PYHÄ SONTIAINEN (continued 10)

— Etkä sinä, — vaikka eläisit kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, lisäsi Spizzari… Askeleita kuului käytävästä.

Milada tunsi nuo askeleet! — Hän kuunteli. Alhaalta avattiin ovi, — sitten kuului kumea kolahdus. Mizzi juoksi ikkunaan aukaisten sen.

— Luonnollisesti, he ottivat ajurivaunut… Mizzi veti ikkunapuolikkaan paukahtaen kiinni.

— Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, sanoi Spizzari äidillisesti virnistellen.

— Kylläpä tulee minunkin vuoroni kerran, koska tuo on noin ilotyttöihin menevä, sanoa hohotti Johanna jääden tämän sanottuaan suu auki ihmettelemään, sillä siitä syntyi yleinen äänettömyys.

Lukuunottamatta noita kahta merentakaista kreolinaista, jotka osaaottamatta keskusteluun polttivat tupakkaa ja tarkastivat jalkojaan, kääntyivät kaikkien katseet vahingoniloisina ikkunapieleen päin, jossa Milada istui tehden työtä pää painuneena alas.

Vavahtamatta kesti hän kaikkien katseita, jotka imeytyivät häneen kuin ilkeät itikat.

— Minä menen Gustia vastaan, jo tänäpäivänä, heti, kun hän astuu saliin, ajatteli Milada kylmänä ja päättäväisenä. — Minä en alistu enää hänen tyhmään kostonhommaansa.

Huoneen valaisi vaan kalvakas, kylmä joulukuun päivä. Kolea kosteus täytti sen.

Ruumiillistunut raskasmielisyys oli painanut leimansa näihin nuoriin olentoihin. He olivat kietoutuneet sitkeän, painavan tahdottomuuden harmaaseen, hienosilmukkaiseen verkkoon. Kello naputti yksitoikkoisesti, sade rapisi ikkunanpuita vastaan, saattoi kuulua helmien risahdus, joita Milada pujotti helmastaan lankaan. Spizzari puhdisti hiusneulalla hampaitaan, vilahtaen vähän perästä tarkaten kiehuvaa kahvivettä kuvitettuun päivälehteen.

— Hyvä Jumala, tänään ei sade lakkaa ollenkaan. Voisi luulla, ettei se taukoa enää koskaan, sanoi Winkler nostaen silmänsä kirjastaan.

— Tuo ihminen ajaa huvikseen Praterpuistossa ja minä kuolen ikävyyteen, murisi Mizzi potkaisten yökenkänsä luotaan.

Winkler löi kirjansa kiinni pistäen sen allensa. — Romaanien lukemisesta menee pää ihan pyörälle.

— Parsi sukkiasi, sanoi rouva Spizzari, osottaen sormellaan Winklerin sukkaa.

— Rakas mamma, Jumala on todistajani, että olen niitäkin parsinut! Olen parsinut jo seitsemän eli kahdeksan paria. Eikö totta, Irma? Mutta ajatukseni eivät tee minua tyytyväiseksi… Kaikki muu menee mukiin! — Mutta ompeleminen tekee minut alakuloiseksi… Miten neiti Milada jaksaa aina ommella?… Winkler katsahti vinosti Miladaan, joka ei siitä välittänyt… Taasen valtasi vihamielinen vaikenemishalu nämät ihmiset.

Johanna asetteli kortteja… Vaikka asettaisin kortit miten tahansa tuosta ihmisestä, niin on kissa aina vasemmalla ja koira oikealla puolella, ja koira osaa kaikissa tapauksissa salata petollisuutensa.

— Minä astun hänen luokseen ja kysyn: Gust, mitä sinä aiot tehdä tytölle… En uhraa sinulle tyttöä, — toisti Milada itsepintaisesti ajatuksissaan. — Jo kauan, ennenkuin sinä tyhmine kostonpuuhinesi takerruit hänen kurjaan elämäänsä, olin minä päättänyt pelastaa hänet. Enkä minä luovuta häntä sinulle. — Milada laski työn kädestään katsahtaen ylös.

Häntä ympäröivät vaan kalpeat, runneltuneet, vihan ja häijyyden kaivertamat kasvot.

Ilkeitä katseita singahteli häneen häikäilemättömästi.

— Ne eivät osaa muuta kuin vihata, ajatteli Milada. Ja hengittäessään syvään kaikkosi hänestä viimeisten päivien ahdistus… Vapaa, elämänvoimainen päättäväisyys karkoitti sen tuskaisen painon, joka oli pusertanut hänen sieluaan.

Gust repi hänen sielustaan kaiken nöyryyden tunteen, — kaiken epäröimisen, kaiken katuvaisuustunteen. Nyt piti hänen toimia… Hän riemuitsi siitä hetkestä, jolloin hän sai kaikkien kuullen astua Gustia vastaan sanoen: Mitä sinä tahdot minusta? — Jätä tyttö rauhaan, mies. —

Milada tunsi veren virtaavan voimakkaasti ruumiissaan kuin odottaessaan iloista toimintaa.

* * * * *

Miladan päätös tuli liian myöhään. Tunti sen jälkeen, kun Gust oli lähtenyt Jultschin kanssa ajelemaan, toi hän hänet takaisin Punataloon.

Hilliten nyyhkytyksiään yritti Jultsch tarttua Gustin käteen. Gust ei sitä liikettä huomannut, hän huusi vaan ajurille ja vaipui piiskan läimähdettyä ähkyvästi hengähtäen vaunujen patjoille. — —

Salissa seurattiin jännityksellä vaunujen saapumista. — Noh, armollinen neiti saapuu, veurui Mizzi aukaisten salin oven.

Milada kokosi työnsä kohdistaen katseensa kylmänä ja ankarana sisään käytävään päin… Hänen kasvonsa olivat tyynet, ainoastaan silmien alla oleva iho värähti hieman…

Jultsch saapui portaita ylös, — yksin, kasvot itkusta turvonneina.

— Hän tulee yksin. Ja hän itkee, itkee, huusi Mizzi saliin kiihkeänä.

Tosiaan, Jultschin kirkkaat silmät olivat painuneet kuoppaan, poskilla oli kyynelten jälkiä ja kauhistuksentapaisesti hän piti turkiksilla koristetusta polkupyöräilijäkaapusta kiinni, jolla hän peitti vaaleanpunaisen silkkipukunsa.

Spizzari tirkisti häneen… Missä herrasi on, kysyi Spizzari.

Tyttöjen silmissä vilkkui paljon merkitseviä välähdyksiä ja katseita.

— Hän on mennyt, nyyhkytti Julia. Turkki liukui hänen hartioiltaan alas ja hän laski kätensä ristiin vatsalleen.

— Miten mennyt, kysyi Spizzari kylmästi. — Mihin hän on mennyt?

— Hän on mennyt, toisti Jultsch vaikeroiden, hänen täytyi lähteä Berliiniin, sanoi Julia purskahtaen itkemään, — mutta hän tulee takaisin, hän ei jätä minua tänne, hän vie minut täältä pois, vakuutti Julia vihollisilleen niin innokkaasti, että ne katsahtivat toisiinsa hämillään.

Spizzari kohosi seisomaan. — Mennyt, toisti hän ja hirvittävä ajatus syntyi hänen aivoissaan. — Hän on kai jättänyt sinulle rahaa?

— On, nyyhkytti Julia, kaivaen jotain esiin pukunsa neliömuotoisesta kaula-aukosta.

— Hän on käärinyt sen paperiin, minä pistin sen tänne, sanoi Julia rauhoittaen Spizzarille, luottavana huolimatta surustaan kyynelten valuessa hänen puhuessaan…

Näkyi palanen silkkipaperia, Julia aukasi sen, rouvan silmiin välähti iloisesti kultaraha. Rouva iski siihen… Kultaraha! —

— Mitäh? — Vaan yksi ainoa kultaraha? Rouva kyseli tiukkana.

Myös tuota rouva epäili.

Hän heitti sen kilahtaen pöydän marmorilevylle, sitten hän kiinnitti rillit nenällensä, katseli rahaa, muuttui sinerväksi kasvoiltaan, alkoi läkähtyä, hypähtäen yhdellä askeleella Julian eteen.

— Lehmä, änkytti hän, — miten sinä olet antanut vetää itseäsi nenästä, nauta? — Spizzari hosui raivossaan ilmaan.

— Hän on syönyt, juonut, elänyt komeasti, ja siitä hän antaa sinulle — vaan muistorahan, se ryönä, se riiviö!

Spizzarin ääni katkesi, raha kilahti lattiaan, hän nosti kätensä ja löi Jultschia raa'asti kasvoihin tämän peittäessä ne käsivarrellaan.

Moniääninen kiljahdus, johon sekaantui kyselyjä ja hämmästyksen huutoja, kuului yli sen parahduksen, joka tunkeutui Julian suusta.

Jännitettyjä, vahingonilosta säihkyviä naamoja tanssi itkevän olennon ympärillä.

— Minä lähetän hänet putkaan… Minä lähetän hänet kruunun kyydillä kotiin!

— Minulla on enemmän hyötyä vaikkapa mäkimaijasta, kirkui Spizzari repien Juliaa hihasta.

Julia oli niin masentunut surusta, että antoi toisen menetellä kanssansa, miten tämä lystäsi.

Milada oli kohonnut seisomaan…

Kultaraha oli tuossa lattialla. Hän oli heti sen tuntenut.

Nyt hän olisi saattanut tarttua siihen, ottaa sen siitä, lymyttää sen välttäen pahimman iskun lyönnin… Hän ei sitä halunnut. — Siis oli Gust tuohon tähdännyt? Tällaiseen kurjaan kostokeinoon oli hän turhamaisuudessaan ryhtynyt… Hyvä, hänen piti saada se toteuttaa.

Milada käänsi harmaat ankarat silmänsä Jultschia kohden. Niitten kovuus heltyi, niissä välkkyi ymmärtämisen ja säälin ilme.

Muuan tytöistä kumartui alas. — Tähän on kaiverrettu jotain… Katsokaa, se on… Jesus!… Tyttö vilahti Miladaan käsittäen kaiken.

Mutta Mizzi, joka haistoi jotain, repi rahan toisen kädestä… Voi sun, tämä on suuremmoista, nauraa hohotti hän, — käännellen rahaa: — Gustille Miladalta.

— Noh, mutta tuo on vasta uskollisuuden osoitus! Toinen huusi jotain toiselle. Tytöt selittivät asiaa liikkeillä ja sanoilla, he osoittivat Miladaa, joka seisoi tyynenä myrskyssä… Rouva tuijotti myös Miladaan tulipunasena… Irma, Winkler ja Mizzi kierivät naurusta tuskin jaksaen loitolla oleville tarkoin selittää tapahtumaa…

— Noh, nyt me käsitämme! Se on selvää, sanoi Keller tyrkäten Jultschia, sinä olet ollut todella aika tollikka.

— Sussiunatkoon, miten Rudi ja Ferdl saavat pitää lystiä, sanoi Mizzi maiskuttaen kieltään ihastuksesta, tästä syntyy metakka… Katsokaa tuota nautaa ruusunpunasessa silkkipuvussaan…

Milada sanoi itsekseen, että Gustin turhamaisuus oli ryhtynyt kaikkein vähäpätöisimpään keinoon.

Hän oli pelännyt pahempaa. Gust oli paljastanut lemmensurunsa noille, oli oikeudenmukaista, että he sen polkivat lokaan… Ehkä… tämäkin oli kehittävää? —

— Mitä se roisto sanoi sinulle, rähisi rouva yrittäen voimalla saada äänensä kuuluviin. Hänen pitää toki maksaa, sen raadon, — maksaa — pitää hänen…

— Hän sanoi, nyyhki Jultsch, uu-uu-uu, — hän suorittaa sitten, sillä hänen täytyy lähteä kiireesti Berliiniin — uu-uu — Julia pudotti herpautuneena käsivartensa alas vääntäen kasvojaan saadakseen sanat esiin kouristuksen tapaisesti yhteen kiristyneiden hampaittensa välistä.

— Ne-i-ti — tuossa, — sanoi tohtori, — Julia näytti Miladaa, — — vaihtaa — rahan — —

Uusi nauruhohotus keskeytti Julian puheen.

Mizzi heittäytyi pitkälleen ja röhötti kuin emäsika. Winkler nauroi töytäyksittäin ja raa'asti polkien jalallaan lattiaa.

Milada aukasi mustan rahalaukkunsa, katsahti siihen, pudisti pahoillaan päätään ja kiirehti niin pikaisesti salista, että hän jätti oven jälkeensä auki.

Kuuli, miten hän aukasi oven yläkerroksessa.

Aivan kuittina istahti Spizzari. Hän käsitti kaiken. Mutta mitä häntä moiset "rakkaudenromaanit" liikuttivat. Hän tahtoi saada rahaa. Jumalan kiitos, että tuo vintiö oli maksanut joka päivä ruokalaskunsa!

— Ja tuo lehmä oli saanut ajaa nahkaansa, mitä vaan lystäsi — ja mitä hänen vaatteensa sitten olivat maksaneet! — Tuollaista tiatteria! — Sellainen hylkiö! —

— Ei sinun sulhasesi ole liioin jalo, se täytyy tunnustaa. Hän vie sinut Berliiniin — varmaankin härkävaunuissa. —

— Olisin toki juottanut miesriiviölle pari pulloa miestä väkevämpää…

— Sen olisimme jokainen älynneet tehdä, — sanoi Keller vakavasti, — mutta mitäppäs tuo käsittää!

Milada palasi astuen Mizzin luo, joka ihan helli kultarahaa. — Anna pois, sanoi Milada lyhyesti.

— Anna nyt, sanoi Johanna häpeissään.

Mizzi antoi rahan liukua maahan pitkin hamettaan.

— Tuoss' on, — sanoi Mizzi hävyttömästi potkasten sitä jalallaan.

Milada kumartui, puhdisti rahan huolellisesti, asetti kaksi seteliä Spizzarin eteen sanoen kuivan asiallisesti: Se riittää kai.

Rouva oli haukansilmällään äkännyt setelien summan. Se rauhoitti hänet heti. Hän katsahti moittivana ympärilleen ja sanoi: Älkää joka asiasta elämää nostako; Kollot! — Mars ylös! Pukeutukaa — voi tulla vieraita.

Iloisella päällä läksivät tytöt kasarmiinsa. He nauttivat siitä, että heillä nyt oli aihetta juoruta. Tällaista ei saanut kuulla joka päivä.

Jäykkänä ja liikkumattomana kauniit kasvot polttavina, kulmakarvat yhteen vedettyinä täytyi Jultschin antaa toisten tyttöjen kulkea ohitsensa. Joka sana, jonka ne hänelle viskasivat, oli kuin kova isku hänen sydämeensä.

Hänen sisintään kuristi, se vapisi.

Hän ei jaksanut äännähtää…

Mitä hän osasi enää sanoa?… Kaikki toivo oli mennyt… Kumpa vaan pääsisi yksinäisyyteen, — huoneeseensa… Siellä hän sulkisi oven. — Hän tietää nyt, mikä on hänellä enää tehtävänä… Oh, kyllä.

Syvä nyyhkytys tärisytti hänen poveaan.

Spizzari pelasti asemansa näytellen onnistuneesti äidillistä loukkaantumista:

— Noh, — mitä me nyt sinusta teemme? Sinä et sovi juuri mihinkään. Paha on hylätäkin sinut. Vieraat pitävät sinua pilkkansa esineenä, tytöt narrina… Miladan puoleen käännyttyään jatkoi hän: Uskotteko, että kukaan enää hänestä huolii? — Hän ei sovi paremmille miehille, — hän ei kehity tässä ammatissa.

Kerran Spizzarikin tunsi olevansa pulassa.

Neljäntoista päiväisen oleskelunsa aikana Punatalossa oli Jultsch auttamattomasti epäonnistunut. Eikä häntä voinut kadullekaan ajaa; hän joutuisi poliisin käsiin, jonka kautta tulisi ilmi, miten Bacher oli hänet tänne houkutellut.

Häntä ei voinut edes lähettää muualle, — vaikka tuo olisi muuten ollut paras pelastuskeino. Spizzari oli sitoutunut isän kanssa; mitä tuo juopporatti sanoisi tullessaan kaupunkiin, kun hänen tyttärensä ei enää löytyisi. Lisäksi oli Spizzari iloissaan Julian kaappauksesta lupautunut säännölliseen rahanmaksuun isälle… Isä piti suunsa kiinni, niinkauan kuin sai rahat, mutta sitten… Nämät ajatukset risteilivät viekkaan rouvan aivoissa.

— Miten tästä selviydytään? kysyi rouva surullisena Miladalta.

— Kuulkaa, rouva Spizzari, sanoi Milada, — antakaa hänen tehdä työtä. Dolly ei jaksa enää tehdä kaikkea. Julia saa tehdä muut työt, kun Dolly tarjoilee. Te säästätte apu-ihmisen palkan. Juliahan on siisti ja vahva… Mitä tuumitte?

Rouva Spizzari heilutti päätään. Tehdä palvelustyttö Juliasta… Hm… Se oli hetkellisesti ainoa pelastuskeino… Ja se oli oiva pelastuskeino!… Melkein se oli erinomainen… Pariksi viikoksi… vaikkapa kuukaudeksi… mietti Spizzari, — silloin on juttu melkein unohtunut ja tyttöä voi jälleen käyttää.

— Bon, (hyvä) te olette aina järkevä, rakas lapsi…

— Mene, ota vähäset tavarasi ja lähde vinttikerrokseen… Siellä hän voi nukkua — ja jos tarvitaan, voi hänet hakea sieltä… Kiitä neitiä tuossa ja lakkaa hulluttelemasta. Spizzari soitti portinvahdinrouvan perään, joka paljoa merkitsevällä virnistelyllä kuljetti Julian pois.

— Mutta mitä sanotte tuosta miesriiviöstä, sanoi nyt rouva häikäilemättä, — hän pitää lystiä yhden viikon meidän kustannuksellamme! — Eikö niin? —

— Lapsellisuuksia, rouva Spizzari, vastasi Milada hymyillen, antaa asian hautaantua. Senjälkeen läksi Milada pois.

— Se oli sinulle oikein, ajatteli Spizzari ivallisesti Miladan mentyä.

Rouva hörppi hyvillään kupistaan jäähtyneen kahvinsa…

Hän otti setelit taskustaan, silitti niitä hyväillen ja pisti ne suureen rahakukkaroonsa, jonka välkkyvä nikkelikita oli ahnaasti auennut…

* * * * *

Ihmiset, ojentakaa kätenne, pelastakaa ne, jotka viimeisellä ponnistuksella kouristuksentapaisesti yrittävät pysyä pinnalla elämän aallokossa!

Ryhtykää käsittämään elämän syvyyttä!

Joka vähimmästäkin sysäyksestä ylöspäin langennut nousee, ja pelastuu teille. Se, joka saa tuntea rakkauden silmäyksen, jonka käteen lämpöinen käsi tarttuu, se muuttuu hyväksi ja onnekkaaksi.

Miten me tunnemme olemassa olon soinnut, jotka yhdistävät kaikki!

Me emme arvaa, mitenkä tärkeää yksilölle on se, että vapisevan epäilyn, tahdonheikkouden hetkenä ihminen astuu hänen rinnalleen luottaen hänen parempiin ominaisuuksiinsa tahtoen hehkuvalla innolla uskoa hänen nousuunsa. Sellaisina hetkinä Vapahtaja lähestyi ihmisiä.

Niin vähänkin, kuin käsitämme, niin näemme että on suuresta merkityksestä vapauttaa ihmisten yksilöllisyys luokkarajoituksen kahleista ja sorrosta. Siten osoitamme tien monelle voimansa turhaan tuhlaavalle ja johdamme hänet yhteistoiminnan helmaan. Siunattu olkoon se käsi, joka tuohon ryhtyy! — Emme vielä aavista, mitenkä lukuisasti tulee meitä vastaan noita sorrettuja, kunhan vaan osaamme luoda sillan heidän mailmaansa?… Aavistatteko! — Menestyksen epäilys, sen menestyksen, jolla ihmishyveitä nyt arvioidaan, ei saisi meitä pidättää toimimasta sorrettujen puolesta.

* * * * *

Joulun aikana sai Milada paksun, kaikenlaisilla liitteillä varustetun kirjeen L——zistä. Tohtori Stüber sulkeutui kunnioittaen rakkaan nuoren neidin suosioon mitä tärkeimmillä ja rehellisimmillä aikeilla. Hän toivotti onnellista uutta vuotta, ilmoittaen, että hänen ystävänsä rakennusmestari Stadlinger Oberdorfista oli luvannut ottaa rakentaakseen orpolasten kodin "Päiväkummulle." Tämän hän teki ihastuneena kauniin ja hellämielisen alkuunpanijan tulevaisuuden hommiin.

Mukana seurasi piirustukset, kustannusarvio, sekä sisustusluettelo, — "se joka nimittäin tehdään puusta." — Hän saattoi suositella maalaispuuseppää taloudellisista syistä, jonka oivallisuudesta ja luotettavaisuudesta hän meni takuuseen. — Hän pyysi neidin tarkastaa asiapaperit ja näyttää ne asiaatuntevalle luottohenkilölle, ennenkuin tekee sitoumuksen; toki hän saattoi vakuuttaa, että kustannusarvio oli mitä omantunnon mukaisimmin laadittu, — jotta hän saattoi rohkeasti puolustaa Oberdorfin rakennusmestaria. Jos säät olisivat edulliset, voitaisiin alkaa rakennustyöt jo maaliskuun alussa, jotta rakennus ehtisi kesällä "kuivua." Toivottiin, että neiti, joka täydelleen oli valloittanut vuoristolaisten sydämet, tulisi itse Steiermarkiin persoonallisesti väittelemään rakennuksen yksityisseikoista.

Kunnioittavimmin suositteli kirjeen lähettäjä itseään.

Milada levitti piirustukset eteensä; syvällä ilolla hän näki lempiaatteensa toteutumisen niissä.

Mustista viiruista syntyi taloja, sinisenväriset ikkunat hymyilivät hänelle, savupiiput välkkyivät, päätynupit olivat kuin kullatut. Niin herttaisen tarkasti olivat piirustukset maalatut… Ei Milada tiennyt, että tohtori oli ahkerasti värjännyt rakennusmestarin karkeat piirustukset. Pitihän tuon herttaisen neidin saada kuvaavammin selkoa talostaan. Siksi tohtori valoi maalilaatikostaan arkkitehdin kuivaan esitykseen värikästä — vilkasta elämää. Joka rakennuksen ympärillä oli pieniä kukkamaita ruusuineen ja puineen, — kukkaryhmineen ja pensaineen.

Milada päätti rakennuttaa sweitsiläisen talonpoikaismallisen kaksikerroksisen talon, jossa oli kolmi-osainen ikkunajärjestelmä etu-osassa, jyrkkä kattoharja ja käsipuilla varustetut puuportaat, jotka johtivat talon sisustaan. Etupuoleen piirrettyyn pieneen lauselmatauluun oli tohtori kirjoittanut punasella musteella:

"Omalla voimalla Jumalan kunniaksi."

Milada pyyhkäsi tuon pois ja kirjoitti varmana:

"Omalla voimalla — omaksi kunniakseen."

Tällä hän tahtoi painaa holhokkiensa mieleen, ett'eivät he olleet ylläpidostaan kenellekään mitään velkaa.

* * * * *

Yöllä nukkui Julia aina rauhallisesti ja sikeästi, niinkuin maalaiset nukkuvat, missä karjanhoito ja askareet vain ihmisen uuvuttavat.

Keski-yön aikana hän lopetti työnsä.

Loppumattomalta näyttävä jono patoja, kasareita, laseja ja lautasia oli pesty välkkyvän puhtoseksi, kyökin lattialaatat kiilsivät ihan kuin Julian omat hikiset kasvot ja tämän kaiken päätteeksi oli Julian niin nälkä, että näköä haittasi, syöden uunissa lämpöisenä säilytettyjä ruuanjäännöksiä.

Äänekkäästi sanottuaan "Kiitos Jumala ruuasta, — kiitos muille, olen ravittu", pyyhki hän suunpielensä puhtaiksi, veti huivinsa otsalleen, pisti puukengät nurkkaan ja hiipi meluavan ensi kerroksen läpi vinttikamariinsa.

Halpahintainen Pyhän Johannan väripainoskuva, jolla hän paimensi lammasta, oli lankastifteillä kiinnitetty seinään yläpuolelle makuusijaa. Ikkunalaudalla oli rikkinäisessä vesiruukussa palmukissaoksia ja talvivihreää. Kissat kukkivat. Oli jo helmikuun loppupuolikas käsissä… Auringolla oli jo voimaa… Ennen maatapanoaan alkoi Julia jutella laveasti ja avomielisesti suojeluspyhimyksensä kanssa, mutta säännöllisesti, ennenkuin hän ehti keskustelunsa lopettaa, vaipui hän pää raskaana patjoilleen. Siinä hän makasi sääret käppyrässä käsivarsi riippuen vuoteen reunalla kuin joka hetkenä valmis livahtamaan pois.

Melu ja soitto, nauru ja kirkunta täytti koko talon, ovien paukkina tärähti Juliankin kamarissa, heiluttaen lattialaattoja, niin että ruostunut rautasänky käheästi narahti, kuin tästä hyvintunnetusta yömelukuorosta ei saisi puuttua tämäkään yksinäinen ääni.

Silloin tosiaan Julia heitti ruumistaan levottomana sinne ja tänne ja potki peitettä ähkyen.

Pelko kasaantui hänen sieluunsa, painaen raskaasti hänen aivojaan ja mieltään.

Hän näki unta, että ihmisiä tuli hiljaa hiipien portaita ylös; ne seisahtuivat hänen ovensa taakse, kuiskivat, suhisivat.

Julia tahtoi hypähtää pystyyn, pitääkseen ovesta kiinni, piiloutua, mutta rautapainot pusersivat hänen käsivartensa ja jalkansa alas, hän ei voinut liikahtaa.

Jokin esti häntä; hän heitteli yläruumistaan, hän tahtoi paeta, mutta ilkeitä silmiä vilkkui pimeydessä,… Jesus — Maa —

Julia huokasi raskaasti ja istahti pystyyn hiestä märkänä vuoteellaan.

— Voi, ne hulluttelevat tuolla alhaalla, eivät ne tänne jouda, ajatteli hän selviydyttyään.

Tavallisesti hän nukkui sitten tyynenä, kuorsaavia kitalakiääniä raikui mukuroidun patjan sisästä.

Kun melu heikkeni talossa vihdoin hälvetäkseen, alkoi Julian autuaallinen levon hetki. Joka painajainen katosi hänen rinnoiltaan; näkymättömien kauhujen synnyttämä tuska vaimentui ja hänen ärtyneen sielunsa virkistivät iloiset unelmat.

Hän näki unta, että hän oli kotikylässään, hän oli lähtenyt käyskentelemään kirkkopihalla punanen sulkahattu päässä. Kaikki ihmiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat toinen toiseensa — kuiskien.

Isä oli sotilaspuvussaan, kunniamerkit rinnassa ja kuljetti hänet kirkkoon. Itse arvoisa herra pastori tuli saarnatuolista alas puhutellakseen Juliaa.

Ja sen hän teki koko kirkkoväen nähden.

Leveästi ja riemukkaana naurahti Julia unessa.

Vieno aamunkoi pilkisti kamarin kattoluukusta sisään. Hetken kuluttua oli kamari ihan valoisa.

Palmukissat kohosivat kaihoovina varsillaan.

Silloin kuului aika jyskytys vinttiovella.

— Julia, Julia, huusi portinvahdinrouva.

Kello oli kuusi aamulla, oli mentävä työhön.

Perinpohjin haukoteltuaan nousi Jultsch vuoteeltaan.

Talo oli ihan vaiti. Pikaisesti Julia pukeutui. Hameen ja hihat hän kiversi ylös, hän sitoi harmaan huivin päähänsä, otti avaimet, jotka portinvahdinrouva oli asettanut oven taakse ja kiiruhti sitten aamuhiljaisuudessa uinuvalle kujalle. Hän vaihtoi lihakauppiasrouvan kanssa aamutervehdyksen, alkoi pakinoida maitokuskin kanssa, joka seisautti rattaansa kadunkulmaan, taputti hänen hevostaan — pisti kätensä heinäsäkkiin, ripotti heiniä siitä, vastasi kaikkiin kyselyihin, velmusi ja nauroi, estellen kuskin rohkeita komppasanoja, kunnes hän äkkiä huudahti: — Pitää mennä työhön, siunatkoon, — ja juoksi takaisin Punataloon.

Hänessä oli taas maalaisluonne päässyt voitolle. Hän kaipasi kanssakäymistä ja tuttuja naapureita.

Hän oli luottavainen kuin tiainen. Jokaisen kanssa hän seisoi ja rupatti. Paljon hän ei saanut taipumustaan seurata, sillä heti kun talon remuava yöelämä päättyi, alkoi Julian päivätyö. Vesi läikehti ja virtasi likaisina puroina lattialaattojen yli ja Julia hankasi niitä rasulla ja harjalla, ihan niinkuin neiti Milada oli neuvonut ja säätänyt.

Kun käytävät ja rappuset olivat puhtaat, aukasi hän salin oven ja astui sisään. Salissa oli tupakansauhua, kukkalöyhkää ja hajuveden katkua, ilma oli kuin paksua pilveä. — Silloin Julia rupesi toimeen, alkaen järjestää tätä suunnatonta sekamelskaa, hän pölytti ja veti huonekalut paikoilleen ja ravisti iloisesti mattoja ja pöytäliinoja ikkunasta ulos. Mielellään hän olisi laulanut, mutta rouva oli kieltänyt sen.

Näin oli Jultsch kokonaan vieraantunut Punatalon hengestä… Hän oli nyt "piika" ja tällä oli neitien kiusanteonhalu saanut hyvitystä.

Eikä Juliassa ollut enää mitään naurettavaa. Kirjakielen hän oli heittänyt pois samassa kun hän lakkasi puuteroimasta kasvojaan ja kähertämästä tukkaansa.

Eräs seikka hänelle vielä muistutti hänen entistä oloaan talossa. Joka viikko toi Bacher rouvan käskystä hajuvesisaippuaa ja lemuvettä hänelle.

— Jotta hän ei ihan menettäisi makuaan, sanoi rouva uskotuilleen, jotka asiaa tuntevina hymyilivät.

Jultsch jätti nuo valtaavat lippaat ja pullot ihan kajoomatta ikkunalaudalle, kunnes Bacher korjasi ne siitä omaan taiteensa, sillä hänellä oli myös yksityisliikkeensä.

Rouva Nelly ei voinut kuitenkaan välttää salattua surua siitä, että "tuollainen tukeva kaunis naiskappale" kuin mitä Jultsch oli, jäi käyttämättä Punatalossa.

Keittäjätär kiitti kyllä apulaistaan ylenmäärin; talo ei ollut koskaan ennen ollut niin hyvin järjestetty ja puhdas kuin nyt, sen piti jokaisen huomata!

* * * * *

Milada oli matkustanut Steiermarkiin sopiakseen rakennuksestaan…

Heti kun Milada oli matkustanut, alkoi Bacher taas hätyyttää Juliaa, puhuen häpeällisistä asioista…

Myös rouva rupesi häntä vaanimaan…

Julia muuttui mykäksi, pelokkaaksi ihmisaraksi.

Eräänä aamuna hän kieltäytyi viemästä rouvalle aamukahvin. —

— Tyhmä naikkonen, sanoi keittäjätär raa'asti, — ei suinkaan hän saa teiltä ruunua päästä.

Julian täytyi mennä sisään… Spizzari makasi vielä. Hän tarkasti nopeasti palvelijattaren komeaa vartaloa. Nellyn piti aina takseerata. Äkkiä hän laski aamulehden pois, sanoen painavasti: — Bine Michal oli tuhmempi tollikko kuin sinä, — ja nyt hän juo vaan samppanjaa upseerien kanssa Budweisissa ja nousee yhä — sinulle opetukseksi.

Aivan kalpeana tuli Jultsch Spizzarin huoneesta.

— Voi, jos neiti palaisi, vaikeroi hän öisin, vilusta ja pelosta värjöttäen vuoteellaan. Hän pelkäsi salia pahemmin kuin ennen. Kun katto keikkui tahi rappuset narahtivat kyyristyi hän kokoon koukistaen kouristuksen tapaisesti kylmiä sormiaan.

Nukkuessaan hän uneksi usein Gustista. Hän oli istuvinaan Gustin vieressä sinisessä salissa pyytäen jotain, mutta Gust ei häntä kuunnellut.

Julia tunsi, että hänen elämänsä riippui siitä, että Gustin piti kuunnella häntä. Mutta Gust meni välinpitämättömänä hänen ohitsensa ulos ovesta. Omaa ääntään pelästyen heräsi Julia ihan hikisenä.

* * * * *

Muutaman ajan kuluttua palasi Milada Punataloon. Hän näki, että Jultsch oli kalpea, laihtunut ja herpoutuneen näköinen. Julian iloiset silmät olivat surulliset ja turvonneet. Niitten ympärillä oli ryppyjä.

— Mikä sinua vaivaa, Julia?

— Olen hiukan kipeä, sanoi Julia, onnellisena pitäen Miladan käsistä kiinni. Nyt on kuitenkin kaikki taas hyvin.

Päivä Miladan tulon jälkeen toi vanha rouva Keller pienen yhdeksänkuukautisen tyttärensä tyttären Punataloon. Ja kun Spizzari kirosi ja manasi, että hän ei anna penniäkään sellaisen avuksi, joka ei hänelle mitään tuota, jätti vanha Keller lapsen käytävään. Parkuen ja käsiään väännellen otti lapsen äiti käärön käsivarrelleen. Samassa Milada tuli rappusia alas, käsitti koko jutun ja lupasi auttaa lapsen äitiä.

Hän antoi vanhalle Kellerille lapsesta maksun, ja lupasi äidille, joka kiitti itkien, että se viedään tulevaisuudessa lastenkotoon kasvatettavaksi.

Äiti sanoi onnellisena: — Nyt pääsen työhön, kun tuo raukka on turvassa. Täällä en kelpaa. Eihän kukaan minusta välitä. — Lapsen nimi oli Christelchen. Se oli huonosti hoidettu kurjalistolapsiraukka vanhentunein, vakavin katsein. Mutta se oli ensimäinen pikku olento, jolle Milada saattoi lahjoittaa sydämensä ja viedä Päiväkummun turvapaikkaan. Talonhommasta oli tullut tosi.

Milada oli nyt tullut viimeisen kerran Punataloon, viedäkseen mukaansa sen, minkä hän saattoi sieltä pelastaa.

* * * * *

Oli synkkä yö. Julia heräsi vuoteellaan. Koko talo raikui ja helisi. Julia nousi istumaan, — hänen päätään pakotti ja oli kuin hän ei olisi voinut jalkojaan liikuttaa.

Mitä eilen illalla oli tapahtunut? — Hän oli taas tapansa mukaan voinut hiukan pahoin ja neiti Milada oli tahtonut kutsua lääkärin. Mutta Julian tähden ei — ei — ei.

Julia ei tiennyt, miksi hän häpesi muita.

Kun hänen piti antaa ylön, pakeni hän sokkeloonsa. Hän valehteli, antoi tuoda ruokaa, kuin hänellä olisi ollut kova ruokahalu. Ja sitten hän viskasi ruuan tulipesään. Mutta mitä se auttoi?

Miten paljon kello lie?

Talossa raikui melua ja naurua.

— Jospa jokin tulisi — Dolly tahi Keller! Pitikö hänen kärsiä yksin tuskia koko yö? — Voi, Herra Jeesus!

Julia haki patjan alta nenäliinansa. Yökkäys, pudistus ja hänen suustaan syöksyi jotain hapanta moskaa.

— Oliko se verta, ajatteli Julia kauhuissaan… Hän kuvitteli jo kuolevansa.

— Hyvä Jumal'äiti. Miksi hänen täytyi kuolla, mihinkä syntiin hän oli vikapää?

Hän liikutti huuliaan, yrittäen rukoilla.

Kuoleman tuska repi hänen sydäntään ja sekotti hänen ajatuksensa.

Hänellä oli varmaankin lavantauti… Keller oli kertonut, että se alkoi tällä lailla.

Julia väänteli itseään kuumeisena.

Jokin häntä vaivasi… Hänellä käänsi niin luontoa. Pitikö lähteä sairaalaan? Tai kotiin? — Niitten silmät pyöristyisivät… Pyhä Maria, rukoile meidän syntistemme puolesta nyt ja ijankaikkisesti… Aina hän oli ollut terve. "Kuin hevonen", niinkuin isä kerskaili, — hän ei sairastu mistään… vaan nyt!

Yhä tuolla alhaalla kello soi. Hän olisi halunnut vähän viiniä — hyvää, makeaa… Mutta Mizzi piti pullosta kiinni. Sellainen ilkiö! — Anna tänne! — Nyt Keller piiloitti sen… Aina he kiusaavat minua… ja minun on niin kova jano. Jesus Maaria, mitä tämä on? Viinipullo — Herra Jumala. Se kulkee itse huoneessa — ha, ha — mutta tämäpä on vasta. — Mutta se onkin — totta tosiaan, — se on hänen siskonsa tyttö, Rosel… Ja hän luuli sitä viinipulloksi…

— Tyttö on sellainen kultanuppu… Täti kulta, kuinka sinä olet kaunis silkkisessä puvussasi, — rakas täti! —

— Mutta se lapsi, — se onkin Mizzin! — Varokaa sitä! — Jessus, miten te sitä tyrkitte. — Sehän on pikku lapsi, lapsi raukkahan se on…

Jultsch heräsi, — istui taas pystyyn märkänä hiestä ja väristen. Hänen kuiva kurkkunsa kiristyi kuin kouristuksessa.

Tyhmää on nähdä unta!

Talo oli ihan hiljennyt.

Ulkona sarasti vieno aamuhämärä.

Julia oli kuin ruhjottu..

Yht'äkkiä hän heitti peitteen yltään, ottaen molemmin käsin kiinni vatsastaan, pusertaen sitä. Siellä sisällä — liikkui jokin, — liikkui toisen kerran. — Julia huudahti, vaipuen taaksepäin. — — Nyt hän käsitti… Nyt hän oivalsi tilansa. Pyhä äiti Anna taivaassa! Hän katseli kauhuissaan itseään ja hänen säärensä jäykistyivät… Mutta miten tämä oli mahdollista… Hän oli ehkä nostanut jotain liikaa… Hän oli nostellut salin raskaita huonekaluja.

Jultsch juoksi rappusia alas. Kasarmin edessä oli tuoli, jolla oli Bacherin sukankudin.

Julia juoksi ohi ja nojautui Miladan oveen — huutain neiti, neiti ja sulkien sitten silmänsä. Avain narahti, — ovi aukeni ja Julia lensi ovesta sisään. Milada nosti kynttilän.

— Mitä tämä on? — Sinäkö se olet — en huomannut unen pöppörässä. — Mutta sinähän olet paljain jaloin ja kipeänä. Mene nukkumaan…

Jultsch tuijotti Miladaan, joka tarttui hänen käteensä…

— Neiti, minua vaivaa jokin…

— Mene nyt nukkumaan. Tohtori…

Julia tarttui Miladan käteen.

— Ei tarvita tohtoria. Minua vaivaa jokin muu… Saan — lapsen. —

Hänen äänensä katkesi.

Milada vavahti… Hän vaikeni kuin kuunnellen kaukaisia ääniä. Mitä sinä puhut? —

Julia nyyhkytti.

— Minä tiedän — siskoni laita oli myös näin. Minä tiedän… Jesus, neiti, häpeä — minusta ei ole enää mihinkään —

— Se ei ole häpeä — sanoi Milada äkkiä kiihkeänä ja ääneen. Mutta, — hän kumartui kyyristyneen olennon yli, — oletko varma, Julia? Etkö erehdy?

— Se liikkuu jo, kuiskasi Julia ja hänen kalpeat kasvonsa lensivät tummanpunasiksi.

Miladasta tuntui, kuin tuossa ei olisi enää sama maalaistyttö kuin ennen, — uusien tunteitten virta värisytti hänen olemuksensa, aukaisten hänen suljetun sielunsa.

— Julia — lapsi on — Gustin, sanoi Milada.

Nyyhkytys kuului. Eihän kukaan muu ole minuun sittemmin kajonnut, vastasi tyttö väsyneenä.

— Älä sitä sure, — eihän tuo ole surullinen uutinen… Milada silitti Julian tukkaa.

— Neiti, mitä minä nyt teen? En kestä tällaista onnettomuutta!

Milada kumartui. — Mitä sinä sanot, tyhmä tyttö!

Ja silloin Miladan sydän suli… Onni se on, kuuletko, suuri onni, johon en tahdo tohtia uskoa. Sanat olivat hiljenemistään hiljenneet, päättyen kouristuneisiin nyyhkytyksiin.

Milada itki. —

Hetken kuluttua hän sanoi ihmetellen kuin lapsi ja nauraen ihmettelylleen: — En olisi voinut koskaan uneksia, että tuollaista voi tapahtua Punatalossa! Se on kuin ihme!

— Mitä rouva sanoo! Ja isä, jos joku sen hänelle kirjoittaa! —

— Ole hiljaa! Sinä ja lapsesi seuraatte minua. Ja lapsi saa hyvät päivät… Siksi olemme työskennelleet — me molemmat, täällä rakkaani!

— Olen köyhä — en voi maksaa, — helppo on toki nyt synnyttää lapsi. — Minä iloitsen siitä. —

Yön mielenkiihtymys oli ollut Julialle liian vahva. Hänen kasvonsa vääntyivät… Ja hän vapisi kovin.

— Mene nukkumaan vuoteelleni. — Älä ole hupsu! Nuku nyt! Kukaan ei voi sinulle enää tehdä pahaa. Me lähdemme pois tästä talosta, pian, pian… Me lähdemme ihanaan seutuun. — Milada rauhoitti Juliaa kuin kehtolasta.

Jultsch sulki silmänsä, vaan käsi, joka oli tarrannut Miladan käsivarteen kiinni, vavahti silloin tällöin. Hiljaa ja liikkumattomana katseli Milada nukkuvan kasvoja…

Hieno kärsivä piirre kulki Julian nenänjuuresta ylähuuleen ja poisti kasvojen karkeuden.

Oli kuin näkymätön käsi olisi tasoittanut nuo kehittymättömät, pulleat piirteet, suoden niille arvokkuutta ja yksilöllisyyttä. — Äidin sielu kuvastui niissä.

Milada mietti tämän hetken ihmeellisyyttä.

Hänen oma rakkaussuhteensa Gustiin hehkuineen ja kukkeuksineen — ennen hänestä niin turha ja toivoton — se jatkui täten, — tässä kypsyi elämän syvin sisällys.

Miladan oma kulunut ruumis ei voinut enää lasta synnyttää, silloin saapui tuo vahva, terve olento. Tämä otti vastaan ja antoi hänelle lapsen…

Kaikkien Miladan ylpeitten yritysten tulos oli tuon turvattoman lapsen pelastus. — Se eli hiljaa maalaistytön kohdussa, joka oli ollut Punatalon pilkan esineenä. Se lapsi liikkui. Se eli! —

Ja se rakkauden työ, johon Milada oli itseään ankaralla kurilla kasvattanut, — se saattoi nyt varmana johdattaa lasta elämän poluilla. — Niin selittämättömänä kuin Miladan kohtalo oli alkanut, päättyi hänen elinpäiviensä vaikutus lapsen ilmestymisellä.

* * * * *

Tutkimaton salaisuus, sinä kokoat kastepisaraan kaikki valon ihanuudet!

* * * * *

Milada kuuli portinvahdinrouvan tulevan rappusia ylös herättämään Jultschin. — Milada nousi ja meni häntä vastaan. —

— — Päivä koitti. — —

— — Sinä päivänä laski rakennusmestari uuden lastenkodin peruskiven.

LOPPU.