KIISTELYSTÄ KIELEN PÄÄLTÄ VALTIOPÄIVILLÄ 1894.

Jo nyt soisi Suomen kansa Kielikiistat loppuviksi. Sitä toivoo Suomen kansa, Että jo ajalla ennen Oisi päästy päätöksissä Vallallensa vanttuhista, Ruotsin kahleista kovista, Jota ruotsikot rumasti Vielä nytkin viivyttävät. Eivät soisi ensinkänä Miestä miehestä tulevan, Ottavan omin varoinsa Aikamiehen askelia, Saapuvan sillen sijallen, Jossa Ruotsi rehevänä Ijän kaiken istununna. Paljon on jo Suomi päässyt, Paljon viel' on pääsemättä Kahlehistansa kovista; Jos vaan vertaamme jälellen Vuotta kuusikymmenisen, Kuin oli vielä ruotsin valta Ylimmillensä yletty, Koulut kaikki kaupungeissa Ruotsin rahkeissa kovissa; Mistä sai nyt kansan lapset Oppia nyt ollenkana? Oli tuohon tyytyminen Oman vanhemman opillen. Kun oli vielä vanhempamme Aivan oppimattomia; Samoin suomeks' kirjallisuus Sekin ol' varsin vähässä. Samoin kaikki virkakirjat Ne oli ruotsiksi rykätty Eikä suomella omalla, Talonpojan tuttavalla. Vaan ei vieläkään viikingit, Herrat ruotsikot rupeisi Suomenkieltä suosimahan. Aina vaan he väittelevät, Kielikiistoja pitävät, Niinkuin näissä valtioissa, Sanomalehdissä samaten Paraan mahtinsa panivat Kiistellessä kielen päältä, Että pitäis heillä olla Ylivalta, ylivoima, Olla päänä, päsmärinä. Suomalaiset saavat olla — Mitä pöydältä putovi, Alta ottoa muruja. Ihme on ikäni ollut, Minun kumma mielestäni, Mist' on jäänynnä jälellen Ruotsinkielen ylivalta, Vaikk' on väkensä vähäinen, Kaikesta osa kaheksas. Jo nyt soisin Suomelleni, Että nousis nuori kansa, Suomen poiat pontevasti, Herrat niinkuin talonpoiat; Oisi meillä yksi mieli, Yksi mieli, yksi kieli, Yhdet armaat ajatukset Kerroksissa kaiken kansan. Niin mä luulisin lopuksi Kielikiistain katkeavan, Vähenevän väittelyiden.