Epätoivon partaalla.

Kun Ernst Ahlgren oli saanut suuren romaaninsa, "Fru Marianne'n" valmiiksi, kun sopimukset kustantajien kanssa olivat tehdyt sekä Tukholmassa että Kööpenhaminassa ja tekijäpalkka nostettu, läksi hän huhtikuun alussa Parisiin. Hän oli siis vihdoinkin päässyt tuon unelmansa perille. Vastasiko tämä matka hänen odotuksiansa, on kuitenkin epäilyttävää. Ensimäiset kirjeet ainakin ilmaisevat jonkinmoista pettymystä.

"En ole tavannut ainoatakaan sielua", kirjoittaa hän Matille, "käyn vaan ja katselen kaikkia nähtävyyksiä tai luen ranskalaista kirjallisuutta päivät pitkin. Elän yksinomaan vanhojen mamselien, kuivuneiden koulukoni-parkojen parissa! Oi, jospa tuntisin täällä edes yhden oikean ihmisen! Tarkoitan, jonkun hiukankin elämänhaluisen sielun. Omituista, miten vähän tyydytystä seurustelu useimpien naisten kanssa voi antaa ... yhtä hyvin voisi puhua seinän kanssa."[104]

Kuukautta myöhemmin on kirjeillä jo hilpeämpi sävy. "Päivä päivältä viihdyn yhä paremmin Parisissa", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Syreenit kukkivat, koko luonto on vihanta ja tuore; täällä on ihanaa, ihanaa! Kunhan voisin näyttää tätä kaikille rakkailleni! Oi jospa Gustaf (af Geijerstam) olisi täällä! Miten hyvin me viihtyisimme yhdessä — nauttisimme vapaudestamme ja iloitsisimme siitä, että olisimme niin kaukana kaikesta puuhasta ja riidasta."[105]

Kaksi kuukautta Ernst Ahlgren oleskeli Parisissa, mutta vasta loppuajalla, jouduttuaan yhteyteen muiden pohjoismaalaisten kanssa, hän alkoi siellä viihtyä. Varsinkin Jonas Lie voitti hänen sydämensä ja hän oleskeli paljon hänen ja hänen vaimonsa seurassa. "Hän (Lie) on kaikkein herttaisimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut", kirjoittaa Ernst Ahlgren Esseldelle, "seurustelu hänen kanssaan on yhtä miellyttävää kuin jos oikein harmaanpilvisenä ja tuulisena päivänä pääsee lämpimään ja kodikkaaseen huoneeseen. Koko hänen olentonsa on yhtä ainoaa sopusointuista hyvinvointia."[106]

Björnson, jonka tuttavuuden Ernst Ahlgren niinikään teki, ei miellyttänyt häntä samassa määrin kuin Jonas Lie, eikä heidän välillään syntynyt mitään läheistä persoonallista yhteyttä. "Björnson oli myös omalla tavallaan ystävällinen", kertoo hän yllämainitussa kirjeessään. "Mutta hänen seurassaan tuntee koko ajan hengittävänsä itsevaltiasta ympäröivää ilmaa, olevansa tekemisessä sellaisen persoonallisuuden kanssa, joka nielee kaiken, mikä sen lähelle sattuu, — minä tarkoitan, joka vaistomaisesti tahtoo pakoittaa kaikki vaikutusvaltansa alle, siksi että hänen luonteensa kerta on sellainen."

Toukokuun 17 p:nä panivat norjalaiset Parisissa toimeen juhlan, jossa suuri joukko pohjoismaalaisia oli läsnä, heidän parissaan Ernst Ahlgrenkin. Minkä vaikutuksen hän teki läsnäoleviin, käy ilmi professori Werner Söderhjelmin kuvauksesta Valvojassa: "Norjalaisten juhlassa hänen olentonsa kaikkia suuresti viehätti", kirjoittaa hän. "Hän oli iloinen kuin lapsi siitä, että oli päässyt Parisiin... Enimmäkseen hän kävi yksin ympäri kaupunkia, aina jalkaisin ja kainalosauvoistaan huolimatta kulkien pitkät matkat, eikä mitään ollut sellaista, jota eivät hänen tarkkaavat silmänsä olisi huomanneet. Iltasin hän yhtyi ystäväinsä seuraan ja — jollei ketään vierasta ollut läsnä — laski hän valloilleen koko erinomaisen esityskykynsä ja koko huumorinsa kyllyyden kertoessaan, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt taikka kuvaillessaan kotiseutunsa oloja. Sen hilpeämpää ja sopusointuisempaa persoonallisuutta olisi ollut vaikea löytää."

"Hänen tyytyväisyytensä näytti kohoavan korkeimmilleen, kun hän sai ensimäiset valmiiksi painetut kappaleet 'Fru Marianne'a Parisiin. Hän ei salannut, että hän tällä teoksella odotti varsinaisesti murtavansa itselleen oman uran Ruotsin kirjallisuudessa ja hankkivansa itselleen aseman, joka palkitsisi sen pitkällisen työn, minkä hän siihen oli pannut. Hän viittasi myös siihen, ettei hän koskaan enää kirjoittaisi mitään niin suurta."[107]

Kesäkuun alkupäivinä Ernst Ahlgren palasi Parisista Hörbyhyn. Hän pelkäsi jo edeltäpäin, ettei hän voisi viihtyä "pienessä, yksitoikkoisessa Hörbyssä" sillä hän "tarvitsi ihmisiä", niinkuin hän Matille kirjoittaa. "Olen viime aikoina aivan muuttunut."[108] Ja sen vuoksi hän suunnittelee mielessään, miten hän voisi saada jonkun kirjailijaystävistään kesäksi luokseen, jotta hänellä iltasin, työpäivän loputtua olisi joku, jonka kanssa puhella. "Minä aion tehdä työtä kuin orja lähimmät kymmenen kuukautta", sanoo hän Matille, "mutta tuntuu kerrassaan kauhealta, jollei iltasin, ankaran työpäivän päätyttyä ole ketään, jonka kanssa puhua. Sellaisissa oloissa ihmisen kaikki mahdollisuudet kuivettuvat."[109]

Mutta kaikki kesäsuunnitelmat menivätkin häneltä myttyyn. Kesäkuun 25 p:nä julkaisi tanskalainen "Politiken" lehti vasta ilmestyneestä "Fru Marianne" kirjasta ankaran arvostelun, joka kokonaan mursi Ernst Ahlgrenin uskon omaan itseensä, kykyynsä ja kirjalliseen työhönsä, ja saattoi hänet mitä hirveimmän epätoivon partaalle. Hänen vanha vihollisensa, tuo salakavala elämänkyllästys, joka niin usein ennenkin oli vainonut häntä, tarttui häneen nyt rautakourin, ja usein hän tuskissaan pakeni puutarhaan, kaikkein perimäiseen soppeen, jossa hän saattoi olla ihmisiltä rauhassa, ja kulki siellä levottomasti edestakaisin taistellen ja kamppaillen itsensä kanssa.

Viikon päivät kuljettuaan kodissaan kuin rauhaton sielu, hän läksi jälleen Kööpenhaminaan. Täällä hän tapasi Axel Lundegårdin, josta hän kokonaisen vuoden ajan oli ollut erillään. Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin nyt kadonneet. Sillä kaikki se, mikä oli eroittanut heidät toisistaan, tuntui nyt niin vähäiseltä ja pieneltä sen suuren vakavuuden edessä, jonka Lundegårdkin tunsi ikäänkuin ilmassa.

Sillä lähtiessään tällä kertaa kotoaan Ernst Ahlgren oli tehnyt päätöksensä. Kärsimykselläkin täytyi olla rajansa. Hän oli kyllin kauan jo taistellut, oli kuluttanut viimeisetkin voimansa loppuun, hän ei halunnut enää muuta kuin kuolemaa.

Hän oli aikonut panna päätöksensä toimeen heti saavuttuaan Kööpenhaminaan, oli järjestänyt kaikki asiansa jo sitä varten, ja aikoi vain kirjoittaa vielä viimeiset kirjeensä niille harvoille, jotka olivat lähellä hänen sydäntänsä. Sähkösanomakin oli jo valmiiksi kirjoitettuna Matille, mutta samassa hänen mieleensä iski ajatus, että yritys ehkä ei onnistuisikaan, hän voisi ehkä vain haavoittaa itseään, ja siinä tapauksessa pitäisi olla rahaa varattuna, jotta omaisilla olisi helpompi hankkia hänen tuskilleen lievitystä. Parasta siis lykätä päätöksen toimeenpano vielä seuraavaan päivään, käväistä aamupäivällä Malmössä nostamassa rahoja ja sitten illalla, palattua takaisin — nukkua ikuiseen uneen.

Juuri kun Ernst Ahlgren, istuessaan hotellihuoneessaan, teki näitä suunnittelujaan, astui Lundegård sisään. Keskustelun, joka sukeutui nyt heidän välillään, on Ernst Ahlgren itse merkinnyt muistun "suureen kirjaansa". Muutamalla rivillä hän siinä paljastaa mielentilansa tänä raskaana hetkenä ja samalla loihtii eteemme Axel Lundegårdin — hienotunteisen, huolehtivan, säälivän ystävän — kuvan.

"En ollut arka enkä ujo, kertoo Ernst Ahlgren, "näyttäydyin aivan sellaisena kuin olin. Mitäpä tuollainen turhanpäiväinen pelko joutua naurunalaiseksi nyt merkitsi — mielessäni liikkui aivan toisia ajatuksia.

"Hetken kuluttua sanoi Axel hiukan ihmetellen: Miten herkkä sinä oletkaan kaikelle.

"— Niin, sellaiset ihmiset kuin minä olisivatkin otettavat hengiltä jo syntyessään, sillä elämä muodostuu lakkaamattomaksi kidutukseksi heille. Minun laitani on miltei vielä pahempi kuin muiden itsehillitsemiskykyni vuoksi: ihmiset voivat kiusata minua niin rajattomasti aavistamatta sitä itse.

"Axel oli hetken aikaa ääneti, sitten hän kohotti katseensa minuun.

"— Kuinka paljon minä tänä iltapuolena olen kiusannut sinua? kysyi hän hiljaisella äänellä.

"— Et lainkaan, et vähintäkään.

"Minä kuljin ympäri huonetta, minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Axel nojasi tuoliin ikkunan ääressä. Silloin tällöin me vaihdoimme vain jonkun sanan aivan vähäpätöisistä asioista, mutta enimmäkseen me olimme vaiti.

"— Tahdotko persoonallisesti minulle tehdä hyvin suuren palveluksen? sanoi Axel äkkiä. Hän luultavasti epäili minun suostuvan hänen pyyntöönsä, koska hänen oli niin vaikea saada noita sanoja suustaan. Minä hätkähdin, ikäänkuin peläten jotain vaaraa.

"— Jos vain kykenen sitä tekemään, vastasin epäröiden. — Mitä se on?

"— Ei, minä en voi sitä sanoa.

"— Kyllä, sano vaan.

"— Minä en voi.

"— Voit kyllä, mitä minun pitäisi tehdä?

"— Odottaa.

"Huoneessa vallitsi äänettömyys.

"Ihminen, joka pyysi, etten kuolisi.

"Kyyneleet kohosivat silmiini. Mieleni suli niin kiitolliseksi ja pehmeäksi, minun oli niin kumma olla. Tulin niin iloiseksi, että ilosta olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta tämä ilo ilmaisi minulle samalla, miten tyhjä elämäni oli.

"— Olisiko se sinulle palvelus?

"— Olisi.

"Minä päästin hänen kätensä irti. Minä astuin pari askelta syrjään ja asetuin pöydän ääreen. Niin, pari viikkoa, ehkäpä pari kuukauttakin luulin voivani elää ikäänkuin hänen tahdostaan."

Ernst Ahlgrenin oli kuitenkin mahdoton odottaa. Jäätyään yksin hän päätti sittenkin toteuttaa aikeensa, ja kirjoitti jäähyväiskirjeen Lundegårdille, jossa hän antaa niin kauniin tunnustuksen miehiselle ystävälleen ja työtoverilleen, kuin tuskin kukaan muu nainen lie antanut, samalla selittäen hänelle kuolemansa syyn ja tehden kirjallisen testamenttinsa.

"Rakas toveri.

"Kun kaikki on ohitse, niin ota avain, joka seuraa tämän kirjeen mukana. Se kuuluu kirjoituspöytäni kolmeen ylimpään laatikkoon. Sieltä löydät muistiinpanoni; ne ovat sinun yksin. Polta enin osa, käytä mitä haluat. Olisin tahtonut antaa sinulle suunnitelman kertomukseen 'Att dö' sekä suureen romaaniini, mutta kaikki 'maalliset' asiat ovat minulle nyt aivan yhdentekeviä. Ihminen on suuri egoisti, rakas poikani. Olisin niin kernaasti tahtonut tehdä sinulle mieliksi ja odottaa, niinkuin pyysit. Kiitos, teki niin hyvää, että joku tahtoi pidättää minut täällä, että jotkut ovat pitäneet minusta.

"Sinä olet aina ollut minulle hyvä ja hienotunteinen ystävä, sinähän et koskaan voisi olla raaka? Sinä tulet säilyttämään minut muistossasi ja minun tähteni olet tuomitseva meitä naisparkoja lempeästi, tai oikeammin: sinä olet tuomitseva meitä oikeudenmukaisesti etkä leimaava meitä vain sieluttomiksi, miehen vastakkaisiksi sukupuoliolennoiksi. Meidän välillämmehän ei koskaan ole ollut erotiikkaa, ei mitään epäpuhdasta, ei minkäänlaista intohimoa. Se on tehnyt meidän suhteemme hienoksi ja vapaaksi. Sinä olet kunnioittanut minua, ja miehen kunnioitus on kalleinta mitä nainen voi saada. Sinä olet huomaava rumia, omaa etua silmälläpitäviä piirteitä luonteessani, sillä sinä omistat kaikki salaisimmat tunnustukseni: muistiinpanoni. Mutta sinä olet ymmärtävä, että kaikessa on myös kuonaa.

"Kapeista, irtonaisista muistiinpanolehdistä, jotka ovat kirjoituspöytäni suurimmassa laatikossa kahteen kuoreen suljettuina, saat nähdä jotain, jota luultavasti et ole odottanut. Olihan luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu tällaiselle luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa, tai oikeammin ... no, kylliksi siitä.

"Syynä kuolemaani on se, että olen epäonnistunut taiteilijaurallani. Mutta tuosta toisestakaan ristiriidasta ei mikään muu kuin kuolema olisi voinut minua pelastaa.

"En tunne vihaa enkä katkeruutta häntä kohtaan. Hän on seurannut luonnettansa, samoinkuin minäkin omaani... Hän syytti minua kaksinaisuudesta, siinä hän teki väärin. Minä olin arka, siksi että olin kuin pieni kurja mato hänen tavattoman nerollisuutensa ja koko persoonallisuutensa rinnalla, mutta kaksinainen en ollut; minä koetin vain salata häneltä kärsimyksiäni.

"Kustannusoikeuden kaikkiin teoksiini sekä käsikirjoituksiini saat sinä. — — —

"Sinä olet melkein liian hyvä tullaksesi ruotsalaiseksi kirjailijaksi. Mutta yhdentekevää miksi sinä tulet, kunhan vain teet työtä, teet työtä ja teet työtä.

"Ja tule niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi kuin minä sinulle toivoisin."[110]

Lopetettuaan kirjeensä Ernst Ahlgren istui pöytänsä ääressä, kunnes aamu alkoi sarastaa, ja tänä yön hiljaisena hetkenä hän loi yhden syvällisimmistä novelleistansa, "Förbrytareblod", jossa epätoivontuska ja kuoleman läheisyys väräjää joka ainoalta riviltä. Kylmät hikipisarat kostuttivat hänen otsaansa, kun hän vihdoin nousi pöytänsä äärestä ja astui avonaisen akkunan luo, ei edes kesäisen aamun viileä henki voinut karkoittaa sitä tukahduttavaa tuskaa, joka nousi hänen sydänalastaan kurkkua kohti.

Mutta ennenkuin hän läksi laivarantaan matkustaakseen Malmöseen, alkoi hänen päätöksensä jälleen horjua ja ikäänkuin hukkuva hän tarttui viimeiseen oljenkorteen kiinni. Hän kirjoitti Brandesille pari sanaa ilmaisten hänelle aikeensa ja pyysi saada tavata häntä vielä viimeisen kerran. Palatessaan takaisin olikin Brandes häntä laivarannassa vastassa ja vietti koko päivän hänen seurassaan, kunnes sai hänet tyyntymään ja luopumaan itsemurha-aikeestansa. Ernst Ahlgren itse kertoo tästä kirjeessä Matille seuraavasti:

"Brandes oli levollinen ja järkevä, hän sanoi, ettei kellään ollut oikeutta estää minua, mutta hän tahtoi keskustella perinpohjaisesti motiiveistani. Olin niin väsynyt ja kiusaantunut, etten voinut mitään ajatella, olin aivan tahdoton ja tottelin vain koneellisesti häntä. Hän vei minut ajelemaan Langelinielle, pakoitti minut syömään, pakoitti minut vastaamaan. 'Teidän täytyy vain tulla komennon alle, muuta ei tarvitse', sanoi hän, 'teidän täytyy totella, tehdä niinkuin minä käsken; minulla on työtä teitä varten'. — 'Niin työtä!' Minä ikäänkuin heräsin hetkeksi tylsyydestäni. — 'Mutta se on suuri työ, ei vain novellien kirjoittamista. — Te ette saa ottaa itseänne hengiltä, teitä tarvitaan, te voitte olla hyödyksi.' — No, sellaisellahan vain lapsia lohdutetaan. Mutta sairas mieleni tunsi lepoa saadessaan alistua komennon alle, minä tottelin kuin koira. Brandes tiedusteli kassaani, määräsi, että jäisin tänne, hän saattoi minut kotiin ja istutti minut sohvannurkkaan kiltisti kuin lapsen, joka on saanut vitsaa, ja sitten hän vielä lopuksi läksytti minua ja sanoi miten tyhmä olin ollut; hyvin tervetullut läksytys se olikin, ja sitten 'mamma-Brandes' läksi."[111]

Vain vähitellen Ernst Ahlgren toipui ja hänen mielensä tuli jälleen tasapainoon. Mutta entiselleen hän ei jaksanut enää nousta. Siksi kova oli isku ollut. "Olen levollinen nyt", kirjoittaa hän kymmenen päivää myöhemmin Matille. "Työvoimani on murtunut, mutta ehkäpä se vielä palaa, luonto auttaa kyllä itseänsä, kun ystävällisten ihmisten kädet tulevat avuksi ja aika ennättää vaikuttaa... Nyt olen, niinkuin sanottu, levollinen. Väsynyt ja levollinen. En ole enää tuon vieraan tahdon vallassa, irtaannun siitä päivä päivältä yhä enemmän, hiljaa ja lempeästi... Elämä on nuori, terve ja kaunis elää. Minä vain olen vanha ja väsynyt ja sairas mieleltäni... Kuoleman käsi on kova, silloinkin kun se ei iske; koko sisimpäni on yhtenä ainoana vertavuotavana ja väräjävänä massana... Voinko tulla terveeksi ja voimakkaaksi, on aivan tietymätöntä."[112]

Myöskin sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille kirjoittaa Ernst Ahlgren voitettuaan pahimman kriisin:

"Kirjailijatoiminnassani on minua kohdannut kova isku, olen käynyt läpi sisällisen taistelun, joka on vienyt kaikki voimani. Olen kuin riepu. Olen seisonut itsemurhan partaalla, ja vain ystävieni huolenpito ja hienotunteinen hellyys on pelastanut minut tästä kauheudesta, jota itsekin kammolla ajattelen. Pahin on voitettu, mutta olen heikko kuin lapsi ja minusta tuntuu, ikäänkuin sisäinen olentoni olisi saanut kovan iskun, se vapisee ja vuotaa verta ja salainen tuska kalvaa minua alituisesti. En ole lähimainkaan parantunut; ja pieninkin tapaus veisi painaa vaa'an alas ja saattaa minut tekemään lopun elämästä, joka tuntuu minusta niin tyhjältä, — niin kauhistuttavan tyhjältä.

"— — Ymmärrän kyllä kuinka itsekkäältä minä tunnun. Minä tiedän, että se on itsekkyyttä. Mutta rakas, pikku sisar, sinähän olet aina rakastanut nuorinta raukkaa — häntä, jonka on täytynyt käydä niin köyhänä elämän läpi ja joka ei koskaan ole saanut kokea onnea. Ja olethan sinä nähnyt, miten olen kärsinyt kärsivällisesti, valittamatta. Nyt en voi enää; voimani uupuvat. Suo minulle rauha; ehkäpä sitten voin elää. Sinähän rakastat minua; ajattele, että ponnistelet ja kestät minun puolestani. Ajattele, että lunastat minun elämäni joka päivältä, joka kuluu."[113]

Jo ennen tätä Kööpenhaminan matkaansa oli Ernst Ahlgren, samana päivänä, jolloin hän oli lukenut "Politiken'in" ankaran arvostelun, kirjoittanut Gustaf af Geijerstamille: "Nyt ei ole enää puhetta hankauksista (Brandesin ja hänen välillään). Jotain aivan toista on kysymyksessä: minun työni... Minulla ei ole voimaa tulla taiteilijaksi — minä tarkoitan, minussa ei ole kylliksi omaperäisyyttä tullakseni siksi eikä diletantin elämää mielestäni kannata elää. Elää, kun se on niin tympäisevän banaalia."[114]

Ja päivää ennen kuin hän aikoi panna itsemurhayrityksensä toimeen, hän selittää vielä Geijerstamille: "Tässä syy, miksi en voi elää. Olen jo kauan tuntenut elämäni niin tyhjäksi, että kernaammin tahtoisin kuolla kuin elää. Mutta niin kauan kuin uskoin, että minulla oli hiukan kirjailijakykyä, saatoin sittenkin kestää. Työ täytti tyhjyyden, ja minä luulin tulevaisuudessa, saavutettuani vaikutusvaltaa ja suosiota, voivani suurestikin hyödyttää puoluettani juuri kohtuullisuudellani ja uutteruudellani, joka ei koskaan petä, kun työskentelen jonkun päämäärän saavuttamiseksi.

"'Politiken'in arvostelu antoi minulle viimeisen iskun. Luullakseni Brandes on oikeassa: minulta puuttuu kykyä. Minä halveksin diletantismia; jollei minusta voi tulla kirjailijaa, niin en tahdo kirjoittaa, ja jollei minulla ole työtä, johon voin ajatukseni keskittää, niin on minun mahdoton kestää: elämä on minulle liian autio."[115]

Mitä tuo "Politiken'in" arvostelu sitten sisälsi, koska se saattoi niin täydellisesti murtaa Ernst Ahlgrenin elinvoiman? Arvostelu, joka oli nimetön, kuului, lukuunottamatta varsin ivalliseen sävyyn kirjoitettua selostusta itse teoksesta, seuraavasti: "Koska rouva Benedictsson on liittänyt tämän kirjan kansilehdelle oikean nimensä salanimensä rinnalle, niin on hän varmaan luullut sitä parhaaksi tuotteekseen, joka voisi pitää puoliaan ilman anonymiteetin vaatimatonta suojaa. Sen pahempi puuttuu rouva Benedictssonilta, niinkuin niin monelta muultakin kirjailijalta, jossakin määrin itsekritiikkiä; sillä 'Fru Marianne' on epäilemättä hänen kynänsä kaikkein heikoimpia tuotteita. Hänen romaaninsa 'Pengar' seisoo, sen nuorekkaista virheistä huolimatta, äärettömän paljoa korkeammalla kuin tämä viimeinen teos, joka näyttää etsivän esikuvansa saksalaisten ja englantilaisten guvernantti-romaanien, sellaisten kuin esim. Marlittin kevyitten teosten parista.

"Täytyy ihmetellä, että uudenaikainen henkevä ja älykäs nainen voi tehdä itsensä syypääksi näin kouraantuntuvaan erehdykseen. Toiselta puolen on varmaan olemassa suurikin yleisö, joka suosii sellaisia kirjoja. Rouva Schorringin teoksia luetaan epäilemättä monessa paikassa, missä 'Rosmersholm' on kiellettyä tavaraa, ja rouva Benedictsson saa varmaan kiitosta sellaisissa lehdissä, joissa Strindbergiä pidetään verivihollisena. Kuitenkin monet olivat luulleet rouva Benedictssonin pyrkivän korkeammalle. — — —

"'Fru Mariannen' tekijätär on tyytynyt elämän kaikkein sileimpään pintaan, ja näitä pieniä väreilyjä, jotka kulkevat tällä hiljaisella merellä, hän kuvaa ikäänkuin ne olisivat intohimon myrskyjen nostattamina. Hän ei ole kylvänyt tuulta ja siksi hän ei voi myöskään niittää myrskyä. Hänen henkilönsä ovat yhtä litteitä kuin se paperi, jolle ne ovat kuvatut; ihmisiä ei niin helposti käsitellä kuin näitä olentoja tässä teoksessa, jossa naiset säikähtävät ensimäistä suudelmaa ja alkavat kehrätä, ja miehet kaikkoavat maailmalle muille kaikkein soveliaimpana hetkenä.

"'Fru Marianne' ei vie kirjallisuutta hituistakaan edemmäksi, jos nyt kerran kirjallisuuden tehtävänä on lausua totuus niistä asioista, joihin tiede ei kajoa. Ja se on surkuteltavaa näinä aikoina, jolloin täällä pohjoisessa tarvittaisiin totuuttaetsivää kirjallista työtä."[116]

Niinkuin edellämainitusta kirjeestä Gustaf af Geijerstamille[117] saattaa huomata, otaksui Ernst Ahlgren, että tämä nimeään ilmaisematon arvostelija, joka kevyesti veti viivan koko hänen kirjailijatoimensa ylitse, oli Georg Brandes itse. Vahvistusta tähän väitteeseen antaa vielä toinen, viikkoa myöhemmin kirjoitettu kirje niinikään Geijerstamille, jossa Ernst Ahlgren lopuksi sanoo: "Edvard Brandes onkin tuon arvostelun kirjoittanut. Georg Brandes ja minä olemme puhuneet siitä."[118]

Ja pari päivää myöhemmin hän lisää: "Edvard Brandes kävi tänään minua tapaamassa, mutta en ollut kotona. Luulen hänen huomaavan, miten huono shakkiveto oli käydä juuri minun kimppuuni, minustahan olisi voinut tulla niin luotettava liittolainen — sillä taantumuspuoluelaista ei minusta koskaan tule sielultani eikä sydämeltäni."

Arvostelu sinänsä, niin ankara ja ivallinen kuin se olikin, tuskin sittenkään olisi masentanut Ernst Ahlgrenia siinä määrin, että hän olisi arvellut kuoleman ainoaksi pelastuksekseen, sillä kaikesta vaatimattomuudestaan ja itseluottamuksen puutteestaan huolimatta hän sisimmässään sittenkin uskoi kirjailijatehtäväänsä ja ennen kaikkea rakasti työtään. Mutta hänen täydellinen epätoivonsa on käsitettävissä, kun tiedämme, että hän luuli sen miehen, jonka sanaan hän pani suurempaa arvoa kuin kenenkään muun ja johon hän koko kaihoavan sydämensä kiihkolla oli kiintynyt, kun hän luuli sen miehen halveksivan hänen työtänsä ja pilkkaavan sitä, mikä hänelle oli pyhintä. Eikä edes sittenkään, vaikka hän huomasi erehtyneensä, hän voinut täydellisesti voittaa tätä iskua, joka oli järkyttänyt koko hänen olemuksensa.

Vielä sittenkin, kun hän heinäkuun loppupuolella, Gustaf af Geijerstamin ja hänen vaimonsa ystävällistä kutsua seuraten, läksi heidän luokseen Tukholman saaristoon, on hän ikäänkuin tehnyt vain aselevon vihollisensa kanssa. "Olen iloinen, huoleton, melkein onnellinen", kirjoittaa hän Matille, "mutta musta piru ei ole kuollut. Ehkäpä se palaa vielä kerran — ei kiusanhenkenä, vaan rakkaana ystävänä. Mustalla pirulla minä tarkoitan tuota fiksiä ideaa, joka on jonkunmoinen kummallinen sekoitus rauhan kaipuuta ja kuoleman mukana seuraavien ruumiillisten tuskien pelkoa.

"Mutta kun olen voittanut tuskien pelon", jatkaa hän, "sitten olen täysin onnellinen ihminen, sitten en valita enää, että olen syntynyt maailmaan, sitten rakkauteni kaikkea elollista kohtaan on kasvava voimakkaammaksi ja suuremmaksi kuin koskaan ennen, sitten kaikki, mikä on tuottanut minulle surua, on tuntuva vähäpätöiseltä ja kaikki, mikä on ollut minulle ilonaiheena, on tuntuva suurelta. Sitten — vasta sitten — iloitsen siitä, että olen elänyt."[119]

Ernst Ahlgren viipyi Geijerstamin kodissa koko loppukesän, aina syyskuun keskivaiheille saakka, ja kauniin luonnon helmassa ja hyvien ja ymmärtävien ystävien parissa työhalu palasi jälleen. "Teen työtä kuin kuumeessa joka päivä", kirjoittaa hän Lundegårdille, "— kirjoitan, luen ja (ajattelehan!) puhun... Minä pinnistän jokaista lihassäiettäni saadakseni esille jotain todellista ja kelvollista — ja sittenkin! Mutta työtä aion tehdä viimeiseen saakka. Sillä resignatsioni on sana, jonka merkitystä minun luonteeni ei ymmärrä. Se ei tiedä muusta kuin taistelusta ja epätoivosta. Kesyksi minä en tule koskaan."[120]

Ja samassa kirjeessä hän edelleen muutamalla piirteellä antaa kuvan elämästään Geijerstam-puolisoiden kodissa:

"Koko tänä aikana olen tuskin ainoatakaan ihmistä tavannut. Lukuunottamatta tietenkin Geijerstameja. Minun huoneeni on Gustafin työhuoneen takana, mutta hänellä parasta aikaa ei ole mitään teosta tekeillä — hän pistäytyy vähä väliä luokseni ja juttelee kanssani. Hän sanoo minua pahaksi omaksitunnokseen ahkeruuteni vuoksi. Iltasin me istumme kolmen hänen huoneessaan, aivan ihmeellinen kodikkuuden tunnelma on ominainen perhehetkille tällä saarella, jossa olemme aivan eristetyt koko maailmasta ja jossa tuuli vinkuu ja vyöryy yli suurten kalliopaasien ja aavojen vesien. Luonto on täällä ihana. Mutta minä katselen sitä kuollein silmin. Tuo yö Kööpenhaminassa — se jätti leimansa minuun!"[121]

Kuinka syvän leiman tuo "itsemurhayö", niinkuin Ernst Ahlgren sitä nimitti, jätti häneen, käy ilmi seuraavasta kirjeestä Gustaf af Geijerstamille, joka on kirjoitettu 1888 vuoden alkupuolella:

"Se yö, jolloin makasin yksin ja katsoin kuolemaa silmästä silmään ja näin edessäni kuoleman kasvojen vääristyvän, vääristyvän elämäksi, josta juuri olin etsinyt pelastusta; se yö on painanut leimansa minuun. Elämäntuskani ei johdu sentimentaalisista oikuista, se tulee siitä, etten usko minunlaiseni kunnon kirjailijan voivan elää kynällään muuta kuin kurjuudessa, ja olen taistellut liian kauan pienten olosuhteitten, köyhyyden ja elatushuolien painon alla. Jollei tästä sen parempaa tule, niin taiteilija-ituni tukehtuu sen sijaan, että se puhkeaisi täyteen voimaansa. Olen liiaksi taiteilija voidakseni katsella taantumistani; olen liiaksi yksinäinen voidakseni persoonallisesti tuntea olevani sidottu elämään työhuoneeni neljän seinän sisäpuolella; tuntuu siltä kuin kaikki se, mihin olen ollut kiintynyt, olisi vetäytynyt kauaksi minusta ja kuin seisoisin keskellä aavaa erämaata, jonka äärtä väsyneet jalkani eivät koskaan voi saavuttaa."

Syyskuussa Ernst Ahlgren vietti parisen viikkoa Tukholmassa, palasi sitten Hörbyhyn, jolloin novellikokoelma "Folklif och småberättelser" tuli julkisuuteen, mutta vaikka hän tuntui iloiselta ja levolliselta ja oli hyvällä työtuulella, yltyi synkkämielisyys kuitenkin sitä myöten mitä pitemmälle syksy kului. Lokakuussa hän läksi jälleen Kööpenhaminaan ja koetti kaikella tavalla taistella elämänkyllästymistään vastaan, hän voimisteli, liikkui ulkoilmassa ja nautti vahvistavia lääkkeitä, mutta kaikki oli turhaa. Hänen voimansa menivät päivä päivältä alaspäin, ja vastustuskyky heikkeni niiden mukana.

Käväistyään jouluna kotona Ernst Ahlgren palasi vuoden viimeisinä päivinä takaisin Kööpenhaminaan.

Yöllä vasten tammikuun 9 p:ää 1888 hän teki itsemurhayrityksen, joka ei kuitenkaan onnistunut. Hän nautti morfiinia, mutta ennenkuin myrkky ennätti vaikuttaa, valtasi hänet niin kova jano, että hänen pakostakin täytyi juoda, jolloin myrkky ei tehnytkään tehtäväänsä.

Hänen tuskansa oli ääretön, kun hänen täytyi jälleen ruveta elämään, vaikka hän jo toistamiseen oli tehnyt tilin elämän kanssa. Ja joskin hän vähitellen alkoi jälleen elää ja pääsi taas työhönsä kiinni, niin kaikki kävi enää vain puolella voimalla.

Siten nuo kaksi voimaa, elämä ja kuolema kamppailivat keskenään hänen sielussaan, kunnes hänen kärsimystensä mitta vihdoinkin oli täysi ja vapautuksen hetki koitti.