PYHÄ SONTIAINEN (continued 4)

— En tiedä, — vastasi Milada. — Ehkä äiti on Böhmistä päin. Hän lauloi usein böhmiläisiä lauluja.

Bine uskoi Miladalle myöhemmin rahojaankin. Se oli tämän alhaisella kehitysasteella olevan ja epäilevän olennon lujin ystävyyden merkki.

Binen ilkeimmät ja juonikkaimmat vastustajat olivat Juutalais-Laura kultahiuksineen, joilla hän erityisesti ylpeili, sekä Rampa-Anna, jota nimitettiin siten, koska hän oli saanut lievän halvauksen käsivarteensa, jonka kyynäspää aina oli lerpallaan ruumiista. Tämän nimen hän oli saanut eroittuakseen Annerle Meitnerista, eräästä aivan hyvännahkaisesta, korkeapovisesta Olmütziläisestä tytöstä, joka kertoi ylpeänä, että hän jo yksitoista vuotiaasta ei kelvannut muuksi kuin ilotytöksi.

— Olisitte nähneet minun rintani, ne olivat komeat ja kovat kuin kaartilaisella, — kehui hän.

Laura ja Anna kiusasivat aina tätä "päälleen tahtovaa Binea" ja jäljittelivät hänen käyntiään ja esiintymistään, toistaen Binen alituista pääpontta, kertoiko tämä sitten hauskaa tahi riitelikö: Mitä näistä maallisista, onhan minulla Cyrill. —

Kuka tämä Cyrill oli, siitä ei kukaan saanut vihiä. Kaikki houkuttelut, uhkaukset ja tiedustelut Cyrillistä olivat tehottomat. Cyrillistä puhuen pudisti Bine vaan hymyillen päätään — ja vaikeni.

Michal päätti ensi päivästä noudattaa järjestystä ja työjakoa porttolaelämänsä epäsäännöllisyydessä. Ihmeteltävän säntillisesti hän astui joka päivä kello kahdeltatoista päivällä hyvin nukkuneena, puettuna ja kammattuna saliin kädessä pala paksua harmaata kotitekoista palttinaa, jolle hän ompeli tiheään kuvioita kirkkaansinisellä ja punasella langalla. Hänen käsistään syntyi uskomattoman lyhyessä ajassa joukottain esiliinoja, peitteitä ja uutimia. Päivällisen jälkeen hän nukkui, ja heräämisestään iltaan saakka penkoi hän kaappejaan ja laatikoitaan, pesi ja puhdisti, harjasi ja ompeli vaatevarastoaan ja järjesti joka päivä uudelleen kapistuksiaan. Ja täynnä voimaa ja toimintakiihkoa ilmestyi hän kello seitsemältä salonkiin ottaen osaa kaikkiin hullutuksiin, osoittamatta milloinkaan hapanta naamaa. Ikävimmät ja vastenmielisimmät herrat tyrkytettiin hänelle, ja hän otti ne vastaan nupisematta myöskin silloin, kun hän äkkäsi, että se tapahtui järjestelmällisesti.

— Herrasneitoset eivät viitsi sitä tehdä, tokasi hän vaan Miladalle.

Koska hän yleensä oli vakuutettu siitä, että tähän taloon otettiin vaan miellyttävimmät ja komeimmat tytöt, piti hän elämäänsä edistyneempänä kuin niitten "rohjojen", joiden täytyi käydä kaupungilla pesemässä, kuuraamassa ja siivoomassa. Hän ei enää siihen voisi tottua, vakuutti hän. Tämänlaisen ansion helppous ja verrattain suuri tuottavaisuus, jota Punatalon elämä tarjosi, hurmasi maalaistytön mielen, vaikkakin hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että jokin tuntematon vaara aina häntä siellä uhkasi, vaara, joka epäilemättä kerran tulisi. Sentähden hän mietti erittäin tarkkaan ja punnitsevasti joka askeltaan. Ja kuitenkin hän mukautui hämmästyttävän pian ja joustavana neitien joukkoon, joissa vallitsi suurkaupunkilaishienoston esiintymistapa, saattoi sanoa, että neidit olivat viehättäviä ja säädyllisiä, sillä Goldscheider kehitti juuri sitä ominaisuutta ja koetti sitä ilmi tuoda sangen viisaalla tavalla.

Punatalossa oli kaksi "eroittamatonta" ystävää, Fannerl Schwabe ja Putzi Bleier. Ensimäisen nimi oli oikeastaan Fanchon ja hän oli monessa liemessä rypönyt ennenkuin hän tähän taloon tuli. Goldscheider oli taloonsa ottanut tämän kuihtuneen hennon kurjuudenlapsen, jonka posket ilmaisivat että hänellä oli keuhkotauti, vaikka silmät sinisine kiiltoineen osoittivat elämään kiintymistä, ainoastaan siitä syystä, että muuan kovin vaikutusvaltainen talossakäviä sitä vaati säälien tyttörukkaa. Fanchon oli lapsellinen ja ajattelemattoman iloinen, herttaisen meluava ja leikkisän hupakkomainen huvittaen vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia miehiä houkutellen heitä salaisiin tunnelmallisuushullutuksiin. Jumala ties, mitä tuo hänen vanha rakastajansakin oli hänen tähtensä tehnyt! Hän oli ostanut tytölle peräti huvilan yrittäen parantaa tuon kuolemansairaan olennon auringon avulla luonnon helmassa, — mutta likka oli sittenkin hänen luotaan livistänyt, hän ei tahtonut elää ukon seurassa, ei mitenkään. Hän kaipasi elämää, naurua, tovereita, uusia miestuttavuuksia, hän kaipasi sellaista piiriä, jossa remutaan, kiihkoillaan, lauletaan ja haaveillaan saavuttamattomia. Fanchon'in laihojen, verettömien ruumiinjäsenten liikkeissä oli paljo sopusuhtaisuutta, jopa kauneuttakin, vaikka ne kulkivat suorinta ja jyrkintä tietä kuolemaan. Tyttö tanssi ja hullutteli saaden toisetkin hulluttelemaan. Mutta sitten hän istui tuntikausin paikallaan polvet pystyssä lukien rukouksia ja kulettaen laihoilla verettömillä käsillään rukousnauhaa hirveässä kuoleman pelossa.

Fanchon oli synnyltään erään muurarin lapsi, hän kertoi sangen mielellään, että ne muut viisi vekaraa siellä kotona olivat Schwabe-ukon omia. Ennen häitään oli äitimuori pitänyt yhtä erään rakennusmestarin kanssa, joka oli kovin elämänhaluinen ja lystikäs herra, vaikka hän rakenteli kirkkoja.

— Minä luulen, että hän oli vähän uskonnollinenkin… ja äiti sanoi aina, että hänellä jossain oli jotain eriskummallista. —

— Sitten hän varmaankin oli ympärileikattu juutalainen, — sanoi Ramppa-Anna.

— Ei se haittaa mitään, koska hänessä oli niin paljo, että hän sai tehtyä minut — sanoi Fanni hyvännahkaisesti. Minä elän niin mielelläni.

Fanni osasi uskomattoman paljo lörpöttää, eikä kukaan häntä kuunnellut niin innokkaana ja luottavaisena kuin Putzi, muuan kovin kaunis, mutta typerä ja himokas olento, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta vaan karkeita sukupuolihaluja. Hän oli arvossa pidetyn kaupunkilaiskauppiaan tytär, joka jo neljätoistavuotiaana antoi kenen tahansa kaikissa salasokkeloissa itseään käyttää. Kun hän lisäksi kehittyi rahanahneeksi ja koristehaluiseksi eikä tiennyt, mitenkä saattoi kiini joutumatta ruumistaan myydä, joutui hän tekemisiin erään ammattiparittelijan kanssa, joka ei kuitenkaan uskaltanut tyttöä kokonaan viedä pois kotoaan, vaan hankki hänelle salaa parittelutilaisuuksia, kulkien suurkaupungin pääkaduilla, käyden ohikulkevien herrojen kimppuun tehden tarjoomuksia sanoen: "haluatteko nuorta kaunista tyttöä?" Vähän aikaa kävi liike häiriöttä, mutta sitten pisti poliisi nokkansa siihen, molemmat otettiin kiini ja pantiin lukkojen taa. Kun asia oli oikeudessa, selitti tyttö itkevälle isälleen hyvin kuivasti ja toprakasti vasten naamaa, että hänen, ikävä kyllä täytyy tunnustaa ei voivansa elää ilman miestä. Ja jos isä tahtoo olla oikein hyvä, niin hän antaa hänelle siihen tilaisuutta. Hän kyllä muuttaisi kotoaan pois eikä vaivaisi siellä ketään sen koommin läsnäolollaan. — Koska Putzi oli hidasajatuksinen ja laiska, kuunteli hän mielellään, ruumis patjoihin painuneena, silmät kiiluvina ja puoleksi ummessa, kuinka tuo vilkas, mielikuvitusta täynnä oleva Fanchon väritteli mitä loistavammin pikkuisia elämänsä kokemuksia, mitä hän osasikaan kertoa niiltä ajoilta, jolloin hän oli taiteilijoiden mallina, miten ne olivat eläneet villiniloisesti, mitä päähänpistoja ja kokkapuheisia kohtauksia heillä oli ollut. Keskellä kertomustaan hyppäsi Fanchon pystyyn juosten peilin eteen kääriytyen huiveihin ja harsoihin, pistellen kukkasutia tukkaansa näyttääksensä toisille tytöille, mimmoisena maalarit hänestä olivat kuvan tehneet. Laihan, sivistyneen ruumiinsa väänsi hän kaikenlaisiin keikaileviin ja jäykiksi jähmettyneihin asennoihin. Hän heittäytyi pitkäkseen lattialle kuvatakseen uinuvaa luonnotarta, tekopalmu oli muka metsä ja pesuastia oli olevinaan lähteensilmä. Mallina olo oli epäilemättä ollut tytön hauskin ja sisältörikkain aika. Kyllä hänestä perästäpäin oli tullut "viinimpi", mutta niin lämpöistä ja herttaista ei elämä ollut missään Fannin mielestä kuin nuorten taiteilijoiden parissa, missä hän oli hallinnut ainoana naisena. Taiteilijat olivat iloista ja vierasvaraista väkeä, silloin kun heillä vaan oli jotain antaa. Ne eivät koskaan rähisseet, eivätkä pakottaneet naisia taipumaan raakamaisuuteen, ollen kiitollisia vähimmästäkin suopeudenosoituksesta. "Fanchon, sinä sydämen lohduttaja", oli Froh aina sanonut. Froh'in [Froh (iloinen). (Käänt. huom.)] oikea nimi oli Temple, mutta häntä sanottiin Froh'iksi. Hän oli oikea kultaihminen! Jos hänellä oli jotain itsellään, niin sitä riitti myös toisille. Makkaroita, olutta, juustoa, papyrosseja, vaikka ne olivat hänen omiaan, niin niitä täytyi hänelle takaisin tyrkyttää. Itse hän vaan soitteli jonkinlaisella läpytyskoneella, naurettavan pienellä leikkipianolla, valssikappaleita ja lauluja, myös oikeita oopperaosia, niin ihanasti ja myötätempaavasti, että häntä täytyi tuntikaupalla kuunnella. Frohia rakasti Fanni kovasti, jukemaut rakasti, vaikka hänellä oli väärä jalka, eikä ollutkaan taiteilija vaan jonkinlainen tohtorismies.

— Te ette voi kuvitella, mikä Froh oli miehiään! Aina hän oli valmis tanssiin ja temmellyksiin, ja osasi näytellä niin vakavia asioita, että kuuntelijoiden selkäpiitä karmi ja kyyneleet tulivat silmiin. — Ja sitte Fanni kehuskeli — käteni, jalkani, selkäni, kaikki he käyttivät mallina piirtäessään ja valaessaan pronssia. Froh oli hänet kerran pukenut kietoen harmaita harsoja hänen alastoman ruumiinsa ympäri ja mustia ja valkoisia harsoja valloilleen hänen päähänsä, jota ympäröi tummanpunaisista ruusuista tehty seppele. Fannin piti niin puettuna suljetuin silmin kurottaa eteenpäin käsivartensa kuin tietä etsien. Kaikki taiteilijat maalasivat hänen kuvansa siten. Eräs niistä teetti sellaisen kuvan ympäri ihmeen kauniin hopeisen kehyksen ja lähetti sen taidenäyttelyyn, antaen sille nimeksi "Hämärä" ja pani sille hinnaksi viisisataa guldenia.

— Nyt sinut kuitenkin saa halvemmasta, viisasteli Rampa-Anna.

Fanni jatkoi: — Senjälkeen pidettiin kekkerit, jossa minä istuin ylimpänä puettuna harmaisiin harsoihin.

— Mutta sinä et kai tarjennut ilman mustia villahousuja?

Mutta Fanni ei suuttunut koskaan pistopuheista. Hämmentymättä hän jatkoi. Tietysti joka ilolla on loppunsa, taiteilijat eivät aina häntä voineet käyttää. Professori viskasi kerran raivoissaan pensselin pois ja sanoi: — ei aina voi samaa naamaa sutia. — Froh toi silloin toisen mallin.

Uusi tulokas oli paksu ja punatukkanen, ja sanoi ylpeästi: — Ainoastaan pään saatte maalata. — Kun olikin koppava! Ei antanut taiteilijoiden muka maalata roppaansa sellaisten taiteilijoiden, joita hienoimmat naiset kiittivät siitä nöyrän koreasti ja joille vielä maksavat lisäksi paljon rahaa. Mutta Froh ei häikäillyt, hän käskikin sen punatukkasen riisuutua varjostimen takana ja näyttää vaan päätä, sillä kasvoilla on aivan toinen väri, kun ihminen on alaston… Punatukkanen teki työtä käskettyä. Silloin Froh veti varjostimen hänen edestään pois. Nyt kävikin selville, miksi tuo kuopus oli ollut niin siveellinen… Froh kysyi, eikö olisi ollut parempi, että hän olisi lähettänyt tänne vanhimman tyttärensä… Sus'siunatkoon kuinka naikkonen räjähti.

Erittäin leveästi kertoi Fanni taiteilijain ja hänen eronhetkensä. Bine Michal, tuo tyyni, leveä maalaistyttö, joka kuunteli näitä kertomuksia kuin ilmaista teatteria, ei voinut ymmärtää, mitenkä joku saattoi niin suurta suuta pitää menneisyydestään. Fanni raukka piti kaikkea vanhaa vielä vaan kuin elettävänä ja eli itse edelleen siinä mukana, kuin taiteilijat yhä häntä rakastaisivat ja maalaisivat hänen kuvaansa.

— Ero tapahtui nähkääs täten: Froh sanoi: "Sinusta ei ole enää malliksi, mutta ei ole pakkokaan. Ota kirja ja lue, kun me maalaamme. Muutakaan et jaksa sairaine keuhkoinesi tehdä. Juo myöskin paljon maitoa", — niin hän sanoi. Niin tapahtuikin. Taiteilijat antoivat minulle kuvia huoneeni seinäkoristeiksi, kuvanveistäjät tekivät minulle punasen tuhka-astian. Kaiken vei minulta sitten tuo raato, ensimäinen vuokraajamatamini niin, ja iltaisin muistan hyvin, että läksimme huvittelemaan Alhambraan. Minä maksoin kaikkien, sen punatukkasenkin puolesta. Mutta tämä sanoi muka, että hän puhui silloin viimeisen kerran minun kanssani. Senkin raato! Minä tarjosin heille kahvia, viiniä, kaakkuja ja muuta hyvää suuhun pantavaa. Ja minä tarjosin heille niin mielelläni… Sitten he saattoivat minut kotia. Kello yhdeltätoista odotin nimittäin vieraita… Frohin enoa, oikeata maalaisäijää, joka oli ostamassa kaupungissa nautakarjaa. Eikös Froh ollut hyvä ihminen? Heti hän lähetti minulle enonsa. Mutta kyllä siinä oli myös työtä saada enon liikkeelle.

Liekö enollakin ollut puujalka, tokasi Putzi heleästi nauraen.

Niillä näkyy olevan sukuvika, sanoi Rampa-Anna.

Ei mitenkään, puolusteli Fanni innokkaasti… Frohin oli täytynyt selittää enolleen saattavansa hänet ihan koskemattoman neitsyeen luokse… mutta se maksoikin sata guldenia. Viisikymmentä piti antaa Frohille, tytön äidin varalle.

— Joka myöskin oli neitsyt, pisti Rampa-Anna nauraen…

— Viisikymmentä guldenia piti antaa tytölle… Sen enon piti itse maksaa. Noh, ja sitten hän oli kertonut tytöstä ihmeellisiä asioita, kunnes eno oli ihan hullaantunut siihen —.

— Sinuun, karjasi Rampa-Anna.

Yhdentekevä! Minuun silloin, toisinaan muihin… Rautakovakin neitsyt olisi jo lähtenyt siitä liisteristä… Mutta minä en voinut aavistaakaan… Jukuliste en! — vakuutti Fanni kun kuului epäilevä huuto "todellako" — muuten minä olisin vähä katsonut eteeni enkä laskenut tuollaista lähettyvilleni… Ja sen minä sanon… se vasta melua piti… Ja alhaalla oli Froh sakkineen, joka lauloi:

Sininen, sininen sormustin — on enolle kyllin syvä ja enon paksu kukkaro se on neidille varsin hyvä.

Minä sanon teille, se oli kamala juttu. Ensin minä luulin, että vanhus ei sietänyt laulua ja siitä niin raivostui. Mutta tämä vaan huusi: minä tahdon neitseen. Missä se neitsyt on?

— Minun vuokramatamini oli oikeata lajia, kyllä sillä oli kita ammollaan… Ensin se kaasi kokonaisen ämpärillisen vettä hänen päälleen, sitte hän sanoi: "Tässä oli nyt lumivyöry, ei kai Jungfrau [Vvuori Sweitsissä, jonka nimi on Jungfrau (neitsyt). (Käänt. huom.)] ole kaukana." — Sitten tuli poliisi… Frohin eno otti tämän niskasta kiini ja sanoi, — oliko tämä se neitsyt ja saisiko sitä koettaa! Kuvitelkaa…

Ja minä koitin enoa rauhoittaa sanoen: olkaa hyvä ja rauhoittukaa! Mutta tämä vaan huusi, — viisikymmentä guldenia on mennyt hukkaan. Matami sanoi… "viidelläkymmenellä guldenilla hän aikoo saada neitsyeen… Sellainen kollon poski! Viidelläkymmenellä guldenilla ei saa imisäsikaakaan, joka vielä olisi 'neitsyt'."

Senjälkeen ukko maksoi kympin ja hävisi pois kuin sauhu.

Kertomus herätti yleistä naurua.

— Miksei Froh sinua nainut, kysyi Bine käytännöllisenä ihmisenä.

— Hänen piti jatkaa lukujaan, puolusteli Fanni kiihkeästi.

— Ja sitten se puujalka teki esteitä avioliitolle, kikatti Putzi.

— Koska hän sinua rakasti, sanoi Bine painolla, — niin todellisena rakastajana hänen olisi pitänyt sinut naida.

— Niin kuin Cyrill, sanoi Rampa-Anna juhlallisesti.

— Pidä suusi kiini sika!

— Kyllä minä sinulle näytän!

— Te maan moukat olette mahdottomat!

— Kyllähän vielä hijoutuu täällä kaupungissa, lohdutteli Rampa-Anna kuvaamattomalla ivalla, tuupaten Bineä kylkeen…

Silloin aukasi Olympia hitaasti oven, tarkasti huoneessa olijoita ja sanoi, astuen lähemmäksi arvokkaan näköisenä: — Täällä puhutte pötyä, ettekä tiedä — että rouva myöpi meidät.

Pau! Puh! Se iski kuin pommi… Tytöt hyppäsivät pystyyn. Kysymyksiä ja huudahduksia sinkoili ristiin rastiin…

Bine yksinään jäi vaijeten istumaan ja Milada kuunteli silmät suurina nojaten ovenpieleen.

— Minä tiesin jo kauvan, mitä oli tekeillä, sanoi Olympia, rouva antoi myös siitä viittauksen. Mutta hän ei koskaan puhu mitään suoraan. Mutta eilen juuri kun me järjestimme paitoja — Olympia kääntyi Miladan puoleen, joka nyökäytti päätään — tuli etsivä herra Sucher… rouvan luo… Pois lähtiessään sanoi "etsivä" ovensuussa — "hyvin joustava ihminen, vaatimaton, joka ymmärtää liikettä." — Rouva vastasi, "sepä hyvä, olisi vahinko jos liike rappeutuisi."

Herra siunatkoon, jos se on mies, niin saamme selkäämme, vakuutti Putzi toki salatulla ilolla.

Gisi Geyger pureskeli huolellisesti hoidettuja kynsijään.

— Minä kokoon kampsuni, Fredl tahtoo saada minut pois täältä ja…

— Se ei käy laatuun, sanoi Olympia, huitoen kiihkeästi käsillään. — Koska talo myydään, ei ketään lasketa vapaaksi, — inventaariot pitää olla oikeat.,

— Jos tämä ei sovellu minulle, rupean taas elämään säädyllisesti. Rouva paroonitar St. Pöltenistä ottaa mielellään palvelukseensa Roserlin.

Suunniteltiin vimmatusti, kaikissa heräsi toiveita, levottomuutta, tyytymättömyyttä. — Bine yksin vaan ei liikahtanut. Putzi sanoi: — Amshelin veli — se ontuva — se hakkasi meitä myös, totta vie hakkasikin. — Kaikkialla oli loppumaton järjetön sekamelska. Keskellä kaikkea, niinkuin aina tällaisissa mylläköissä, kertoi Olympia Pariisin elämästä, hokien itsekseen sen ihanuuksista. Milada sulki oven… Myöskin hänen sielussaan raivosi myrsky. — Myyty! Meitä myydään kuin nautakarjaa! — Varhaisimpia lapsuuden muistoja nousi hänen sieluunsa.

Hän muisti äitinsä ruskeanpunaisine hiuksineen, joka kulki laulaen huoneessa… karttuunisessa puvussa… Kuitenkin tuntui Miladasta kuin olisi äidissä ilmennyt vielä villimpi ja kauheampi ahdistus kuin noiden toisten naisten suulaassa kirkumisessa.

— Entäs missä oli Janka?… Erään kalpean naisen valkonen haamu liukui Miladan ohi menneisyyden muistojen usvassa… missä he olivat kaikki… Tänään, tänään — oli Miladan vuoro… Mutta hänhän oli vapaa —… kuitenkin toisella tapaa kuin Horner oli hänelle luulotellut. Hän ei ollut vapaa ainoastaan mielikuvituksissa… vaan todella… Hän muisti Goldscheiderin sanat… "Kun minä jätän tämän liikkeen, ei sinulla ole mitään velvollisuuksia tässä talossa. Ainoastaan minulle olet sinä velkapää"… Milada sulki silmänsä tuntien pyörrytystä niinkuin se, joka kulkee hitaasti syvänteen reunaa. Mihin saattoi hän mennä? Mailma oli niin suuri… Mihin?… Pitikö hänen lähteä tästä lämpimästä pesästä?… Hän meni huoneeseensa. — Suljettuaan oven, hän painoi otsansa ikkunaruutua vastaan… Väkivallalla hänen täytyi tuupata pois luotaan Dubben, joka epätoivoisena oli häneen tarrannut kiini. — Luuleeko Milada että hänen asemansa tästä paranee? — Kerran täytyy hänen päästä täältä pois… eikö totta?… Hänen piti kerran kuitenkin ottaa lapsensa luoksensa ja palata kotimaahansa Saksaan. — Voi tuota Dubbea, joka päivisin oli kuin hullu, aina rähisi, aina riiteli ja aina kertoi samaa elämäntarinaansa, samoja surujaan, jotka eivät ketään enään viehättäneet. Öisin oli hän niin meluavan villi, niin ylenpalttinen ja räikeä että Goldscheiderin täytyi häntä usein muistuttaa. — — Pois kaikki hullut, ajatteli Milada. Nyt täytyi hänen saada rauhassa ajatuksiaan järjestää, — ajatella omaa tulevaisuuttaan… "järjestäytyä" niinkuin Horner sanoi…

Vähän hänellä oli rahaa, neljä sataa guldenia, mutta hyvät vaatteet… Niillä hän saattoi tulla vähän aikaa toimeen, kunnes saisi työtä, jotain varmaa ja hyvää työtä. — Hänhän oli terve… Toiset luonnollisesti… esimerkiksi Fanchon… ne pelkäsivät… Milada tiesi, että Fanni sylki verta. Kun Olympia toi tuon tiedon äsken, kalpeni Fanni liituvalkeaksi, niin että se näkyi poskimaalinkin alta. Goldscheider piti häntä siksi, että tuo vanha Kröger oli sitä pyytänyt… Kerrottiinpa että ukko maksoi Fannin puolesta… Vaan jos joku toinen ostaisi talon, täytyisi Fannin livistää… Varmasti… ja Fanni oli kuitenkin niin herttainen olento… Hän oli viaton ja avuton kuin lapsi. Niin, kylläpä Fannikin rupeaisi itkemään.

Mutta mitä se Miladaa liikutti. Hän olisi jo silloin kaukana täältä… ehkä peräti Pariisissa!…

Mutta vaikka Milada kuinka koetti kiusata itseään, irroittaen käsitteensä ympäristön vaikutuksesta, aina ne kiertyivät itsepäisinä sinne takaisin, muistuttaen hänelle toisten kiihtyneitä, pelästyneitä kasvoja, karkoittaen hänen mielestään kauniit tulevaisuuden kuvat, joita hän koetti uudelleen kaapata kiini äkkiä ilman järjestystä, epäjohdonmukaisesti. Siten täytyi täällä aina elää. — Aina täytyi uudistusta pelätä… Tulevaisuus tuotti aina vaaroja… Ainoastaan nykyhetkessä saattoi jotenkuten elää. Peljätä tyttöjen täytyi, aina vaan peljätä. Heissä ei ollut elämänuskon eikä rohkeuden kipinää… Herra jumala jos voisi lujasti uskoa itseensä, tuntea sitä varmuutta — "että sinulle ei tule mitään pahaa tapahtumaan… sinun persoonasi on loukkaamaton…" Kenpä voisi valaa heihin tuota uskoa! Herkeämättä kulki Milada huoneessa edestakaisin… Hänen aikomuksensa oli hyvä, mutta eikö se ollut kokoonpantu kirjaimista kuin sanat: kahlehdittu — toivoton — masennettu? — Ja oliko hänenkään asemansa todellisuudessa sen parempi kuin muitten? Mitä hän jaksoi tehdä tällä ruumiillaan, mitä hän kesti kaikesta huolimatta sairaaloisella sielullaan?… Alaspäin menoa olisi hänenkin tulevaisuutensa. Kyllä Goldscheider saattoi helposti sanoa: Mailma on laaja… Horner saattoi saarnata: "Henkesi on vapaa"… Mutta hän tunsi kahleensa paremmin kuin he. Kyllä hänellä oli rohkeutta avata ovi… Mutta rohkeutta katsoa ihmisiä silmiin toverina, saadaksensa heiltä ystävällisen sanan, hyväntahtoisen kohtelun, se häneltä puuttui… Hänen olisi täytynyt valehdella sekä omasta itsestään että menneisyydestään. Hänessä nousi veri tätä valhepakkoa vastaan. — Se ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä mailmaa vastaan. Se oli jotain selittämättömän arkaa ja outoa, joka hänessä kiehui. Oliko se myötätuntoa, sääliä vaiko yhteisen pelon synnyttämää yhteistunnetta, — sitä hän ei voinut ratkaista, hän tunsi vaan irroittumattoman sisäisen yhteenliittymisvaiston niihin, joiden täytyi tänne jäädä, vaikkakin hän mahdollisesti olisi voinut täältä paeta. Hän tiesi ettei hän voi irtautua niiden tyttöjen mailmasta, joidenka elämä oli alkanut yön pimeydessä, jonka syvyydestä kohtalo heidät viskasi tanssimaan nautintojen rikollisessa, räikeässä valossa, josta se sama kohtalo syöksi heidät samaan kuiluun takaisin, kun synnin valo sammuu. Hän oivalsi.

Hänen kurja rahavelkansa Goldscheiderille, joka häntä tähän asti oli pidättänyt talossa, ei häntä enää kytkenyt, pikemmin hänet kahlehti murtumaton tahto, joka johtui hänen sisimmästä sielustaan, kohdistuen kaikkeen siihen, joka turvaa etsien häntä läheni. Tätä tunnetta hän ei voinut sanoihin pukea. Se oli näkymätön, kaikkialla vallitseva, häntä ohjaava tunne, josta hän tiesi, ettei se hänestä poistuisi, vaan pakottaisi palaamaan tänne, lähtisi hän minne tahansa. Se painoi leimansa koko hänen kehitykseensä, se kumosi hänen yksilöllisen tahdonvoimansa, hänen itsenäisyytensä, se teki perinpohjin tyhjäksi Hornerin siunatun "miinus" periaatteen.

Niin sekavat olivat hänen tunteensa, että kun Horner aukasi oven, ryntäsi hän tätä vastaan sanoen: "Horner, liike myydään ja minun täytyy lähteä mailmalle. Pariisiin minä lähden, siellä toivon saavani elää ihmisiksi lopun ikääni…"

Horner asetti paksun likaisen etusormensa nenälleen.

— Pariisi on kyllä oiva paikka. Mainio. Kuka on pannut tämän aikeen päähäsi?

— Luulen, että se on ollut Olympia, vastasi Milada miettiväisenä, muuttuen vilkkaasta odottamattoman jäykäksi, — etkö sinä hyväksykään poislähtöäni? —

— Vai niin, Olympiako on nyt neuvonantajasi? Tunnen hänet varsin hyvin. Oli kerran kovin ylpeä likka. Hänen ensimäinen rakastajansa oli ylioppilas. Kaikki tapahtui kuin olisivat pojan aikeet olleet rehelliset. Rakkaudenkohtaukset olivat runollisen siivot, sitten poika vei tytön hotelleihin, teki hänestä langenneen, y.m. Sen jälkeen muuan sirkustaiteilija hävitti lopun, mitä hävitettävää oli. Sirkustaiteilijan kanssa kulki tie Pariisiin, — hei vaan, — kaikki kävi kuin rasvatuilla rattailla. Siellä Olympia tapasi hyvin runsaskätisen ostajapiirin, saksalaisen taiteilijasiirtokunnan. Kun hän vähän oli kotiutunut, niin hän takertui etäisten maitten miehiin. Muuan jaapanilainen taikatemppuilija otti hänet taidekumppanikseen ja temppuili hänen kanssaan läpi koko eläintarhan, kunnes tämä "metsänriista" herätti korkean aatelispiirin huomiota. Luonnollisesti näiden joukossa oli eräs ruununperillinenkin, — pyöreäkartion huippu! Nyt Olympia sai taas kauniisti laskeutua ales päin. — Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka osaavat kiivetä vaikka sileitä seiniä ylös. Oikea rekordiberra tuosta nautintojen kultaisesta nuorisosta ylläpiti Olympiaa kyllä vielä pidemmän aikaa ostaen hänelle väärentämättömiä hohtokiviä ja ihanan pienen linnan; mies oli enemmän espanjalaista alkuperää. Siinä linnassaan Olympia seurusteli saksalaisen prinssin kanssa, joka jätti hänelle ystävyyden osoitteeksi sellaisen muiston, että hänen täytyi maata puolen vuotta sairaalan sukupuolitautiosastossa. — Tavallinen seuraus oli se, että Olympia rupesi siveelliseksi, haki ja sai paikan kotiopettajattarena Beauvaisissa. Kahden kuukauden perästä antoi armollinen rouva hänelle jalkapotkun ja armollinen herra matkarahat takasin Saksaan. Täällä Olympia luisui kaikki asteet alas, mitä luisua saattaa, kunnes hän saapui Goldscheiderin valkamaan. Tee nyt tästä tilinpäätös. Olympian loistokkaasta retkeilystä on loppusaalis seuraava: joukko keskinkertaisia valokuvia, tusina värjättyjä selluloossapalloja, kaksi irtonaista hohtokiveä, kuppatauti ja armollisen herran perhekuva. Miksi siis matkustaisit Pariisiin, miksi sinä kuljettaisit kauneutta, nuoruutta ja voimaa yli maan rajan — täällä sinä voit saavuttaa samat tulokset, vai etkö luule?

Milada ajatteli: miksi minä teeskentelisin hänelle. Siksi hän sanoi avomielisesti: mitä sinä neuvot minun tekemään? Jäisinkö tänne?

— Katso ympärillesi, sanoi Horner. — Opi näkemään! Opi tuntemaan! Opi sielukkuutta tosiasioista! Sulata! Kokoa uutta!

— Mutta Horner, tunnenhan minä kaikkea, mitä täällä tapahtuu.

— Tunnet, — räjähti Horner — sinä et tunne mitään, et osaa arvostella mitään. Haista paska! Raatoja sinä sormin kykenet pitelemään, et muuta! Ota selvää seurausten syistä! Eroita tähdellinen ja yleinen sivuseikoista ja vivahduksista! Mikä on sinussa ja sinunlaisissa erikoista, mikä esiintyy joka tilaisuudessa, se pane muistiisi! Elämän erikoisuudet, jotka ovat kuin punaiset suonet valkoisella pohjalla, ne sinä löydät pian. Opi yhdistämään jokapäiväisyyden ja tavallisuuden eri seikat, rakasta sitä, jota ehkä nyt ylpeänä sivuutat! Mene puserra inhimillisyyttä lyijynharmaista naamoista! Osoita minulle ihmiselämän salaisuudet, ennenkuin kerskailet sen ymmärtämisellä!

— Ymmärrän, — sanoi Milada hitaasti — minä tunnen vaistomaisesti sen, minkä sinä sanoillasi tarkoitat. Sinulla on periaatteita, suunnitelmia, niin. Mutta minä — minä olen liian itsekäs, Horner, kuului Miladan kiihkeä vastaus, minä en ole ollenkaan hyvä, niinkuin sinä luulet, minä muistan vaan itseäni.

— Pure hampaitasi yhteen, likkaseni! Joka luulee voivansa tutkia aurinkoa, lentämällä suoraan sen sisään, se polttaa itsensä. Jos me emme pääse pois omista sulatuselimistämme, silloin olisikin itsetuntemustaito kovin helppo. Hanki itsellesi taiteellinen taito katsella kaikkia etäisyydestä, ponnista voimiasi tutkiaksesi ulkonaisia ilmiöitä; anna älysi tehdä opintomatkoja sen sijaan, että se nyt tuloksetta omia sisäisiä ilmiöitäsi hautoo; älä joka päivä tarkasta rahakassaasi kuin pikkuporvari; vaihda, anna sen luistaa, lainaa sitä pois, osta ja myy! Kun lopulta palaat kotiin, tee tilinpäätös, yliarvoja jää sinulle. Se on sinun persoonasi. Joka teko on yksilöllisyytemme mittapuu. Elämämme selvittelemiseen ei tarvita mitään hiushalkaisemistaitoa. Vaikka viisaustiede olisi kuinka hienostunutta, vaikka se olisi kuinkakin monimutkaista, ei se voi antaa senkään vertaa selitystä kuin sinun tahtosi pienin, kaikkein vähäpätöisin aineellinen ilmiö. Mene, antaudu tositoimintaan, silloin on sinun pakko oppia itseäsi arvostelemaan. Olenko minä sinut tyttö todella löytänyt ja kiihottanut nousemaan, jotta sinusta tulisi vaan ranskalaisvintiön huvittelun väline?!

Horner katsoi Miladan kasvoihin pistävine silmineen. — Tässä sinun pitää kestää taistelu. Tästä paikasta pitää sinun valloittaa mailma. — Juo, tyhjennä ainoastaan se malja, jonka itsellesi olet valmistanut, et kaipaa muuta. Sinun sielusi on kyllin rikas. Sinä olet kyllin oppinut ajattelemaan, sinussa on rohkeutta ja uhkamielisyyttä, erikoisuutta ja sielukkuutta. Rikas sinä olet. Ja kaiken tuon tahtoisit sinä mailmalla tuhlata, jossa se hukkuu liikatarjontaan. Menisitkö ihmisten luo! Toivoisit apua niiltä, joilla on kyllin, katso ympärillesi, järjestä omaa joukkoasi! Tee ammattihaureuden kurjalistosta itsetietoinen joukko! Kokoa ne järjestöihin, opeta ne taistelemaan etujensa puolesta! Sitä varten olen sinua kehittänyt. Pitää toimia tyttö ennen kuin itsensä voi maailmassa pelastaa, pitää pistää ja lyödä, pitää olla rohkea, aina naurettavaisuuteen asti. Tunnetko sinä kertomuksen Don Quichotesta? Sinun pitää se lukea. Hän on todella sankari, johon voi uskoa. Kaikki muut ovat sitävastoin poropeukaloita, joiden elämä on pantu asiapapereihin, joiden mukaan he puolustavat vaan omia etujaan.

— Minä kerron sinulle jotain, tule lähemmäksi!

— Porttolanaiset ovat viattoman hupakkomaiset kuin pienet tytöt.

— Ne ovat kuin kuningattaret, jotka nukkuvat likavuoteilla.

— Ne ovat todellisen äitiyden tunteen seuraajia, joiden täytyy itkeä. —

— Löytyy vähäpätöisen kaltaisia sanoja, joista tuntuu verenhalu. — Löytyy riettaita sanoja, jotka eivät tuota sen enempää vahinkoa, kuin kellojen kilinä ilmassa. Tieto on yksinään aatelisuuden merkki. — Aateloi tiedollasi sinun mailmasi!

— Käytä voimasi antamiseen! — Missä paljo on annettu, siellä on myös innostusta. — Se on vanhaa viisautta! Sinä opit vielä kerran rakastamaan, sen minä sanon, rakastat noita pirstoutuneita, pois potkituita, kurjia olentoja. Ja ehkäpä tämä rakkaus on oleva se liekki, joka polttaa vanhojen jumalien alttarin tuhaksi. — Tällainen uhrautuminen ei hukuta uhrautunutta. — Kuule! Vaikka ihmisrakkauden meri kuohuisi kuinka voimakkaasti ja valtaavana tahansa, niin on sen sisin olemus sittenkin pieni lähteen silmä ropakossa ja sen lähteensilmän nimi on itsekkyys.

* * * * *

Seuraavana harmaan hämäränä aamuna astui Milada salista puettuna heleään pukuun, käherrettynä ja maalattuna… Se kiihtymys, joka edellisenä päivänä oli tärisyttänyt koko talon, kiehui myös hänessä, sillä myös hän oli elämänsä tien risteyksessä. Goldscheider oli myynyt talonsa. Hän oli siitä jo kertonut vierailleen. Hän oli kulkenut myöhään yöllä Miladan ohi ja hymyillen sanonut — tee nyt varma päätös. — Rouva Goldscheider oli riidellyt kiihkeästi ja äänekkäästi Hornerin kanssa ja ensi kerran koko käyntiajallaan ei Horner tullut saliin illan kuluessa.

Paljon vieraita oli ollut salissa. Fanchon, Gisi, Dubbe olivat hassutelleet aina mahdottomuuksiin saakka. Jotain luonnotonta kiihtynyttä ja sairaalloista ilmeni heidän meluavassa ilossaan. Dubbe kantoi herransa, erään pienen vaaleatukkaisen kreivin, kammariinsa ja tämä karisti istuessaan sylissä kukkaronsa sisällön Dubben päälle. Bine makasi mahallaan lattialla ja kokosi roskia…

Yön hurjat kuvat kieppuivat vielä Miladan aivoissa. Ja kaikkien näiden kuvien taustana oli Miladan selvä tietoisuus, joka räikeästi valaisi unelmat, mitkä mieleen johtuivat. Hän ymmärsi, että kaikkien näiden yli vyöryi lieju, jota hänkään ei voinut estää… Hänen jälkeensä tulisi uusia ja kukkeimpia… Nämät samat tanssivaiset liitelevät olennot vaipuisivat samaan kurjuuteen, samaan paheeseen kuin edelliset. Joukkoja tulee, joukkoja menee, tulevat ovat nuoria, elämänhaluisia ja iloisia, menevät ovat kalpeita, rikkirevittyjä, ja heidän silmissä on kuolemantuska. — He kohottavat kätensä ihmisiä kohden huutaen: — auttakaa meitä, auta sinä meitä, anna meille edes sielusi. —

Milada istui ikkunan luo, ja nojasi päänsä seinään. Hänen oli uni… Äkkiä joku kuin ilmeni hänen eteensä tarraten häneen rukoillen… — En voi tehdä mitään, — yritti Milada huutaa. Kylmät sormet takertuivat hänen paljaisiin olkapäihinsä…

— Milada, minä se olen — … Dubbe seisoi Miladan edessä yöpaidassa ja paljain jaloin… Hänen kasvonsa olivat ilman poskimaalia ja kovin uurteiset kuin haahmolla… — Jumalan kiitos, että sinä olet valveilla. Minun täytyy puhua kanssasi. Hän nukkuu, tuo kreivi nimittäin. — Herttainen poika… Koko yöksi hän jäi luokseni… kultakämmeneni… Jumalan kiitos! Nyt tulee minunkin kurjuudelleni loppu… Oletko kuullut, että Goldscheider myy? Oi, minusta ei ole enää mihinkään!

Dubbe heittäytyi Miladan vuoteeseen ja lyyhistyi sen syrjälle.

— Mene nukkumaan Martta!

Kynttilöiden muodostamat varjot peittivät haamun tapaisina Dubben, joka ojenteli paljaita kauniita käsivarsiaan. — Enkö minä vielä ole kaunis!? Eihän pari vuotta, jumala siunatkoon, tee ihmisestä loppua! Olenhan minä opettajatar, onhan minulla todistuksia, täällä oloni — oli vaan tyhmä erehdys. — Dubbe kääntyi pudottaen käsivartensa alas. — Nyt minä palaan omaan mailmaani.

— Niin helpolla se palaaminen ei vaan käy — Milada pirskoitti vettä kasvoihinsa. — Ja milläs sinä aijot itseäsi elättää? Kuinka sinä luulet saavasi tuntiopettajan paikkoja?

— Kaikkialta voin saada suosituksia, — sanomalehdissä, — oppilaitoksestani, — lähetystöstä, — olenhan minä opettanut lähettilään rouvan luona, — I speak a realy english (minä puhun virheetöntä englantia) — — minä en pelkää työnhakua. —

— Martta, oletko puhunut Goldscheiderin kanssa?

— Senkö kanssa! — Korkealle kohotettujen kulmakarvojen alta välähti sininen katse kuin salama… — Se on kiusannut minua kuin rakkari pannatointa koiraa. Tiedätkö sinä, minkä tähden se ei ole laskenut minua pois?… Ei edes Carlotan luo! Hän pelkää, että minä puhun liikoja ja ne pelkäävät myös, jotka ovat olleet hänen kätyrinsä… Lapsivuoteelta he ovat raastaneet minut tänne porttolaan, — lapseni he veivät minun rinnoiltani, — ensiksi minä tahdon lapseni takaisin…

— Onko sinulla sen hoitajan osoite? — kysyi Milada väsyneesti ja soinnuttomasti. Hän oli kuullut tämän saman jutun niin monasti, että oli siihen kyllästynyt… Mutta Dubben tuskaa heijastavat silmät janosivat aina vastausta.

— Goldscheider tietää sen. Hän sen toimitti hoidettavaksi. Sen pitäisi olla jossain kaukana maalla vieraitten ihmisten… sellaisten naisten luona, näes, jotka elävät pienten lasten hoidolla. Nyt minä otan sen sieltä pois. — Milada kulta, minä en pelkää. — Kaksi vuotta Kristuksen nimessä ei ole mikään ijankaikkisuus, joka pelastuksetta ja ehdottomasti hukuttaa. — Minä rupean tunteja antamaan ja lastani kasvattamaan. Eikö totta Milada, kaksi vuotta ei merkitse mitään!? Minä tunsin erään tytön, joka sairasti neljä vuotta luumätää, ja kun hän pääsi sairaalasta, nai hänet eräs nuori kaunis mies. No mutta sano sinäkin jotain Milada!

Milada teki toivottoman liikkeen. "Hullu" sanoivat muut, kun Dubbe houri lapsestaan… Joku oli kuullut, että se oli kuollut heti synnyttyään.

Milada tarttui Dubben käteen: — Sinun pitää kuitenkin puhua ensin Goldscheiderin kanssa! Ymmärrätkö? Jos pyydät jotain siltä, joka tämän talon on ostanut, niin se sanoo, että asia ei koske häntä. Sinä olet kauppatavara, etkä muuta.

— Niin, niin — vastasi Dubbe lapsellisen parkuvalla äänellä —, mutta hän ei voi pidättää minua, sen sanon sinulle… Hänen täytyy tuntea omantunnonvaivoja.

Dubbe hyppäsi pystyyn ja karahti Miladan kaulaan.

— Ah, Milada, sinä olet hyvä, sinä olet jalo. Minä puhun hänen kanssaan rauhallisesti. Minulla on sata tehtävää. Mitä sinä arvelet? Pitääkö minun ensin vuokrata huone ja sitten vasta ottaa lapsi luokseni, vaiko päinvastoin? Lapsi ei saisi olla hetkeäkään enää vieraitten ihmisten hoidossa. — Dubbe katseli Miladaa kasvoihin tuijottavin silmin. Lukemattomien tuntien tuska kuvastui niissä.

— Mutta ajattele, jos en saakaan enää lastani takaisin! En koskaan, — kuiskasi Dubbe.

— Tule huomenna luokseni, Martta kulta! Silloin saatamme puhua tästä asiasta tarkemmin. Portinvahtirouvan lähetämme lastenlöytökotiin, jotta hän voisi ottaa parempaa selvää asiasta. Nyt pitää sinun mennä nukkumaan.

— Nukkumaan! Mitä? Minäkö? Ei rakas nunna! Minä luulen, että minä yleensä en nuku enää koskaan.

— Dubbe, Dubbe! — Milada tarttui Dubben velttoina riippuviin käsiin — mitenkä sinä luulet jaksavasi puhua huomenna tyynesti Goldscheiderin kanssa! Sinä kaipaat rauhaa. Mene nukkumaan.

— Vuoteellani nukkuu jo toinen, — sanoi Dubbe äkkiä oudosti kaikuvalla äänellä. — Se ei tee mitään. Minä olen hirveästi väsynyt.

Milada irroitti kouristuneet kädet hyväillen niitä hellästi.

— Voi nunna kulta, sinun on lämmin, mutta minun on vilu, huuh… Kun suljen silmäni, niin näen aina edessäni lapseni, joka huutaa minun perääni… Usko minua, minä kuulen sen huutavan joka yö…

Alhaalla pärähti kellonsoitto. Samassa silmänräpäyksessä koputettiin kiihkeästi ovelle. — Onko neiti Dubbe teidän luonanne neiti Milada?

Sisäpiika puhui suuttuneesti ovelta — kas sitä, kas sitä, kun ihminen jättää kreivin yksin. Tietäisipä vaan rouva tämän!…

Dubbe hyppäsi pystyyn. — Jeesus siunatkoon! Minä en ole maalattu. Auta minua, Milada! On jo kirkas päivä! Katsos, ei tuota herttaista poikaa saa pois. — Dubbe seisoi peilipöydän ääressä maalaten itseään kiireesti, ja kastellen huuliaan ja korvalehtiään punavedellä sekä piirtäen kulmakarvojaan mustalla. Väsyneet surua ilmaisevat kasvojenuurteet olivat hävinneet, silmät säihkyivät taas. Hän pirskoitti hajuvettä hiuksiinsa, niin että niistä tippui. Paitansa pitsit hän järjesti mielistelyhaluisena kaulan ympäri. Pam, niin ovi paukahti kiini…

Mitä tämä oli? Vakavaako laatua, pilaako, teeskentelyäkö, hulluuttako, epätoivoako?… Kaikkea ehkä hiukan, — ajatteli Milada alakuloisena, riisuutuen. Hän laskeutui vuoteelle ja nukkui keskipäivään asti.

Herättyään sai hän kuulla uutisia siitä, mitä talossa sillä aikaa oli tapahtunut.

Edellä puolenpäivän oli herra Sucher erään toisen herran kanssa käynyt talossa ja neuvotellut kauvan ja vakavasti Goldscheiderin kanssa.

— He näyttivät kaikki kolme perin tyytyväisiltä, kun he astuivat pois konttorista, tiesi Olympia kertoa.

Portinvahdin rouva oli pessyt viinilasit, ja Fanchon vakuutti, että ne eivät lemuneet pompalle, sillä hän oli perehtynyt tällaisiin asioihin.

Sen jälkeen oli Goldscheiderillä ja Dubbella ollut yhteenotto. Kun molemmat miehet olivat menneet pois, oli Dubbe mennyt Goldscheiderin huoneustoon, vaikka portinvahdin rouva oli koettanut häntä estää. Ensin kuului Dubben äänekäs, kiihkeä ja hermostunut puhe ja sitten puhui Goldscheider. Sen jälkeen rupesi Dubbe kirkumaan ja parkumaan. Kun tuoli kuului menevän kumoon, ryntäsi portinvahdin rouva sisään. Silloin Dubbe ryntäsi ulos Goldscheiderin huutaessa: "se tarvitsee piiskaa!"

Nyt oli rouva tunti sitten lähtenyt pois hevosella puettuna silkkiin ja vihreisiin "helyihinsä."..

Bine kertoi tämän Miladalle tyynesti ja tasaisesti kutoen kertoessaan sohvakoristetta, nostaen aika ajoittain tuota epätaiteellista kudelmaa ilmaan ihaillakseen. Fanchonin huoneessa, jonka seiniä peitti alastomain ihmisten kuvat, istui joukko tyttöjä keskustelemassa viime tapahtumista.

— Ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, hän ei ollut pahimpia, huokaili Rosa, jota Punatalon elämä oli kovin miellyttänyt.

— Roisto hän on — ärähti Mizzi, joka edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, — jospa tässä voisi pitää puoliaan häntä vastaan!…

— Kaikki tässä nyt moittivat! piikitti Laura myrkyllisenä, — joko olet nuollut umpeen ne haavat, jotka se Amschel huiskale sinuun hutki? Kaikki tässä myöskin uskaltavat!

— Mitä? Kuka on minua hutkinut? Senkin mätäläpi, smyygihuora!

— Anna takaisin se sormus, jonka minulta siellä varastit!

— Jos sinua pyörittäisi kuinka, sinä tyhjä yöpottu, ja koko tunnin syynäisi Amschel Lulefiansa, niin ei sinusta löytäisi yhtään ehta sormusta, korkeintaan sinusta putoisivat tekohampaat suusta, heitti hänelle Mizzi päin naamaa.

— Kyllä sinä osaat, sanoi Rampa-Anna hohottaen. Fanchon huusi melun seasta kimakalla äänellä: — olkaa siivolla, täällä ei kuule enää omaa ääntään.

Sisäkkö ryntäsi kiihtyneenä sisään: — Neidit, neidit, pukeutukaa pian! Uusi omistaja on alhaalla. Tuolla se on kadulla meidän rouvan kanssa. Sisäkkö kiiti eteenpäin, aukasi ovia ja ilmoitti saman uutisen useihin kamareihin. Kaikki ryntäsivät ikkunoihin. Mutta Dubbe ei hievahtanut paikaltaan. Hän makasi silmät sulettuna vuoteellaan ja ähkyi.

Kadun toisella puolella näkyi todellakin kotvasen aikaa Goldscheider, keskikokoisen harmaisiin puetun naisen seurassa, jolla oli silmiin pistävän pieni pää, mikä viipahteli sinne tänne hätääntyneesti kun joku kohdisti häneen katseensa. Kapea harmaa höyhenkoriste, joka ulettui ainoastaan kaulan ympäri, lisäsi hänen lintumaisuuttaan, jota vielä lisäsi vanhanaikuisen kauhtananliepeet liepsahdellessa tuulessa kuin siivet.

— Hänen nimensä on varmaankin Lotta, — sanoi Rampa-Anna kikattaen. Mutta kenenkään mieli ei tehnyt nauraa. Odotuksen synnyttämä jännitys oli liian kova.

Goldscheider kosketti heti sen jälkeen vieraan kättä tehden kehoittavan liikkeen. Harmaa nainen sipasi näkyvästi hämillään ohimoitaan silittäen hiuksiaan. Sen jälkeen hän tarttui päättävänä pukuunsa sipsuttaen Goldscheiderin seurassa yli kadun. Ovikello helähti… Väristys kävi läpi talon ja tytöt kiitivät vaieten joka taholle.

Totta tosiaan! Punatalo oli myyty. Sen otti huostaansa jalosukuinen neiti Josefiina Aglaia von Miller, — vanha, laiha, ansiokas nainen, joka oli hoitanut runsaasti kaksikymmentäviisi vuotta erään kirkonmiehen taloutta rikkaassa Steiermarkissa… Ah, mikä satoisa lihava virka-alue. Siellä löytyi peltoja, niittyjä, nautakarjaa, vihanneksia ja puutarhahedelmiä, ja kaikkea oli yltäkyllin. Yleensä elämä oli siellä ihanaa! — Neiti Miller pyyhki kyyneleitä joka kerta kun puhui menneistä ajoista. Muutamia päiviä jälkeen helluntain otti hän virallisesti Punatalon haltuunsa. Goldscheider istui konttorissaan ottaen vastaan. Ihmisiä tuli ja meni, niitten joukossa oli likkakauppiaita, tyttöasioitsijoita, myös muutamat talon läheisiksi ystäviksi muuttuneet salissa kävijät pistäytyivät hetkeksi ottamaan jäähyväiset poislähtevältä rouvalta. Oli yleisesti tietty, että rouva jättäisi kokonaan kaupungin.

— Lähden johonkin Saksaan, — vastasi Goldscheider antamatta varmempaa selitystä kysyttäissä, mihin hän muuttaa. Myös neidit tulivat hänen luokseen, jokaisella heistä oli selittämättä olevia seikkoja, toivomuksia ja liikeasioita. Heidän piti ratkaista riitoja, sovittaa vääryydentekoja ja neuvotella. — Goldscheider selitti, että heidän on nyt kääntyminen uuden rouvan puoleen ja että entisyyttä ei voi enää muuttaa. Piti tyytyä kohtaloonsa. Olympia yksin sai matkarahat, sillä uusi omistajatar ei halunnut taloudenhoitajatarta, sanoi hoitaneensa kyllin itse taloutta, jotta ei tarvinnut palkkalaista, osasi itse hoitaa parhain…

— Lisäksi tuo on jo liian kulunut — sanoi. — Siis täytyi tuon sukupuolielämän kuluttaman naisen taas lähteä vaeltamaan… tällä kertaa Galiziaan asti suuren anniskelun palvelukseen missä kävi vaan sotilaita… Olympia väänsi kasvojaan sen kuullessaan, mutta Sucher lohdutti häntä: — Siellä juodaan vaan maitoa. Herroilla on toiset palvelijat.

Päivällisen aikaan oli Goldscheider järjestänyt kaikki liikeasiansa ja odotti nyt vaan seuraajaansa… Seuraajaa! Poismuuttavan rouvan huulet vetäytyivät hymyyn… Miten oli tuo laiha olento, jolla oli verettömät ahnaannäköiset kädet ja joka aina oli pelon vallassa, eksyä tänne G——g'in seurakunnasta, missä hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta pappilan hoitajana!

— Minä tahdon päästä hautaan kunnianarvoisan herrani viereen —, oli uusi tulokas sanonut. Sellainen aikoi siis vallita täällä?

Kun Sucher mainitsi summan, jonka saattoi ansaita tällaisella liikkeellä, niin välähti noissa lempeännäköisissä ruskeissa silmissä ilon ja ahneuden välke.

— Mutta riski, riski — toisti hän aina. — Eikö tänkaltaisissa yrityksissä tapahdu usein onnettomuutta. Kuolevat, sairastuvatko? —

— Mutta tämä ei ole sentään karjanhoitoa, jossa täytyy omalla kustannuksellaan niitä hoitaa, armollinen neiti, — sanoi Sucher, — jos ne sairastuvat. Täältä ne viedään ilmaiseksi hoidettaviksi ja parannuttuaan ne palaavat ilman työhönsä, että teidän on ollut pakko maksaa niistä penniäkään… Ja jos ne eivät enää sovi teille, niin voitte lähettää muitta mutkitta ne mailmalle… Te voitte myös myydä ne ensiluokan paikkoihin… Naisia ostaa Fischer Budveisissa, Kohlmann Teplitzissä, Meyer Brünnissä… Eikö totta?

Goldscheider nyökäytti päätään.

— Sitten teiltä voi ostaa tyttöjä Jonathan Czernovitzissa, — minkä tytön olette taas saanut Jonathanilta joka on tuottanut teille paljon rahaa, sanokaa — Sucher näpsäytti sormillaan.

— Rosamundan, — vastasi Goldscheider umpimähkään.

— Tosiaan Rosamundan… Se vasta osasi pitää hauskaa. Joka päivä oli samppanjakekkerit. Juotiin hänen seurassaan kolmesataa pullollista samppanjaa. — Mitä te ansaitsitte niistä?

— Sataviisitoista markkaa, vastasi Goldscheider.

— Vuottakaa, — Sucher heittäytyi taaksepäin. — Siis ansaitsette niin paljo ainoastaan samppanjan myynnillä… Miten paljo saatte ruuan myynnillä? Entäs kuinka paljon tulee tyttöjen käyttämisen kautta?… Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka paljo maksaa kahviannos!

— Guldenin ja viisikymmentä kreuzeria. [Tekee noin 3 S:mkaa. (Käänt. huom.)]

— Mitä se maksaa teille itsellenne?

— Viisitoista kreuzeria.

— Katsokaa nyt, — Sucher heittäytyi taaksepäin tehden käsiliikkeen.

Goldscheider muisti nämät pitkät, ikävät liikekeskustelut, väittelyt ja selvittelyt, ennenkuin vanhapiika oli ottanut onkeen kuin nälkäinen ahven.

Nyt sai liike mennä syteen tahi saveen — hän oli päässyt siitä irti.

Goldscheider oli päättänyt lähteä talosta sanomatta kenellekään jäähyväisiä, herättämättä huomiota.

— Jäähyväiset, — lähtöpuheet — kukkia, — … Brrr… Tänlaisissa seuroissa… ei tiennyt, mitä vielä saisi kuulla! Voisivat vielä haukkua häntä jäähyväiseksi hyvänpäiväisesti… Heittäisivät vaikka yöastian hänen päähänsä… Jospa vaan saisi kääntää selkänsä tälle talolle niin pian kuin mahdollista! — Aina kylmäverinen rouva oli hiukan hermostunut, täynnään mielettömiä epäilyksiä. Hän heitti avainkimpun laatikkoon, veti avaimen pois suulta, kätki sen kirjekuoreen, painoi siihen sinettinsä kirjoittaen siihen: — Neiti von Millerille. —

Sitten hän otti matkalaukustaan pienet sakset alkaen puhdistaa hyvin hoidettuja kynsiään. Sitten hän soitti: Portinvahtirouva, onko sähkösanomia tullut minulle? — Ei. — Hyvä! — Seis! Sanokaa Miladalle, että hän tulee konttoriin!

Hän ja Horner, — ne olivat nyt sopivalla tavalla yhteen saatetut. — Goldscheider hymyili pilkallisesti. — Horner oli valanut myrkkyä ja sappea hänen ylitsensä, kiusaten häntä tuhansilla pikku ilkeyksillä, — arvottomilla, turhanpäiväisillä kohtauksilla ja niin vastoin heidän entisiä sopimuksiaan. Mistä tämä johtui?

Horner oli nyt pikiintynyt Miladaan, jopa julki ylpeili sillä. Ehkä tyttö tosiaan oli sen arvoinen…

Goldscheider koetti muistella entisiä ajatuksiaan.

Ihmeellistä, että hän astuessaan tämän talon kynnyksen yli jo kiinnitti huomionsa tähän tyttöön… ja sittemmin seurasi hänen kehitystään melkein uteliaana.

Ensi päätös, jonka hänen piti tehdä rouvana, koski tätä tyttöä. Ja näinä kaikkina vuosina, jolloin hän vaan puhutteli Miladaa, — niin ilmeni tytössä aina jotain persoonallista, kun hänen kanssaan tuli tekemisiin. — Tyttö oli aina varma kannastaan. — Sellaisista ihmisistä Goldscheider piti. Miksei siis saattanut antaa hänen vastaanottaa viimeisiä käskyjä?

Milada astui sisään.

— Minä toivon, että sinä osaat vaieta… Lähden täältä tunnin kuluttua. — Jos myöhemmin saapuu sähkösanomia minulle, niin lähetä ne Royal hotelliin! Sekä pidä tuo mieletön Dubbe aisoissa, kunnes minä olen poistunut! —

Goldscheider tarkasti miettivänä kynsiään, joita hän kihnasi nahanpalasella.

— Sinulle tahdon vielä sanoa: Älä anna Hornerin sekoittaa järkeäsi! — Elämä on kovin yksinkertaista, eikä niin mutkaista ja merkillistä kuin Horner saarnaa. Kulje suoraan tietäsi! Liikanainen miettiminen ja hautominen, niinkuin Hornerin tapa on, heikentää ihmisen. Neuvon sinun asettamaan asiasi niin, — Goldscheider osoitti kirjoituspöytää, — että voisit päästä uuden rouvasi avuksi. Hän tarvitsee apulaisen, sillä hän on tyhmä raukka. Jos sinä olet järkevä, niin — kas — neiti Miller!

Goldscheider nyökäytti päätään sisäänastuvalle neiti Millerille katsahtaen Miladaan nopeasti ja ankarasti.

— Hyvin tehty, neiti Miller, te olette täsmällinen. Kaikki on myös kunnossa. Tuossa ovat kirjat, kassa ja tässä on avain. Ja… Ja, tuossa on talon paras neiti! Hän ymmärtää koko taloudenpidon alusta loppuun! Hänen nimensä on Milada. — Miller nosti rillit nenälleen ja nyökäytti päätään kouristuksentapaisesti.

— Hyvä, hyvä, mutta kuka noin metelöi talossa?

— Tavallinen ilmiö —, vastasi Goldscheider välinpitämättömästi. Täällä mellastetaan usein.

Milada astui huolestuneena ovelle päin.

— Minä en saa laskea teitä sisään — te — — Herra siunatkoon, — — raskas ruumis töyttäysi sisään heittäen oven auki ja Duhbe ryntäsi esiin puettuna kävelypukuun, shakettiin ja sateenvarjoon, mutta ilman hattua.

— Rouva Goldscheider, te ette lähde pois. Ehei, niin se ei vaan käy. Kukaan ei saa kajota minuun, huusi hän Miladalle, joka astui askeleen lähemmäksi — ja hän jatkoi uhaten ja matalalla äänellä — minulla on ase.

Goldscheider katsahti hallitsevana Dubben säkenöiviin silmiin ja sanoi: — Tässä on uusi rouva, jos jotain haluat, käänny hänen puoleensa! Minulla ei ole teidän kanssanne enää mitään tekemistä.

Dubbe heristi nyrkkiään… Kuulkaa, minun kanssani teillä on tekemistä, te — eikä kukaan muu. — — Uutta rouvaa en tarvitse, — hän ei tunne minua. — — Te olette minut tänne saattanut. — — Dubbe pui nyrkkiään aivan hillitsemättä… Te olette minut tänne kytkennyt. — — Vastatkaa rouva! Pitääkö minun jäädä vai eikö? — Pitääkö?

Goldscheider nousi seisomaan. — Sinä olet uudelle omistajallesi, neiti Millerille, joka on tuossa, velkaa muutamia satoja… Epäilen, tokkopa hän laskee sinut talosta, sinä kelpaat vielä hyvin herroille.

Miller katseli töllistäen molempia ymmärtämättä mitään… En käsitä, hän sammalsi… en suinkaan laske ketään vapaaksi.

— Nylkijä, pyöveli! — — Minä, — minä karkaan, ymmärrättekö, Te ja se uusikin, minä hyppään ikkunasta katuun. — Niin, niin minä olen saanut kylläkseni siitä, että pitää teidän kukkaroanne täyttää. Seis, sanon, te ette astu askeltakaan! — — Tänään en enää pyörry, ehen, — — tahdon tietää, missä on lapseni, — — käsitättekö? Ei nyt auta raha, eikä rukous, — — antakaa minulle lapseni osoite!…

— Neiti Miller, sanoi Goldscheider tehdyn tyynesti, — — tohtori Kahane on asianajajani. Olen valmis maksamaan heti kaksikolmasosaa Dubben velasta. — — Antakaa hänen mennä!

— Mitä? Älkää livistäkö vanha konna! — Tahdon tietää lapseni osoitteen ja sen hoitajan nimen… Se oli noin pieni, kun te sen riistitte rinnoiltani…

Nyt rupesi Goldscheiderkin hätääntymään.

Hän oli aikonut livistää, jättää kaikki sikseen kajoomatta, selvittelemättä ja lähteä pakoon, mutta vilaistuaan kerran Dubbeen, joka oli kuin hyökkäysasennossa, seisahtui hän…

— Kovinpa myöhään tunne herääkin sinussa, sanoi Goldscheider yrittäen puhua ylevän pistävästi… Mene synnytyslaitokseen! Siellä tiedetään, missä lapsesi on.

— Olen ollut siellä kolme kertaa… Rakas Milada, Eikö se ole totta! Sano se tuolle roistolle, tiedetäänkö laitoksella mitään! Missä on lapseni? Minä saatan sinut hirteen, murhaaja, jos en saa lastani takaisin!

Goldscheider oikasi selkänsä.

— Katsokaa! — Goldscheider kääntyi läsnäolevien puoleen, portinvahdinrouvan, Miladan ja neiti Milleriin päin, joka seisoi siinä silmät suurina ja vetäen henkeään. Oven takana näkyi muitakin naamoja. — Katsokaa! Minä olen löytänyt tuon ihmisen velkaantuneena kiireestä kantapäähän… rehellisesti sanoen hänellä ei ollut rääsyä ruumiillaan, matkakirstun oli entinen vuokraajarouva pitänyt, — Dubbe oli velkaa sairaalaankin, — olisi joutunut sieltä kadulle. — Eikö se ole totta?

Goldscheider kohotti äänensä. — Säälistä otin hänet luokseni lapsineen, joka oli taakka, onnettomuus onnettomuudessa. Sen minä toimitin hoidettavaksi — — niin hoidettavaksi niinkuin — — huusi hän kiihtyneenä, — — löytölapsia voidaan hoitaa; — sen äiti rukoili, että hän saisi ruokansa porttolassa, sen isää ei tunnettu. Ehkä lapsi kuoli kohta, ehkä kahdeksan päivän perästä. — Onko äiti kysynyt sen perään? Välittikö hän synnyttäessään siitä? Siitä on nyt kolme vuotta… Nyt, kun äiti on tuossa kylläisenä, vahvana, omistaen pitovaatteita ja liinavaatteita, nyt hän vaatii vielä lapsensakin.

— Jesus Kristus, Maaria! — Dubbe horjahti… Hän ei enää äännähtänyt, rikkirevityssä olennossa ei näkynyt enää vastustushalua eikä raivon merkkiäkään. — Nyt totuus hänelle ilmeni kaikessa alastomuudessaan… Ei Goldscheiderkaan enää tiedä lapsesta, hän mutisi, — pienen lapsen on hän heittänyt maailman jalkoihin, — — kuin leikkipallon! — Alastomana on hän sen repinyt äidin rinnoilta! — Se ei voi olla totta… Te olette nyt suuttunut minuun! — Jumalan armon nimessä… Se on niin kauheaa, ettei sille voi muuta kuin nauraa… Eikö totta? Eihän ihmislapsi noin vaan voi hävitä… kristittyjen maassa, jossa se on pantu kirjoihin? Eikö sen nimi pidä löytyä kirkonkirjoista?

Dubbe astui pöydän ääreen.

— Teillä on tuossa paljon liuskoja, kaikki laatikot ovat täynnään papereita… jossain pitää löytyä osoite… Kuulkaa… Dubbe väänsi käsiään. — Jos olen puhunut pahasti, — antakaa anteeksi, — minä olen kuin hullu, en saa öisin unta — minä — hän kääntyi toisten puoleen. Te nauratte minulle kaikki — —, mutta se on totta — — minun on niin ikävä lastani,… kuulen sen huudon yöt päivät korvissani.

Portinvahdinrouva, jolla oli itsellään neljä lasta, astui Dubben viereen, vaikka oli kovin korkealuontoinen.

— Neiti, me menemme poliisikamariin! — — Me löydämme lapsenne. Täytyy etsiä kirjoista… Tehän tiedätte, milloin se on syntynyt, mikä sen nimi oli.

Dubbe kääntyi ja laski vapisevat kätensä rouvan olalle. — En tiedä edes, minkä näköinen oli lapseni. — En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja. Sielua kylmää, kun sitä ajattelee… Kätilö ja Goldscheider ovat kaiken hommanneet. He sanovat, että siitä maksetaan rahaa joka kuukausi, aina kuuteen vuoteen. Sitten olen täältä vapaa, tästä kurjuudesta, he sanoivat… Millainen olinkaan lapsivuoteessa… melkein nälkähullu… surun ja kuljeksimisen näännyttämä… He ovat minua kehoittaneet… anna lapsi pois… Ventovieras sen otti, — minun pienen lapseni, — miten se lie kärsinyt!… Nälkää, lyöntejä, vilua. — Nyt se on kuollut. En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja…

Onneton nyyhkytti horjuen edes takaisin, kunnes kaatui Miladan syliin, joka oli astunut häntä tukemaan.

— Hän on hullu, mutisi Goldseheider, tarttuen kuin kouristuksessa laukkuunsa ja sateenvarjoonsa.

— Paras on sulkea hänet hulluinhuoneeseen, sanoi hän Millerille, joka vaan osasi aukoa ja sulkea suutansa.

— Älkää minulle suuttuko, — äännähti tämä kauhuissaan.

— Sulkekaa ovi jälestäni, sihahti Goldseheider portinvahdinrouvalle ja yhdellä iskulla oli hän hävinnyt hämmästyneen ihmisjoukon keskeltä.

Sulkeutuneen oven pamahdus herätti Dubben houreista…

— Älkää laskeko häntä pois! Älkää, kirkui hän yrittäen juosta jälestä…

Miladan vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.

— Rauhoitu, Martta, rauhoitu! — Tule mukaani — kaikki selvenee vielä, jos olet oikein luja ja järkevä.

Ja puhutellen hellin sanoin vei Milada kalpean mielipuolen tavoin ympärilleen tuijottavan Dubben ulos.

— Kylläpä oli koko kanalja tuo Goldscheider, mutisi portinvahdinrouva sylkäisten; sitten hän astui kadulle. Mutta vanhasta rouvasta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ilman hattua oli tämä livahtanut.

Konttorihuoneessa seisoi neiti Miller silmät selkoselällään. Niissä ei näkynyt järjen kipunaa… Pikku pää pyöreine, muorimaisine samettihattuineen vaipui rinnalle.

Hänen kätensä hypistelivät Goldscheiderin unohdettua kynsiviilaa. Äkkiä hän viskasi sen pois villisti, hurjan pelästyneenä kuin olisi hän leikkinyt käärmeellä.

— Kylläpä olen joutunut läpeen, sanoi hän vaikeroiden, tämä on vasta kaunista, — alku ei ole juuri lupaava, sen täytyy myöntää…

Neljäs osa.

Millerin salonki.

Johdesana:

Meidän aikamme häpeän muistomerkki.

(Schiller.)

Uusi rouva, joka nyt ryhtyi Punataloa hallitsemaan, ei ollut sitä sitkeää, tuulta ja vettä kestävää lajia, jota hänen edeltäjänsä oli ollut. — Hän ei missään tapauksessa ollut tehtävänsä tasalla.

G——gin pappilassa oli hän ollut mainio taloudenhoitaja, oli ollut hurskas ja altis kirkon ja herransa palvelija, — "uskollisin olento" kuten arvoisa kirkkoherra ylistäen hänestä sanoi, iltaisin istuen paikkakunnan herrakerman seurassa pelipöydän ääressä.

— Kyllä, hänelle vastattiin, — käytännöllinen ja säästäväinen on neiti Josefiina — mutta Jumala varjelkoon joutumasta sellaisen pirun kanssa tekemisiin! — ajatteli moni hengessään… Kukaan ei kestänyt yhteistoiminnassaan hänen kanssaan. Kun viljankorjuuaikana neiti Fiinan oli pakko ottaa palkkalaisia avuksi, niin nämät valittivat, että kohtelu oli hävytöntä ja ruoka kehnoa. Kaksi vanhaa koturia, kahdeksankymmenen vuoden vanha Kaisa ja pian satavuotias Ursula moukuttivat hampaattomilla leuoillaan kiertäen tihrusilmänsä taivasta kohden; se on, "Kiero-Kaisa" niin teki, — "Ursula viiro" sanoi neiti Fiina, "oli siksi liian höpsö."

Neiti Fiina keitti kyllin laihaa soppaa, vaikka pitäjä oli kylläkin lihaisa; hän säästi joka voigrammasta, vahtasi joka kanaa, ettei se vaan laskisi toisen maalle; hän kitkutti joka pakollista menoa ja maksua, hän teki kauppaa kuin juutalainen joka messusta, vihkiäistapauksesta, kastetoimituksesta, laskien, kuinka monta sanaa kirkkoherra sanoi kuolleen haudalla, melkein hän luki rahassa arvoisan herra kirkkoherran äänen soinnut saarnatessaan ja ne kädenpuristukset, jotka hän antoi synninvaivoissa oleville. Kirkkoherra lihoi ylenmäärin potaatti- ja papuruuista, — sillä neiti Fiina sanoi niitten olevan terveellisemmät kuin liharuuat, jotka kiihoittivat ihmisen syntiä tekemään ja elämään epäkristillisesti. Tämän sijasta ylläpiti neiti Fiina pappilassa veljentytärtään. Tämä oli solakka, huokaava neitonen, joka oli ihmeellisesti täti Fiinan näköinen. Erittäin heillä oli molemmilla hurskaan-alamainen katse ja ohueet, täysin kauniit huulet, jotka kuvasivat vanhemmassa naisessa kouristunutta pakollista hyväsydämisyyttä, mutta ilmaisivat, että nuoremmassa oli hyvä joukko salaisia himoja ja sangen suuri tahdonlujuus ajaessaan halujaan perille. Veljentyttären kalpea epäpuhdas iho ja mitättömän mitätön pystynokka muistuttivat "pappia", "joka oli kovin kiintynyt pienokaiseen lapsesta saakka." Neiti Fiina vanhempi oli ympäristön kauhu. Joka yksinäinen nainen, joka sai lapsen, sai kuulla neiti Fiinalta kunniansa. — Sääli on pyhää kastevettä, jolla tuo äpärä kastetaan, oli hänellä tapana sanoa.

Neiti Fiina pesi pyykkiä, ompeli ja kehräsi, tehden kaikki askareet itse ja jos joku puhui siitä, vastasi hän nöyränä ja vaatimattomana: Koska hyvä herra kirkkoherra elättää meitä kahta vierasta ihmistä, niin täytyy minun tällä lailla tienata.

Ja kyllä pappilassa tienattiinkin. Kahdessa pankkikirjassa oli kyllä numeroita. Toinen niistä oli "veljentyttären" nimissä, toinen oli papin omissa nimissä. Vaan kukaan ei tiennyt, kuinka paljo oli laatikoissa arvopapereissa ja osakkaissa. —

Nuori neiti oleskeli talvet enimmäkseen Wienissä parooni von Waldeckin palatsissa. Paroonilla oli suuret tilat G——gin pitäjässä ja olikin siksi sen kirkkopatruuna. — Neidin siellä olo johtui siitä, että paroonin taloudenhoitajatar, neiti Petronella, oli aivan "hassastunut" pappilan Fiinaan.

Fiinan täytettyä kaksikymmentäkaksi vuotta, tapahtui pappilassa sellaista, että sen koko ihanteellinen rakkaus ja sopu kerrallaan katkesi.

Myrskyisen kohtauksen jälkeen tätinsä kanssa, jonka yksityisseikat jäivät ikuiseksi maailmalta salatuiksi, laittoi veljentytär eräänä aamuna matkalaukkunsa kuntoon ja matkusti hotelliomnibussilla asemalle ilman, että kukaan pappilan asukkaista oli häntä saattamassa. Täti kertoi myöhemmin vähän lauhduttuaan, että Fiina oli lähtenyt Pariisiin onnistuen siellä mainiosti, sillä itse parooni kustansi hänen kasvatuksensa; mutta sen tapauksen jälkeen hän näytti vielä vanhemmalta, häijymmältä ja äreämmältä kuin ennen.

Kaksi vuotta myöhemmin kuolla kupsahti autuaallinen herra kirkkoherra jättäen "uskollisimmalle sielulle" neiti Fiinalle molemmat pankkikirjat sekä kaiken muun kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.

Kun Fiina oli jättänyt ammattiseuraajalleen pappilan talon ja tarhan, aitat ja kellarit raskaasti huoaten, niin vetäytyi hän pieneen taloon, joka oli rakennettu vuoririnteelle, jossa hän aikoi viettää aikaansa syvimmässä yksinäisyydessä tukkimetsien ja lehmälaitumien keskellä. Taloa kutsuttiin "päiväkummun taloksi."

Mutta elellen toimetonna Kaisan ja vihreäharmaan Ursulan seurassa, heräsi hänessä taas polttava huoli olemassa olostaan. Eikö olisi paras heittäytyä pappilaelämän tyyneydestä elämäntaisteluun?! —

Mitä piti hänen tehdä? — Pankkirahat sulaisivat syödessään… Piti siis alkaa niillä keinotella… niin kuin hänen isänsä oli tehnyt — ratsumestari. — Mutta isä oli tehnyt vararikon. Mitä piti hänen tehdä? —

Toimetonna hän ei voinut elää.

Ja hylkiötytär eleli vaan Pariisissa.

Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä ja äkkiä hän muisti miehen, joka oli ollut juopon ratsumestarin paras apu ja jolle vähitellen koko Millerin perheen aarrevarasto oli liukunut, talot, hevoset, hohtokivet ja taideteokset —, vaikka hän ei ollut mikään "Juutalainen" — niinkuin hän selitti jokaiselle, joka ryhtyi hänen kanssaan liikeasioihin. Se mies oli J. Kessler, asioitsija ja koronkiskuri. Sama mies oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Millerin perhe oli ollut suurimmassa rahapulassa, hommannut ja saanut neiti Fiinalle taloudenhoitajan paikan pappilaan.

Nytkin neiti kirjoitti eräänä kauniina päivänä Joachim Kesslerille, millainen oli hänen taloudellinen asemansa ja mikä tulisi neuvoksi. Heti mies vastasi. Nyt hänellä oli hienot liikepaperit, joiden otsikkoon oli painettu: välittää kiinteimistöjä, kauppoja, myöntejä, tavaranvaihtoja, ottaa ulos saatavia, järjestää vararikkoja, selvittää epävarmoja saatavia j.n.e.

Kessler kirjoitti Millerille, että häntä riemastutti tieto siitä, että hänen pieni huolenpitonsa oli saattanut neiti Millerin niin varakkaaseen asemaan ja että hän tekisi kaikkensa, jotta tuo nätti kapitaali tulisi sijoitetuksi tuottavaan yritykseen.

Jo oli kevät eikä Millerin ja Kesslerin välillä ollut vaihdettu kuin joitakuita vähäpätöisiä kirjeitä, kunnes G——gilaisen vuoristohiljaisuuden katkasi sähkösanoma… "Loistava tulevaisuus — harvinainen tilaisuus — persoonallinen läsnäolo välttämätön — tulkaa heti." — —

Suin päin pantiin tavaroita kuntoon, "päiväkummun talo" vuokrattiin muualle talonpojalle, ja koleana maaliskuunaamuna seisoi neiti Miller nenänpää mielenliikutuksesta punaisena suuressa, vaaleassa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka piti olla herra Kesslerin yksityisvastaanottohuone. — Hän oli sama liikehtivä mies, naamassa sama hyvänsuopeus teeskennellen epäitsekästä välittäjää, — ainoastaan sillä eroituksella, että hänellä oli nyt kupuvatsa, jolla heiluivat paksut, kultaiset kellonperät. Ja sekä kellonperät että vatsa pullistuivat, kun herra Kessler sanoi entisyytensä tavan vastakohtana: "vaikka olenkin juutalainen, — mainitaan ja tunnetaan minut korkeimmissa piireissä… Ja minä olen ylpeä siitä, että en ole uskoani kieltänyt kuin monet muut nykyään." Kessler ei puhunut paljoa ehdotuksestaan. Hän asetti Goldscheiderin kirjat Millerin eteen ja hänen paksu peukalonsa hyppi kuin kiihkeä kirjasaksa numerosta toiseen. Ensin kuului kauhun, sitten pelon, lopuksi hämmennyksen huuto, — sitten kaikki sulautui henkeäahdistavaan ahneuteen, jota ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.

— Herran haltuun siis — äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit, jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki kuuluivat hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä rahasummasta, ei juolahtanut Millerin mieleen. — Kessler antoi kunniasanansa, että hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä neljänäkymmenenä vuotena, jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli kyllä vastustuskykyä. Hän jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten ajaa tahtonsa läpi… Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja jos se ei auttanut, niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen kohtauksia. Hän osasi mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä, matoisella vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä ei ollut se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se ominaisuus, joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa: käsitys siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä ne toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut olemassa Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli tekemisiin.

Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain tuntematonta, — jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen, jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti — mutt'ei koskaan heidän säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen kovuutensa, jopa oikkunsakin oli perusteltu. — "Hän on roisto, mutta hän ymmärtää ammattinsa", sanoivat tytöt hänestä.

Niinpian kuin Miller otti liikkeen haltuunsa, muodostui kaksi puoluetta, — toisen muodostivat tyytymättömät, nyljetyt orjattaret, jotka toimivat vierasta vastustavalla mielellä. Heitä harmitti Millerin pikkumaisuuteen asti menevä ahneus, hänen saituutensa, — hänen epävarmuutensa ja matelemisensa kohdellessaan vieraita, lyhyt, karkea tapansa komennellessaan tyttöjä, ja siksi heistä kehittyi hänen panettelijoitaan. He ivasivat ja virnistelivät hänen räkättävää esiintymistään salongissa, kun siellä tapahtui jotain "sopimatonta", mutta joka tänlaisessa ympäristössä ja tunnelmassa oli luonnollista. Kaikkein enimmin heitä harmitti Millerin suoraan mahdoton uteliaisuus ja epäileminen, joka kohdistui kaikkeen ja kaikkiin.

Kaikkialla hän vainusi vihollisia ja vastustusta… Jokaista hän koetti saada urkkijakseen ja ärsyttää toista vastaan.

Mutta tällainen järjestelmä ei kauan onnistu. — Kun hän oli kissantapaisella makeudella saanut jonkun puolelleen, niin tämä juoksi kertomaan muille niitä epäilyjä ja syytöksiä, jotka hän oli kuullut ja täten oli talossa joka päivä riitaa, pahaa mieltä, valitteluja ja illalla happamia, itkusta rumentuneita naamoja. Puhdasta tuotannollista, koneellistaloudellista puolta tässä liikkeessä ei Miller luonnollisesti tuntenut. Vaistomaisella saaliin halulla hän kyllä aavisti, että tässä saattoi ansaita paljon ja nopeasti. — Mutta miten piti alkaa? — Mistä piti kahmaista? — Miller ei osannut laskea, että hetkelliset lisämenot saattoivat tulevaisuudessa tuottaa monenkertaisesti, vaan hän tinki ja kihnasi maksusta kuin pahin toriakka ollessaan joka päivä tekemisissä tyttökauppiaiden ja hankkijoiden kanssa, jotka tottuneina Goldscheiderin verrattomaan runsaskätisyyteen antoivat Millerille huonompaa tavaraa kalliimmasta hinnasta. Hän taas oli onnellinen luullessaan täten säästäneensä pari guldenia ja huudahti riemuissaan: Vuottakaa, luulette noin vaan narraavanne Milleriä!

Goldscheiderilla oli ollut tiedonhankkijoita, ja jätti jälkeensä juomarahoistaan hyvän huudon, — sairaaloihin, synnytyslaitoksiin, poliisin ystäville, pienten salaisten hotelleiden ja matkustajakotien vahtimestareille ja siksi hänellä oli ollut käytettävänään loppumaton tyttövarasto, jolla hän oli keinotellut kaapaten siten varmimman ja runsaimman saaliin. Miller pani kynsin hampain sellaista tapaa vastaan. Ne olivat hänen mielestään paljaita "varkaita" ja "rosvoja", jotka veivät hänen "hiellä kootut pennosensa." — Kaikki senkaltaiset pyynnöt, hakuut ja kyselyt jätettiin empimättä huomioon ottamatta. — Hän ei tarvinnut, hänellä oli kyllin, hän ei suosinut tyttöjen uusimista ja muutoksia. — Tytöille annettiin halvempia pukuja, mauttomia alusvaatteita, joista heidän tuli maksaa samat kalliit hinnat kuin Goldscheiderin aikana. — Kun Miller ei tahtonut antaa talon puolesta tytöille kynttilöitä, saippuaa, hajuvesiä ja poskimaalitarpeita, nousi siitä sellainen myrsky, että hän peruutti käskynsä, mutta supisti nämät kalliit tavara-annoksensa aina mahdollisimman vähiin, ja kipristi naamaansa joka kerta, kun täytyi niistä luopua. Myös salongissa tarjotut ruoka- ja juoma-annokset vähennettiin tahi niitten hinnat korotettiin.

Tytöt ärsyttivät vakituiset vieraat suutuksiin näitten uudistusten vuoksi. — Ei ollut harvinaista, että jokin herra kieltäytyi maksamasta vaadittua hintaa ja muistutti, mikä oli ollut Goldscheiderin aikuinen maksutaksa.

Tällaiset selkkaukset eivät tietysti lisänneet vieraitten hilpeyttä eikä ylläpitänyt sitä kepeää kaikkia elämänhuolia karkoittavaa mielialaa, jonka synnyttäminen on tämän ammatin salaisuus.

Pian sanottiin suljetuissa piireissä: "Punatalo ei ole enää entisessä kunnossa, — oh, siellä on ikävä olla. — Ei siellä ole muita kuin hautajaisnaamoja. — Rouva on ilettävä vanha muori."

Tahi sanottiin: "Ennen Goldscheiderin aikana oli siellä lustia elämää! Mutta nyt… on siellä pakanan veurua. — Aivan talo on deekiksellä." — Ja niin edespäin.

Neljännesvuoden kuluttua huomasi Miller, joka ei käyttänyt niin säännöllistä kirjanpitoa kuin Goldscheider, ainoastaan merkkasi kiusottavan tarkkaan päivän tulot ja menot, että se summa, jonka hän sai kokoon ei lähimainkaan vastannut sitä, jonka Goldscheider kokoon haali.

— Tiesinhän minä, räjähti hän sanomaan, — minä en pysty tänlaiseen yritykseen. — Olen siihen liian hyvä. — Leväperäinen olen.

Sitten hän huusi portinvahtirouvalle, että tämä tulisi hänen luokseen ja haukkui tämän ihan pahanpäiväiseksi liikkeen huonojen tulojen vuoksi, niin että tämä jo ennen ärtynyt henkilö päätti muuttaa toiseen kilpailevaan paikkaan.

— Luonnollisesti juonittelette jo heti, kun joku vieras astuu jalallaan taloon. Ja luonnollisesti teette kaikki ylös ja kannatte juorupussia rakkaalle rouva Zimmermannille — häh!

Kun haukkumisen esine poistui kohottaen olkapäitään, puhkesi talossa hirmumyrsky. Miller haukkui, sadatteli ja metelöi niin, että sitä ei olisi saattanut edellyttää henkilöltä, joka oli elänyt papillisissa ja aatelisissa piireissä. — Kuin hullu, kasvot raivosta käppyrässä lensi hän huoneesta toiseen, repi auki laatikot ja kaapit, penkoi kirstuja, viskasi vuoteet huiskin haiskin voidakseen ottaa kiinni "varkaat verekseltä", uhkasi lähettää kaikki poliisikamariin ja tiuski jokaiselle, että hän oli syypää hänen onnettomuuteensa. Todellisuudessa hän oli menettänyt viimeisen järjen kipinän. — Hän näki ottaneensa vastaan tehtävän, — johon hän ei vähäisine henkisine voimineen pystynyt, hän näki pelastuksetta heikkoutensa niitä hallitsemaan. Kuin kaikki kurjat olennot, hän ei osannut ymmärtää, että piti taistella voittaakseen…

Kaikkein raivostuttavinta tässä asiassa hänen matalan järkensä mukaan oli se tosiasia, että hän eli kaikkein loistavimpien ansiomahdollisuuksien keskellä eikä tarvinnut muuta kuin silmät, millä saattoi nähdä kultakasat, joita oli ympärillä — ja kynnet, joilla voisi repiä ne irki harmaasta kivestä, joissa ne hohtivat. — Siinä oli kultaa, niin kultaa! — Goldscheider oli kasannut sitä rojosti. — — Hän vaan ei ollut, Miller parka, niin viekas, niin häikäilemätön, niin ovela kuin tuo toinen… Hän oli liian hienotunteinen. — Hän epäröi liikaa.

Hän kirosi omaa hyväsydämisyyttään ja luottavaisuuttaan, Kessleriä, joka oli saattanut hänet tällaiseen satimeen, Goldscheideria, joka oli narrannut hänet ostamaan koko liikkeen ja autuaallisesti kuollutta kirkkoherraa, jonka manallemeno oli tämän kaiken alku. — Ja ne kirotut neidit! Saakelin naikkoset! Hän pui nyrkkejään. Olivat täysi kapinassa, nuo naasakat! — Olivat tehneet ohjelmallisen salaliiton.

Gisi tuli saliin milloin ja missä puvussa vaan suvaitsi. — Ei aikaakaan niin tuo käytti herroja vastaanottaessaan korkeakauluksista mustaa verkapukua! Sellaisessa asussa ei voinut häntä laskea toimeen. — Hän — nainen, — joka pisti suuhunsa Millerin leipää, lihaa ja torttuja, laiskaan suuhunsa, ei viitsinyt edes paljastaa nahkaansa! — Mizzi oli kyllä elävä hänkin, mutta hän oli kuitenkin ottanut osaa Millerin valituksiin ja kärsivällisenä kuunnellut hänen tunnepurkauksiaan. — Hänessä oli vielä hituisen inhimillisyyttä. — Mutta kas Dubbea! — Miller läähätti nousevalla kiukulla. — Kolme kuukautta tuo on jo maannut sängyssä hoitaen hermojaan kuin mikäkin kreivinna… "Maitoa" — komensi tohtori juottamaan hänelle — ja "antamaan hänen olla rauhassa!" Ja yleensä tuo tohtori! — "Hänen kaltaista ei voi viedä sairaalaan", sanoi tuo. — Luonnollisesti, sillä juuri samana päivänä tuo kävi salongissa, kuin Dubbe oli siellä hassuttelemassa.

— Tuon — pitääkö sellaisen panna sairaalaan makaamaan, — ha, ha — nauroi vaan tohtori.

He olivat tietysti kaikki samassa juonessa! Kaikki ne söisivät hänet! Tuossa se kana jo oli maannut puolen kuukautta eikä viitsinyt liikkua paikaltaan. — "Mutta varroppas, kyllä minä saan sinut tanssimaan!"

Miller meni ensi kerrokseen kuunnellakseen oven takana. — — Luonnollisesti istui siellä kaksi muuta kanaa kaakattamassa! — Hän laski korvansa oveen kiinni. — Luonnollisesti oli siellä Milada! — —

Miladan suhteen Miller tunsi jonkinlaista kummaa kunnioituksensekaista luottoa; hän antoi Hornerin käydä esteettä hänen luonaan, aluksi luullen hänen hyvin maksavan, myöhemmin, koska Horner ei yksinkertaisesti ollut tietävinään muorin epäsuorasta ulosheittämisestä ja pistopuheista. — Kuin ennenkin Horner kulki Miladan luona milloin häntä lystäsi, ainoastaan salissa oloansa hän supisti mahdollisimman vähiin. — Sen järjestelmä oli hänestä muuttunut liian oikoseksi.

Muuan neiti kulki Millerin ohi, pierren kovasti kulkiessaan ja ennenkuin Miller ehti nostaa siitä metakan, — aukasi Milada oven… Vai niin neiti, — sanoi Milada. —

— Niin, minä se olen. — Mitä tämä on!? Vieläkö tuo vaan loikoo sängyssään? — Ylös paikalla! — Sen kuskaan pois. —

Miller veti vaaleanpunaset uutimet syrjään, niin että päivänvalo valaisi räikeänä Dubben laihat kasvot, jotka Millerin räkätessä vääntyivät ivalliseen virnistelyyn. Dubbe pusersi käärettä, joka haisi väkeville rohdoille, otsaansa ja ohimoilleen.

— Ei, ei, en anna tuota enää tapahtua. — Olen jo puhunut Sucherin kanssa… Te joudutte pois — Ymmärrättekö? —

Dubbe istahti vuoteessaan katsahtaen tiukkana uhkaavan neidin ruhoon. — Pois, ilmapallollako vaiko ruununkyydillä? — Yhdentekevää. Nyt olen onnellinen, sillä ei minulle voi sen pahempaa tapahtua kuin tämä jo on. —

— Putkaan teidät toimitan, jos ette hyvällä lähde. Ulos talostani pitää teidän joutua. — En kärsi enää tällaista menoa!

— Pitääkö minun pukeutua paikalla? — Tahi maalata poskeni, nauraa — rakas rouva? — Dubbe sai vaivalla kätensä nostettua puuskaan heiluttaen päätään.

— En jaksa pukeutua sinun eikä kenenkään mieleen, — hän ähkyi pudoten patjalleen. Sitten hän kääntyi seinään päin eikä välittänyt Milleristä, joka kutsui Jumalan kostajaksi tälle helvetin ansainneelle syntiselle. Mutta Miller huomasi pian olevansa ihan voimaton tässä sekamelskassa ja se tunne tuli hänessä niin voimakkaaksi, että hän rupesi nyyhkimään kuin pikku lapsi, joka poraa, kun ei saa ajettua tahtoansa läpi.

Milada seisoi vuoteen päänaluksen kohdalla ja hänen harmaat silmänsä muuttuivat yhä pistävämmiksi ja halveksivammiksi, mitä enemmän Miller pauhasi.

— Lähettäkää Dubbe sairaalaan, — sanoi hän kotvasen kuluttua.

— Sairaalaan! — toisti Miller. — Häntä ei oteta sinne; hän on terve, sanoo tohtori Lamberg. — Ja terve hän onkin, — terveempi kuin minä, kirkui taas Miller — hän vaan makailee, velmuu ja juopottelee. — Miller hyppäsi vuoteen ääreen.

Tyyneesti Milada tarttui hänen käsivarteensa. — Te ette kajoo häneen! sanoi hän jatkaen: "Meidän rouva Goldscheider ei olisi pitänyt tällaista naista talossa makaamassa. — Jos kuuntelette Lambergia, — se ei lähetä ketään sairaalaan. Se pistää mieluummin kaksi guldenia itse taskuunsa joka käynnistä täällä." —

— Kaksi guldenia, — puhkui Miller vääntäen käsiään.

— Noh, senhän me saamme itse maksaa. Mutta neidin olisi pitänyt vähän voidella Lambergia. Silloin hän tekee, mitä vaan haluatte. — Sitten neidin pitää päästä hyviin väleihin Luisenkadun sairaalan vahtimestarin kanssa. — Eikä saa unohtaa kanslian henkilökuntaa. — Silloin otetaan vastaan vaikka miten ja milloin ilman tohtori Lamberginkaan säädöksiä. Eikä koira perästä hauku. — Dubben olisi pitänyt päästä kolme kuukautta sitten sairaalaan. — Hänen hermostonsa ei ole ainoastaan epäkunnossa. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kuin hän sai kouristuskohtauksen parittelun kestäissä.

— Siitä leviää huhuja. Ja se vahingoittaa liikettä. Ja sitten voitte antaa Dubben kauniin huoneen Gisille; hän haluaa sitä. — Sen saatuaan pysyy hän paremmassa mielentilassa. —

Miladan sanat osoittivat sellaista varmuutta, että Millerin koko hermoärtymys ja epäröivä oikullisuus jäi sikseen kuin kärpänen liisteriin.

Unohtaen arvonsa ja innostuneena sanoi hän:

— Hyvä, se käy laatuun. Mutta kannattaako tällainen taloudenpito? Vai Gisillekö hienoin huone. Ihanan pitsiverhon hän repi äskeisin kappaleiksi. Ja nyt hän oleskelee reekelin takana. — Onko se kohteliasta minulle? Kaikkea saa tehdä minulle, mutta hävyttömyyksiä en kärsi. — Ajatelkaa Mizziä! Aina hän metkuilee. Teidänkin täytyy riidellä hänen kanssaan. Minä en jaksa enää sitä kuunnella.

— Hyvä Jumala, Mizzin vertaisia on tusinoittain. Hänen poistumisensa ei olisi korvaamaton vahinko.

Milada otti Dubben päästä kääreen uudistaakseen sen.

— Paras olisi, ettei suututtaisi Gisiä tuon verhojutun tähden. Se olisi edullisinta liikkeelle.

— Loruja, verhon repiminen maksaa rahaa, ja hän voi milloin tahansa taas ruveta pirstaamaan.

— Mutta jos te härnäätte häntä, niin vieraat vähenevät ja se merkitsee myös rahan menoa, — vastasi Milada päättäväisesti. — Schöller, joka ennen osti Gisin tähden aina noin viidensadan guldenin edestä samppanjaa, — ja se tuotti enemmän kuin puolet voittoa, — oli eilen niin pahalla tuulella, että hän ei ostanut edes paperosseja vaan poltti omiaan. —

Kotvasen kuluttua sanoi Milada kuin itsekseen peittäen Dubben: — Liikkeen tunnen kuin viisi sormeani. — Niin sivumennen kuin hän sen lausui, ei se ollut vaikuttamatta Milleriin. Tämän naama siliintyi, saaden terveemmän värin ja kissamaisen ystävällisen ilmeen.

— Nyt hän nukkuu, siksi lähden. — Milada aukasi oven laskien Millerin kulkemaan edellään ja katsellen välinpitämättömänä käytävää. — Mutta tämä oli vaan näennäistä. — Itse asiassa hän tarkasti hyvin terävästi Millerin muka hillittyjä mutta sangen puhuvia kasvonpiirteitä. Silmiinpistävästi riehui Millerissä taistelu, hän ojensi kätensä kuin pidättääkseen Miladaa. — Vihdoin aukenivat hänen kiinni puserretut huulensa: — Kuulkaa, Rezek! —

— Mitä?

— Oletteko jo ollut kauan täällä? —

— Kaksikymmentäkaksi vuotta, se on koko elämäni ijän.

Nyt Milada katsoi neitiä suoraan uhkaavana ja ylimielisenä kasvoihin.

— Siten tämän ammatin jo on oppinut tuntemaan. Millerin vihreässä villapuserossa raivosi kamppailu erilaisten tunteitten välillä, jota hän hehkuvin poskin ja räpyttävin silmin ei voinut enää peittää. Mutta vielä oli hänessä epäily vahvempi kuin avuttomuus. Puoleksi aukinainen suu meni huoaten kiinni ja sanaa lausumatta hän käänsi Miladalle selkänsä. Kulkien käytävää pitkin mennäkseen Gisin huoneeseen huokasi hän yhä raskaammin:

— Jumalani, Jumalani! Kaksikymmentä vuotta tällaisessa ammatissa, kyllä kai sen sitte jo tuntee! —

Pappilanelämän ihanuus kuvastui hänen silmiinsä kuin paha uni.

— Voiko täällä oppia mitään säädyllistä — ajatteli hän aukaisten Gisin oven, joka onneksi oli auki.

Gisi makasi poikkipäin vuoteellaan puettuna vaan mustaan silkkiseen paitaan ja polttaen lyhyitä Havannasikareita. Hänellä oli konjakkipullo, jonka hän Millerin sisään astuessa piiloitti peitteen alle. "Bertl" oli sen salaa kuljettanut taloon. —

Gisi makasi juuri aatteissaan, pitikö hänen "Bertlin" kehoituksesta lähteä kesäksi Müncheniin maalarien malliksi vai eikö. Bertl oli ennustanut etuja koituvan tästä matkasta, mutta Gisi ei pitänyt melusta ja ponnistuksista. Hän oli siksi liian mukavuutta harrastava, hän tiesi, että olisi täten pakoitettu kulkemaan halki koko valtakunnan ja olla maalarien kylttinä, aivan kuin silloin sen juutalaisen kauppamatkustajan kanssa, joka taulukokoelmineen kuljetti häntä kaupungista kaupunkiin. Kylläpä siten ansaitsi vaatteita, koristeita ja muuta romua, mutta jos Bertl kyllästyisi häneen, niin hän saisi jäädä Münchenin kadulle "ihkasen yksin."

Näin pitkälle hän oli päässyt mietteissään, kun Miller astui ovesta sisään.

— Hei, ajatteli Gisi, — nyt on lepo kaukana, kun tuo ruisrääkkä rupeaa rääkkymään! —

Miller mennä sipatti sinne tänne, piteli revittyä verhoa, mörisi "he, he" ja "hm, hm" eikä osannut sanalla ratkaista kysymystä.

— Juo vielä vierasta konjakkia, — ajatteli hän raivoissaan, — ja nainen kehtaa polttaa sikareita ja tuhlata siihen enemmän kuin pari guldenia. Eikä osta niitä minulta, että saisin voiton, — lopetti hän mietteensä.

Gisi polttaa tuprutti häikäilemättä, vaikka hänkin toivoi, että asia olisi ratkaistu suuremmitta kolinoitta, sillä ei hänenkään mielensä tehnyt lähteä tästä lämpimästä sängystä Münchenin taiteilijaelämän levottomuuteen.

Gisi nousi haukotellen vuoteeltaan sylkäisten hehkuvaan sikarinpätkään ja heitti sen sitte pesuastiaan. Sitten hän istui vuoteensa reunalle alkaen napittaa korkeavartisia kiiltävän mustia kenkiään. Tätä tehdessään hän nosti jalkansa niin korkealle, että Miller sinnepäin vilahtain aina näki valkoisen jäntevän säären ihka haaroihin asti. — Se harmitti häntä kovin.

— Minun täytyy kai hankkia uusi verho, — puhkesi Miller vihdoin sanomaan sillä nöyrryttävällä jälkitunteella, että oli alkanut ajaa asiaansa väärällä tavalla.

Vastaus oli myös pikainen. — Olisin sen myös maksanut! — Mutta Bertl kielsi sen ankarasti.

Kengännapittaja lensi samaan paikkaan kuin sikari. Ja Gisi nousi sangen toprakkana seisomaan kauniilla kengissä välkkyvillä jaloillaan. Hänen katsettaan ei voinut väärin tulkita.

Millerin selkäpiitä karmi. — Hän aavisti vaaraa. — Hänellä oli lamauttava tietoisuus siitä, että hän ei voinut tälle asialle mitään eikä voinut yleensä vaikuttaa rahtuakaan talon järjestyksen muuttamiseen tahi siinä tapahtuvien epäsäännöllisyyksien estämiseen, — hän ei voinut edes välttää sitä kohtaloa, joka häntä itseään uhkasi, vaan oli pakoitettu näkemään, kuinka se päivä päivältä tuli lähemmäksi. — Siksi hän nosti kaksi sormea ilmaan huutaen äärimmäisyyteen asti kiihoittuneena:

— Jumalan käsi iskee ylpeihin ja saastaisiin! Voi teitä kaikkia! —

Sillä sai hän enemmän aikaan, kuin mitä hän saavutti suunnitelluilla häijyyksillään ja petoksellisuudellaan.

Gisi jäi sanattomaksi. — Korvapuustin — Herra Jumala, sen hän olisi käsittänyt. — Mutta tuollaista hän ei ollut ikinä kuullut. — Hän veti helpotuksen huokauksen Millerin hävittyä, ihmeellinen hyvinvointi täytti hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän saakka. Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen miettien tuota äskeistä tapahtumaa.

Täällä ilmeni ihmeellisiä seikkoja. — Hän päätti lopullisesti luopua Bertlin ehdotuksesta.

Seuraavana päivänä lähetti Miller portinvahdinrouvan Miladan luo vaatien hänen heti pukeutumaan toimittaakseen sen asian, — jonka rouva — oli eilen alkuun pannut.

Koko sairaalan matkan ajan kulkivat molemmat naiset vaieten vierekkäin. Miller katseli Miladaa sivultapäin epäilevän ja tutkivan näköisenä. Mutta Miladan tummissa, vakavissa kasvoissa ei näkynyt mielenliikutuksen värettä. —

Sairaalan vahtimestari tunsi hyvin Miladan. Miller oli sisimmässään raivossaan siitä huolettomuudesta, jolla vahtimestari pisti taskuunsa ne kaksi guldenia, mitkä Milada lykkäsi hänen kouraansa.

— Hänen puolestaan sai heti kuljettaa sairaan sinne, ja ylhäällä olevien suhteen — tiesi neiti itse parhain…

Miller ja Milada menivät ensi kerrokseen.

— Olkaa hyvä ja antakaa rahaa, — sanoi Milada. — Huoaten kourasi Miller vihreätä laukkuaan. — Milada pudisti päätään.

— Liian vähän, — hän sanoi, — ei mikään virkamies tyydy vähempään kuin viiteen guldeniin. — Ja kun Miller harhailevin katsein empi, jatkoi Milada:

— Rouva Goldscheider antoi yhtä paljon. —

Se naula piti. Sitten Miller maksoi sairaspaarien vuokran ja juomarahat. — Ja kun Miller oli suorittanut kaikki nämät maksut kuuluvasti aina huokaillen, ei Dubben ottoa sairaalaan tarvinnut enää epäillä…

— Kuka korvaa minulle nämät kustannukset? — vikisi Miller, kun he pääsivät kadulle, — eikö tämä ole ihan kaivoon viskattua rahaa? Eikö? Kenen puoleen minä saan kääntyä hädän hetkenä? Kuka antaa minulle kreuzeriakaan?

— Uusi neiti — vastasi Milada lyhyesti. Miller töllötti häneen mitään käsittämättä.

— Nyt neidin pitää muistaa, kuka voisi astua Dubben tilalle. — Pitää hankkia halvalla jotain halpaa. —

— Sucher on suutuksissa, tunnusti Miller puoliääneen.

— Sucher on myös liian kallis herrasmies, — vastasi Milada lyhyesti.

He vaikenivat hetkisen. — Milada kulki rivakasti edellä ja Miller kapusi hänen jälestään. Miller oli kurjalla tuulella.

Yhä hän kurotteli kättään, yhä hän veti sen takaisin. Hän suunnitteli sata asiaa, hän kuvitteli sata sanontatapaa, — mutta hän hylkäsi jokaisen.

Pääkadun käänteessä hän sanoi vaikeroiden nyppien Miladan hihasta:

— Pitäisi mennä sinne, — tuonne, — jossa saisi jotain sopivaa, — jotain erityisen mukavaa, — ehkä ilmaiseen — hm — ehkä — —

— Ei ilmaiseen, — sanoi Milada, — mutta halvalla. Sitten hän kääntyi palaten jo ennen kulkemaansa tietä takaisin Millerin kulkiessa hänen jälessään melkein jäätävä raivontunne ja itsensä halveksuminen mielessään.

— Tuolla rantakadulla sen saa, — sanoi Milada näyttäen paikan sateenvarjollaan.

— Varmaankin joku asioitsija mokoma! — Kyllä niistä olen saanut tarpeekseni, vastasi Miller tiukkana.

— Riippuu siitä, minkälaisia ne ovat, — sanoi Milada hylkien, — kaikenlaisten luona emme aio käydä.

"Me" sana loukkasi Milleria. — Mutta siitä huolimatta hän kävi lujasti asiaan käsiksi: — Noista hotellivahtimestareista ei ole mihinkään. —

— Hän ei ole hotellivahtimestari — oikasi Milada.

Millerillä oli lyhyt hetki se rohkea tuuma, että sanoisi mahtisanan ratkaisten siten selkkauksen, joka häntä yhä kovemmin kiusasi. — Hänellä oli sittenkin valta. — Mutta hän tunsi itsensä taas onnettomaksi ja avuttomaksi.

Paras olisi olla huomaamatta koko olentoa. Ei lausuisi sanaakaan! Kohtelen häntä kuin palvelijaani. Vuottakaa, — annan hänelle kruunun juomarahaksi… "Se on tien löytämisen palkkioksi", sanon, siten pääsen koko jutusta.

Täynnään itsetyytyväisyyttä hän läksi päättävänä kulkemaan koettaen seurata solakkaa tyttöä.

Kun he saapuivat rantakadulle, jäi Milada seisomaan epäröivän näköisenä. Hän tarkasti ensin pitkää, hienoa taloriviä, joka kohosi virran rannalla uutena kaupunginosana. Sitten hän pudisti päätään.

— Noh, nyt te ette kaiken lopuksi tiedä, mistä pitää hakea mies! Miller heitti sanat myrkyllisellä äänellä. — Tämä on vasta kaunis juttu. Olemme tulleet tällaisen matkan! Olisin yhtä hyvin voinut ottaa mukaani Goldscheiderin osoiteluettelon!

Kuvaamattomalla katseella katsahti Milada alas häneen.

— Jos neiti luulee löytävänsä tuon nimen, — Milada osoitti synkkää koloa, missä kivihiilivarastojen ja rakennuksen alaisina olevien talojen keskellä oli pari vinoista hylätyn näköistä rakennusta, — osoitekalenterista — hän laski häveliäänä silmänsä alas, — niin on kai parasta, että menette huomenna yksin sinne. —

— Sellainen hävytön heiskale! — suorastaan sihahtaen aukasi Miller suunsa kasatun vihansa purkausluukkuna. — Mitä te oikeastaan rohkenette, todella, mitä luulette olevanne…? —

— Tyyntykää, neiti! — Milada kosketti Millerin käsivartta, jonka tämä veti pois, kuin olisi käärme pistänyt häneen. — Asian laita on niin, että minä epäröin vaan sitä, ottaisinko teidät ollenkaan tuonne mukaani. Tuolla ylhäällä — Milada vaikeni, piirtäen auringonvarjollaan hiekkaa — tuolla ylhäällä ei ole vieraitten aina hyvä olla. Kyllä siellä saa ihmeellisiä "tavaroita." Ja jos "pörrö-Edi" — siksi talon herraa kutsutaan — on hyvällä tuulella, niin — saa vaikka ilmaiseen. Mutta joka kerta on siinä vähän pelon aihetta. Zimmermannin eukko sai siellä kerran oikein aika selkäsaunan. Minut Edi tuntee varsin hyvin, luulen, että hän ei minua kovinkaan pahoin pitele, jos hän onnettomuudeksi olisi selvällä päällä; silloin nimittäin hän on kovin kiukuissaan, ja silloin minä en voi mitään aikaansaada. —

— Kuinka te kehtaisitte saattaa minut sellaisen ihmisen tuttavuuteen? Tämä juttu tulee yhä kirjavammaksi. Minä voin tehdä kauppaa kunnollisempienkin ihmisten kanssa, en tarvitse tappelijoita. Tuollaisiin rosvonpesiin ette minua — Miller osoitti vinotaloja — koskaan saa.

— Hyvä neiti — kuiskasi Milada — melkein peloissaan astuen askeleen edemmäksi — älkää huutako noin! Älkää usuttako tuota kintereillemme! —

Poliisi kulki suorana ja ankaran näköisenä heidän ohitsensa; Milada näki kirkkaan tarkoituksenmukaisen katseen kohdistuvan heihin.

Miller kalpeni… Tämä on, tämä on, — hän sopersi — kuinka teillä on sydäntä saattaa minut — minut tällaiseen…

— Meidän liikkeessämme täytyy tutustua tuollaisiinkin sokkeloihin — vastasi Milada ylhäältä päin. — Toiset voivat hommata ainoastaan kaupungissa tunnettua tavaraa, — vanhaa kulunutta! — Mutta Edillä on uutuuksia! Harvinaisuuksia! Hänellä on sellaisia, joista jo viikon kuluttua koko kaupunki puhuu. — Kerran kun meillä oli liikepula — ei toki niin paha kuin nyt, mutta kuitenkin, — toi Goldscheider sieltä tytön, joka —

— Mutta jos te menette sinne, katkasi Miller kärsimättömänä hänen puheensa — enhän minä voi tähän jäädä Jumala siunatkoon — minä vajoon häpeissäni maan alle. Mitä pitää minun tehdä? —

Vähitellen oli Miladan ääni muuttunut, se sai suojelevan kumppanuuden voimakkaan sävyn… Näettekö tuon hienon kaupunginosan, tuolla, missä on noita komeita rakennuksia! — Näettekö? Kulkekaa siinä edes takasin kuin hakien huoneustoa, kunnes palaan. Siellä olette turvassa. —

Kiireesti, odottamatta vastausta, kulki Milada poikki kadun hälveten lahonneitten talojen varjoon.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi kimmoisin askelin iloisen näköisenä jo kaukaa viitaten yksinään kävelijälle. Tämä oli rohkea teko, jonka Miller tunti sitten olisi kieltäen hyljännyt, mutta kulettuaan neljännestunnin yksin rannalla pahamaineisen korttelikunnan lähellä kuljeksivien ulosheittäjien ja poliisiviranomaisten keskellä, turvautui hän mielellään Miladan voimakkaaseen persoonaan, alistuen täydelleen hänen ohjattavakseen, saadakseen tukea ja suojaa.

— Noh? — kysyi hän siitä huolimatta äreästi. — Kauan kuhnailittekin. —

— Mutta kylläpä tein hyvän kaupan — vastasi Milada — tulkaa!

Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat kuin aurinko sulasta innosta ja tyytyväisyydestä. Hänestä kävi kevyt viinin ja hajuveden haju.

— Minun täytyi juoda mukana, — kertoi hän, — suunnaton onni oli, että Edi oli niin päihtynyt. — Katsokaa, koko hame on täynnään täpliä. Niin me joimme. —

Hän nauroi, puhdistaen hamettaan. — Niin, neiti, me saamme kahdeksaksi päiväksi, ensimäisestä laskien, tytön, jonka aviomies pian — hirtetään! —

— Mitäh? —!!! Jeesuksen Kristuksen nimessä — sanoi Miller seisahtuen.

— Niin, niin, hän on murhannut asianajajan. — Rouva istui myös vähän aikaa kiinni, mutta on nyt laskettu irti ja koko kaupunki puhuu hänestä. Edin rouva otti hänet heti turviinsa, talonkortteeriinsa tietysti, heti kun toinen pääsi putkasta. Edin rouva on hieno henkilö, neiti, hänellä on suuria hohtokiviä ja silkkipukuja. — Ylhäistä väkeä! Hän oli juuri tuolla liikkeessä, ja minä sovin asiasta hänen kanssaan. Hän saa myös ne viisisataa guldenia. — Edi ei saa kreuzeriakaan, sen on hänen rouvansa vannonut. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että hän ja Edi ovat riidelleet vimmatusti. Sentähden minä saatoin tehdä hyvän kaupan rouvan kanssa.

— Viisisataa guldenia! — Jumala siunatkoon! — Sehän on jättiläissumma! — — Kuinka Te saatoitte luvata jotain sellaista? —

— Minä teen kaupan omalla rahallani, hyvä neiti, jos niin haluatte, ja minä voitan sillä. — — —

— Loruja! Teidän omalla rahallanne! Maksakaa sitte mieluummin omat veikanne! Yleensä puhutte pötyä. —

Miller oikasi arvokkaana pitkän selkänsä. Lopun tietä kulkivat molemmat vaieten kuin hauta.

Seuraavana päivänä läksi Dubbe talosta. Hän oli ihmeellisen rauhallinen, vastustuksetta, melutta hän alistui toisten komennettavaksi.

Kahden sairaalarengin tukemana hän liukui portaita alas. —

— Kyllä vielä palaan, palaan todella, — lohdutteli hän jokaiselle, joka sanoi jäähyväiset hänelle.

Astuttuaan kadulle tuntui hän äkkiä kovin heikolta. Hän seisahtui, näyttäen miettivän jotain, etsien katseellaan Miladaa, joka maksoi ajurille. Milada näki hänen kasvoissaan jotain tavattoman surullista ja toivotonta. Mutta ennenkuin hän ehti huolehtia hänestä, olivat miehet lykänneet hänet ajopeleihin, sulkien sairasvuoteen kannen. — — —

Odottamatta Millerin erikoisia määräyksiä, tyhjensi Milada portinvahdinrouvan avulla Dubben huoneen, puhdisti ja pesi lattian, kiilloitti huonekalut, kiinnitti uudet vaaleanpunaset uutimet, koristaen ne silkkiruseteilla; sitten hän toi kukka-astioita ja ruukkuja, otti varastosta hienoja silkkisiä sänkyvaatteita, asetti peilipöydälle ja pesukaappiin ylenmäärin hajuvesiä, ruiskuja, kristallisia pulloja nesteineen, norsunluisia lippaita, joita Goldscheider oli hankkinut joukoissa. Päivällisen aikana hän kutsui Millerin katsomaan huonetta.

— Tämä on Birknerille, — sanoi hän, — eikö ole hienoa — vaiko mitä?

— Minä annan tämän Gisille, — ärähti Miller itsepäisesti.

— Gisi on ilman tätä korea, — häntä ei tarvitse koristaa. — Eikö niin? Herrat olivat eilen hyvin innostuneet! Eikö tehty hyviä kauppoja? —

Miller ei suvainnut vastata.

Milada silitti vaaleanpunaista silkkipeitettä.

— Olisi parasta, — sanoi hän viattoman näköisenä, — että me tarjoaisimme taas samanlaista kahvia kuin Goldscheiderin aikana. Vanhat tavat ovat parhaat. Kaikki virkistyisivät, jos ne otettaisiin taas käytäntöön.

— Tänään teemme voileipiä. — Me myymme ne kahdestakymmenestäviidestä kreuzerista, vaikka ne maksavat meille vaan viisi, — eikö kannata myydä, vaiko mitä?

— Teidän esiintymisenne sopisi — torikauppiaalle, — vastasi Miller pilkallisena. Mutta hän ei tehnyt vastarintaa, vaan kierrähti ovesta ulos.

Milada meni kyökkiin. —

— Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista, minä teen voileipiä. — Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! — Niin, niin!

— Sus siunatkoon, neiti, — huudahti päättävän Polifkan aina masentunut seuraaja, — kun teitä katselee! — Voitteko vielä nauraa tässä huushollissa!

— Kuulkaa, rouva Riedl, — sanoi Milada. — Minä en ole enää riippuvainen tästä taloudesta. Minä, — Milada vaikeni hetken salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, — minä olen saanut perinnön — isältäni.

— Hän oli oikea manttaalipomo! — Nyt on hän kuollut ja saa kaiken maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän päästä tästä vapauteen.

Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen… Mikä onni…! — Mutta minä olen sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. — Ja nyt aavistukseni on käynyt toteen…

* * * * *

Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.

— Neiti sihteeri — hyvää päivää, — sanoi hän. Milada heitti kaikki pois hymyillen.

— Kuulkaa Horner, minä kuljetan neitiä sarvista. — Hän kiertää ja vääntää, eikä pääse irti. — Minä juttelen merkillisiä asioita — sehän on ihan hassua, — ja jahka onnistun, uskovat he minun puhuneeni totta. — Tuo perintöjuttu kiertää ympäri koko taloa. Kaikki kyselevät siitä. Marxin teokset, jotka lähetit eilen minulle, pitävät he asiakirjoina. — Kaikki onnistuu minulle, kaikki mitä vaan toivon. —

Milada levitti käsivartensa. Hänen nuori, solakka vartalonsa kimmahti.

— Luulen voivani nyt —

— Syöstä porttolamamma valtaistuimeltaan ja painaa Punatalon kuningattaren kruunu päähäsi, — sanoi Horner ivaten.

— Niin! Ja lentää sinun aatteittesi mukaan kuin perhoset, — lopetti Milada lauseen.

— Niin pitkälle et toki ole mennyt, — sanoi Horner tyytyväisenä, — noh, sano pian, mitä osaa aiot näytellä, mitä arvo-asteita aiot saavuttaa? Lumppukokoojien pehtoorinko? — Luittenkokoojien tarkastajattarenko? Mikä noista seitsemästäkymmenestä kuudesta ylpeydenpiruista on ottanut sinussa asuntonsa? Siitähän tulisi kauniita äpäriä! — Huono ristisiitos teille!

— Kehnoa avioliittoa! — Minulle se soveltuu! — Minä seuraan kehitystäsi! —

Horner kiinnitti rillit nenälleen pengotakseen papereita.

— Vai sinä olet ryöstänyt Dubben kuolemattoman osan? —

Milada punnitsi papereita kädellään.

— Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. — Mainetodistus, tarkastuskortti, muita todistuksia, — kirjeitä, — runoja. — Löysin ne piilostaan hänen vuoteestaan. — Dubbe rukka! — Hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! —

— Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? —

Milada kohotti olkapäitään. — Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa suorittanut. — Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo rahojaan. —

— Mihin Dubbe kuoli? —

— Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! —

— Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, — ärähti Horner Miladalle. — Jos joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.

— Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, — sanoi Milada, laskien kätensä pienelle käärölle… Dubbe oli hyvästä perheestä, — englannin kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. — Hän oli silloin nuori ja kuvankaunis.

— Seis! Kohtaus nousee… rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, — valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, — kaikki ohitse, ohitse! — puuttui Horner Miladan puheeseen.

— Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, — huudahti Milada, — enkä ole saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän velvollisuuden? — Eikö se ole epäjohdonmukaista? — Selitä se seikka!

— Kysymyksesi, — sanoi Horner ivaten, — on suuri kunnia sille, joka sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.

— Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta. Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?

— Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi pykälä, — vastasi Horner leikkaavalla ivalla. — Mutta mitä sinä puhut säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton, ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi. Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö — pahaanko, ken voi sen arvostaa! — Horner pui nyrkkiään. — Meissä on vahva valta. — Jos ihmiset olisivat viisaita, — niin ne varoisivat itseään paremmin isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi. Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia! — Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. — Horner nosti etusormensa. — Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset" yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty — ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, — se on elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää, ihmisolento?

— Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, — jatkoi Milada, otsa uurteisena. — Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea. Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.

— Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, — pisti Horner.

— Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, — sanoi Milada, silmät kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän juuri tapahtuman. — Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti ottaa päällensä oman paitansa. — "Täällä ei saa käyttää omia vaatteitaan!" — Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: — Vaimo, vaiko tyttö? — Ylikätilö vastasi: — tyttö! — Lääkäri vihelsi, sanoen: — paita päähän! — Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja toista. — Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. — Yhä uudelleen hän kuvasi sen. — Ja miten lasta siellä hoidettiin. — Milada vaikeni hetken.

— Asianlaita on nimittäin tällainen. — Lapsi pannaan nukkumaan matalaan vuoteeseen lattialle. — Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi nostettu hänen rinnoilleen. — Hän häpesi sitä haluaan. — Eihän hän ollut vihitty vaimo! — Koko yön lapsi itki. — Dubbe hätääntyi lapsen tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. — Hoitajatar antoi Dubbelle vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää saada antaa lapselleen.

— Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! — Joka kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. — Ja hän säästi kuin hullu. — Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. — Ja aina sama juttu. — Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. — Meidät voi kohdata mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. — Joka pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.

Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. — Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! —

Milada jatkoi: — Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy. Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se on itsetietoinen, se rakentaa. — Me emme voi rakentaa. Me hävitämme. Meidät täytyy ensin…

— Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! — Miten korkealle ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? —

— Eivät merkitse mitään! Helvetinoppi ei ole koskaan estänyt porttolanemäntää kiskomasta saataviaan tytöiltä, eikä taivaanosuudella ole vielä koskaan saanut vuokraansa maksuun. Varma omaisuus tekee ihmisen vahvaksi. Ei pilvissä jaksa kukaan pysytellä. En ole ennen kuin nyt ymmärtänyt, että elämisen varmuus kehittää hyviä puoliamme. Jolla ei ole varmaa todellisuutta, se hukkuu. Sen sanon sinulle, Horner, minä en anna enää johdattaa itseäni! Mitä tapahtuneekaan, en antaudu tahdottomana siihen. Sen tiedän. En tahdo hukkua kuin nämä toiset! —

Horner hieroi kikattaen käsiään.

— Tämä on se paha karma! — Todella! — Mitä teet eläimellisyydellesi?

— Sen otan sarvista kiinni ja käännän tahtoni mukaan. Ja olkoon, että seuraan eläimellisiä vaistojani! Vaikka häviäisinkin, häviän vapaana. En anna itseäni tappaa kuin hirttonuoralla.

Horner lensi pystyyn. Hänen kasvonsa elivät ja vavahtivat, ja sylki räiskyi hänen suupielistään.

— Voita, tyttö — hän kirkasi. — Turhaan ei vanha Horner ole istunut lantaläjässä otusta vaanimassa. Pyhä Sontiainen on löydetty. — Se haisee… Horner astui askeleen taaemmaksi ja kumartui niin, että rasvainen hattu kosketti lattiaa. —

* * * * *

Eräänä iltapuolenpäivänä, varsin harvinaiseen aikaan saapui Horner Punataloon. — Hän tapasi Miladan konttorihuoneessa innokkaasti neuvotellen Moosmannin kanssa, joka äkkiä oli päässyt taas Millerin armolliseen suosioon.

— Tänään olemme tiedustelleet Birknerin vuoksi, — sanoi Milada, — kolme lehteä ei ole ottanut vastaan ilmoitusta, — neljä lehteä käyttää sitä uutista huomenna hyväkseen. — Kolmen päivän kuluttua on meidän talossamme liikettä. — Hei! — Ompelemme vallan ihka uusia pukuja. Katso! Kaikki muut ovat samallaiset. Birkner saa valkoisen puvun. —.

Miladan huoneessa hyppi Horner vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla.

— En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, — sinä ajattelet ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. — Sinulla on ollut uskomaton menestys — eikö totta? — Tahtoisin vaan tietää, tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran haudataan.

— Peijakas! — sanoi Milada. — En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.

— Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? — Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin, miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen, jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama ruumiisi — kaatuu — ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on ylhäisten sukujen perhehautakammio, — miten yksityisten toivo saada komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! — Se antaa elämälle voimaa ja lentoa. — Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei muuta, niin kolme kyynärää! — Jos sinulla ei ole edes se oma, ei sinun tahdollasi ole tarmoa, — sinun kunnianhimollasi ei ole uskaliaisuutta, — sinun päätelmilläsi ei ole — selkärankaa. Paras tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä… totta tosiaan, en jaksa seurata kehitystäsi, — olen väsynyt. — Milada katsahti Horneriin. — Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja levottomammat. — Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet silmäterät. — Milada tunsi tuon ilmeen.

— Sinä juopottelet taas, Horner, — sanoi hän.

Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin povitaskustaan suuren kirjekuoren.

— Siinä on, — sanoi hän pikaisesti, — ota se, — maksuvapaana ja verottomana, — sinusta tulee ihana ruumis.

Milada katsahti sanatonna Horneriin.

— Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus — minä melkein rakastaisin sinua kuolleena. — Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä, kenkään ei saa sinua enää himoita, — kellekään ei sinun tarvitse antaa hyväilyjäsi — rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi teatterimainen! — Onko tämä seikka naurettava? — Horner naksautti sormillaan.

— Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän. — Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä olemassaolosta — joka elää — toisen kuolemasta.

— Kuule tyttö, — olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää tuhaksi. — Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä vahvana kuin voittaja. — Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta mieheltä, joka lopulta on voittanut?

Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen viiksiensä päät vapisivat.

— Etkö ole kertaakaan kuvitellut, — alkoi Horner äkkiä hiljaa uudelleen puhua, — etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki — päättynyt! — Vielä näet tuon kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun, puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia, maukkaita, — ha, ha, ja sitten kerran — bum! — Kaikki on lopussa!

— Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja uudelleen syntymisestä, — huusi Horner kiivaana, — säästä minua kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta. — Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. — Sinä et kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, — peninkulmia olet kaikkonut — illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.

Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.

— Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen, tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan poveen. — Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee ja pinnistää. — Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun kuiluun. — Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa hento sielusi sieltä.

Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin puhetta.

Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen ajatusjuoksuaan.

— Eikö niin?! — Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset imeytyvät otsapintaasi. — Aamukoitto valaisee harmaan taivaan, auringonsäteet väräjöivät nenälläsi… Maitokuski ja leipäpoika saapuu… He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. — Kyökissä kuuluu iloinen ääni… Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.

Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä pesuvaatteita, — sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut sietää ajelehtimassa huonekaluillasi… Mustetta ja kyniä varastetaan huolettomasti kirjoituspöydältäsi… he huutavat ja lörpöttelevät ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat kasvojasi… mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! — Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? — Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat, kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, — koska päivällä jo kuolet?!

Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, — se ihmevoima, joka tekee meistä ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi, että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä. — Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin loppumattomaan ijankaikkisuuteen, — kuin että uskallamme siihen valmistautua… minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä porasin ja vikisin kuin pieni poika. — Ja minä olin silloin pieni poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he olisivat lastansa tulleet lohduttamaan… mutta ne vaikenivat. — Silloin muodostin oman kantani — etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: — Nautinto auttaa — sikamaisin hävyttömyys! — Ei mikään muu auta niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. — Lihan himoa, — huomaappas se, likkaseni, — pitää sinun seurata niin paljon kuin sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän. Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki hymyilee silloin… Maan paino ei meitä masenna… Kuin poikaset me makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta… Me luulemme olevamme luojia ja luomakunnan voima kuohuu meissä… Näemme uusia polvia syntyvän… Silmiimme kangastaa uusi maailma… Mutta… Poikaset jäivät yksin… Liian — yksin. — Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!… Hän nauroi käheästi… Taas vedettiin Herraa nenästä!

Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan… Hänen piirteensä olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä pursui sylkikuohua… Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.

— Mutta juuri siksi — alkoi Horner puhua uudelleen — on minut potkittu pois sakista… Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin läheltä… Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni… Minä kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa… Lopputulos on siis seuraava:

Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, — sanoi hän ja piirsi kädellään suuren kaaren — olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä… Minua ei mikään enää hämmästytä… Elämä on minusta sangen mukava laitos. — Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.

Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan kuulijainsa puoleen, sanoen:

— Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle raadollenne, — ja sitte Horner kumartui syvään, — muistaen, että pian on pääsiäislahjain aika, — olen rohjennut — hän kumarsi taas — lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.

Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.

— Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner. Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:

Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas, neljä paksua kynttilää! — Minä olen ne itse valikoinnut… Ja pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi… Jos ei muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain olevinaan… Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja haudalle tuhlata.

— Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! — Arkku — on keskipituinen, se sinulle on parahiksi… Ihmiset laittavat arkun viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen suurenee!

Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo…

— Kuuleppas sinä olet kiittämätön. — Minä olen hommannut sinulle paikan, jotta voisit kuolla missä tahdot ja milloin tahdot. — Enkö ole tehnyt silloin hyvin? Etkö nyt voi olla rauhallinen varmasta tulevaisuudestasi? Eikö tästä lähtien kaikki, mikä ympärilläsi tapahtuu, ole roskan arvoinen? Mitä sinulla on enää surtavaa, pelättävää? Nyt voit asettaa elämäsi ihanteelliselle kannalle. — Minä en huolehdi enää tulevaisuudestasi.

— Noh, mutta toivotko kaikin tavoin kuolemaani?

Horner räjähti:

— Tyhmä hanhi! Kaikki ovet ovat sinulle auki. Nyt voit vasta alkaa elää! — Vasta silloin, kun ihminen on voittanut kuolemanpelon, niin perinpohjin, että sitä voi kohdella veljenään, silloin vasta voi nauttia vapaasti elämästä! Nyt voit toimia! Tee mitä haluat, heitä hiiteen Punatalon emäntä, rupea siveyssaarnaajaksi, ompelijattareksi tahi markkinoiden nuorallatanssijaksi! Osta itsellesi kolme uutta paitaa ja ryhdy pitämään omaa tyttöliikettä, yhdentekevää! Nyt on sinulla onnen lipas kädessä. — Avaa se! —

Horner työnsi Miladalle kirjekuoren suljettuna.

— Sulje visusti laatikkoon säädyllinen hautausmahdollisuus — ota se!

Vastaamatta kiihtyneelle miehelle otti Milada sen sulkien laatikkoonsa…

Horner sytytti Virginiasikarin.

— Onko siinä luettelonumero?

— Tietysti! Se on pantu kirjoihin. — Osaston nimi, ryhmä, rivi ja hauta on tarkkaan merkitty! Voit mennä katsomaan paikkaasi, — jatkoi Horner suopeana. — Se on kaunis! Ei ole paljon hautoja läheisyydessä. Hautuumaan kolkka on juuri täytetty. Ilma on siellä erinomaisen puhdas. — Kolmannen luokan multa oli minusta liian huono. — — Se on ihan aidan vieressä, ihmiset ovat sinne mätätyt kuin sillit tynnyriin. Se on roskakansan kohtalo. — On!

Sikari letkui Hornerin suunpielessä. — Hänen kasvonsa lopsahtivat väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.

Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät, kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui…

— Ja, ja, — kaikki on hyvin, — usko minua! — sammalsi hän. — Kaikki on turhuus ja — hengen vaiva…

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma hautansa.

Musta, mykkä maa vartoi häntä. — Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa, hänen ainoa varma tulevaisuutensa. — Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti tämän nyt vasta? — Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se teki hänen uurteiset kasvonsa — hyvän — ja nuorekkaan näköisiksi.

— Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, — elää, elää! — Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. — Ja lopuksi — — — Milada kierrähti korollaan virkkaen: