Kirjallisia otteluita.

"Nuoren Ruotsin" kirjailijat, joita aluksi kaikilla tahoilla oli tervehditty ilolla uuden kirjallisen kukoistusajan edelläkävijöinä, joutuivat 80-luvun loppupuolella mitä ankarimman vastustuksen ja vainon alaisiksi. Siihen vaikutti osaltaan heidän hyökkäyksensä uskontoa ja yhteiskuntajärjestelmää vastaan, mutta ensi sijassa sittenkin Strindbergin teokset. Varsinkin sen jälkeen kuin "Giftas" teosta vastaan nostettu oikeusjuttu päättyi Strindbergin eduksi, kiihtyi taistelu konservatiivisella puolella äärimäisyyteen asti. C.D. af Wirsén hyökkäsi vasta perustetussa "Vårt land" lehdessä, jonka ohjelmaan kuului "epäsiveellisen ja herjaavan kirjallisuuden vastustaminen", ei yksin ruotsalaisen, vaan myöskin ulkomaalaisen realistisen kirjallisuuden kimppuun, ilmaisten niin suurta ahdasmielisyyttä ja naurettavaa kömpelyyttä arvostelutavassaan, että sen vertaista tuskin missään muussa maassa on tavattu. Naurettavan surullinen oli niinikään n.s. "siveellisyysanomus", jonka useat henkilöt, niiden joukossa myös yllämainittu "Vårt land" lehden arvostelija ja Ruotsin Akademian sihteeri, jättivät kuninkaalle, valittaen siinä, "että itsessään niin hyödyllistä painovapautta oli viime aikoina häikäilemättömästi väärinkäytetty ja että kaikkein siveettömimmät painotuotteet kaunokirjallisuuden nimellä ja muka vapauden, valistuksen ja kehityksen edistämisen tarkoituksessa olivat ruvenneet levittämään vietteleviä oppejansa, sekoittaneet yleisön oikeudentunnon sekä riistäneet siltä uskon Jumalaan ja hänen pyhään sanaansa siten tuottaen turmelusta sekä ajaksi että iankaikkisesti". Vähä väliä ilmestyi niinikään vanhoillisten lehtien palstoilla lähetettyjä kirjoituksia, jotka olivat milloin "Opettajan", milloin "Olevien olojen ystävän" y.m. allekirjoittamia ja jotka sanojaan säästelemättä sättivät sekä nuoria kirjailijoita että heidän kustantajaansa, Albert Bonnieriä. Voiton kaikista tällaisista hyökkäyksistä vei kuitenkin v. 1887 ilmestynyt lehtori John Personnen lentokirjanen "Strindbergs-litteraturen och osedligheten bland skolungdomen" (Srindberg-kirjallisuus ja siveettömyys koulunuorison parissa), jossa tekijä väittää koko uudenaikaisen ruotsalaisen kirjallisuuden puolustavan täydellisesti vapaata sukupuoli-elämää ja syytti sitä siitä epäsiveellisestä elämästä, joka vallitsi koulujen oppilaiden keskuudessa. Kirja, jolla ahdasmielisyydessä ja räikeydessä tuskin on vertaistansa, herätti suurta paheksumista "Nuoren Ruotsin" kirjailijoiden parissa, ja Gustaf af Geijerstam kehoitti m.m. Ernst Ahlgrenia julkisesti panemaan vastalauseensa.

Ernst Ahlgren, joka parasta aikaa oli Parisissa, ei tahtonut sitä kuitenkaan tehdä. Vaikka hän persoonallisesti seisoikin lähellä useita nuoria kirjailijoita, niin ei hän sittenkään tuntenut niin täydellistä yhteenkuuluvaisuutta, että hän olisi voinut ikäänkuin astua rivistä esiin ja puhua kaikkien puolesta. Vastatessaan kieltävästi Gustaf af Geijerstamille selittää hän lähemmin kantaansa seuraavasti:

"Kun minä ymmärrän, miksi ihmiset ovat tulleet sellaisiksi kuin he ovat, niin en voi oikein olla harmissani siitä, että he ovat sellaisia. Jos voisin manata esiin jonkinmoista paheksumista suuntaan tai toiseen, niin kirjallinen asemani olisi paljoa helpompi, silloin voisin yhtyä samaa-ajatteleviin, voisin olla huomaamatta sitä hyvää, mikä vastapuolueessakin on. Vaan nyt! Minulla on pohjaton halu nähdä ja ymmärtää; kaikkea, kaikkea, mihin voin ylettyä. Mihinkä sitä kelpaa sellaisella luonteella? Tämä luontainen vaistoni, haluni käsittää kaikkea, minkä voin tavoittaa, on voimakkaampi tahtoani ja järkeäni. Se on jonkinmoinen traagillinen kohtalo, sillä kun minulla samalla on niin onneton tarve voittaa ihmisten myötätuntoa, joudun tahtomattanikin persoonallisiin hankauksiin ja ristiriitoihin, joita vastaan luontaisen herkkämielisyyteni vuoksi en voi koskaan kyllin panssaroitua."[138]

Samoin Ernst Ahlgren seuraavana syksynä kirjeessään Gustaf af Geijerstamille puhuu jälleen suhteestaan "nuoriin" vastustaen sitä ajatusta, että kaikki nuoremmat kirjailijat voisivat lukeutua ikäänkuin yhteen puolueeseen. Geijerstam, jonka oli määrä pitää esitelmiä ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli näet maininnut Ernst Ahlgrenille aikovansa käsitellä häntä yhdessä Tor Hedbergin sekä muiden nuorten kanssa, ja sen johdosta Ernst Ahlgren sai aihetta puhua itsestään sekä asemastaan eri puolueihin nähden. "Minä kannatan aseellista puolueettomuutta", sanoo hän. "Minkään puolueen puolesta en tahdo taistella... En yhdy mihinkään ohjelmaan, joka sitoo minut taistelemaan uskontoa ja voimassa-olevaa moraalia vastaan... Sinua, Tor Hedbergiä ja Levertiniä seison lähempänä kuin toisia. Mutta me olemme toistaiseksi saaneet aivan liian vähän aikaan voidaksemme rynnistäen toimia. Pysykäämme yhdessä ja voittakaamme maa-alaa, hiljaa mutta varmasti. Ei kellään meistä ole vielä kylliksi voimaa taistella ja voittaa, ja jokaisen yksityisen tappio vahingoittaa nuorta kirjallisuuttamme kokonaisuudessansa.

"Sen tähden en millään ehdolla ota osaa pitkin koko linjaa ulottuvaan taisteluun."[139]

Ernst Ahlgren oli kuitenkin valmis persoonallisesti ottamaan osaa toiseen taisteluun sekä julkisesti lausumaan siitä mielipiteensä. Keväällä 1887 oli Georg Brandes julkaissut "Politiken" lehdessä kirjoituksen siveellisyyskysymyksestä, jossa hän hyökkäsi yhtä sen innokkainta kannattajaa, neiti Elisabeth Grundvigia vastaan, herättäen siten hänen hengenheimolaistensa parissa koko pohjoismaissa mitä suurinta paheksumista ja nostattaen sanomalehdistössä kiihkeän väittelyn, johon m.m. Björnson ja tanskalainen kirjailija Hostrup ottivat osaa ankarasti ahdistaen Brandesia. Vaikka Ernst Ahlgren ei kannattanut Brandesin vapaata käsityskantaa siveellisyyskysymyksessä, niin ei hän silti voinut hyväksyä vastapuoluettakaan, joka ahdasmielisyydessään teki itsensä syypääksi yhtä suureen liioitteluun kuin Brandeskin. Varsinkin hän paheksui sitä, että yleinen mielipide kahlehti yksilöiden toiminta- ja sananvapautta ja harjoitti terrorismia, etenkin naisten suhteen, jos nämä uskalsivat ilmaista yleisestä mielipiteestä poikkeavan kantansa.

Näitä mielipiteitään Ernst Ahlgren esitti kirjoituksessaan "Saedligheds-Terrorismen paa svensk Grund" (Siveellisyyshirmuvalta ruotsalaisella pohjalla) "Politiken" lehdessä syysk. 13 p:nä 1887, valaisten väitteitään useilla mielenkiintoisilla esimerkeillä. Niinpä hän esim. kertoo, miten eräs nainen, joka ei muiden mukana ollut poistunut eräästä kokouksesta, jossa oli keskusteltu siveellisyyskysymyksestä, julistettiin pannaan, s.o. kaikki hänen tuttavansa vetäytyivät erilleen hänen seurastansa. Samoin eräs ylioppilas, joka samassa kokouksessa oli uskaltanut lausua ilmi mielipiteensä, oli kadottanut apurahansa, ja kun hänelle yksityisesti kerättiin varoja opintojen jatkamista varten, oli eräs vapaamielinen virkamies luvannut avustaa häntä vain sillä ehdolla, että avustajien nimet eivät tulisi julkisuuteen. — Kustantajayhdistys oli niinikään päättänyt eroittaa joukostaan jokaisen kustantajan, joka uskalsi painattaa jonkun julkisesti epäsiveelliseksi julistetun kirjoituksen. — Ja eräältä naislehden toimittajalta oli koetettu salaisesti agiteeraamalla riistää hänen yksityistuntinsa, koska hän vapaata keskusteluoikeutta puolustavassa lehdessään oli antanut tilaa nuoren tytön sairaalloista tunne-elämää esittävälle kuvaukselle.

"Sellainen on siveellisyys-hirmuvalta," huudahtaa Ernst Ahlgren. Ja lopuksi hän vielä omasta puolestaan lausuu seuraavat sanat niille, jotka ehkä hänen "sanojensa johdosta tahtoisivat asettaa hänet nurkkaan häpeämään epäsiveellisyysapostolien tai muiden pahantekijöiden pariin":

"Minulle on aivan yhdentekevää, ovatko ne, joita tämä hirmuvalta uhkaa, oikeassa tai väärässä. Että tällainen hirmuhallitus on olemassa, on kylliksi tehdäkseen minusta sen leppymättömän vihollisen. Vaikkapa, niinkuin itse Björnson, asettaisin neitseellisen puhtausvaatimuksen jokaiselle sulhaselle tai samalla kauhulla kuin yhteiskuntamoraalimme valvoja, C.D. af Wirsén torjuisin luotani miehen ja naisen välisen yhdenvertaisuusvaatimuksen, niin inhoisin sittenkin yhtä suuressa määrin tätä hirmuvaltaa.

"Sillä niin kauan kuin ulkonaista painostusta käytetään syiden ja vastasyiden asemesta, ei tämä uusi kysymys ole mitään muuta kuin vanha valhe, ja me omistamme yhä edelleenkin: vain kalkittuja hautoja mädänneitten tapojen ympärillä."

Vaikka tämä kirjoitus ei suoranaisesti puolustakaan Brandesia, niin hänen vastustajansa antoivat sille sittenkin sellaisen selityksen, kun paria kuukautta myöhemmin Ernst Ahlgrenin kirjoitus "Georg Brandes esitelmöitsijänä" "Hemvännen" lehdessä toi uutta vettä heidän myllyynsä. Ernst Ahlgren oli näet Kööpenhaminassa seurannut suurella ihastuksella ja innolla Brandesin luentoja ja kuvasi nyt yllämainitussa kirjoituksessaan sekä kuulijakunnan innostusta että luennoitsijan suurta esittämiskykyä ja persoonallista viehätysvoimaa. Osoitteena Ernst Ahlgrenin tyylistä sekä hänen suuresta innostuksestansa saakoon tämä kirjoitus tässä sijansa.

"'Frue Kirke' kohoaa synkkänä pilvistä iltataivasta vasten, yliopiston kiviröykkiö rajoittaa aukiota toiselta puolen, portailla seisoo vihmasateessa tiheään sulloutunut ihmisjoukko riippuen suuren suljetun oven edustalla kuin mehiläisliuta ennen parveilua — ulottuen aina katukäytävälle saakka, missä muutamat ylioppilaat lämpimikseen astuvat edestakaisin.

"Sisällä opinahjossa, valtavien ovien takana on hiljaista, käytävät ovat tyhjinä ja ovenvartija torkkuu arvokkaana paikallaan; leveät portaat ovat puolipimeät, mutta seinämaalauksille lankeaa valo pääportaiden korkeista kandelaabreista, jotka valaisevat ylintä käytävää. Ovia alhaalla ei avata ennenkuin täsmälleen seitsemältä, väräjävässä kaasuvalossa värjöttää äänettömänä ja autiona pitkä käytävä hukkuen lopulta pimeään.

"Varjosta astuu esiin yksinäinen mies, eroittuen valoa vasten kuin selväpiirteinen varjokuva. Solakka vartalo; joustava käynti; karakteristinen pää, hiukan eteenpäin kumartunut, mutta silti ylpeä ryhdiltänsä, jonka suora, kiiltävä musta tukka, kohottuaan ensin ylöspäin yhtenä ainoana kaarena, laskeutuu alas otsalle. Piirteitä on mahdoton eroittaa, ei muuta kuin pään muodon, mutta sekin jo riittää, jotta tuntisi sen kerrankin nähtyänsä.

"Mies asettuu seisomaan reunimmaisten portaitten ääreen, nojautuu kandelaabrien tummaa rautaa vasten, sulautuu ikäänkuin kokonaan niihin. Ja siihen hän jää liikkumattomana odottamaan.

"Mitä hän odottaa?

"Ehkäpä hän haluaa nähdä, miten hänen tähtensä paikoista tapellaan, tai ehkäpä häntä vain huvittaa tarkata täältä kuulijakuntaa, jonka hän ennen on nähnyt vain kateederista käsin.

"Kello lyö. Alhaalta kuuluu kohinaa, ikäänkuin kuohuvan veden ääntä, ihmisaalto syöksyy lähimpiä portaita ylös, täyttää sen kuin yhdellä ainoalla valtavalla suoneniskulla, ja virtaa sitten eteenpäin käytävän läpi kiiruhtavien askelten äänen kajahtaessa holvikatoksen alla. Ei kukaan astu, kaikki juoksevat virran kantamina, kuljettamina, ajamina eteenpäin.

"Mutta ei mikään virta ulotu yksinäisen miehen luo tyhjien portaitten päähän, ei kukaan pane häneen huomiota: itsesäilytysvaisto valtaa jokaisen mielen.

"Sisällä luentosalissa on turvallisesta paikasta hauska tarkata kaikkia noita erilaisia kasvojenilmeitä, jotka pistävät esiin pahimman tungoksen keskeltä: siinä on intoa, harmia, epätoivoa, kun kaikki ponnistukset näyttävät turhilta ja kyynärpäät askaroivat joka puolella; siellä täällä joku elämänhaluinen nuorukainen, joka nauraa joko omille tai toisten ponnistuksille; ylioppilaita, jotka harppaavat penkkien ja pöytien yli anastaakseen itselleen istumapaikan; naisia, jotka mittelevät tarmokkaasti voimiaan miessukupuolen kanssa. Ei ketään arkailla. Kukin on itseään lähinnä.

"Jokainen nurkka, jossa ihminen vain voi seisoa, on ennätetty, aina käytävään saakka, missä kauloja kurotetaan ja varpaille kohotaan toivossa, että sieltäkin saattaisi jotain nähdä ja kuulla.

"Melu vaimenee suhinaksi ja sitten äkkiä kaikki hiljenee. Joukon keskellä häämöittää tumma pää ja ylöspäin työntynyt tukka, mikä antaa koko ulkomuodolle taistelun leiman. Se on Georg Brandes.

"Tuossa hän seisoo, hiukan hengästyneenä — siltä ainakin tuntuu — ja ennenkuin hän alkaa puhua, luo hän kuulijajoukkoon levollisen, miltei välinpitämättömän katseen, joka ponnistuksitta näyttää huomaavan pienimmätkin seikat ja joka säkenöi kylmää ja terävää järkeä, järkeä, joka ei lainkaan ole sopusoinnussa hänen hermostuneitten, vuoroon katkeruutta ja kovuutta, vuoroin miltei lempeyttä ilmaisevien kasvojensa kanssa.

"Nämät kalpeat kasvot, liikkuvat kulmakarvat, suora, matala, poimujen uurtama otsa, herkät sieramet ja etsivä, teräksenharmaa katse tietävät paljonkin kertoa ja vieläkin enemmän selittää sille, joka tarkasti niiden vaihtelua seuraa. Helposti voi ymmärtää, miten tätä miestä, jolla on niin terävä ja läpitunkeva arvostelukyky ja niin terve järki, jonka maailmankäsitys on täysin helleeninen ja jonka suonissa virtaa itämaista verta, miten tätä miestä ehdottomasti täytyy joko sokeasti ihailla tai sokeasti vihata, aina sen mukaan vetääkö hän puoleensa vai työntää luotaan — voi ymmärtää, että kaikkein vähimmin hänen osakseen voi tulla sitä, mitä jokaisella ensi sijassa on oikeus vaatia: nimittäin oikeutta.

"Hän alkaa puhua. Kun vertaa äänen hillittyä rauhallisuutta kasvojen intohimoiseen levottomuuteen, joita hän ei koskaan saata kokonaan hillitä, muistuu ehdottomasti mieleen hänen omat sanansa 'Berlinin' esipuheensa: 'Tunnelmani ovat usein ristiriidassa keskenään, mutta ajatukseni ani harvoin.' Esityksen levollinen varmuus on sukua 'Hovedstrømninger'lle sekä niille kirjallisille luonnekuville, jotka ovat opettaneet meitä ihailemaan Georg Brandesin voimakasta ja eheätä persoonallisuutta, mutta kasvojen nopeat vaihtelut sen sijaan tuovat mieleen poleemikon, ja kesken vakavaa esitystä välähtää joskus esille tuo taisteluun valmis sukkeluus, säälimätön iva ja taitava aseidenkäyttö, jotka helposti voivat iskeä sellaisia haavoja, jotka umpeen mentyäänkin kätkevät arpiensa alle kalvavaa vihaa.

"Georg Brandes ei vaikuta käsien liikkeillä eikä hän ehdoin tahdoin anna tilaisuutta suosionosoituksille, opittu kaunopuheisuus on hänelle vierasta, hän ei koeta millään väkinäisellä tavalla imponeerata. Teennäisyydestä vapaa yksinkertaisuus ja luonnollinen tasaisuus on ominaista hänen esitykselleen. Hän kahlehtii kuulijoiden huomion esityksensä sisällöllä ja ajatusjuoksunsa selvyydellä, milloin hän haluaa selittää tai tutkia jotain seikkaa, sekä taiteellisella havainnollisuudellaan, kun hänen mielensä tekee kuvata jotakin. Hän osaa keskittää ajatuksensa, puristaa aineensa siinä määrin kokoon, että hän tunnin rajoitetussa kehyksessä voi esittää äärettömän joukon tietoja ja tosiasioita olematta silti kuiva. Kuulija tuntee todellakin oppivansa jotain, ja siksi aine herättää hänen mielenkiintoaan. Voisipa kohteliaisuutena mainita, että esitelmän aikana itse esittäjä unohtuu."

Vaikka tämä kirjoitus ei vähimmälläkään tavalla koskettele Brandesin mielipiteitä, käsittivät hänen vastustajansa sen suoranaiseksi hyökkäykseksi heitä itseään vastaan sekä Brandesin mielipiteiden puolustukseksi. Etenkin naisemansipatsionipiireissä se herätti suurta paheksumista, ehkäisten mm. kirjailija-apurahan keräystä, jota Ernst Ahlgrenin hyväksi oli pantu alulle. Varsinkin eräs lahjoittajista, rouva Fredrika Limnell, jota Ernst Ahlgren sai kiittää eräästä jo aikaisemmasta rahalahjasta ja jonka antiudesta kyseenäolevakin apuraha suurimmaksi osaksi riippui, loukkaantui syvästi tämän kirjoituksen johdosta ja ilmaisi mielipahaansa eräässä Esseldelle kirjoittamassaan kirjeessä. Samalla kun Esselde lähetti Ernst Ahlgrenille rouva Limnellin kirjeen, koetti hän omasta puolestaan saada häntä peruuttamaan tai ainakin tyydyttävällä tavalla selittämään kirjoitustansa, jotta apurahahanke ei menisi myttyyn.

Ernst Ahlgren 1888.

Seuraava vastaus Esseldelle, joka ilmaisee syvää loukkaantumista ja katkeruutta, on hyvin kuvaava Ernst Ahlgrenin itsenäiselle luonteelle, joka persoonallisista eduista välittämättä ei koskaan voinut tinkiä hitustakaan siitä, minkä hän piti oikeana.

"Täti sanoo, että minun pitäisi levollisesti ajatella 'asiaa'", kirjoittaa Ernst Ahlgren, "eikä loukkaantua, vaikka minua vaaditaankin tilille sen johdosta, että olen uskaltanut kirjoittaa Georg Brandesista esitelmöitsijänä (huom. ei poleemikona, moraalifilosofina eikä reaktsionäärinä, vaan ainoastaan esitelmöitsijänä).

"Ei, levollisesti en voi sitä ajatella, sillä harmi kiehuu minussa...

"Koko tädin kirje kohdistuu vain yhteen ainoaan seikkaan: 'puolustaudu'. — — — Puolustaisinko itseäni?!

"No niin:

"Arvellaan olevan syytä asettaa minut edesvastuuseen sellaisesta artikkelista kuin 'Hemvännen'issä julkaisemastani! Artikkelista, jossa ei ole sanaakaan, joka kohdistuisi uskontoon, moraaliin tai siveellisyyteen; ei ainoatakaan sanaa, joka loukkaisi säädyllisyyttä; ei yhtään kevytmielistä eikä raakaa sanaa. Olen vain uskaltanut puhua henkilöstä, jota syytetään ateistiksi ja siveellisyyden herjaajaksi; en ole puhunut hänen suhteestaan uskontoon enkä siveellisyyteen, olen tarkastanut häntä vain kirjalliselta kannalta — hänen asemaansa kirjallisuushistorioitsijana. Ja tämän johdosta minua vaaditaan tilille! Minä ymmärrän.

"Tiedetään, että olen ollut sairas, että olen sitä vieläkin, että voi kulua pitkiä aikoja, jolloin en jaksa tehdä työtä, että luultavasti en koskaan tule aivan terveeksi; sen vuoksi on pantu toimeen rahankeräys — vai mikä se lienee! — jotta minulle kahdeksi vuodeksi voitaisiin taata 1,000:nnen, jopa 1,200 kr:n vuotuinen summa.

"Eikö totta?

"Minulle ojennetaan tämä summa ja sanotaan: myö sielusi! Ja jos minä otan sen vastaan, niin sanotaan: nyt olet meidän.

"'Juuri nyt' lienee oikea aika, juuri nyt minä lienen niin köyhä, että ryömin rahan edessä ja suostun ehtoihin.

"Vai mitä tarkoittavat nämät sanat: — 'Erikoisesta syystä on ikävä, että juuri nyt tuollainen pelko saisi vallan ystäviesi parissa.' [Esselden sanat.]

"Niissä piilee uhkausta ja kaupan hierontaa. Mutta minua ei voida lahjoa. Sano se 'ystäville'.

"Olen irtaantunut kieroista, arvottomista perhesuhteista monivuotisen, kovan taistelun jälkeen; olen yksin työlläni hankkinut itselleni jokaisen pienen tiedonjyväsen ilman minkäänlaista johtoa tai koulunkäyntiä; olen omin ponnistuksin kaivautunut esille syrjäisestä myyränkolostani. Tämä pitkä myyräntyöni on tehnyt minusta karaktäärin. Eikä karaktäärejä osteta.

"Jos minulle olisi tahdottu antaa apuraha ilman minkäänlaisia ehtoja ja täydellä luottamuksella karaktääriäni kohtaan, niin olisin ottanut sen vastaan, en nöyrästi kuin almun, vaan niinkuin kelvollinen työntekijä — joka ulkonaisten olojen pakosta on joutunut avun tarpeeseen ja joka tietää voivansa hyödyllisesti käyttää avustusta — ottaa vastaan avunannon työnantajaltaan. Mutta kun on tarkoitus sitoa käteni, koukistaa niskani ja siten saada minut johdetuksi sinne, minne halutaan, niin vastaan kieltävästi. Pitäkää avustuksenne ja antakaa minun mennä hukkaan, jollen jaksa pysyä pystyssä! Jos isänmaallani on niin useita ja niin eteviä kirjailijoita, ettei minua tarvita, no — niin! Minun yksityisasiani on sitten osoittaa, kuulunko niihin, jotka kaikessa hiljaisuudessa ovat hirtettävät. Meidän etevimmillä näyttelijättärillämme on valtiolta vuotuista palkkaa noin 4-6,000 kr. Sinä vuonna, jolloin minä kirjoitin 'Fru Marianne'n, kohosivat kirjalliset tuloni 533 kr:uun (300 nimettömänä lahjana), sillä palkkioni sain vasta sinä vuonna, jolloin kirja ilmestyi painosta. Se maa, joka noin auliisti huolehtii niistä kyvyistä, joita se pitää lupaavimpina, voi odottaa suuria kirjallisuudeltansa!

"— Täytyy elää, sanoo kirjailija.

"— En käsitä, miksi se olisi välttämätöntä, vastaa hänen aikansa. Ja hänen aikansa on oikeassa; koska se ei tarvitse enää useampia hänen teoksiansa.

"Ja niin sitä ollaan kuitit.

"Lyhyesti:

"Minä en aio millään tavalla kaunistella Brandes-artikkeliani; minä en lupaa kirjoittaa toisten mielen mukaan ja olla seuraamatta omaa mieltäni; minä en salli kenenkään vartioida 'omaperäisyyttäni'.

"Tehtäköön miten parhaaksi nähdään apurahan suhteen. Mutta ei millään apurahalla voida minun sananvapauttani ja itsenäistä asemaani ostaa.

"Se on järkähtämätön vastaukseni. Ja mitä siihen tulee, ettei minun 'pitäisi julkisesti kosketella asiaa' niin sanon päinvastoin: kernaasti minun puolestani! — jos minua vaaditaan otteluun.

"Ei ainoatakaan sanaa Brandes-artikkelissa minun tarvitse peruuttaa, hävetä tai salata. Minä tahdon puolustaa joka ainoaa, sekä yksityisesti että julkisesti. On olemassa yksi ainoa asia, jota vastaan ennen olen taistellut ja jota vastaan taistelen niin kauan kuin minulla on voimaa liikuttaa kynääni, ja tämä ainoa asia on juuri suukapulajärjestelmä, sama — jota nyt minun suhteeni on tahdottu käyttää. Vain se yrityskin, että väkivallalla ja uhkauksilla, lahjomisilla ja lunnailla tahdotaan pakoittaa ihmistä salaamaan vakaumuksensa, kiihoittaa minua. Ja minäkö möisin vakaumukseni vain 'Mollefossin' [viittaa Ibsenin Rosmersholmiin] pelosta! Ei, jos se on tarkoituksena, niin kernaammin taistelu elämästä ja kuolemasta, avoin taistelu.

"Täti sanoo:

"'Toinen selitys on se, että herra Brandesin mielestä on ollut varsin sopivaa Ruotsin suosituimman kirjailijattaren välityksellä tehdä reklaamia aiotuille esitelmilleen — mikä minun mielestäni onkin paljoa uskottavampaa.'

"1:o. Minä en anna käyttää itseäni reklaamia varten.

"2:o. Brandes ei aio tulla Ruotsiin. Minä tiesin sen ennenkuin kirjoitin artikkelini.

"Lopuksi tahdon kysyä, onko pahempi kirjoittaa 'Hemvännen'iin ateisti Brandesista kuin 'Dagny'yn ateisti Harriet Martineausta?"

Ylläoleva kirje ei ole päivätty, mutta luultavasti se on kirjoitettu Kööpenhaminassa maaliskuun alkupäivinä 1888 päättäen siitä, että toinen myöhäisempi ja laadultaan yksityisempi kirje niinikään Esseldelle, jossa Ernst Ahlgren selittää vielä tarkemmin suhtautumistaan Brandesin mielipiteisiin, on maaliskuun 7 p:ltä.

"Se mitä täti sanoo kuohumiseksi, ei voi laskeutua", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Minä tunnen rinnassani haavan kirvelevän, ja aina kuolinhetkeeni saakka olen pitävä sitä halpamaisuutena, jos annetaan taiteilijan joutua perikatoon vaan sentähden, että hän tahtoo tehdä työtä — tai oikeammin: siksi ettei hän voinut työskennellä — muuta kuin vapaasti..

"Minä ihailen Georg Brandesin loistavia henkisiä ominaisuuksia; minä vastustan jyrkästi hänen käsityskantaansa sukupuoliasiassa. (Ei sovinnaisista, vaan puhtaasti inhimillisistä syistä: sellaista moraalia, joka perustun sääliin. S.o. vanhan ajan kristillistä moraalia, ei kirkollista, sillä se ei merkitse minulle mitään, jollei se suhtaudu edelliseen.) Mutta minä en tahdo, että eroavien mielipiteiden vuoksi unohdetaan, ettei hän ole mikään tavallinen persoonallisuus. Hänen julistamansa vapaan rakkauden oppi on sydämettömyyden evankeliumia, ja mitä lähemmin olen oppinut häntä tuntemaan, mitä enemmän osaan persoonallisesti panna arvoa siihen sielun hienouteen ja rohkeuteen, jotka viihtyvät niiden vähemmän jalojen ominaisuuksien rinnalla, jotka meille kaikille ovat tutut ja joita minä huomaan, vaikka en tahdo niistä puhua — sitä kammottavampi on minun mielestäni tämä oppi, joka perustuu naisten halveksimiseen ja julmuuteen. Minä pidän Georg Brandesista samoin kuin monet muutkin, jotka ovat joutuneet hänen läheisyyteensä, mutta tuotantooni en voi valaa muuta kuin omaa vakaumustani enkä tahdo esittää muuta, kuin mitä omin silmin olen nähnyt. Minä en ole moralisti, vaan huomioidentekijä; olen sekä täällä että Parisissa nähnyt 'vapaita' suhteita, ja minä olen käyttävä huomioitani teoksissani. Minä olen osoittava, mihin 'päivän tai parin rakkaus' aina johtaa: onnettomuuteen, tuskaan, katumukseen, katkeruuteen, halveksumiseen. Tämä ei ole tendenssiä. Minä olen tehnyt huomioitani muodostamatta ennakolta mielipidettäni, minä en perusta mihinkään suunnitteluun, vaan rakennan sille, mitä olen nähnyt ja kuullut. Ehkäpä minua tullaan sanomaan epäsiveelliseksi, koska koskettelen laittomia suhteita, mutta minä pidän velvollisuutenani puhua ja minä tulen puhumaan. Jos terveyteni sen sallii.

"En tiedä tullaanko sitä leimaamaan siveellisyydeksi vai siveettömyydeksi. Tahdon olla yhtä häikäilemätön kuin itse elämäkin.

"Kaikki tämä on tarkoitettu vastustamaan päähänpistorakkautta. Vastustamaan sitä, jota Georg Brandes puolustaa. Ja siitä huolimatta, että olen hänen ystävänsä ja tulen sinä pysymään, vaikka hän kääntäisi aseensa minua vastaan...

"Mutta ansaita apuraha esiintymällä toisten kehoituksesta häntä vastaan? Ei.

"Olen ollut sairas joulusta saakka...

"Tädin ja rouva Limnellin kirjeet repivät minua, jotta tulin huonommaksi, ja kun sittenkin yritin pysyä pystyssä, sai tauti ankaran käänteen... Työtä en luultavasti voi pitkään aikaan tehdä, matkustan kotiin Hörbyhyn, jossa voin elää halvemmalla ja kirjoitan ehkä sitten vielä yhden kirjan, rehellisen ja kelvollisen kirjan. Tahdon ainakin koettaa. Ja sitten tahdon — ei, en tahdo, mutta varmaan elämä pahoittaa minut sinne, minne en tahdo: Mollefossiin.

"Perheoloni vievät minut perikatoon, kun en voi vapautua niistä... Kaiken sen lisäksi köyhyyttä — köyhyyttä — köyhyyttä. Ja oman taiteilijaluonteeni vapauden ja uusien vaikuttimien kaipausta!

"En kadu Brandes-kirjoitelmaani, en ryömien tavoittele ainoatakaan äyriä. Mutta minä joudun perikatoon."

Saman kirjeen loppuun on Ernst Ahlgren lisännyt vielä seuraavat sanat palattuaan Hörbyhyn:

"Parhaana todisteena siitä, että kiintymykseni Georg Brandesiin ei tarvitse vaikuttaa tuotantooni, on se monivuotinen ystävyys, joka on vallinnut minun ja 'epäsiveellisyys-apostolin' Axel Lundegårdin välillä ja mikä on sekä 'Pengar'ia että 'Fru Marianne'a vanhempi."

Vaikka Esselde vastauksessaan Ernst Ahlgrenille vakuuttikin, ettei kukaan ollut aikonutkaan sitoa häntä tai peruuttaa lupaustansa,[140] jäi kysymyksessä oleva apuraha sittenkin tulematta. Luultavasti "ystävät" olivat päättäneet siirtää sen antamisen toistaiseksi, koska Ruotsin Akademia samoihin aikoihin myönsi Ernst Ahlgrenille 500 kr:n suuruisen apurahan. Ja ennenkuin apurahan keräys otettiin uudestaan puheeksi, oli Ernst Ahlgren jo ennättänyt sinne, missä sellaisia ei enää kaivata.