Lapsuusvuodet.

"Jos olisin itse saanut valita vanhempani", on Ernst Ahlgren kerta sanonut, "niin olisin ennen kaikkea toivonut heidät nuoremmiksi. Minun varttuessani olivat isä ja äiti ennättäneet jo unohtaa, että he kerran itsekin olivat olleet nuoret; niin pitkä aika oli siitä kulunut."

Tilanomistaja Thure Bruzelius ja hänen vaimonsa, o.s. Finérus, olivat kumpikin jo lähes viidenkymmenen-vuotiaat, kun heidän nuorin lapsensa, Victoria syntyi 6 p. maaliskuuta 1850. Tyttösen tulo tähän maailmaan tapahtui vastoin kaikkia edellytyksiä ja tarkoituksia; vanhimmat lapset olivat jo täysi-ikäisiä, ja aviopuolisoiden suhde oli vuosikausia ollut rikkoontuneena. He asuivat tosin samassa talossa, mutta kumpikin eri siipirakennuksessa ja tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, jolloin ei montakaan sanaa heidän välillään vaihdettu. Mutta syynä tähän odottamattomaan perhelisäykseen oli ollut se, että kun vanhemmat vihdoin monien epäilysten ja vastustusten jälkeen suostuivat vanhimman tyttären ja perheen kotiopettajan liittoon, joutui koko talo hetkellisen hempeämielisyyden valtaan, niin että vanhemmatkin tekivät sulan sovinnon. Mutta kun tyttönen mahdollisimman pian tämän tapahtuman jälkeen syntyi maailmaan, oli sovinto jo ennättänyt taas haihtua, eivätkä vanhemmat voineet päästä yksimielisyyteen edes hänen nimestään, vaan almanakka sai ratkaista asian: hänestä tehtiin Victoria, koska hän sattui syntymään Viktorin päivänä.

"En muista isääni muuta kuin harmaahapsisena ja vanhana", kertoo Ernst Ahlgren, "mutta hänen ryhtinsä oli sotilaallinen ja hänen terveytensä rautainen; hän oli oikea jättiläinen. Ei mistään koko maailmassa hän ollut niin ylpeä kuin käsivoimistaan, kauniista vartalostaan ja pienistä jaloistaan."

Sotilasuralle tilanomistaja Bruzeliuksen mieli nuorena miehenä oli palanutkin, mutta hän oli vanhaa pappissukua ja siksi piti hänestäkin tulla pappi. Isän kuoltua hän oli kuitenkin heittänyt vastenmieliset luvut sikseen ja ruvennut maanviljelijäksi, koska hänen oli myöhäistä enää antautua sotilaaksi. Tosin hän ei ymmärtänyt suuria maanviljelyksestä, mutta olihan hänellä tilallansa, joka sijaitsi Etelä-Ruotsissa, Trelleborgin laajoilla lakeuksilla, ainakin tilaisuutta ulkoilma-elämään ja urheiluun, jota hän innokkaasti harrasti. Luonteeltaan hän oli kiivas ja hillitön ja kodissaan itsevaltias. Mutta tuon karhean kuoren alla piili hyvä sydän ja herkkä runollinen sielu.

Äiti oli isän täydellinen vastakohta. "Hän olisi sopinut parhaiten abbedissaksi luostariin", kuuluu tyttären arvostelu hänestä. Hän oli ankara periaatteen ihminen ja syvästi uskonnollinen, aina alakuloinen ja hiukan traagillinen.

Näiden molempien ihmisten välissä, jotka sisäisesti olivat toisilleen aivan vieraat, kasvoi pikku Victoria vailla ikäistensä seuraa, sillä sisarista oli toinen häntä kahtakymmentä, toinen neljäätoista vuotta vanhempi. Hän kasvoi vanhempiensa välissä, ollen kodissa alituisena riidanesineenä. Kumpikin vanhemmista yritti vetää häntä puolellensa. Äiti, joka arveli isän pilaavan lapsen hemmottelullaan, mutta ennen kaikkea pelkäsi sen naisen turmiollista vaikutusta, joka oli anastanut kodissa hänen paikkansa ja oli syynä hänen katkeriin kokemuksiinsa, koetti vieroittaa tyttöä isästä ja tuhlasi sen vuoksi hänelle runsain määrin sekä kiihkeää rakkautta että kovia sanoja. Tyttö, joka siten ei saanut osakseen sitä lempeää ja turvallista rakkautta, jota lapsen sielu kaipaa aivan kuin kukka aurinkoa voidakseen kasvaa ja kehittyä, tuli tämän johdosta epäluuloiseksi ja araksi, ja yrittäessään olla molemmille vanhemmilleen mieliksi hänen suhteensa heihin tuli kieroksi ja hän oppi valehtelemaan molemmille. "Tämä lapsuudenkokemus", sanoo hän itse myöhemmin, "on vaikuttanut sen, että aikaihmisenä olen ollut melkein brutaali totuudenrakkaudessani."

Pikku tyttösen luonnostaan vilkas ja iloinen mieli veti häntä kuitenkin ensi sijassa isän puolelle. Sillä äidin huoneessa, jossa vallitsi aina raskas ja alakuloinen tunnelma, hän ei koskaan voinut olla täysin vapaa, sitä paitsi muistuivat täällä usein mieleen ne tuskalliset hetket, jolloin hän, vain hämärästi aavistaen mistä oli kysymys, oli nähnyt isän äkillisen katumuksen vallassa tunkeutuvan äidin rauhoitetulle alalle, koettaen liikuttavin sanoin ja lupauksin saada heidän välillään sovintoa aikaan. Varsinkaan ei tyttönen voinut mielestään saada äidin kasvojen liikkumatonta ja tunteetonta ilmettä hänen kuunnellessaan isän tunteenpurkauksia.

Isän puolella sitä vastoin vallitsi aivan toinen tunnelma. Niinpian kuin tyttönen oli oppinut kävelemään ja puhua lepertämään, oli isä pitänyt häntä ikäänkuin leikkikalunaan tai lempielukkanaan. Ja mitä suuremmaksi hän tuli, sitä voimakkaammin isän huone veti häntä puoleensa. Joka kerta kun hän äidiltä salaa pääsi sinne livahtamaan, kiipesi hän isän polvelle ja henkeään pidätellen kuunteli hänen kertomuksiansa, vuoroin purskahtaen katkeraan itkuun, vuoroin nauraen sydämensä pohjasta, aina sen mukaan, mitä sydämen kieliä kertomukset sattuivat koskettamaan. Isä olikin verraton satuseppä, yhtä taitava kertomaan mitä hän kirjoista oli lukenut kuin sepittämään omiaankin; useimmiten nämät hauskat hetket katkesivat kuitenkin kesken, sillä niin pian kuin tyttönen vain kaukaakin eroitti äidin askeleet, laskeutui hän alas isän polvelta ja pakeni pois.

Myös isän urheiluinto tarttui tyttöseen. Isä opetti häntä ratsastamaan, ampumaan ja painimaan ja otti hänet mukanaan kaikille retkillensä. Hän kohteli häntä aivan kuin poikaa, antoipa hänen käydä pojan vaatteissakin. Viettäessään täten raitista ulkoilma-elämää tyttönen tuli reippaaksi ja rohkeaksi, mutta samalla se herätti hänessä myös jonkinlaisen häpeäntunteen omaa sukupuoltaan kohtaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että isä halveksi naisia, ja ettei reippainkaan tyttö hänen mielestään voinut vetää vertoja pojalle. Tämä selvisi hänelle eräällä ratsastusretkellä, jolloin isä, nähdessään tytön epäröiden pysäyttävän hevosensa leveän ojan reunalle, oli tuikeasti häneen katsoen huutanut: pelkäätkö sinä! Samaa hän usein myöhemminkin sai tuntea, ja katkeralla mielellä hän monta kertaa totesi, että se mikä pojalle oli luvallista, useimmiten ei ollut tytölle sallittua.

Mutta eipä vain se seikka, että tyttö pojan vaatteistaan ja tavoistaan huolimatta oli auttamattomasti vain tyttö, estänyt häntä täysin määrin nauttimasta raittiista ulkoilma-elämästä, vaan äidin ankaruus ja nuhteet pilasivat häneltä myös monta viatonta iloa. Kartano, jossa Bruzeliuksen perhe asusti, sijaitsi keskellä laajaa, viljavaa seutua, jonka moniväriset, aaltomaisesti kohoavat ja laskeutuvat pelto- ja niittymaat levisivät niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mutta tuon laajan peltomeren takana lainehti oikeakin meri, hopeisena vyönä se siinsi silmään talontakaiselta, korkealta kummulta, josta tyttönen sitä kaihomielin katseli; sillä meren rannalle hänellä ei ollut lupa mennä. Mutta eräänä päivänä otti isä hänet mukanaan kalastajakylään, ja hänen ilonsa oli rajaton, kun he astuivat veneeseen ja alkoivat soudella peilikirkkaalla merenpinnalla. Äkkiä kuitenkin äidin ankarat kiellot muistuivat tyttösen mieleen ja alakuloisena hän pyysi isää palaamaan rantaan. Samoin hän äidin pakoittamana kieltäytyi rakkaimmasta huvistaan, ratsastamisestakin, rohkeasti vakuuttaen isälle, ettei se muka enää häntä huvittanut.

Paitsi isän seura veti myös väentupa ja palvelusväki tyttöstä puoleensa, vaikka sekin huvi oli kiellettyä tavaraa. Siitä huolimatta hän hiipi usein kuuntelemaan heidän puheitaan ja juttujaan, kun he takkavalkean ääressä tekivät puhdetöitään. Näiden yksinkertaisten ihmisten parissa hän saattoi olla aivan vapaa tarvitsematta pelätä ketään. Sillä hän tunsi vaistomaisesti, että he rakastivat häntä sellaisena kuin hän oli ja osoittivat hänelle ystävyyttä ilman minkäänlaisia sivutarkoituksia tai vaatimatta häneltä vastapalvelusta.

Suurin osa tyttösen päivää kului kuitenkin opiskeluun, ja äiti itse, joka oli saanut erittäin huolellisen kasvatuksen, ohjasi lukuja. Kuusi tuntia päivässä luettiin, mutta koko opetus rajoittui yksinomaan sisälukuun. Kaikkia eri aineita oli luettava ääneen, kaikki kirjat kannesta kanteen, ei minkäänlaisia kysymyksiä tehty eikä läksyjä annettu. Katkismuksen sai tyttönen lukea niin moneen kertaan, että hän vihdoin osasi sen aivan ulkoa. Ja vähitellen hän saavutti niin suuren taituruuden sisäluvussa, että huulet lausuivat joka sanan kirjasta, jota hän piti kädessään, mutta ajatukset liitelivät vapaasti muualla. Kaikki isän kertomat sadut nousivat nyt mieleen, hän näki prinsessoja, jotka taikasauvalla avasivat kallioseiniä ja kuljettivat häntä kädestä suuriin saleihin, jotka hohtivat hopeaa ja kultaa. Ja hän sepitti itse lisää noihin satuihin, jatkoi niitä mielessään päivä päivältä ja eläytyi niin kokonaan unelmiensa valtaan, että ne tuntuivat hänestä todellisemmilta kuin itse todellinen elämä.

Äiti, joka osasi piirustaa kukkia, opetti myös tätä taitoa tyttärelleen, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kukkien piirustaminen tuntui hänestä yksitoikkoiselta, ja hän alkoi lomahetkinään piirtää kaikenlaista muutakin, sekä ihmisiä että jumalia. Tuo työ oli hänestä yhtä hauskaa kuin uneksiminenkin. Hän piirusti enimmäkseen alastomia ihmisiä, mutta peläten saavansa äidiltä nuhteita, jos tämä sattuisi näkemään, hän "puki" ne jälestäpäin kauniisiin kreikkalaisiin pukuihin poistaen vartalojen ääriviivat. Harjoittelipa tyttönen vielä toistakin "taidetta" päästyään hiukan toiselle kymmenelle. Äiti oli joskus, heidän istuessaan kahden kotona, kertonut hänelle teatterista, ja nuo kertomukset herättivät siinä määrin tytön uteliaisuutta, että hän tahtoi saada kaikesta tarkat tiedot. Ennen pitkää hän rakensi itse näyttämön vanhasta kitaran kotelosta, maalasi kulissit ja paperinuket sitä varten ja sai koko nukketeatterin kuntoon, näytelmäkappaletta lukuunottamatta, sillä sellaista ei ollut koko talossa. Mutta neuvoton hän ei ollut tässäkään suhteessa. Käden käänteessä oli eräs kertomus muodostettu näytelmäksi. Tyttönen, joka muuten oli niin ujo ja arka, ettei hän vieraan läsnäollessa saanut punastumatta sanaakaan suustaan ja omaistensakin parissa oli hyvin harvapuheinen, tuli rohkeaksi niin pian kuin hän saattoi piiloutua teatterinsa taakse, jolloin ei kukaan voinut nähdä häntä. Kerran kuitenkin, kun isä pyysi häntä näyttelemään vieraille, pelästyi hän niin pahasti, että heitti nurkkaan kaikki teatterikojeensa ja poltti näytelmänsä. Sen jälkeen kynä tuli hänelle entistä rakkaammaksi ja hän käytti kaikki vapaahetkensä piirustamiseen. Äidin mielestä hän oli kuitenkin jo siksi suuri tyttö — neljän-, viidentoista-vuotias — että olisi voinut käyttää parempaankin aikansa, virkata pitsiä tai ommella. Mutta tyttö keksi keinon: hän pakeni suureen saliin, joka sijaitsi isän huoneen takana ja jota ei käytetty siksi, ettei sitä voitu lämmittää. Täällä hän sai rauhassa työskennellä, sillä ei kukaan uskaltanut isän huoneen kautta tulla häntä häiritsemään ja nuhtelemaan, ja vaikka siellä talvella olikin kovin kylmä, niin ei tyttönen siitä välittänyt. Hän oli tyytyväinen saadessaan tehdä mielityötänsä ja huomatessaan päivä päivältä edistyvänsä.

Victoria Bruzelius 16-vuotiaana.

Sisarensa ja lankonsa välityksellä sai nuori tyttö vihdoin vanhemmiltansa luvan jatkaa piirustusopintojaan Malmössä. Opiskeltuaan siellä pari kuukautta kehoitti opettaja häntä pyrkimään Tukholman taideakatemiaan. Kahdesti ei häntä siihen tarvittu kehoittaa. Hän kirjoitti heti asiasta isälleen, mutta vastaus oli kieltävä, perheen varat eivät riittäneet niin suuriin kustannuksiin. Tämä vastoinkäyminen ei lannistanut kuitenkaan tyttösen mieltä, vaan hän päätti itse ansaita tarvittavat varat. Hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta, ja vaikka hänen opintonsa olivatkin varsin hajanaiset ja pintapuoliset, päätti hän pyrkiä kotiopettajattareksi. Hän saikin sellaisen toimen ja käytti nyt suurimman osan lomahetkistään itseopiskelua varten voidakseen vuorossaan opettaa nuorta oppilastansa. Sillä välin hän piirusti ahkerasti ja usein istui myöhään yöhön saakka joko kirjojensa tai stafliansa ääressä. Kolmen vuoden kuluttua hän oli säästänyt sen verran rahoja, että olisi voinut oleskella vuoden Tukholmassa. Mutta tälläkin kertaa hänen aikeensa raukesivat tyhjiin. Isä, joka oli jo antanut suostumuksensa, peruutti sanansa neuvoteltuansa perheen muiden jäsenten kanssa: tyttö oli vielä liian nuori lähteäkseen yksin maailmalle. Isä vetosi myös rovastin sanoihin, joka oli kehoittanut tyttöä muistamaan neljättä käskyä, ja lopulta hän turvautui siihen keinoon, jota usein ennenkin häntä kasvatettaessa oli käytetty: hän lupasi antaa hänelle 100 kr. vuosittain, jos hän heittäisi Tukholman matkan sikseen. "Ja minä möin tulevaisuuteni 100 kruunusta — hah, hah, haa! erinomainen kauppa, eikö totta!" kirjoitti hän vähäistä myöhemmin pilkaten omaa heikkouttansa. Mutta isän auktoriteetti oli siksi voimakas, että hänen täytyi alistua sen alle, joskin vertavuotavin sydämin.

Vaikka tuo kielto saattoi nuoren tytön aivan suunniltansa ja vaikka tulevaisuus tuntui hänestä kerrassaan hukkaanmenneeltä, niin ei hän sittenkään aavistanut, miten syvät seuraukset sillä tulisi olemaan koko hänen elämäänsä. Hänen mielensä katkeroitui näet omaisia kohtaan siinä määrin, että hän hinnalla millä hyvänsä halusi päästä pois kotoa. Ja siksi hän, jolle taide oli ollut kaikki kaikessa, ja joka ei koskaan, niinkuin muut hänen ikäisensä tytöt, ollut uneksinut kodin ja rakkauden onnesta, tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui ja meni naimisiin miehen kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut vähintäkään rakkautta.