III.
Reading edition
Kanta-asukasten tuolla tapaa puuhatessa, seisoi yksinäinen mies läheisellä kallion kärjellä katsellen heidän askareitaan. Vesi tippui hänen vaatteistansa ja paljaasta päästänsä, niinkuin hän vast'ikään olisi noussut vedestä, ja arvatenkin lienee asian laita niin ollutkin. Hän oli kohtalaisen pitkä, voimakas vartaloltaan ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Leveä otsa, tuuheat kulmakarvat, leveät sieramet ja kaareva ylähuuli tekivät hänen jotenkin säännölliset kasvonsa kovan näköisiksi, joista muuten kuvautui lujatahtoinen sielu, kykenevä vaikka painisille kohtalon myrskyjen kanssa, joita hän tällä hetkellä näytti olevan valmis uhalla vaatimaan taisteluun kanssansa. Hän puristeli lujasti oikeaa nyrkkiänsä pauhaavalle merelle ja hääriviä ihmisiä kohden, puhuen itsekseen kumealla äänellä seuraavaan tapaan:
— Kaikkivoipa Jumala, sallimus tahi kuinka sinua nimittäisin! Miksi heitit minut tänne tälle autiolle kalliolle?… Minun pitäisi kai tällä hetkellä kiittää sinua, että sain pitää henkeni. Mutta ei… minä en tahdo, minä en voi, sillä… sinä olet armahtamaton… Petollinen, oikullinen ja myrskyävä meri! Miksi et sulkenut minuakin vihastuneesen syliisi, kuin sinä säälittä ryöstit kaikki mitä minulla oli?… Ja sinä kurja ihmisjoukko, joka taistelet tuolla saadaksesi muutamia joutavia hylkysälyjä! Eikö sinulla ole korvia? Pitääkö minun menehtymän kylmästä ja nälästä kuin kehnon koiran?… Vuoret ja aallot kuulevat varmaan ääneni, mutta sinä olet kuuro… minä olen huutanut, ja vielä kerran tahdon huutaa, niin että keuhkoni ovat pakahtua.
Tuo mies raukka, jonka koko ruumis silminnähtävästi vapisi kylmästä, päästi muutamia tuskallisia hätähuutoja. Meren kohina hämmensi kuitenkin hänen äänensä, niin ett'ei kukaan kuullut häntä. Hän vaipui sentähden masentuneena kivelle, kätki kasvonsa käsiinsä ja jupisi sortuneella äänellä:
— Kova kohtalo! Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, puuhannut ja työskennellyt kahtenakymmenenä pitkänä vuotena, on nyt meren pohjassa… minä tiedän kyllä missä se on; sillä tuolla — tuolla ulkona sitä kirottua karia vastaan pirstaantui laiva ja siellä arkku on upoksissa. Rauta ei pysy veden päällä eikä vesi voi hopeaa hävittää. Se lepää siis hyvässä rauhassa ja minä sen kyllä sieltä urkin ylös ajan pitkään. Mutta… ei kukaan kuuntele minun huutojani, ja kohta minä en jaksa enää… Kirottu hetki, jolloin mieleeni juolahti uskoa itseni merelle, joka on yhtä uskoton kuin hän… Hän… tuo kopea, ylpeä, joka myrkytti koko elämäni; mutta jonka minä nyt muutamassa päivässä olisin täydellisesti lannistanut ja nöyristänyt… Kaikki on kuitenkin nyt ohitse… Julma, sydäntä särkevä ajatus… julmempi kuin kaikki helvetin tuskat.
Viimeisiä sanoja lausuessaan nousi mies pystyyn ja loi vielä vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Äkkiä kirkastui hänen synkät kasvonpiirteensä ja ruumis sai luonnollisen jäntevyytensä. Kaksi soutajaa pienessä veneessä lähestyi vähitellen kallionkärkeä.
— Vihdoinkin, sanoi mies iloisella äänellä lyöden kätensä yhteen; — vihdoinkin tulee pelastuksen hetki ja toivon aurinko nousee jälleen pimitetylle elämäni taivaalle. Taivas, meri ja ihmiset! Minä tahdon vielä kerran kilvoitella kanssanne ja olen voittava, tahi… kukistun… Ei, en kukistukaan!… Niinkuin mies tahdon minä vielä masentaa kohtalon ja saattaa yritykseni onnelliseen loppuun… minä tiedän kyllä mihin aarteeni on kätketty ja enempää en tarvitse onneeni. Itse minä sen hankin esiin, vaikka työskentelisinkin vuosikausia. Lujalla tahdolla ja uskolla saapi vuoretkin siirtymään. Minulla on kumpaakin tässä asiassa, ja siis rohkeasti eteenpäin!
Miehen näin puhuessa, laski vene niemelle. Hän meni vakavin askelin sitä vastaan, mutta ei kyennyt itse nousemaan alukseen, sillä hän oli menehtynyt vilusta ja nälästä niin, että hampaat kalisivat ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Toisen merimiehistä täytyi kantaa hänet alukseen. He soutivat sitte kaikin voimin, sillä mies huononi huononemistaan. Kun he saapuivat toiseen rantaan, ei hän voinut puhua, vielä vähemmin käydä. Molemmat miehet kantoivat hänet käsissään erääsen kalastajamökkiin, jossa he hoitivat häntä niin huolellisesti kuin suinkin voivat.