IV.

Vieraan pelastajat olivat kaksi kalastajaa, Elg nimiset kumpikin, he näet olivat isä ja poika. Ukko oli kolmekymmentä vuotta palvellut pursimiehenä Karlskronan laivastossa, jolla ajalla hän oli ollut mukana Suursaaren ja Ruotsinsalmen tappeluissa ja muutamissa muissakin otteluissa, joissa oli melkoisen tulisesti taisteltu. Nyt oli hän vanha ja oli monta vuotta harjoittanut ainoastaan kalastusta poikansa Joonaan kanssa, joka oli kolmenkymmenen vuotias mies, sekä suuri ja vahva jäseniltään kuin jättiläinen. Ukko oli oikea merikarhu, ja poika tuli kaikissa isäänsä. Molemmat olivat kunniallisia, jumalisia ihmisiä, jotka elivät ainoastaan kalastuksesta. Kaikki muu oli heistä yhdentekevää. Ei ketään naishenkilöä ollut heidän majassaan. He laittoivat itse ruokansa ja hoitivat asumuksensa, joka olikin siisti ja kaikin puolin hyvässä kunnossa.

Heti kuin ne olivat saaneet muukalaisen huoneesen, riisui Joonas häneltä märät vaatteet ja peitti hänet lämpimään vuoteesen, vahvoille höyhenpatjoille. Ukko sytytti sillä välin tulta pesään ja pani valkealle pieneen kuparipannuun kiehumaan viinaa ja olutta. Tämän kaatoi hän sitte saviastiaan ja ojensi sen Joonaalle, joka kohotti vieraan päätä ja kaatoi siitä muutamia aika siemauksia hänen kurkkuunsa. Juoma vaikutti pian ja varmasti. Sairas alkoi vähitellen hikoilla, sitte hän vaipui syvään uneen, jota kesti muutaman kerran keskeytyen aina seuraavaan päivään, jolloin hän jätti vuoteen ihan terveenä.

Kalastajamme halusivat tietää kuka hän oli ja kuinka tuo haaksirikko oli tapahtunut. Mies oli siinä suhteessa aivan harvasanainen. Kaikki mitä he saivat selvitykseksi oli seuraava, jonka hän kertoili aivan lyhyesti:

Nimeni on Björner. Muutama vuosi sitten olin minä vähäpätöinen virkamies Tukholmassa, mutta nyt en minä ole mikään, jonka tähden minua nimitetäänkin vaan sihteeriksi. Kahdeksan päivää on siitä kulunut, kuin jätin pääkaupungin matkustaen Thor nimisellä prikillä, jota johti kapteeni Asplund matkalla Malmöhön ja lastina oli Venäjän hamppua, tervaa ja talia. Matka kävi onnellisesti aina viime yöhön saakka, jolloin äkkiä nousi oikein pakanallinen myrsky. Kapteeni teki velvollisuutensa; hän kääri purjeet, hakkasi mastot poikki ja laski ankkurit alas, mutta kaikki oli turhaa. Myrsky yltyi kahta kovempaan raivoon, ja kun alus ei enää totellut peräsintä, paiskasi myrsky meidät pian karille, jolloin kaikki meni upoksiin. Itse jouduin minä maalle jonkun laudan päällä. Kuinka laivamiehille, joita oli seitsemän miestä, lienee käynyt, sitä en minä tiedä, sillä myrsky ja pimeys esti minun näkemästä ja kuulemasta.

— He ovat kaikki tuuliajolla, sillä niin monta ruumista on löydetty, vastasi ukko huoaten.

— Se oli parasta heille! mutisi sihteeri Björner käheällä äänellä. Hän istuutui sitten valmiiksi katetun pöydän ääreen ja söi oikein tukevan aterian, silliä, perunoita ja karkeaa leipää.

Aterioittuansa ilmoitti hän syvimmässä salaisuudessa molemmille miehille, että hän haaksirikossa oli kadottanut pienen rautaisen arkun, jossa oli muutamia tärkeitä paperia. Hän sanoi tarkoilleen tietävänsä paikan, missä laiva musertui ja johon siis arkku ihan varmaan oli vajonnut. Hän pyysi sentähden heitä seuraamaan häntä merelle nostamaan arkkua ylös, ja lupasi heille sata riksiä heidän vaivoistaan.

— Voimmehan ainakin koettaa, vastasi Elg; mutta en minä luule sen onnistuvan. Minä tunnen vanhastaan veden emännän; harvoin heittää hän saalin, jonka hän kerran on kynsiinsä saanut.

— Me tahdomme ainakin tehdä parastamme. Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu, vakuutti Joonas.

Vene laitettiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla kapineilla. Kolmen miehen lähtivät he liikkeelle ja olivat pian karin luona, jossa Björner vakuutti onnettomuuden tapahtuneen. Meri oli tänään niin tyyni ja kirkas kuin peilin lasi. Björner katsoa tuijotti syvyyteen kotkansilmillään ja Joonas koetteli ja tutki pohjaa harjaantuneella kädellä. He työskentelivät uutterasti iltaan saakka, mutta eivät löytäneet mitään.

Niin etsivät he yhtä mittaa monta päivää menestyksettä. Björner ilmoitti kaikille vahinkonsa ja lupasi kaksinkertaisen löytöpalkan.

Ranta-asukkaat osoittivat suurinta ahkeruutta. Aikaisin aamusta myöhään iltaan oli kymmenittäin veneitä ja ihmisiä liikkeellä määräpaikalla. He käyttivät kaikkia aseita kuin oli mahdollista, ja onnistuivatkin saamaan meren pohjasta muutamia keittoastioita ja vähäisiä rautakappaleita, jäännöksiä tuosta onnettomasta laivasta; mutta mitä he oikeastaan etsivät, se ei ollut enää saatavissa. Kalastajat kyllästyivät pian palkattomaan työhön. Moni oli tietävinään, että juttu rautaisesta arkusta oli vaan pelkkää lorua. Toiset väittivät, että tuo jäykkä ja kummallinen vieras varmaankin oli vähän mielen viassa.

Björner oli harmissaan. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja puri hammasta; mutta ei mitään uhkaavaa eikä toivotonta sanaa päässyt hänen huuliltaan. Hänen muotonsa oli sileä ja jäykkä kuin silitetty marmoripatsas. Hän vuokrasi itselleen asunnon noiden kahden kalastajan luokse, ilmoittaen, ettei hän tahtonut jättää tätä seutua ennenkuin hän oli löytänyt arkkunsa. Hän pukeutui tavalliseksi merimieheksi, ja työskenteli aivan kuin kalastajat itsekin. Joka aamu seurasi hän heitä merelle auttamaan heitä verkkojen korjuussa ja kalastamisessa. Joonas seurasi häntä sitten luodolle, jossa he joka päivä olivat muutamia tuntia nuotalla pyytämässä tuota kadotettua aarretta, joka ei koskaan tahtonut tulla ilmi.

Niin kului syksy ja koko pitkä talvi. Björner eli mitä paraimmassa sovussa ja suosiossa kalastajainsa kanssa, joita hän myös tarpeen tullessa autteli vähemmillä rahasummilla. Joonas oli vakuutettu siitä, että hänellä oli kyllin tätä tavaraa; sillä hän oli nähnyt muutamassa tilaisuudessa Björnerin käsittelevän suurta setelipakkaa. Tämä seikka lisäsi hänen kunnioitustaan ja uskollisuuttaan vierasta kohtaan. Sitä paitse koko Björnerin olennossa oli jotain miehevää ja salaperäistä, joka suuresti vaikutti Joonaasen. Hän olisi voinut mennä kuolemaan vieraan puolesta, jos jotain semmoista olisi tullut kysymykseen; sillä hän ei pitänyt tätä miestä tavallisena ihmisenä.

Ukko sitä vastoin ei ollut niin suuresti mieltynyt Björneriin. Hänen mielestään tämä oli kummallinen mies, seikkailija tahi ehkäpä vielä jotain pahempaakin, sillä hän taisi selvästi lukea hänen kasvoistaan, että hänellä oli joku suuri rikos omassatunnossaan. Hänellä oli siis alituinen epäluulo Björneriä vastaan; mutta kun tämä oli aina ääneti ja kohtelijas, niin he eivät koskaan riitautuneet keskenään. Ukko ei tahtonut koskaan olla yksinään Björnerin kanssa merellä, eikä hän olisi sallinut Joonaankaan niin tekevän. Sentähden esti hän heitä usein kun he aikoivat pistäytyä etsimään aarretta, ja se suututti suuresti Björneriä, jonka niinmuodoin piti mukaantuman asianhaarain jälkeen. Tapahtumat saivat kuitenkin pian aivan toisen suunnan. Kevätpuoleen rupesi ukko sairastelemaan. Hän kääri vähitellen elämänsä purjeet kokoon ja laski vanhan aluksensa ijäisyyden satamaan. Tämä oli salaisesti Björnerin mieleen, sillä sen kautta hänen tilansa kohta muuttui.