X.

Monellaiset ajatukset liikkuivat Huldan mielessä hänen erottuaan oikeasta rakastajastaan. Hän olisi tahtonut mielellään rakastaa ja kunnioittaa isäänsä; mutta sitä hän ei voinut ajatellessaan niitä sanoja, joita Rosén oli maininnut hänen elämätavastaan. Hän kauhistui kuitenkin tuota pakotuumaa, ja kuta lähemmäksi päättävä hetki tuli, sitä levottomammaksi ja epäilevämmäksi hän muuttui. Mutta hän tiesi myöskin sydämmessään, että hänen tämän jälkeen oli mahdoton ojentaa kättänsä Klämmingille tuntematta suurinta inhoa. Hän olikin suoraan sanonut sen hänelle, oli palavasti rukoillen vedonnut hänen jalomielisyyteensä; mutta Klämming oli leikkiä laskien tehnyt turhaksi hänen muistutuksensa. Hän oli käyttänyt samaa keinoa isääkin vastaan, joka siitä vaan kiukustui ja vihastui. Hän päätti kuitenkin vielä uskaltaa yhtä keinoa. Hetki näytti suotuisalta. Björner istui polttaen piippua suuressa nojatuolissa tyttärensä ja raha-arkkunsa välissä. Hän silmäili jonkunmoisella tyytyväisyyden tunteella kumpaakin puolta, ja hänen totiset kasvonsa olivat tavallista lempeämmät. Hulda laski ystävällisesti käsivartensa isänsä kaulalle ja suuteli kyynelsilmin hänen korkeaa ryppyistä otsaansa. Hän lankesi sitte polvilleen hänen eteensä, ja lausui kädet ristissä rukoilevalla äänellä:

— Kallis, rakas isä! Minä olen koettanut tehdä sinulle mieliksi, mutta… minä en taida, minä en voi… minun voimani lannistuu… Sääli minua!

Björner katseli kauan tytärtänsä liikutuksen tunteella. Hän tarttui sitte hänen käteensä ja sanoi:

— Nouse, lapseni! Minä en ansaitse mitään polvistumista. Itse tein minä kerran samoin, mutta en tee sitä enää… Minua herjattiin, pilkattiin, ja mikä oli vielä pahempi: nauraen potkaistiin minut ulos sentähden… Minä tahdon olla armahtavampi. Asetu tänne rinnalleni! Tahdon lyhyesti kertoa sinulle elämäni vaiheet. Jos sinulla on sittenkin rohkeutta vastustaa toivomustani, niin ei ole se minun vertani, joka juoksee sinun suonissasi.

Hulda totteli kehoitusta. Björner pyyhkäisi muutaman kerran otsaansa ja alkoi kertomuksensa näin:

— Minä olen varmaan kova ja kummallinen sinun mielestäsi, lapseni! Kuitenkin sykkii sydän rinnassani; sydän, joka on liekinnyt kaikelle kauniille ja ihanalle maan päällä, mutta joka aikaisin tuli heitetyksi kärsimyksien tuleen, jossa se melkein on palanut tomuksi ja tuhaksi… Kohta minulla ei ole mitään sydäntä enään. Täytymys vaatii niin. Monena pitkänä vuotena olen työskennellyt sen turmioksi, kiihoitettuna siihen seuraavasta tapauksesta, joka oli ensimäinen aihe minun kurjiin elämän kohtaloihini.

— Minä olin terve ja hilpeä ylioppilas, joka pääasiallisesti omilla ansioillani autoin itseäni eteenpäin maailmassa, koska vanhempani, vähävarainen lukkarinperhe, aivan vähän tahi eivät ollenkaan voineet minua auttaa. Minä lueskelin, olin kotiopettajana ja kävin kulkuani eteenpäin rohkein askelin. Kahdenkymmenen vuotiaana olin minä suorittanut kameraalitutkinnon ja päättänyt matkustaa Tukholmaan, jossa aioin kääntyä virkamiehen uralle. Mutta kun minulla ei ollut mitään matkarahaa, rupesin minä joksikin ajaksi kotiopettajaksi erään rikkaanlaisen henkikirjurin perheesen etelä Skånessa. Isäntäni ja minä tulimme hyviksi ystäviksi. Hän oli laiska kirjoitusmies, mutta kunnollinen maanviljelijä, jonka suurin nautinto oli herkulliset ateriat. Minä toimitin hänen virkaansa, jota minut muutaman kuukauden kuluessa määrättiin omin neuvoin hoitamaan. Henkikirjurilla oli hupainen perhe, varsinkin eräs yhdeksäntoista vuotias tytär, nimeltä Estrid. Hän oli viehättävän kaunis kuin Juno ja majesteetillisen komea kuin kuningatar. Hänen mustat hiuksensa olivat kuin loistava verkko ruusutarhan ympärillä, ja hänen ruskeat silmänsä kuin kaksi polttopeiliä, joissa oli kalkkalokäärmeen lumoava katse. Minä ihastuin silmittömäksi, hurmaannuin, tahi oikeammin sanoen minä olin tenhottu. Rintani oli kuin kiehuva tulivuori, jonka, täytyi purkautua ettei sydän olisi kappaleiksi hajonnut. Eräänä onnellisena hetkenä ilmaisin minä hänelle rakkauteni, joka ei jäänyt vastausta vaille. Hän vannoi minulle ijäistä uskollisuutta, ja vala vahvistettiin suuteloilla, jotka vielä polttavat huulillani kuin hehkuvat hiilet. Minä tulin melkein mielettömäksi ilosta, ja taivaallisen iloisia olivat ne päivät, jotka sain elää. Vanhemmat katselivat suostumuksella rakkauttamme. Me elimme kihlattuna parina suurimmassa vapaudessa. Kesäöitten puoliväliin istuimme puutarhassa kuunnellen satakieltä, ja nautimme hetkiä, joita ei yksikään kuolevainen voi selittää. Estrid näytti rakastavan minua kiihkeästi. Sen hän osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja minä — minähän olin onnellisin kuolevaisista… Mutta eipä Aatamikaan saanut olla kauan paratiisissa… Estrid, tuo kaunis, sydämmellinen, jumalainen Estrid, oli teeskentelijä, paholainen naisen hahmossa, kyykäärme, joka vuodatti sydämmeni täyteen myrkkyä, sillä hän rikkoi valansa ja pilkkasi minua.

Björner keskeytti puheensa. Hulda katseli häntä sääliväisesti, sillä hänen kasvoistaan heijastui tällä hetkellä syvä kärsimys ja viha, jotka herättivät sekä sääliä että kammoa. Hulda odotti jatkoa, sillä Björner puhui lämpimyydellä ja miellyttävällä innostuksella. Hän alkoi jälleen:

— Hurmaukseni kesti kolme kuukautta. Tuli kosija, jolla oli satatuhatta riksiä, ja Estrid antoi hänelle heti kätensä ja sydämmensä. Tämä oli nuorukainen, jolla ei ollut tietoa eikä arvoa, niin että vaikuttavana syynä Estridin menetystapaan oli rikkaus. En tahtonut alussa uskoa, että hän tarkoitti totta, ja kun minä tulin siitä vakuutetuksi, että asian laita oli tosiaan niin, vannotin minä kaiken nimessä, mikä pyhää on, häntä luopumaan aikomuksestaan, koska minä muuten tulisin ikipäivikseni onnettomaksi. Minä lankesin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja rukoilin vielä edes yhtä lempeää silmäystä, mutta hänen kauniit silmänsä ilkkuivat. Hän sanoi minulle suoraan, että minä olin köyhä raukka, jonka ei koskaan pitäisi ajatellakaan kihlata ketään tyttöä, koska minä en kumminkaan voisi häntä elättää. Minä vedin todistukseksi rakkauteni ja tulevaisuuteni, mutta hän nauroi kumpaakin ja käänsi ylenkatseellisesti selkänsä. Se oli kauhea hetki. Alakuloisena käännyin hänen vanhempiensa puoleen, mutta hekin moittivat minua köyhyydestäni ja kohtelivat minua kylmyydellä ja ylenkatseella. Isä osoitti minulle suorastaan ovea. Minä tottelin paikalla. Sortuneena, petettynä ja pilkattuna, jätin minä rakkauteni paratiisin ja vannoin mielessäni ijankaikkista kostoa hänelle, käärmeelle paratiisissa, joka minut sieltä karkoitti. Hänen uskottomuutensa ei minua niin paljoa vaivannut kuin se kylmä pilkka ja ylenkatse, jolla hän minut työnsi takaisin; pilkka, jota en koskaan voi unhoittaa, sillä siitä hetkestä saakka olen elänyt ainoastaan kostaakseni. Minä vannoin itsekseni tulevani vielä kerran sadantuhannen riksin omistajaksi; sillä ilman tätä summaa en voisi panna kostotuumaani täytäntöön. Kuinka minä olen taistellut, kärsinyt ja kieltäytynyt kaikesta valani tähden, sen saat nyt kuulla.

— Koko omaisuuteni kannalmuksessa selässäni, seurasin eräässä jaalassa Malmöstä Tukholmaan. Minä sain heti paikan ylimääräisenä virkamiehenä kamarioikeudessa, jossa minä tein työtä yöt päivät virkamiehen uralle päästäkseni. Pian huomasin kuitenkin, että tämä oli jotenkin palkatonta työtä, ja kun rahoja etupäässä tarvittiin aatteeni toteuttamiseksi, niin koetin minä kaikin tavoin niitä ansaita. Minä sahailin halkoja isännälle huoneen hyyrystä; ruokani maksuksi harjasin matkustajain vaatteita hotelleissa; ja ansaitsin vaatteeni siten, että hoidin erään räätälin tilikirjoja. Olinhan minä sillä välin asianajajanakin, ja siinä virassa minulla oli parhaimmat tuloni. Sillä tavalla ansaitsin tosin rahaa, mutta eipä ne tahtoneet riittää. Minä rupesin silloin koronkiskojaksi; mutta tämäkään elinkeino ei suuresti hyödyttänyt, sillä liikepääomani oli sangen vähäinen. Älykkäällä hoidolla se kuitenkin vuosi vuodelta kasvoi. Vihdoin tulin tutuksi sinun äitisi kanssa, jolla oli kymmenentuhatta riksiä, jonka tähden minä nain hänet, varsinkin kun hän oli erittäin kaunis nainen. Hänen myötäjäisensä olivat suuri lisäys kassaani. Liikkeeni suureni nopeasti. Pian oli minulla tuo määrätty summa koossa ja nyt olin saapunut toivottuun päämaaliini, minulla oli vaan tehtävänä asiasta lopullinen päätös. Tällä hetkellä kuoli äitisi. Sinä olit silloin kolmevuotias. Minä majoitin sinut kunnioitettuun porvariperheesen ja valmistauduin vuorostani kostamaan, seuraavan tuuman mukaan.

— Aina siitä saakka kuin minä jätin Skånen, olen minä erään ystäväni kautta kotiseudulla pitänyt tarkoin silmällä tuota uskotonta. Kaikki hänen elämänvaiheensa ovat minulle tunnetut. Estridin sulhanen osti omaisuudellaan pienen herraskartanon, ja heidän häänsä pidettiin loistavalla komeudella. Mutta kauan ei heidän autuaallinen onnensa kestänyt. Estrid oli turhamainen, kopea ja ylpeä. Hän köyhdytti muutaman vuoden kuluessa miehensä. Heidän täytyi myydä tiluksensa ja siitä ajasta saakka on hänen miehensä ollut työvoutina samassa kartanossa. Aikomukseni oli nyt ostaa ja maksaa tämä tilus. Minä olisin tämän kautta osoittanut tuolle ylpeilijälle kuinka väärin hän teki hyljätessään minut. Hän oli ivannut minua köyhyyteni tähden. Nyt oli tullut minun vuoroni. Minä olisin maksanut samalla mitalla. Tuon pöyhkeän uskottoman lemmittyni piti tulla minun nöyräksi palvelijattarekseni ja syvästi saisi hän katua käytöstänsä minua kohtaan. Hänen piti langeta polvillensa minun eteeni ja… tulla sysätyksi takaisin.

— Sellainen oli se kosto, jota minä kahdenkymmenen vuoden kuluessa mietin panna toimeen. Hetki oli tullut, aseet olivat valmiit ja sydämmeni riemuitsi ilosta. Minun satatuhatta riksiäni puhdasta hopearahaa olivat säilytetyt pienessä raha-arkkusessa. Minä tahdoin tätä rahalajia, että Estridin ylpeät silmät jäisivät kummastuksesta selälleen katsellessaan häikäisevää aarrettani. Se oli tuhmuus, jonka minä kalliisti sain maksaa. Laiva, jossa minä matkustin, joutui haaksirikkoon ja minun aarteeni vaipui meren syvyyteen. Itse jouduin minä puolikuolleena eräälle paljaalle kallion kielekkeelle. Se oli kamala, hirveä, kirottu hetki. Kaikki oli kadotettu!

Björner nousi viimeisiä sanoja lausuessaan seisoalle ja astui kiivain askelin muutaman kerran yli lattian. Hänen leveä rintansa kohoili valtavasti ja hänen silmänsä salamoivat. Hän osasi kuitenkin hillitä pian itsensä ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä:

— Sanoin että kaikki oli kadotettu, mutta niin ei ollut, lapseni! Entinen rohkeuteni ja luja tahtoni olivat minulla jäljellä, virkistyneinä siitä iloisesta toivosta, että minä pian löytäisin kadonneen aarteeni. Minulla oli myös tuhannen riksiä lompakossani. Tällä pienellä summalla aloin minä työskennellä, toimia ja puuhata uudestaan. Minä olen viidessätoista pitkässä vuodessa lukemattomilla vaivoilla ja itsekieltämyksillä kartuttanut tämän summan viideksikymmeneksi tuhanneksi riksiksi, jotka ovat tuossa arkussa säilytettyinä. Koko aikana olen minä joka päivä etsinyt aarrettani meren pohjasta, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen vuosi sitten jättänyt koko toivoni löytää sitä, ja sentähden olen minä ajatellut toisen keinon saada tuo määrätty summa täyteen suorempaa tietä, sillä palavalla kärsimättömyydellä toivon saavani aikomukseni täytäntöön. Minä tiesin, että sinä olet nuori ja kaunis, ja minä kerroin sen Klämmingille, ja hän on ainoa, joka tuntee minun puuhani. Hän päätti ottaa sinut puolisokseen, jos hän sinuun mieltyisi. Sitte minä heti saisin rahaa toteuttaakseni kauan odottamat toiveeni… Nyt sinä tiedät kaikki… Ei, et puoltakaan vielä… sillä ei mikään ihmispovi voi aavistaakaan neljättä osaa edes niistä tuskista, joita minä olen kärsinyt neljäänkymmeneen vuoteen. Eikä kukaan saa niitä tietääkään. Turhitta valituksitta kestän minä kohtaloni, vaikka viimeinen toivonikin raukenisi… Työni he kyllä saakoot tietää ja tuomita. Tee sinäkin johtopäätöksesi, lapseni! Tämän paikan olen minä omin käsin kurjan näköisestä maasta muodostanut ihanaksi paikaksi, jolla ei ole koko tässä saaristossa vertaistansa kauneudessa. Mutta en minä ole sitä tehnyt rakkaudesta luonnon kauneuksiin, niinkuin monet luulevat. Minä olen kauan sitte ollut välinpitämätön sellaisista lapsellisuuksista. Sen olen tehnyt ainoastaan saadakseni rahaa, koska minä heti ensi hetkestä huomasin, että siitä myytäessä tulisi jollekin rikkaalle kaupunkilaiselle kaunis suviasunto. Mitä edeltäkäsin arvasin, se on nyt käynyt toteen. Se on nyt myyty viidestätuhannesta riksistä. Niin muodoin on raha aina ollut silmämääränäni, enkä koskaan ole erehtynyt määrätyssä tarkoitusperässäni. Minua on siitä syystä pidetty kovana ihmisenä, koronkiskojana, niinkuin olen ollutkin, mutta ainoastaan saavuttaakseni tarkoitukseni. Nyt en enää tahdo olla sellainen. Minä tahdon tästälähin nauttia elämän suloutta; tähän saakka olen minä maistanut ainoastaan sen karvautta. Kaikki riippuu kuitenkin sinusta, lapseni! Sinä voit kieltäymällä avioliitosta lykätä kostoni joksikin ajaksi, mutta estää sitä et voi koskaan… Tee nyt kuinka sinua haluttaa ja miten sydämmesi sallii.

Hulda ei pitkään aikaan vastannut mitään. Björnerin äänessä ja liikenteessä oli niin paljon surua ja epätoivoa hänen puhuessaan, että Hulda ei voinut muuta kuin tuntea syvää sääliä. Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja sanoi:

— Isä raukka! Sinä olet kärsinyt kauheasti, mutta sinä olet lähtenyt alusta aikain väärästä katsantokannasta. Sinä olet unhoittanut jättää koston Herralle, joka yksin oikein tuomitsee. Siksipä on Jumala rangaissut sinua vastoinkäymisillä pyrinnöissäsi, sillä Hän ei kärsi, että ihmiset ryhtyvät Hänen oikeuksiinsa. Hänen oppinsa on tämä: "Anna anteeksi, niin tapahtuu sinullekin anteeksi antamus!" Jumala on suuri armossaan ja…

— Ei mitään saarnoja, keskeytti Björner. — Ajattele minun pitkää kärsimystäni ja tee päätöksesi. Jos sinä tahdot kieltää isältäsi hänen ensimäisen ja viimeisen pyyntönsä, niin jääköön asia sillensä. Minä en tahdo valittaa. Vielä kerran tahdon panna rahani liikkeesen, kunnes olen saanut kootuksi määrätyn summan… Tuo ylpeä, uskoton olento, joka on myrkyttänyt koko elämäni, on vaipuva jalkojeni eteen ja katuva sopimatonta käytöstään. Tämän olen minä vannonut, ja mies ei peruuta valaansa… Sinä olet kuullut päätökseni; salli minun myös kuulla sinun! Kuitenkin… sinä olet nainen, ja sentähden minä annan sinulle ajatusaikaa.

Björner nousi seisoalle ja ojensi itsensä suoraksi. Hänen miehevistä kasvoistaan näkyi luja päättäväisyys ja levollinen maltti. Hulda ei voinut muuta kuin ihmetellä tuota lujatahtoista miestä. Hän lupasi ottaa asian tarkoin miettiäksensä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli Klämming. Björner vastaanotti hänet hymyillen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Hulda istui vaipuneena syvällisiin mietteisiin.