EERO VARIS ALBERT KUKKOSELLE

Saanko minäkin sanoa, Poika parraton puhua, Isännällen ijällisellen, Hopeahapsellen hyvällen. Tämän päivän päähän päässyt, Vuosikaudet vieritellyt, Täysikymmenten luvussa Seitsemännen saavuttanna. Siis on aikaa jo eletty Albertilla aikalailla, Tie on pitkä tallustettu, Polku kaitainen kulettu, Elon askeleet otettu. Kuitenkin on kunnialla Tämä Kukko kulkenunna Elon teillä ahtahilla. Ei oo viina vietellynnä, Eikä polkenna puteli Miehen mainetta, nimeä. Ei oo uni uuvuttanna Virumahan vuotehella, Lojumahan laiskan lailla. Ain' oli eellä ensimäissä Töissä, toimessa todella, Neuvomassa nuorempia Työtä vääntämään väellä, Hiki päässä heilumahan. Vielä ehti ensimäisnä Kuntalaisena kävellä, Kokoukset koplotella, Joiss' oli aina johtajana, Puhujana puolestamme. Vielä virret viimeiseksi Laittoi aina laulettavat.

Siis nyt suonetten sanoa, Ilmituoda mun iloni Kaiken nuorison nimessä, Kunniani, kiitokseni Niistä neuvoista jaloista, Opin oivan antamasta, Jonka näissä nähdä saapi Kävellessä katsomassa Tämän talon tanhuvia; Niissä ahkeruus näkyypi, Työ ja toimi tunnetahan Nuorten neuvoksi jaloksi, Kansan kasvavan varaksi.

RUNOILIJA PENTTI LYYTISEN PATSASTA PALJASTAISSA 29 p. heinäk. 1900.

Mistä saisin nyt sanoja, Lausehia luontevia, Kun on alkaissa asian Ajatukset ahtahimmat, Kun on kielet kankeiksi Käyneet Väinön kantelessa Nykyajan asujillen, Laulun mahti laulajillen Rautalammin rantasilla. Toista oli aika ennen, Kun me katsomme jälellen Kulunutta aikakautta, Vuosisadan alkupuolta: Ei ollut lamassa laulut, Virret veisaten vähennä, Ruostununna runon mahti, Kun ne ukkoset elivät Rautalammin rantamailla. Niit' oli nuottue nimeltä, Kokemass' oli kolme miestä: Ensin kuulu Korhosemme, Suurin laulaja Savossa, Sitten pillit pienen Pentin, Toimen miehen Toholahden Kaikuivat joka kylässä; Vielä virret Ihalaisen, Jussin juttuja monia Ompi mielessä monella, Varsinkin on vanhemmilla. Ei silloin sivuhun jäänyt, Mit oli maassa merkillistä, Se lauluksi laitettuna, Runopukuhun puettu. Siis pitäisi Suomen kansan Muistaa maamme laulajoita, Antaa näillen suuri arvo Edesmenneillen monillen, Runoilijoillen runsahillen. Se on lahja Luojan lahja, Se on lahja synnynnäinen; Niit' ei synny joka päivä, Ei vielä monta vuodessakaan. Niinpä ovat nämä hetket Sitä varten valmistettu, Pienen Pentin penkereellen Panna tässä patsas ylös, Laulajallen muistomerkki Hautakummun kunniaksi Sillen maallen siunatullen, Missä kaikki matkamiehet Vaivoistamme väsyneenä Saamme laskea levollen. Vielä virkkaisin enemmän, Lausuisinpa laulajoista, Vaan kun puuttunen puhetta, Laviampaa lausumista. Kun ois miehellä minulla Koppa Paavo Korhoselta, Täysi tietäjän sanoja, Eli Pentiltä puheita, Lyytiseltä lyijypännä, Ihalaisen innostusta, Kyllä sitten kuulisitten, Sanomist' ois sangen paljon. Vaan on miehet menneet meiltä, Tulleet turpehen omaksi; He vaan jättivät jälellen Perinnöksi poikasillen Laulut suuret lapsillensa. Siispä suosi vielä nytkin Rautalammin rantalainen, Kansa nuori kasvavainen, Älä heitä hylkyteillen Kuihtumahan runokukkaa, Vaan sä koeta kostutella, Tainta vielä virkistellä, Että se eläisi henki, Mik' oli miesten muinoisien Eikä jäis mahti maanrakohon, Vaikka mahtajat menevät. Niinpä tämän laulajakin Ompi ollut oppipoika Pitäjässä runomiesten; Kun on seutu synnyttännä Niinkin monta merkillistä, Laadullista laulajata, Joitten muistollen mukailin, Runorivit kirjoittelin Patsasta nyt paljastaissa, Itsekki ijän lopussa, Kohta haudan partahalla. Ehkä kohta katkeaapi Senkin kieli kanteleesta. Kuitenkin tään kirjottelin, Runomuotohon mukailin, Kun vielä vaativat minua Lausumahan lausuntoni Patsasta nyt paljastaissa.