VII.

Herrain hämmästys muuttui pian ihastukseksi, kun he lähemmältä tarkastelivat tuota tuntematonta ilmiötä; sillä Hulda oli tavattoman kaunis tyttö. Hänellä oli solakka, hyvin muodostunut vartalo ja ihmeen ihanat kasvot, ympärillä kullankellertävät kiharat, jotka riippuivat aaltomaisesti hänen hienoille ruusuisille poskilleen, joiden suloa vielä lisäsi hänen ihanasti viehättävät vaaleansiniset silmänsä. Koko hänen olentonsa osoitti lapsellista viattomuutta, joka selvästi kuvastui kaikissa hänen liikkeissään. Hän olikin vielä oikeastaan lapsi, sillä vasta äskettäin oli hän täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Mutta hän näytti olevan iloinen ja hyvä lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän haasteli luontevasti ja nauroi ääneensä muutamille mitättömille kohteliaisuuksille, joita vouti katsoi sopivaksi lausua hänelle.

Björner havaitsi salaisella mielihyvällä, että hänen tyttärensä näytti herroja miellyttävän ja niinpä asian laita olikin. Molemmat olivat mieltyneet tuohon nuoreen hilpeään tyttöön, joka heidän mielestään oli kuin kaunis ilmiö toisesta maailmasta. Keijukaisen tavoin liehui hän synkän, vakavan isänsä ympärillä kokien täyttää hänen pienimpiäkin toiveitansa. Björner ei näyttänyt kuitenkaan olevan liioin huvitettu hänen hyväilyistään, sillä hän pysyi aina ihan samallaisena. Toista oli molempien herrojen laita, jotka nyt tahdomme muutamalla sanalla esitellä.

Kruununvouti Klämming oli viidenkymmenen vuotias herrasmies, vartaloltaan vähäläntä mutta tanakka; hänellä oli lihavat loistavat kasvot ja pienet tirkistelevät silmät, joiden väriä ei ollut helppo määrätä, koska hän ei niitä milloinkaan pitänyt alallaan. Hän puhui yhtenään ja nauroi mielellään, mutta tavallisesti omille sukkeluuksilleen. Ylioppilas, eli oikeammin sanottu lääketieteen kandidaatti Rosén, oli pitkä, solakka nuorukainen, reipas ja hilpeä koko olennoltaan. Hänellä oli selkeä ja rehellinen katse ja suuret ruskeat silmät, joista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Rosén oli seurakunnan kirkkoherravainajan ainoa poika ja asui nykyään äitinsä luona naapuristossa. Hän oli vasta myöhempinä aikoina ja oikeastaan voudin kehoituksesta tehnyt tuttavuutta Björnerin kanssa ja ollut sitte aina kolmantena miehenä wirapöydän ääressä. Muuten hän ei ollut mikään "rahasihteerin" ihailija, sillä tätä hän piti ainoastaan sydämettömänä koronkiskojana. Häntä kuitenkin miellytti joskus wirapeli ja sen vuoksi hän salasi inhonsa sihteeriä vastaan.

Tänä ehtoopäivänä pelaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Sittenkuin oli juotu kahvia, otti Björner tyttärensä käsivarren, ja koko seura lähti ulos hänen viehättävään puutarhaansa, joka oli paraassa vihannuudessaan, sillä nyt oli Toukokuun loppupuoli.

Hulda nautti lapsellisella mielihyvällä kaikkea ihanuutta, mikä täällä ilmestyi hänen eteensä. Hän luultavasti ei ollut koskaan nähnyt mitään puutarhaa oikein läheltä. Jokainen kukka ja puu veti puoleensa hänen huomionsa ja herätti hänessä kummastusta. Hän tahtoi saada selvää pienimmästäkin seikasta. Björner selitteli kaikki tavalla, joka osoitti, että hänellä oli hyvät tiedot kasviopin alalla. Mutta kun hänen selityksensä kasvimaailmasta olivat vaan katkonaisia, niin rupesi Rosén laajemmin selittelemään ainetta. Hän puhui lämpimillä ja hehkuvilla sanoilla luonnon ihmeellisestä rikkaudesta, ja Hulda kuunteli ihastuksella hänen puhettaan. Hän ojensi Rosénille palkinnoksi pienen ruusunnuppusen, jonka tämä kiireesti kätki sydämmellensä. Björner huomasi sen ja rypisti hiukan tuuheita kulmakarvojaan, mutta vouti polki vihastuneena maata. Hänen mielestään oli tuo nuori kandidaatti tehnyt liian syvän vaikutuksen tyttöön ja hän rupesi sentähden itse suostuttelemaan tyttöä.

Molemmat herrat kokivat kilvan olla kohtelijaita Huldalle, joka näytti sydämmellisesti kiitolliselta ja iloiselta. Ilta kului hupaisesti ja hauskasti.

Myöhemmin illalla jättäessään hyvästi Rosénille, lausui Klämming:

— Pahuuksen oiva tyttö, tuo neiti Björner… Panee vanhan pojan ajattelemaan avioliittoa, he, he, he!

— Sen kyllä uskon, vastasi Rosén. — Hulda on rakastettavin tyttö, minkä olen nähnyt. Tämän jälkeen ei tuo ympyriäinen torni ole enää mikään kalastajain piinala, vaan rakkauden koti, jossa minä tuon tuostakin aion käydä.

— Niin minäkin, urahti Klämming.

Herrat pitivät sanansa. Balderinhaka tuli siitä hetkestä molempien kilpakosijain jokapäiväiseksi yhtymäpaikaksi. Björner oli kohtelijas isäntä ja Hulda rakastettava emäntä, jota oli mahdoton nähdä ja kuulla häneen ihastumatta. Vouti ja kandidaatti hehkuivat kumpikin lemmen tulesta. Ainoa, joka näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, oli Björner. Hän piti kuitenkin tarkalla silmällä Huldaa, jota hän ei koskaan jättänyt yksin kandidaatin kanssa, mutta niin usein kuin mahdollista voudin kanssa, sillä tätä hän näytti salaisesti suosivan.