PYHÄ SONTIAINEN (continued 9)

— Te kerroitte minulle paljon lapsuutenne ajasta. Te kuvasitte minulle portonlapsen hirvittävän yksinäisyyden maksavien miesten ja maalattujen naisten keskuudessa, joista yksi kutsui itseään hänen äidikseen. — Sellaisia lapsia on paljon. — Menkää ja pelastakaa lapset porttoelämästä! Riistäkää ne jo elämän aamuna yhteiskuntapaheen ahnaista kynsistä! Ottakaa suojaanne turvattomat tyttölapset, jotka — niinkuin te, kulkevat kaduilla, katsellen sen elämää suurin, tarkkaavin silmin, kerjäten ravintoa ruumiilleen ja sielulleen. Langenneita naisia ei voi enää pelastaa.

— Mutta lapsia voitte suojella. Ne voitte kääriä kaapuunne. Teillä on kyllin rahaa. Tämä ei ole toteuttamaton haave, se ei hajoita voimianne, se ei kysy teiltä yliluonnollisia ponnistuksia. Perustakaa lapsikoti! Joka lapsen kautta, jonka otatte turviinne ja jonka kasvatatte elinvoimaiseksi ihmiseksi, olette kantanut nöyremmän uhrin sille Jumalalle, joka asuu teissä itsessänne, kuin jos teidän onnistuisi toteuttaa jokin Hornerin hullutuksista! Ettekö usko sitä itsekin?

Joszi vaikeni. Petroolilamppu, joka sauhusi pöydällä, sulki molemmat punertavaan, usvaiseen piiriinsä. — Tuhansia tähtiä tuikki ikkunasta sisään. Taivas näytti niin läheiseltä, että olisi voinut sitä käsin koskettaa.

Siitä nurkasta, jossa Milada istui liikkumatta, käsi otsalla, kuului hänen sävyisä äänensä hiljaa kuin itsekseen.

— Nyt käsitän elämäni oikein. En olisi voinut elääkään niin helposti monta surullista vuotta ja kestää niin monta tuntia, jotka olivat raskaat ja sisällyksettömät, jolloin minä hieroin rakkauden kauppaa rahasta, palvelin ja kumarsin herroja, jos en olisi sisimmässäni tuntenut, että tuo kaikki, vaikka se näytti elävältä, ei ollut muuta kuin kevyt piirros, jonka saattoi märin sormin pois pyyhkäistä. — Nyt vasta huomaan, miten pintapuolinen ja varjontapainen koko kokemussarjani oli.

— Ja kuitenkin. Siinä muodostui jo tämä alku, se uusi varma viiva, jota myöten minun piti kulkea. — Löytääkseni sen ja oivaltaakseni sen, täytyi ensin tapahtua näin paljon. — Kaikki tapahtumat, nuoruuteni ja Miller, Horner, Gust ja nämät tunnit teidän seurassanne olivat välttämättömiä, jotta saatoin löytää uuden urani alun. — — Ensi kerran käsitän tämän. — Kiitos!

Milada nousi seisomaan ja tarttui hattuunsa. — Juhlallinen päättäväisyys näkyi hänen ankarissa kasvoissaan.

— On yö, sanoi Joszi, ja te menette. Noh niin, tällainen kamari ei houkuttele jäämään. — Hän kiersi sauhuvan lampunsydämen alas.

Milada sanoi: Päinvastoin oli oloni täällä ihmeellinen. — Kaikki oli kummallista. Mutta minun täytyy järjestää paljon. Talossa tarvitaan minut. Minua odotetaan sinne.

Hän ojensi Joszille molemmat kätensä.

— Hyvästi!

Joszi tarttui Miladan molempiin käsiin oikealla kämmenellään ja pusersi niitä. —

— Hyvää yötä siis! — Vahvoin askelin astui Joszi ovea kohden.

— On pimeää, varokaa, huusi hän Miladan jälkeen.

— Kyllä minä näen mennä, kuului Miladan ääni vastaukseksi.

* * * * *

Pyhän Sontiaisen kunniaksi laadittu lähetyskirje ja laulu.

Miladae, reginae prostibulorum (Miladalle, prostitueerattujen valtiattarelle), kuuluisalle oppilaalleni ikuiseksi muistoksi sen omistamana, jonka kymmenen karvaista pirua vetää alas helvettiin.

Oi, terve, sinä Pyhä Sontiainen! Nyt istut ylhäällä ja versot rapakossa. On kruunu päässäsi, ja lasket kultavettä… Ha, sen teimme hyvin, teimme molemmat. Vaan älä naura minulle sun lantalinnassasi! Silloin halkeat varmaan! Varo, Sontiainen! Sa likalemmittyni sa öisen elämäni ainoinen kultatäplä. Mit' oisin ilman sinua? Elähtänyt ja kuollut ja narri… Kun kahlehtivat käteni, sitoen minut kapaloihin, niin nauran ha, ha, ha! Ma mietin, olen Luoja. Ma tuhansien, haisevien joukosta tuon löysin terveen, kallihin, ja makean kuin makein marja: Sun!

Oi, terve, Pyhä Sontiainen! Sa aurinkoinen maan mullassa oot itse päivä, elon loassa… — Vaan varo! Ma, Luojasi, olen vaan narri… Kaikki on puolinaista, siis kuule neuvoni: Älä poistuos linnasi kammiosta! Löytyy pahoja konnia, heille sama on kaikki, perhonen tahi sontiainen, He polkevat jalallaan! Mun hulttioeloni päivä on sammunut, musta! Varo, mun Sontiaisein!

Opettajasi, johtajasi ja salatoimija Arnold Egydy Horner. kutsuttu "Lökäpöksyksi."

* * * * *

Neiti Miller oli sijoutunut asumaan pieneen vuokrahuoneeseen laitakaupungilla kuuromykän työläispariskunnan luo. Aamusta varhain iltamyöhäseen istui hän ikkunan ääressä lukien "Katoolilaisen vuorisaarnan" vanhoja vuosikertoja. Tahi sitten hän oleskeli keittiössä kurkaten kirjeentuojan perään ja yrittäen huutaen ja viuhtoen saada kuuromykän akan käsittämään, että häntä odotti jokin ihmeellinen ylennys. Miladaa, joka kävi hänen luonaan joka päivä, kiusasi hän epäilyksillä, kyselyillä ja kärsimättömillä ärähdyksillä.

— Minä olen aina sanonut, minulle ei onni koita, — saattepa nähdä, Milada, en pääse koskaan rauhaan. — Ja miten minua kiusaaja vaivaa. — Kun minun pitää rukoilla, muistuvat nuo kirotut Punatalon ihmiset mieleeni.

Vaikka hän sieluntuskissaan oli unohtanut menneisyytensä, oli hänellä salaa kiduttavia mielikuvia siitä miten paljon Spizzari voitti liikkeessä, mitä rahasummia hän päivittäin kokosi ja miten paljon hän kulutti turhaan, nyt kun Miller ei voinut liikettä valvoa omin silmin. — Hän tiesi niistä uutisrakennuksista ja uudistuksista, joita Spizzari suunnitteli, ja vapisi levottomana kun ei saanut niistä lähempiä tietoja, mutta salasi sen kouristuksentapaisesti tekopyhään kauhuun ja tuomitsemiseen.

Se vaaleanpunanen puuteri, joka Punatalossa oli peittänyt hänen kasvojensa kellertävyyden, oli nyt poissa, ja hänen nahkakuiva, ruskeantäplikäs ihonsa näkyi taas. — Hän piti hiuksiaan sileästi kammattuina, hänen laihaa ruumistaan ei verhonnut enää silkki. Hän oli puettu mustaan, kiillottomaan villapukuun, jonka valkoiset kalvosimet ja kaulukset muistuttivat nunnapukua.

— Jos tietäisitte, miten sieluni on autuas, sanoi hän Miladalle, — minä elän rauhallisena, pelkäämättä yötä, kuulematta melua, noitten roistojen synnillistä elämää! — Jumala minua varjelkoon! En enää koskaan muistele heitä.

Jos Milada ei saapunut joka päivä, niin Miller lähetti kaupunginlähetin hänen luokseen, jonka piti kohta komentaa hänet mukaansa, ja silloin hän otti Miladan uhaten ja soimaten vastaan.

— Riittämättömyys on mailman palkkio! Minähän olen tehnyt teistä hienon naisen, prinsessan! Ja nyt hylkäätte minut elämäni vaikeina hetkinä. Nyt te maklakoitte tietysti tuota juutalaisnaista… Minun luonani saitte vaan noudattaa rakkaushalujanne. Mutta kyllä tuo osaa liikkeestä rahaa "pusertaa." — Eikö niin sanoi Miller kateellisena ja ahneena.

— Tehän olette kai myös jotain ansainnut liikkeellä?

— Sekä Te myös! Te olette osannut ajaa omaa asiaanne, Milada. — Mistä Te olette kaapannut itsellenne noin paljon rahaa? — Teidän omaisuutenne on kasaantunut kolmikertaisesti, neiti!

— Älkää aina puhuko rahasta! — Se hermostuttaa minua. — Minulla on nyt muita iloja. — Jeesus on minun sulhaseni.

Pohjaltaan hän pelkäsi kuin houkkio, että Milada jättäisi hänet, ennenkuin hän pääsisi luostariin; hän rukoili ja vannotti Miladaa puhumaan avoimesti suunnitelmistaan ja tulevaisuuden tuumistaan; "hänhän piti Miladasta kuin äiti tyttärestään."

— Enhän tiedä itsekkään, hyvä neiti, mihin lähden. Berliiniin en ainakaan matkusta. Enkä voi oleskella Punatalossakaan, koska se on korjauksen alainen. — Ehkä lähden jonnekin maalle, mieluimmin vuoristoon — lepäämään.

— Vuoristoon? Jos te huolehditte minusta, Milada, kunnes pääsen Jumalan armosta osalliseksi, niin voitte saada taloni, jonka perin kunnianarvoisalta isännältäni. Sen piti olla vanhojen päivieni asuntona, kuin autuaasti kuollut huolenpidossaan päätti. — Minä vuokraan sen teille halvalla, en tahdo kiskoa rahaa teiltä.

— Minun pitäisi ostaa, neiti, sanoi Milada äkkiä, — sellainen pieni talo!

— Se oli viisas päätös. Siinä on neljä huonetta alhaalla, neljä ylhäällä. Voitte vuokrata osan kesävieraille. Meillä asui siellä kerran kenraali… Siinä on puutarha, jossa on vihreä aita ja kukkia. Sitten on siinä potaattimaa ja vähän vihannesmaata ja ihana ilma on siellä. — Saatte kuulla, miten ihmiset siellä kiittävät neiti Fiinaa.

— Jos neiti ei vaadi liian suurta hintaa, sanoi Milada kylmästi, sillä hän tiesi, että jos hän näyttäisi innostuneelta, nousisi hinta.

— Ostakaa se, Milada! Katsokaa, sanoi Miller äkkinäisen tunteilemisen vallassa, te olette elänyt samassa kidutuksessa kuin minä lapsesta saakka. Jos minä autan teitä, ja tuo talo on ollut kirkollista omaisuutta, niin pyhä Neitsyt antaa syntinne anteeksi. Se jää kuin perheeseen, sillä minä olen aina kuvitellut, että tekin tulette luostariin…

Milada rupesi tekemisiin L——zin asianajajien kanssa kirjeellisesti, eikä aikaakaan, niin tuon talon omistaminen painui hänen mieleensä. Olisi ihanaa elää tuolla ylhäällä, kaukana entisestä seurapiiristään. Siellä hän voisi alkaa toimintansa. — Sinne voisi rakentaa lastenkodin. — Miksi ei?

Se ajatus viehätti häntä yhä enemmän. Ei Millerin olisi tarvinnut tarjota taloaan ylistyksillä.

— Teillä on sieltä ihana näköala yli vuorten. "Päiväkummuksi" sitä kutsutaankin. Ja siellä onkin vaan taivasta ja aurinkoa. Korkea Matternhuippu on kuin vanha mies, ja hänen vieressään katsovat talonne ikkunasta sisään — "Punahilkkanaiset", joiksi talonpojat kutsuvat alppiruusuja, joita vuorenrinne on punasenaan. Ja puutarhastanne pääsette suoraan pappilan metsään. — Katsokaa, teillä on noin kunnioitettava naapuristo.

Kysymättä mihin ja mitä varten hän tämän teki, ryhtyi Milada kauppaan ja Päiväkummun talo joutui hänen huostaansa.

1 p. lokak. sai Miller kutsun luostariin. — Se tuli varhain aamulla. Hän nukkui vielä sängyssään.

— Ajatellen suurta ansiottomuuttani, olkoon Herra kiitetty, rukoili hän, sammaltaen, pusertaen kirjekuorta sydämelleen.

Siitä hetkestä alkaen maallisesta puvustaan luopumiseen saakka karttoi hän Miladaa. — Hän ei laskenut häntä, joka sulasta tottumuksesta saapui joka päivä, luokseen, valittaen päänkivistystä, — kunnes tuo kaikkeen tottunut Milada eräänä päivänä sai kirjekortin, minkä Miller oli käskenyt antaa hänelle.

"Riennän taivaalliseen elämään. Eläkää kristillisesti.

Hyvästi!

Sisar Josefiina."

Monta minuuttia tietämättä, mitä luki, tuijotti Milada kirjekorttiin. — Hän aukasi Millerin huoneen oven. Se oli tyhjä. Laatikot ja kirstut olivat auki. Ja ainoastaan lavendelilehtien makea tuoksu, jota aina oli runsaasti Millerin liinavaatteissa, yhtyi tomuhajuun.

Kuuromykkä suutarinvaimo seisoi kynnyksellä antaen Miladalle viittauksia; sitten hän toi naapurin vaimon paikalle. Tämä kertoi, että Miller oli jo kolme päivää valmistanut lähtöään ja että hän oli tänään lähtenyt erään tohtorin seurassa ajurilla.

Kadulla täytyi Miladan seisahtua kootakseen ajatuksensa, jotka syöksyivät kuin vesitulvan aallot hänen ylitsensä. Hän huomasi hämmästyksensä naurettavaisuuden. Mutta neidin katoaminen jätti sittenkin aukon hänen elämäänsä.

Spizzari oli jättänyt Miladalle välitysmaksuna huoneen Punatalossa täysine ravintoineen yhden vuoden ajaksi, sillä Milada ei voinut hänen mielestään noin suin päin jättää Punataloa… Nyt Spizzari koetti makeasti hymyillen, ei ilman itsekkäitä sivusyitä, saada hänet "ijäksi" siihen suostumaan…

Salaamatta iloaan oli hän vastaanottanut Miladan eronuutisen Gustista. Mutta hän varoi puhumasta siitä Miladan kanssa.

Hän sanoi vaan: Aivan niin, kuin olette tottunut elämään tuon hullun Millerin aikana, saatte ainakin elää minun liikkeessäni. Minun taskuni on teidän taskunne. Milada kieltäytyi. Hän varoi sekaantumasta rouva Spizzarin huusholliin. Se oli jotensakin polttavaa maaperää. Milada sanoi aikovansa levätä kerran perinpohjin, eläen vähän aikaa yksinäisyydessä.

— Se on viisaasti tehty, lapseni, vastasi Spizzari sovinnollisesti.

Nyt piti Miladan järjestää vielä kaksi asiaa. Hänen piti ottaa varma selko Lolon kohtalosta ja hän aikoi käydä katsomassa Horneria, joka oli ollut hulluinhuoneessa kesästä alkaen. Sanottiin Hornerin viihtyvän hyvin siellä sekä itkevän, kun hänet uhattiin ajaa sieltä pois. — — Mutta yhä valtaavammin ja kiinteämmin hänen mielensä halusi päästä pieneen taloon asumaan ja sitomaan ensi siteen, jonka piti yhdistää vanhan kodin laaksossa "Päiväkumpuun."

* * * * *

Päiväkummulla.

Viimeisiä syksyn auringonsäteitä välähteli sillä tiellä, jota myöten Milada matkusti Steiermarkin vuoristoon. — Korkealla vuoren huipuilla siinsi lumi. Metsät olivat monenkirjavan punaset. Kylissä yksinäisyys valmistautui talvilepoon.

L——zin rautatienasemalla odotti häntä asianajaja, tohtori Stüber, joka monin mairesanoin vakuutti olevansa "hänen rehellisin asioitsijansa." — — — Mutta hän pudisti päätään nähdessään Miladan puvun, keltaiset venäläiset nahkakengät, ohueen hameen ja leveälierisen hatun.

— Minä en neuvoisi teitä, hyvä neiti, matkustamaan edemmäksi tuossa kaupunkilaispuvussa. Teidän täytyy vielä kulkea kaksi runsasta tuntia ylänkövuoristoon! G——gissa meillä on jo täysi talvi ja lumituisku. Minä olen antanut sanan Katrille, että hän lämmittää hyvin huoneenne. — Kuule Oderlachin poika, oletko lähettänyt sanan, että kaupunginneiti tulee tänään sinne ylös.

— Kyllä, kyllä, nyökäytti poika päätään.

— Noh, sitte saatte varmaan lämmitellä siellä. Mutta, miten aiotte kulkea sinne. Maa on kivikova, tahi jäästä lasiliukas. — — Minä neuvoisin teidän hankkimaan piikkikengät, sellaisia, joita maalla käytetään ja lammasnahkatakin sekä — he — he, — hän raappi kurkkuaan — niin sanottuja housuja, joiksi niitä siellä ylhäällä nimitetään.

Milada katseli pukuaan. — Luulen tulevani näillä ensi aikoina toimeen ja myöhemmin, jos suvaitsette, käännyn teidän puoleenne. — Saanko luvan?

Tohtori laski vakuuttaen kätensä sydämelleen.

— Teidän apuanne, herra tohtori, täytyy minun usein vielä käyttää. Aion rakentaa talon sinne.

— Rakentaa? Päiväkummulle laittaa talon, sanoi tohtori ihmetellen, peräti luostarinko?

— En, aion sinne laittaa pienen, mukavan, tilavan talon, herra tohtori — maallista tarkoitusta varten. Voisiko alkaa maaliskuussa?

— Noh, miksi sellaisella hopulla! Silloin ei auringolla ole vielä täällä mitään voimaa. Toukokuussa, hyvä neiti, kuivaa maa vasta…

Milada hengitti syvään, katsoen suurin ihmettelevin silmin ilta-auringon loisteen kultaamaa vuorimaisemaa.

— Miten ihana tuo on, sanoi hän.

— Ei sovi valittaa. Myös talvella on täällä viehätyksensä, kuten on tapana sanoa.

Tohtori Stüber oli ijäkäs vanhapoika, joka piti naisista. Hänen mielikuvituksensa oli kuiva ja helposti syttyvä kuin rasahtava risu. Tuo yksin matkustava kaupunginnainen harmaine vakavine silmineen, joka hymyili noin sydämellisesti oli runollisin ilmiö, jonka tohtori oli nähnyt moneen vuoteen.

Oderlachin hevonen ja ajopoika tulivat sill'aikaa levottomiksi…

— Olisi paras aika lähteä, sanoi poika läimäyttäen piiskallaan.

Ennenkuin Milada astui vanhoille raskaille metsästysrattaille, sanoi hän: — Kiitoksia paljon, herra tohtori, älkääkä hiiskuko hommistamme mitään!

— Minä vaikenen kuin hauta, hyvä neiti.

— Meidän hommistamme, kuiskasi tohtori itsekseen. — Viehättävä olento!

Uskomattoman pian rupesi hämärtämään. Aurinko sammui kuin liekki, vieden kateellisena mukanaan kaiken valon. — — — Kuin jättiläisvarjot lähenivät vuoret ja taivas kapeni, — tähtiä alkoi vilkkua avaruudessa. Hevonen veti rattaita nytkimällä, hitaasti vierivät niitten pyörät. — — Koirat haukkuivat. — Sieltä täältä kuului huutoja, joihin oderlachilainen poika vastasi… Tuli musta yö.

— Näetkö tien, huusi Milada kurottautuen rattailta.

— En minä, mutta hevonen, vastasi poika kadehdittavan varmasti.

Adringer-emännän luona Matternin juurella seisahdutettiin.

— Hevosellani ei pääse pidemmälle, selitti ajopoika.

— Kaupunkilaisneitikö on tullut? kysyi Rosel uteliaana. Kaksi kertaa on Katel jo käynyt sitä tiedustelemassa, kertoi hän, tarttuen palvelusintoisena Miladan matkalaukkuun, aivan hulluja ne ovat, ne höpsöt, kun luulevat, että kaupunkilaisneiti noin vaan tulee tänne.

— Onko sinne pitkä matka? uteli Milada.

— Neljännestunnin matka, vastattiin.

Milada joi lasin kuumennettua viiniä, kääriytyi pläädishaaliinsa, joka ei juuri suojellut ruumista jäistä viimaa vastaan ja alkoi lörpöttelevän Roselin kanssa nousta vuoren rinnettä. — Oderlachilais-poika kulki edellä lyhty kädessä.

— Tämä on kuin joisi aina jäistä vettä, ajatteli Milada yrittäen pitää itseään toprakkana.

— Näettekö valontuikkeen tuolla ylhäällä, siellä olette jo sitte perillä.

— Vanhojen ämmien luona, murisi poika.

— Ole siivosti, avosuu!

— Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, oli ensimäinen tervehdys, joka kohtasi Miladaa Päiväkummulla.

Katel oli melkein yhdeksänkymmenen vuotias ja tervehti isäin vanhalla tavalla vieraita. Se käsi, joka tarttui Miladan käteen, oli kova ja kopertunut.

— Olette ihan vilustunut… tietysti… Olisitte lainannut Adringerin emännältä takin! Jessus, Jessus, te olette läpijäätynyt.

Ruoka-öljyn ja kalkin haju täytti huoneen, joka oli Miladaa varten valmistettu.

Mutta pelti-uuni hohti kuumana, levittäen hyvää tekevää lämpöä kohmettuneeseen kaupunkilaiseen. — Pöydällä oli maitoa, vuohenjuustoviipaleita, mustaa leipää ja viuhka villiä kanervaa. Katel pyysi anteeksi, ettei ollut lämmintä keittoa, mutta kun ei ollut varma neidin tulo-ajasta… Mutta huomenna saa keittoa.

Milada rauhoitti Katelin. — Kaikki oli tällä parempaa, kuin mihin hän oli tottunut, sanoi Milada juoden maidon loppuun. Oi tuota ihanaa paksua höyhenvuodetta! Kenen se oli? Se oli hänen oma morsiuskapiovuoteensa, selitti Katel ihastuneena, itse hän oli kehrännyt ja kutonut palttinan ja riipinyt höyhenet. — Ne pitävät ijankaikkisesti, sanoi hän silitellen patjoja.

Sitten Katel varoitti, ett'ei "fröökynä" vaan pelkäisi tuulta, vaikka se kolistelikin katolla eikä yölepakkoja, jotka ikkunaa vastaan "paukkasivat" ja jätti vieraansa ystävällisellä kehoituksella "olla kuin kotonaan"… Tietysti hän vei kynttilän säästäväisenä pois. Vuoristossa ei tarvittu syöden ja maaten valoa.

Syvä hiljaisuus vallitsi, äänetön yksinäisyys. — Tuhannen tähteä tuikki läpi yön pimeyden. Milada yritti avata ikkunan, mutta se oli jäätynyt kiinni. Hän riisuutui, mursi palasen mustaa leipää ja sukelsi nopeasti metrinpaksuiseen pulsteriin.

— Onko totta, onko totta, ajatteli hän ihmetellen. Tänään aamulla himmeässä valossa olin Punatalossa, — otin jäähyväiset Gisiltä ja Karlalta. —

— Miten tulemme toimeen ilman sinua, oli Gisi nyyhkien sanonut Karlan tuijottaessa Miladaan kuivin, vihaisin silmin. — —

— Olisi parempi, että pysyttelisit täällä kanssamme.

— Jos tahdot, Karla, vapautan sinut. Tule mukaani!

Usein Milada oli vastannut siten Karlan moitteeseen. Karla pudisti päätään. — Minä kuulun tänne, mutta sinä kuulut myös, vastasi hän jääräpäisesti.

Miten Milada saattoi selittää hänelle, millainen oli se uusi käänne, jonka Milada oli nyt elämässään tehnyt!? — Kaikki muu oli jäänyt kauas syrjään… Mutta tämä uutuus! Onnistuiko hänen se toteuttaa? — Olisiko hänellä voimaa kulkea todellisuuden tietä?

Tuhansia epäilyksiä syntyi hänessä. Hänen sisäinen tunnelmansa oli ahdas ja arka tämän vieraan katon alla. Onnistuisiko tämä elämä?

Hänen silmänsä sulkeutuivat… Mustan leivän palanen putosi permannolle… Voiko hän voittaa kaikki vastukset ja vaarat, kunnes vieras katto kaartui ystävällisenä hänen päänsä yli… Voiko hän?

— Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, kuului vapisevan vanhuksen rauhoittava ääni… Olla kuin kotonaan, olla kuin kotonaan Päiväkummulla!

* * * * *

Ylänkö oli laaja ja aukea. Joka puolelta sitä ympäröi korpimetsä. Metsän puitten kohina oli se ikuinen soitto, joka täytti tämän seudun.

Talon takana oli pieni portti, joka johti suoraan jyrkkään, kuvaamattoman synkkään pappilametsään. Mistään ei kuulunut ääntä, ei ihmispuhetta. — Karja oli jo ometassa, alppimajat olivat suljetut, metsästykselle ja kävelylle olivat metsät liian märät. Kun aurinko nousi, välkkyi lumi hopeaisena jyrkänteillä. Laaksoissa ja vierteillä alkoi se leiskua vaihtuen värihuumauksena.

Hämärä alkoi äkkiä ja ilman ylimenoa. — — Moneen päivään ei Milada voinut tottua vielä siihen, että hän juuri näki auringon palavan kuin liekin, mutta seuraavassa tuokiossa näki sysimustan yön putoovan laaksoihin. Koska häntä silloin aina rupesi viluttamaan, neuvoivat naiset hänen heti menemään sisään, kun aurinko oli laskenut. — Hän totteli myös heitä.

Neiti Fiinaa ei oltu myös unohdettu täällä ylhäällä. — Voi, voi, huokasi Katel, joka oli palvellut neljää kirkkoherraa, eikä voinut muuta käsittää, kuin että Miller oli kuollut, koska oli luopunut omaisuudestaan… Jumala suokoon hänelle ikuisen autuuden! Omituinen hän oli, ärisi ja vikisi aina.

Katelin vanhoissa hyvännahkaisissa kasvoissa oli tuhansia ryppyjä, mutta vapisevilla, leinin mukuroimilla luonnottomilla sormillaan hän kehräsi vielä varhaisesta aamusta saakka myöhään iltaan asti. —

— Etkö koskaan väsy työtä tekemään, kysyi Milada.

— Niinkauan kun syödä täytyy, kuului vakava vastaus, pitää työtäkin tehdä. — Koska suu käy, pitää käsienkin liikkuman.

— Onko Katel ollut naimisissa?

Kirkas puna nousi ryppyisiin kasvoihin. Katel jätti hetkeksi rukkinsa lepäämään, ja teki käsin kieltävän liikkeen.

— Ei, ei, — hän oli vanha piika, sen tiesi koko naapuristo. Neiti voi kysyä keltä tahansa… Jos hän vaan tahtoisi, saisi hän astua liljat kädessä hautajaisissa… Pappilan palvelian ei sovi ajatella avioliittoa. Mutta nyt, jatkoi vanha Kaisa alakuloisena, tulee tännekin kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja.

Usein torkahti tuo vanhus rukkinsa ääreen ja nukkui samassa asemassa koko yön, työn painamassa kumara-asemassa suuressa harmaassa kirkkoherran tuolissa, jonka tämä nykyinen arvoisa herra oli hänelle antanut ja jossa istuessaan hän piti itseään ylpeänä ja onnellisena kuin kuningatar.

— Nyt minulle käy hyvin, kehuskeli hän, saan syödä, istua ja nukkua ja nyt hyvä Jumala on lähettänyt minulle kiltin neidinkin.

Vanha, käppyräinen, sokea "kantaja", — maanvuokraajan äiti, joka sisarensa Vronelen kanssa myös asui täällä ylhäällä, pidätti kerran Miladan arvellen, että on kai kovin vaikea "jutustella" tuon "haperon Kaisan" kanssa. — Ei hän enää mihinkään pysty, Kaisa-rukka. Ja suurellinen hän on piikuudestaan, meinasi eukko piikittävästi.

Muuan talonpoikaisvaimo oli myynyt Miladalle karkean pälsytakin ja korkeavartiset nahkasaappaat; näihin puettuna kuljeskeli Milada metsässä, jossa tuima tuuli puri hänen ihoonsa, niin että siihen tuli kuumia läiskeitä.

— Olkaa varovainen, olkaa varovainen, manasi Katel, metsissämme tuuli porhaltaa ja tuivertaa.

Mutta ei Milada voinut istua kuumassa huoneessakaan. — Tuuli jyskytti ikkunoita. Joka auringonsäde houkutteli luoksensa.

Ja kun satoi lunta, niin Milada juoksi ylängölle, ottaen käteensä suuria hiutaleita.

Hänen katseensa, joka oli vaan tottunut Punatalokujan ahtaaseen solaan, ihan ahmi sinisen taivaanrannan laajuuden aurinkoisina päivinä, jolloin se oli niin kirkas, että Miladan huikaistuna täytyi poiketa metsän varjoon.

Nähdä vuorihuippu vuorihuipun perästä, nauttia vuoristoseudun ihmeellisistä muodostuksista, — antaa katseensa liukua pappilan metsän synkkien puitten runkojen välitse alas kylään, missä savupatsaita kohosi ilmaan, kunnes saattoi vilahduksella nauttia koko Päiväkummun ihanuudesta, ja tuttavallisesti tirkistää ikkunaan, jonka takana kaksi vanhaa pientä eukkoa hääräsi, tämä kaikki tuotti jokapäivä uudistuvaa, suloista, ehtymätöntä nautintoa Miladalle.

Mutta kaikkien näiden miellyttävien vaikutelmien halki, joita paraneva sielu itselleen kahmasi, tunkeutuivat menneisyyden kuvat, — kykkivät elettyjen päivien haahmut muistutellen… Nämät ilmiöt tulivat niin elävinä Miladan silmiin, että hänen täytyi seisahtua kulkiessaan, ja mutista: En unohda, en unohda mitään. — Fanchon — Horner — Lolo — Horner! Tämä on kauheaa!

Milada oli käynyt Hornerin luona. — Hän oli ollut lähellä häntä, kuullut hänen hullun itsekylläisen naurunsa nähden kauhistuksella, hirvittävällä kauhistuksella hullun paksut, likaiset sormet, jotka vierittivät kirjavia kuulia.

— Tänään näette hänet joltisen tyynenä, sanoi hoitaja, mutta hän voi olla hurja, itsepäinen, hillitön.

Sairas puhui mieletöntä, rivoa, sekavaa pötyä. Hän sanoi kuulien olevan oppilaita. Niitä hän opetti, haukkui, kirosi. Ja hänen entinen, tuttu deklamoiva puhetapansa kuului aavemaisen ontolta.

Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Sinne tänne, ovelana ja salakähmäisenä sylki hän Miladan päälle. — Ja kun hoitaja koetti sitä estää, nauroi hän.

Kymmenen minuutin kuluttua mieli kauhuissa Milada läksi sairaalasta. Tällainen loppu oli kaamea.

Mitä taas Loloon tuli, oli kaikki tiedusteleminen hänen suhteensa menestyksetön. Ainoa, minkä Milada sai tietää, oli se, että Lolo oli viety Pragun.

* * * * *

Kolme päivää oli jo satanut lunta. Syntyi korkea suojusmuuri talon ympäri ja Kantaja-Mirl, joka toi sinne ruokaa, oli pakotettu aina luomaan tietä itselleen. Milada oli palelluttanut kätensä ja hän hautoi niitä lämpimässä ruokaöljyn ja maidonsekaisessa jauhotaikinassa. —

— Jauhot tekevät hyvää, sanoi Kaisa, kovin huolissaan nuoresta vieraastaan, joka myös yski pahasti. — Sitä vastaan keitettiin kivenkimalaisjuuren maustamaa kaljaa.

Milada istui huoneessaan lukien Wertherin kärsimyksiä. Myötätunnon kyyneleitä kiilsi hänen silmissään, joiden katse oli levoton, ilmaisten sielun autuaallista levottomuutta.

— Käsityöläiset kantoivat hänet hautaan, — pappi ei hänen ruumistaan siunannut.

— Niin toivon itsekin, että minut hautaan lasketaan, ajatteli Milada mielenliikutuksella, lukien nuo rivit ääneen itsekseen.

Nuo kolme vanhaa eukkoa istuivat lähelle liettä. He puhuivat sairaudesta ja kuolemasta, hautajaisista, ja kuka sinne käskettäisiin. Kantaja-Mirl teki pistäviä muistutuksia arvoisasta kirkkoherrasta, joka aina silloin lähetti apulaisen, kun jokin "hunsyygari" kuoli, ja miten rikas rusthollin emäntä, joka aina ottaisi kirpultakin koivet, oli kuolleelle antanut vaan seppelepahasen, joka oli tehty kuusenhavuista ja petäjänkävyistä. Niin, niin, kantaja-Mirl höysti puheensa panettelun kitkerällä yrtillä. Kun oli oikein kova lumituisku, eikä uunikaan jaksanut huonetta hyväksi lämmittää, keitti Milada tavallista maalaisteetä kuivista mansikka- ja vadelmalehdistä, ja höysti sen sitruunalla ja hiukkasen itse tuomallaan hyvällä konjakilla. Silloin eukot tulivat iloiselle humöörille, unohtivat kipunsa ja surunsa, maistelivat, rupattivat ja nyökäyttivät toisilleen päätä.

Kerran tuollaisena iltapuhteena melkein tietämättä, kenelle puhui, alkoi Milada selvitellä suunnitelmiaan. Hän puhui tarkkaaville vanhuksille, miten moni pieni lapsi kärsii julmaa puutetta suuressa kaupungissa, eikä näe muuta kuin rumaa ja pahaa, eläen nuoren elämänsä ilman auringon valoa.

Hän kertoi heille, miten hän itse kerran oli kärsinyt kovaa henkistä nälkää ja että hänen mielensä oli siitä tullut herkemmäksi ja avuliaammaksi poistamaan tuollaista kärsimystä, kuin muitten. Itse asiassa hän olikin tullut tänne maalle hautoakseen hiljaisuudessa tuumiaan ja hän olikin havainnut, että ne kypsyivät paremmin kuin kaupungin hyörinässä, tällaisessa syrjäisessä talossa, sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat myös saaneet tuntea kohtalon kovia iskuja ja siksi olivat turmeltumattomammat ja myötätuntoisemmat kuin ainaisessa pyörteessä hyörivät kaupunkilaiset.

Milada esitti tuon kaiken hyvin harkituilla sanoilla, melkein nopeasti oppimallansa vuoristolaismurteella.

Vanhan Kaisan mieli oli heti ilmiliekissä. Hänen mustat, aurinkoiset silmänsä lensivät ympäri seuraa hakien myöntymistä.

— Voi, Herran poika, sanoi hän, voi noita pikkupalleroparkoja! — Mutta tuokaa yksikin tänne Päiväkummulle! Ei siitä olisi mitään vaivaa! Ei kukaan meistä sitä vastaan panisi! Sen pitää oppia nauramaan ja mellastamaan! Niinhän, niinhän, neiti tuo tuollaisen pikkuraukan käsivarrelleni, — ja minä voin vielä laulaa sille lullalauluja, niin että se nukkuu — se tupukka!

Kantaja sanoi hiljaa: — Pitääkö meidän sitte muuttaa talosta? —

Milada rauhoitti, sanoen, ett'ei siitä voi olla puhettakaan. Ne vanhukset, jotka ovat aina talossa asuneet, saavat huoneen lastenkodossakin. Ja paremmat olot saavatkin kuin nyt. Vaan siksi ajaksi, jolloin rakennetaan, hommataan ne asumaan hyvien naapurien luo.

Puhuttiin vielä yhtä ja toista. Hotwitzer Maridl voisi ommella vaatteet, ja nikkari-Jussi voisi sisustaa huoneet. Ja hyvin voisi ottaa Fattingerin Roselin vanhimmat tytöt palvelukseensa.

Täynnä koko kasan käytännöllisiä tietoja ja ystävällisiä toiveita, palasi Milada sinä päivänä huoneeseensa. Hänen otsansa ja poskensa paloivat innostuksesta. Ihmeellistä! Mitä oli tapahtunut, joka hänen sielunsa täytti syvällä onnella? Hänen kätensä vapisivat käännellen Goethen runokirjan lehtiä.

Oli kylmä, kirkas talvipäivä. Lumi oli lakannut putoamasta. Se peitti puhtaan valkoisena laaksot ja kukkulat. Tällaisena aamupäivänä saapui taloon tohtori Stüber. Hän oli ollut Ober-Reutlingissä "pesäkirjoitusta" laatimassa, ja pistäysi nyt paluumatkallaan nuoren, mieltä kiinnittävän neidin luona. Tohtori tapasi neidin syömässä kolmen vuokralaisensa seurassa potaattipuuroa, jossa oli öljyä ja voinsulaa tulvana. Tohtori otti myös mielellään siihen osaa, lasketellen ukkomaisia kokkapuheita. Sitten puhuttiin paljon vakavia asioita kehruutuvassa. Tohtori Stüber otti kynän ja paperin esiin, eukot istuivat kasassa vaieten kuin myyrät, kuin olisi itse kirkkoherra ollut jakamassa pyhää ehtoollista. Kantajan-Rosl toi ylös huojuvan tuolin ja molemmat kaupunkilaiset keskustelivat sitten hiljaa keskenään. Siten nähtiin, miten tuollainen "jumalattoman suuri edesottaminen" syntyi. Laskettiin, miten paljon rakennus sisustuksineen tulisi maksamaan, — eikä tohtori Stüber voinut salata ihmettelyään siitä, miten asiallisia muistutuksia tuo rakastettava nuori nainen teki.

— Minä olen vanha tottunut, vastasi Milada, kieltäytyen ottamasta vastaan kiitoslauselman, näytänkö minä niin vihreältä, herra tohtori?

— Ei, ei, mutta on ihme saada nähdä noin kevätkesällä hedelmiä — eikö totta, kukkeimpana aikana!

Tohtori pisti paperiarkin taskuunsa luvaten jättää koko homman vanhan sinätuttavansa, rakennusmestari Stadlingerin huostaan Oberdorfista. Rakennusmestari oli rakentanut sinne suuren lastenkodin ja sairaalan.

— Siihen mieheen voi luottaa, vakuutti hän, jos hän suosittelee väkeään, niin voimme olla huoletta, rakas neiti. — Silloin me asetumme Adingeriin vaan katselemaan, miten talomme nousee.

— Mitä sanotte, vanhukset, tuo variksenpelätti Fiina on jättänyt meille kauniin "perinnön."

Kaisa teki ristinmerkin. Kuollut ei saa, herra tohtori, lähettää ihmisille tavaraa.

— Ei hänelle siksi helvetti kuumene, nauroi tohtori, vilkuttaen silmiään Miladalle.

— Ei se kai voi tulla hänelle sen pahemmaksi kuin mikä se jo on, lopetti Kantaja heidän ylösrakentavan keskustelunsa.

* * * * *

Aivan äänettömässä vihmasateessa tuli poika juosten Päiväkummulle. — Hän sanoi, että herra pormestari käski sanoa terveisiä "ryökkynälle", että hän tulisi alas. Siellä on tärkeä kirje.

Milada ei olisi tahtonut vaivata itseään niin kauas. Eikö poika noutaisi kirjettä kuutosesta?

— Kyllä sopii, sanoi poika kurottaen ruskean kätensä. — Mutta pormestari ei anna sitä minulle, sanoi hän vikkelästi ja pisti rahat housuntaskuunsa.

— Jos se on tärkeä kirje, huomautti Kantaja, niin ei auta, täytyy itse lähteä lykkäämään alas.

Siten Milada läksi pojan seurassa matkalle. Poika oli Fattingerin Roslin pojanpoika. Fattingerin Roslilla oli kaksitoista äpärälasta, joista jokaisella oli "eri isä", palanen tosi-elämää, joka oli poismenneelle neiti Fiinalle tuottanut monta vihan huokausta ja suuttumuksen puuskaa. Vanhin tyttö, Jula, ei ollut enää tullut äitiinsä. Hän oli päässyt naimisiin. — Ja hänen kolmas lapsensa oli jo aviomiehen. — Se oli nenäkäs vekara, joka ei ylpeillyt mistään niin paljon, kuin "omasta isästään."

— Hän on vaan minun — minun isäni, toisti hän itsetietoisena.

— Etkö lainaisi häntä vähän minulle, sanoi Milada ärsytellen.

— Kyllä, mutta hän tulee taas takaisin, kuului väistävä vastaus.

Milada kulki lumista kylätietä, ei kuulunut muuta kuin lehmäkellojen vilkas kilinä ja ajomiesten ääniä, jotka huutelivat, hei, no, — juhdilleen. — Ikkunoihin pakkautui uteliaita naamoja, siellä täällä tuli vanha eukko ovesta ulos tervehtien.

— Kuka minulle kirjoittaa, mietiskeli Milada.

Ensin hän arveli sen olevan Kesslerin, jolle hän oli jättänyt tarkan osoitteensa. — Fanchon ja Gisi eivät kirjoita noin vaan syyttä. Eikä kai Punatalossa sen erikoisempaa ole tapahtunut?

Lyhyen katkeran hetken hän muisti Gustin, mutta karkoittaakseen sen ajatuksen pudisti hän kiihkeästi päätään alkaen jutella pienen seuralaisensa kanssa.

Poikanen juoksi pihalle ja palasi pormestarin seurassa. Tämä kutsui Miladan tukehduttavan kuumaan kamariinsa, tarjosi hänelle lasin Wacholderviiniä, ottaen sitten hyvin säntillisesti kuluneesta asiakirjalaukusta sisäänkirjoitetun kirjeen.

— Se on saapunut jo kolme päivää sitten, mutta en ole kuullut ketään mainittavan tuolla nimellä, ennenkuin Grüssingerin tyttärentytär arveli, että se kuului sille vieraalle neidille, joka asuu Pappilan-Fiinan talossa. — Onko se siis aivan varmaa?

Milada vakuutti sen olevan varman, vapautui huivistaan ja kurotti kätensä kirjeen perään.

— No, no, ei se nyt vaan käy tuollaisella himp'hampulla. — Ensin pitää kirjoittaa kuitti!

Pormestari asetti Miladan eteen kuitin, sekä kömpelön kynävarren.

— Omakätisesti vastaanotettu, saneli hän.

Sitten Milada otti kirjeen vastaan. Sen kuoreen, takapuolelle oli kirjoitettu poikittain punasella musteella: Karla Zechmeister, — Kolme maurilaista — Praterpuisto. — Kovin tärkijä ja kiiru, itse käteen. — Tämä oli saattanut pormestarin olemaan varovainen. —

Vasta huoneeseen saavuttuaan aukasi Milada kirjeen. Siinä oli kahdeksan seuraavansisältöistä sivua:

Rakas miladha.

Sinä kai ihmittelet kovasti mistä minä sinulle kirjoitan, minä kirjoitan Kolmen maurilaisen ravintolasta misä minä olen fannin paikalla.

Rakas miladha meillä ei ole enä paljo kertomista se on helvetti ja Kiirastuli. Sen sanon sinulle, mitä se pane toime ja uusi muorei seura, ei voi kirjoitta. Se voi va käyttä sellaisia ku se on itte, niinku se katala neiti irma, Joka pane lukon taa ja hakka, mutta se ei ole pahinta, Mitä siellä tapahtu. voi, voi ettäs sinä olet poisa! kaikki meirän vanhat likat ovat lähetetty pois, Ne ova liian kuhmu, sano se, — oikea markkina ova sielä, hyi sentä! gisi on jo poisa schöllerin bertin Kanssa, siitä on kahreksan päivä, vaa Mizzi on hyvässä kirjoisa sielä ylhälä kui neiti irma, Ja viettele pikku likkoja taloo ja opetta ne herroje kansa kiejäämä, mizzi pelaa nuorta rouva, pitä hattua ja harsoa pääsä Ja sillä se saa satoja ja enemmä perässän. meirän rosinasta olet kai lukenu lehrisä, Hän on kuolu. jessus se hyppäsi pihalle Ja kohta se tapahtui, kaikki veri oli juossu pois kasvoista, minut bertl hinasi pois ja Hän. 100 kolikkoa jätti hän (pertl) kerra pelii ja sentähre nelli oli hänelle Hyvä. se tuli luokseni ja heitti vaatte ja pairat ulos akkunasta ja sitte minä sjappasi häne halatissan. rakas Miladha, kiitos siitä, Mitä punatalosa tapahtu. mizzi on kovin smöörisä, taloudenhoitaja ja häne kanssan nukkuu 12 vuoden vanha likka, joka anta vaa 100 Guldenista herroile. mutta häntäki hakata, kuules, Vaatteita ei saa sielä, vaa paljas paita on ylä ja avonainen koltti, niin et'ei kukan voisi livistä iha kui zimmermannila, Hän lymyttä lapset ja rouvat kirstuihin, Jotka tulevat taloon harsot pääsä. kun "nuuskijat" tule, ei ole mitää. sucher käy meilä ja se paksu komisarjus. Sillo juoraa, sila se o viäkas, ei oteta raha ei kreuziäkä. ei ole rauha hetkiäkä, tapella ja revitä, nyt yksi taas itke ja huuta sielä ylhäälä, mutta ei se auta. en voi tästä kirjoita, kaikkia se kirutta eikä päästä pois. rakas milahha, minä kiitän jumala polvillani, että olen päässy, muute minu kävisi kuin rosinan, rakas miladha, sen minu täyty sanoa, että tierät.

Rakas miladha, fannista on aina vastus ja risti eikä hän tahro Sairaala, voi jos olisit täälä, Ajattelen tuhanne kerta, meilä on täälä joka sunnuntai tanssia ja laulua, hän on ilkijä, mutta hän ei töhri koskea minu. Karl ja pertl pitävä häntä silmälä, rakas miladha, minu täyty kirjoitta ja sanoa sinule paljo, toivon, Että olet terve ja ajattelen sata kertaa Sinua. Kirjoita: Karla zechmeister 3 maurilaista praterpuisto. toivon, että kirje tule sinule sinun

rakas Karlasi,

fanni tervettä ja suutele Sinua, hän on "elävänä kuvana" pollinin puodissa, toivon, että vastat minule pijan.

Sen paikan, missä Rosina oli mainittu, luki Milada kolme, neljä kertaa, ymmärtämättä. — Mitä oli tapahtunut Rosinalle? — Rosina ei ollut arka, eikä herkkätuntoinen. Mitä Punatalossa oikein tapahtui, silloin kun hän maleksi vuoristossa päivät haaveksien?

Ja äkkinäisen kiihkon vallassa hän hyppäsi pystyyn, tarttuen otsaansa. Oliko hänellä ollut oikeus juosta tehtäväänsä pakoon, antaen sen tapahtua, mikä vaan tapahtui? — Eikö hän kuulunut enää Punatalon asukkaitten joukkoon? — Eikö hän ollut vakuuttanut sata kertaa päinvastoin ja niin tuntenutkin?

Ja vaikka Joszi sanoi, että hän ei voinut ketään pelastaa, ja sen todisti tuhansilla esimerkeillä, vaikka hänen väsyneet aivonsa olivat hetkeksi hervahtaneet, — niin hänen sydämensä huusi heidän peräänsä, hänen sydämensä ei voinut heitä unohtaa.

Hänen toiminnassaan oli vielä paljon itsekkyyttä, ja se itsekkyys ilmeni aina voitokkaana!

Hän ajoi vaan omia peri-aatteitaan takaa, imarteli omia taipumuksiaan, ja jätti pienet toivottomat kohtalot huomioon ottamatta.

Älä taivu! — Tämän kirotun turhamaisuuden oli Horner ilkeänä häneen istuttanut. Varo, sontiainen! Se oli hänen ijankaikkinen viisunsa.

Miks'ei hän ollut ottanut Rosinaa mukaansa? — Rosina oli lapsi, pieni tyttö rukka, joka itki ja nauroi samaan hengähdykseen, joka leikki vaaroilla, luonnottomuudella ja paheella kuin nukellaan.

Hän muisti Rosinan kertomuksen suuresta nukestaan. Ei. Rosinan kuolema ei ollut näyttelemistä. Se oli epätoivon tulos, kiinni tarraaminen oljenkorteen. Hän heittäytyi kuolemaan pelastaakseen viimeisen hyveen välkkeen, viimeisen lapsellisuuden hituisen, joka hänessä vielä oli. Rosina oli itsensä tuominnut käsittämättömän ajattelemattomasti, tahtomatta muuta käsittää, muuta valita kuin oman tiensä.

Horner saattoi nauraa! — Pyhä Sontiainen oli mainiosti puolustanut itseään.

Milada työnsi ikkunan auki kuin haluten välttää tuota ivallista houkkion naurua, joka näytti ympäröivän häntä joka taholta. Kaikki hyvä, minkä hän tähän asti oli tehnyt, joka vähäisinkin askel, joka suuri päätös oli vain sisäisen halun ilmiö edistää omaa nousuaan.

Tämä oli totta. Siinä kellertävässä valossa, joka huojui korkean Matternin valkoisenlumisen huipun ympärillä, kuvastui hänen kylmän hyveensä kuva käsitettävän selvästi:

"Nyt jokin taas huutaa tuolla ylhäällä. Mutta se ei auta." Herkeämättä kaikuivat Karlan kirjeen sanat hänen korvissaan. — Tämä oli kehoitushuuto! Se huuto tunkeutui yli vuorten hänen luokseen. Hänen täytyi seurata sen ääntä.

* * * * *

Vanhukset löivät kätensä yhteen, kun Milada puhui heille poislähdöstään.

— No, voi sun! Nyt kun lumi on pahimmillaan! — Ja nyt kun teillä on yskä! — Ja "junakin voi jäädä lumikinokseen."

Mutta Milada pani matkatavaransa kuntoon ja lähetti Oderlachipojan viemään siitä viestin tohtori Stüberille L——ziin.

Painostavana lokakuun aamuna, joka peitti Päiväkummun ja sen asujaimet harmaaseen usvaan matkusti Milada jyrkkien vuoririnteiden lomitse, pienelle, syrjäiselle asemalle, jolla hänen ystävänsä rehellisesti alakuloiset kasvot olivat häntä vastassa.

— Tämä on ikävä juttu, sanoi hän hieman moittivasti, me vanhat emme mielellämme irtaudu rakkaiksi käyneistä henkilöistä.

Mutta Milada rauhoitti häntä. — Kyllä minä vielä tulen takaisin, sanoi hän lujasti ja päättävästi. — Sitten hän antoi Stüberin tehtäväksi antaa sovituilla ehdoilla rakennuksen sellaisen miehen tehtäväksi, johon hän luotti; siihen mieheen Miladakin luotti mielellään.

Käsiä pudistettiin. — Tohtorin suuri punanen pumpulinenäliina heilui sitten monta minuuttia ilmassa kuin punanen lintu. —

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänen katseensa liukui metsää ylös, etsien taivasta.

Hän kulki kohtalonsa toteuttamista kohden.

Seitsemäs osa.

Spizzarin järjestelmä.

Johdesana:

Kastepisara hälvenee uudelleen valomereen.

(Buddhalainen lause.)

Rouva Nelly Spizzari oli lujimman ja tunnottomimman parittajan ruumiillisin yleisilmiö, joka milloinkaan oli Punataloa hallinnut. Hän tunsi ne lukemattomat metkut ja mutkat, joita tarvittiin hänen ammatissaan ja joita hän käytti ihmettelyä ansaitsevalla kylmäverisyydellä, joka edeltäkäsin jo sulki kaiken häikäilemisen ajatuspiirinsä ulkopuolelle. — Liikkeen hoito kävi kuin "kymmenellä sormella", kuten hän itse tapasi kehaista. — Kylmän tahtonsa avulla hän painoi alas kaikki erilaatuisimmatkin luonteet, jotka joutuivat hänen käskynsä alaisiksi.

Ensin hän voitti tyttöjen luoton hyväntahtoiselta näyttävällä toveruudellaan, sitten hän piti ne lujasti järjestelmänsä uhreina. Se järjestelmä oli ne luokseen houkutellut ja sitten ne kietonut kuin hyvin taipuva ja vahva rautaverkko.

Hänellä oli alituisesti yksi tahi kaksi hyvin palveltua suosikkia, joilla oli rajaton valta. Tätä suosikkijärjestelmäänsä hän kutsui, Herra tiesi, mistä syystä, "turkkilaiseksi järjestelmäksi."

Spizzari oli hävytön ja raaka; hän ei häikäillyt käyttää peloittavassa määrässä emäntävaltaansa. Hän riisti taloon tulleilta tytöiltä tavarat ja arvo-esineet, pani kaikki välttämättömimmätkin vaatekappaleet lukon taa, estäen siten täydelleen tyttöjä pääsemästä ulkopuolella elävien ihmisten kanssa tekemisiin.

Hän tuki ja edisti kaikenlaisia juoruja, riitoja ja juonitteluja, hän noudatti säännöllistä urkkijajärjestelmää ja hänen onnistui aina hyvällä menestyksellä häiritä ja estää tyttöjen kesken syntyvää liian suurta sopua. Nelly oli harjoittanut monta vuotta valkoista naisorjakauppaa ja siten hän oli oppinut, että tuolta elävältä kauppatavaralta piti ensin ryöstää tahdonvapaus, jotta siitä voisi saada mahdollisimman suuren yli-arvon ja voiton.

Spizzarin hallituksen aikana kadotti Punatalo erikoisasemansa tällä alalla.

Se vajosi yhdellä iskulla.

Nelly ei voinut käyttää mitään, joka jollain tavalla vastasi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden peri-aatetta. Siksi hän harkitsematta kokosi ympärilleen kaikki ne, jotka nälkiintyneinä ja ilman pään suojaa mailmalla vaelsivat, kaikki, mitkä hänen kätyrinsä, vanha, käyristynyt, Nellyn murjooma juutalaisnainen, rouva Bacher hänelle luetteli tahi joita muutamat sakkipojat houkuttelivat Punataloon kahdesta guldenista pekkaan. Nämät olennot hän piti tavallisesti niin kauan luonaan, kuin hänellä oli tilaisuutta lyödä heistä rahaa, sillä ne olivat valmiit antautumaan vaikka mihin, mutta jos hän ei voinut niistä enää kultaa pusertaa, niin hän potkasi ne kadulle nyljettyinä ja alastomina. Spizzari oli huvittelevan mailman huonomaineisimpien ainesten ja sikamaisimman joukkion ystävä. Hän pakotti tyttönsä tekemään sellaista, jota nähdessään kurjimmatkin mäkimaijat inholla pakenivat.

Inhimillisyyden "höpsötyksistä" piti tietysti heti luopua Spizzarin laitokseen saavuttuaan.

Yllämainitun perusteella oli nykyinen Punatalon "neitijoukko" kokoonpantu mitä monenkarvaisimmista aineksista.

Siellä oli hierojia ja sirkusnaisia, alaltaan pois syöstyjä varietéenäyttelijättäreitä ja raiskattuja palvelustyttöjä, tylsiä porttoja ja mielenvikaisia perheen tyttöjä, jotka suutelivat "äitikultaansa" Spizzaria kädelle, ollen onnellisia, kunhan vaan saivat porttolassa tyydyttää rajattomia himojaan.

Näitä kaikkia Spizzari hallitsi rautaisella kouralla valjastaen ne väsymättömän ahneutensa valjaitten eteen.

Mutta tuskinpa rahanhimo oli ainoa pyyte, miksi hän antautui arveluttavimpiin rikoksellisuuksiin tällä alalla.

Hän tunsi vielä suurempaa seikkailuhalua antautuessaan vaarallisiin rikoksiin. Tämä vaaranalaisuus houkutteli ja kiihoitti tuota rasvaista, muuten niin poropeukalomaista naista. Häntä innostutti tietoisuus siitä, että rikkoi kovin pahasti lakia ja sitä valvovia laitoksia vastaan. Hän ei koskaan nauttinut niin sanomattomasti kuin sellaisten tarkastusten aikana, jolloin hän piilotti pelosta tutisevia ala-ikäisiä porttolatyttöjä ja n.s. "siveitä rouvia" vaatesäiliöihin ja kellareihin, pakottaen käskevällä silmäyksellä muut tytöt vaikenemaan.

Kun viranomaiset tarkastajat olivat poistuneet, hyppeli hän ilosta, lyöden käsillään lanteitaan ja hänen toinen terve silmänsä kiilui silloin helvetinmoisen riemukkaana.

Erityisellä innolla Spizzari osteli ala-ikäisiä lapsia niitten epäinhimillisiltä vanhemmiltaan, joille hän maksoi niistä kuukausittain prosenttia; hän teki niitten lasten sukupuoli-elimiin kaikenlaisia julmia leikkauksia, laajensi niitä ja ompeli — ne kiinni, kun ne olivat rikki raastetut. Hän oli saavuttanut erityisen taidon koskemattomien valmistuksessa himoitsijain tyydytykseksi. Hän puoskaroi itse tyttöjensä sukupuolitauteja, salaten ne tarkastavalta lääkäriltä, hän riisti kasarmiinsa teljetyiltä tytöiltä tällä verukkeella kaikki rahat, aina viitaten lääkemaksujen suorittamispakkoon hänelle. Ne rahat hän antoi suosikkiensa tahi veljenpoikansa erään nuoren hulttion, jota hän melkein jumaloi, varastaa laukusta, jonka hän usein unohti, minne sattui.

Jos Spizzari oli hyvällä tuulella, ripusti hän puolialastomina talossa kuljeksivien tyttöjensä ylle kaikenlaisia koristeita, juottaen ne täyteen kahvilla, konjakilla ja makeisilla. — Tämän järjestelmän seuraus oli se, että nekin tytöt, jotka olivat olleet talossa Miladan aikana, nyt kehittyivät täydellisiksi lutkiksi ja hunsvoteiksi.

Vaikkakin neiti Miller oli ollut saita, niin pidettiin talossa tyttöjen kanssa säännöllistä kirjanpitoa, jonka kautta he tunsivat olevansa oikeutetut säännöllisesti nostamaan palkkansa, vaikkakin tuo luisui heti kaiken näköisten velkojen ja laskujen kautta uudelleen emännän taskuihin.

Spizzari riisti tytöiltä kaiken, jopa pienimmänkin juomarahan. Jos tytöt eivät suosiolla antaneet rahoja pois, pantiin toimeen ruumiintarkastus, huone- ja vuodetutkimus, kunnes raha löytyi.

Ne tytöt, jotka olivat tottuneet Miladan inhimilliseen kohteluun, tekivät vastarintaa, ärsyttivät uusia tulokkaita emäntää vastaan, ja yrittivät paeta, jota valpas talonmies ja vielä valppaampi rouva Bacher aina estivät. Kuitenkin rouva Spizzari katsoi olevansa pakoitettu lähettämään moiset "sopimattomat" ainekset valtansa rajan yli. Tällaisissa tapauksissa ilmestyi herra Stratti. Mikä oli hänen suhteensa Spizzariin, ei kukaan arvannut eikä kukaan uskaltanut yrittää ottaa siitä selkoa tahi vihjaistakaan ääneen. Häntä kutsuttiin talossa vain "luottamusmieheksi."

Herra Stratin ulkomuoto, napitettu, synkkä olemus, mustat, ohuet, kierretyt viikset, läpipistävät, pienet silmät ja ennen kaikkea virheetön seurustelupuku, jonka takin napinreijässä oli pieni silkkinauha, edellytti jotain yllä viitattua.

Usein iltapäivisin juoden tapansa mukaan kahvia tyttöjensä seurassa sanoi Spizzari viattomasti:

— Minä luulen, että herra Stratti tulee tänään taloon.

Silloin moni tyttö laski kauhussaan kahvikupin pois vaihtaen toisten kanssa kysyviä silmäyksiä… Kenenkä vuoro nyt tuli?

Useimmiten tuo arvoisa herra ilmestyi keskellä yötä taloon, jolloin vieraat melusivat ja ilakoivat. Hän hiipi tuomitun tytön luo, vei hänet huoneeseen, ollen muka tavallinen maksava vieras, ja kun tyttö oli pakosta pukeutunut, vei hän vapisevan tytön läpitunkemattomalla kasvojen ilmeellä pois talosta. —

Tosi asia oli, että hän tavallisesti kuljetti tyttöä ristiin rastiin kaupungilla, jonka kautta hän saattoi uhrinsa levottomaksi ja pyörälle päästään, sitten hän vei hänet asemalle, sanoi olevansa pakoitettu poistumaan tärkeitten tehtävien vuoksi, osti piletin, painoi tytön käteen jonkun markan, lähetti hänet toiseen kaupunkiin ja hävisi. — Punatalossa herätti tytön häviäminen kauhua. Sitä Spizzari käytti edukseen masentaakseen tyttöjen mielet.

Muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Spizzari oli ostanut Punatalon, tapahtui siellä ikävä juttu, josta olisi ollut pahempia seurauksia, jos ei Spizzari olisi toiminut niin taitavasti. Rosinchen, tuo viaton seitsemäntoista vuotias Rosinchen, jonka St. Pöltenin leski oli virallisesti luovuttanut Spizzarille, oli viimeisiä Millerin aikuisia tyttöjä.

Menetettyään viimeisen toiveensa Mizziin, entiseen ystäväänsä, joka pian kohosi valtaan uuden järjestelmän vallitessa, rupesi Rosinchen sairaalloisen äkäisellä tavalla vastustamaan emäntänsä nöyrryttämisyrityksiä ja kidutuksia. Vielä vimmatummin hän raivosi, huomatessaan entisen ystävänsä, nykyisen rouvan kätyrin noita sikamaisuuksia edistävän. Tuo hiljainen maalaistyttö kiihoitti muutkin tytöt kapinaan, sanoen, että rouvalla ei ollut oikeutta teljetä heitä lukkojen taa tahi lyödä heitä, teki huutaen ja purren vastarintaa, kun neiti Irma kidutti häntä sydämettömine, pitkine sormineen. Siksi nopeasti pois karkoitettavan kohtalo rupesi häntä vähitellen lähenemään siveyspoliisin numero 311 haahmossa, — jota Stratti todellisuudessa oli, — ja jota Spizzari, kuin yllä on mainittu, käytti talonsa piruna.

Eräänä iltapäivänä ilmoitti Mizzi ilkkuvanärsyttävällä tavalla Rosinalle, että "luottamusmies" saapuisi illalla. Rosinan ei ollut kai vaikea arvata, kenen hän veisi mukanaan. — Tuon ennen jo hermostuneen, hirveitten mielikuvien vallassa olevan olennon aivoissa vakiintui ajatus, että Stratti veisi hänet kauheaan paikkaan ja heittäytyi hetkenä, jolloin kukaan ei sattunut häntä vahtimaan, tyttöjen "kasarmin" käytävä-ikkunasta pihalle.

Spizzari juoksi heti poliisikamariin. Hän ilmoitti asian itkien ja vannoen, vakuutti olevansa syytön ja että jo Miller oli häntä varoittanut "hullun Rosinan" suhteen, mutta hänellä ei ollut ollut, Herra nähköön, "sisua" ajaa tyttö pois. — Tänään piti tytön lähteä talosta. Rahaa hän oli saanut ja hyvän vaatevaraston: kuusi paitaa, kuusi paria alushousuja, kolme korsettia ja kaksi silkkipukua. — Herrat olkoot hyvät ja kysykööt konstaapelilta numero 311, joka oli ollut läsnä ja hämmästynyt, kun tyttö oli ihan hullu, kun piti matkustaa… Hänen tytöillään ei ollut syytä epätoivoon.

Kun vuosia talossa käynyt lääkäri antoi kovin pitkälle kehittyneen hermostumisen todistuksen, niin asia painettiin hiljaisuuteen.

Spizzari oli sydämessään oikein iloinen, että tuo "Millerin aikuinen" viimeinen kapinoitsija oli nyt poistettu hänen niskoiltaan. Uusia sai kyllin.

Kuuluisa rouva Bacher hiiviskeli paikanvälitystoimistoissa ja rautatienasemilla, tuoden ryöstöretkiltään enemmän saalista, kuin mitä talossa voitiin käyttää. —

Kun rouva Bacher oli "kovin" väsynyt, istui hän tuolille kutomaan sukkaa, toisen kerroksen tyttökasarmin käytävän ovelle. Siten hän saattoi vahtia, ett'ei yksikään tyttö päässyt mihinkään yksin kulkemaan ja saamaan ulkona selkkauksia aikaan.

Oh, rouva Bacher oli käytännöllinen nainen! Kun Milada saapui Punataloon, vallitsi siellä tavanmukainen iltapäivähiljaisuus.

Syötyään oli rouva Bacher teljennyt tytöt "kasarmiin." Siellä ne nyt nukkuivat.

Talossa oli kymmenen tyttöä palveluksessa. Ne nukkuivat kahdessa huoneessa, joissa oli viisi vuodetta kummassakin. Ikkunat olivat suljetut. Ikkunalukot olivat kovin ylhäällä.

Tyttöjen nukkuessa sikeästi, oli Bacherilla ainoa tilaisuus tuuletuttaa huoneet siten, että aukasi ovet vaan käytävään ja käytävän ylä-ikkunan laskeakseen "raitista ilmaa."

Nytkin Bacher tuuletutti huoneita. Sen lisäksi tuo aina varovainen vahti oli tilannut käytävään talonmiehen, joka muka siinä hommasi jotain, kunnes tuuletus oli toimitettu.

Spizzari itse kuljetti Miladan häntä varten varattuun suojaan, joka oli kasarmin vieressä ja jossa olivat Miladan ennen käyttämät huonekalut.

— Olkaa kuin kotonanne, sanoi Spizzari äidillisellä äänellä.

Sitten hän näytti ylpeänä entiselle taloudenhoitajattarelle taloaan.

Ensi kerroksessa oli salin vieressä kaksi tavallisen hienosti sisustettua turkkilaista huonetta. Sen yhteydessä oli pieni suoja, johon johti öljymaalaukseen peitetty sala-ovi.

Spizzari painoi koneiston nappulaa salaperäisesti vilkuttaen tervettä silmäänsä ja Milada näki pian ihmeekseen erikoisen komean huoneen, jossa neiti Irma istui valkaten innokkaana kynsiään ja heti kumartui sirosti sisään astuvalle.

Sohvalla makasi laiha ehkä kaksitoista vuotias tyttö vaaleanpunanen paita vaan yllä…

— Kuka tuo on, kysyi Milada korottaen kulmakarvojaan…

— Se on Lisl… Te ette usko, miten tuolla tytöllä saa rahaa… Ei kukaan hätyytä minua hänen tähtensä. Isä kyllä joskus hakee rahaa. — Ja sitte se krenaa — joka kerta, kun tulee taloon — se hamppari! — Onko tyttö nyt siivompi, kysyi Spizzari kääntyen suosikkinsa puoleen.

— Hävytön se on, senkin heiskale, vastasi suosikki sättien.

— Pitää käyttää kuria kasvattaessaan, mutisi Spizzari vilaisten pikku Lisliin, jonka punaisiksi maalatut lapsenkasvot vavahtivat unessa tuon katseen vaikutuksesta.

— Huone on oikeastaan pelihuone, selitti Spizzari, mutta nyt pidän tyttöä siinä, — ensiksi herrat pitävät salaperäisyydestä, toiseksi, ei isä saa häntä käsiinsä, kun taloon tulee, tuo juopporenttu. Tappelevat ne kumminkin keskenään. Kysykää te, mitä tuo roskakansa oikein haluaa.

Spizzari kuljetti Miladaa edelleen.

Ensi kerroksessa oli kaikella mielikuvituksen keksimällä loistolla sisustettu nukkuma- sekä kylpyhuone, jonka vieressä oli jono huoneita, joita sisustuksen mukaan sanottiin punaseksi, keltaseksi tahi siniseksi saliksi.

Näissä huoneissa ei asuttu. Niissä otettiin vaan miehiä vastaan. Alhaalla Spizzari itse asui. Hänen huoneensa vieressä oli kaksi vaatesäiliötä, jonka suuriin kaappeihin "neitien" vaatteet olivat piiloitetut. Neideillä oli vaan hallussa se, joka ruumista peitti, silkkipaita ja suora esiliina, joka kylminä vuodenaikoina oli yötakin tapainen. Vaieten pani Milada tuon seikan mieleensä.

— Ovatko tytöt tyytyväisiä oloonsa noissa yläkerroksen kahdessa huoneessa, kysyi Milada, — eivätkö ne tee vastusta?

— Mitäh? — Eikö heidän ole hyvä olla? He mellastavat, nauravat ja puhuvat keskenään pötyä. Onhan se parempi kuin, että jokaisella olisi oma huoneensa, kun mikäkin loukko. He tulevat tänne alas syömään ja juomaan kahvia, — heidän elämänsä on kuin silkkiä.

— Kerjäläisinä! — Miks'ei! — Tehdä vastarintaa! Uskokaa, lapseni, kyllä minä otan heistä kapinahalun pois. —

Kyllä Milada sai seuraavassa nähdä tuon lauseen totuudenmukaisuuden.

Kaksi tuntia myöhemmin Bacher pudisteli neidit heräksiin, sitten hän toi noille haukotteleville vettä ja pesusienen, joudutti ja hoputti heitä kiirehtimään, sillä tuo rikas "neiti taloudenhoitaja" oli alhaalla juomassa kahvia.

— Menkää hiiteen ylistyksinenne! — Minä tunnen hänet paremmin kuin te, sanoi Mizzi, — minä en häneen innostu. Hän pitää yhtä vanhan Brennerin kanssa, tuon sian, joka on mätä kuin vanha raato.

— Hänellä on rahaa, toisti Bacher heiluttaen päätään.

Salissa Spizzari istui kuuman kaminan ääressä, jonka edessä oli pöytä kahvivehkeineen.

Rouva valmisti itse juotavan hyvin huolellisesti, vetäen kuppeihin kaataessaan hienon, huumaavan kahvin tuoksun sieraimiinsa.

Milada istui ikkunan ääressä katsellen surumielisenä vihmovaa sadetta…

Häntä vastapäätä melkein alastomana sääret sinisinä istui Lisl nojatuolissa nakertaen kaakunpalasta.

Puoleksi tuttavallisesti, melkein röyhkeänä tarkasti Lisl "tuota pitkää hongankolistajaa", joksi hän heti nimitti Miladan ajatuksissaan. Kuuluiko tuokin tähän ammattiin, tuo? — Tahi mitäh? — Noh, eihän hänestä mitään sen pahempaa voinut sanoa. — Spizzari oli kai iloinen saatuaan hänet taloonsa; — jos vaan tarvittiin, — voisi hän olla — yhdeksikkönä!! [Tarkoittaa sukupuolisuhdetta, jossa nainen antautuu miehelle suulla.] — Ja se tuotti jotain se.

Neidit tulivat saliin. — Ne olivat kehnosti maalatut, unen pöppörässä ja vapisivat. Hiukset olivat kierretyt käherryslaitteisiin, siivomatta ja järjestämättömät, nauhalla osaksi kasatut.

Johanna oli suunnattoman suuri, pellavatukkainen olijo, joka oli käärinyt paitansa ympäri turkkilaisen shaalin, jonka kulman hän painoi poskeensa. Hänellä oli hermosärky päässä ja hän polki tuskissaan jalkaa lattiaan.

— Hillitse itseäsi, lapsi, sanoi Spizzari kylmäkiskoisena. Milada tarkasti tuntijan katseella ovesta saapuvia.

Ne olivat loppuun ajettuja, rääkättyjä naisia, jotka tarkastivat jokaista vierasta epäilevin röyhkein katsein ja sitten välinpitämättöminä istuivat huoaten.

Sellaisia olentoja ei Punatalossa ollut vielä koskaan nähty. Ehkä jokin niistä näytti keinotekoisessa valossa hyvin koristettuna ja tukka käherrettynä, nuoremmalta, virkeämmältä, ehkä viehättävältäkin, mutta sellaisina kuin ne nyt istuivat siinä haukotellen ja äreinä, kinaten keskenään pistopuhein, nauraen kimakasti ja kiusotellen pilkaten Lisiin laihoja, sinisiä sääriä, joka vastasi rivoilla sanoilla — tuossa ympäristössä, joka oli niin toivottoman kolkko, he tekivät ilottomimman ja kurjimman vaikutuksen minkä kuvitella saattoi.

Todella miellyttävä oli tuossa joukossa ainoastaan neiti Irma, joka oli puettu vihreään silkkiseen aamupukuun, hiukset suurina aaltoina, kasvot hienosti puuteroidut ja vilkkaat, niin ett'ei niissä näkynyt väsymyksen tuottamaa velttouden merkkiä.

Hän ja Winkler, suuri, mustalaisnaamainen, viekkaan näköinen tyttö, jonka pää oli täynnään mustia, villejä kiharoita, olivat kahdentoistavuotiaan Lisiin kanssa talon vetovoima.

Lisl hangotteli kuitenkin usein vastaan, siksi häntä täytyi saada tottumaan talon tapoihin lyönneillä ja töyttäyksillä.

Mutta Winkler ja Irma osasivat jo pitää tuota heiskaletta kurissa.

Jos herroja tuli saliin, niin Lisl iski mitä häikäilemättömimmällä tavalla heihin ja melkein puri, jos herrat halusivat toisia. Hän tahtoi elää kaikkien kanssa — hän tahtoi yksin täyttää heidän tarpeensa.

— Sellainen heiskale se on, kertoi Irma huokaillen Miladalle.

Rouva tarjosi kahvia kahdelle tytölle, joilla oli turvonneet kasvot ja punatukka. He kiittivät kahvista suudellen Spizzarin käsivartta. — — Nuo molemmat olennot olivat kauan eläneet ilman katon suojaa. — Ne olivat vanhat, kaupungissa tunnetut katutytöt, jotka eivät kelvanneet edes Praterpuiston "työhön" eivätkä tienneet, rupeaisivatko torimyyjättäreiksi tahi julkisten hyyskien vahdeiksi. Ne värjäsivät viimeisillä kolikoillaan tukkansa tulipunaseksi ja lupasivat, kun Bacher sai heidät käsiinsä, suostua suorittamaan mitä sikamaisuuksia vaan herrat vaativat.

Spizzari käytti heitä peilihuoneessa niin kutsutuissa "näytännöissä", paheitten ja luonnottomuuksien ilettävimpiä ilmiöitä, joita ei kukaan kauan kestänyt.

Noitten tyttöjen nimi oli Anatola ja Kora, olivat muka kreolilaisia [neekerien ja espanjalaisten sekarotua]. He värjäsivät kyntensä punasiksi ja istuivat lattiamatolle jalat ristiin ruumiinsa alla.

— Missä on Jultsch; kysyi Spizzari, — minua ihan peloittaa, jos jokin ei ole näkyvissä.

— Hän nukkuu kai, sanoi Keller, jonka ruumis oli vialloinen ja jolla olivat kapeat lapsenkasvot.

Keller oli tuskin nousseena lapsivuoteeltaan jo antautunut porttola-elämään, hän yski sekä kärsi kouristustautia, mutta siitä huolimatta hän yritti parhaitten voimiensa mukaan tyydyttää herroja, sillä Spizzari maksoi kuukausimaksun hänen pienestä Milistään.

Niin sairas, kuin hän nyt oli, ei hän olisi mitenkään saanut antautua miehille.

— Tänään ei ole saanut minuuttiakaan nukkua, sanoi Johanna äkäisenä… Hän hyökkäsi raa'asti kreolilaisnaisten kimppuun heidän voidellessaan jalkojaan hajuvedellä — antavatko nuo naudat kenellekkään rauhaa, — tanssivat koko yön niitten unkarilaishonkkien kanssa, jotka olivat heidän kimpussaan.

— Suututtaako, kun eivät välitä sinusta, — ärsytteli kreolilainen virnistellen.

Vihasta vihreänä sähähti Johanna:

— En välittäisi unkarilaisista rosvoista!

— Mutta minusta he pitäisivät, eikö niin? — Vaan minusta! — Mutta minä olen sanonut, ett'en välittäisi heistä, vaikk'en ikinä miestä saisi — rakas mamma? Lisl viskasi nuo lauseet ärsyttääkseen kreolilaisia.

— Juo sinä kahvia, äläkä aina pirstaa, sanoi Spizzari suopeana.

— Se on ennemmin totta, kuin että sanotte isälle, että minä annan vähemmästä kuin sadasta guldenista, intti Lisl.

— Suus kiinni, heilakka, sanoi Irma, iskien häneen nyrkillään.

— Herra Jumala siunatkoon — kuinka repii päästä, vaikeroi Johanna kääriytyen shaaliinsa.

— Koko talo haisee kamfertille, sanoi Anatola viuhtoen vimmatusti.

— Noh, mutta missä on Jultsch, — sen minä sanon. — Rakas rouva Bacher, missä on Jultsch?

— Minä menen noutamaan hänet. Saanko hänen huoneensa avaimen, — sanoi Kora palvelusintoisena.

— Minä menen sinne itse, esti Bacher epäluuloisena, — hän nukkuu tietysti, armollinen rouva, kuin selkäänsä saanut ja kuollut.

— Hän ei ole tottunut tähän järkiperäiseen elämään, sanoi Spizzari vilaisten majesteetillisena seuraansa — lämmittäkää kahvi hänelle!

Bacher meni ovesta ulos. Ovella hän sattui laihan, kalpean henkilön kanssa yhteen, jonka lasimaiset silmät lensivät ympäri salia.

— Eikö kukaan herra ole vielä saapunut, kysyi tulija käheällä äänellä.

Kukaan ei vastannut. Vastatullut istui hajamielisenä riisumatta vilttihattuaan värittömän rusahtavan tukan peittämästä päästään.

Samassa talonmies soitti.

Irma nousi seisomaan vastaanottaakseen vieraita, huutaen sitte tytöt yksitellen luokseen.

— Lisl — Johanna — Winkler —

— Armollinen rouva, peilihuoneeseen tarvitaan neitejä.

Spizzari nousi itse seisomaan viitaten kreolilaisille ja hävisi niitten seurassa. Näkyi, että liike menestyi. Koko talo elpyi. Ovissa kuljettiin, lasit ja lautaset helisivät, paljain jaloin juostiin käytävissä.

Keuhkotautisen näköinen sisäkkö, piirteet lakastuneet ja silmät tuijottavan ulkonevat toi saliin kantamuksen puhtaita silkkipaitoja.

Kainostelematta riisuutuivat naiset vaihtaakseen paidan rouva Bacherin avustamina, aukasivat käherryssiteensä, kiinnittivät hiuksensa kiemuroihin, maalasivat poskensa punasiksi sminkillä, jota oli ikkunan laudalla ja iltavaatetus oli täysikuntoinen.

Kora palasi teirenpilkkuisen pitkän pojan seurassa, jota sanottiin "Pystan serkuksi", ja joka tervehti Spizzaria kovin tuttavallisesti ja laskeutui loikomaan matolle hyvin mukavaan asemaan.

— Minä olen tilannut oike kultalinun, yhdekseltä hen tulee tekemään konstejaan, Betyari, sanoi hän kaikkein kamalimmalla saksan murteella, nipistäen Lislin paljaita sääriä, niin että tämä kirkui kiukusta.

Lisl oli saapunut saliin nuoren hienosti puetun jaappanilaisen seurassa, ja hän puolusti ylpeänä saalistaan toisten tyttöjen lähetessä tuttavallisesti, sillä ne haistivat miehestä koituvan kaikkien kultalähde.

Jaappanilainen tilasi samppanjaa ja Lisl lensi ihastuneena hänen kaulaansa ja hyväili häntä sanoen… Aime (rakastan) sinua, — aimer (rakastaa) — tälle jaappanilainen hymyili surullisesti silitellen tytön pyöreää pikku naamaa.

Äskeinen sairaalta näyttävä nainen, jolla oli vilttihattu ja katupuku yllään, lykkäsi tuolin, jolla hän istui Pystan serkun viereen merkillisillä houkuttelevilla liikkeillä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä kuiskaten hänelle vähän perästä jotain, hymyillen ruskeine hampaineen.

Suomatta naiselle silmäystäkään poltteli Pystan hänen paperossejaan, joita nainen anteliaasti hänelle tarjosi.

Aivan taudin runtelemana oli tämä niitä syvästi säälittäviä naisia, joita sammumaton, likainen himo ajaa porttolaan.

Koska nainen oli varakas, ei poliisi kiinnittänyt häneen huomiotansa, koska vielä suurkaupungin roskaväkikään ei hänestä huolinut. Joku alaikäinen poika tahi matkustavainen lankesi joskus hänen pyydyksiinsä.

Nyt hän kävi, maksaen korkeaa sisäänpääsymaksua, Spizzarin salissa, vaikka tarkka emäntä ei häntä juuri suosinut, karkoittaen hänet usein pois.

Joka kerta kun "kreolilaiset" palasivat, asettui onneton olento odotus-asentoon.

— Eikö kukaan kysy minun perääni, sanoi hän rukoillen käheällä äänellä Spizzarin kulkiessa ohi.

Jaappanilainen mässäsi erään pöydän ääressä Lisiin kanssa, joka alituiseen penkoi hänen taskujaan etsien kultarahoja…

— Katsokaa, näin meillä nyt eletään, ylvästeli Mizzi Miladalle, joka oli istunut kaksi tuntia ikkunan ääressä liikkumatta minnekään. — Mutta tämä ei ole vielä mitään… Vartokaa, kunnes Rudi saapuu ja sali on täynnään väkeä.

— Kyllä neiti Milada on nähnyt tällaista, sanoi Spizzari vaatimattomasti.

— Sellaista kulttimammaa ei ole kellään kuin on meillä.

— Katsokaa, tuo keltainen sarvikuono, uskoo sen todeksi, huusi äkkiä Lisl taputtaen käsiään…

Sitten hän hyökkäsi jaappanilaisen kimppuun yrittäen vetää häntä tuolilta… Mutta jaappanilaisen kasvot olivat ihan kivettyneet.

Yhdellä heitolla työnsi hän tytön luotaan. — Kuulkaa, Nelly, sanoi hän puhtaalla saksan kielellä, ajakaa tuo naasakka talostanne. — Hän ei huvita ketään. — Minua ette saa enää nähdä täällä ettekä Xaniroffia… Hän heitti sadan markan setelin pöydälle ja meni ulos ovesta Irman seuratessaan häntä hämmästyneenä.

Hän oli talon paraampia vieraita.

— Enkö ole käskenyt sinun tyyrätä sakramenskattua lerviäsi, sai Spizzari sanotuksi. Jahka isäsi tulee, sinä emäsika! — — — Nyt ei kukaan enää välitä peilihuoneen "näytännöistä", sanoi Irma, joka palasi toivottomalla kasvojenilmeellä, hän ei tule takaisin. — Kora ja Anatola rupesivat ulvomaan raivosta, sillä heidän tulevaisuuden toiveensa olivat murskautuneet. —

— En tiennyt, että hän — osasi — saksaa, rääkkyi Lisl polvistuneena…

— Mene, heiskale, — sinä tiesit sen hyvin, sätti Irma iskien Lisliin.

— Vie se pois, kähisi Spizzari raivossaan, muuten tapan sen saatanan…

Taloudenhoitaja tarttui vonkuvaan lapseen, laahaten ulos ovesta hänet, joka potki ja puri toisten nauraessa.

Siitä sydäntä särkevästä vaikeroimisesta, joka sitten kuului, saattoi arvata, että tuomion toimeenpaneminen oli perinpohjainen.

Lempeällä neiti Irmalla olivat pitkät, laihat, julmat sormet.

Kello oli yhdeksän illalla. — Rouva Bacher hiipi pahoillaan poikki käytävän avaten kasarmin oven…

— Neiti Julia, Juu-li-a, huusi hän sinne.

— Oi herra jess, se nukkuu kuin pölkky kahdesta tähän asti. — Hän kiersi valonappulan ja meni ihmetellen vuoteen ääreen.

— Luonnollisesti se kuorsaa poikittain sängyssä, kädet peitteen alla, — ei saa millään heräämään, — todisti hän. — Julian suu oli auki, myöhästynyt kärpänen istui helakanpunasella, terveellä poskella, se veti koipeensa sitä maalia, joka sulaneena oli kasaantunut valkoisiin viivoihin nenän juureen.

Bacher löi kätensä yhteen, alkaen suljetuin huulin nauraa. Ivallinen kavala ilme oli hänen kasvoissaan.

— Sellainen lihamöhkäle, ajatteli hän.

— Julia, Julia, neiti Juu-li-aa. —

Ja laihoilla nyrkeillään rupesi hän takomaan nukkuvan rintaa…

— Oli sekin Spizzarin päähänpisto, ajatteli hän vihdoin itsekseen, että hakee ihmisen maalta! — Oli senkin karjapiika paljasta lihaa…

Jultsch rupesi haukotellen heräämään. Autuaana ja aavistamatta pahaa, kuin ollen kotonaan ja kuin kuullessaan kukon kiekuvan aamuhämärässä ja tuntiessaan viileän aamuilman hengähdyksen, levitti hän käsivartensa haudaten pörröisen kultakutripäänsä syvään pehmeisiin patjoihin.

Se syvä haukotus, joka ihan porisi rinnassa, ei tahtonut päättyä.

Bacherin kuiva nyrkki tarttui hänen rantimeensa ja repi hänet ylös.

Jultsch lopetti haukotuksensa ja kärsivä ilme välähti verevissä kasvoissa… Raskaina ja sameina alkoivat aivot toimia.

— Odottakaa, kun rouva saa tietää tämän! — Minä olen valehdellut, että te olette jo aikoja sitten ollut sinisessä salissa… Tiedättekö, että tuollaista unikekoa en ole nähnyt eläissäni.

— Jessus, en minä voi sitä enää tehdä, sanoi Julia nousten istumaan, — minusta on niin hassua tehdä sellaista…

Julia nojasi päätään käsiinsä, vaaleanpunanen silkkipaita liukui olkapäiltä paljastaen valkoisen nuorekkaasti täyteliään vartalon.

Hänen maalaisilman ruskettama kaulansa oli vahva ja kireä, johon liittyi pyöreä talonpoikaistytön pää lasikirkkaine silmineen. Hänen vaalea, lyhyt, ei juuri paksu tukkansa kiertyi päässä villeinä kakkaroina, jotka eivät soveltuneet ollenkaan kasvojen terveenluonnolliseen ilmeeseen. Tuo tukka oli vähä aika sitten ollut palmikoitu sileään, piukkaan lettiin, joka oli ollut kierretty pään ympäri kuin kunniaseppele…

— Nouskaa, minä sanon, että rouva on jo muutenkin raivossaan. Juuri äsken he ottivat kiinni ja hakkasivat Lisliä…

Bacherin silmät välähtivät.

— Tuolla alhaalla istuu vieras neiti, joka on rikas. Niin on minulle kerrottu, sen jälkeen minä… Bacher katkasi puheensa. — Peskää itsenne, Julia, suorikaa tukkanne, tuossa ovat puhtaat vaatteet. Sinisessä salissa minä odotan teitä. Joutukaa, talo on täynnään vieraita.

Bacher poistui. Pää raskaana tuijotti Jultsch hänen peräänsä.

Bacherin sanat olivat surisseet hänen korvissaan kuin suuret pörräävät kärpäset. Hän koetti vapautua niitten vaikutuksesta, hän kurotti kätensä, hän painoi päänsä seinää vastaan. Mutta ei auttanut, ne surisivat vielä tuossa, ne lähestyivät joka taholta, pakkautuivat puremaan… Hänen piti nousta vuoteeltaan, siivoa se, kaunistaa itsensä, pukeutua, mennä alas ja siellä… Sinisessä salissa odotti vanha herra… Se oli hirveätä se, johon hänen piti siellä suostua… Oven takana seisoi Irma, ja jos Jultsch pani herran vaatimuksia vastaan, niin hänen kävi kuin silloin, jolloin he pieksivät häntä, Irma ja Winkler…

Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, parempi olisi olla kuollut, virua hukkuneena jääkylmässä myllyjoessa, ja joutua myllyn rattaisiin!…

Jultsch nousi seisomaan, pesi kasvonsa ja kätensä, jääden istumaan poskimaalivehkeet kädessä ja kasvot avuttoman onnettomina peilin eteen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! — Rakas taivaallinen isä! — Nyt alkoi taas tuo loppumattomalta tuntuva yö, levottomuus, melu, kirkunta, nauru, rouvan kurinpito. Rouva huusi ja tuuppasi, vaati tekemään yhtä ja toista, opetti sanomaan asioita, joita hänen piti sanoa herroille, vaikka olivat sulaa valhetta… Aina aamukoittoon asti tapahtui jotain kiusallista, josta hän turmeltumattomine maalaisluonteineen yritti kaikin tarmoin vapautua.

— Hän käsitti kyllä, miksi hänet tahdottiin täällä kehittää.

— Hänen piti oppia miellyttämään tuollaista miesraatoa, joka odotti tuossa saadakseen… Hän ei jaksanut ajatella enempää. Inho kuristi hänen kurkkuaan.

— Hän oli ollut talossa ainoastaan kahdeksan päivää, ja ne päivät olivat tuntuneet pitkiltä kuin vuodet… Jos hän tekisi suoraa vastarintaa kuin alussa, niin toiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, lyöden kuin silloin, jolloin hän yritti paeta.

— Oi, Herra taivaallinen isä, hän ei voinut millään mailman keinolla pelastua tästä… Kaikki nauroivat hänelle ja laskivat pilaa hänen kustannuksellaan. Ja isä! Isäkin oli hänet tänne sysännyt… Isä himoitsi rahaa… Olihan Jultsch ollut aina herttainen kotona, varsinkin silloin kun oli tarjoilijattarena "Jumalan silmän" kapakassa. Mutta isä ei tyytynyt "Jumalan silmän" juomarahoihin. Kaupunkiin piti hänen tyttärensä lähteä; noin komea ihminen, kuin mikä tytär oli, se ansaitsee siellä enemmän, — niin puhui isä aina… Vanhalle isällesi pitää sinun hankkia paremmat päivät!

— Niin! — Kerran tuli Bacherin tytär, joka kulki myömässä esiliinoja ja puseroita kylään, ja tämä kertoi merkillisiä asioita hienosta paikasta, mihin hän voisi heti toimittaa kauniin Jultschin…

Jultsch peitti silmänsä oikealla käsivarrellaan ja kyyneleitä valui hänen kasvoilleen.

— Voi bbb, — voi bbb, hän yritti väkisin niellä sen kouristuksen, joka tukki hänen kurkkunsa. — Voi bbb, — voi bbb, mutta se ei onnistunut, tunne pursui ylivaltaisena ja täydellisen epätoivon vallassa, avuttomana, välittämättä enää seurauksesta istui hän sänkyynsä parkuen hillittömästi.

Käytävän ovi narahti… Bacher kai tuli, — tahi peräti rouva. — Julia ei katsahtanut ylöspäin.

— Taivaallinen isä laupias, nyyhki hän sisimmässään, armahda minua, anna maan minut niellä…

Kauhusta hänen käsivartensa hervahtivat alas. — Jeesus Maaria, laupias Vapahtaja, — kuka tuo vielä oli? — Hän ei ollut tuota vielä nähnyt… Mitä se taas vaati?… Julia oli niin peloissaan, että joka tuntematon tapaus sai hänet hirmun valtaan.

Vieras nainen seisoi tuossa tarkastaen häntä.

— Herrajee tällaista komentoa! — Noh niin, ja keskellä kaikkea istuu yksi ja parkuu. — Milada katsahti päätään pudistaen ympäri huonetta.

— Siivokaa ensin vuoteenne, käski Milada osoittaen peitettä, joka oli lattialla.

— Yritinhän sitä jo, sanot Julia nousten seisomaan.

Milada katsoi kelloaan. — Kello on jo yhdeksän illalla, ja te ette ole edes puettu! Näinkö täällä nyt eletään?

— Joudu, tyttö, tee jotain, parkuminen ei auta.

Miladan äänen painossa oli jotain, joka pelotti uudelleen Julian.

Vastaamatta purskahti hän taas itkuun.

— Voi bbb, — voi bbb, — voi…

— Noh, mutta ole nyt hiljaa! Kokoa hynttyysi ja paitasi! — Onko teillä etikkaa? — Kasvosi ovat ihan turvoksissa, — näin et voi mennä alas. Odota!

Milada meni ulos palaten matkalaukkuineen. Pullosta hän pudotti muutamia pisaroita pesuveteen, jonka Jultsch oli sillä aikaa vaihtanut.

— Noh, ja nyt sinä pukeudut nopeasti… Kampaa tukkasi… Aina pitää täyttää tärkein tehtävä ensin elämässä… Älä tee noin! Älä kierrä tukkaasi kiemuroihin. — Letitä tukkasi kuin tavallisesti ja järjestä se entiseen tapaasi. — Noitten harmaitten silmien vaikutuksesta Joltsch pukeutui pian. Hän korjasi tukkansa, palmikoi sen ja kiersi palmikon pyöreän päänsä ympäri. Ensi kerran Punatalossa ollessaan oli Jultsch kammattu: kuin kotonaan. — Mutta enhän voi olla näin talonpoikaisen näköinen, kuiskasi hän puoliääneen kyynelten tihkuessa esiin.

— Hyvä on näin, vastasi Milada lyhyesti.

— Pitää vielä maalata poskiaan.

— Mitä vielä! Olet punanen kuin rapu… Maalaistyttökö olet, — rakkaani?

— Gross-Ödingin metsäkulmalta, vastasi Jultsch ilon tuikkeen välähdellessä alakuloisissa kasvoissa.

— Onko sinulla vanhemmat elossa?

— Isä on vaan.

— Vai niin… Mikä sinut on tänne johtanut?

Tuo komea likka painoi päänsä alas ja muutti jalkojaan…

— Minulle voit olla avomielinen. Minä olen elänyt kauan tällaisessa paikassa… Tunnen kaikki, mitä sellaisissa tapahtuu… Oletko täällä suosiolla, niinkö?

Julian silmät täyttyivät taas, mutta hän yritti uljaana vastata neidille.

— Minä pelkään täällä.

— Eikö elämä täällä miellytä?

Siniset silmät tekivät kiihkeän kieltävän liikkeen.

— Onko sinulla ikävä kotiin?

— Ei sitäkään…

— Noh, mikä sinua ahdistaa?

— Minä pelkään, kuiski Jultsch vääntäen käsiään, Minä tunnen kauhua ja kammoa! —

— Et sinä siitä kuole!… Hillitse vaan itseäsi! Pitää tottua kaikkeen. Onko rouva tiukka?

— Ei sitäkään…

— Kiusaavatko neidit sinua?

— Ei niin pahasti…

— Miksi siis pelkäät niin kovasti? Oletko tehnyt jotain pahaa?

Jultsch oli niin totinen, kuin seisoisi hän rippi-isänsä edessä. — Minä kauhistun kaikkea, — minä kauhistun niin! — sanoi Jultsch pois suunniltaan. — Ei tämä ole oikea teko, että minusta tehdään tällainen… Mitä he minusta tahtovat? — Miten minun lopuksi käy? — Hänen äänensä kiristyi pelosta ja samalla hän pelkäsi niin kovin, että oli sanonut liikaa, jotta hän rupesi vapisemaan. — Älkää tehkö minulle pahaa, rukoili hän, astuen pari askelta taaksepäin.

Kummallinen ilme kuvastui Miladan kasvoissa. Silmien alla oleva kalpea, pingoittunut iho, jonka näkee vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kärsineet paljon ja kauan, rupesi hiljaa väräjämään uurtuen. Julian punakat, tuskaantuneen näköiset kasvot kaikkoontuivat hänen silmistään. Sijaan tulivat paljon tutummat, jotka syrjäyttivät nämät vieraammat. Ne olivat Binen, Bine Michalin kasvot! —

Ole hyvä tälle avuttomalle tytölle, kolkutti Miladan omaatuntoa… Hän ei kelpaa toteuttamaan sinun omia suunnitelmiasi, mutta hän voi täyttää hyvin oman elämänsä tarkoituksen. Korvaa se, mikä on häntä vastaan rikottu.

— Nyt minun täytyy mennä alas, muuten rouva ihan tulee hulluksi vihasta. —

Neiti ei kuullut mitään; hän seisoi tuossa vaan töllistäen eteensä.

— Kello kymmeneltä tulee herra siniseen saliin, — sanoi Jultsch äänekkäämmin, — minun täytyy mennä alas.

Milada sanoi nopeasti mutta hillitysti:

— Kuule, Julia… Sinun ei tarvitse huolehtia enää itsestäsi… — Sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa. Minä lupaan sen sinulle. Sinä pääset pois täältä…

Jultsch vaipui melkein polvilleen.

— Voi, neiti kulta, neiti kulta!… Heti sen jälkeen hän huusi: — Mutta mitä isä sanoi? — Rouva maksaa hänelle… Lopulta isä lähettää minut takaisin…

— Sinä pääset palvelemaan minun luokseni. Siitä rahasta voit lähettää isälle… Mutta pysy hiljaa äläkä lörpöttele siitä mitään…

Kirkas onnenvälke heijastui Julian sinisenkiiltävistä silmistä.

— Oliko tuo tyttö — portto?

— Lapsihan hän oli, joka nauroi ja itki. Hän ei ollut vielä turmeltunut…

— Noh, eteenpäin! Mene alas saliin…

Milada työnsi hänet hiljaa ovesta kuunnellen hetken hänen lujia, tömisevien askeleittensa ääntä.

Sitten hän poistui nopeasti ja aivan huomaamatta "tyttökasarmista."

* * * * *

Viikko kului. Milada oleskeli yhä Punatalossa sivultakatsojana.

Hän haki Karlan käsiinsä ja sai Karlalta kuulla Rosinan kauhean kuoleman aina yksityisseikkoja myöten. Hän oli myös nähnyt pikku Fanchonin.

Se tapahtui myöhään illalla. Fanchon seisoi puettuna vaaleanpunaisiin trikoihin ja helyhameisiin jonkinlaisen kojun edustalla reklaamina houkutellen yleisöä. Hän teki liikkeitä, pitäen käsivarrellaan pientä harmaata kyyhkystä, joka oli höyhennetty ja laiha kuin Fanni itsekin. Milada pyysi hänen tulemaan mukaansa vuoristoon, mutta Fanni pani kauhulla sitä vastaan. — Oli lauantaipäivä jolloin Punatalon elämä oli tavallisesti meluavampaa ja villimpää kuin muulloin. —

Mutta tänään tuntui siltä kuin ei olisi päästy oikeaan tunnelmaan; edeltäpuolenpäivän vihmoi mieltä painostava syksysade, joka ajoi tytöt "kasarmiin" vilusta kyhjöttämään yhdessä kasassa. Irmalla oli ankara päänkivistys, jonka takia hän makasi avuttomana "pelihuoneessa" voimatta itseään liikahtaa, voimatta pitää edes ulvovaa Lisliä kurissa. Lisl oli taas saanut juopuneelta isältään julman selkäsaunan eri vastaanharaamisista. Nyt Lisl vannoi äkämystyneensä, että hänet saa ennen lahdata, ennenkuin hän enää menee salonkiin. —

Spizzarin sappi kiehui erästä naapuria vastaan, joka Lislin rääkkäämisen johdosta oli huutanut rappukäytävästään, että Spizzarin talosta kuuluva ainainen voivottaminen ei tunnu niin tyytyväisyyden ilmiöltä kuin Spizzarin oma persoona, — ja että tullaan pitämään huolta siitä, — että tuo "lihapuoti" kerran kunnollisesti savustetaan. — Lyhyesti, näytti hyvin mahdottomalta saada talossa vallitsevan alakuloisuuden synkistyttämät tyttöjen mielet ammattimaisen hilpeiksi ja innokkaiksi.

Kello kolmelta selkeni taivas, ja Spizzarikin sai uutta intoa; hän käski portinvahdinrouvan tilata kaksi ajuria, kutsui tytöt luokseen, ripusti niitten ylle helyjä ja läksi niitten kanssa leivoskauppaan kuten aina, jolloin hän luuli menettelynsä niitten suhteen synnyttäneen naapuristossa pahaa verta.

Koska Lisliä ei uskallettu ottaa mukaan, sillä hänen ala-ikäisyytensä olisi herättänyt huomiota, täytyi hänen jäädä kotiin. Sulkeutumisensa korvattiin laatikollisella suklaatia, jonka hän voitonriemuisena vei mukaansa.

Kaksi tuntia myöhemmin oli yleinen tunnelma talossa eloisampi; neidit joivat kahvia, Milada oli Spizzarin hartaasta pyynnöstä ottanut hoitaakseen rahalaukkua salissa sairastuneen neiti Irman tilalla.

Miladan piti siis taas vähitellen tottua liikkeeseen.

Talossa oli jo vieraita. Lauhtunut aasialainenkin ilmestyi saliin ystävineen kunnioittaen läsnä-olollaan kreoolilaisten "esityksiä."

— Kuule, Julia, — sanoi Spizzari Julialle, joka jäykkänä ja vakavana piti kahvikuppia kädessään, — ylioppilaasi tulee tänään taas… Työskentele nyt hieman itsenäisemmin.

Ja nyt rouva piti Julialle luennon ammattiin kuuluvista työskentelymuodoista, joita ei voi sanoin kirjoittaa, mutta jotka olivat vieraitten ja muitten neitien päähauskuutus. Julialle ne tuottivat loppumattomia tuskia.

Huoaten laski Julia kupin kädestään.

Keskusteltuaan Miladan kanssa, oli hänen sisäinen olemuksensa paljon muuttunut.

Saatuaan varman kannan tulevaisuuteensa nähden, oli maalaistytössä herännyt itsetiedoton viekkaus ja rahanhalu. — Neiti oli luvannut varmasti viedä hänet täältä pois; mutta koska hänen oli pakko elää vielä Punatalossa, eikö olisi viisainta käyttää tilaisuutta hyväkseen kahmaistakseen rahaa? Kirjoittihan rouva kaikki muistiin ja täytyihän tuon lopulta tehdä jonkinlainen lopputili, — sen sanoivat kaikki neidit.

Winklerillä oli muistikirja, johon hän kirjoitti kaikki saatavansa muistiin.

Hänellä oli noin neljätuhatta saatavina — ehkä enemmän.

Kultakasan saaminen huumasi maalaistytön mielen.

Hänen suurin harrastuksensa oli saada joku rikas herra luokseen, joka tulisi säännöllisesti kuin Irman tahi Lislin luo.

Julia ei nukkunut enää iltamyöhään. Joka iltapäivä hän istui maalattuna ja tuoksuen hajuvesille salissa tarkastaen jännitetyin katsein ovea ja huoaten kaikkien iloksi kovin syvästi, kun hänelle ei saapunut ostajaa. Hän seurasi toisten toimintaa hiljaisella kiintymyksellä; hänen raikkaat, verevät kasvonsa synkistyivät vähitellen, — hänen kirkkaat silmänsä samenivat, alahuuli rupesi riippumaan, kädellään hän jäljitteli vaistomaisesti, itsensä unohtaen, sen liikkeen, millä rouva pisti taskuunsa sen rahan, jonka työstä palaavat neidit helähtäen heittivät hänen helmaansa. —

Nyt kilahti alhaalta kellon ääni. Mizzi juoksi ulos ja ilmoitti sieltä: Julia halutaan…

Julia hypähti pystyyn. — Älä vaan anna itseäsi raiskata, — huusi Spizzari ilkkuen hänen jälestään neitien nauraessa vimmatusti…

Tämä pilkka ei häirinnyt Juliaa… Joku oli toki kysellyt häntäkin. —

— Minusta tuntuu, kuin alkaisi uudelleen sataa, — sanoi Milada sisäänastuen… Miladalla oli rahalaukku vyötäisillä kuin ennenkin. Mustan silkkipukunsa suojaksi hän oli sitonut taloudenhoitajattarelle kuuluvan valkoisen koriste-esiliinan.

— Tuleeko sade! Olen iloinen, että olette kotona. Teidän tilassanne ei pitäisi yleensä kuljeskella kaduilla. —

Spizzari kokosi hameensa antaakseen patjaisella penkillä Miladalle istumasijan, mutta Milada pudisti päätään asettuen ikkunan ääreen. Työnnettyään ikkunaverhot syrjään, otti hän taskustaan silkkikankaan palasen ruveten umpimähkään ompelemaan siihen helmiä.

— Mitä te ompelette, kysyi Johanne piipittävällä äänellä, lähennellen Miladaa.

— Ompelen laukun, — vastasi Milada kuivankiskoisesti.

— Ehkä nuuskarasioita varten, — nauraa hölötti Mizzi tuupaten naapuriaan kylkeen. Naapuri oli paksu unelias naikkonen, joka vastasi kaikkeen "Jessus juu", ja "Jessus ei", ihaillen röykkeää toveriaan.

— Sinulla on hyvä hajuaistin, — vastasi Milada katsahtamatta ylös.

Mizzi vilahti toiseen…

— Minä vaan arvelen, — eivätkö vanhat herrat yleensä käytä nuuskaa.

Milada katsahti ylös. Hänen silmissään välähti punasia pilkkuja, jotka yhtyivät leimahdukseksi, mikä räikeästi valaisi hänen yksivakaat, kalpeat kasvonsa. — Tuollainen viittaus Gustin isään ei ollut hänelle outo ilmiö. Jo Karlakin oli kohta hänen tulonsa jälkeen kysellyt, oliko oikein totta, että vanha Brenner oli nyt hänen ylläpitäjänsä antaen hänelle niin paljon rahaa, kuin hän vaan halusi. Milada ei ollut suoraan kieltänytkään, sillä hänestä oli edullista antaa ihmisten uskoa tuohon huhuun, joka myös kummitteli Spizzarin aivoissa.

— Hoida vaan omia asioitasi — rikkiviisas, — vastasi Milada lyhyesti, levittäen silkkikankaan palasen polvelleen ja silittäen sen pintaa.

— Mutta tämä on —

Spizzari laski kiikkeänä kahvikupin kädestään.

— Minä pyydän, — sanoi hän onnettomuutta ennustavalla äänellä Mizzille, joka seisoi kädet nyrkissä valmiina taisteluun… Hyvä, jos sinä kerran pääset niinkin hyviin oloihin kuin missä neiti Milada elää. Ja lähde heti paikalla siniseen saliin Jultschin luo… Soh, mars.

Mizzin puhjetessa myrkyllisesti nauramaan, otti Spizzari omakätisesti viedäkseen kahvikupin Miladan eteen ikkunanlaudalle.

— Täällä vetää lapseni, — sanoi hän huolestuneella äänellä.

— Se ei tee mitään…

— Kas kuinka te olette ajattelemattomat, te nuoret…

Spizzari kahmi laajaperäisiä rintojaan, vetäen lopulta varmuuden neulan esiin ja pisti sen suuhunsa. Koottuaan käteensä uutimen syrjät kiinnitti hän ne yhteen siitä paikasta, missä Milada istui. —

Kylmä hymy aukasi Miladan ohuet huulet. Samassa Milada veti tuolinsa eteenpäin, nähtävästi lähennelläkseen valoa, mutta todellisuudessa päästäkseen niin paljon loitommalle, että rouva Spizzarin käden täytyi pudota hänen olaltaan.

Heti sen jälkeen saapui vieraita. Ne istuivat salin pöytien ääreen tehden tilauksia. Milada merkkasi ne kuten ennenkin kirjaan, valvoen tarkoin silmin sisäkköä, joka kantoi virvokkeita hienoilla hopeatarjottimilla.

Paul Menzel, Rudi ja unkarilainen orpana astuivat meluten saliin. Unkarilainen oli ylen hienosti viimeisen kuosin mukaan puettu. Spizzari suuteli unkarilaista poskelle, jonka tämä otti hyvin tyynesti vastaan.

— Hän on oikea kultapoika, — vakuutti Spizzari ääneen, vilkuttaen hurmaantuneena tervettä silmäänsä. Vanhanpuoleinen mies istui pitkän Johannan kanssa juoden viiniä. Vähän välistä hän kääntyi heiluttaen viinilasiaan ja huusi käskevällä äänellä: Lisl…

Mutta Lisliä ei näkynyt, viisas Spizzari tiesi varsin hyvin, että Lislin esiintyminen salissa vieraitten nähden olisi vähentänyt hänen vetovoimaansa.

Dolly toi sardiineja ja pasteijoita, englantilaisia kaakkuja ja ostroneita järjestellen niitä tarjoilupöydälle. Spizzari juoksi toisen pöydän äärestä toiseen elähyttääkseen vieraitaan sanoilla ja liikkeillä. Herkeämättä hän lääppi ja maklakoi "ystäviään" luonnollisesti välittämättä, olivatko ne tunnettuja tahi tuntemattomia miehiä. Hän kehui niille tyttöjään, omin käsin hellien miehiä, kun ne eivät välittäneet hänen suosittelemistaan tytöistä.

Kun kreoolittaret palasivat jotenkin väsyneinä "esiintymisensä" jälkeen, syntyi kiivas äänetön kahakka heidän ja tuon sairaalloisen hermostuneen tytön välillä, joka verettömänä, laihana ja kiihoittuneena istui nojattomalla tuolilla…

Unkarilaista raastettiin sinne ja tänne, mutta hän otti naisten hyväilyt järkähtämättömän kylmänä vastaan. Sen luo hän jäi, joka innokkaimmin tarrasi häneen kiinni.

Lopulta tuo hermostunut sai hänet riistetyksi luokseen villillä voimalla. Hermostunut muljotti silmiään sellaisella vimmalla kreolittareille, että ne muristen väistyivät hänen tieltään.

— Häpeä, Pystan, huusi Nelly ankarana unkarilaiselle…

— Pitäähän hänenkin saada, likka pahan, vastasi unkarilainen raa'asti heiluttaen naisen käsilaukkua naismaisesti sormuksilla pyntätyllä kädellään.

Jylisevällä äänellä huusi äskeinen vanhahko mies: — Lisl… Jukravita, minä tahdon Lislin. —

— Lapseni, Orelille ei saa enää antaa väkijuomia. Hänellä näyttää olevan heikko pää, sanoi Spizzari Miladalle ohimennen.

Keskiyön aikana tuli kaksi herraa saliin. Spizzari otti heidät itse vastaan syvästi kumartaen.

Vanhempi herra kurotti Spizzarille sormenpäänsä sillä harvinaisella toveruudella, jota ylhäisöön kuuluvat henkilöt osottavat tällaisissa paikoissa. Äkkiä kasvanut, pitkä nuorukainen kapeine, ohuine kasvoineen, jotka ilmaisivat vanhaa aatelirotua, liikkui hämillään vanhemman toverinsa seurassa nojatuolien, pöytien ja ilotyttöjen ohi, heiluen kuin tanssikoulussa.

— Olkaa hyvä ja istukaa ikkunan ääreen, ohjasi heitä Nelly katsellen nuorukaista äidillisen tarkkaavilla silmäyksillä. — Olkaa hyvä, lapseni, palvelkaa herroja hyvin, — sanoi hän Miladalle ja merkitsevällä katseella tokasi hän nuorukaiselle, joka heti lensi punaiseksi:

— Minulla on paljon hyvää varastossani, — viiniä — luonnollisesti — ja samalla Spizzari hävisi.

— Katso, tuo nainen tuolla vilttihatussa on neiti Gellner. — Hyvät ihmiset, miten hän on vajonnut alas.

— Hänen isänsä oli hovineuvos…

— Haluavatko herrat viiniä?

— Kaksi pulloa Moselia. Sinä kai haluat makeata viiniä?

— Ehkä saa olla tokaijeria?

— Kyllä. — Moselia ja tokaijeria.

— Katso, tuo näyttää huvittavalta. — Nuorukainen osotti St. Pöltenin leskeä, joka oli ääneti tullut huoneeseen istuen kädet ristissä rinnan alla nojatuolissa.

— Voisi vannoa, että hän on paremmista piireistä…

— Hm — hän näyttää kyllin viattomalta, — vastasi vanha herra hienosti hymyillen. — Mitä pidät rouvasta?

— Hän on ruma kuin synti!

— Oi, jospa olisit nähnyt, miten kaunis hän oli! — Hän oli ihana kuin synti, niin Otto. Vanha herra katsoi Spizzarin jälkeen, joka juuri lykkäsi suunnattoman takapuolensa oven läpi.

Milada tarjosi juomat.

— Kuka tuo on?

— Taloudenhoitajatar! Hyvin tavallinen ilmiö, vastasi vanhempi herra.

Se vieras rupesi taas kovasti ärisemään, joka oli tähän asti juopotellut Johannen kanssa…

— Mene hiiteen, minä tahdon Lislin… Kuulkaa rouva, minä tahdon pi — pi — pikku Lislin… Vieras takoi pöytää nyrkillään.

— Pikku, pikku likan, — pikku, pikku likan, — kovin pienen, pienen, pienen — kovin pienen likan!

lauloi Rudi kauniilla äänellään.

— Saanko tahi en? —

Juopunut rupesi uhkailemaan Spizzaria, joka palasi Jultschin seurassa… Jos minä tahdon, niin minun pitää saada, muuten liikkeenne suljetaan — niin säätää laki.

— Viekää tuo pois, sihahti Spizzari.

— Niin, niin! Katsokaa minua, minä olen arvossa pidetty mies, hyvät herrat… olen valtion virkamies… Ja kun minä tahdon Lislin… niin…

Spizzari käski järkevän Winklerin järjestää asian.

— Mutta rakas setä, tule mukaan… Sinä saat, mitä sinä tahdot… Sinähän olet oikea kulta-setä — älä nyt riitele tyttöjesi kanssa.

Winkler syleili juopunutta kuljettaen häntä ovelle päin.

— Vanha roivari, sanoi Spizzari Miladalle, joka lähti miehen perään — perimään talon saatavia, — minä lyön vetoa, ett'ei tuolla ole kaiken lisäksi rahaa maksaa laskuansa.

Hän vilahti siihen pöytään, jonka ääressä kreoolittaret ahnaasti koettivat vietellä äskeisiä herroja, näyttäen heille tatueerattuja [piirrettyjä värikkään kuviollisia] sääriään.

Spizzari kuljetti Jultschia pöytien ohi.

— Oi terve Julia, — terve, Julia… Kutsummeko hänet tähän pöytään?

— Ei! En minä enää viitsi maksaa.

— Eikös mitä! Pullo Rüdesheimeria, Mizzi likkaseni!

— Eläköön neiti Julia! — Eläköön Punatalon neitsyt! —

Spizzari saapui Jultschin kanssa sen pöydän ääreen, missä nuo äskeiset herrat istuivat… Kyynäryspäällään hän tuuppasi Anatolan pois.

Jultsch oli tulipunanen, silmät itkusta turvonneina. Hän piti lujasti Spizzarin kädestä kiinni.

— Hän ei ole vielä tottunut tällaiseen ammattiin, — sanoi Spizzari Otolle, vilkuillen vanhemmalle…

— Turmeltumatonta luonnontavaraa, on vielä koskematon.

— Me emme tarvitse, rakas Nelly, — emme toistaiseksi. — Herra tiesi hyvin, miten piti tällaisissa tapauksissa esiintyä.

— Noh, juo sitten, jos herrat suvaitsevat kutsua sinut, sanoi Spizzari, salaten pettymyksen huokauksen.

Rudi ja Ferdl ottivat Jultschin metelöiden seuraansa.

— Pikku lilli-Julttiseni, vanno rakkauden vala, sinä valittuni!

— Juo, huusi Mizzi, nostaen viinilasin Julian nenän alle…

— Minusta tuntuu, kuin tuo kaunis nuori herra tuolla hermostuttaisi Juliaa, sanoi Spizzari, maiskauttaen suutaan. Hän ei ollut luopunut kaikista toiveistaan.

— Vekarat, minä laitan teille oikein hemmetin lystin näytöksen, sanoi Rudi hiljaa. —

— Julttiseni, tule tänne, sokurinuppuseni… Nyt pitää sinun polttaa tupakkaa… Hienon neidin, joka sinä nyt olet, pitää osata polttaa tupakkaa…

Rudi pisti Jultschin suuhun paperossin ja sytytti sen… Julia pullisti poskiaan ja puhalsi kovalla touhulla sen ulos suustaan, niin että se lensi laajassa kaaressa pöydän yli. Hölmistyneenä, pyörein silmin tuijotti hän eteensä.

— Mitä minä tein, nauraa hörötti hän leveästi… Hän yhtyi hyvännahkaisena siihen yleiseen nauruhohotukseen, joka nyt alkoi, etenkin sitte kun hän huomasi Spizzarin hymyilevän hänelle suopeasti.

Nyt pääsi Ferdl vauhtiin. Hän hypisteli Jultschin typykkäitä rintoja, sanoen:

— Katsos, Julttiseni, minä opetan sinua…

— Oikea tupakanpoltto on hieno taide… Ferdl sytytti paperossin, veti sauhun sisäänsä vilahtaen Rudiin…

Tämä sekoitti konjakkia viiniin ja ojensi lasin Ferdlille…

— Katso nyt, Julli, ensin pitää sinun vetää sauhu sisääsi, — oikein syvästi, — näin, — ja sitte pitää heti ryypätä päälle. — Katsos, se estää sauhun pääsemästä ulos suusta ja siksi se valuu niin ihanasti vatsaan. — Ferdl siveli vatsaansa. Ja nyt — ffff. — Ferdl puhalsi sauhun suustaan.

— Jos ei juo viiniä, vakuutti Rudi, — niin sauhu räjähtää vatsassa — se on totinen tosi.

— Siis, kissi-mirrini,… Vedä sauhu suuhusi… Älä yhdistä hampaitasi… sinähän olet uljas likka… Yks', kaks', kolme, — noh, hyvä, — nyt pitää sinun juoda, — pidä päälle…

Kaikki lensivät rääkkyen pystyyn.

Julia yski ja ähkyi, viini räiskyi hänen suustaan ja sieramistaan joka taholle; ensin hän muuttui tummanpunaseksi, sitten siniseksi kasvoiltaan, hän kahmasi kurkkuaan ja viuhtoi käsillään ilmassa, tyrkäten kumoon vääntyvällä ruumiillaan sekä pulloja että laseja, joka yhä lisäsi toisten hullua naurunhalua.

— Tämä on oikein helkkunamaisen lystiä, huusi Rudi innostuneena lyöden lonkkiaan…

Nyt syntyi hurja elämä… Mielettömän naurun ja kiljunnan yli kuului Mizzin kimakka ääni, joka lausui hiuksia pystyyn nostavia rivouksia; tuttuja sikamaisuuksia ja likaisia juttuja huudettiin Jultschille, joille miehet nauroivat katketakseen. Tämän kaiken tapahtuessa väänteli Jultsch itseään, yskien avuttomana näitten rääkkyvien olentojen keskellä.

Tämä lisäsi ympäröivien julmaa kiusotteluhalua.

Tytöt kilpailivat keskenään irstailussaan näyttäen naurusta tukehtumaisillaan oleville miehille tuon maalaistytön karkean alastomuuden, jota tämä ei voinut estää…

Jultsch ei käsittänyt enää mitään. Hän oli kuin tulen ja myrskyn keskellä… Hän haki silmillään Spizzaria…

Spizzari oli hävinnyt… Mutta mitä tämä merkitsi?… Jeesus Maaria, mitä ne vaativat hänen tekemään… Hän ei jaksanut enää ajatella…

Mizzi makasi pitkällään lattialla, huutaen Rudille, joka yritti nostaa hänet ylös: — älä, älä, — minä en jaksa enää nauraa.

Kreolittaret laskivat esiliinansa houkutteleviin laskoksiin, tanssien paljain säärin czardasta, jolle unkarilainen kiljuen taputti käsiään.

— Hopp, hopp, tanssikaa! Laiska leskikin tuli esiin tuupatakseen Jultschia kylkeen.

— Mitä siinä töllistät, tallukka… vedä esiliina pois edestä ja tanssi… Herrat vaativat sen. Tanssi!

Jultschin silmät yhä pyöristyivät…

— Mitä he tänään meinaavat! — Tällaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt edes Punatalossa.

Leski taputti kiihtyneenä käsiään.

— Nosta helmasi ylös, ihmismölhö… Pitääkö sinua rukoilla, — sinä huo — —

Julia vetäytyi takaisin. Hän iski niihin käsiin, jotka tarttuivat häneen. Hänen aivoissaan heräsi aavistus.

Tämä ei ollut enää "lystiä." Tätä hän ei enää kärsinyt. Olihan hän sentään Jumalan kuvaksi luotu olento. Hän ei ollut mikään siitoslehmä noille…

Kuin ilkeä kissa hiipi leski Jultschin ympärillä, kumartui, hyökkäsi tämän kimppuun, vetäen molemmin käsin edustan pois hänen lanteiltaan.

— Tanssi, huusi leski hulluna, muuten saat tuntea…

Samana hetkenä sieppasi Jultsch putoovan edustan käteensä, toisella kädellään läimäyttäen laajassa kaaressa lesken poskea.

Tämä kidahti.

Mutta kukaan ei näyttänyt enää välittävän koko asiasta.

Joukot hajaantuivat, koko seuran iloisuus oli hävinnyt, kaikkien kasvoihin ilmestyi selvenemisen merkki. Se oli kuin iljettävä, inhottava häpeä olisi levinnyt toisesta toiseen, purkautuen hajanaisiin lauseisiin, umpimähkään viskattuihin hm — ja huh — sanoihin…

— Katsokaa tuota, yritti Ferdl vielä sanoa komppasanana, töllistäen Jultschiin, joka kiinnitti esiliinansa värisevin sormin.

Ihmeellistä kyllä, niin Mizzi riensi hänen avukseen, kiinnittäen haat, hurjana käyden ulvovan lesken kimppuun. Spizzari astui ankaran näköisin kasvoin saliin, sanoen juhlallisena: Tyyntykää, — olkaa hyvä. Hän astui suoraan Jultschin luo.

Julia istahti epätoivoisen herpoutumisen liikkeellä… Hän oli voittanut, mutta hän oli myös samassa kuitti.

Hänessä ei ollut enää tahdonvoimaa, jos ei pelkoakaan eikä toivoa. Vaikka Miladakin hänet hylkäisi, se olisi hänestä nyt yhdentekevää.

Silloin hän tunsi rouvan äidillisesti laskevan kätensä hänen olkapäilleen.

— Rauhoitu, lapseni, äläkä anna valtaa hulluille oikuillesi… Sinulla on vilkas luonne! — Jos olet tyyni, niin mene alas siniseen saliin. Siellä sinua odottaa herra, johon äskeinen esiintymisesi teki juhlallisen vaikutuksen. Sinulla oli hyvä ryhti, sanoi hän, — kuin Orleansin neitsyeellä! Ja tämän lähettää se ritari sinulle, joka istuu sinisessä salissa, sinun asentosi johdosta…

Kultaraha kimalsi Julian kädessä… Mitä tämä oli? — Näin ei rouva ollut koskaan hänelle puhunut… Ja Julia oli odottanut, että rouva…

Nyyhkytys tunki Julian sisästään… Hän kopeloi rouvan kättä.

— Mene alas, sanoi rouva vielä kerran äidillisesti katsahtaen Miladaan epävarmalla silmäyksellä. Milada antoi juuri kolmelle upseerille laskun, jotka kävivät porttoloissa salanimillä Rudi, Ferdl ja Karl…

* * * * *

Aamupuolella oli sali melkein tyhjentynyt: yön ylenpalttisesti kiihtynyt ilokkuus oli hälvennyt, pari tyttöä kulki ympäri pahalla päällä kyyristyneinä. Dolly sammutti suuren lasiruunun sähkölamput…

Milada istui Spizzarin kanssa uunin ääressä laskien rahoja. Mutta rouva tuntui olevan tänään kovin hajamielinen tässä hänelle muuten niin tärkeässä tehtävässä… Hän pisti ylijääneeksi lasketun rahan huolimattomasti taskuunsa, tarkaten jännittyneesti joka rasahdusta, joka kuului käytävältä. Harvinaisen ahnas levoton mielentila kuvastui Spizzarin lihaisissa kasvoissa. Äkkiä hän kohosi seisomaan, nostaen sormensa ja hänen terveessä silmässään välähti perkeleellinen pilke. Jultsch seisoi oven kynnyksellä. Hän oli puettu vaaleanpunaseen korkeakauluksiseen kotipukuun, koristettu silkkinauhoilla ja pitseillä. Julian tukka oli kunnollisesti laitettu. Hän näytti säihkyvän onnesta… Hänen jälkeensä tuli herra joka pidätti häntä sisäänastuessaan, kuiskaten jotain hänen korvaansa. Julia pudisti nauraen päätään.

Mizzi seisoi tarjoilupöydän ääressä. — Nähdessään sisäänastuvat, kidahti hän, lyöden yhteen kätensä.

— Jeesus Maria, — tohtori. — Sieluni ja Jumalani kautta, — Brennerin Gust!…

Lyötynä katseli hän ympärilleen… Hänen värittömissä kasvoissa välähti samallainen virnistys kuin Spizzarilla. Miladan katseet kohdistuivat pitkäksi hetkeksi kahteen sisäänastuvaan; sitten ne harhailivat, tehden kierroksen, peläten uudelleen kiintyä mihinkään, kohoutuivat kotvaseksi ylös, kuin etsien sieltä vielä turvapaikan… Sitten katseet kohdistuivat suoraa päätä ja päättäväisinä sen miehen kasvoihin, joka uhaten otti ne vastaan. Gust uhmasi niitä katseita, jotka yhä kyselivät… Sinä, — mitä sinä täällä etsit. — Hänen kasvoissaan oli kylmä piirre.

Miladaa vastaan välkkyi hampaitten kiilto, niin ahnaana ja kiiltävänä kuin peto-eläinten. Gust nauroi ääneen. Kuin rautaristikkoa vastaan särkyivät Miladan katseet. — Hän tunsi, — että kaikki selvittely oli turha. —

Käärmemäisen salavihkaa hiipi Milada Gustin luo.

— Rakas tohtori, Gust, en luullut saavani nähdä teitä enää, — mutta voi Herranen aika, — sanoi Mizzi imarrellen, — miten te olette pulskistunut. Suippoparta pukee teitä ihmeellisen hyvin. —

Gust vastasi: Sinä olet myös muuttunut! —

— Enkö sitte… ja heti sen jälkeen, kun tuo vanha virsikirja läksi täältä pois! Nyt meillä on kultaisen kiltti mamma.

Jultsch kaatoi kahvia herralleen, pani sokuria sekaan, sanoen huolestuneena: mene Mizzi, — ja juo sinä, — juo nyt.

Lapsellisen iloisena Julia ristitsi kätensä, katsellen Gustia.

Tuo kaunis tohtori rakasti häntä… Joka päivä oli hän luvannut tulla Julian luo, — ainoastaan Julian luo…

Julia oli ylen onnellinen…

Onnekkaalla ylpeydellä veti Julia Gustin Mizzin luota pois, alkaen puoliääneen puhua hänen kanssaan leveällä, rääkätyllä saksalaisella kirjakielellään: Minä olen kovin mieltynyt kaupunkiin. Maalla oli elämä niin jokapäiväistä. — Meitä sanotaan ylpeiksi tässä talossa, sillä me olemme sivistyneitä. — Täten jatkui keskustelu kuiskivalla äänellä, — Gustin leikkiessä Julian puvun pitseillä ja naurahtaen aika aijottain mukaantuvasti. —

Äkkiä Gust työnsi puoleksi tyhjennetyn kahvikupin luotaan…

— Mitä tämä on? — Enkö saa juoda mitään kunnollista?… Eikö teillä ole enää talossa entistä hyvää Moselviiniä? —

— Moselia. — Spizzari taputti käsiään.

— Minä noudan sitä heti paikalla, — sanoi Julia, kiirehtien tarjoilupöydän luo.

Gust kaatoi viiniä lasiin, kilisti lasia Julian kanssa sanoen: Kippis, rakkaani. —

Takaapäin hiipi Mizzi Gustin luo, laskien imarrellen kätensä hänen olalleen. —

— Eikö totta? — Te tulette tänne kai joka päivä?

— Tulen, — mutta tuon tytön luo… Hänestä pidän, — en kenestäkään muusta. —

Gust kiersi käsivartensa Julian vyötäisille. Mizzi alkoi nauraa holottaa. Mutta Gustin katsahtaissa häneen, hän vaikeni. Mizzi poistui.

Gust kaatoi viiniä taas lasiin ja joi sitten ahmien… Sen ohella hän ajatteli: Mitä pirua minä todella teen? — Istun täällä näyttelemässä.

Mutta hänet pakotti siinä olemaan se tumma olento, joka kumartui kirjoittaen muistikirjaansa; hän kiemurteli niitten katseitten loihdusta, jotka hänen päänsä yli johtivat sisäkköä.

— Juo toki, juo, — sanoi Gust levottomasti nostaen viinillä täytetyn lasin Julian huulille.

— Minä en kaipaa viiniä, — sanoi Jultsch levottomasti; — minä kestän liian vähän.

— Iloitse sydämeni, elämä on kevyttä… sanoi Gust pois suunniltaan tuijottaen eteensä, — täytyy vaan — täytyy ehdottomasti, — ensin vaappua niin kauan sinne ja tänne, kunnes oppii tuntemaan tukipisteensä. Sitten ei mitään voi enää ihmiselle tapahtua.

Jultschin silmät kävivät ympyriäisiksi. Hän siveli Gustin vatsaa. — Vääntääkö sitä, kysyi hän säälivänä.

— Hän on vähän hiomaton — maalta kotoisin, herra tohtori… Vähän lapsellinen, — mutta terve hän on, lauhkea, eikä osaa vehkeillä, sanoi Spizzari lähennellen.

Gust suuteli Juliaa… Amen, sanoi hän pakotetun iloisasti, luvattu ja yhdistetty… Hääpuheesi oli hyvä, Nelly. — Hei, tuokaa samppanjaa. Tässä kannattaa jo vuodattaa uhriviiniä.

Korkki paukahti. — Tule, armaani, juokaamme itsemme kuninkaalliseen humalaan… Eläkööt kaikki ne, jotka ovat löytäneet tukipisteensä. — Tämä on mainiota, suloinen juoma valuu suloisen tyttöni kaulasta alas! — Olet oikeassa, — alas kaikki, joka on hapanta, pisteliästä ja rohjoista, olkoon se sitte viiniä, laulua, tahi nainen… Alas!

Gust pyyhki otsaansa…

— Nolo olet, nolo, sinä jäljittelet vaan Joszia… Teet itsestäsi talon narrin… Sen sijasta, että tahdot olla pureva, näytät hänelle, miten kärsit!

Siinä heiluvassa humalaisessa ajatustilassa, joka vähitellen hänet valtasi, tunsi Gust tuon selvästi.

Ja Milada istui yhä vaan tuolla, hän laski, tahi oli laskevinaan, jakeli käskyjä ja pamautti hänen samppanjapullonsa korkin auki, — ha, ha, ha! Ja Gust nauroi ajattelemattomasti, töytäyksissä — liioitellusti… Milada pamautti auki hänen hääsamppanjapullojensa korkit!!

— Pamauttaa auki, — on tyhmä sana, sanoi Gust äkkiä ääneen, ja sanoessaan nämät sanat, malttoi hän mielensä. Hän oikasi itsensä jäykäksi.

— Mikä on nimesi, tyttö?

— Julia Hintersberger.

Gust pyyhkäsi otsansa.

— Julli on kyllin… Siis Julli, huomaappas… Minun on tänään kova uni, olen matkastani väsynyt. Huomenna minä… Te olette kai saanut siitä tilauksen, sanoi Gust hermostuneesti kääntyen Spizzariin päin…

— Aivan oikein, herra tohtori, hän saa haltuunsa sinisen salin. Bacherille on annettu siitä määräys…

— Minä lähetän huomenna paperosseja ja kirjoja luoksesi. Minun pitää vielä vähän lueskella… Minä voin — lueskella — ainoastaan… —

Milada jätti paikkansa, kulkien poikki salin… Hän aikoi jättää salin, mutta Gustin värähtämätön katse pidätti hänet…

— Kuin sanottu, Juliaseni, minä palaan huomenna… Siihen mennen maksan laskuni…

Hän viskasi rahasetelin sille pöydälle, jonka ääressä Milada seisoi. Sitten hän tarjosi Julialle käsivartensa. Gustin kuljettamana kulki Julia poikki salin, ensi kerran eläissään tuntien sanomatonta voitonriemua.

— Löisin hänet ennemmin alas maahan, huusi Mizzi raivossaan polkien lattiaa.

Katse kohdistui Miladaan. — Olisi tuo herra saanut ottaa paremman eron jälkeen.

— Rakkaani, lapsellisuus ja viattomuus saavat myös ostajansa, — Jumalan kiitos, vastasi Spizzari arvokkaana, pannen setelin laskoksiin. Sitten hän lähti, kaikille tahoille sanottuaan "toivotan hyvää yötä", asuinhuoneeseensa.

Lamput sammutettiin. Aamuvalo tunki sisään avattujen ikkunaluukkujen halki. Dolly pusersi haukotellen kylkiään.

— Oi Jeesus, miten täällä pistää, vaikeroi hän vihlovalla äänellä.

Ylhäällä narahti ovi. Lukko sälähti.

Bacher sulki tytöt "kasarmiin."

Pahaa kaasua, viinihöyryä, lakastuneitten kukkien katkua oli salissa. Silkkipatjoja virui lattialla, pöydillä oli tupakan jätteitä, leivänpalasia, osterikuoria…

Konemaisesti astui Milada ikkunan ääreen. Sotilassairaalan kirkonkello helähti ilmassa.

Sen ääni teki hänelle hyvää. Hän jaksoi koota ajatuksensa. Miksi tuo öinen ilveily kiusaa minua? — Mitä minä pelkään? — Miksi minä vapisen? — Siksikö olen arka, että olin Jo osunut kulkemaan varmaa päämaalia kohtaan? — Voinko minä sen uudelleen menettää? — Milada pudisti päätään, hyläten tuon aatoksen. —

Ja kuitenkin!

Erään haavan sisintä, haavan, joka ei vielä ollut mennyt umpeen, poltti tuska, joka uhkasi hukuttaa sen varmuuden, jonka Milada oli sieluntaisteluillaan saavuttanut.

* * * * *

Kuvaamattoman hyväntunteen vallassa heräsi Julia seuraavan päivän keskivaiheilla vuoteellaan.

Hän lepäsi kauniissa, sinisillä matoilla ja sinisillä uutimilla varustetussa huoneessa. Hän oikasi itseään tilavassa messinkisängyssä, tuntien häiritsemättömällä mielihyvällä ensi kerran Punatalossa peitteensä pehmeyttä, liinavaatteiden raikkasta sileyttä, pulsterin kireää kimmoavaisuutta. Hän vaipui, tarkastettuaan itseään sangen runsasaikaisesti vastapäätään riippuvassa seinäpeilissä, siihen ihanaan mielikuvaan, miltäpä tuntuisi, jos joku hänen kyläkumppaneistaan nyt saisi kurkistaa ovesta sisään.

Hän oli aina tiennyt olevansa komea ja siisti, ja joka kylätanssissa hän oli ollut ensimäinen: mutta että hänelle tällainen onni sattuisi, sitä hän ei ollut voinut uneksiakaan. Kaupunginherra! Tohtorimies! — Sellainen rakastettava kaunis mies piti hänestä!

Autuaana hän sulki silmänsä.

— Aah, ooh, uuh, hän haukotteli, hengittäen hajuveden tuoksulla täytettyä ilmaa.

Sitten hän soitti lujasti. Hetken kuluttua toi sisäkkö hänelle kahvia ja maitoa sekä rusinakaakkua…

— Tämä on kuin onnen maassa, ajatteli Julia vilkkaasti.

Tuolilla oli ruusunpunanen, pitseillä koristettu puku, uudet pehmeät yökengät ja koristesukat.

Kas! — Kas! Häntä pidettiin jo niin hienosti, melkein kuin neiti Irmaa ja Irma oli kuitenkin ylinnä kaikkia täällä. Julia hyppäsi ovelle, — koetti lukkoa. —

— Herra Jumala, ovi oli auki! — Julia sai siis mennä vapaasti ulos ja sisään, mihin vaan halusi. Nopeasti hän puki itsensä, unohtaen poskimaalit ja puuterit ja juoksi suoraan alas Spizzarin konttoriin.

— Kas, kas, meidän Juliamme, sanoi Spizzari suopeasti.

— Tahtoisin vaan pyytää, sanoi Julia nöyränä, — saanko tänään mennä kirkkoon?

Spizzari ja Irma vaihtoivat silmäyksen…

— Saatko? Tietysti saat mennä rukoilemaan… Se kuuluu nyt oikeuksiisi. Irma antaa sinulle tarvittavan puvun.

Jultsch otti esiin valkoisilla luukansilla varustetun rukouskirjansa, jossa oli lukematon joukko "kuvia" ja "kiiltopapereita" ja josta levisi kitkerä lahonneen puulaatikon haju. Pää alas painuneena kulki hän ikävystyneeltä näyttävän Irman seurassa talon rappusia alas.

— Nyt hän kiittää Jumalaa taivaallisesta onnestaan, tuo maallinen heilakka, sanoi Mizzi pisteliäästi Julian mentyä. Mutta Spizzari kohotti uhkaavana sormensa, sanoen sellaisella äänellä, joka ei kuulunut suotuisalta hänen suosikkinsa korviin:

— Katso, että pidät häijyytesi omana omaisuutenasi. Minä pyydän saada olla niiltä rauhassa. En tahdo enää kuulla sanaakaan tuosta vanhasta jaarituksesta, — ja jos minä saan jotain kuulla, ajan teidät kaikki ulos ovesta…

Julialle koituivat nyt todella kultaiset päivät.

Hän määräsi nyt talon suunnan; mikä häntä miellytti, se sai kelvata toisille; hän jakeli makeisia ja hyviä juomia, hän antoi lellitellä ja imarrella itseään, kertoen herkeämättä, mitä Gust sanoi hänelle ja hän Gustille, ja miten ihanaa oli olla Gustin kanssa rakkaussuhteessa… Ja vaikka hän puhuikin kovin teennäistä kirjakieltä, joka hävitti hänestä hänen herttaisen pikkuvanhuutensa, niin Gustista puhuen, sävähti hänen puheessaan syvyyttä, jopa hartauttakin…

— Minä olen sanonut hänelle, ett'ei hän toisi minulle niin paljon hienoja tavaroita. Mutta hän on niin hyvä ja herttainen ja se mikä minua ilahduttaa, se ilahduttaa häntä myös…

Julian selän takana pitivät muut neidit hauskaa hänen kustannuksellaan keskustellessaan ystäviensä kanssa salissa. He jäljittelivät hänen leveää, rääkättyä puhetapaansa, mutta Spizzarin uhkaus ja kunnioitus rikasta tohtoria kohtaan muodostivat varman rajoituksen, joka esti tavalliset liikanaiset villeydet toteutumasta. —

Joka päivä tuli Gust Punataloon kello kuudelta. —

Jultsch odotteli häntä käytävässä jo kauan ennen hänen tuloaan kuunnellen, kuuluiko askeleitten ääniä ulkoa. Kuullessaan Gustin äänen, juoksi Julia häntä vastaan. Kerran hän oli vähällä juosta kumoon Miladan, niin hän lensi rappusia alas tunnettuaan Gustin askeleet…

Sitten he istuivat molemmat erityisessä huoneessa, jossa Gust aukasi hienojen lahjojensa kääreet sanoen, että Julia sai jaella niitä kaikille talon asukkaille; kun loppuvat, niin hän tuo uusia…

Gust kyseli, oliko Julia tyytyväinen, oliko rouva hänelle hyvä, johon Julia vastasi innokkaasti myöntäen… Gust kyseli kuulumisia erinäisistä tytöistä, ja neiti Miladasta Gust puhui kerran. Jultsch vastasi hitaasti, laveasti, miettivänä, aina yrittäen pukea ajatuksensa kaikkein parhaimpaan ja sivistyneimpään muotoon.

Mutta ensimäisten päivien kuluttua olivat nämät laihat keskusteluaineet loppuneet; he istuivat vierekkäin vaieten, — Gustin polttaessa tupakkaa ja kuljettaessa keppiään maton kukkakuvioitten ääriviivoja myöten…

Julia katseli Gustia ajatellen, että hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin taivas ihanana aurinkoisena päivänä. Hänestä Gust oli viisaampi ja parempi kuin kaikki muut miehet, jotka kävivät Punatalossa…

Niinä neljänä lyhyenä päivänä, joina Julia tunsi Gustin, oli Julia peloittavan syvästi rakastunut Gustiin… Vaikka häntä piiskattaisiin, — lyötäisiin kuoliaaksi, — niin hän ei voisi enää elää sillä lailla kuin ennen. Hän ei voisi keikailla tässä samassa sinisessä huoneessa toisille miehille, — ei, voi ei!… Sen tunsi Julia niin ihmeen syvästi sydämessään istuen vaieten Gustin vieressä…

Mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, — hän ei uskaltanut kajota Gustin käteen, tuohon hienoon, valkoiseen, sormuksilla koristettuun käteen…

Vähän väliä Gust otti kirjan käteensä, selaili sitä kulkien huoneessa edestakaisin lukien…

Julia juoksi ulos, kehoitti tyttöjä olemaan hiljaa "kasarmissa", pyysi, ett'ei talonmies läiskyttäisi ovia, sillä tohtori "lueskeli"… Mieluimmin hän olisi hillinnyt kelloa, jos se olisi ollut hänen vallassaan… Hän uskalsi tuskin hengittää, istuen kädet ristissä Gustin vieressä huomaamatta yksinkertaisuudessaan, ett'ei Gust kääntänytkään lehteä, vaan tuijotti turhanpäiten ja tajuttomana painettuun sivuun…

Kello kymmeneltä he menivät saliin… Gust söi siellä illallisensa. Julia ei poistunut koko aikaan hänen vierestään, hän ei kärsinyt, että joku puhui Gustille tahi tuli hänen huomionsa esineeksi. Julia seisoi Gustin tuolin vieressä, kunnes Gustin ruoka oli tuotu, kunnes Gust söi kaiken, minkä hän vaan halusi.

Gustin täytyi itsekin hymyillä sille vakavuudelle, millä Julia valkkasi hänen lasinsa hohtavan puhtaaksi, taittoi ruokaliinan, haarukalla iski ruokapalaan hyväntahtoisesti päätään nyökäten tarjotessaan sen Gustille, pyyhkäsi leivänmuruset ja tupakantuhkan hänen takkinsa rintamuksesta ja sille sydämellisyydelle, millä Julia teki hänelle muitakin palveluksia, kunnes Gust käski Julian istahtaa ja syödä myös, jota Juliakin teki loistavin kasvoin ja hyvällä ruokahalulla.

Kello yhdeltätoista jätti Gust talon.

Julia seurasi Gustia käytävän ulko-ovelle saakka, siellä yön pimeydessä, sydän täynnään huolta, miten hänen rakastettunsa käynee, puhui hän taas kotoista maalaismurrettaan kuiskaten Gustin korvaan: — Jumala suojelkoon sinua, heilini, muista aina minua…

Tarvitsematta enää mennä saliin, sai Julia palata omaan huoneeseensa; hän istui siellä kauan, kauan valveilla muistellen kaikkia niitä asioita, joista he olivat puhuneet, muistellen joka Gustin sanaa, joka hymyä, joka katsetta.

Julia siveli Gustin kirjoja, kokosi hänen paperossiensa kultaisia pätkiä, otti niistä tupakan ja kasasi sen yhteen.

Tässä haavetyössään äkkäsi hän nyt vasta selvästi ja varmasti, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Gustille…

Hän olisi tahtonut selittää Gustille, miten häntä iletti elää Punatalossa, — miten hän pelkäsi täällä,… että hän ei tahtoisi olla mukana siinä elämässä, jota täällä vietettiin…

— Milada neiti oli kyllä luvannut ottaa hänet mukaansa… Mutta Julia ei tahtonut enää lähteä Miladan seuraan… Hän ei tahtonut elää muun ihmisen kuin Gustin kanssa. Hän tahtoi elää — koko elämänsä ijän ainoastaan Gustin kanssa! —

Ja Julia päätti lujasti puhua Gustille seuraavana päivänä tästä asiasta; kyllä Gust hänet käsittäisi, vaikka Julia ei osaisi sitä ilmi tuoda kyllin sivistyneesti ja ylhäisesti.

Mutta kun Gust saapui seuraavana päivänä Punataloon, alkoivat Julian mykät hellyyden osoitukset taas. Julia osasi vaan näyttää, kuinka kallis Gust oli hänelle, — mutta hän ei rohjennut.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut sulasta pyhästä kunnioituksesta. Hän ristitsi hiljaisella nöyryydellä kätensä hymyillen Gustille kyynelten samentaessa hänen katsettaan…

Mutta ihan huomiotaan kiinnittämättä liukui Gustin kiihtynyt, levoton katse tuon yksinkertaisen olennon ohi. Gust hylkäsi Julian lemmen lahjan niinkuin hän hylkäsi hänen kukkean ruumiinsa, joka kuitenkin Gustin vähimmästä kosketuksesta kiihkosta värähti..

* * * * *

Kaikki, minkä Milada näinä äärimmäisimmän kiihtymisen päivinä oli saanut tietää Joachim Kesslerin kautta Gustin kaupungissa oleskelusta, rajoittui seuraaviin seikkoihin:

Gust oli saapunut kiertoteitse Berliinistä kaupunkiin kolme päivää Miladan saapumisen jälkeen Punataloon. Gust oli ottanut vaan vähän matkatavaroita mukaansa. Hän ei asunut isänsä talossa, vaan loitolla kaupungin keskustasta sijaitsevassa etukaupungin hotellissa nähtävästi pikaisen poislähdön aikomuksella, sillä hän maksoi joka päivä laskunsa…

Päivisin hän ei poistunut hotellista. Myöhään iltapäivällä kävi hän säännöllisesti Punatalossa, jossa hän oloskeli yöhön saakka, ja palasi sieltä kortteeriinsa… Joszista ei Milada saanut mitään tietoja. Hän oli jättänyt vanhan kortteerinsa ja oli ilmoittanut asuvansa Berliinissä.

Otaksuttavasti Joszi tunsi Gustin kostontuumat, — mutta voimatta tätä pidättää, antoi hän asioitten mennä menoaan niinkuin Miladakin. Milada hylkäsi aikomuksensa kääntyä kyselyillä Joszin puoleen.

Koska Gust hyökkäsi yksinomaan Miladan kimppuun, tahtoi Milada myös yksin taistella häntä vastaan. Ja että jotain sellaista tulisi tapahtumaan, sen Milada aavisti. Gust oli tänne saapunut kostaakseen ja muka paljastaakseen Miladan petoksen. —

— Hyvä. Mutta miksi hän heitti tuon yksinkertaisen tytön, Jultschin, tähän kiihkonsa pyörteeseen? — Miksi hän kiusasi tuota raiskaa? — Eikö hän osannut kostaa vähemmän mutkikkaalla ja nopeammalla tavalla?

— Miten hän luuli sillä kostavansa, että osotti pitävänsä ensin tielle sattuvasta maalaistylleröstä samalla lailla kuin Miladasta?…

— Voi, kurjinta turhamaisuutta, josta tuo teko oli johtunut!…

— Voidakseen muka masentaa Miladan, täytyi kolmannen olennon haavoittua kuolettavasti; sitten tuo turhamaisuus oli tyydytetty poistuen tyydytettynä. —

— Gustille jäi se ihana miehuullinen tietoisuus, että kenkään ei ollut saanut häntä rankaisematta loukata. Amen. — Sen piti toteutua. — Piti vaan olla sitkeä.

Mutta joka kerta, kun Milada hautoen ajatuksiaan pääsi näin pitkälle, palasi hän tyytymättömänä, kuin olisi hän jotain unohtanut, jotain jättänyt huomioon ottamatta, jota hänen vielä täytyi tarkastaa… Voi, tuota tyttöä, tuota tyttö houkkiota! — Miten saattoi hänet pelastaa Gustin käsistä? —

Milada tunsi rinnalla kärsivän naisen hienolla vaistolla, että Jultsch eli Gustin teeskennellyn tunteen armonosoituksista kiihkoisalla ja tahdottomalla tavalla ja että hän menisi siveellisesti rappiolle, jos tuo usko häneltä riistettäisiin.

— Binekin sortui havaitessaan niitten viekkauden, joita hän oli pitänyt parhaimpina ihmisten joukossa.

Milada tahtoi pelastaa tytön suistumasta Binen tavalla…

Pää kätkettynä käsiinsä hautoi Milada epätoivoisena ajatuksiaan… Mitä oli tapahtuva? — Miten tämä kurja ilveily päättyisi? —

Turhaan Milada yritti saavuttaa Julian luoton; Julia väisti häntä tuskallisen tarkkana ja epäilevänä… Varmasti hän oli saanut kuulla talossa ahkerasti levitettyjen juorujen kautta paljon, mikä koski Miladan ja Gustin entistä suhdetta…

— Tahi olisiko Gust itse tyttöä varoittanut? — Milada istui joka päivä salissa, kun neidit olivat koossa, — kuunnellen jännitettynä keskustelua, vaikka ilmassa lenteli hänen läsnä-olossaan ivallisia lauseita, viittauksia ja pistopuheita. Häntä epäiltiin talossa ja hänen seuraansa vältettiin. Rauhattomana ja apein mielin hän kulki talossa. Hänen koko ihana kokoelmansa oli hävinnyt, maa tuntui huojuvan hänen jalkojensa alla, sen jälkeen, kun Gust oli sille astunut. —

Milada meni aamuisin varhain saliin, auttoi Dollyä salin siivoamisessa saaden täten tietää, että Gust oli lahjoittanut Julialle sormuksen, luvaten ottaa hänet "emännöitsijäkseen" Berliiniin; kaikkia noita Gustin kosimisen salaisuuksia ajoi Milada takaa aavistaen pahaa, koska hän varsin hyvin arvasi niitten alastoman syyn. Gust lähetti Jultschille kirjeitä lähetillä, niinkuin hän oli lähettänyt Miladalle. Gust otti Julian kotiinsa kestiten häntä viinillä ja hedelmillä, — niinkuin hän oli kestinnyt Miladaakin.

Gust teki tuon kaiken, jotta Milada saisi sen tietää, — jotta Milada saisi verrata tapahtumien kiduttavasti naurettavat kaksinaisuudet toinen toiseensa… Raa'alla kädellä Gust poltti muistojen kukat ja hävitti niitten tuoksun menneistä ajoista. —

* * * * *

Sinisessä salissa istui Gust pari kirjaa edessään, joita hän hajamielisesti selaili. Vasemmalla kädellään hän rutisti rikki puoleksi poltetun, sammuneen paperossinsa.

Gustin piirteet olivat vanhentuneet, ne olivat muuttuneet kumikkaammiksi näyttäen harmaassa sade-ilmassa jännityksen kalvettamilta ja jäytämiltä. Hän oli tänä päivänä saapunut tavallista varhemmin Punataloon. Julia oli vielä silloin nukkunut, mutta täynnään autuaallista hämmästystä oli hän herännyt ja ottanut ylleen koreutensa. — Nyt Julia istui Gustin vieressä puettuna ruusunpunaseen pukuun uskaltamatta liikahtaa…

Julia näki Gustin pudottavan kirjan kädestään ja läheni siksi häntä. Gustin kädet aukenivat ja sulkeutuivat. Julia laski hiljaa kätensä Gustin levottomasti virvelteleville sormille… Gust ei enää lukenut, hän ei polttanut, eikä edes katsonut häneen… Mikä Gustia vaivasi? — Hänen vaiti-olonsa kesti kauan, — liian kauan jo…

Julia alkoi silloin puhua liikuttavan ahdistuneella äänellä. Ensin hän puhui Mizzistä, miten tuo tekeytyi hänelle kohteliaaksi, mutta aina puhui hänelle pisteliäästi kuitenkin…

Julia kertoi, miten "suuri suupaltti ja sivistymätön olento" Lisl oli, niin että eräs herra eilen löi häntä korvalle, — hän jutteli isästään, joka kirjoitti pian haluavansa käydä tytärtään katsomassa ja herra tohtoria. "Isä ei ole mikään poropeukalo, hän on kuin kaupunkilainen, — hän syökin —"

Äkkiä lensi Gust pystyyn. Pelästyneenä Julia keskeytti puheensa.

— Eikö häntä miellyttänyt, että Julia puhui omista asioistaan?… Aivan tulipunasena suu auki hän istui.

— Mene rouvan luo, — kysy, saatko lähteä minun kanssani kaupungille. Me lähdemme Praterpuistoon… Tämä sisäilma painostaa minua. Päätäni pakottaa… Gust siveli otsaansa… Julia riehahti ilosta. Sitten hän aukasi ikkunan, syleili Gustia hellästi kysyen, auttaisiko joku lääke. — Isäni neuvoi aina "lämmintä suolaa." — Halusiko Gust sitä? — Tahi tahtoiko hän haistaa tippaa Kölninvettä, joka tuoksui niin suloiselta?

Gust antoi kärsimättömänä kieltävän vastauksen tuupaten Julian luotaan, jotta hänen piti mennä alas rouvan luo kysymään lupaa ja sitte pian pukeutua.

Spizzari antoi armollisesti myöntymyksensä. — Amen, ajatteli Milada, — Praterpuistoon lähtö kuuluu siis myös asiaan, jotta ei mitään puuttuisi yhdenlaisuudessa.

— Minä en välitä kahvista. Me lystäilemme tuolla ulkona, sanoi hän. — Julia nyökäytti päätään tytöille, häviten Bacherin seuraamana ottamaan itselleen puvun.

— Pankaa merkille, että tuo ei kuole ilotyttönä, sanoi Johanna nostaen merkitsevästi sormensa.