IX.

Aikaisin seuraavana päivänä oli Rosén liikkeessä ja lähti ulos kävelylle.

Aamu oli erinomaisen ihana ja kaunis. Linnut lauloivat ja kukat loistivat komeassa puvussaan, mutta Rosén ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän kulki kiivain askelin ja hehkuvin poskin edes takaisin rannalla odottaen sitä hetkeä, jolloin Björnerin piti lähteä vesille. Mutta tätä hetkeä ei tahtonut tullakaan. Pitkät tunnit kuluivat ilman että mitään alusta tuli näkyviin. Näyttipä tosiaankin kuin Björner tänään ensi kerran viiteentoista vuoteen olisi unhottanut aarteensa meren helmaan, ja se suuresti kummastutti kävelijäämme. Lopuksi teki hän rohkean päätöksen, mennä salaisesti käymään sisällä tiedustellakseen asian laitaa.

Balderinhakaa ympäröitsi joka taholta korkea kivimuuri ja sitä vartioittiin tarkoin niinkuin linnaa. Ainoastaan kaksi käytävää oli taloon, nimittäin toinen valtamaantien puolelta ja toinen vei ulos merelle. Molemmat olivat varustetut korkeilla porteilla, jotka aina olivat suljetut. Päästäkseen sisään täytyi soittaa kellonvetimestä. jolloin Joonas kauan odotettua tuli avaamaan, ja kyseli aina ensin tarkasti mitä vieraalla oli asiana.

Näihin säännöllisyyksiin ei Rosén tahtonut tänään mukaantua. Hän sentähden kiipesi korkeaan puuhun, josta hän hyppäsi muurille ja siitä puistoon. Täällä hiipi hän kauan ympäri mutkaisia polkuja myöten, mutta seisahtui viimein tiheään pensastoon, ihan lähelle tornia, niin että hän selvästi taisi nähdä mitä sen luona tapahtui.

Kauvan odotettuansa huomasi hän kolme henkilöä tulevan tuolle tasaiselle katolle, jossa he istuivat viheriäksi maalatulle nojapenkille. Ne olivat Björner, Klämming ja Hulda. Viimeksi mainittu istui molempain miesten keskellä, niinkuin alppiruusu kahden sammaltuneen puurungon välissä. Hän näytti kokonaan niin vaalealta ja vapisevalta, kuin ulpukan kukka aalloilla.

Rosén oli nähnyt kylläksi. Tänään ei ollut mitään toivoa tavata häntä. Kauan seisoi hän kuitenkin katselemassa tuota kaunista näkyä. Hulda ei ollut koskaan ennen näyttänyt hänestä niin enkelin kaltaiselta ja jumalaiselta kuin tänään. Vastenmielisesti jätti hän paikkansa ja palasi sitte samaa tietä kuin oli tullutkin, siinä vakaassa päätöksessä, että hän huomenna tekisi kokeen paremmalla menestyksellä.

Murheellisella sydämmellä saapui hän kotiin, jossa hän sai tietää rakkaalta äidiltään, että jo oli ensimäinen kerta kuulutettu äsken kihlattua paria. Tämä oli kiihoitusta hänelle. Kiihkeä nuorukainen vannoi itsekseen, että hän ehdottomasti tekisi tyhjäksi tuon aiotun avioliiton.

Ei ollut aikaa hukata. Täytyy takoa, kun rauta on kuuma, oli se peruslause, jonka hän sen täydessä merkityksessä tahtoi panna voimaan tässä asiassa.

Seuraavana päivänä teki hän uuden yrityksen ja vielä senkin jälkeisenä päivänä, mutta aina vaan yhtä huonolla menestyksellä. Björnerin vene oli sidottu kiinni rantaan; hän näytti heittäneen siksensä merimatkansa. Rosén hiipi ympäri puistossa ja oli joka päivä äänetön todistaja Klämmingin rakkaudenloruihin, voimatta niitä millään tavalla estää; sillä hän tuomasi, että isä vartioitsi Huldaa ikäänkuin kotkan silmällä. Hän oli siitä syystä aivan toivoton ja alkoi epäillä tärkeän yrityksensä onnistumista. Äkkiä aukeni kuitenkin toivon portti. Neljäntenä päivänä aamulla tekivät Björner ja Joonas taas tavallisen matkansa. Rosén kiiruhti pian portille, mutta kun tämä oli suljettu, täytyi hänen mennä tavallista tietänsä muurin yli. Ennen pitkää oli hän kuitenkin määrätyllä yhtymispaikalla, jossa Hulda jo odotti häntä.

Rosén oli saavuttanut toivotun hetken. Hän seisoi nyt tuon herttaisen tytön edessä; mutta äänetönnä ja sanatonna kuin marmorikuva. Niin oli Huldankin laita. Nuoret rakastivat toisiansa ensi rakkauden koko lämpimyydellä, ilman että sanaakaan, joka olisi voinut ilmaista heidän sisälliset tunteensa, oli vaihdettu heidän kesken. Se selvisi heille tällä hetkellä, sillä silmien kieli on ollut kaikkina aikoina paras rakkauden välittäjä. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämmensä kuvastui heidän silmäyksissään.

Rosén lopetti viimeinkin äänettömyyden lausuen:

— Rakas Hulda! Minä käytän tätä nimitystä, sillä aina ensi hetkestä, kuin minä sinut näin, on sydämmeni palanut rakkaudesta sinuun; mutta en koskaan ole sitä paremmin tietänyt kuin nyt. Minä sanon siis vielä kerran rakas Hulda, mutta en tahdo, että sinä pidät tätä minäkään rakkauden tunnustuksena minun puoleltani, sillä enhän minä uskalla toivoa, tunteillani olevan mitään perustetta. Minä toivon ainoastaan, että pidät minua ystävänä… ystävänä, joka tahtoo parasta onneasi. Luota siis minuun!… Minä yritän pelastaa sinut, sillä minä olen varma siitä, että sinä pidät liittoa Klämmingin kanssa onnettomuutena.

— Suurena onnettomuutena! kuiskasi Hulda syvään huoaten.

— Niin se todella onkin, toisti Rosén. — Klämming on huonoluonteinen, sydämmetön ihminen, joka oikeudella ja vääryydellä on raastanut itselleen suuren rikkauden, ja rikkaus on ainoa, mikä hänelle tuottaa arvoa ihmisten kesken. Raha ja herkullinen ateriapöytä ovat ainoat jumalat, joita hän palvelee. Hän voisi myydä rakkautensa, jos sitä hänellä koskaan lienee ollutkaan, jompaankumpaan niistä.

— Kauheata! huokasi Hulda uudelleen.

— Sinä tiedät tämän, ja kuitenkin olet suostunut menemään liittoon hänen kanssansa; se oli pahasti tehty.

— Kyllä tosin… Mutta kuule minua ensin, niin et minua niin ankarasti tuomitse. Minä olen vielä lapsi, jolla on vaan vähän kokemusta elämästäni. Äitini minä kadotin jo kehtolapsena enkä tiedä isää ennen nähneeni kuin tänne tultuani. Kolmen vuoden ikäisenä minä majoitettiin erään rouvan luo Tukholmassa, jossa minä olen elänyt koko ikäni ja saanut hyvän kasvatuksen isäni huolesta. Hänestä erotettuna tunsin minä itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi maailmassa. Minä halusin häntä tavata ja hän vastaanottikin minut avoimin sylin. Oli niin suloista nojata päätään isän rintaa vasten. Minä luulin onneni ainiaaksi vakaantuneen. Se oli hirveä erehdys! Hän vaati tätä yhdistystä, joka minua kauhistuttaa. Minä itkin ja rukoilin sääliä. Hän vihastui ja sanoi minua kiittämättömäksi lapseksi, joka myrkytti hänen elonpäivänsä. Hän selitti sitte, että ilman tätä yhdistystä olisi hänen elämänsä tarkoitus turha; hän tulisi surulla hautaan laskettavaksi. Minä taisin pelastaa hänet, ja lupasin siis koettaa… Vaikeaa se on, mutta minun täytyy, vaikka sitte menehtyisinkin.

— Tunnetko sinä isääsi… minä tarkoitan, ovatko sinulle hänen elämänsä kohtaukset lähemmin tunnetut?

— Eivät ollenkaan. Minä tiedän ainoastaan, että hän on ollut joku virkamies Tukholmassa… Hän näyttää minusta välistä niin kummalliselta, että minä melkein rupean pelkäämään.

— Niin se onkin. Isäsi on todellakin kummallinen. Minä en tahdo panetella häntä, kaikkein vähemmin sinulle: mutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy sanoa sinulle katkera totuus. Sinä olet puhdas ja viaton, siksi täytyy sinun tietää kaikki… Rohkenetko kuulla minua?

— Kyllä, kuiskasi Hulda ja liittyi lähemmäksi tuota nuorta miestä.

Rosén tarttui hänen kätöseensä ja alkoi puhua, mutta pian hänet keskeytti ankara kolina rantaportilla. Molemmat peljästyivät. Heidän ensi ajatuksensa oli, että Björner oli palannut takaisin. Rosén yritti lähteä pakoon, mutta malttoi mielensä tarkemmin ajateltuansa, sillä Björnerillähän oli itsellä portin avain. Siellä täytyi siis olla joku vieras, ja hän jäi paikalleen. Mutta yhä kesti soittamista ja kolkutusta portilla niin että se tällä hetkellä oli Rosénista erittäin vastenmielistä. Hän meni viimein avaamaan. Kaksi suurta, mustanverevää miestä kysyi heti sihteeriä, jota he välttämättömästi tahtoivat puhutella. Kun he saivat tietää hänen poissaolonsa, jättivät he yhden nelikontynnyrin sihteerille annettavaksi. Toinen miehistä asetti sen varovasti portin pieleen ja sanoi:

— Sihteerille terveisiä ja sanokaa että minä tulen taas ehtoolla; mutta varokaa hyvin tuota tynnyriä, se on täynnä ruutia.

Rosén sulki jälleen portin ja kiiruhti lehtimajaan. Hän tarttui taas Huldan käteen ja lausui:

— Rakas Hulda! Sinun isäsi on täydellinen arvoitus. Viisitoista vuotta on kulunut siitä, kuin hän tuli tänne haaksirikkoisena, ja hänellä ei ollut muuta, kuin vaatteet päällä, mutta hän on kuitenkin nykyään upporikas mies. Hän on sillä välin ollut yksinkertainen työmies, toiminut ja puuhannut köyhäin kalastajain kanssa, joita hän voudin avulla on kiskonut luihin ja ytimiin saakka. Hän on sanalla sanoen ollut ilkeä koronkiskoja. Tuota komeaa rakennusta kutsutaan tavallisesti "Kalastajain piinalaksi", koska se on muurattu leskien ja köyhäin kalastajain hiellä ja vaivalla. Muuten ei ole yleensä mitään moitittavaa hänen jokapäiväisessä elämässään, jos jätämme lukuun ottamatta muutamat selkkaukset huonomaineisten ihmisten kanssa, niinkuin äskettäin näimme nuo kaksi miestä. He olivat minun vakuutukseni mukaan kaksi pursimiestä, jotka ovat varastaneet tavaran kruunun varoista Karlskronassa. Ruutia ei ken hyvänsä saa myydä, mutta sinun isäsi on harjoittanut ruutikauppaa monta vuotta.

— Kauheata… enemmän kuin kauheata! huudahti Hulda ja vaipui voimattomana nojapenkille.

Rosén kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja jatkoi:

— Hulda parka! Minä en olisi sanonut sinulle tätä katkeraa totuutta, jos ei se olisi ollut välttämätöntä. Isäsi tahtoo päästä jonkun huonon tarkoituksen perille sinun yhdistyksesi kautta. Mitä se mahtanee olla, on vaikea käsittää, hän kun on niin käsittämätön kaikissa toimissaan. Varmaa on kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse tulla Klämmingin puolisoksi.

— Minun täytyy… Oi, miten onneton minä olen!

— Jälkimmäisen minä myönnän, mutta en edellistä… Taivaan ja maan tähden, sinun ei tarvitse koskaan olla hänen, jos sinä luotat minuun… Teetkö sen rakkaani?

Hulda ei vastannut mitään, mutta hän siirtyi lähemmäksi nuorukaista silminnähtävällä myöntyväisyydellä. He olivat kauan ääneti. Rosén piti tuota kaunista, vapisevaa tyttöä sylissään, ja heidän huulensa sattuivat yhteen ensi kerran.

— Sinä olet minun… minun ijäisesti! huudahti nuorukainen ihastuksella, mutta lisäsi matalammalla äänellä: — Nyt tarvitaan toimintaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Minä olen tuumannut pelastaa sinut seuraavalla tavalla. Huomen ehtoolla kymmenen aikaan olen minä täällä, jolloin sinä heti seuraat minua, sillä pako on ainoa, joka auttaa sinut vaarasta. Minä hankin hevoset ja vaunut naapuristosta, joilla lähdemme Karlskronaan, jossa minä jätän sinut kunnioitettavaan perheesen tätini luo. Tulevaisuus on tarkemmin määräävä menetystapamme… Pahinta on, kuinka sinä voit tulla ulos määrätyllä ajalla; mutta minä tiedän, että Klämming tulee teille huomen illalla ja että ukot varmaan tekevät totia. Sillä aikaa sinä helposti voit pujahtaa tiehesi.

Hulda hämmästyi alussa ajatusta, että hänen tulisi paeta, mutta rakkaus voittaa kaikki, ja päätös oli tehty.

Se olikin hyvään aikaan, sillä portti aukeni ja Björner astui sisään. Hän huomasi heti ruutitynnyrin ja käski Joonaan kantamaan sen kellariin ja virkkoi:

— Minulla on jo yksi ennestään, mutta täytyyhän minun ottaa tämäkin. Tämä olkoon myös viimeinen.

Rakastavaiset puristivat toisiaan lämpimästi kädestä ja erosivat.