"Implora pace."
Reading edition
"Siinä on elämän suuri haikeus, että ihmissielu on aina yksin", kirjoitti Ernst Ahlgren kerta Hellen Lindgrenille siteeraten tanskalaisen J.P. Jacobsenin sanoja. Ja jos kuka, niin Ernst Ahlgren oli yksin. Yksin elämässä, yksin kuolemassa. Jollei hän olisi ollut niin yksin, niin hän varmaan olisi paremmin jaksanut vastustaa itsemurhakiihkoaan, joka kyti hänessä jo aivan nuoresta alkaen. Sillä hänessä oli kaksi luonnetta, niinkuin hän itsekin usein huomautti, toinen synkkä ja heikko, joka saattoi hänet sairaalloiseen mielentilaan, toinen valoisa, terve ja voimakas, joka tahtoi elää ja toimia. Seuraavat sanat, jotka ovat peräisin aivan hänen viime ajoiltaan, todistavat puolestansa, kuinka kovaa taistelua nuo kaksi luonnetta hänessä kävivät:
"Minulle on kerrassaan vieras tuo melkein hekumallinen kuolemanajatus, jolla monet luonteeltaan alakuloiset ja eroottiset naiset kiemailevat, varsinkin ne, joilla ei ole oikeata työtä. Päinvastoin, minusta eläminen on ihanaa, minä käytän mielelläni työkykyäni. Kun ajattelen kuolemaa tai puhun siitä, niin en tee sitä salaisella nautinnon tunteella, vaan tuskalla, joka on musertaa koko olentoni. Kuolema on minulle kummitus, joka kaikkien onnettomuuksien, surujen ja eripuraisuuksien kasaantuessa ylitseni asettuu eteeni ja tehden minut melkein tajuttomaksi pelosta katselee minua, ojentaa luurankoiset kätensä minua kohti ja sanoo: katso, sinä et pääse pakoon, elämä — jota rakastat — on tuominnut sinut niin kauheihin piinapenkintuskiin, jotta sinusta tuntuu helpoitukselta, kun tälläkin hinnalla pääset vapaaksi."
Ja sama rakkaus elämään huokuu myös kirjeestä Hellen Lindgrenille, jossa hän sanoo:
"Ettekö näe kuinka suuri ja terve elämä on, joskin teidän ja minun — — niin, joskin teidän ja minun täytyy erota siitä. Mitä se tekee? Kunhan on vain saanut jotakin aikaan, jättänyt jälkeensä — vaikka kuinkakin pienen — jäljen, panoksellaan ottanut osaa suureen kehitykseen. Ah, jospa te tietäisitte, kuinka minä rakastan kaikkea mikä hengittää, kasvaa ja elää! Jospa hetkeksikin voisin lainata teille silmäni ja keuhkoni."[149]
Mutta kaikki hänen elämänvaiheensa ja kokemuksensa olivat omansa ikäänkuin tukahduttamaan tätä rakkautta elämään. Hänen iloton lapsuutensa ja nuoruudenaikansa ja varsinkin hänen avioelämänsä tuottamat pettymykset lisäsivät puolestaan hänen perinnäistä synkkämielisyyttään, jolle hänen katkerat persoonalliset kokemuksensa myöhemmällä iällä antoivat vielä viimeisen sysäyksen. Eikä se sisäinen tyydytys ja ilo, jonka kirjallinen työ hänelle tuotti, voinut yksin pitää tasapainoa yllä, varsinkin sen jälkeen kun epäilys sitäkin kohtaan heräsi hänen sielussaan.
Pitkällisen sairautensa aikana Ernst Ahlgren oli niin täydellisesti eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei se tuntunut hänestä enää peloittavalta viholliselta, vaan pikemmin ystävältä, joka saattoi päästää hänet kaikista kärsimyksistä ja antaa hänelle rauhan. Mutta samalla kun se tarjosi vapautusta, se ikäänkuin myös kehoitti häntä iloitsemaan elämästä niinkauan kuin vielä oli aikaa, rakastamaan kaikkea elollista, niinkauan kuin siihen oli tilaisuutta. Tarve saada elää heikkoni kuitenkin päivä päivältä ja toivo päästä rauhaan kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes tämä ainoa ajatus sai hänet kokonaan valtaansa.
Ernst Ahlgrenin oman toivomuksen mukaan hänen ruumiinsa kätkettiin Tanskan maan poveen, sen maan, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaikka se olikin tuottanut hänelle niin paljon pettymystä. Kööpenhaminan läntisellä hautausmaalla, kaukana suurista käytävistä ja komeista muistomerkeistä, kohoaa hänen yksinkertainen hautapatsaansa, johon nimen alle on piirretty sanat: Implora pace, rukoile rauhaa. Nuo sanat hän oli ikäänkuin itse valinnut omaksi hautakirjoituksekseen jo vuosia ennen kuolemaansa. Sillä tutkiessaan Byronin elämää ja teoksia ja kääntäessään hänen kirjeitään ruotsiksi, oli hänen huomionsa kiintynyt seuraaviin sanoihin, jotka Byron, käydessään kerta Certosan hautausmaalla Italiassa, oli kirjoittanut: "Eräässä hautakivessä näin nimen alla nämät kauniit sanat: Implora pace. Ei mitään muuta, mutta minusta tuntuu kuin noihin sanoihin sisältyisi kaikki, mitä siinä voi sanoa. Niihin sisältyy epäilystä, toivoa ja nöyryyttä. Ei mikään voi olla sen liikuttavampaa kuin tuo sana 'rukoile' — vainaja on saanut kyllikseen elämästä, hän ei pyydä enää muuta kuin rauhaa."
Sama tunne valtaa mielen Ernst Ahlgreninkin haudan ääressä. Implora pace! Se oli hänenkin viimeinen ja ainoa rukouksensa.