Avioliitto.

Hörbyn postikonttorin ja Skånen yksityisen pankin haaraosaston johtaja, Christian Benedictsson oli Bruzeliuksen perheen läheinen ystävä. Hän oli lähes 50-vuotias, hyväntahtoinen, mutta hidasluonteinen ja tottumuksiinsa piintynyt leskimies, joka kaiken ikänsä oli ahertanut pienissä virkatoimissaan taistellen jokapäiväisen leipänsä puolesta. Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut koskaan ollut. Hän oli käytännön mies, joka antautumatta minkäänlaisiin mietiskelyihin otti elämän sellaisena kuin se oli.

Jäätyään vaimonsa kuoltua leskeksi kääntyi hänen huomionsa varsin pian ystävänsä, Bruzeliuksen nuoreen tyttäreen toivoen saavansa hänestä orvoksi jääneille lapsilleen äidin ja kodilleen hoitajan. Vaikka tyttö antoikin hänelle rukkaset, uudisti hän kuitenkin vuoden kuluttua kosintansa. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin nuori tyttö, isänsä jyrkän kiellon johdosta, oli vaipunut täydellisen masennuksen ja toivottomuuden tilaan, ja sen vuoksi Benedictsson myötätunnollaan ja hyväntahtoisuudellaan voitti varsin helposti hänen luottamuksensa. Tosin tyttö hänen uudistaessaan kosintansa antoi hänelle sen vastauksen, ettei hän nytkään voinut tuntea muuta kuin ystävyyttä häntä kohtaan, mutta Benedictsson ei vaatinutkaan sen enempää. Ja kun hän yhä edelleen ahdisti tyttöä rukouksilla, uhkauksilla, kyynelillä ja lupauksilla, niin tämä vihdoin antoi myöten. Hän oli niin väsynyt ja alakuloinen ja välinpitämätön kaikesta. Osittain häntä yllytti myös se seikka, että omaiset olivat tätä liittoa vastaan, sulhanen kun oli leskimies, viiden lapsen isä sekä 27 vuotta vanhempi morsiantansa. Mutta jonkun ajan kuluttua tyttö itsekin, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä pois kotoa, alkoi katua tekoansa. Sillä vaikka hän tavallaan olikin kiintynyt Benedictssoniin, niin aavisti hän sittenkin tehneensä auttamattoman erehdyksen. "Minä pidän sinusta," kirjoitti hän sulhaselleen vähää ennen häitä, "mutta sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, en koskaan ole tuntenut; minä rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiansa, mutta minä pelkään sitä kiihkeää, tulista tunnetta, jota tavallisesti rakkaudeksi nimitetään... Olen tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen, mutta minä kärsin sen seuraukset. En riko lupaustani, pidän sen, jollei minua vapaaehtoisesti vapauteta sanastani."[1] Mutta Benedictsson oli päättänyt saada Victoria Bruzeliuksen omaksensa. Hänen kotinsa kaipasi hoitajaa, hänen lapsensa äitiä, hän itse aviopuolisoa. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan käsittää morsiamensa sanoja vakavalta kannalta eikä vapauttaa häntä lupauksestansa. Ja Victoria puolestaan ei voinut sanaansa rikkoa. Ainoa tulos, johon hänen suora tunnustuksensa johti, oli se, että sulhanen kiiruhti häiden viettoa.

Hiukan syrjässä Tukholman—Malmön valtarautatieltä, keskellä Skånen viljavaa tasankoa, sijaitsi Hörbyn suuri maalaiskylä. 70-luvun alkupuolella, kymmenkunta vuotta aikaisemmin ennenkuin Hörin ja Hörbyn välinen rautatie oli muuttanut sen tavalliseksi asemayhteiskunnaksi, oli se varsin idyllinen paikka. Parikymmentä taloa ja kartanoa oli ryhmittynyt notkoon, jonka läpi virtasi pieni joki kestikievarin, hautausmaan ja pappilan alitse. Pieni, valkeaksi silattu kirkko kohosi hautausmaanmuurin yläpuolella ja sen kummankin puolin kulki kaksi pitkää ja varjoisaa lehtikujaa, toinen korkeiden kastanjien, toinen jalavien ja saarnipuiden reunustama. Maantie, joka sivuutti hautausmaan, leveni kestikievaritalon edustalla aukeaksi toriksi ja sen toisessa päässä, tien kavetessa jälleen, seisoi yksinkertainen, olkikattoinen rakennus, kylän postikonttori. Joskin sen julkisivu antoi vain tomuiselle kyläkadulle, niin takapihana oli sitä varjoisampi ja tuuheampi puutarha.

Tässä talossa oli postimestari Benedictsson asunut vuosikausia ensimäisen vaimonsa kanssa, tässä hän leskimiehenä oli viettänyt pari ilotonta vuotta vanhan, naimattoman sisaren ohjaessa ankaralla kädellä sekä kotia että lapsilaumaa, ja tänne hän toi myös toisen vaimonsa. Kuin pieni arka lintu saapui Victoria Benedictsson uuteen kotiinsa, ja monet ja raskaat olivat ne velvollisuudet, jotka hän otti nuorille 21-vuotiaille hartioillensa.

Äitipuolen velvollisuudet eivät kuitenkaan olleet vaikeimmat, vaikka hän epäilemättä niitä edeltäpäin enimmin pelkäsi, sillä vanhimmat lapsista olivat jo melkein yhtä vanhat kuin hän itsekin. Ei myöskään emännän huolet, vaikka hän olikin taloudenhoitoon aivan tottumaton ja vaikka käly, joka ei tahtonut luovuttaa oikeuksiaan nuorelle emännälle, antoi aihetta moneen katkeraan ja tuskalliseen hetkeen. Vaan raskaimman kärsimyksen tuotti hänelle hänen aviollinen suhteensa, saattoipa hänet siinä määrin epätoivoon, että hän jo ensimäisinä avioliittovuosinaan yritti tehdä itsemurhan.

Victoria Benedictssonin koko olento oli vielä umpuunsa sulkeutunut hänen mennessään naimisiin. Hän oli elänyt niin kokonaan kirjojensa ja piirustustensa parissa, ettei rakkaus- ja tunne-elämälle ollut jäänyt minkäänlaista tilaa. Hän olisi tarvinnut hellävaraisen käden, joka vähitellen olisi herättänyt hänessä naisen hereille, sillä mikään kylmä luonne hän ei ollut, vaan pikemmin kiihkeä ja kuumaverinen. Siihen postimestari Benedictsson ei kuitenkaan kyennyt. Ikäeroitus teki sen kai myös mahdottomaksi, sekä molemminpuolinen ymmärtämyksen puute, tuo "näkymätön kuilu", joka, joskin Victoria Benedictsson tunsi kunnioitusta ja kiitollisuutta miestänsä kohtaan, auttamattomasti eroitti heidät toisistaan. Ja seurauksena tästä oli, että Victoria Benedictssonin tunne-elämä tukehtui ensimäiseen alkuunsa ja että hän sulkeutui yhä enemmän omaan kuoreensa. "Voin tuskin ajatella ensimäisiä vuosia uudessa kodissani sydämeni puristumatta tuskasta kokoon", kuuluu hänen oma todistuksensa. Ja kuitenkin oli Victoria Benedictssonilla sielussaan kaikki onnellisen elämän edellytykset: usko ihmisiin, rakkaus elämään ja palava halu työhön. Ensimäiset kosketukset todellisen elämän kanssa repivät kuitenkin rikki hänen hennoimmat sydänjuurensa. Mutta kaikista kärsimyksistään huolimatta oli hänellä sittenkin rehellinen ja hyvä tahto täyttää parhaan kykynsä mukaan ne velvollisuudet, joita koti hänelle asetti. Perheen varat eivät olleet suuret, ja siksi hän työskenteli miehensä apuna sekä postikonttorissa että pankissa ja hoiti yhdessä tytärpuoliensa kanssa pientä kirjakauppaa. Siinä sivussa hän antoi soittotuntejakin ja kopioi tunnettuja tauluja, joita hän möi 75 kr. kappaleelta. Ensi alussa hän otti myös innolla osaa talouteen ja hänen kunnia-asianaan oli valmistaa hyvää ruokaa, mutta kun mies ei kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota, laimeni hänen intonsa ja oli sittemmin vain jouluvalmistuksissa mukana.

Kaikkein suurimmalla rakkaudella hän antautui kuitenkin lapsipuolillensa. Äitipuolella oli hänen korvissaan huono kaiku, siksi hän tahtoi näyttää maailmalle, että saattoi olla hyviäkin äitipuolia. Hän oli heille kuin vanhempi sisar, joka toverillisella ja herttaisella käytöksellään heti alusta alkaen voitti heidän rakkautensa ja luottamuksensa, eikä tämä hyvä suhde muuttunut sittenkään, kun hänen omat lapsensa, joista toinen kuitenkin heti kuoli, tulivat maailmaan. Pikemmin hänen oma tyttärensä joutui lapsipuolen asemaan, sillä hän ei voinut koskaan voittaa samaa sijaa äidin sydämessä kuin nuorin lapsipuolista, Mathisa eli Matti, joka Victoria Benedictssonin tullessa taloon oli vain kuuden vuoden vanha.

Se kuva, jonka Matti, ainoa omaisista, joka vuosien kuluessa seisoi henkisesti Victoria Benedictssonia lähellä, on piirtänyt äitipuolestaan, antaa meille parhaan todistuksen hänen hyvästä tahdostaan ja rehellisistä ponnistuksistaan.

"Äiti oli meille kaikille kodissa suureksi iloksi," sanoo hän, "ja varsinkin minulle koko elämäni onnenlähde. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän antoi minulle onnellisen lapsuuden ja nuoruuden.

"Lapsilla ei ollut aavistustakaan siitä katkeruudesta, jota hän tunsi elämää kohtaan. Hän hillitsi tahtoansa niin, etteivät nuo synkät hetket tulleet esille. Hän tuntui meistä tyytyväiseltä eikä lainkaan onnettomalta, ja hän oli meille paras kasvattaja ja äiti."

Ja hän kertoo edelleen: "Ensi vuosista ovat muistiin painuneet varsinkin satuillat. Millä ilolla me kaikki keräännyimmekään hänen ympärilleen, suureen vanhanaikuiseen sohvaan, miten me aina kiistelimme siitä, kuka saisi istua häntä lähinnä, ja miten onnellinen se oli, joka sai painaa päänsä hänen syliinsä. Takkavalkea yksin valaisi huonetta, ja mitä pimeämmäksi tuli, sitä lähemmäksi me painauduimme toisiimme kuunnellessamme ihastuttavia, jännittäviä kertomuksia. Äiti kertoi vilkkaasti, ja se näytti huvittavan häntä itseäänkin."

Tai milloin ei satuja kerrottu, istahti äiti pianon ääreen ja soitti ja lauloi lapsille. Aina hän keksi heille jotain hupaista ja hauskaa, milloin sepitti runoja juhla- ja merkkipäiviksi, milloin pani toimeen pitkiä kävely- ja huviretkiä kylän ulkopuolelle tai läksi heidän kanssaan hiihtämään. Eikä hän pitänyt huolta yksin heidän huvituksistansa. Jonkun aikaa hän opetti tytärpuoliaan kaikissa kouluaineissa ja iltasin luettiin usein ääneen, varsinkin pohjoismaista kirjallisuutta, jota helposti saatiin oman kirjakaupan välityksellä.

"Isä ei ottanut osaa meidän huveihimme", kertoo tytärpuoli edelleen, "hänellä oli aina paljon työtä. Mutta hän antoi meidän toimia mielemme mukaan, kunhan kaikki kodissa kävi säännöllistä kulkuaan."

Kodin ulkopuolellakin Victoria Benedictsson viihtyi parhaiten nuorten parissa. Seuraelämä Hörbyssä, niinkuin maalaiskylässä ainakin, jossa jokainen tunsi toisensa ja piti oikeutenaan sekaantua toisten asioihin, oli kovin tyhjää ja rajoittui pääasiallisesti vain kortinpeluuseen, tanssiin ja juorupuheisiin. Suurella uteliaisuudella olivat kylän rouvat odottaneet postimestarin nuorta rouvaa, jonka he istuttivat keskeensä ja ottivat äidilliseen suojaansa jo paljon ennen kuin hän ilmestyi heidän näköpiiriinsäkään ja kuvailivat mielessään, että hän olisi pieni, hento ja heikko olento, jonka he helposti voisivat kietoa sormensa ympäri. Pettymys ei siksi ollut niinkään pieni, kun he näkivät pyöreän ja pullean postimestarin rinnalla pitkän ja kookkaan naisen, joka jäykästi vastasi tervehdyksiin ja vain hajamielisesti kuunteli "kaikkein tuoreimpia uutisia", päästämättä ketään lähellensä. Ja paheksuminen yltyi kovaääniseksi, kun nuori rouva yhä useammin vetäytyi pois kutsuista tai pakeni nuorten seuraan soittaen heille milloin tanssimusiikkia, milloin auttaen heitä kuvaelmien toimeenpanossa. Siten hän voitti nuorten jakamattoman suosion ja ihailun, ja hänen vaikutusvaltansa oli heihin rajaton.

Mutta eivät yksin lapsipuolet ja seudun nuoriso ihailleet häntä, vaan usein hän, vanhan miehen nuori vaimo, joutui toistenkin miesten ihailun esineeksi. Tästä hänelle kuitenkin useimmiten koitui ikävyyttä, sillä postimestari Benedictsson, varsinkin avioliiton alkuvuosina, kiusasi mustasukkaisuudellaan usein syyttäkin vaimoansa. Kerran tuollainen ihailu oli saada vakavankin käänteen. Eräs Benedictssonin nuoruudenystävä, joskin häntä paljoa nuorempi, asettui pitemmäksi aikaa Hörbyhyn ja hänestä tuli postimestarin talossa jokapäiväinen vieras. Hän oli tullut suoraan Amerikasta ja toi mukanaan raittiin tuulahduksen suuresta, vapaasta maailmasta. Hänen ja nuoren rouvan välillä sukeutui ystävyydensuhde, joka toi uutta rikkautta ja sisältöä yksinäisen naisen elämään. [Tätä persoonallista kokemusta on Ernst Ahlgren epäilemättä käyttänyt aiheena teoksessaan "Fru Marianne".] Mutta huomatessaan mikä vaara siinä piili, hän vetosi mieheensä, saadakseen häneltä tukea. Mies käänsi kuitenkin asian vain leikiksi, ja vierotti siten vaimon itsestänsä; kuilu, joka alkuaankin oli heidät toisistaan eroittanut, muuttui nyt ylipääsemättömäksi.

Kaiken tämän lisäksi tuli vielä toinenkin seikka, joka vaikutti häiritsevästi ei yksin perheen sisälliseen elämään, vaan vieläpä koko pieneen yhteis-kuntaan. Taiteilija heräsi jälleen eloon nuoressa rouvassa, ja samoin kuin kerran lapsuusvuosina, kohtasi hän jälleen mitä ankarinta vastustusta. Miehen mielestä hänen kirjoittamisensa oli vain ajanhukkaa, sillä hän ei uskonut hänen kykyynsä. Kirjoittaminen oli hänestä yleensä sopimatonta työtä naiselle, joka oli äiti ja puoliso. Hänen ei pitänyt pyrkiä sinisukaksi. Ja sitä paitsi, jos hän epäonnistuisi, tekisi hän vain miehensä naurunalaiseksi ja karkoittaisi rattoisuuden kodista. Samaa mieltä oli koko kyläkin. Eikö hän ollut vaimo ja äiti? Saisiko nainen laiminlyödä lähimmät velvollisuutensa turhan kunnianhimon takia?

Toistamiseen Victoria Benedictsson taisteli vapautensa puolesta. Mutta vaikka taistelu tällä kertaa oli paljoa ankarampi kuin edellisellä, ei hänen mielensä sittenkään lannistunut. Lapsesta hän tällä välin oli kehittynyt naiseksi. Ja se mikä lapselle oli ollut enemmän tai vähemmän mielitekoa, merkitsi naiselle nyt koko elämää. Siksi hän voittajana suoriutuikin tästä taistelusta.