Uusia siteitä.

"Pengar'in" ilmestymistä ei tervehditty ilolla ainoastaan siinä kirjallisessa piirissä, joka nimitti itseään "Nuoreksi Ruotsiksi" ja johon kuuluivat kaikki ne lupaavat kyvyt, jotka muodostivat sittemmin 1890-luvun kirjallisen kukoistuksen Ruotsissa, vaan toinenkin leiri, vieläpä aivan vastakkainen, naisasianajajat, tahtoivat omistaa Ernst Ahlgrenin omakseen. He käsittivät näet "Pengar" kirjan yksinomaan tendenssiteokseksi, jossa sen tekijä tahtoi ajaa heidän asiatansa. Ja he tunsivat vilpitöntä iloa toivoessansa voivansa sulkea hänet omaan piiriinsä ja saavansa hänestä uuden ja kyvykkään työvoiman.

Ernst Ahlgren oli kuitenkin elänyt yksin siksi kauan ja omin voimin tehnyt työtä ja taistellut, ettei hän ilman muuta halunnut yhtyä mihinkään määrättyyn piiriin. Hän oli myös liiaksi taiteilija, voidakseen antautua jonkun puolueen palvelukseen, ei edes naisasian, joka kuitenkin merkitsi hänelle "kaikkein polttavinta kysymystä". Tosin hän vilpittömällä ilolla otti vastaan Esselden vapaaherratar Sofi Adlersparren lähentelyn, kun tämä naisasian etevin johtaja pyysi hänen avustustansa toimittamalleen aikakauslehdelle "Tidskrift för Hemmet" ja kutsui hänet vieraakseen Tukholmaan; mutta niinpian kuin hän vainusi, että toinen koetti jollakin tavalla holhota häntä tai rajoittaa hänen vapauttansa, nousi hän heti vastarintaan.

Esselde ja Ernst Ahlgren olivatkin liiaksi erilaisia sekä luonteeltaan että mielipiteiltään voidakseen täysin ymmärtää toisiansa. Esselde kuului edelliseen polveen, joka kaiken työnsä ja tarmonsa oli uhrannut yksinomaan naisemansipatsioonin hyväksi ja joka kiihkeässä taistelussaan naisten oikeuksien puolesta oli jäänyt vieraaksi niille aatteille, jotka Ernst Ahlgren oli omaksunut. Hän oli "tullut vanhaksi", niinkuin hän itse sanoi, "nuoret eivät ymmärtäneet häntä enää eivätkä ajatelleet niinkuin hän ja hänen aikalaisensa". Ernst Ahlgren sen sijaan oli kokonaan oman aikansa lapsi, täysiverinen realisti, joka vuorossaan ei osannut antaa täyttä arvoa Esselden uraauurtavalle työlle. Siksipä oli luonnollista, että tuttavuus, joka aluksi näytti niin lupaavalta, ei koskaan voinut kehittyä syvemmäksi, molemminpuoliseksi ymmärtämykseksi, vaan johti moniin väittelyihin ja erimielisyyksiin.

Jo ennenkuin persoonallinen tuttavuus oli tehtykään, oli Ernst Ahlgrenilla tilaisuutta tuoda esiin oma, kaikista puolueista riippumaton kantansa. Esselde oli näet uudistaessaan kutsunsa samalla sanonut pelkäävänsä, että Ernst Ahlgren oleskelunsa aikana Tukholmassa voisi "kadottaa sen tuoreuden ja iloisen elämänhalun", joka oli hänen "suurin voimansa luultavasti sekä kirjailijana että ihmisenä" sekä tulla "vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon, niin että siinä vallitseva elämänkyllästys ja nihilismi" voisi tarttua häneenkin. "Paljoa parempi näin ollen olisi", lausuu Esselde lopuksi, "että ainiaaksi jäisitte Hörbyhyn. Sillä me tarvitsemme jotakin vastapainoa kaikelle tälle — milloin typerästi, milloin nerokkaasti tulkitulle — pessimismille ja radikalismille."[61]

Ernst Ahlgren, joka luonteeltaan oli häikäilemättömän suora, tarttui heti näihin sanoihin kiihkeästi kiinni. "Jospa te ette vain luulisi minua muuksi kuin mitä olen!" huudahtaa hän. "Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule; siksi rakastan liiaksi elämän moninaisuutta. Ehkä olen myös huono 'puoluemies', sillä kun ihminen on saavuttanut mielipiteensä ja elämänkatsomuksensa n.s. käytännöllistä tietä, taistelemalla epäedullisissa oloissa ja omilla kokemuksillaan elämän koulussa, siinä koulussa, jossa saa maksaa sakkoa tyhmyyksistänsä, jossa omin kyynärpäin on pakko voittaa itselleen tilaa, jossa on nauranut oikeaa naurua ja vuodattanut oikeita kyyneleitä, kunnes on oppinut rakastamaan yksin riitatovereitansakin, vieläpä sitä vitsaa, jota on saanut maistaa, — niin silloin on vaikea alistua mihinkään 'ohjelmaan', sanottakoon sitä oikeistoksi tai vasemmistoksi, vapaamieliseksi tai vanhoilliseksi.

"Kaikki liioittelu ja yksipuolisuus on minulle vastenmielistä, ja kaikkein vastenmielisintä on minusta olla solidaarinen jonkun kanssa, olkoon se sitten joku korporatsiooni tai yksilö. — 'Tulla vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon', sanotte te. Minä kuulun jo siihen. En siten, että olisin edesvastuussa toisista, yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta, vaan siten, että jos en voisi olla kuulumatta johonkin puolueeseen, niin yhtyisin vasemmistoon... Olen ollut yksin ympäristössä, jossa hän, jonka olisi pitänyt seisoa minua lähinnä, on leimannut 'Pengar'in' epämoraaliseksi, olen yksin uskaltanut kulkea tietäni eteenpäin. Luuletteko, että olisin hansikas, jonka kuka hyvänsä voisi käteensä vetää, että lyhytaikuinen oleskelu Tukholmassa voisi antaa minulle uuden elämänsuunnan, tehdä minut toiseksi, kuin miksi toisella paikkakunnalla olisin voinut tulla?... Luuletteko, että olen oikea parkusuu, joka aina on valmis toitottamaan muille mielipiteitänsä! Minun mielipiteeni muodostavat sen perustuksen, jolle rakennan elämäni, ne ovat syvällä kätkössä minua itseäni varten; ne eivät ole järjestetyt filosofisten järjestelmien mukaan, ne ovat hakatut ja muodostetut luonteeni ja olentoni mukaan, siitä elämästä, jota olen elänyt. En tahdo paljastaa uskoani ja elämänkäsitystäni koko maailmalle. Ne henkivät työssäni. Ne painavat leimansa tekoihini. Sieltä niitä etsittäköön. Minä olen kertoja, en mikään teoreetikko tai filosofi. Kaikkein vähimmin olen pessimisti. En koskaan voisi siksi tulla. Se on liiaksi luonnettani vastaan... Vaikka minä kärsinkin tuskia, niin on elämä sittenkin ihana. Vaikka minä joutuisinkin perikatoon, niin aurinko suo sittenkin valoa uusille sukupolville. Siinä missä minun käteni väsähtävät, tarttuvat nuoret kädet työhön. Minä olen hiekkajyvänen, joka voi tulla maahan muserretuksi. Mitä sitten! Onko maailma silti vähemmän kaunis?... Minäkö pessimisti? Siinähän juuri minun voimani, omaperäisyyteni ja tuoreuteni on, etten ole sitä. Minä rakastan niitä ihmisiä, joita kuvaan, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. En koskaan voi unohtaa, että olen tuomittu, sairas, murtunut — sen vuoksi rakastan kaikkea tervettä ja voimakasta... Minä kuolen, siksi rakastan kaikkea mikä elää...

"Mutta minkään lipun alla en seiso. En suljetuin silmin ainakaan. Missä voin olla hyödyksi, missä parhaita voimiani voidaan käyttää, sinne minä asetun ja pysyn paikallani niin kauan kuin voimani riittävät ja niin pitkälle kuin se soveltuu minun kehitykseeni..."

Ja sitten hän lisää vielä:

"Olen kauan aikaa ollut kirjeenvaihdossa muutamien kirjailijoidemme kanssa, ja molemminpuolinen arvostelu on välittänyt tuttavuutta; kun olen ollut masentuneella mielellä ja ystävällinen sana on antanut minulle jälleen luottamusta, niin tämä sana on aina tullut vasemmistosta... On siis luonnollista, että tulen seurustelemaan näiden ihmisten kanssa. Minä en suosi 'klikkejä', en voi yksinomaan liittyä vain yhteen yhteiskuntaluokkaan tai leiriin. Kaikista, kaikista voi jotakin oppia, jos vain pitää silmänsä auki. Mitä monipuolisempi kokemus, sitä runsaammat työainekset."

Mutta ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta hän lopuksi puhkeaa sanomaan: "Olen pahoillani, että kirjeeni on ehkä saanut karhean sivumaun, jonka te voitte ymmärtää väärin. Minua ei ole kovin vaikea käsitellä. Ystävällisyys ja täydellinen vapauden tunne tekee minut vahaakin pehmeämmäksi."[62]

Esselden tarkoitus ei ollutkaan rajoittaa Ernst Ahlgrenin vapautta, ei edes tyrkyttää hänelle omia mielipiteitään, hän tahtoi ainoastaan varoittaa häntä. Sillä hän tunsi mitä lämpimintä myötätuntoa häntä kohtaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen hänen kykyään, joka hänen mielestään herätti suurempia toiveita kuin ainoankaan senaikuisista naiskirjailijoista.

"Te saatte olla minun luonani yhtä vapaa kuin lintu", vastaa hän Ernst Ahlgrenin kirjeeseen, "vapaasti te saatte työskennellä huoneessanne, josta voitte nähdä vuolaan virran, saatte mielenne mukaan puhua tai olla vaiti, lukea tai vaipua mietteihinne salissa lampun ääressä tai omassa huoneessanne, vapaasti voitte tulla ja mennä, seurustella kanssani tai olla yksiksenne — aivan miten itse kernaimmin haluatte."[63]

Marraskuun alussa 1885 Ernst Ahlgren, Esselden ystävällistä kutsua noudattaen, saapuikin Tukholmaan. Vain kerran ennen hän oli käynyt pääkaupungissa, keväällä 1878, jolloin hän kirjailija Edvard Bäckströmin kehoituksesta matkusti sinne persoonallisesti tutustuakseen häneen ja saadakseen häneltä suullisia neuvoja kirjallisten töittensä suhteen. Mutta tällä kertaa hän saapui sinne jo tunnettuna ja tunnustettuna kirjailijana ja itse hän odotti paljon tästä matkastansa, toivoi tekevänsä tuttavuuksia kirjallisissa piireissä ja saavansa uusia herätteitä ja vaikutelmia. Ja ennen kaikkea hän toivoi pääsevänsä vapaampiin ja suurempiin oloihin. Hän oli niin läpeensä väsynyt pieneen maaseutukyläänsä, jossa hän toistakymmentä vuotta oli nyt elänyt; sillä siellä hänellä "ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi voinut puhua töistänsä, harrastuksistansa tai toiveistansa", niinkuin hän Esseldelle valittaa, ei väsymyksen hetkinä "mitään muuta kuin painostavaa yksinäisyyttä".[64]

Yksinäisyydentunnetta oli vielä suuresti lisännyt monivuotinen sairaus, joka esti häntä vapaasti liikkumasta. Tosin hän ei enää pitkään aikaan ollut vuoteenomana ollut muuta kuin ajoittain, mutta hänen terveytensä oli sittenkin horjuva ja kainalosauvoitta hänen yhä edelleen oli mahdoton liikkua. Kaikkien hänen aikeittensa toteuttaminen riippui alituisesti tästä tyrannista, joka milloin hyvänsä kuumeenväristyksinä saattoi yllättää hänet ja sitoa hänet useiksi päiviksi huoneeseen. "Jollen tule sairaaksi, olen marraskuun 3 p:nä Tukholmassa",[65] kirjoittaa hän nytkin Esseldelle. "Jos terveyteni vain sallii", nuo sanat ovat alituisesti hänen huulillaan. Mutta hänen henkinen voimansa, hänen tavaton tarmonsa auttoi häntä kerta toisensa jälkeen voittamaan ruumiillisen heikkouden.

Ernst Ahlgren oli pelännyt tekevänsä epäedullisen vaikutuksen Esseldeen, sillä hän tunsi liiankin hyvin oman jäykkyytensä ja ujoutensa vieraitten parissa. Esselden suuri ihmistuntemus ja hienostunut sivistys auttoi heidät kuitenkin ensimäisen jäykkyyden yli ja heidän välillään muodostui tuttavallinen ja lämmin ystävyydensuhde, joka tosin ei perustunut sielujen sympatiiaan, mutta johon toisen suojeleva, miltei äidillinen tunne ja toisen syvä kiitollisuus painoi leimansa.

Esselde tekikin kaikki mitä hän saattoi, jotta hänen vieraansa viihtyisi. Hän antoi hänen käytettäväkseen hauskan dubbletin, jossa Ernst Ahlgren saattoi rauhassa työskennellä, hän vei hänet mukanaan kokouksiin, konsertteihin ja teattereihin ja pani toimeen kutsuja kodissaan, jotta hänen vieraansa voisi tutustua pääkaupungin huomattaviin henkilöihin, varsinkin naisasianajajiin.

Seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen antaa Ellen Key eräästä illanvietosta "Nya Idun" nimisessä naisten yhdistyksessä, jonne Ernst Ahlgren oli kutsuttu:

Keskustelu, joka oli ollut tavattoman vilkasta, keskeytyi äkkiä, kun tuttujen kasvojen keskelle ilmestyi kookas, mustapukuinen olento. Kuka oli tuo vieras?

Jalomuotoinen pää, pieni ja siro kuin antiikin patsaan; miten kauniisti se kohosikaan solakan ja kauniskasvuisen vartalon varassa! Tumma tukka oli kierretty yksinkertaiseen, kreikkalaiseen solmuun — tässäkin suhteessa ei mikään häirinnyt harmoniiaa. Paksut, ikäänkuin noella piirretyt kulmakarvat, avoin, älykäs otsa, korkea, voimakas nenä, suu, jonka piirteet olivat sekä viehkeät että tarmokkaat — kaikki tämä ilmaisi rohkeutta ja elinvoimaa. Mutta syvä ryppy oli uurtunut kulmakarvojen väliin; epäilemättä ne usein olivat tuskasta vetäytyneet kokoon; hienoja poimuja, sellaisia, joita vain vuosikausia kestänyt kärsimys voi uurtaa, oli suun ympärillä; ja tarkkaavien, teräksensinisten silmien pohjalla piili alakuloisuutta. Sellaiseksi olisi traagillinen laulunjumalatar kuvattava tai Elektra — tai Antigone, sillä juuri samassa kaunis hymy kirkasti puhdaspiirteisiä kasvoja. Sellaiseltako hän näytti, tuo keski-ikäinen postimestarinrouva Skånesta, hän, jonka sanottiin piilevän miehisen salanimen takana?

"Hänen oma kärsimyshistoriansa oli varmaan vielä paljoa järkyttävämpi kuin kaikki mitä hän oli kuvannut. Ainakin sai siitä hiukan vihiä, kun hän tarttui kainalosauvoihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja kulki niiden avulla sohvan luo, mutta hän liikkui niin joustavan sulavasti, että tuskin huomasi hänen turvautuvan niiden apuun."[66]

Ernst Ahlgren herättikin ulkonaisella olennollaan huomiota missä ikänä hän liikkui. Kadulla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan kysyen ihmeissänsä, kuka tuo tummaverinen, kainalosauvojen varassa liikkuva nainen saattoi olla, jolla oli niin kauniit silmät. Ja Lundegård kertoo yllämainitun "Nya Idun'in" illanvieton johdosta seuraavan keskustelun, joka oli sukeutunut erään tilaisuudessa läsnäolleen rouvan ja tämän miehen välillä. "No, minkä näköinen tuo uusi kirjailijatar oli?" tiedusteli mies kotiinpalanneelta rouvaltansa. "Kuin kuningatar", kuului ihastunut vastaus. "Kuin kuningatar — kainalosauvojenko varassa?" miehen ääni ilmaisi epäilystä. Mutta kun hän itse vähäistä myöhemmin oli tilaisuudessa näkemään Ernst Ahlgrenin teatterissa, oli hän valmis todentamaan rouvansa sanat: "Kuin kuningatar — vaikkapa vain kainalosauvojen varassa!"

"Mutta se, joka seurassa läheni Ernst Ahlgrenia", kertoo Ellen Key edelleen, "toivoen saavansa keskustella hänen kanssaan, erehtyi suuresti. Ei kukaan voinut sen järkähtämättömämmin olla vaiti suuressa seurassa kuin hän, ja pienemmässäkin hän harvoin yhtyi vilkkaampaan keskusteluun. Vain kahdenkesken hän saattoi esteettömästi puhua. Mutta miten hän sensijaan osasi kuunnella! Kuinka viisas hänen katseensa oli hänen seuratessaan keskustelua; miten suurta ymmärtämystä hänen hymyilynsä ilmaisikaan, kun jokin omaperäinen ajatus tai tunteenpurkaus puhkesi ilmi; miten kiitollista ja helppoa oli viekoitella esille hänen puoleksi hillittyä, mutta lapsellisen helmeilevää nauruaan, joka oli niin liikuttavaa siksi, että siitä pulppusivat esiin kaikki ne tukahdetut ilonlähteet, jotka piilivät hänen luonteensa pohjalla."[67]

Ernst Ahlgrenkin on "suureen kirjaansa" merkinnyt omat vaikutelmansa tästä illasta, jotka samalla ovat hänen ujolle ja aralle luonteelleen sekä hänen suurelle vaatimattomuudelleen kuvaavia. Hän sanoo: "Minua kiusasivat niin sanomattomasti kaikki nuo koreat valheet 'Pengar'in johdosta, joilla 'Nya Idun'in illanvietossa pitkin iltaa minua pommittivat ventovieraat ihmiset, joiden nimiä en edes voi muistaa. Miten nololta tuntuikaan seisoa siinä ja ottaa vain vastaan, voimatta heille vasten silmiä lingota, etten uskonut sanaakaan kaikesta siitä, mitä he sanoivat, vaan että tiesin, että kaikki oli vain komediiaa ja uteliaisuutta. Että minä olin tuollainen uusi ja kumma eläin, jota kaikki kiiruhtivat katsomaan, jotta heillä sitten olisi jotakin puheenainetta."[68]

Niin suurta ystävällisyyttä kuin Esselde osoittikin Ernst Ahlgrenille, niin ei Ernst Ahlgren sittenkään oikein viihtynyt hänen luonansa. Hänen vapauttansa sitoi Esselden liiallinen huolenpito ja holhous, häntä kiusasi se, että Esselden mielestä oli sopimatonta, jos hän esim. Lundegårdin tai jonkun muun miehisen tuttavansa kanssa läksi yksin teatteriin, ja tällaisista seikoista heidän välillään syntyi joskus kiivaitakin otteluja. Suurinta haittaa oli Ernst Ahlgrenilla kuitenkin siitä, että Esselde asui kaukana keskikaupungilta, ja koska hän ei voinut vapaasti liikkua, tunsi hän usein olevansa aivan ulkopuolella sitä kiihkeästi sykkivää elämää, jota hän kaipasi. "Ikkunastani näen lyhtyjen tuikkivan kaupungilta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa, "ja minä tunnen hivuuttavaa kaipausta sinne; tahtoisin, että ihmisvilinä olisi aivan oveni ulkopuolella, tahtoisin voida kulkea edestakaisin lyhtyjen valossa ja valaistujen puotien edustalla kadulla... Haluaisin pistäytyä johonkin kahvilaan, kun mieleni tekisi... Minulla täytyy olla eloa ympärilläni, muuten alakuloisuus yllättää minut... Jollen pimeän tultua ole tilannut itselleni hevosta, olen täällä yhtä sidottu kuin maatessani sairasvuoteella."[69]

Niinpä Ernst Ahlgren muutamien viikkojen kuluttua vuokrasikin itselleen kaksi pientä huonetta keskikaupungilla ja sen jälkeen hänen olonsa muuttui paljoa viihtyisemmäksi. Hän tunsi itsensä onnelliseksi omistaessaan nyt oman kodin, niin yksinkertainen ja tilapäinen kuin se olikin. Mutta joka tapauksessa se oli hänen omansa, josta hän itse suoritti vuokran, jonka hän järjesti oman mielensä mukaan ja jossa hän otti vastaan keitä hän halusi. Ja niin kodikas ja hauska tämä pieni koti olikin, että se veti puoleensa mitä erilaisempia ihmisiä, jotka kaikki viihtyivät siinä erinomaisesti.

Ani harvoin Ernst Ahlgren, joka enimmäkseen lepäsi sohvalla kipeän jalkansa vuoksi, sai ollakaan yksin. Hänellä oli, niinkuin Ellen Key kertoo, "aivan erinomainen kyky kerätä ympärilleen pienen piirin. Hän ei yrittänytkään pitää salonkia eikä panna toimeen henkisiä turnauksia, joissa hän itse olisi saanut esiintyä palkintotuomarina. Mutta hän vilkastutti pientä piiriään siksi, että hän itse oli aina niin kokonaan mukana; hän osoitti niin suurta mielenkiintoa jokaiselle erikseen, että hän sai kustakin aina parhaan puolen esille. Hänen sympatiiansa oli niin taipuisa, ja hän oli niin vapaa kaikista ennakkoluuloista ja dogmeista, että hän saattoi ymmärtää aivan vastakkaitakin mielipiteitä."[70]

Useihin niihin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui nyt yhteyteen, hän oli tutustunut jo aikaisemmin kirjeellisesti. Ensi sijassa ovat mainittavat veljekset Gustaf ja Karl af Geijerstam, edellinen "Nuoren Ruotsin" parhaita kirjallisia kykyjä, jälkimäinen ammatiltaan insinööri, syvä, filosofiseen mietiskelyyn taipuvainen luonne; molemmat pysyivät Ernst Ahlgrenin lähimpinä ja uskollisimpina ystävinä aina hänen kuolemaansa saakka. Samoin kirjailijat Georg Nordensvan, Oscar Levertin ja Hellen Lindgren kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä. Naiskirjailijoista hän tunsi suurinta hengenheimolaisuutta Ellen Keytä kohtaan; "hän on oikea ihminen, vailla kaikkea pikkumaisuutta", sanoo hän kerta hänestä Gustaf af Geijerstamille; samoin hän oli suuresti kiintynyt "yksinkertaiseen ja herttaiseen" Amanda Kerfstedtiin, jota vastoin "pirteä ja vilkas, hiukan itsetietoinen" Anne Charlotte Edgren-Leffler ja venakko Sonja Kovalevsky, "joka oli vain tulta ja leimausta", pysyivät hänelle vieraina, joskin he herättivät hänen mielenkiintoansa.

Kokonaista kolme kuukautta Ernst Ahlgren viipyi Tukholmassa. Jollei hän kotoa lähtiessään suorastaan toivonutkaan voivansa kokonaan muuttaa sinne, niin ajatteli hän kuitenkin jonkinlaisella kateudella kaikkia niitä, jotka olivat tilaisuudessa elämään pääkaupungin suuremmissa oloissa ja nauttimaan kaikista sen eduista. Mutta oltuaan siellä jonkun aikaa pääkaupungin elämä ei vastannut kuitenkaan hänen odotuksiansa. Niin hauska kuin hänellä usein saattoikin olla, tympäisi seuraelämä häntä, sen tyhjyys ja onttous pisti liiaksi hänelle silmiin, hän itse oli liian vakava voidakseen siitä ammentaa tyydytystä. Ja huomatessaan, ettei hän soveltunut tähän ympäristöön, näki hän kaikki vieläkin synkemmässä valossa kuin mitä todellisuus oli. Hänen pettymyksensä herätti hänessä katkeruutta, jota hän purkaa "suurelle kirjalleen".

Jo kaikkein ensimäinen vaikutus, jonka Tukholma häneen teki, oli epäedullinen. "Kas niin, nyt olen Tukholmassa", kirjoittaa hän tulopäivänsä iltana. "Tunnetko nyt itsesi vapaaksi? En, en ainakaan vielä. Ehkäpä se riippuu ilmasta... Ei, ei, ei; minua painostaa tämä naismaisuus. Sanottakoon mitä hyvänsä, minä en sovi yhteen naisten kanssa... Minua kiusaa kuullessani alituisesti puhuttavan siitä mikä käy laatuun — tai 'mikä ei sovi'! Tunnen tuon kaiken jo ilmassa."[71]

Ja pari päivää myöhemmin hän todentaa, ettei tämä ensimäinen vaikutus ollut vain tilapäinen. "Tunnen itseni yhä vielä niin vieraaksi täällä ja olen kerrassaan ymmällä", sanoo hän. "Jalkanikin on kipeä. Mutta on siihen toinenkin syy.

"Koko sisimpäni tuskittelee tukahdetun, kuohuvan vihan tunteen vallassa. Kaikki nämät ihmiset ovat sisimpien pyrkimysteni vihollisia. He ottavat elämän vain leikin kannalta, minulle se on vakavuutta. Kaikkialta lyö vastaani valheen ja vilpillisyyden löyhkä; se on tukahduttaa minut ja samalla lihakseni pingoittuvat voimattomassa raivossa. Mitä nuo ihmiset kaikki lörpöttelevät! Naisasiasta, työväen asiasta. Lorua. Lorua kaikki! — Kaikki heidän puheensa ovat yhtä liukkaat kuin saippuoidut tangot, ne luistavat käsistä, niihin ei voi millään tavalla tarttua kiinni. — Yksi ainoakin teko — osoittakaa minulle yksi ainoa terve ja voimakas teko, teoria, jossa olisi eloa! Olen aivan sairaana kaikesta tästä komediiasta, tästä tyhjästä laverruksesta, tästä ulkokultaisuudesta...

"Millaista elämää he täällä elävät? Tyhjentävät itsensä hermostuneella levottomuudellaan... Näyttäytyvät, pyrkivät esille. Aina vaan oma itse! Ei, jospa se olisi edes sitä; olisihan se sittenkin oikeutettua, mutta jokainen ajattelee vain omaa pientä kurjaa klikkiänsä. Klikin pitää päästä esille siksi, että joku yksityinen tahtoo kohota toisten olkapäille. — Tämä on muka sitä suurta maailmaa."[72]

Ja vielä sittenkin, vaikka hän on valmis myöntämään, että "kaikki ovat niin ystävällisiä, että olen aivan hämmästynyt", kun hänellä on tilaisuutta seurustella monien ystäviensä parissa ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, vielä sittenkin hän sanoo: "Tukholma on juuri sitä mitä odotinkin. Suuri juorupesä. Ja kirjalliset suuruudet ovat pieniä, onttoja, kehnoja. Jokaisella on oman piirinsä leima. Ei kukaan uskalla olla oma itsensä. Täällä voi olla hauska — ihastuttavan hauska", lisää hän vielä, "mutta olla köyhä, päästä työllänsä eteenpäin ja kasvattaa itseään, se taitaisi olla vaikeaa. Minulle olisi oikea kirous asua täällä aina. Täällä ihminen joutuu väärään ja kieroon asemaan, hän ajattelee vain mainettaan ja turhamaisuuttaan eikä työtä!"[73]

Joulu-aatto, jota Ernst Ahlgren vietti tässä vieraassa ympäristössä ja kaukana kotoa, on epäilemättä ollut hänellä esikuvana, kun hän "Herr Tobiasson" nimisessä novellissaan kuvaa vanhan erakon tunteita, jonka sielussa taistelee keskenään kaksi olentoa, toinen "vanha höperö, joka ei voi olla rakastamatta koko maailmaa", toinen "piintynyt skeptikko, joka tekee pilkkaa omasta hempeämielisyydestään".

Miten hyvin me tunnemme Ernst Ahlgrenin itsensä herra Tobiassonissa, joka koettaa unohtaa, että on joulu-aatto ja aikoo viettää sen aivan kuin minkä tavallisen illan tahansa. Hän on yksin ja kuvittelee mielessään tahtovansakin olla yksin, mutta siitä huolimatta hiipivät kaikenlaiset jouluajatukset mieleen. Hänen täytyy vasten tahtoaankin tuottaa jouluiloa palvelijalle, joka hänen huonettaan siivoo, samoin emännälle, jolta hän on huoneen vuokrannut, sekä hänen lapsilleen; hänen täytyy se tehdä, vaikka hän samalla ei voi olla moittimatta itseään kevytmielisyydestä, johon hänellä ei olisi varaa. Ja hän seuraa vastenmielisesti nuorta sukulaistansa, kun tämä melkein väkipakolla vie hänet kotiinsa, ja epäilevin katsein hän tarkastelee nuoren parin iloa ja onnea, kunnes hän itsekin vastaanponnistuksistaan huolimatta joutuu saman ilon ja onnentunteen valtaan.

Me tunnemme tuossa erakossa Ernst Ahlgrenin oman jäykän, luotaantyöntävän luonteen, jonka kovan kuoren alla piilee niin paljon hellää ja epäitsekästä ja rakkautta janoavaa, mutta jonka ilmipuhkeamiseen tarvitaan miltei väkivaltaa toisten puolelta.

Oleskelu Tukholmassa, monet sekä vanhat että uudet ystävät, ne ne sittenkin kaikista Ernst Ahlgrenin mielenpurkauksista huolimatta olivat väkipakolla saaneet hänen luonteensa valoisamman puolen puhkeamaan esille. Sillä kun hän palasi jälleen kotiinsa, tuntui yksinäisyys kahta vertaa raskaammalta, ja "suuri kirja" tietää kertoa kovista synkkämielisyyden puuskista, jotka voittivat kaikki entiset oireet. Tuo synkkämielisyys, joka oli Ernst Ahlgrenilla suorastaan veressä — hän sanoo itse perineensä sen "aivan laillista tietä" isältään, iloiselta Thure Bruzeliukselta, joka pelkäsi siinä määrin yksinäisyyttä, että hän keskellä päivääkin saattoi nähdä kummituksia — se oli ilmennyt hänessä jo lapsena, ja tuo sairaalloinen tunne, niinkuin tiedämme, oli puhjennut itsemurhayrityksenä ilmi jo hänen avioliittonsa ensiaikoina. Sittemmin sairaus oli suuressa määrin sitä kiihoittanut. Silloin tällöin päiväkirja sisältääkin sellaisia lauseita kuin: "Ajattelen täydellä todella itsemurhaa", "Alan yhä vähemmän pelätä kuolemaa", j.n.e. Hän koetti parhaansa mukaan taistella tätä elämänkyllästystä vastaan, usein hän tuntikausia kulki ulkona rauhoittaakseen mieltään tai sulkeutui huoneeseensa, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hänen toiselta puolen terve ja voimakas luonteensa voittikin useimmiten varsin pian tämän hänen elämänsä pahimman vihollisen, ja kun puuska oli ohi, saattoi hän iloita elämästä ja sen vähimmistäkin ilmaisumuodoista kuin lapsi. Mutta "suuri kirja" kantaa useassa kohdin näiden taistelujen jälkiä.

"Isäni luonne, joka vähä väliä kuohahtaa minussa esiin, voittamattomalla voimalla ja mitä erilaisimmissa muodoissa", kirjoittaa hän kerta, "miltei peloittaa minua. Se peloittaa minua siksi, että se samalla tuntuu minusta niin vieraalta, se nousee sitä tervettä ja kylmää järkeä vastaan, jonka olen perinyt äidiltäni. Miten olenkaan taistellut kaikkia näitä luonnonvoimia vastaan, jotka ovat veressäni — taistellut ja hävinnyt, taistellut ja voittanut — mutta saamatta koskaan rauhaa, tuntematta koskaan aselepoa! — — Mutta vielä minä uskon tahdon ja järjen voimaan, vielä tahdon purra hampaani yhteen ja otella kaikkea sitä vastaan, mikä on sekä ulkopuolellani että sisälläni."

Mikä tuska ja yksinäisyyden pelko väräjääkään myös seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti heti palattuansa Tukholmasta kotiin:

"Kuljeskelen näissä huoneissa, joissa aina olen ollut vieras. Suruni on syvä, ikäänkuin joku minulle hyvin rakas olento juuri äsken olisi kannettu pois mustassa arkussaan, jotta koti on muuttunut yhdeksi ainoaksi, ammottavaksi tyhjyydeksi. Kaikki on autiota, ja sittenkin minun täytyy laahata jäljessäni elämän raskaita kahleita; — yksin — yksin! Polttavat kyyneleet tunkeutuvat silmäluomieni alta esiin kirjoittaessani, tahtoisin itkeä, rajusti kuin ukkossade, mutta se on mahdotonta tässä kuoleman jähmentämässä hiljaisuudessa. Tahtoisin omistaa ihmisen, jonka kanssa voisin puhua — jonkun, joka olisi minua rikkaampi, jonkun, joka olisi kaltaiseni, mutta paljoa suurempi, parempi kuin minä. Minä suren, etten koskaan ole sellaista tavannut. Sillä en voi jakaa ystävyyttäni, en voi antaa pois osaa siitä, kun en voi antaa sitä kokonaan.

"Olla onnellinen, se merkitsee, että voi unohtaa kuoleman, sairauden ja köyhyyden. Näistä kolmesta on luullakseni köyhyys pahin. Tai, minä tarkoitan, köyhyyden pelko. Tuo pelko on kuin kummitus minulle, fiksi ideea. Täällä se on suorastaan ilmassa. Se puristaa minua kuin painajainen eikä minulla ole voimaa vapautua siitä. En voi liikuttaa itseäni, sillä olen kuin halvattu; en voi hengittää, sillä kurkkuni on kokoonpuristunut; en voi huutaa, sillä ääneni haihtuisi ilmaan kenenkään kuulematta; en voi toivoa, sillä minulla ei ole enää voimaa elää.

"Kaikki on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, silloin tällöin leimahtaa vain itsemurhanajatus mielessäni viimeisenä pelastuskeinona. Minä sureksin vain yhtä asiaa: onko minulla rohkeutta tehdä sitä? Minä tarkoitan, voisinko kestää epäonnistumisen vaaraa ja siten hankkia itselleni vain uusia kärsimyksiä. Mutta samalla ajattelen, että olisi järjetöntä tehdä se nyt. Täytyyhän minun ensiksi ainakin koettaa käyttää aiheitani. Jäähän tuo viimeinen keino sittenkin vielä jäljelle. Ainoa, jota pelkään, on se, että minulla ehkä sitten on vähemmän rohkeutta panna se toimeen. Turha pelko! Onnettomuuden tunne on aina siksi voimakas, että se voi voittaa pelon; ja jollei se sitä ole, niin ei se myöskään ole mikään voittamaton onnettomuus, eikä silloin ole myöskään syytä kuolla."[74]

Ja mikä katkeruus ihmisiä kohtaan huokuukaan hänen sanoistaan, kun hän jatkaa:

"En tahdo saada kukkia arkulleni, en ainoatakaan... Sillä ne ivaisivat vain minun elämääni. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole antaneet minulle ainoatakaan ropoa, kun köyhyys painosti minua, käyttäisivät nyt rahojaan seppeleihin, kun minulla ei enää voi olla hyötyä kaiken maailman hyvästä! Ne, jotka ovat seisoneet minua lähellä elämässä ojentamatta minulle apuaan, luulisivat sovittaneensa kaikki kukilla ja nyyhkytyksillä. Ne, jotka ovat mustanneet mainettani, kunnioittaisivat nyt muistoani; ja ne, joita olen pitänyt loitolla itsestäni niin kauan kuin olen voinut, lähestyisivät nyt minua siksi, että kuollut ruumis ei voi kauhuissaan väristä heidän viekkautensa ja valheellisuutensa vuoksi."[75]

Tähän epätoivoiseen mielentilaan vaikuttivat epäilemättä myös taloudelliset huolet, niinkuin ylläolevasta otteestakin voi huomata. Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren oli ruvennut hiukan ansaitsemaan kirjallisella työllään, piti hän näet kunnia-asianaan suorittaa kaikki omat menonsa, hän tahtoi sen siksikin tehdä, että se tuotti hänelle suurempaa riippumattomuutta ja vapautti hänet miehensä holhouksen alta. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli sanonut itsensä irti kaikista aviollisista velvollisuuksistaan, tuntui hänestä vastenmieliseltä ottaa mieheltä vastaan rahaa yksityisiä tarpeitansa varten.

Vähäisen silmäyksen Ernst Ahlgrenin kotielämään suo meille seuraava ote eräästä kirjeestä Gustaf af Geijerstamille. Kerrottuaan ensin, että jokainen päivä, jolloin mies oli poissa kotoa, tuntui hänestä juhlapäivältä, jolloin hän yhdessä tytärpuoliensa kanssa läksi ajelemaan tai istui hämärän tultua heidän kanssaan salissa hauskasti jutellen, hän jatkaa: "Älä siltä luule, että ukko on minulle paha. Hän on aina koettanut saada minut alistumaan, mutta se ei ole koskaan onnistunut, hän on hyvin vanhoillinen ja kiihkeä ja hän vihaa minua hiukan kaikessa hiljaisuudessa, varsinkin hän inhoaa kaikkia mies- ja naishenkilöltä, joihin hän luulee minun kiintyneen... Me emme riitele koskaan, mutta minä olen kovin väsynyt siihen hiljaiseen, itsepäiseen taisteluun, jota minun täytyy käydä rakasta sukuani vastaan. Kotona olevat lapset eivät kuitenkaan ole minua vastaan, he pitävät kaikki minun puoltani, jos siksi tulee... Hyvä Jumala, miten rakkaat he sen vuoksi ovatkin minulle. Jollei minulla olisi sellaisia lapsipuolia, niin en nyt olisikaan elossa."[76]

Eräs pieni episoodi, jonka Ernst Ahlgren kertoo tytärpuolelleen Matille, valaisee myös osaltaan aviopuolisoiden suhdetta. Hän sanoo: "Minä tahtoisin niin kernaasti, että isä ajattelisi hiukan ystävällisesti minusta. Hyvä Jumala, miten hän loukkasikaan minua kerta Malmöössä, kun makasin siellä sairaana. Olihan minulla vuosikausia ollut tapana nimittää häntä 'pikku isäksi' ja 'isä kullaksi', kun olin herkällä mielellä, sillä se sana ilmaisi juuri sitä, mitä saatoin hänelle antaa... Mutta tällä kertaa hän ärjäsi minulle: 'Minä tulen tänne sinun miehenäsi, enkä isänäsi. En tahdo tietää sellaisesta nimestä.'

"Minä lupasin, etten käyttäisi sitä sanaa enää, koska hän ei halunnut. Mutta sinä hetkenä hellyyteni kuoli. Hän työnsi luotaan sen ainoan, mitä saatoin hänelle antaa. Oi, miten kaipasinkaan sitä aikaa, jolloin sain käyttää tuota pientä hyväilysanaa ja jolloin hänellä oli ystävällinen katse varattuna minullekin! Hän ei tiedä, miten paljon silloin kadotin. Miten tyhjäksi koti tuli sen jälkeen! Olisin pitänyt hänestä, jos olisin saanut pitää hänestä omalla tavallani. Hän vaati erotiikkaa, ja se oli mahdotonta — tai oikeammin on mahdotonta."[77]

Kun Matti kerta myöhemmin kysyi äitipuoleltaan, eikö hänestä tuntunut kauhealta vääryydeltä sekä itseään että miestään kohtaan, kun hän ei rikkonut avioliittoaan, joka useaan vuoteen ei ollut kuitenkaan ollut muuta kuin valeliitto, niin hän vastasi ottavansa asian periaatteelliselta eikä käytännölliseltä kannalta, "mihinkä hän, köyhä nainen, olisi voinut ryhtyä keskenkasvuisen tyttärensä kera?"

Mutta niinkuin sanottu, taloudelliset huolet painoivat raskaasti hänen mieltänsä, varsinkin sellaisina aikoina, jolloin hän ei jaksanut tehdä työtä. Ja sellaisia aikoja olivat kaikki nuo elämäänkyllästymisen hetket. "Kaikilla meillä kirjailijoilla pitäisi olla jokin käytännöllinen työ", sanoo hän Gustaf af Geijerstamille, "jolla voisimme ansaita rahaa, muuten me turmelemme itsemme, tuotteliaisuutemme käy kovin ohueksi ja kassamme laihaksi".[78]

Esseldelle hän niinikään valittaa ahdinkotilaansa ja tiedustelee, voisiko hän hankkia hänelle jotain sopivaa työtä, käännöstä tai muuta sen kaltaista. Ja Esselde keksikin keinon, joka ainakin hetkeksi poisti pahimman rahapulan ja mielenmasennuksen. Hän kehoitti Ernst Ahlgrenia kirjoittamaan englantilaisen kirjailijattaren, Harriet Martineaun elämäkerran vasta perustettua "Dagny" lehteä varten. Tämä pieni rohkaisu ja apu toisen puolelta oli kylliksi karkoittamaan kaikki synkät ajatukset.

"Niin — huh hei!" kirjoittaa hän tämän johdosta Lundegårdille. "Kriisi on tältä kerralta todellakin voitettu. Mutta sitä kesti kaksi viikkoa, ja minä kärsin hirveästi. Kuljin vain edestakaisin kuin villieläin häkissään ja taistelin tuon yhden ainoan ajatuksen kanssa. Mutta minun pitänee kertoa, miksi olen niin iloinen. Sillä vaikka voin tulla vähästä iloiseksi ja vähästä surulliseksi, niin jokin syy siihen aina täytyy olla. Minulla on kädet työtä täynnä. Kirjoitan pientä elämäkertaa Harriet Martineausta ... kirjoitan sen lomatyönäni ja saan siten hiukan käsirahaa. Olinkin aivan ilman ja silloin sitä tulee niin kauhean synkäksi mieleltänsä."[79]

Tätä tyytyväisyyttä ja iloa jatkuu pitkin kevättä ja vähä väliä näkyy "suuressa kirjassa" ilonpurkauksia, jotka tavallisesti aiheutuvat aivan vähäpätöisistä syistä.

"Mikä päivä eilen! Tunsin olevani niin terve ja iloinen, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa," kirjoittaa hän. "Olisin voinut merkitä almanakkaani niinkuin ennen muinoin: täydellisesti onnellinen päivä. Olin onnellinen nykyhetkestä sekä huoleton huomisesta, en voinut tehdä työtä. Olisin tahtonut kirjoittaa vanhaan rakkaaseen kirjaani, mutta en edes sitä voinut. Sillä minulla oli niin suuri halu nauraa ja laskea leikkiä, ja vanha kirjani on melankoolikko, hän raukka ei naura koskaan."[80]

"Mikä ihana kevätpäivä tänään!" jatkaa hän paria päivää myöhemmin, — "niin hieno ja enteistä rikas. Luonto on täynnä odotusta. Kaikki on ikäänkuin pysähtynyt. Ilma ei ole kirkas, mutta taivas on omituisella tavalla pilvessä, se on valkeanharmaa, metallisen pehmeä. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä. Kaikki on hiljaista. En kuule varpusten viserrystä, kukko kiekahtaa vain silloin tällöin pitkien väliaikojen jälkeen, ja se kuuluu niin kaukaa, niin verhotusti, että tuskin voin käsittää korvani sitä selittävän. Olen kulkenut ulkona omissa mietteissäni, en tunne vähintäkään kipua tai pahaa tunnetta ruumiissani, koko olentoni on kietoutunut hiljaiseen hyvinvointiin kuin pehmeään, avaraan viittaan. Sellaisia päiviä täytyy pitää mielessä, sillä ihminen kärsii ja valittaa niin usein, tai jollei niin useinkaan, niin ainakin on hän halukas aina muistelemaan juuri niitä hetkiä. Ja se on väärin elämää kohtaan, vain pikkumainen luonne napisee epäkiitollisena, vaikka kerta toisensa jälkeen saakin sylin täydeltä rikkautta. Niinkuin nyt tänäkin päivänä! Sydämeni on niin täynnä onnea, että ikäänkuin etsin jotakin, jota vastaan voisin huuleni painaa — maata vasten, jota poljen, ryhmyisiä runkoja vasten, joiden oksat parissa viikossa puhkeavat ensi vihreyteensä. Mieleni on niin rauhallinen, niinkuin olisin pienin hiekkajyvänen maassa, joka yhtä vähän tuntee iloa kuin surua. Tuntuu siltä kuin työni olisi minä itse, kuin koko persoonallisuuteni olisi siihen sulautunut, kuin ihmiset ja olot eivät koskaan voisi tunkeutua minun ja työni väliin; sanalla sanoen, kuin eläisin yksinomaan siinä. Sen sopusointuisempaa oloa kuin tämä ei ihmismielelle voi ajatellakaan." — —

Niinkuin sanottu, olivat Geijerstam-veljekset tukholmalaisista tuttavista Ernst Ahlgrenille kaikkein läheisimmät. Ystävyys Karl af Geijerstamiin sai alkunsa siten, että Ernst Ahlgren ennen lähtöään Tukholmasta oli kutsunut tytärpuolensa, Matin luoksensa, ja kun hän itse kipeän jalkansa vuoksi ei kyennyt näyttämään hänelle kaupunkia, tarjoutui Karl af Geijerstam nuoren tytön oppaaksi ja joutui siten usein olemaan heidän seurassansa. Gustaf af Geijerstamiin oli Ernst Ahlgren jo aikaisemmin kirjeellisesti tutustunut ja tämän valoisa ja iloinen luonnonlaatu veti häntä puoleensa varsinkin siksi, että se muodosti terveellisen vastapainon hänen omalle synkälle tempperamentilleen. Ystävyydestään häntä ja hänen nuorta vaimoaan kohtaan Ernst Ahlgren puhuu eräässä kirjeessään seuraavasti:

"Minulla ei ole juuri tapana pitää ihmisistä, mutta minusta tuntuu siltä, kuin me olisimme aina olleet tuttavia, ikäänkuin jokin kohta vanhassa erakkosydämessäni olisi sulanut ja toinen puoli olentoani — — sillä minä olen jonkinmoinen Janus-olento — se puoli, joka on vielä aivan nuori ja virkeä, olisi ihmeellisen läheistä sukua teille. En tiedä ketään, jonka seurassa yhtä helposti kuin teidän olisin voinut voittaa persoonallisen, tahtoisinpa miltei sanoa, ruumiillisen arkuuteni."[81]

Mutta tähän ystävyyteen vaikutti myös suuresti se seikka, että Geijerstamin kirjallinen tuotanto oli Ernst Ahlgrenille läheistä sukua ja että hän pani häneen suurta arvoa kirjailijana. Puhuessaan esim. Geijerstamin vasta ilmestyneestä romaanista "Erik Granesta", joka m.m. koskettelee sukupuolikysymystä, sanoo hän: "Todellisuudessa, aivan tavallisessa arkipäiväisyydessä voi joskus piillä niin hienoa ja herkkää runoutta, että se voittaa kaikki maailman runoelmat, mutta samalla se on niin syvää ja haihtuvaista, että ihmiskäden on vaikea sitä kosketella turmelematta sitä samalla. Sinun on onnistunut kosketella tuollaista todellisuutta ilman että se sinun käsissäsi on särkynyt, sinä olet voinut siirtää sen teokseesi. Sen hienotunteisuuden vuoksi, joka on tehnyt tämän siirron mahdolliseksi, minä opin pitämään sinusta."[82]

Ja puhuttuaan lavealti saman teoksen johdosta äitien suhteesta poikiinsa sekä siveellisyyskysymyksestä, hän siirtyy lastenkasvatukseen yleensä. "Älä uneksi koskaan", sanoo hän, "että poikasi on jatkava elämäntyötäsi; siinä on vanhempien erehdys, että he kasvattavat lapsiaan siinä toivossa ja tuntevat sitten pettymystä, kun nämä kulkevatkin omia teitään, elävät omaa elämäänsä ja kompastuvat omiin loukkauskiviinsä. Opettaa heitä seuraamaan omaa luonnettaan ja vapaasti kehittämään omia voimiaan, erikoisominaisuuksiaan ja edellytyksiään, siinä kaiken kasvatuksen salaisuus. Mutta siihen vaaditaan vanhemmilta laajanäköisyyttä, ja myönnettävä on, että se, joka ei ole arvostelukyvyltään ja luonteeltaan harvinaisen itsenäinen, vuosien kuluessa kehittyy aina jossakin määrin yksipuoliseksi ja ahdasmieliseksi."[83]

Tämän kevään kuluessa Ernst Ahlgren alkoi kirjoittaa toista suurta teostansa "Fru Marianne'a" (Rouva Marianne). Hitaasti työ kuitenkin sujui, "keskimäärin kolme riviä päivässä", niinkuin hän Geijerstamille kirjoittaa,[84] mutta kesän tultua työvauhti parantuu ja sen loppupuolella hän on niin työssään kiinni, että jos hän "hetkeksikin sen jättää, kaipaa hän sitä kuin hullu". Kaiken aikaa työtä tehdessään hän on "mieleltään iloinen ja onnellinen ja täysin tasapainossa".[85] Tähän tyytyväisyyteen vaikutti suuresti sekin, että hän Esselden välityksellä alkukesällä oli saanut vastaanottaa sievän rahalahjan, 300 kr. eräältä naismesenaatilta, rouva Fredrika Limnelliltä, ja sen johdosta hän saattoi nyt toteuttaa erään kauan toivotun lempituumansa: vuokrata pari huonetta sivurakennuksessa ja järjestää ne työhuoneeksi itseänsä varten. "Tuntuu aivan sanomattoman suloiselta", kirjoittaa hän Lundegårdille, "kun saan istua yksin omassa pesässäni, omalla tuolillani, oman pöytäni ääressä, jonka omalla työlläni olen maksanut."[86]

Loppukesällä, juuri kun Ernst Ahlgren oli saanut ensimäisen luonnoksen "Fru Marianne'en" valmiiksi, tuli Ellen Key ja Karl af Geijerstam hänen luokseen vieraisille, ja hän luki heille tuoreeltaan uuden teoksensa. Nämät päivät, jolloin hän sai viettää yhdessä ystäviensä kanssa, olivat hänelle suurena ilonlähteenä, eikä iloa suinkaan vähentänyt se seikka, että ennen heidän lähtöään koko elämänaikuinen liitto solmiutui Karl af Geijerstamin ja Ernst Ahlgrenin rakkaimman lapsipuolen, Matin välillä. "Olen kovin onnellinen", kirjoittaa hän myöhemmin tulevalle vävypojalleen, "olen aina kadehtinut naisia, joilla on ollut poikia ja joille he todellisessa merkityksessä ovat voineet jotain olla. Sukulaisuussiteet eivät merkitse minulle mitään, ja sittenkin on minulla tavattoman selvät kotielämä- ja perhevaistot. Vanhoilla päivilläni on minulle tullut suuri tarve saada rakastaa ja tulla itse rakastetuksi, josta voin huomata, että kaikessa suhteessa olen oikea äitiluonne. Siksi olen niin itsekkään iloinen, että sinä tunnet kiintymystä minuun."[87]

Ernst Ahlgren olisi tuskin voinut saada sopivampaa vävypoikaa kuin mitä Karl af Geijerstam oli. Hän oli harvinaisen hieno ja syvä luonne, runollisen herkkä ja taipuvainen mietiskelyyn, mutta samalla hänellä oli silmää kaikille elämän käytännöllisille ilmiöille. Häntä on tahdottu leimata ateistiksi, ja vapaitten mielipiteittensä vuoksi hän saikin kestää mitä ankarimpia hyökkäyksiä; mutta pikemmin hän oli vain etsijäsielu, joka ei kieltänyt korkeimman olemassaoloa, vaikkei hän voinutkaan hyväksyä kirkon oppia. Hän, samoin kuin Ernst Ahlgren, ei tahtonut repiä kaikkea alas rakentamatta jotakin sijaan, vaikka hänen lyhyt elämänsä, jonka hän omisti kokonaan työlleen, eikä vähimmin sille työmiehistölle, joka kuului hänen johtonsa alle, sekä perheelleen, esti häntä toteuttamasta kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.

Tälle miehelle, joka epäilemättä suuressa määrin vastasi Ernst Ahlgrenin mies-ihannetta, hän antoi "ajatustensa, koko elämäntaistelunsa lapsen", niinkuin hän Mattia nimittää. "Eikö ole omituista, että kohtalo johti sinut kiintymään niin ennakkoluulottomaan tyttöön", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Näyttää aivan siltä, kuin olisin kasvattanut hänet varta vasten sinulle." Ja sitten hän kuvailee hänelle omaa suhdettaan tytärpuoleensa: "Matin kehitys on käynyt murroksitta, askel askeleelta ilman mitään häiriöitä. Siinä on ollut jotakin yhtenäistä, mikä ei ole niinkään tavallista. Ja sitten se, että hän ja minä olemme aina eläneet yhdessä; minulla on ollut vaivalloinen ja tuulen ajelehdittavaksi heitetty kehitystyö takanani, sen vaivoista ja häiriöistä ei Matti ole paljonkaan tiennyt, tulokset hän on vain imenyt itseensä niinkuin ilmasta. Hän on minun elämänperiaatteitteni ruumistuminen, hän on päivä päivältä puhjennut esiin minun omasta elämästäni: siinä selitys meidän harvinaiseen hellään suhteeseemme...

"Enkö minä siis ole hänen äitinsä?"[88]

Mutta samalla kun Ernst Ahlgren ymmärsi, että tästälähin "tyttären oli mentävä omaa tietään", hän työnsi kerrassaan sen ajatuksen luotaan, että sulhanen voisi ehkä vieroittaa heidät toisistaan. Hänen rakkautensa Mattiin oli niin vapaata kaikesta itsekkäisyydestä, ettei hänen mieleensä voinut edes juolahtaakaan, että hän tämän kihlauksen johdosta voisi jotakin kadottaa. "Minun sylini on avoinna", kirjoittaa hän, "kun teillä on halua tulla vanhan äitinne luo, mutta teidän ei tarvitse minun tähteni tulla luokseni, ei siksi, että pelkäisitte minun jäävän yksin, sillä sellainen ajatuskin tuntuisi pakonalaiselta, ei ulkonaisessa, vaan sisällisessä suhteessa, ja voisi muuttua sääliksi. Niin kauan kuin meidän molemminpuoliset tunteemme ovat elinvoimaisia, on teidän mahdoton vieraantua minusta, mutta jos ne heikkonevat, niin mitä iloa minulla siitä olisi, vaikka te omantunnonmukaisesti yrittäisittekin saada tunteenne jälleen eloon. Ei, älkää miettikö, älkää saivarrelko; olkoon tunteenne vapaa ja välitön, eläköön se omaa elämäänsä ja kuolkoon, jollei jaksa elää."[89]

Näiden kahden nuoren rakkaudessa Ernst Ahlgren näki toteutuneena kaiken sen, mitä vailla hän itse oli saanut elämässä olla, ja se teki, että hänen myötätuntonsa heitä kohtaan tuli vielä kahta vertaa suuremmaksi. Viimeiseen asti hän iloitsi heidän onnestaan ja osoitti aina mitä herkintä ymmärtämystä heitä kohtaan. "Rakas lapseni", kirjoittaa hän kerrankin Karl af Geijerstamille, "etkö luule minun tietävän, miten sinä kaipaat Mattia! Mutta ajattelehan, että teillä on vielä koko pitkä yhteinen elämä edessä! Mikä ilo piileekään siinä tiedossa. Ajattele sitä, kun levottomuus ja kärsimättömyys käyvät ylivoimaisiksi... Sillä rauha, hillitty levollisuus, se minun luullakseni antaa tunteille syvyyttä ja kestävyyttä, jota ne eivät koskaan voi saavuttaa, jos sallii niiden kuohua liiaksi ja tyhjentää itsensä... Sinä olet niin onnellinen, että koko elämän pitäisi avautua eteesi kuin aurinkoinen tie. Jospa voisit olla myös hiukan levollinen. Ajattelehan niitä monia, monia päiviä kokonaisen ihmiselämän varrella!"[90]

Kirjoittaessaan nämät sanat Ernst Ahlgren ei aavistanut, että onnen päivät, jotka olivat näille kahdelle suodut, olivat jo lasketut ja että nuorukaisen elämä, joka näytti olevan vasta alullansa, murtui kesken parasta miehuuden voimaa onnen hymyillessä hänelle kaikkein kauneimmillaan.