Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.

Ernst Ahlgren alotti kirjallisen uransa novellikokoelmalla ja novellikokoelmalla hän sen myös lopetti. Nuo pienet kertomukset, jotka kaikista hänen elämänsä ristiriidoista ja taisteluista huolimatta heruivat hänen kynästään ja jotka hänen omasta mielestään olivat vain välityötä suurempien tehtävien lomassa, ovat sittenkin kaikkein omaperäisimmät hänen taiteilijaluonteelleen. Sillä ensi sijassa Ernst Ahlgren oli sittenkin kansan kirjailija, skånelaisen talonpojan kuvaaja. Jo hänen esikoisteoksessaan ne kertomukset, joiden aiheet ovat kansanelämästä saadut, ovat ehdottomasti parhaat, sillä näissä hänen suuri ihmisrakkautensa ja suvaitsevaisuutensa saa kaikkein kauneimman ilmaisunsa, samalla kuin hänen voimakas tempperamenttinsa ja terve arvostelukykynsä pääsee parhaiten oikeuksiinsa.

Vielä paljoa korkeammalle kuin nämät ensimäiset kertomukset ovat ne novellit asetettavat, joita hän v. 1884 jälkeen julkaisi monissa eri lehdissä ja julkaisuissa ja jotka ilmestyivät erityisinä kokoelmina osittain syksyllä 1887, osittain vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näissä kolmessa kokoelmassa, "Folklif och småberättelser" (Kansanelämää ja pikkukertomuksia), "Berättelser och utkast" (Kertomuksia ja luonnoksia) ja "Efterskörd" (Jälkisato) on sellaisia aitohelmiä, että ne asettavat Ernst Ahlgrenin ei yksin paljoa korkeammalle kaikkia hänen aikuisiaan naiskirjailijoita, vaan yleensä parhaiden ruotsalaisten novellinkirjoittajien tasalle. Sellaiset pienet palaset kuin "Vid sotsängen", "Mor Malenas höna", "Kamrater", "Herr Tobiasson", "Cedergren gör sexa i qväll", sekä nuo syvintä epätoivoa ja tuskaa väräjävät kuvaukset "Förbrytareblod", "Lifsleda" ja "Ur mörkret" monia muita mainitsemattakaan, ovat kaikki suoraan elävästä elämästä temmatut.

Nämät pienet novellit edustavat mitä erilaisimpia aiheita, joilla kuitenkin kaikilla on jonkinmoinen yhteinen sisällinen yhtymäkohta. Se ryhmä, joka suorastaan on otettu kansan elämästä, on niinkuin sanottu, paras ja myös lukuisin. Eri ryhmän muodostavat sitäpaitsi ne kertomukset, jotka käsittelevät tekijän omia kokemuksia, hänen lapsuuttansa, sairauttansa, kirjallisen työnsä alkuaikoja ja hänen viimeisten elinvuosiensa taistelua kuoleman ajatusta vastaan. Toisissa hän koskettaa taas yleisempiä kysymyksiä ja tuo esiin oman uskonnollisen tai siveellisen käsityskantansa.

Ernst Ahlgren itse tunsi seisovansa lähellä kansaa, olevansa työntekijä niinkuin hekin. Ja juuri tälle työtätekevälle kansalle hän tahtoi kirjoittaa, hän tahtoi kehittyä "sellaiseksi kertojaksi, jonka teosten lukeminen voisi tuottaa heille lepoa ja huvia". Jo v. 1885 hän kirjoitti Lundegårdille seuraavat sanat, jotka paremmin kuin mikään muu selvittää meille tämän hänen suhteensa kansaan:

"Toivoisin olevani siksi rikas, ettei minun — ei ainakaan ensi kädessä — tarvitsisi kirjoittaa yleisölle... Mutta jos minulla pitäisi olla yleisö, niin tahtoisin saada sen niin laajalta ja niin syvältä kansan riveistä kuin mahdollista. Ja jospa sitten voisin näyttää heille kaiken sen, mikä heissä itsessään on tervettä ja voimakasta, jotta he eivät mistään hinnasta maailmassa tahtoisi vaihtaa sitä siihen liukkaaseen vernissaan, joka voi kiilloittaa kaiken mädänneen niin ihmeen koreaksi."[133]

Juuri sen, mikä kansassa on tervettä ja voimakasta, onkin Ernst Ahlgren näissä kuvauksissaan saanut esille.

Tarkastakaamme esim. sellaista kertomusta kuin "Vid sotsängen" (Kuolinvuoteella). Nuori pappi on kutsuttu antamaan ehtoollista köyhälle torpparille, joka makaa henkitoreissaan. Hän tulee paikalle mieli täynnä ankaria moitteita, sillä hän tietää, että mies on elänyt laittomassa suhteessa naisen kanssa, joka on istunut vankilassa lapsenmurhasta. Kun hän nyt näkee tuon naisen sairasvuoteen ääressä, moittii hän heitä sen vuoksi, etteivät he ole menneet naimisiin, vaan ovat kasanneet toisen rikoksen toisen päälle. "Eikö pastori tiedä millainen minä olen?" kysyy vaimo. Heti päästyään vapaaksi vankilasta hän oli tullut taloon, jossa vaimo äsken oli kuollut ja lapset sairastuneet isoonrokkoon, sillä "täytyihän jonkun heitä hoitaa. Minunlaiseeni ei mikään tartu." Ja siten hän 21 vuotta oli palvellut talossa, ollut miehen uskollisena vaimona ja lasten hyvänä äitinä, mutta itsepäisesti koko ajan vastustanut vihkimistä, samoinkuin ehtoollisellekin menoa, sillä mitenkä hänenlaisensa olisi sellaiseen kelvannut.

Yhtä ymmälle saattaa kuoleva torpparikin nuoren papin. Kuumeentapaisella kiihkolla hän on odottanut papin tuloa ja ehtoollisen jakamista, jota vailla hänen on mahdoton rauhassa kuolla, mutta niin pian kuin juhlallinen toimitus on suoritettu, siirtyvät hänen ajatuksensa jälleen maallisiin asioihin. Papin puhuessa hänelle lunastuksesta ja Jumalan armosta, sairas kohoaa istualleen ja huomatessaan raskaitten pilvien keräytyvän taivaalle, hän huudahtaa hätääntyneenä: "Marna, miten herran nimessä patruuna saa rukiin korjatuksi, jos syksy muuttuu sateiseksi!" Nuo sanat loukkaavat pappia, pitäisihän kuolevan toki ajatella sieluaan eikä surra maallisia asioita. "Hän on palvellut kartanossa 35 vuotta", selittää vaimo, "vanhat asiat istuvat hänessä sitkeässä, ja kun patruunasta on kysymys, unohtaa hän kaiken muun."

Pappi ja torpanväki edustavat kahta aivan vastakkaista maailmaa, joilla ei ole vähimpiäkään edellytyksiä ymmärtää toisiansa. He puhuvat kumpikin aivan eri kieltä ja seuraavat elämässään aivan eri lakia ja moraalia.

Kertomuksessa "Kamrater" (Toverit) kuvaa Ernst Ahlgren vanhan karjanhoitajan rakkautta elukkoihinsa ja varsinkin vanhaan uskolliseen koiraansa. Mies pelastaa oman henkensä uhalla tulenvaarasta kartanon karjan, ja kun isäntä kehuu hänen rohkeuttansa ja toimekkuuttansa, niin antaa hän koko kunnian koiralleen, eipä edes suostu ottamaan vastaan kunniamitalia, jollei koira saa hänen rinnallaan olla läsnä juhlatilaisuudessa kirkossa.

Erinomaisella huumorilla ovat kertomukset "Mor Malenas höna" (Malena muorin kana) ja "Medan kaffet kokar" (Kahvin kiehuessa) kerrotut. Edellinen antaa meille pienen silmäyksen vaivaistaloon, jonka harmaiden seinien sisäpuolelle niin hyvin ilo kuin surukin löytää tiensä, jälkimäinen on varsin räikeä kuvaus kansannaisen järkiperäisestä suhtautumisesta avioliittokysymykseen. Aivan päinvastainen sävyltään on "Historien om en näsduk" (Nenäliinan tarina), joka antaa mitä liikuttavimman todisteen siitä hellästä ja lämpimästä suhteesta, mikä kansan miehen ja naisen välillä voi vallita, vaikka kaikki ulkonaiset merkit ja todistukset puuttuvatkin.

Kansankuvauksina erinomaisia ovat myös "Storhandel" (Suurkauppa) ja "Efter torgdagen" (Toripäivän jälkeen), jotka samalla kuvaavat meille Ernst Ahlgrenia itseään kirjakauppiaana. Varsinkin jälkimäinen, jossa tekijä näyttää toteen, että hyviä ja kauniita piirteitä voi piillä yksin humaltuneen ja raa'an ihmisen sielun pohjalla.

"Minä rakastan sitä kauneutta, jota on rumuudessa", kirjoittaa Ernst Ahlgren näiden kertomusten johdosta tohtori C.D. af Wirsénille, "sitä hyvää, mikä on rikollisessa; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi muuttaa tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi nauruksi. Minä rakastan kaikkea, mikä parantaa ja sovittaa, sillä olen itse kärsinyt."

Tavattomalla intensiivisyydellä ovat kertomukset "I väntrummet" (Odotussalissa) ja "Bland stackare" (Raukkojen parissa) kirjoitetut. Vain se, joka itse on saanut kestää kovia ruumiillisia kipuja, kykenee kuvaamaan jotain senkaltaista kuin nuo kertomukset. Lukija tuntee itse miltei fyysillistä tuskaa seuratessaan sairaan pojan ajatuksenjuoksua, joka pelosta vavisten odottaa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa on joutua lääkärin veitsen raadeltavaksi, mutta joka sittenkin salaa pelkonsa niin tyystin, ettei kellään ole siitä vähintäkään aavistusta.

Kahdessa pikku palasessa, "Tvist" (Riita) ja "I kupén" (Junassa) Ernst Ahlgren ivaa naisten väärää sovinnaisuuden tunnetta, ja kertomuksessa "Siffror" (Numeroita) hän kuvaa räikeällä tavalla kirjailijoiden kehnoa taloudellista asemaa ja lausuu purevia totuuksia yleisölle, joka ei henno uhrata varoja kirjojen ostoon, mutta kyllä on valmis laskemaan seppeleitä kirjailijan haudalle, varsinkin jos sen kautta voi saada nimensä sanomalehdissä mainituksi.

"Förbrytareblod" (Rikoksentekijän veri), "Lifsleda" (Elämänkyllästys) ja "Ur mörkret" (Pimeydestä), nuo kolme novellia, jotka ovat lähteneet Ernst Ahlgrenin syvimmästä sydämestä, kuvaavat hänen omaa epätoivoista taisteluaan kuolemaa vastaan. Ensimäisen niistä, niinkuin jo mainittu, hän kirjoitti itsemurha-yönään Kööpenhaminassa kesällä 1887. Se on kertomus nuoresta miehestä, joka aikoo tehdä itsemurhan siksi, että tyttö, jota hän rakastaa, on hyljännyt hänet, mutta hän ottaakin tytön hengiltä, kun tämä ivaa hänen tunnettansa ja yrittää kääntää asian leikiksi. Itse aiheessa ei ole mitään erikoista, pikemmin se on miltei banaali, mutta kertomatapa on suorastaan mestarillinen. Sen takana on ihminen, joka on katsonut kuolemaa suoraan silmiin, se on puhjennut esille inhimillisen tuskan syvimmästä hetteestä, jokainen sana, joka on paperille piirretty, on kyynelillä ja verellä kostutettu.

"Lifsleda" on syntynyt varmaan samana kesänä, Ernst Ahlgrenin oleskellessa Gustaf af Geijerstamin luona. Itsemurha-ajatuksen vainoomana hän samoili yksin metsissä ja kuuli alituisesti kiusaajan äänen korvissansa. Ehkäpä hänetkin, niinkuin kertomuksessa, pieni lapsi sai estetyksi täyttämästä synkkää aiettansa, pieni lapsi, joka päivisin seurasi hänen kintereillään, öisin pyrki hänen makuutoverikseen ja siten vähitellen pehmeällä kätösellään ja luottavalla äänellään sai hänessä jälleen elämänhalun heräämään.

"Ur mörkret", niinkuin jo aikasemmin on mainittu, kuvaa erästä joulukuuniltaa v. 1887, jolloin Ernst Ahlgren, taisteltuaan jälleen itsemurha-ajatusta vastaan, kertoi Axel Lundegårdille elämäntarinansa. Hämärissä mies ja nainen istuvat siinä yhdessä ja pimeän läpi kajahtaa elämän kanssa lopullisen tilinsä tehneen naisen ääni. Hän puhuu siinä suhteestaan isäänsä, joka kasvatti häntä kuin poikaa, hän kuvaa sitä häpeän ja alennuksen tunnetta, joka heräsi hänessä jo lapsena siksi, että hän pojan puvustaan ja tavoistaan huolimatta oli sittenkin vain tyttö, nainen, jolla ei ollut edes ihmisoikeutta, hän kertoo siinä avioliitostaan, siitä häpeästä, jonka sekin hänen ylitsensä veti, ja vihdoin suhteestaan mieheen, johon hän koko sielullaan oli kiintynyt, mutta joka piteli häntä vain leikkikalunaan ja heitti hänet luotaan väsyttyään tähän leikkiin. Ernst Ahlgrenin koko elämän traagillisuus on kuvattuna tässä pienessä palasessa, mutta samalla sillä on laajempikin kantavuutensa. Se on palanen naisen kohtaloa yleensä, "paarian, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle".

Näiden novellien joukossa on pari kertomusta, joissa Ernst Ahlgren siksi voimakkaasti heilutti ivan ruoskaansa, että ne nostattivat pahaa verta häntä vastaan. Niinpä esim. "Cedergren gör sexa i qväll" (Cedergren pitää illalliset tänä iltana) nimisen kertomuksen johdosta hän sai vastaanottaa seuraavan nimettömän kirjeen, joka kuvaa selvästi sen ajan ahdasta käsityskantaa:

"Olen lukenut 'Sveassa' kertomuksen nimeltä 'Cedergren gör sexa i qväll'. Jos te sen olette kirjoittanut, niin rukoilen Jumalaa varjelemaan minua, etten tulisi lukeneeksi enää mitään muuta teidän kynänne tuotetta. Tiedättekö, miten paljon myrkkyä teidän sanoissanne piilee? Tiedättekö miten paljon katkeraa sappea te voitte vuodattaa äidin sydämeen? Mitä ovat nuo siveettömät romaanit, jotka kiihoittavat aistillisuutta, tällaiseen kertomukseen verrattuna? Ne kiihoittavat hetkeksi, mutta kiihoitus menee ohitse, te sen sijaan turmelette ihmisen ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Ajatelkaa tätä ennenkuin on liian myöhäistä!"

Kertomus kuvaa vetelehtivää ylioppilasta, joka salatakseen oman laiskuutensa ja kehnoutensa vetää nenästä kaupunkiin tullutta vanhaa äitiään ja pitää hänen kustannuksellaan iloiset juomakestit. Ylioppilas on tosin räikein värein kuvattu, mutta hän ei pohjaltaan ole sittenkään turmeltunut, hän rakastaa vanhaa äitiään kaikesta huolimatta ja hänen pilansa, koettaessaan pelastaa oman nahkansa, ei mitenkään ole tarkoitettu petokseksi. Tämän kevytmielisen pojan rinnalla kohoaa äidin hahmo kahta vertaa kauniimpana ja ihanteellisempana. Jos Ernst Ahlgrenilla tätä kertomusta kirjoittaessaan on ollut jokin määrätty tarkoitus, niin on hän tahtonut kuvata syvintä ja itsensäuhraavinta äidinrakkautta eikä suinkaan äidin halveksimista ja pilkkanapitämistä, niinkuin yllämainitun kirjeen kirjoittaja olettaa.

Toinen kertomus, joka tuotti Ernst Ahlgrenille ikävyyttä, oli "Fairbrooks krögare" (Fairbrookin kapakoitsija), sillä se herätti paljon paheksumista hyvässä Hörbyssä. Hörbyläiset, niinkuin sanottu, eivät katsoneet Ernst Ahlgrenin tuotantoa suopein silmin, ja kun tämä kertomus nyt ilmestyi, olivat he heti tuntevinaan siinä itsensä. Kertomuksessa oli varsinkin kaksi kohtaa, jotka heidän mielestään erehtymättömästi olivat suunnatut heitä vastaan: siinä esiintyy näet kaksi emansipeerattua rouvaa, jotka syövät päivällistä ravintolassa miestensä seurassa — sellaista oli todellakin kerta tapahtunut Hörbyssä! sekä kuvataan hautajaisia, joissa vainajan juomaveikot kulkevat ruumissaatossa kuin "parvi suuria, kömpelöitä elukoita" — siitä ei ollut kovinkaan kauan, kun Hörbyn totiherrat olivat saattaneet erään pienen yhteiskuntansa jäsenen viimeiseen lepoonsa.

Olihan tässä yllin kyllin syytä, jotta viha alkaisi kiehua kyläläisten suonissa! He uhkasivat murskata Ernst Ahlgrenin kainalosauvat palasiksi, koska hän oli uskaltanut haukkua heitä elukoiksi. Eikä siinäkään kylliksi. Hänelle oli kostettava tuntuvalla tavalla, vieläpä samoilla aseilla, joita hän itsekin oli käyttänyt: ja niinpä ilmestyi painosta häväistyskirjoitus: "Fairbrooks blåstrumpa. Hennes lefnad och gärning och slutliga ändalykt" (Fairbrookin sinisukka. Hänen elämänsä ja toimintansa ja lopullinen kuolemansa.) Tämä tekele, joka tuli julkisuuteen vuotta ennen Ernst Ahlgrenin kuolemaa ja osoittaa puolestaan miten vähän arvoa hänen lähin ympäristönsä pani hänen työhönsä, oli kuitenkin siksi hävytön ja liioiteltu, että se ampui kerrassaan yli maalinsa. Se ei saanut muuta aikaan, kuin että välit yhä enemmän kiristyivät ja että Ernst Ahlgrenin vastenmielisyys Hörbytä kohtaan kasvoi vielä entistään suuremmaksi. Mutta taiteilijaan hänessä se ei ulottunut. "Se on kylliksi, enemmän kuin kylliksi!" kirjoittaa hän sen johdosta Matille. "Suorastaan reklaami minulle. Ei ainoakaan sana osu minuun! Valheet liian karkeita. Sävy niin raaka, että yksin minun ulkomuotonikin pitäisi todistaa jokaiselle ihmiselle, että ... no niin. Jos pääskynen olisi pudottanut hiukan likaa päälleni, niin se ei olisi tehnyt minuun sen kummempaa vaikutusta kuin tämäkään: minä hymyilen ja näpäytän sormellani pois sen, minkä pikku eläin on päälleni karistanut."[134]

Mutta Ernst Ahlgrenin kimppuun kävivät arvokkaammatkin vastustajat kuin yllämainittujen nimettömien sepustuksien kirjoittajat, syyttäen häntä siitä, että hän liiaksi tahtoi kuvata kaikkea sellaista, mikä oli rumaa. Gustaf af Geijerstamin toimittamassa julkaisussa "Revy" oli v. 1886 ilmestynyt Ernst Ahlgrenin kirjoittama novelli "Om en hökass" (Heinäkuorman ääressä), joka antoi "Vårt land" lehden arvostelijalle aihetta ankaraan hyökkäykseen; hän väitti sen näet liian yksipuolisesti tuovan esiin ruotsalaisen talonpojan rumia puolia, sen taipumusta juoppouteen, riitaisuuteen ja kiroilemiseen.

Tämän arvostelun johdosta Ernst Ahlgren tarttui itse kynään puolustaen sekä itseään että sitä kansaa, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.

"Sanoessanne, että se piirre, jota heinäkuormakertomuksessani olen kuvannut, on 'luonnon mukaan esitetty'", vastaa hän arvostelijalle, "te myönnätte että, joskin kuvaus on raaka ja inhottava, tämä raakuus ja inhottavuus on ominaista niille esikuville, joita luonnonmukaisesti olen kuvannut. Sallikaa minun kaikkein ensiksi sanoa pari sanaa siitä kansasta, jonka keskuudessa olen kasvanut ja jonka elämäntavoista ja käsityskannasta en voi kokonaan vieraantua, niinkauan kuin mielessäni säilyy yksi ainoakin lapsuudenmuisto.

"Skånelainen pienviljelijä, päivätyöläinen, torppari tai maanviljelijä käyttää usein sellaista puhetapaa, joka voi loukata hienotunteisempia korvia. Mutta moni sana, joka hienon maailman mielestä tuntuu raa'alta ja epähienolta, ei ole sitä näiden ihmisten mielestä, sillä heillä ei ole näille asioille muunlaisia ilmaisumuotoja kuin sellaisia, jotka tuntuvat meistä karkeilta. Heillä on toinen kieli kuin meillä, siinä koko asia!"

Myöskin kirjeessään Ruotsin Akademian sihteerille, tohtori C.D. af Wirsénille, joka arvosteluissaan yleensä aivan sokeasti tuomitsi koko uudemman kirjallisuuden, Ernst Ahlgren puolustaa kantaansa seuraavin sanoin:

"Minä olen maksanut veroni rumuuden kuvaamiselle. Niin! Minä rakastan sitä, mikä on rumaa. Minä rakastan sitä intohimoisesti, jos siinä on hitunenkin kauneutta, hiukankin huumoria, yksi ainoakin sovittava piirre; silloin tahdon kuvata rumuutta voidakseni tuoda esiin tämän ainoan piirteen ja sanoa: 'katsokaa, yksin tässä alhaisessa ja rumassa ja huonossakin on jotakin hyvää'. Niin, tahtoisin opettaa ihmisiä rakastamaan sitä kauneuden hitusta, mikä rumuudessa piilee. Kuinka usein elämässä tapaamme täydellistä kauneutta? Mutta rumuutta me tapaamme joka päivä, ja miten usein kuljemme inhoten sen ohi — vaikka siinä voikin olla pienoinen valontäplä, joskaan meidän silmämme ei sitä keksi. Minä rakastan sitä kauneutta, mikä rumuudessa on, sitä hyvää, mikä rikollisessa on; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi kääntää tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi pilaksi. Minä rakastan kaikkea, mikä sovittaa ja parantaa, sillä minä olen itse kärsinyt.

"Siksi minä pyydän saada kuvata rumuutta, kaikkea sitä mitä ympärilläni olen nähnyt, ilman minkäänlaista kultausta."[135]

Mutta väärin olisi olettaa, ettei Ernst Ahlgren olisi niittänyt myös julkista kiitosta novellikokoelmiensa johdosta. Ellen Key kirjoitti erittäin suosiollisen arvostelun "Dagny" lehteen sanoen siinä m.m., että "oleskelu maalla on tehnyt Ernst Ahlgrenista varsinaisesti maaseudun runoilijan", jolla alalla "hän Ruotsin kirjailijoiden parissa viime kuluneena vuosikymmenenä onkin ainoa". Ja sitten hän jatkaa: "Ei mikään luokka ole erikoisesti hänen haaveilunsa tai epäilynsä esineenä. Miehet yhtä paljon kuin naiset, eläimet yhtä paljon kuin ihmiset, rikkaat yhtä paljon kuin köyhät, vanhoilliset yhtä paljon kuin vapaamieliset — kaikki he saavuttavat hänen myötätuntonsa."[136]

Ernst Ahlgren, joka asetti myös itse pienet kertomuksensa suurten romaaniensa edelle, pani epäilemättä eniten arvoa seuraavaan arvosteluun, jonka Georg Brandes julkaisi 'Politiken'issä "Folklif och småberättelser" teoksen johdosta, ja jossa hän antaa kauniin tunnustuksen Ernst Ahlgrenin tuotannolle ja hänen kirjalliselle kyvylleen yleensä.

"Ne kaksi romaania, joita rouva Benedictsson saa kiittää maineestaan", kirjoittaa Georg Brandes, "eivät anna oikeaa eikä parasta käsitystä hänen kyvystänsä. 'Pengar' on varsin rohkea kirja, mutta se loppuu kapinaan, ja meillä on ollut kirjallisuudessa jo niin monta miehen ja naisen välistä kapinaa, ettemme enää siedä useampia.

"'Fru Marianne', joka oli omansa voittamaan suuren lukijakunnan puolelleen, oli varovainen kirja ja liian lavea.

"Omaperäisimmät, mitä hän tähän asti on tuottanut, ovat hänen ensimäiset kertomuksensa 'Från Skåne' sekä pieni reipas ja elokas näytelmä 'Final', jonka hän yhdessä Axel Lundegårdin kanssa on sepittänyt. Siinä on kaksi naishahmoa, hyljätty vaimo, joka viimeiseen asti yrittää pysyä nuorena ja kauniina, ja elämänhaluinen, toimekas, omia etujaan valvova koketti — kumpikin erinomaisella terävyydellä ja voimalla kuvatut.

"Uudessa teoksessaan 'Folklif och småberättelser' on tekijä hankkinut itselleen täydellisen hyvityksen siitä tappiosta, jonka 'Fru Marianne' hänelle tuotti. Kokoelma on omaperäinen ja arvokas ja antaa meille käsityksen hänen kykynsä kantavuudesta. Näissä enimmäkseen lyhyissä kertomuksissa on sama tuoreus ja elokkaisuus, kuin etevän maalarin luonnon mukaan maalaamissa luonnoksissa, joita useinkin voi asettaa suurempien, valmiiksi maalattujen taulujen edelle. Niiden lämmin väritys ja miehuullisen voimakas sävy johtuu siitä, että tekijä tuntee tarkasti ja perinpohjaisesti sekä ihmiset että olot Etelä-Ruotsissa, josta hän kernaimmin aiheensa ammentaa. Hän tuntee skånelaisensa samoinkuin rouva Ancher skagenilaisensa. Hän on itse elänyt heidän parissaan, hän on käyttänyt sekä silmiään että korviaan ja ottanut sydämellään kaikkeen osaa.

"Vanhoissa tarinoissa kerrotaan usein jostakin taikakeinosta, joka oikealla tavalla käytettynä saattaa ihmisen ymmärtämään lintujen kieltä. Ja niinpian kuin hän sen oppii, avautuu hänelle uusi maailma. Mutta yhtä vaikea kuin sadun prinssin on oppia ymmärtämään siivekkäiden olentojen kieltä, yhtä vaikea on kaupunkilaisenkin ymmärtää itseensäsulkeutuneen maalaiskansan tunteita ja ajatuksenjuoksua. Hän tarvitsee avaimen voidakseen selittää tätä mielikuvituksen ja ennakkoluulojen ja unelmien salakirjoitusta.

"Rouva Benedictssonilla on tämä avain; hän on täydellisesti selvillä skånelaisen talonpojan käsitys- ja ajatuskannasta kaikissa elinkysymyksissä, aivankuin hän kaikessa olisi hänen vertaisensa.

"Kokoelman kertomukset ovat useammilta eri vuosilta, mutta parhaat, ilahduttavasti kyllä, ovat vuodelta 1887, yhtä verrattomia sekä havaintojen että muodon puolesta sekä aito-taiteilijalle täysin arvokkaita...

"Kaksikin eri seikkaa niissä viehättää lukijan mieltä: ensinkin se tavaton varmuus, jolla todellisuutta on kuvattu, se täsmällinen varmuus, jonka tarmokas tyyneys tekee lukijaan sen vaikutuksen, että kaikki on tapahtunut juuri niinkuin on kuvattu: juuri tuolla tavalla ajattelee ja tuntee vanha talonpoika kuolinvuoteellaan, juuri tuollainen on hänen uskollinen jalkavaimonsa, joka miehen vuoksi ei ole suostunut hänen vihityksi vaimoksensa, tai: juuri tällä tavalla mustasukkaisuuden aiheuttama murha tapahtuu maalla, juuri tuon luonnonvälttämättömyyden vaatimuksesta, joka on kaikkia perusteluita voimakkaampi.

"Toiseksi tuottaa mieluisan yllätyksen tekijän herkkä silmä näkemään kaikkea koomillisuutta, joka ilmaisumuodossaan on niin täysin hillittyä. Kuu hän on vakava, kuvaa hän yhtä rohkeasti todellista elämää epäpuhtaine tai traagillisine omituisuuksineen kuin Henrik Pontoppidan meillä lyhyissä, mestarillisissa kansanelämänkuvauksissansa. Kun hän esittää jonkun koomillisen tilanteen — ja sen hän tekee varsin usein — astuu hän samoja jälkiä kuin Schandorph meillä. Mutta siinä, missä Schandorph nauraa, on Ernst Ahlgrenilla vain veitikka silmässä...

"Kokonaisuutena kokoelma on keväisen terve kuin heikosti tuoksuva, mutta väririkas ruoho- ja metsäkukkakimppu, jonka poimii varhain aamulla kasteen ollessa vielä maassa."[137]

Tällä myötätuntoisella ja täyttä tunnustusta antavalla arvostelullaan Georg Brandes tahtoi lieventää sitä murhaavaa tuomiota, joka edellisenä kesänä "Politiken" lehdessä oli tullut "Fru Marianne'n" osaksi, joskaan hän ei sitä suorastaan peruuttanut,