VIII.

Vielä oli yksi kuukausi kulunut.

Oli Juhannuksen aattoilta.

Pienessä lehtimajassa, meren rannalla, lateli Joonas esiin muutamia lasia ja viinipulloja, jotka hän otti kopasta, ja Björner ja Hulda istuivat ääneti katsellen hänen tointansa.

— Se on hyvä, sanoi Björner Joonaalle. — Nyt voit sinä mennä veräjälle vieraita vastaan, jotka heti saat tuoda tänne.

Joonas meni matkaansa. Björner siirtyi lähemmäksi Huldaa, joka istui pää vaipuneena alaspäin, ja tarttui hänen käteensä kuiskaamalla puhuen:

— Päättävä hetki on kohta tullut. Ole nyt lapseni luja, ja näytä, että olet sellaisen miehen tytär, joka tietää mitä hän tahtoo ja joka ei koskaan peruuta päätöstään.

Hulda kohotti kaunista päätänsä ja katsoi isäänsä. Hänen kasvonsa olivat vaaleat kuin lumi, ja runsaat kyyneleet kimaltelivat hänen poskillaan, ja hänen rintansa kohoili kuin kuohuva meri. Hän puristi suonenvedon tapaisesti isänsä kättä ja nyyhkytti tuskin kuuluvalla äänellä:

— Sääli minua, hyvä isä!… Minä en voi… minä en tahdo olla rakastavinani… se on kauheata… Anna minun ajatella asiata muutamia päiviä!… Ethän sinä isäkulta toki tahdo tehdä ainoata lastasi ikäpäiviksi onnettomaksi!

Björner silmäili tytärtänsä kummallisesti ja lausui:

— Minä tahdon onneasi, rakas lapsi!… Sinä et käsitä sitä itse, ja sentähden on minun velvollisuuteni toimia… Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen minä taistellut, kärsinyt ja työskennellyt yhtä tarkoitusta varten, jonka minä vasta tämän yhdistyksen kautta olen saavuttava… Pitäisikö siis kaikki minun vaivannäköni menemän hukkaan yhden naisen valituksien tähden? Peräytyisinkö minä nyt kun jo seison toiveitteni rajalla? En, se ei saa, se ei voi tapahtua… Julma, kiittämätön lapsi!… Sinun täytyy totella, vaikka se olisikin uhraus, sillä sinun tuskasi eivät ole mitään verraten minun sielunvaivoihini ja kieltäymyksiini, joita pitkät vuodet olen kärsinyt.

Björner lausui viimeiset lauseensa äänellä, joka kuului niin kolkolta ja epätoivoiselta, että Hulda sitä peljästyi. Hän nousi äkkiä ylös ja lausui haaveksivaisella nöyryydellä:

— Isä! minä koetan täyttää toivomuksesi… Herra olkoon apunani!

— Kiitos, lapseni… Nyt huomaan minä, että '"sinä olet luu minun luustani!"; sillä Björneriläinen voi lujuudella kantaa kohtalonsa ja voittaa sen. Sinun kohtalosi on oleva suloinen. Minä tiedän ja ymmärrän sen paremmin kuin sinä. Pois siis kaikki turha valitus, kaikki huokaukset ja kyyneleet! Osoittau iloiseksi, vaikka rintaasi karvastelisikin.

— Minä tahdon koettaa, kuiskasi Hulda uudestaan ja huojensi ahdistettua sydäntänsä syvällä huokauksella.

Samassa tuli kolme herraa lehtimajaan. Ne olivat kruununvouti, kandidaatti ja seurakunnan pappi. Kaikki olivat juhlapukuun puetut, koska he olivat oikein kutsutut vieraiksi; ensimäinen kutsumus, jonka Björner antoi sitten kuin hän oli tullut tälle seudulle. Klämming oli huolellisesti puettu täyteen virkapukuun, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat kuin täysikuu.

Isäntä lausui vieraillensa tervetuliaiset, mutta emäntä ei virkkanut mitään. Hän tosin koetti hymyillä, mutta se oli kyyneliin sekoittunutta hymyilyä, "surua ruusunpunassa". Rosén huomasi heti, että jotain tavatonta oli tekeillä. Hän koki saada sitä selville Huldan kasvoista, mutta havaitsi selvästi, että tyttö vältti häntä, ja tämä seikka enensi vieläkin hänen uteliaisuuttansa.

Sittenkuin herrat olivat keskustelleet hetkisen, ja Klämming kaiken aikaa näytti oikein riemastuneelta ja iloiselta, tarttui Björner lasiinsa ja lausui:

— Hyvät herrat! Minulla on tärkeä syy, jonka vuoksi olen rohjennut kutsua teitä tänä iltana juomaan lasin tykönäni. Minulla on nyt iloinen uutinen ilmoitettava teille, että nimittäin ainoa tyttäreni on mennyt kihloihin ystäväni kruununvouti Klämmingin kanssa. Toivon, että te hyvät herrat tyhjennätte lasinne heidän onnekseen ja menestyksekseen!

Jos tulipommi olisi räjähtänyt Rosénin jalkain juuressa, ei hän olisi enemmän voinut hämmästyä kuin näistä sanoista. Lasi putosi hänen kädestään ja hän vaipui hämmästyksissään istumaan keinulaudalle. Samoin oli Huldan laita. Hän kaatui voimattomana isänsä syliin. Molemmat rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja kokivat näyttää iloisilta.

Klämming lähestyi kevein askelin morsianta, joka vavisten kuin haavan lehti liittyi hänen sivulleen.

Pappi piti komean onnentoivotuspuheen; mutta kandidaatti oli vaan vaiti ja ryyppeli.

Björner täytti lasit laitain tasalle ja kehoitti juomaan. Hän oli erinomaisen puhelijas ja kohtelijain isäntä mitä voi ajatella. Ei kukaan ollut kuitenkaan niin onnellinen kuin Klämming. Hän paimensi uskollisesti rakastettuansa koko illan, niin että Rosénin oli mahdoton kahden kesken koko ehtoona vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, vaikka hän sitä niin hartaasti halusi. Salaisella tyytyväisyyden tunteella näki hän kuitenkin, että Huldaa ylen määrin rasitti hänen ylkämiehensä kömpelöt kohtelijaisuudet. Tästä syystä hän lyijykynällä kirjoitti muutaman sanan paperille, jonka hän sopivassa tilaisuudessa sai pistetyksi hänen kouraansa. Sanat olivat seuraavat:

"Hyvä Hulda!

Sinä olet joutunut pahojen juonien uhriksi, mutta älä ole toivoton! Huomenna, isäsi ollessa tavallisuuden mukaan merellä, tulen minä luoksesi tänne. Sinä et koskaan ole tuleva Klämmingin puolisoksi."

Teeskennellen menevänsä johonkin emännän askareihin sai Hulda tilaisuuden lukea lapun. Hän tuli siitä hetkestä saakka ikäänkuin vähän iloisemmalle mielelle. Rosén sai kiitollisen silmäyksen. Jäähyväishetkellä jätti Hulda hänelle paperilapun takaisin ja oli siihen kirjoittanut:

"Minä odotan sinua!"

Ihastuneena suuteli Rosén noita muutamia sanoja ja lähti kotiinsa levolle, mutta ei hän sinä yönä nukkunut. Ja niin taisi olla Huldankin laita.