkin Strindbergin puolustamia aikaisia avioliittoja Ernst Ahlgren vastustaa. "Eikö ensimäinen rakkaus ole vain laululintu, joka julistaa kaikkien mahdollisuuksien heränneen henkiin", sanoo hän Lundegårdille. "Eikö se ihastuksen tunne, joka silloin valtaa mielen, sen sijaan että se tarkoittaisi sitä 'esinettä', joka sattumalta on joutunut tiellemme, pikemmin vain kohdistuu siihen ihanteeseen, jonka olemassa-olon me silloin ensi kertaa vasta aavistamme ja jota me ikävöimme koko olemuksellamme — sekä ruumiillamme että sielullamme — ihmishengen sammumattomalla kaipuulla?"[34]

Ja tästä hän johtuu kysymykseen, tuleeko avioliiton olla koko elämänaikuisen vai ei.

"Olkoon avioliitto lyhyt- tai pitkäaikuinen, kirkollinen tai laiton — minun sanakirjani ei koskaan kunnioita sitä avioliiton nimellä, jollei se ole solmittu siinä vakavassa tarkoituksessa, että aviopuolisot jakavat keskenään tasan sekä elämän taistelut ja kärsimykset, että ilot ja nautinnot."[35]

"Minä en taistele avioliittoa, vaan ainoastaan sen irvikuvaa vastaan", kirjoittaa hän myös kerta sisarelleen. "Minun mielestäni naisen osaksi ei voi tulla sen suurempaa kunniaa eikä täydellisempää onnea kuin olla kelpo miehen vaimona; jos nimittäin nuo kaksi rakastavat toisiaan niinkuin kaksi ihmisolentoa voi rakastaa."[36]

Mutta mikä on syynä siihen, että avioliitto tuottaa useimmille paljoa enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin iloa ja rauhaa, kysyy hän. Yksi tärkeimpiä syitä on se, että he astuvat elämään tuntematta sitä sekä omaa itseään. Vanhemmat koettavat pitää tyttäriä niin tietämättöminä kuin suinkin, ja he joutuvat avioliittoon aavistamatta mitä vaatimuksia ja velvollisuuksia se mies voi asettaa heille, jonka kanssa heidän tulee elää.

Yhdenvertaisuus on se perusta, jolle avioliitto on rakennettava, sanoo hän. Mutta ei yksin yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus riitä, vaan ensi sijassa sen tulee tunkeutua ihmisten omaan tietoisuuteen. Sillä "naiset ovat suureksi osaksi itse syypäät siihen, ettei yhdenvertaisuutta ole olemassa molempien sukupuolten välillä: heidän mielistelyhalunsa ja häveliäisyytensä ovat suurimpana esteenä."[37]

"Jospa miesten ja naisten välinen suhde voisi muuttua inhimilliseksi. Jospa he puhuisivat ja eläisivät ja tekisivät yhdessä työtä, eivätkä valehtelisi ja teeskentelisi toisilleen ja esiintyisi toistensa seurassa kuin valkeiksi silatut haudat."[38]

Mutta samalla Ernst Ahlgren käsittää myös sen vaaran, joka seuraa yhdenvertaisuuden mukana. "Jos yhdenvertaisuus eri sukupuolien välillä kehittyisi siihen suuntaan, että kumpaisetkin tulisivat yhtä siveettömiksi", sanoo hän Lundegårdille, "niin luulen, että nykyiset olot ovat paremmat. Ei, minä toivoisin, että naiset oppisivat ymmärtämään miehiä, ja katsomaan tervein silmin kaikkea, mikä koskee 'rakkautta'. Mutta tulla teidän kaltaisiksenne? Ei, ei, ei!"[39]

Ja koko luontaisella kiihkeydellään hän koettaa kumota Lundegårdin käsityskantaa, kun tämä vastustaa nuorten tyttöjen askeettista elämäntapaa. "Voisitko täydellä todella, silmä silmästä, levollisesti harkiten ja seisoen itse asian ulkopuolella kehoittaa nuorta tyttöä, joka täydellä luottamuksella kääntyy puoleesi — voisitko kehoittaa häntä heittämään askeesinsa mereen ja vain aistillisuuden tyydyttämiseksi pilaamaan yhteiskunnallisen asemansa? Eikö sinuun koskisi, jos joku, joka olisi sinulle rakas, toteuttaisi teoriasi?... Minulla on aivan toisellainen edesvastuuntunne kuin sinulla siksi, että olen äiti, äiti, jolla on niin suuri vaikutusvalta nuoreen mieleen kuin luullakseni vain ani harvoilla äideillä."[40]

Mutta silti "aistillisuus on oikeutettua", hän näkee siinä jotain "tervettä, raitista ja luonnollista — ja siis kaunistakin", niinkuin hän Lundegårdille kirjoittaa. "Se voi olla yksinkertaista, kohtuullista niinkuin luonto itse, enkä minä siinä voi nähdä mitään rumaa tai vastenmielistä. Päin vastoin. Sillä mikä on luonnollista on myös puhdasta; vain teennäisyys ja luonnottomuus on inhottavaa ja paheellista."[41]

Ja samalla hänen terve ja luonnollinen käsityskantansa nousee sitä sovinnaista ja kieroa yleistä mielipidettä vastaan, joka siveellisyyskysymyksissä ei arvostele naista samalla mittakaavalla kuin miestä. "Varsinkin sanaa 'vietelty' tahtoisin höyhentää", huudahtaa hän. "Aivan kuin meillä naisilla ei olisi tahtoa eikä järkeä eikä edesvastuuntunnetta yhtä hyvin kuin miehilläkin. Mutta vika on kokonaan siinä, että meitä pidetään jonkinmoisena omaisuutena. Jos miehellä on laiton rakkaussuhde, jää se hänen yksityisasiakseen, mutta jos naisella on sellainen, niin pidetään sitä yhteiskunnallisena varkautena. Hän on varastanut jotakin itseltään, sellaista, mikä ei ole ollut hänen omaisuuttaan, vaan toisten; siksi hänet vedetään edesvastuuseen, siksi hän on tuomittava; siksi hän on pelkuri, siksi hän itse (tai pikemmin mies, joka on tekeytynyt naisen asianajajaksi) on keksinyt sanan 'vietelty'. Mutta kun naiset saavuttavat saman inhimillisen arvon kuin miehetkin sekä heidän että omissa silmissään, silloin tuokin sana joutuu pois käytännöstä."[42]

Ernst Ahlgren puhuu tästä samasta asiasta kerran myös kirjeessä Ellen Keylle, josta selvemmin kuin mistään muusta lausunnosta käy esille hänen ennakkoluuloton ja puolueeton käsityskantansa. Hän sanoo siinä:

"Olen kovin huvitettu kuulemaan kummankin puolen (sekä miesten että naisten) mielipiteitä, mutta että olisi olemassa jotain ehdottomasti oikeata, jota voisi sovelluttaa kaikkiin oloihin ja kaikkiin ihmisiin siveellisyysasiaan nähden ... ei, sitä minä en voi uskoa. Minun olisi kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin 'leiriin' minä kuulun. Minä elän kuin askeetti ja inhoan siveettömyyttä... Mutta minä en usko, että jokaisen miehen, joka on käynyt ostetun naisen luona, tarvitsee olla irstas, ja minä tiedän, että moni, joka elää vain vaimonsa kanssa, voi sitä olla. Tällaisissa asioissa on minun arvosteluni toinen kuin useimpien naisten."

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren pohtii niinikään tätä kysymystä. "Etten kuulu minkäänlaiseen naisten jumaloimisliigaan, sen sinä tiedät", sanoo hän. "Minä asetan ehdottomasti miehen korkeammalle kuin naisen kaikessa muussa paitsi siveellisyydessä. Me naiset olemme siveellisiä siksi, että meidät leimataan kunniattomiksi tässä miesten järjestämässä yhteiskunnassa, jollemme (naimattomina ollessamme) tukahduta sukupuolielämäämme."[43]

Tämä kysymys oli varsinkin talvella 1884 Ernst Ahlgrenin mielessä, hänen kirjoittaessaan ensimäistä suurempaa teostansa "Pengar", jossa hän, niinkuin hän itse sanoo, tahtoi näyttää, miten paljon "nurjaa ja kieroa oli olemassa naisellisen 'siveellisyyden' vanginvartijajärjestelmässä". Pohtiessaan tätä kysymystä Lundegårdin kanssa monet seikat hänelle itselleenkin vasta selvisivät ja vain vähitellen hän sai muodostetuksi sen terveen ja ennakkoluuloista vapautuneen elämänkatsomuksen, mikä hänen teoksilleen on ominaista.

Mutta niin suuri kuin Lundegårdin vaikutus olikin häneen, niin ei hän sittenkään ilman muuta omistanut itselleen nuoremman toverinsa mielipiteitä, varsinkin niiden sovelluttamisessa itse elämään hän säilytti oman itsenäisen kantansa. Hän ei voinut hyväksyä sitä rynnistävää tapaa, jota Lundegård nuorekkaassa innossaan puolusti, vaan kannatti suurempaa maltillisuutta arvellen, että vain vähä kerrallaan oli uutta koetettava saada vanhentuneen sijaan.

Mutta joka tapauksessa Ernst Ahlgrenilla oli aivan verratonta apua tästä miehisestä ystävästään ja työtoveristaan ja samalla tämä ystävyys oli suurena ilonlähteenä hänen elämässään, jossa itsessään oli niin niukalta iloa. Ja mikä vieläkin enemmän: hän tunsi ensi sijassa olevansa ihminen Lundegårdin silmissä, eikä vain nainen, ja siihen hän pani kaikkein enimmin arvoa.

Sitä katkerammalta hänestä tuntui, kun ulkoa tulevat sora-äänet alkoivat häiritä tätä sopusointuista ystävyyttä ja joksikin aikaa vieroittivat heidät toisistaan. Jo aivan heidän tuttavuutensa ensi aikoina olivat Lundegårdin taajat käynnit Ernst Ahlgrenin luona antaneet aihetta puheihin, olipa häntä kehoitettu suurempaan varovaisuuteenkin, jotta hän ei yllyttäisi postimestarin mustasukkaisuutta. Lundegård oli pitänyt sitä kuitenkin aivan mahdottomana, puolustaen itseään sillä, että Ernst Ahlgren oli "paljoa enemmän henkeä kuin ruumista". Niin kauan kuin heidän suhteensa supistuikin miltei yksinomaan kirjeenvaihtoon, eivätkä mitkään vieraat elementit päässeet heitä häiritsemään, kävikin kaikki tasaista kulkuaan. Mutta kun Ernst Ahlgren joutui lähempään kosketukseen muun maailman kanssa ja ihmiset antoivat heidän ystävyydelleen toisen värityksen kuin mitä sillä todellisuudessa oli, eivät hekään voineet väistää väärinkäsitysten kareja.

Ei mikään ollut sen vieraampaa Ernst Ahlgrenille hänen suhteessaan Lundegårdiin kuin eroottinen tunne, ja siksi muiden ihmisten epäilykset kiusasivat häntä, varsinkin kun hän pelkäsi Lundegårdinkin samaa olettavan. "Tukholmassa pelkäsin vielä tavallista enemmän, että luulisit minun olevan rakastuneen sinuun ja että olettaisit minun tulleen sinne vain sinun tähtesi", kirjoittaa hän Lundegårdille, "ja siksi luulin sinun jäykkyytesikin johtuvan vain siitä vastenmielisestä tunteesta, jota tämän luonnottoman oletuksen täytyi sinussa herättää."[44] Ja "suureen kirjaansa" hän samoihin aikoihin kirjoittaa: "Koko olentoni tahtoo ikäänkuin liueta yhdeksi ainoaksi suureksi pilkannauruksi sen johdosta, että minua koetetaan ryvettää erotiikalla, minua, joka ajoittain tuskin ajattelenkaan, mitä sukupuolta olen." Mutta samalla tähän pelkoon sekaantuu toinenkin tunne: että Lundegård vain säälistä jatkaisi ystävyyttä tietäessään miten iloton ja yksinäinen hänen elämänsä oli. Vapautuakseen tästä nöyryyttävästä tunteesta, Ernst Ahlgren sanoo hänelle: "Minustakin tuntuu vapautukselta, kun ei tarvitse enää kirjoittaa. Aavistin, että näin kävisi. Mutta en ole katkera silti. Minulla ei ole ainoatakaan pahaa muistoa meidän ystävyydestämme. Se tuntuu nyt vain niin kaukaiselta."[45]

Mutta tähän rikkoontumiseen oli toinenkin syy. "Pengar'in" ilmestyttyä olivat ystävykset Ernst Ahlgrenin ehdoituksesta ryhtyneet yhdessä kirjoittamaan näytelmäkappaletta, johon aihe otettiin hänen "Koketten" nimisestä novellistaan. Suullisesti he aluksi keskustelivat henkilöittensä luonteista, jakoivat sitten eri kohtaukset keskenänsä, tarkastivat toistensa työtä, lisäsivät, pyyhkivät ja korjasivat ja jälleen keskustelivat suullisesti keskenään, kunnes näytös näytökseltä valmistui heidän käsistään. Ja kun sitten "Final" syksyllä 1885 tuli painosta, ilmestyivät molempien työtoverien nimet ensi kertaa rinnakkain julkisuudessa. Ernst Ahlgrenin nimellä oli silloin jo hyvä kaiku yleisön parissa, sillä edellisenä keväänä oli hänen "Pengar" teoksensa suuresti vahvistanut hänen kirjailijamainettaan, Lundegård sitä vastoin yritti vasta ensi askeleitaan kirjallisella alalla. Siksipä yleisö käsitti tämän nimien yhdistelmän vain jonkunmoiseksi naiiviksi yritykseksi Ernst Ahlgrenin puolelta vetää esille persoonallinen ystävänsä, eikä tällaisia epähienoja viittauksia puuttunut arvosteluistakaan. Se oletus, että Lundegård olisi siis vain jonkinlainen kirjallinen parasiitti, loukkasi luonnollisesti hänen kirjailija-ylpeyttään.

Kirjeenvaihtoa jatkui kuitenkin aina syksyyn 1886, joskin sävystä voi huomata, ettei toverillinen suhde ollut entisellään. Se katkesikin kokonaan, kun norjalaisen H. Jaegerin romaani "Kristiania-bohémen", jota Ernst Ahlgren ankarasti paheksui, mutta Lundegård sitä vastoin julkisestikin puolusti, otettiin takavarikkoon, ja kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin heidän välinsä tuli jälleen entiselleen.

Kuinka syvästi tämä tapaus koski Ernst Ahlgreniin, siitä on selviä todistuksia "suuressa kirjassa". Niinpä hän kirjoittaa:

"Nyt minulla ei ole enää mitään ilon syytä. Hän ei ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, minä en voi syyttää häntä mistään. Kaikki kävi niinkuin oli pakko käydä; se oli välttämättömyyden laki...

"Minä tahdon, että sinä lähdet minun luotani minun koettamattakaan pidättää sinua. Minä tahdon itsekin poistua. Mutta vain kehittyäkseni hiljaisuudessa, voidakseni kerran taas palata, ojentaa sinulle käteni ja sanoa: kelpaanko minä nyt sinun vanhaksi toveriksesi?

"... Minä toivon, että voisit rakastua, sillä sinun erotiikkasi ei liikuta minua. Minä olen kuin sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun mitä hyvänsä. Ja kun sinä kerran pääset siitä selville, niin joutuu meidän suhteemme taas tasapainoon. Me emme anna liian paljon, mutta emme myöskään liian vähän toisillemme. Ja hankaukset loppuvat. Siihen välinpitämättömyyteen, joka kaikesta tästä on seurauksena, yhdistyy samalla myös hyväntahtoisuutta... Sellainen ystävyys yksin on kestävä ... se on inhimillisten tunteiden vakuutuslaitos; sillä kun suuret kapitaalit katoavat ja ihminen sydämen haaksirikon jälkeen seisoo tyhjin käsin, niin on aina tallella pieni varasto vanhaa hyväntahtoisuutta rauhoittavine välinpitämättömyyden annoksineen, kun sellaista tekee mieli. Me vanhat olemme tulleet vanhoiksi voidaksemme ymmärtää teitä, jotka olette nuoria. Se ainakin on luonnon tarkoitus, vaikka ihmiset turmelevat kaikki."[46]

Paria viikkoa myöhemmin on viimeinenkin katkeruuden kärki kadonnut, mutta kaipaus on silti yhtä syvä:

"Tunnen hiljaista, haikeaa kaihoa", kirjoittaa hän, "ikäänkuin joku rakkaista omaisistani olisi kuollut ja jokapäiväinen elämä olisi peittänyt hänet alleen, niin ettei pintapuolinen katselija voisi mitään huomata...

"Sen tosiasian, että minun kaipaukseni on niin syvä ja hänen niin vähäinen meidän erottuamme toisistamme, pitäisi todistaa minulle, miten henkisesti köyhä minä olen, sillä jos hänellä olisi ollut yhtä paljon iloa minusta kuin minulla hänestä, niin ei hän tällä tavalla olisi lähtenyt luotani... Mutta tämän täytyy kannustaa minua: tahdon näyttää hänelle, että olisi maksanut vaivaa pysyä luonani..."[47]

Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin kuin poispuhalletut, kun Ernst Ahlgren ja Axel Lundegård seuraavana kesänä kohtasivat toisensa Kööpenhaminassa. Ja ystävyys jatkui sitten samentumatta siihen saakka, kunnes toinen, heitä itseään väkevämpi voima, katkaisi sen.