PYHÄ SONTIAINEN (continued 6)

— Ole vaiti, — sanoi Milada torjuten, — tehden kyllästyneen konemaisen liikkeen ovelle päin.

Horner otti häntä pyytäen hameesta kiinni. — Kuule, — sihisi hän kasvot tuskasta vääntyneinä, — elä pane toimeen kohtauksia minulle! — Älä panettele minua selän takana. — Olen sairas mies! — Sellainen mielenliikutus voisi viedä minulta hengen. — Puhu mitä haluat, — sovi hänen kanssaan, — pakene, vaan älä lausu sanaakaan minusta! — Jos näet minut vielä kerran täällä, saat sylkeä minua vasten naamaa! — Kuuletko? — Sylkeä saat vasten läsiä! Sylje…

Milada seisoi suorana katsahtaen noihin kouristuneisiin kasvoihin. —

— Häntä pidin miehekkäänä miehenä, — ajatteli hän itsekseen, — jonka piti auttaa minuakin. — Hän siveli kädellä otsaansa…

— Kyllä, kyllä minä menen. — Anna minulle ensin kunniasana, että pidät suusi visusti kiinni! — Kas niin. — Olen ollut liian vanhuuden höperö, olen lörpötellyt liikaa. — Jaa, jaa… Siis hyvästi! Horner otti hattunsa ja painaen sen päähänsä hiipi hän ovesta ulos…

Milada antoi kuin kivettyneenä tarjotun kätensä vaipua alas.

— Sitä en sentään voinut aavistaa! — Olen pitänyt häntä rohkeana ihmisenä… Pidin häntä sellaisena miehenä, joka voisi elämänsä uhrata aatteensa puolesta… joka voisi periaatteensa puolesta kuollakin. — Kaikki oli valhetta! — Kaikki oli mielikuvitusta! — — Enkö koskaan opi tuntemaan totuutta? — — Kaikki on toisin, kuin mitä aivoni kuvittelevat… Elänkö alituisesti erehdyksissä?

Ja Gustin sanat kaikuivat hänen korviinsa: — Laskemalla paarman Hornerin päälle, saimme me poikaviikarit hänet juoksemaan pitkin luokkahuonetta. Täällä porttolassa hän kai näyttelee suurta herraa, — se on hänen tapaistaan, tuon hulikaanin.

Koululapset ymmärsivät paremmin, mikä Horner oli, kuin hän, Milada! — Milada oli pitänyt Horneria vapahtajanaan. — Hän painoi miettien otsansa ikkunaan… Pitikö hänet hylätä kaikki, minkä Horner oli opettanut?… Pitikö hänen vaipua takaisin lapsuutensa aikaiseen onttoon, hyödyttömään, tahdottomaan epätoivoon? Hän tunsi sen yksinäisyystunteen rautaisen renkaan itseään pusertavan, joka yhä tiukemmin oli häntä kiristävä hänen loppuijällään.

Helluntaipyhät olivat keväisen ihanat ja juhlalliset. Ne olivat kevään riemupitoja. Lauantaina sitä ennen tuli postissa näköalakortti vuoristosta. — Kortissa oli kaksi allekirjoitusta: Gust ja Joszi. — Gust oli vielä kirjoittanut siihen kepeät, lennokkaat sanat: ihanaa, ihanaa on elää täällä! —

Milada tutki värikästä kuvaa. Siinä oli lumihuippuisia alppeja, pieniä, sinne tänne sirotettuja taloja vihreillä rinteillä ja valkovaahtoisia, kiemurtelevia puroja… Mutta hänen mielikuvituksensa liikkui laimeasti ja vastenmielisesti.

Elämä ei ollut aina sellaista.

Päivällisen aikana ryntäsi Bine tummanpunaisena ja mieli kuohuksissa Miladan huoneeseen:

— Milada, — huusi hän, — antaako hän — minulle lupaa matkustaa päiväksi kotiin? — Vaan päiväksi, — ja sen jätän sisään, mitä se tuottaa liikkeelle vahinkoa. — Katso, minä olen saanut tietää, että Cyrill tulee kotiin juhliksi.

— Hänkö kirjoittaa sen sinulle?

— Ei, vaan Toni Stadler. — Toni on toverini. — Toni kirjoittaa, — katso, — että kylässä pidetään suuri juhla tanssineen ja että Cyrilliä odotetaan kotiin vierailemaan… Minun täytyy lähteä kotiin. Kuule, — Milada, — minä annan sinulle mitä vaan, jos laitat, että pääsen lomalle.

— Minäkö kieltäisin sinulta sen? — En suinkaan. Milada otti kirjeen käteensä, lukien sen kertaseen läpi. Olisiko oikein häiritä Binen lapsellista iloa epäilyksenviittauksilla? — Kuuleppas, — miks'eivät omaisesi kirjoita sinulle?

— He kai luulevat, että kun olin kotona pääsiäiseksi, — niin ei akka täältä nyt laske minua. — Eivätkä he tahdo herättää minussa kaipuuta. Mutta kun tulen näin odottamatta, — aatteles, miten ne jäävät suu selällään seisomaan…

— Minä ilmoitan asian Millerille… Huomennako tahdot lähteä?

— Illalla palaan ja… Sano akalle, että äitini on sairas… Hänestä valehtelen mielelläni vaikka mitä.

Odottamatta myöntävää vastausta, jonka Milada sai vasta kovan taistelun jälkeen Milleriltä, oli Bine jo pannut täynnään intoa ja toivoa matkatarpeensa kuntoon. — Hän järjesti ne pieneen käsilaukkuun, — johon hän sijoitti — punasilkkisen — kotipukunsa, ja äskeisin suureksi läjäksi kasaantuneet käsityönsä.

Yö, niinkuin aina pyhien aattoina, oli Punatalossa meluisa ja äänekäs.

St. Pöltenin leski, jonka Ascher oli sinne välittänyt, oli myös ollut osallisena. Leski oli lyhyt, vaalea, pyöreähkö nainen, hänellä oli helmikirkkaat silmät ja helmeilevä naurutapa. Hän jutteli kovin, ja nauroi väliin niin heleästi, että se kuului yli koko salin, niin että Miller jo mulautti häneen sangen kärttyisänä, antaen selviä viittauksia, että tuo meno häntä suututti. Miller ei pitänyt siitä, että miesten ja naisten seurustelu rajoittui vaan turhanpäiväiseen hakkailuun ja että yhdessä olon tuottava ja todellinen tarkoitus unohtui tyhjään juttelemisen ja hauskuuden tähden. Tämän huonon tavan oli leski tuonut mukaansa säännöllisemmistä piireistä.

Muuten herra Albrechtkin oli samana iltana salissa ja lesken olisi pitänyt olla hänen käytettävänään, jotta hän olisi saatu poistumaan ja toinen sijaan. Herra Albrecht oli kenkäkaupan omistaja ja Goldscheiderin entisiä avustajia. — Millerille hän suostui hommaamaan vaan kenkiä, — sillä herra Albrechtin mielestä ei Millerille kannattanut hankkia "muuta tavaraa", hän ei sitä käsittänyt. Herra Albrecht oli vastenmielinen vieras, hän ei koskaan maksanut rahassa, eikä antanut edes juomarahoja. Hän vaati, että kaikki hänen kulunsa suoritettaisiin kengillä. Miller ei voinut häntä sietää. Hän olisi mielellään lyhentänyt herra Albrechtin käynnin Punatalossa välttämättömimpiin minuutteihin ja sitte nähnyt hänen häviävän. Herra Albrechtin karkeat, punaset kädet, kömpelöt liikkeet, ja pystysuora tulenvärinen tukka ei kohottanut ympäristön mainetta. Miller ei voinut sietää hänen pitkiä selityksiään ja sammaltavaa puhetapaansa. Eikä leski voinut häntä sietää. Hän koetti mitä epätoivoisimmalla tavalla livistää hänen seurastaan. Kaksi kertaa viikossa leski pääsi tulemaan St. Pöltenistä kaupunkiin, ja joka kerta oli tuo suutarinroikale talossa yrittäen häntä hellästi hyväillä.

— Hän olisi onnellinen, selitti tämä leskelle, jos pääsisi no-no-ll-osta Ka-ka-karlastaan.

— Jo-jos ke-ken-k-känne ah-dis-ta-vat, sa-no-kaa v-vaan Mi-millerille… Mutta mi-mi-tä mi-minä sa-saan siitä — sammalsi suutari nauraen typerästi…

Leski muuten saavutti huomiota herättävän aseman. Hänen porvarillinen menneisyytensä, josta hän aina räkätti kuin räkättirastas, tuotti hänelle kunnioitusta.

Sali tyhjentyi vasta silloin, kun idän koin kirkkaat juovat välähtäen laajenivat kuin avoimet sädekimput.

Kevätjuhlallisina alkoivat helluntaipyhät. Aamu oli raikas. Päällystakkeihinsa kääriytyneet olennot jättivät Punatalon rientäen katuja pitkin kotiin. Valo toisensa jälkeen sammui yön huvittelupaikkojen ikkunoista.

Puoli kuudelta Bine läksi talosta. Hänen kasvonsa hukkuivat suuren sulkahatun varjoon. Se käsi, jonka hän antoi Miladalle jäähyväiseksi, oli kylmä, ja se vapisi.

— Iloitsen äärettömästi, kuiskasi hän.

— Tule täsmällisesti takaisin, sanoi Milada seisoen ulko-ovessa, sinähän tiedät, miten tärkeää se on.

— Tiedän, tiedän, sanoi Bine lentäen pois…

Milada oli väsynyt ja loppuun ajettu. Jo varhaisesta aamusta oli hän saanut kuunnella Millerin haukkumisia ja valitusvirsiä, — täytyen tyttöjen suhteen tyynnyttää, sovittaa ja tehdä muistutuksia… Heti, kun jokin herrasvieras poistui talosta, piti Miladan juosta tytön huoneeseen vaatimaan taloon kuuluvaa maksu-osuutta, urkkien, jättikö vieras juomarahoja yli luvallisen määrän… Ja lopuksi hän tunsi aina selässään urkkijan ja saiturin silmät, jotka vaanivat, ottiko hän muka itselleen talon rahoja.

Auttaen portinvahdinrouvaa sekaisin olevan salin ensi ruokkomisella, tuli hänen mieleensä kohtaus Hornerin kanssa kaikkine likaisine vastenmielisine pikkuseikkoineen. Selvemmin kuin koskaan Milada oivalsi, että Hornerilta ei ollut enää mitään elämää pysyttelevää toivottavana.

— Mihin mies pystyi, sen hän oli kokenut. Horner oli kuitti, — nyt hänessä kyti vain viha ja pelko.

Hän pelkäsi, — Milada näki hänen sielunsa köykäisyyden, hän osasi vaan vihata sitä, joka oli vahvempi ja tunnerikkaampi kuin hän. — Hän vihasi sitä, joka oli häntä nuorempi ja elinvoimaisempi! —

Milada aukasi salin ikkunan. Aamuvalo virtasi huoneeseen, se lävisti kuin tulikeihäillä sen harmaan paksun yöhöyrykerroksen.

— Äläkä anna Hornerin sekoittaa katsantokantaasi. Kulje suoraan tietäsi! — Onni on tunteista yksinkertaisin.

Niin oli Goldscheider hänelle puhunut. Silloin oli Milada uskonut mailmanparantajan tehtäväänsä, Horneriin, tulevaisuuteensa. Toinen toisensa perään olivat nuo uskonnontunteet lauhtuneet, hälvenneet. Kuin tähdet auringon noustessa taivaanrannalle ne hävisivät — totuuden valossa!…

Milada lähetti portinvahdinrouvan nukkumaan. Kotvasen hän kuuli tuon naisen raskasten kompuroivien askelten äänen käytävissä. Hän kuuli ovien aukenevan ja sulkeutuvan. Sitten vallitsi talossa syvä hiljaisuus. — Kaikki nukkuvat, ajatteli Milada, — ihmiset ovat väsyneet, siksi he nukkuvat. Minä yksin talossa valvon. Ja kun tuo viimeinen ajatus välähti Miladan sielussa, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi tuolla tosi-asialla syvempi merkitys, kuin mitä sille ensi hetkellä osasi antaa… Nukkua! — Niin kaikki muut nukkuivat vapautuen unen hämärässä elämän kirjavasta, kuvarikkaasta vaihtosarjasta. Sielun komerot olivat suljetut, todellisuuden portti oli kiinni ja unettaren kepeät sormet olivat painaneet silmäluomet umpeen. — Hämärä on rauhoittava, nukkuminen ja uni on hyväteko, älkää herättäkö onnettomia ihmislapsia nukkuessaan. Uni on heidän ainoa onnensa. — Mutta Milada oli katsonut aurinkoon. Sen vahva loimu oli tunkeutunut hänen silmiinsä, sen valo oli viiltänyt hänen sisimpänsä läpi, niin että kaikki, mikä hänessä oli tomuista ja valoarkaa nyt kimmahti ja siroontui tuhansiin hiukkasiin.

Hänen tietoisuutensa irroitti hänet ympäristön teennäisyydestä. Hän tunsi kaikki metkut ja ansat, ja sen raa'an häikäilemättömyyden, jota kapitalistiset yrittelijät käyttivät vaanien uhrejaan, jotka he pyydystivät taitavaan apajaan johtaakseen heidät sitte turmioon. Hän tunsi tällä liikealalla vallitsevan riistojärjestelmän, jolta mikään esivalta ei suojellut uhreja, hän oli selvillä siitä laittomasta, kaikkien yhteiskunnallisten säädösten ulkopuolella olevasta asemasta, johon ammattiportto on sysätty sivistysmaissa, missä hän saa kärsiä väkivaltaa niin omaisuuteensa, kuin vapauteensa ja ruumiinsa terveyteen nähden.

Milada tunsi rouva Zimmermannin laitoksen, missä tytöt pidettiin kuin vankeina, — kotona niitten täytyi olla puoli alastomina, sillä emäntä pelkäsi niitten puettuina pakenevan. Poliisien tarkastuksetkin suoritettiin siinä laitoksessa koko kadulla kuuluisalla tavalla. Koko toimituksen aikana täytyi tyttöjen olla poliisien käytettävinä. Kauneimpien oli pakko ihka-alastomina kulkea herrojen perästä konjakkipullo kädessä. Milada tiesi, että sellaiset tytöt, jotka eivät voineet eivätkä enää jaksaneet miellyttää, lähetettiin läpi yöpimeyden tuntemattomuutta kohden, hän muisti sen salaperäisyyden, jolla koskemattomat tytöt kiedottiin, hänen mieleensä tulivat ne juonet, millä naisten neitsyeellisyys revittiin rikki, kaiken hän tunsi kylläkseen, — aivan tympääntymiseen, inhoon asti, kunnes hänen tunteensa olivat tylsistyneet jokapäiväisen tottumuksen voimasta. Siksi hän ei jaksanut enää itkeä, ei mitään onnea toivoa. — Ei mikään hymy poistanut sitä tuskaa, ei mitkään sanat parantaneet niitä haavoja, ei mikään pelastuksen pilkka valaissut sitä surkeutta, mihin hän ja hänen kurjuustoverinsa olivat vajonneet.

Milada astui ikkunan luo, hänen katseensa painui häikäistymättä hehkuvaan päivän silmään. — Hän puhui auringolle. — — Kuin rautaisilla pihteillä kuristaa minut kurjuus, — sanoi hän, — en voi liikahtaa. En jaksa hengittää tässä ilmapiirissä. — — Tahdon auttaa, tahdon kumota…

— Elän, hoidan taloutta, johdan tätä taloa vanhaan tapaan… Kohoan hitaasti täältä, mutta kuljen raatojen yli… En tahdo enää sitä tehdä… En tahdo… toisti hän ajatuksissaan vihaisena.

— Mitä sinä tuntisit aurinko ollessasi loppuun palanut, tyhjä ja autio, ollessasi musta möhkäle, jossa ei olisi valoa, eikä lämpöä elvyttääksesi mailmaa, helliäksesi ihmisiä?… Sinun täytyisi… Olisit pakotettu… Halu rakastaa olisi jäänyt kuolleeseen sydämeesi, siksi sinun täytyisi itkeä…

Aamuilman viileyden läpi tunkeutui lämmin valoaalto, — se hyväili Miladan kasvoja, se hiipi jäykiksi pusertuneille nyrkeille, jotka painuivat ikkunalautaa vastaan, se aukasi ne kääntäen loistollaan käsipohjat lempeinä aukenemaan. —

Ja tässä hiljaisuudessa kuului kuin ääni: — Lapsellinen olet… Jos sydämesi olisi kuollut, eihän se voisi enää lemmestä värähdellä… Loppuun palanut aurinko kuolee mailmansa kera… Ei ihminen voi kuoltuaan mitään tuntea… Lempi, lempi on elämän ikuinen tunnusmerkki. Sillä, joka lempii, on itsessään myös lemmen voima, sillä on valo omassa itsessään, jota ei mikään voi sammuttaa. Sillä on lämmin sana, avulias käsi ja pelastava keino kaikille. — Sillä on auttajansa. — Myös sinulla on se, Milada…

Milada poistui hitaasti ikkunasta. Oliko hänelläkin apu tarjolla?… Vastakohtana kaikkiin sanoihin, mielikuviin ja periaatteisiin, jotka olivat tehneet hänestä selvänäköisen ja toivottoman ihmisen, joka ennen oli hurmaantunut ja häikäistynyt ihanteista, voisiko olla mahdollista muuttaa tosi-asioita, luoda uusia tositapauksia? Se ajatus oli suurenmoinen täyttäen Miladan sielun ihmeen kauhistuksella. Pitikö hänen ryhtyä sellaiseen tehtävään, toimien, työskennellen? Onnellisena ja innokkaana kuin leikkivä lapsi rupesi hän seulomaan muistojaan, määritellen tosi-asioita ja perustuen pikkuseikkoihin. Hän muisteli kaikenlaisia eri tapahtumia, kokonaisen joukon tosi-oloja, jotka miellyttävinä hänen sielussaan kumpuivat heittäen painon sen yltä pois. Milada huomasi, että usein oli jo niin tapahtunut, kuin hän oli halunnut, aika aijottain oli hän jo voinut omin voimin toimia, väliin oli teko auttanut, epätoivoisille oli hänen tarmokas asiaanryhtymisensä pelastustien raivannut. —

Hän muisti Dubben, Fannin, Kamillan sekä useita muita kodittomia vieraita tyttöjä, joille hän oli hankkinut hetken levon; hänen oli onnistunut taitavalla tempulla nostaa ne sisällisen epätoivon kurimon kuilun yli. Hän ei ollut antanut heidän nähdä rappiotilaansa, toivottomuuttaan. Hän osotti, että heillä oli silmät, silloin kun toiset vaelsivat pimeydessä, että heillä oli toki ruokaa, kun vielä onnettomammat näkivät nälkää, että he saivat toki elää, silloin kun toiset olivat maan mullassa. Siksi hän saattoi aina ylläpitää tytöissä kipinän rohkeutta. Aurinko ei ihmisessä sammu, niinkauan kuin ihminen hengittää! — Mitä tämä kaikki oli?

Se äkkinäinen onnentunne, joka äsken oli vallannut Miladan mielen, kuoli, synkkiä varjoja ilmestyi hänen silmiinsä. Mitä merkitsi yksilön lankeemus, yksilön kohoamien? Mitä maksoi Gisin usko, Fannin kepeämielinen hymy kaikkien yhteisen kauhean, rajattoman kurjuuden rinnalla? Tuhansia huokaa sorron ikeen alla, kirouksen painamina. Kuka saa mailman huokaukset vaikenemaan, kuka rakentaa ihmisille sillan yli rannattoman kärsimysten rämeen? Ettekö voi antaa siihen vastausta te mailman viisaat? Teidän vaiti-olonne tappaa meidät kaikki, kaikki! — Milada kohotti käsivartensa kurottaen ne heräävän kaupungin yli, jonka katoilla elämän ensi haaverikas hymy helmeili.

— Mitä te muut tiedätte meidän elämästämme? Mitä te rouvat ymmärrätte, kun kokootte hameenne helmat kohdatessanne meidät, jotta ette saastuisi meidän kosketuksestamme… Ja mitä te käsitätte, te miehet, jotka yöksi tulette luoksemme kärsien meitä vaan silloin, kun poskemme ovat punaisiksi maalatut ja kun me jaksamme teille hymyillä? Te nautitte ruumiimme lämmöstä, meidän ilakoimisemme vapauttaa teidät elämän painavista huolista, mutta kun olette saaneet halunne tyydyttää, paiskaatte kylminä oven jälkeenne kiinni ja pakenette.

Te miehet, te ette tahdo nähdä, miten me naiset teidän tähtenne vanhenemme, miten me kuihdumme, miten sairas ruumiimme meitä kiduttaa, miten sielumme eläimellistyy, koska olemassaolomme on mennyt sirpaleiksi elämän joutavassa sirinässä ja särinässä, koska meitä kauhistuttavat menneisyyden muistot ja tulevaisuuden musta hauta.

Kenellä teistä on sydän koputtaa päivänvalossa huoneemme ovelle, aukaistakseen suljetun sielumme komeron kysymällä: Miten sinä himojemme orja, päivisin elät? —

Milada hengitti syvään. Sillä miehellä täytyi olla luja tahto, hänen täytyi olla voimakas ja iloinen kuin kevät, joka puhaltaa piiloon syksyiset mädänneet lehdet ja herättää eloon kaiken sen, jossa elämisen mahdollisuuden tuike on. — Sen tahdon täytyi ilmestyä. — Mies oli tuleva! — Hän nousisi ja sanoisi: Tulkaa, ja seuratkaa minua!

Milada istui avoimen ikkunan ääressä taaksepäin nojautuneena verhoten punasilla uutimilla paljaat käsivartensa. Auringon loimu nousi korkealle leiskuen ja värähtäen. Mitä tämä oli? Milada aukasi silmänsä selkoselälleen.

Eikö joku ilmestynyt hänen silmiinsä? — Eikö jokin olento lausunut noita sanoja? —

— Tulkaa ja seuratkaa minua!… Ken hän oli? — Gust? Hänkö se oli? Gust!

Milada näki orpolastenkodin kuin unessa. Sen harmaalla seinällä riippui ruma, verinen, raihnas mies. Kädessään hän piti sydäntä, joka liekehti.

Hiljaa oli kaikki, hiljaa. Rouva Celestine puhui Vapahtajasta, Jeesus Nazarealaisesta, joka kuoli ristinpuussa.

Gust oli kaunis, Gust oli onnellinen, Gust oli elävä ihminen.

Milada hymyili hellästi nukkuen rauhallisesti…

Kun hän heräsi, valoi aurinko häikäisevän lieskansa huoneen joka soppeen. Sisäkkö tomutti ja puhdisti huonetta huutaen heräävälle.

— Tänään on vasta oikea helluntai-aamu, eikö totta, neiti Milada! —

* * * * *

Kaikki oli hiljaa helluntaisunnuntaina. Miller oli antanut perään Miladan hartaille pyynnöille saada hommata tytöille muuan aitio käytettäväksi sirkuksessa tänä pyhänä. Kaksissa vuokra-ajuriajopeleissä olivat neidit lähteneet matkalle pirteinä ja toimintahaluisina. Tätä ei voitu odottaa vanhalta "kitupiikiltä."

Putzi vaan nyrpisti nenäänsä väittäen, että missä hän ennen oli ollut, siellä annettiin pilettejä iltanäytäntöön eikä tuollaisiin helppohintaisiin, johon eivät ottaneet osaa muut kuin lapset ja korkeintaan ylioppilaat. Kaikki oli täällä ala-arvoisempaa. Tämä ei estänyt Putzia ottamasta päällensä, mitä hänellä koreinta oli. Päähänsä hän pani niin laajan sulkahatun, että se herätti toisissa kateutta ja sai Gisin huomauttamaan:

— Hävettää lähteä tuollaisen seurassa. On puettu kuin mikäkin komeljantska. —

Milada jäi Karlan kanssa kotiin. Myös Pöltenin leski pikku Rosinan kanssa oli talossa, niin että sitä ei voitu sanoa "orpotaloksi", niinkuin Miller pelkäsi.

Rosina soitti pianoa, leski kaiveli käsilaukkunsa tuntemattomasta syvyydestä makeisia. Karla nukkui huoneessaan. — Rukouskirja rinnalla hän oli uinahtanut ja kauniissa, hiukan pullistuneissa kasvoissa näkyi syviä kyyneljuovia poskimaalissa.

Milada istui huoneessaan antaen ajatustensa lentää etäisyyteen — Rosinan takoessa yksitoikkoista säveltä pianolla. Milada muisti vaalean Kamillan miettien, lähettikö tuo yhä joka kuukausi rahaa sveitsiläiseen nunnaluostariin.

Milada muisti Bineä, — joka nyt kai istui omaistensa seurassa Cyrillin vieressä kunniapaikalla — onnellisena ja ylpeänä. Ja Arrigazzin komean kauneuden ohella, joka nyt kai kuihtui Abbaziassa, johon hän muutama päivä sitten oli viety, näki Milada Fanchonin kapeat kasvot, sellaisina jommoisina hän oli ne nähnyt sairaalan punatäplikkäällä päänaluksella, missä Fanchon katseli häntä silmillä, jotka pelokkaina ja vihamielisinä olivat kummallisen kellertävän hehkuvat. Fanchon oli kovin kipeä, mutta hoitajatar sanoi:

— Kyllä se raato vielä haluaisi jatkaa entistä elämäänsä.

Milada vei Fannille hedelmiä ja suklaata, mutta vastoin tapaansa ei tämä niihin katsahtanutkaan, vaan kuiskasi itkun vääntämine kasvoineen:

— Harmittaa, — harmittaa. —

— Oletko vihainen minullekin.

— Harmittaa, toisti sairas itsepäisesti hampaitaan kiristäen, — sen järkevämpää sanaa ei saanut hänen suustaan, helluntai-auringon valaistessa hänen kalpeita sormiaan…

Milada ajatteli: — Sinua suututtavat kaikki ne ihmiset, jotka helluntaina iloitsevat ja nauravat silloin, kun sinun silmissäsi on vaan suruni katkeria kyyneleitä… Sinua suututtavat ne onnelliset ja terveet, jotka eivät viru sairasvuoteilla toivottomina ja hyljättyinä, sen uskon Fanni raukka…

Sitten hän karkoitti nuo ikävät kuvat mielestään ja ilman ylimenoa, kuumeen kiireellä, ilmeni hänen silmiinsä Gustin kuva… Aivan sulautuneena sisäisiin tunnelmiin, kuunteli hän vaan Gustin äänen sointua, näki Gustin katseen tyyneenä vaipuvan omaansa, tunsi hänen ruumiinsa tuoksun niin voimakkaasti, että hän sävähti.

— Tiedättekö, — lakki toisessa, pullo toisessa kädessä tervehdin minä luontoa korkeimmalla vuoren jyrkänteellä.

Sellainen mies oli Gust, niin nuori, aina ryhtyen toimeen nauravin silmin. — Se oli sen toisen maailman ilmiö, sen maailman lihaa ja verta, joka tahtoo elää kouraisten itselleen onnea ja nautintoa…

Kadun kirkkaan näköalan tummensi äkkiä varjo. Vastaisella puolella seisoi Horner viuhtoen mukuraisella kepillään ilmassa.

Milada tervehti mennen alas avaamaan. Horner katseli häntä kysyväisenä korkealle kaareutuneitten kulmakarvojensa alta, mutta kun Miladan kasvojen ilme oli tyyni, jopa iloinenkin, astui Horner pari sanaa mutistuaan taloon.

— Nämät pyhäpäivät, — ärähti hän, — saavat ihmisen pahemmin kuin muut pois suunniltaan. — Jos ei niitä olisi, voisi helposti kuvitella olevansa kuollut… Yht'äkkiä valkenee punasenheleä päivä, joka pistää sisimpääsi. Siivoojatar nousee kello kahdeksalta, sen sijasta, että hän arkeoina on jo kuudelta valveilla. Siksi jäävät vaatteesi korjaamatta… Kellot kilisevät, naapurisi vonkuvat: Oi suven suloisuutta. — — Hyi saakeli, koko talo haisee kärynneelle rasvalle. Teeppäs, mitä haluat, sinunkin silmiisi pistää tuo punainen auringon valo. Yht'äkkiä huomaat kaikki… Näet takkisi ruokapilkut… kenkäsi ruskeuden… vuosien tomun ja lian vilttihatussasi.

Horner tuijotti synkkänä vanhaan hattuunsa kiertäen sitä…

— Joka nurkassa ja käänteessä törmäät yhteen maailman kanssa, tapaat kanssaihmisiäsi, pää-asiallisia ja todellisia olosuhteita. Lyhyeen sanottu, sinä huomaat, että sinun täytyy elää. On rakkaan kristikunnan juhlapäivä! Minusta tuntuu, kuin se olisi pystynenäisen Liisun kireäksi palmikoitu, rasvainen, räikeän sinisillä nauhoilla kiedottu lyhyt sunnuntailetti. Minä istun siinä kuin täi tervassa kiukutellen. — Horner läimähytti kepillään.

— Niin Horner, yhdyselämä ihmisten kanssa on joltisen vaikea taide.

— — — Ei teidän kanssanne eläminen, — sanoi hän, — siksi se vetää minua aina säärestä tänne teidän luoksenne… Täällä on arkitunnelma ainainen. Horner istahti mukavaan asemaan sytyttäen sikarinsa…

Näin oli kaikki hyvin… Kaikki heidän väliset kinansa olivat unohdetut.

Ja naurettavaa olisi riidellä tuollaisen poikaklopin tähden — hänen, — hänen! Hänhän, Horner, oli tehnyt Miladan siksi, — minä hän tuossa oli ja eli…

— Sanon sinulle, likka, ja seuraa sinä minun neuvojani… sillä mitä enemmän olet vapaa aatteista ja tahdonpurkauksista, sen korkeammalle sinun sisäinen olemuksesi sinut nostattaa. Sinä voit vaan tahdollasi saavuttaa pikkuseikkoja, sinun aineesi etsii maalinsa. — Sinun pitää elää alkuheilurin voimalla ja tarkkuudella, pitää syntymistäsi sen ensi heilumisen alkuna, ei tarvita muuta ponnistusta. Sinä kuulet elämänvaellukseni hienoimman sykähdyksen. Annan sen sinulle. — Horner puhui juhlallisesti ja liioitellen kun aina, jolloin hän oli luonnoton yrittäen saavuttaa puheellaan määrättyä päätelmää.

— Sanon sinulle enemmän. Ihmiselämä on kuin pullo jaloa nestettä, joka valetaan lika-astiaan. — Ken tuntee tuosta harmaasta ropakosta juoman jumaluuden? — Lokaviemäri sen pian nielee ja hajottaa sen satoihin pieniin ripsuihin. Sen alku-aines häviää, sen tuoksu katoaa… Sen voima hälvenee. Niin, niin. Niin, niin. — Horner haukotteli pyyhkäisten kätensä yläpuolella suunsa…

— Mitä ovat meidän periaatteemme, meidän kiihkoilumme, meidän tahtomme mielenosotukset, meidän suurtekomme muuta kuin värillisiä kuplia, jotka kohoavat olemassa olomme likakuilun yli rikkoutuen ensi kosketuksesta. Ulkopuolella omaa näköpiiriämme ne menettävät merkityksensä, tarkoituksensa — myös — sen että me näkisimme ne enää. Vielä merkillisempää on, ett'emme tiedä niistä enää mitään. Se on joka yksilöllisen onnen petollisuus ja naurettavaisuus.

Milada oli taas palannut entiseen asemaansa ikkunan ääreen, jahka oli tuonut Hornerille virvokejuoman. Puoleksi hän kuunteli Hornerin sanoja, puoleksi hän yhdisti ne omaan ajatusjuoksuunsa.

— Tuo viisaustiede ja Fanchonin vihaiset kyyneleet, Rosinan yksitoikkoinen soitto ja Arrigazzin lemuavien silkkivaatteiden kahiseminen, — kummallista, — ajatteli hän, — kaikki tuo on samaa alkujuurta, on läheisessä yhteydessä, on samaa vivahdusta, levittää saman voimattoman makean tunnelman. Jokainen näistä ilmiöistä näyttää ensi katseella erilaisilta, ja kuitenkin tunnen tässä silmänräpäyksessä — melkein ruumiissani — että ne kuuluvat kaikki yhteen.

Horner puhui yhä yrittäen aina temmata Miladan mukaansa, vallata hänen mielensä. Hänen puheensa tuli yhä teennäisemmän yleväksi. Häntä ärsytti tuo tumma vaikeneva olento, jota jo ympäröi myöhäisen iltapäivän hämärä.

— — — Aurinkoinen lepohetki, — — korkeat vuoret, — — Gust, — — naisia, jotka nauravat. Milada kouristi kätensä. He kuuluivat yhteen. Hän muisti iltapäivät Meijerissä, jossa hän näki nuo naiset kasvoista kasvoihin. Joku noista oli kai Gustin oma. Varmasti löytyi tyttö, jolle hän kirjoitti pitkiä kirjeitä matkoiltaan, jolle hän uskoi sen kauneuden riemun, jonka hän tunsi, jonka käteen hän tarttui tällaisena hämäränhetkenä, jolloin saapuva ilta vaippaa kaikki esineet, kaikki mielet viehkeänharmaaseen verkkoonsa. Ah! Katkera huuto kaikui Miladan huulilta.

Hän pudisti päätään… Pois, pois…

Horner jatkoi puhettaan… Rosinan soitto mateli kuin uninen käärme kantojen ja risujen lomitse.

Se sai ajan kuin seisomaan… Tämä iltapäivä tuntui ijankaikkiselta… Eivätkö muutkaan jo palaa?… Milada pusersi huulensa lujasti yhteen…

Horner kurotti peukalonsa häntä kohden. — Sinulle, juuri sinulle sanon, sinun kuolinkamppailusi on oleva pitkällöinen. Sinä olet liian sitkeä.

Ikkunasta kuului Miladan ääni vastaukseksi. — Erehdyt, minä kuolen kerran helposti, koska lisäksi kuolen mielelläni. Minä olen silloin niin väsynyt.

Milada läheni Horneria nojautuen pöytään.

— Luulen joka ihmisen saaneen luonnosta voimaosuutensa, jonka hänen pitää työhön käyttää. Jokainen välttämättömään toimintaan — — —

— Puhu asiaa, asiaa! Äläkä nypi ajatuksiasi, kuin vuohi ruohoa, haukkui Horner, joka ei koskaan jaksanut kuulla toisen puhetta.

— Katso, jos jokin vaikea teko on suoritettava, niin siihen ryhtyy punnitsematta, muistamatta vastuksia ja vaikeuksia, vaan muistaen päämaalia. Katso, silloin meillä on voimia aikeemme toteuttamiseen. Usein tapahtui minulle siten elämässä, kun tein tiliä Goldscheiderille, — — ennenkuin puhuin Millerin kanssa, kun vielä olin pakotettu antautumaan joka miehelle salissa ja janosin vapautta. Sitte vasta perästäpäin harkitsin sitä voimaponnistusta, sitä hyppäystä, jonka olin tehnyt, jokaista uutta voittoa pidin väsymykseni korvauksena. Nyt olen kuitti. Tänään, näin kuin seison, en voisi enää tuollaista yrittää vaadittaissa. Vielä pahempi. En voi enää tahtoakkaan yrittää. Elämä ei ole enää ihmeellistä, päämaali on myös tietä. Toinen jää tien tuolle, toinen tälle kohdalle. Jokainen pääsee niin pitkälle, kun hänelle riittää voimia. Nyt ymmärrän, mitä voimattomampia olemme, sen helpommin kuolemme. Loppuun kulunut olento ei tunne kuolintuskaa. Se, joka todella on elämää rakastanut, joka pelotta on siihen uhrannut voimansa, joka on tyhjentynyt kestävyydessä, jonka kuivunut sielu on kielteinen, — joka haluaa lepoa, se kuolee ilolla. Itsestään on selvä, että ihminen nukkuu ijankaikkisesti kuin syksyn kellastunut lehti putoaa maahan ilman kaipuuta, tuskin huomaten, että hänessä jotain ihanaa hukkuu.

Aivan matalasti ja yksitoikkoisesti jatkoi Horner:

— Mutta käyttämätön, hyödyttämätön, kasattu voima kuohuu ja kihisee vanhenevassa ruumiissa vaatien käyttö- ja vaihtotilaisuutta. Se kostaa sopimattoman hoitajansa velttoutta, se ajaa häntä pyyteestä pyyteeseen, päämaalista päämaaliin, se laahaa häntä kaikkien tuskien alueitten läpi, joka himojen kadulle sulkien hänet kaihon ulospääsemättömään käytäväsikermään, rääkäten häntä.

— Lopuksi se repii häntä kuolinkauhulla… tuolla sokealla, pohjattomalla tuskalla, jota hän tuntee muistaen suurta tilintekoa uskovaisten kanssa, tuskalla, joka särkee kuin lyijy elävien suonissa. Eikö niin?

Horner hyppäsi pystyyn. — Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit hyvän puheen. Pam!… Kratsj!… Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka rohkean tuomiosi johdosta hörisi? — Eikö niin? — Hornerin silmät kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki räiskyi hänen suustaan. — Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka. Ja piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla ottaa nuoran ja hirttää vanhan Hornerin… Tässä on myös tuota mätänevää voimaa. — Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata villapaitaansa. — Ja täällä, — hän löi otsaansa, — on sen pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni, saastuttaen elämäni… Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia, kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia… unelmia. Ah, jospa olisinkin väsynyt, jospa olisin. — Hän kumartui eteenpäin. — Tule tänne, minä sanon sinulle jotain, — minulla on ahnas sielu. Se on himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava nainen, jossa on raivoisa mieskipu… Sillä minä petän uskovaisiani. He, he, minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan sieluja. Ne otan omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen siten ostanut. Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut vanhoja velkojani sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen. Silloin sain olla rauhassa.

— Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, — alkoi Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, — katso, sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, — rakas pelkoni, en voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja…

Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat hiukset ja niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen. Se inho, joka oli vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.

Äkkiä Horner kihahti pystyyn. — Tahdotko jo hirttää vanhan kaverisi? Joko hän hoipertaa? Joko hänen kielensä riippuu ulos suusta? Ei se tee mitään. Ei se tuota ontolle pääkallolle mitään tuskaa. Tunnen asian. Olet suorittanut loppuun riistosi, minä olen vanha ja elähtänyt, kuin tyhjä karamelli. — Horner osotti liikkeellään hirttämistä.

— Horner, huudahti Milada kauhuissaan.

— En minä itseäni tapa. Kuule, ei sitä silloin tee, kun siitä puhuu. Tällaisten melskeitten jälkeen paneutuu vuoteelleen lepäämään. Minä olen vanha sika. Kun ruumis ei tahdo, saa sielu vaieta. He, he, eikö se ole hassua? Mitäh?

— Pikkuinen itsesaastutus — — ei koskaan pahenna mielentilaa. — Horner näpäytti ilettävän hulluna sormiaan, kohottaen tyhjän lasinsa.

Selkä edellä voimatta kääntää katsettaan Hornerin käpertyneistä, pilkallisesti hymyilevistä kasvoista kulki Milada ovea kohden.

Hän tahtoi paeta, paeta päästäkseen koskaan tapaamasta tuota miestä, kuulemasta häntä… Hän on kuin raato, — kuollut raato, — ajatteli hän jähmettyneenä, — pois hänen luotaan. Täytyy pelastua, hänhän tappaa ihmisen.

Tietämättä, mitä teki, meni Milada saliin, istuen Rosinan viereen, ollen onnellinen tuntiessaan elämän tuoksun, joka lemusi tuosta tiiheästä keltatukasta. Hän söi makeisia lesken pussista, juoksi Karlan huoneeseen, herätti hänet neuvoen häntä pukeutumaan kauniiksi, sillä tänään tuli hienoja vieraita. Sitten hän meni kyökkiin, maisteli illallista, antoi asettaa lautasellisen itselleen ja kaiken tämän ohessa hän ajatteli: — Huoneessani on kuollut raato.

Milada seisoi portinvahtirouvan kanssa käytävässä tirkistäen, saapuivatko jo vaunut neiteineen ja katsahtaen taaksensa hän näki Hornerin — astuvan portaita alas. Milada painui seinää vastaan tarttuen molemmin käsin porttivahtirouvan esiliinaan puhuen tälle herkeämättä.

Horner seisahtui Miladan eteen. — Noh, sanoi hän hymyillen murhaavasti, — nyt eroamme, kuten soveltuu, molemminpuolisesti toisiamme halveksuen.

Horner astui ovelle. — Milada kurotti konemaisesti kätensä. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan, sillä hän tiesi, että se oli turhaa.

Kun sulkeutuvan oven pauke tunki hänen korviinsa, hengitti hän äkkiä syvästi onnellisena, ja lämmin elämänvirta vieri hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen sielunsa vapautunut kuolleen kuristuksesta.

Niin hävisi Horner onnettomien talosta omaan maailmaansa. Kavalana kuin varas vei hän mukaansa Miladan viimeisen omaisuuden, hänen säälintunteensa.

Mutta sinä silmänräpäyksenä pääsi Milada — vapauteen.

Rajaton, sovitteleva kiitollisuudentunne, joka kaikkeudesta syntyi ja kaikkeen kohdistui soi pitkiksi hetkiksi siunausta hänen pelastuneelle ruumiilleen.

Viides osa.

Kokemuksia.

Johdesana:

Itsenäinen omatunto on siveyspäiväsi aurinko.

(Goethe.)

Toisena helluntaipäivänä varhain aamulla palasi Bine odottamatta Punataloon… Kukaan ei ollut huomannut hänen saapumistaan, ei kukaan muistanut, kuka oli aukaissut hänelle oven.

Kun Milada kulki hänen huoneensa ohi, kuuli hän heikon kohinan, hän avasi oven ja näki Binen. Bine istui täysissä pukimissa, niinkuin hän edellisen päivän aamuna oli lähtenyt talosta mustalla puisella matkalaukullaan. Ja kuitenkin hänen vaatteittensa sekasotkussa oli jotain, joka herätti Miladan huomion. Hame oli kuin kiireessä vinosti kiinnitetty, pitsiröyhelö oli liukunut poikki olan, musta sulkahattu oli huolimattomasti päähän pantu, se oli russaantunut, ja letit, jotka olivat ennen siististi pään ympäri kierretyt, olivat valuneet niskaan hatun mukana.

— Bine, mikä sinun on? —

Kun tyttö katsahti hitaasti ja raskasmielisenä häneen, huomasi Milada, että jotain pahaa oli tälle tapahtunut… — Mitä sinulle on tapahtunut? Nouse ylös, sanon! Noh, mutta nouse toki seisomaan, likka!

Värähdys, joka nyt jäykkänä ja kouristaen välähti Binen kasvoissa, liikutti istuvan jäseniä, kuin olisi tämä herännyt lyijyraskaasta unesta.

Tämä värähdys oli hirvittävän tunnepurkauksen enne. Bine heittäytyi pitkälleen lattialle, huusi ja ulvoi, viskaten päätänsä niin hurjasti sinne tänne, että se joka kerta kolahti lattialautoihin.

Silmänräpäyksessä oli huone täyttynyt… Useimmat tytöt olivat puetut — paitaan — seisoen ja puhellen keskenään tuon raivoovan ympärillä… Mikä hänelle on tullut? — Eikö hän käynytkään kotonaan? — Pitääkö hakea lääkäri? — Onko hän ottanut myrkkyä. — Herra Jumala siunatkoon!

Turhaan yritti Milada saada Bineä pystyyn… Toiset auttoivat häntä. — Putzi valoi päättäväisenä kannullisen kylmää vettä hänen päähänsä, sillä aikaa, kun Rampa-Anna räiskytti hullunkurisella tavalla hänen päähänsä hajuvettä. Mutta kouristuksentapaisesti ja rautalujana tarrasi Bine lattiaan. Hän lausui parkuessaan sanoja, joita kukaan ei käsittänyt, hän tappeli villinä avustajiensa kanssa, hän löi Miladan käteen, kun tämä yritti nostaa hänen päänsä lattialta.

— Ei mikään auta, — sanoi Rampa-Anna lopussa laskien hajuvesipullon pois, — koska täällä ei ole miesvoimaa, annetaan kirkua…

Portinvahtirouva saapui ja sanoi: — Neiti Miller soittaa yhtenänsä kysyen, mitä on tapahtunut… Mutta hyi häpeä, neiti Bine, — pidätte tuollaista menoa talossa. Katsokaa ikkunasta! Väkeä on jo kadulla kuulemassa. Pian tulee poliisi… Sitten käy kuin Zimmermannilla jälestäpäin.

Ne sanat tepsivät… Bine makasi liikkumatta… Nyt Milada veti hänet ylös.

— Mikä sinun on? — Mitä on sinulle tapahtunut? Tytöt huusivat sekaisin. — Noh, puhu toki ihminen!

— En tiedä, minä olen minä… Kuin hullu Bine seisoi töllistäen toisiin. — Hänen poskensa olivat kuopassa, silmälaudat olivat turvonneet ja punaset. — Istuin pellolla koko yön, — sanoi hän hiljaa Miladalle.

— Etkö siis käynytkään kotona?

— Kävitkö kotona, Bine?

— Kyllä minä sen tiedän, — nyyhkytti Bine raskaasti ja väsyneenä… kaikki, kaikki muistan… hän katseli hitaasti ympärilleen vihaisena, kunnes hänen katseensa kiintyi Miladaan. Miladan harmaitten silmien hyvyyden loisto poisti hänen surunsa.

— Olen tyyni, — kuiskasi hän Miladalle nyökäyttäen päätänsä. Sitten hän istui uudelleen puukirstulleen, laski käsivartensa polvien poikki ja painoi siihen päänsä eikä liikahtanut enää.

Aivan ymmällään ja avuttomina katselivat toiset tytöt toisiaan.

— Hän on humalassa, väitti Anna.

— Hullu, sanoi Putzi.

Ainoastaan Miladassa heräsi synkkä aavistus.

— Menkää nukkumaan, — komensi hän tyttöjä. Yrittämättä enää Bineä liikuttaa, otti Milada hänen päästään märän hatun ja kääri peitteen hänen palelevan ruumiinsa ympäri. — Sitten hän ajoi muut pois huoneesta.

Tunnin perästä Bine makasi riisuttuna vuoteessaan vetäen hartaasti unta. — Kuin surkastuneet olivat hänen karkeat ennen terveet ja avomieliset kasvonsa. Sormensa hän sojotti kuin kauhusta ja itsesuojeluksesta. Hengitys oli kuin levotonta vetämistä. Näytti kuin hän pakenisi yhä, pakenisi juoksujalkaa.

— Likkarukka, sanoi Gisi, joka seisoi päänaluksen kohdalla Miladan astuessa Binen huoneeseen. — Mitä sinä uskot hänestä? —

Gisi oli hurmaavan herttainen vaaleanvihreässä kotipuvussaan ja äidillisen hellällä hyväntahtoisella liikkeellä hän järjesti Binen sänkyvaatteita.

— Häntä on solvattu hävyttömällä tavalla, sanoi Milada lyhyesti.

— Hänkö on sen tehnyt?

— Niin, Cyrill.

— Aina on jokin mieshunsvotti syypää, kun me sorrumme, — ärähti Gisi vihaisena, — ole sitten ylevä ja puolla muka oikeutta.

Gisi potkasi hatun jalallaan ja hänen suloiset kasvonsa kivettyivät.

— Luuletko, että hän nyt nukkuu hyvin?

— Miten minä sen tiedän?

— Eikö Cyrill huoli hänestä?

— Onko se sinusta ihmeellistä?

— En — oikein — tiedä, sanoi Gisi epäröiden… Sitten hän huokasi ja meni pois.

Päivällisen aikana ilmoittivat neidit, että Michal oli sulkenut ovensa ja että hän kuului elämöivän huoneessaan.

Mutta aivan viivähtelemättä aukasi Bine oven, kun Milada huusi hänelle. Bine oli siivonnut huoneensa, siistinyt vuoteensa, kammannut tukkansa ja pukeutunut… Hän oli jo iltaakin varten somistanut itsensä. Milada huomasi sen jonkinlaisella sisäisellä rauhoitustunteella. Binen kasvot vaan olivat laihat ja vihasta uurteiset, veristyneet silmälaudat eroittuivat räikeinä paksulta puuteroidusta kasvojen pinnasta.

— Noh, sano toki, Bine, mitä viime yönä siis on tapahtunut?

— Viime yönä? — Tulin hulluksi, kun istuin pellolla koko yön.

— Etkö käynytkään kotona?

Bine kääntyi katsoen painolla Miladaan. Nyyhkytys nousi hänen kurkustaan, tukehtuneella äänellä hän sanoi: — Kaikki on loppu. — Sitten hän astui vanhalla, raskaalla tavallaan Miladan luo tarttuen hänen käteensä.

— Sinähän tunsit asian. — Miks'et varoittanut minua: — houkkio, mitä sinä heiltä toivot? Olethan huono nainen, Bine, turmeltunut, — et sovi kunnon miehen vaimoksi. — Olet hylkiö, rappiolla… Miks'et selittänyt? — Miks'et? —

— Kuka on tuon kaiken sinulle sanonut?

— Kuka? — Kaikki. — Kaikki. — Sen sanoi pastori, isä, äiti, Bozenka myös ja — Bine nyyhki — Cyrill. — Kun puhut rehellisesti Milada, — eikö tuo ole totta, — eikö totta Milada? — Bine ei malttanut odottaa vastausta, vaan jatkoi: — Vai niin, kaikki on mennyt, kaikki… rahat, mökki, lehmä, — sulhanen, kaikki… Mutta että ne kehtasivat niin hävyttömästi minua kohdella, ajaa minut kuin mustalaisen äitini talosta! Ja papin he usuttivat kintereilleni virsikirja kourassa, hyi, hyi!

— Minä seison kun koira rankkasateessa enkä tiedä, mitä he minulle aikoivat tehdä. — Kaikki lyövät ja haukkuvat minua. Sitten he sulkevat ovensa ja minä likka-raukka saan lähteä. Nyt sen kuulit.

— Kerro toki Bine kerran kaikki järjestään, sanoi Milada silittäen Binen kylmää kättä.

Milada käsitti Binen seuraavasta, sekavasta, vihankyynelten katkaisemasta kertomuksesta, että kuviteltuaan tapaavansa omaisensa odottamattoman iloisina hänen arvaamattoman saapumisensa johdosta, oli hän tavannut ne sangen nolostuneina siitä. Koti oli ollut koristettu, pöytä oli ollut helluntaiksi katettu, mutta vieraita ei saapunut ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastattiin kylmästi ja kuivasti, jotta jo heti tulonsa jälkeen hän kovisti isäänsä kysyen, mitä oli tapahtunut.

Isä vastasi hämillään: äitisi on kuullut jotain sinusta, ja riensi heti pois. Cyrilliä hän ei nähnyt ollenkaan. Bine meni Cyrillin äidin luo, — ovi oli siellä sulettu, palvelijatar sanoi, että kaikki olivat menneet böömiläiseen kirkkoon. Koko koti oli levoton, äiti katseli häntä vihaisin katsein nauraen ivallisesti ja kun nuorin sisko Bozenka kajosi hänen — Binen — hattuun, niin äiti kidahti hänelle. Binen mieltä se oli niin ahdistanut, että hän ei uskaltanut enää mitään kysäistä. Siskojen kanssa eukko aina pisti päänsä yhteen kuiskuttaen. Kerran Bine kuuli kuinka palvelijatar huusi ylhäältä ikkunasta: — Hän odottaa jo pihalla. — Kun tyttö näki Binen, poistui hän pelästyneenä ja äiti haukkui. Silloin hänelle seikka selvisi.

— Kuka odottaa pihalla, kysyi hän.

— Mitä se sinua liikuttaa, riiviö, mene, kyllä saat sen häneltä itseltään kuulla.

— Bine oli mennyt pihalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta hän kuuli koiran vinkuvan, sillä se tunsi hänet. Kun Bine menee koiran ääntä kohden, seisoo joku mökin ovella pitäen koiraa kuonosta kiinni. Se on Cyrill sotamiespuvussa…

Bine vaikeni hetkeksi tuijottaen eteensä. Sitten hän jatkaa selosteluaan: Kun Bine tahtoo tervehtiä Cyrilliä, tuuppaa tuo hänen kätensä pois sanoen kuulleensa, että Bine on kaupunkilaishutsu, niin että Cyrillin on täytynyt hävetä hänen tähtensä koko suvun edessä. Ja hänen äitinsä on luvannut lyödä häneltä pään puhki, jos hän ottaa Binen mukaansa kotiinsa. Eikä hän tahdo sormenpäilläänkään kajota synnillä saatuun rahaan, aikoja sitten on pastori ottanut sen huostaansa. Ja nyt Bine saa korjata luunsa ja lähteä takaisin huorapaikkaansa, missä saadaan silkkirisoja ja kultaketjuja.

Kun Bine kauhussaan yrittää puolustautua, ympäröivät hänet isä ja äiti ja kaikki haukkuvat, Bozenka pitää lyhtyä kädessään ja toinen sisar — ottaa Cyrillin kaulasta kiinni hymyillen hänelle. Silloin Bine käsittää kaiken. Cyrill kalistaa sapeliaan sanoen haluavansa tappaa Binen. Ja Andulka sanoo Cyrillille:

— Älä huoli, ei kannata tuollaisen takia saattaa itselleen ikävyyttä. —

Bine lentää äitinsä kurkkuun huutaen: Tämän sinä olet aikaan saanut.

— Niin, — vastaa tuo, — suututtaako se sinua, että Cyrill ottaa kunnollisen tytön mieluimmin vaimokseen?

— Missä ovat rahani, sanon isälle.

— Äiti kirkuu: Me emme tarvitse sinun rahojasi, lutka, kona! Kysy arvoisalta herra pastorilta, missä ne ovat.

— Pappikin jo saapuu, sellainen pitkä, musta kauhistus böömiläisestä seurakunnasta, jota hän ei ollenkaan tuntenutkaan. Tämä sanoo, että hän on harkinnut käyttää rahat alttarikuvaan pyhästä Mataleenasta.

— Papin puhuessa näen, että Andulka nauraa ja Cyrill nauraa kiertäen viiksiään. — Bine hyppäsi pystyyn. — Silloin lennän Andulkan päälle ja puristan häntä nyrkeilläni kuin hullu, revin häntä ja kuristan kaulasta kunnes he tempaavat minut hänestä irti. Mitä sitten tapahtui — Bine pudisti päätään, — en tiedä. Pappi vaan jäi luokseni kuin raato ja rukoili. Eräs heitti matkalaukkuni pihalle, toinen viskasi hatun ikkunasta. — Cyrill kirosi jälestäni ja sitten oli kaikki loppu.

— Miten saavuin asemalle, — ja minkä kautta, — en muista. Yön läpi saavuin tänne, istuttuani aikani pellolla. Nukuinko, valvoinko, sitä en tiedä. Tiedän vaan, että tahtoisin kuolla. — Bine nojasi päänsä seinään nyökäyttäen hitaasti päätään. Milada polki lattiaa.

— Näin ei asia saa päättyä. Anna minulle postiosoituskuitit, minä menen heti lakitieteen tohtorin Morgenstern'in luo, heti. Hän voi auttaa meitä. —

Bine katseli Miladaa tylsänä turvonnein silmin.

— Me menemme asianajajan luo! He saavat muiston tästä häväistysjutusta… Minä huomaan jo, miksi koko juttu on punottu.

Bine teki liikkeen… Et sinä etkä asianajaja voi saada — Cyrilliä rakastamaan minua!

Ovella seisoi Gisi kuuntelemassa.

Myös Putzi kurkisti huoneeseen syvin, loistavin sinisin silmin.

— He tiesivät koko ajan, miten sinä elit, kaikki siveysinto oli peli, rahanpuijausta… Sinun sotilaasi on myös veijari…

— Ei, vastasi Bine lujana, — hän rakasti minua jo koulussa, — mutta — ja Binen suun ympäri ilmestyi synkkä piirre, — he ovat itse asiassa oikeassa,… Minunkaltaiseni — on huono nainen, — ei sovi maalaiselämään…

Hitaasti, hitaasti syntyi siveysopin käsitteet noissa kömpelöissä aivoissa… Binen kasvot värähtivät ja liikkuivat, näki miten tuo suora luonne kärsi tuskia, selviten käsittämään hirveää todellisuutta.

— Minä ajattelin ensi aikoina, minä ajattelin, noin paljon rahaa ja hyvinvointia ja kauneutta ei voi saada muulla kuin synnillä ja saastalla. Ja joka kuukausi kun vein rahat postiin, ajattelin: Noin paljon olen ansainnut laiskottelemalla. Mutta kun alussa ei mitään erikoista sattunut, mietin, saattaahan ihminen elää mukavasti saamatta rangaistusta. Nyt tiedän. Kun olin yksinkertainen maalaistyttö huivi päässä, niin isä piti minusta, Bozenka ja Cyrill, kaikki kotona rakastivat minua. Ja nyt, kun minulla ovat kultavitjat, ajavat ne minut pois kylästä. Se on synnin rangaistus.

Putzi sanoi: Ne ovat paljon huonompia siellä kotona.

— Saat vielä paremman miehen, kuin mitä tuo miesroikale oli, sanoi Gisi.

— Heidän pitää antaa sinulle rahat takaisin, sanoi Milada vihasta säihkyvin silmin.

— Etkö sinä voidellut sitä miestä kertaakaan, uteli Rampa-Anna kiihkeästi.

— Olisit heittänyt vitrilliä naamaan tuollaiselle böömiläiselle raharosvolle.

Bine ei ehtinyt enää jatkaa, sillä portinvahtirouvan putkasta soitettiin jo kerran. Tytöt kiirehtivät käytävään.

— Kuule nyt sentään, Bine, sanoi Milada nopeasti. Pidä pääsi korkealla ja elä tyynesti edelleen… Minä autan sinua… Unohda kaikki muu! — Muista vaan tulevaisuuttasi! Milada ei rohjennut kutoa sen enemmän valheverkkoa tuolle rääkätylle olennolle… Hän lopetti puheensa melkein rukoillen: Etkö sinä viihtynyt täällä Bine? Etkö ollut onnellinen?

Bine nyökäytti päätään. Olin onnellinen siksi, että muistelin kotoani, siksi että iloitsin uneksien Cyrillistä — omasta mökistä — ja puutarhasta… Kaikki näin jo hengessäni, miten ne olisin järjestänyt.

Hän nousi seisomaan. Huulten ympärillä oleva synkkä uurre syveni, äänen vanhaan harkinnan sävyyn tuli jotain särkynyttä ja valittavaa.

— Tiedätkö, raskaan raadannan kautta saatu raha on hyvä ja oikea,… silloin unelma käy toteen… Silloin on ilokin siitä oikea… Tiedätkö… Mutta se raha, jonka saa näin synnillisen helposti ja pian, — ei tuota onnea. — — Kotvasen kuluttua lisäsi hän varmana kuin olisi hän päässyt lopulliseen tulokseen: — He olivat sittenkin oikeassa… Kunnon mies ei voi naida tällaista ihmistä… Se olisi säälittävää.

— Kunnon mies ei toimi niinkuin Cyrill.

— Oi, sanoi Bine vetäen Miladaa käsivarresta… Cyrill on kunnon mies… Muuten hän olisi hylännyt minut silloin, — kun läksin vasta ansaitsemaan rahaa… Äiti — mokoma — eukko, — vihanvälke välähti Miladan katseessa, — on minut tänne narrannut. Olisi pitänyt aikoja sitten karata kotoa — kuin — kuin tänä yönä isäni talosta… Mutta — piru riivasi minua silloin…

— Heidän pitää antaa rahasi takaisin, toisti Milada, vaikka hän tiesi, että raha ei voinut merkitä nyt mitään Binelle. — Mutta hän iski tuohon kiinni kiihkoisalla voimalla, — ja se katkeruus, joka hänessä alkoi kyteä voimatta tosi-oloja muuttaa, purkautui yhä tuohon vihaiseen vaatimukseen…

Jokin kouristui hänessä, kun Bine sanoi: Tyhmä, nuori tyttö olin, kun läksin kaupunkiin. Äiti antoi minulle tämän osoitteen, poliisit laskivat komppasanoja, noh, pidin tätä kaikkea hyvänä…

— Jospa joku olisi minua neuvonut. Älä tee, likkarukka, tuota. Pysy erilläsi moisista laitoksista! — Raskas työ on sinulle edullisempi ala, — olisi ollut hyvä työ tuo neuvominen, — Bine kohautti olkapäitään. — Kukaan ei minua suojellut… Molemmat tytöt vaikenivat. — Sähkökello kilahti. — Molemmat kuuntelivat. Alhaalta huudettiin: — Neiti Bine, tulkaa! — Kuului askeleita. Jostain konemaisesta pakontunteesta aukasi Bine oven ja astui ulos… Milada seurasi häntä… Hän näki Binen täyteliään, raskaan naisvartalon hitaasti kulkevan miestä kohden, kurottaen hänelle kätensä — vastaten tervehdykseen ja puhuvan… Nyt kulki pari Miladan ohi… Bine katseli eteensä… Mies puristi häntä käsivarrellaan lähelle ruumistaan nauraen irstaasti, kunnes he hälvenivät Binen oven taa.

* * * * *

Kesä alkoi myrskyisenä ja sateisena. Myrskysäällä kulki Milada Luisen sairaalaan. Hän oli saanut kirjeen Fannilta, jossa tämä ilmoitti, että hän nyt pääsi sairaalasta ja mieluimmin menisi mereen kuin Zimmermannille takaisin, joka oli vienyt hänen kaikki vaatteensa, jotta hänen olisi ollut pakko palata… Milada tunsi porttola-emäntien tavat, hän oli ottanut mukaansa alusvaatteita ja puvun voidakseen pelastaa tyttöraiskan pahimmasta pulasta.

Miladan rinnalla kulki "pikku Rosina", solakka vaalea tyttö suloisine kasvonpiirteineen, jonka St. Pöltenin leski oli juuri tuonut mukanaan taloon… Rosina kantoi suurta lipasta, vasemmalla kädellä hän suurella vaivalla piti kiinni suuresta, pehmeästä hatustaan, tuulen vihurien puskiessa.

— Hyvä, että otin lyhyet hameet, huomautti Rosina katsahtaen vesilätäkköihin.

Ollen säädyllisestä perheestä oli muuan upseeri vietellyt hänet viisitoista vuotiaana… Kun tästä oli pahoja seurauksia, ja vanhemmat ajoivat hänet raa'asti pois kotoaan, vei upseeri hänet St. Pölteniin erään lesken luo; leskellä oli paha onni, sikiön karkoittaminen epäonnistui. Syntyi jättiläishäväistysjuttu, upseeri lähetettiin rangaistuspataljoonaan ja vanhempien talon ovi sulkeutui tytölle ikipäiviksi. Kun tyttö oli vähäsen paikattu sairaalassa, otti leski hänet hoteisiinsa. Luulotellen hankkivansa tytölle paikan pääkaupunkiin, johdatti leski hänet monen mutkan kautta Millerin saliin, — ensiksi lainaksi, koska hänen täytyi näön vuoksi aina ilmestyä taas St. Pölteniin. —

Seuraten selittämätöntä vaistoa oli Milada ottanut tytön mukaansa sairaalaan. Hän oli jo tottumuksen pakosta niin tylsistynyt, että hän ei jaksanut enää sääliä eikä tuntea omantunnon vaivoja, mutta hän kuvitteli, että oli hyvä, jos tyttö saisi ajoissa nähdä, miten hänen nykyinen mukava elämänsä epäilemättä päättyisi. Se olisi kuin sanaton varoitus, joka järkyttäisi tuon ihanissa haaveissa uneksivan lapsen mielen. Matkalla Rosinchen lörpötti herkeämättä; hän kertoi tanssikoulutunneistaan, ystävistään ja ensi tanssipuvustaan, jonka hän oli saanut koulun päättäjäisjuhlaan; hän kertoi lasikaapista, mihin äiti sulki aina leikkikalut ja jossa oli nukke, joka osasi kävellä.

— Mutta äiti oli niin hassu. Eikö olisi ollut parempi leikkiä sillä, kuin pitää se kaapissa. Kaikki piti olla lukon takana ja me saimme itkeä. — Harvoin Rosina puhui kohtalonsa surunäytelmästä eikä koskaan kysymättä. — Upseeria hän kutsui "nuoreksi herraksi", vastakohtana siihen aatelismieheen, joka oli häntä sitten käyttänyt ja jota hän kutsui "vanhaksi herraksi."

Milada oli utelias tietämään, minkä vaikutuksen Punatalon toimet ja tehtävät tekivät tuon kuudentoista vuotiaan tytön mieleen. Mutta se ei ollut monisäikeinen se vaikutus: Gisi oli kaunein, hän osasi niin herttaisesti kohdella herroja, Putzi hääräsi kuin höpsö, ja Milleriä hän pelkäsi. — Hän olisi mieluimmin tahtonut olla vaan yhden, — tahi korkeintaan kahden herran käytettävänä… ja vapautua leskestä, joka aina vaati rahaa. Siinä oli kaikki.

— Mutta, kysyi Milada, mitä isä ja äiti siitä arvelevat.

Rosina kaiversi suunsa. — Äiti olisi saanut olla toisenlainen. Aina hän oli ankara. Nuken oli hän kyllä antanut, — mutta kun joku tahtoi sillä leikkiä, niin se sai selkäänsä. Sellaista typeryyttä. Eivätkö nuket ole leikkimistä varten!… Ja siten jatkui lörpötys aina sairaalaan asti.

Fanni tuli heitä vastaan puettuna harmaaseen sairaalakaappuun. Hän oli kovin kalpea ja laihtunut, mutta "terve kuin pukki" omien väitteittänsä mukaan.

Fanni oli iloisella päällä, oikein ylenpalttinen, aivan toisellainen, kuin mitä Milada olisi saattanut hänen kirjeestään päättää. Hän kuittasi Miladan tuomat vaatteet kiittämisellä, mutta näytti molemmille, Miladalle ja Rosinalle, salaperäisesti hymyillen tummanruskean samettipuvun joutsenhöyhenkoristeilla. Puku oli hieman kulunut ja kauhtunut, mutta Fanni sanoi ylpeänä sen olevan omansa. Sitten hän haukkui hoitajatarta, Zimmermannia, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, mutta nyt hän ei muistanut sitä enää, sillä hän saavuttaisi onnen, — oh, minkälaisen onnen!… On oikein pitkä juttu, — sillä Olympia, Goldscheiderin ensi taloudenhoitajatar, oli myös sairaalassa, ja hän oli lahjoittanut Fannille tämän puvun ja esittänyt hänelle "tilaisuuden" liike-yritykseen… vapaassa luonnossa…

— Olympia?!

— Niin, mutta hän on kovin kurjassa kunnossa. Tuolla toisella puolella hän makaa. Näetkö tuolla, — jossa vaan aina kaksi makaa yhdessä… Tiesitkö sinä, että hänellä oli samanlainen tauti kuin minulla?…

Fanni tiesi sen. Me menemme puistoravintola-isännän palvelukseen. Siellä on ulkoravintolassa joka ilta soittoa. Olympia soittaa harppua ja minä laulan. Me saamme valkoiset puvut ja unkarilaiset vyötärenauhat… Ravintolaa sanotaan pusstamajaksi [pussta = aro]. — Eikö ole komeaa?

— Onko Olympia sairas? Fanni kipristi naamaansa.

— On, hän ei elä enää kauan, on lääkäri sanonut. — Joka kerran on tuossa osastossa, ei parane. — Siksi hän on antanut minulle ruskean pukunsa. Hän ei aio enää kiinni ottaa.

Milada hankki luvan saada käydä Olympiaa katsomassa ja hoitajatar vei hänet tuonne toiselle puolelle. Siinä kaunis Olympia makasi vuoteellaan kuin aave tuhkanharmaine, lutoine kasvonpiirteineen, vapisevine käsineen ja peloittavan soinnuttomine, heikkoine äänineen. Kului vähän aikaa ennenkuin sairas tunsi nuo oudot, tummavarjoiset kasvot, jotka kumartuivat hänen ylitsensä. Sairas pyöritti silmiään yrittäen kiinnittää katseensa häneen… Ah, Olympia tuli kaukaa, kaukaa!

— Noh, Oly, miten sinun on?

— Tuossa, tuossa, sairas tarttui kaulaansa, — olen hengittänyt liian paljon kosteaa yö-ilmaa, liian kosteaa.

— Sinä paranet taas, kuiskasi Milada masentuneena.

Olympian ennen niin sirot "otsakiharat" riippuivat nyt harmaina ja kosteina, hiestä tahmeina suoraan poskilla.

— Ääneni on poissa, — kähisi Olympia, — nyt — aion… hän teki vaikeasti harpunsoittajan liikkeen.

— Ja Fannin pitää laulaa sinun säestämänäsi, — jaksaako tuo niinkuin sinä? — Milada kumartui alas.

— Hän sanoi, — ei — paljo — — mutta hiukkasen, — mutta — mutta, — Olympia kohautti olkapäitään tarttuen vaikenevaan kurkkuunsa. — — Sitten hän pyysi taulun, joka oli vuoteen vieressä ja kirjoitti sille: Fanni on kovin, kovin sairas. — Lääkäri sanoi, — ett'ei hän kestä mitään.

— Sanoin sen isännälle, kähisi Olympia vaikeasti.

— Onko hän hyvä sinulle?

Olympia laski taulun pois kohauttaen olkapäitään. Sitten hän nyökäytti nopeaan päätään sulkien silmänsä. Milada tarttui hänen käteensä.

— Sairas! — kuiskasi Olympia; — ja vastuksien pohjattomuus kuvastui noissa sanoissa. — Kyynel tihkui silmäluomien alta vierien paidan karkeaan poimuun.

— Ehkä sinä lähdetkin takaisin Pariisiin, siellä on sinun parempi elää, yritti Milada leikillä sanoa.

Olympia pudisti päätään, ja kuitenkin haaveksiva hymy liukui hänen huuliensa yli.

— Tervehdi kaikkia, huoahti hän, — ihanaa oli elämä Punatalossa.

Mitkä kuvasarjat lienevätkään kiitäneet verettömissä aivoissa! Goldscheiderin sali, taloudenhoitajattaren musta silkkipuku, rahalaukku, soittoa… Ehkä kaukaisempia kuvia, — — Pariisi, — naurua ja elämää, — humisevia juhlia, — aurinkoisia ratsastusretkiä metsässä, — ja tanssiaisia, joissa paljastettu, välkkyvä naisliha vallitsi… Ja rakkautta, jota oli ollut sydämen kyllyydeksi!

— Ihanaa oli elämä ollut! — Liha oli juhlahumussa maksanut osuutensa kohtalolle… Joka kouristus oli mennyt ohi… nyt vallitsi rauha!

— Suu kiinni, keskeytti karkeasti hoitajatar, — entäs, — kun hänen täytyy, — tohtori on käskenyt…

Milada kumartui pikaisesti suudellen sairaan otsaa ja painoi vaanivan hoitajattaren käteen kultarahan.

— Meidän täytyy olla ankarat, meidän täytyy heistä vastata, puolusteleikse hoitajatar kiireesti.

Toisella puolella oli Fanni täydessä touhussa kuvaten niitä ihanuuksia, jotka häntä odottivat. Pää-osan kuvauksessa näytteli se valkoisenvihreä nauha, jonka hänen piti saada pukuunsa ja kokardi, joka pistettiin tukkaan ja ne unkarilaiset aatelismiehet, jotka tulisivat ravintolaan…

— Niitä sanotaan magnaateiksi, ja ne ajavat kultavaunuissa vihreät sulkaviuhkat takanaan…

Ja Rosina katseli suurin ihailevin sinisin silmin kertojaa…

"Esiintymisen" jälkeen kutsuivat herrat vieraat "taiteilijat" juomaan samppanjaa ja syömään austereita ja mitä ruokalajiluettelossa kalleinta oli. Ja sunnuntaisin tulivat sitten oikeat mustalaiset soittamaan, — ne olivat tummia miehiä, silmät palaen päässä kuin kekäleet… Oh, niitä kannatti rakastaa! Ja puhuen keikaili Fanni pesukaapin yläpuolella olevan puolimustan peilin edessä sylkien runsaasti nenäliinaansa, jättäen huulille hienon vaaleanpunasen veriviivan.

Lopuksi hän lupasi Rosinalle, että hän muistaisi häntä, jos "esiintymiseen" tarvittaisiin avustajia…

— Kun isäntä on hyvällä päällä, niin minä sanon sen hänelle… Minä olisin kyllä mieluummin mallina — noin — esimerkiksi "kaihona" — eli "hämäränä" harsoissa… Kyllä minä vielä pääsen teatteriin.

— Tuollainen taipumus on ihana, sanoi Rosina raskaasti hengittäen ja aivan huumaantuneena.

— Nopeasti ei meikäläinen saavuta mainetta, — lohdutti häntä Fanni suuresti tyytyväisenä siihen vaikutukseen, jonka hän oli kertomuksellaan tehnyt. — — Sitten hän saattoi molemmat vieraansa käytävään yhä vilkkaasti lörpötellen, kysellen ja lähettäen kaikille terveisensä.

— Kuule, Mila, tohtorin, — tuon sinun, — tiedäthän, — Gustin näin minä toissapäivänä… Hän kävi meidän osastossamme… Minä tervehdin häntä, vaikka hän on tehnyt minut näin vaivaiseksi, se hulttio… Vieläkö sinä viitsit pitää hänestä?

Fanni sai yskäkohtauksen. Hento vartalonsa hoippui sinne tänne hänen vetäissään epätoivoisasti henkeään, jonka tyrehti kirkas veri, joka pakkautui henkitorveen. —

— Laitatko luusi paikallesi, senkin riiviö, haukkui hoitajatar, joka kulki ohi kantaen pumpulitukkuja, — vuotappas, kun Schiffer saa sinut nähdä. — Nopeaan hävisi verinen nenäliina Fannin kaapun taskuun. Hän nyökäytti päätään jäähyväisiksi juosten takaisin osastoonsa hoitajattaren kulkiessa haukkuen jälestä. — Lentää sen keuhkorääpäleen kanssa, joka sillä vielä on sisässään, sanoi hoitajatar Miladalle, pudistaen suuttuneena päätään.

— Näittekö — veren, kysyi Rosina Miladalta kauhistuneena.

— Niin me elämme, niin me kuolemme, ajatteli Milada.

— Eikö totta, tuo ei voi elää kauan, tiedusteli Rosina pitäen molemmin käsin hatustaan kiinni, jota rajuilma retosteli. — Ja odottamatta syviin mietteisiin vaipuneen kumppaninsa vastausta, lisäsi hän säälien:

— Juuri kun häntä sellainen onni vartoo. Eikö se ole surkeaa?

Milada ei vastannut. Hänen sielussaan temmelsi pelästettyjä muistoja, — kuin yölintuja valon ympärillä…

Gust on täällä, — Gust oli ollut sairaalassa, — Fanni oli nähnyt hänet. — Siis hän ei ollutkaan Berlinissä. — Hän oli järjestänyt kaikki tuon tosi-asian perusteella, että Gust olisi poissa. Mutta nyt, kun Gust oli täällä… kun hän oli lähellä Miladaa, — jolloin Milada saattoi hänet nähdä, — huomenna, ehkä ylihuomenna viimeistään… Se selvyyden tunne, joka nyt hänet valtasi, oli pelokas ja onneton… Gust palaisi kyllä… Mutta hän oli nyt herra, talon "kundi"… Kun hän käski, täytyi Miladan viedä hänet kauniimman tytön makuukamariin.

— En voi, — huusi hänessä tuska, — en voi… Jätän Punatalon, — kadun, kaiken, — kaiken unohdan, — voin lisäksi…

Hän seisahtui hetkeksi kootakseen ajatuksensa… Rosina katseli halukkaana erään leipomopuodin ikkunaa. Milada nyökäytti päätään… Puoti oli tyhjä, — Rosina otti ananassosetta hymyillen tyytyväisenä myyjättärelle, joka tarkasti häntä epäilevän näköisenä.

— Minun täytyy tehdä loppupäätös tästä asiasta, ajatteli Milada, pian, pian, ennenkuin palaan kotiin, ehkä tapaan Gustin istumassa pöydän ääressä… Gisin tahi Thean seurassa… silloin ei kukaan huomaa mitään… en tahdo… en tahdo, että kaikki tulee ilmi. Ja kuitenkin hänestä tuntui melkein mahdottomalta seurustella Gustin kanssa niinkuin ennen. Milada oli miettinyt liian paljon; hän oli liittänyt hänen kuvansa liian lähelle sisintä elämäänsä… Hän ei voinut hänestä enää irtaantua. — Gustin käden puserrus, hänen hymynsä, hänen katseensa, hänen tahtonsa, hänen voimansa ei tehnyt hänen silmissään enää Gust Brenneristä vierasta herraa. Se oli Miladan omaisuutta, hänen hiljaisinten hetkiensä rikas sisältö. Helluntai-aamu lukemattomine lupauksineen tuli viettelevänä hänen mieleensä. Jaksoiko hän toteuttaa ne kaikki? Usein hän oli ennen sanonut Hornerille: — Mitä minä tahdon, sen saavutan, sen tunnen. Minulla on se varmuus, joka toteuttaa aikeensa.

Mutta tässä hänen voimansa lamautui. — Hänen uskonsa heikkeni, tässä tapauksessa, jolloin tahdontoteuttaminen oli olemassaolon täyttymistä…

— Mutta te ette syökkään… Katsokaa, jos ette heti syö sosettanne, niin sen kuohu sulaa. Sitten se maistuu pahalta… Rosinan ääni kaikui arkana tässä hiljaisuudessa…

Milada nousi seisomaan maksaakseen, — sill'aikaa Rosina tyhjensi kiireesti hänelle siirretyn lautasellisen hedelmäsosetta.

Sitten Milada alkoi vilkkaasti jutella tytön kanssa eikä herjennyt keskustelemasta, ennenkuin he saapuivat Punatalokujalle. — Nousten matoilla peitettyjä käytävärappuja Miladaa vavistutti varmuus Gustin läheisyydestä niin kovasti, että hänen täytyi turvautua käsipuihin. Hän astui saliin niin ihmeen loistavin kasvoin, että kaksi vierasta herraa, jotka istuivat syrjässä juoden mustaa kahvia, tarkastivat häntä uteliaina ja hämmästyneinä.

Tuo Gustin läsnä-olon varmuus oli Miladassa niin elävä, että hän meni suoraa päätä pieneen saliin kiitäen sen poikki. Siellä istui Gisi vieraineen nyökäyttäen hänelle päätään.

Toisen pöydän ääressä istui Bine puettuna uuteen siniseen kiiltosilkkipukuun, koristettu pitseillä; Bine istui yksinään, mutta hänen edessään oli pullo rheiniläistä viiniä, josta hän alituisesti kaatoi lasiinsa kohottaen sen tervehtien naapuripöydän ääressä istuville, nauraville miehille.

Kun Milada aikoi mennä huoneeseensa, kuunnellen sielunsa selittämätöntä aavistusta, seisautti hänet Miller…

— Mitä te sanotte Binestä? Miten on hän muuttunut?! Hän on juonut viidenkymmenen guldenin edestä viiniä vaan yhden miehen seurassa. — Ajatelkaa kirkkaana iltapäivänä? Se on minun ansioni, rakas ystävä. —

— Miten niin?

— Noh, kun te olitte poissa, kuiskasi Miller ovelana, menen minä ja asetan kiiltosilkkisen iltapuvun hänen huoneeseensa, — enkä sano mitään. — Viiden minuutin perästä katselen avaimenreijästä, — Bine kompuroi sisällä puiden nyrkkiään. — Mutta iloisella päällä hän on. — Ja yhden herran kukkaron hän on jo tyhjentänyt. — Tämä on vasta liikettä! Siinä täytyy käyttää tuhannen juonta ihan kuin sodassa.

Milada palasi heti Millerin seurassa saliin.

Hän tiesi, että hän oli pettynyt. — Hän ei etsinyt enää Gustia. — — Yö läheni. Vieraita tuli ja meni. Täytyi jo lainata tyttöjä Zimmermannilta, herttainen Rosina kulki miehen sylistä toiseen ja Milada unohti öisen toimintansa touhussa pelkonsa ja odotuksensa, joka iltapäivällä oli hänet vallannut. — Vaan yhden kerran kiintyi hänen huomionsa saliin.

Hän näki Binen helakanpunaiset kasvot keskellä nauravien miesten joukkoa, kuuli hänen kiihtyneen äänekkäästi kirkuvan äänensä, näki hänen raivoovat liikkeensä ja heristelevät nyrkkinsä, — tyttöjen kovasti rääkkyessä ja miesten kuunnellessa innokkaina henkeään pidättäen. — Tällaisia salaisuuksia ei kuullut joka päivä. —

— Noh, mutta maalaiset ovat sikamaisia. Tietysti pappi on pelin alkuunpanija. —

Milada astui lähemmäksi kuullakseen, miten Bine kertoi. Minä syöksen sen roiston kaulaan, noin, noin —

— Mene sinne, Schniagl, hän tarvitsee mallin.

— — — Minä sanon: Kuole!

— Sitä tämä oli! Bine kertoi onnettomuutensa kaikille.

Juopuneena hän huumasi itseään vielä vihallaan, niin että veri tummana syöksyi hänen silmiinsä. — Ja näitten hirnuvien miesten kuullen — tuo harkitseva, epäilevä, sulkeutunut Bine!… Oi, kyllä hän oli mennyt alaspäin!

— Älä huuda noin, ajattele hiukan, sanoi Milada, tarttuen Binen käsivarteen.

— Kuolema Cyrillille! Bine löi nyrkkinsä pöytään.

— Henki pois, huusi hän.

— Oikein. Hyvä, ett'et ottaisi muuta. Milada kohautti olkapäitään. Suuressa salissa hyökkäsi Miller hänen kimppuunsa:

— Mitä sanotte! Taas hän on juottanut kaksitoista pulloa rheiniläistä viiniä! Mitä sanotte siitä, rakkaani?

Rappu ylös, rappu alas, huonosti valaistuja käytäviä täytyi Miladan hiipiä, kuunnella ovien takana, vaatia rahaa vastahakoisilta tytöiltä — rauhoittaa niitä, — taasen kiihoittaa niitä menemään saliin ja tehdä tiliä Millerille, — kaikessa kiireessä piti näyttää tekonsa toteen, selittää, väitellä asioista tahi vastaanottaa olkaansa kohauttaen epäilyksen purkauksia, — se oli Miladan hivuttava, ei koskaan rauhaa suova yötyö. Sillä välillä piti hänen ottaa tilauksia vastaan, järjestää kyökkiasiat, tehdä voileipiä ja palvella ja saattaa ulos vakituisia vieraita.

Hänen täytyi avata pukunappeja, kiinnittää ne, järjestää hiuslaitteita, — vahtia sisäkköä, että hän pian korjaisi pois lemmen hurjistelujen jäljet, aina tuntien sitä sisäistä hermostuttavaa pelkoa, joka kiduttaa kaikkia tällaisten laitosten omistajia ja taloudenhoitajattaria ja pitää ne alituisessa ärsyttävässä jännityksessä, nimittäin pelko siitä, että arvaamaton poliisitutkinto pääsisi talossa sellaisten asianhaarojen perille, jotka eivät ole luvallisia ja synnyttäisi sellaisen häväistysjutun, jonka seurauksia ei voinut arvioida.

Kello kaksi aamulla syntyi talossa metakka. Milada ei ollut edes salissa, kun Miller juoksi sieltä ulos pois suunniltaan ja epätoivoisena huutaen taloudenhoitajattarensa perään.

Kun tämä tuli alas saliin huoneista, oli metakka jo täydessä käynnissä…

Bine oli keskellä huonetta puolialastomana, pitäen tuolia korkealla ilmassa, huutaen kuin järjetön. Miehet olivat pelossaan paenneet hänen läheisyydestään.

Mutta pahin oli se, että Miller oli lyyhistynyt, käsiään vääntäen, mykässä toivottomuudessa erään herran eteen, joka oli näyttänyt poliisimerkkinsä ja joka kirein kysymyksin toimitti tutkintoa.

Mitä oli tuon tytön kertomus? — Oliko hän sääntöjen mukaisesti ilmoitettu poliisivirastolle? — Millainen oli talossa vallitseva laskujärjestelmä? — Pidätettiinkö tyttö väkisin? — Selvää oli, ett'ei tyttö suosiolla täällä pysynyt. — Ja yleensä, millaista elämää talossa vietettiin? — Oliko Millerillä täällä rikoksellisia ja laissa kiellettyjä huveja tarjolla?

Ja muita täänkaltaisia epämukavia kyselyjä sateli.

Vavisten, sanattomana kuin teossa kiinni saatu suuri pahantekijä, seisoi Miller tutkintoa pitävän edessä.

— Tiesinhän sen, — ajatteli Miller, — kaikki raukee ylitseni, nyt se on tapahtunut, — nyt se on tapahtunut! Poliisit, — oikeudenkäynti, — sanomalehti-kirjoitukset, — vankila, — ja ikuinen yö… Nämät mielikuvat pyörivät Millerin päässä, kun Milada saapui äkäten heti, millainen oli asema.

Ennen kaikkea pistettiin Rosina ja eräs heiluvalettinen Anna, joka oli lainattu Zimmermannilta, hiilisäiliöön. Leski taas hävisi keittäjättären apulaisena kellarikerroshuoneustoon. Sitten Binen yhä raivotessa juopon käheällä äänellä, viskaten tuolin viinipulloille ja laseille, läksi Milada pelastamaan Millerin, joka sammuvin katsein vilkutti hänelle. Äänellä, jossa kaikui täysin horjumaton varmuus nöyryyden sävyssä, selitti Milada kaikki Bineä koskevat asianhaarat.

Hän lupasi heti paikalla tuoda kaikkien tyttöjen todistukset, näytti Binen virheettömässä kunnossa olevien asiapapereitten ohella muitakin poliisikamarista saatuja kirjoja, — sekä talossa pidettyjen viimeisten tarkastusten pöytäkirja-otteet ja ilmoitustensa vakuudeksi hän turvautui herra Teobald Sucherin nimeen, joka perustamisesta saakka oli ollut salin asioitten valvoja.

Itsestään oli selvä, että armollinen rouva oli valmis heti sulkemaan salinsa herra komisariuksen käskystä, kunnes seikkaperäisempi tutkimus olisi selvittänyt liikkeen säännönmukaisuuden.

Komisarius vastasi kyllä luopuvansa siitä, koska oli saanut riittävät selitykset. Ainoastaan tuo juopunut olento tuossa näkyi ansaitsevan putkaan viemisen. Muuten täyttääkseen tunnollisesti tehtävänsä, saapuisi hän läheisinä päivinä…

Sitten hän pujahti varalla pidettyyn päällystakkiinsa…

Milada vaihtoi silmäyksen Millerin kanssa jättäen tuolle huokaavalle velvollisuuden suorittaa viimeiset muodollisuudet.

Porttivahdinrouvan avulla heitti hän raivoavan Binen päähän peitteen, laahaten hänet pois huoneesta.

Hurjasti pyörivin silmin istui Bine huoneensa lattialla.

— Mene sänkyyn, kiljui Milada, sulkien oven käytävän puolelta.

Vasta myöhäisenä aamuna rauhoittui sali. Kun Milada astui huoneeseensa, saavutti hänet Gisi yöpuvussa. — Kuule, Milada, Seidner oli myös eilen salissa… Siitä pitkästä ei ole mihinkään, ei huoli enää tytöistä… Ei kestään, sanoi Seidner… Mutta tohtori, Gust-kulta lähetti meille kaikille tervehdyksensä. Sinun pitää mennä hänen luokseen! — Oletko iloinen, kysyi Gisi uteliaana katsoen Miladaa…

— Voi sinua, hupakkoa, mitä se minua koskisi, sanoi Milada liikkumatta ja hiljaa.

— Minä luulin aivan vissisti, vastasi Gisi puoliääneen ja kuin loukattuna.

Mutta heti hän heltyi taas ja sanoi: Katsoppas! — Käsissään hän piti suuren suurta omenaa, joka oli kullankeltainen, granaattipunaisine suonineen. — Tämän antoi Seidner minulle. — Hän on oikea viisaustieteilijä… Mutta se pitkä ylioppilas ei kelpaa mihinkään. — Hänen nimensä on Joszi. Mutta sitä — katso sitä voisin rakastaa. Jos hän vaan — — Äkkiä Gisi pudisti päätään ja kiertäen molemmat käsivartensa Miladan kaulaan, suuteli hän häntä hurjasti suulle.

— Sinulle omena kuuluu, kuiskasi hän haikeasti ja hävisi…

Milada painoi sileän, viileän hedelmän lämpöisiä poskiaan vastaan. Vaikka tuo lähetti oli outo, niin olihan tuo ilosanoma toki tänään saapunut.

Kaksi päivää tämän jälkeen, jolloin päivällinen oli jo aikoja sitten syöty, astui Michal Miladan huoneeseen. —

Koska Milada kirjoitti, istui Bine kotvasen pää alaspainuneena liikkumattomana.

— Onko sinulla jokin asia, kysyi Milada katsahtaen vilahdukselta häneen.

— On, — sanoi Bine syyllisenä, — olisi minulla jokin tärkeä asia.

— Mikä siis?

Bine katsahti ylös, hänen katseensa harhailivat levottomina. — Oletko suuttunut, kysyi hän epävarmalla äänellä toistaen kiihkeästi ja syyttäen. — Oletko sinäkin suuttunut?

Milada pudisti vitkaan päätänsä. En ole suuttunut, vaan minä säälin sinua… Miten sinä saatoit tuon tehdä?

Bine teki kieltävän liikkeen. — Tiedän kaikki… Minä en siis saa jäädä tänne… Lähden tietysti pois!

— Onko sinulla rahaa?

— Ei, enkä tarvitsekaan… Vaihda minut johonkin toiseen paikkaan, kauas, kauas toiseen kaupunkiin… Täällä olen kaikkien naurettavana ja oman itseni pilkkana… Jos jään tänne, tiedän, että tuossa, tuossa olen istunut ajatellen kaikkea ja iloiten… Silloin viha nousee minuun… Minun täytyy riidellä ja tapella… Kun olen poissa, on kaikki hyvä… Ei kukaan tunne minun juttuani… Ei kukaan tuuppaa minua sanoen: tyhmä naikkonen olet!…

— Mutta…

— Katso, olen saanut jo vastauksen kirjeeseeni. Bine veti kirjeen esille aukaisten sen… Se on saksaksi, sanoi hän Miladalle, joka epäröiden katseli sitä.

— Hyvä Jumala, — Spizzariko on hommannut sinulle paikan, — miten sinä sellaiseen suostuit… Mutta sisimmässään hän tuumi: tuo on taas sama varovainen, itsetietoinen, tarmokas olento… Hän ei vitkastele, ei anna sysätä itseään mihin vaan… Etsii oman tiensä… oman tiensä! Vahinko, että se rajoittui tällaiseen ahtaaseen alaan!

— Yhdentekeväähän se on, vastasi Bine tyynesti Miladan empiessä.

Tuo vaatimaton lause, joka ilmaisi täydellistä alistumista ja toivottomuutta, koski Miladaan. Hän sanoi lämpimästi sivellen työn kovettamilla käsillään Binen sileitä, paksuja käsiä… Bine, sinä olet tehnyt monta tuhmuutta… Mutta ole tällä kertaa — viisaampi! Älä mene noin ajattelemattomasti Punatalosta!… Täältä meno merkitsee alemmaksi vajoamista.

Michal tuijotti eteensä… Kaikki tekevät pilkkaa onnettomuudestani. Hän teki poistavan liikkeen Miladaa kohden… Tiedän… se oli oma syyni… Mutta jokin pakkautuu kurkkuun — lopetti Bine matalalla äänellä, — minun täytyy rääkkyä kuin hullu eläin.

— Sinä et saa juopotella.

— Minä olen aina juovuksissa,… sanoi Bine hiljaa itsekseen veren lentäessä hänen kasvoihinsa… Hän häpesi.

Milada käänsi päänsä pois.

— Miten paljon eikö ollut vieläkin inhimillisyyttä tuossa naisessa!… Miten paljon eikö ammattihaureudella olisi vielä hänessä hävittämistä!

Ja kuin ennustaja näki Milada lankeemuksen seuraavan lankeemusta, kuilu kuilulta, — jonka pimeyteen Binen minän täytyi pelastuksetta hukkua.

— Auta! Auta! Ääni huusi hänen sisästään.

Tässä eivät auttaneet Hornerin saivartelut eivätkä hänen kaulaa katkovat ajatushyppynsä. Hänen omat toiveensa — olivat sairaat, harhailivat ilman päämaalia… Milada hengitti syvään. — Etäisyydestä kaikui Gustin rauhoittava ääni: Fanni saa vapaapaikan keuhkotautiparantolassa… Tänne hän ei saa enää palata. Hänet tahdomme pelastaa.

Nämät muutamat sanat olivat voimakkaammat kuin kaikki tunnehoureet, jotka kohosivat kuin värikkäät kuplat suosta… Siten apu lähestyi, koruttomana, näkymättömänä, mutta soveltuen todellisuuteen ja tehden liiton elämän kanssa. Hän jaksoi tuon tehdä… Gust — tuo vapaa mies! — Kaikki muut olivat orjia hänen rinnallaan.

Hetken kuluttua sanoi Milada tyynesti: Minä antaisin sinulle neuvon Bine, mene palvelemaan!… Sinä olet vahvarakenteinen, et pelkää tehdä työtä… Anna kirjasi poliisilaitokseen takaisin, minä tulen kanssasi paikanvälitystoimistoon.

— En voi enää tehdä työtä, vastasi Bine lyhyesti ja uhmaten.

— Miten et voi? Olethan tehnyt vuosikausia raskasta työtä kotonasi.

— Kotonani? Silloin olin iloinen, työ oli leikkiä. Nyt minun täytyy juoda, nauraa, huutaa, nyt minun täytyy unohtaa paljon suruja, jotka pakottavat päässäni. Yöt päivät ne rasittavat minua… Sellaiset ihmiset jaksavat tehdä työtä, joiden ei tarvitse mitään mielessään hautoa… Enkä — en tiedä mistä syystä, — mutta minä en jaksa enää tehdä työtä. Olen aina väsynyt.

Taasen hän tuijotti välinpitämättömänä kiinnittämättä katsettaan mihinkään varmaan paikkaan, tämä teki hänen kasvonsa melkein eläimellisen tylsiksi. Ja Milada tiesi, että Bine puhui totta. — Sekö oli juuri tämän elämän hävittävä voima? Kuin ohuilla silkkilangoilla kietoivat sen joutilaat pitkät tunnit, tahdon, tarmon, ne lamauttivat elämän voimat, pirstoen kaikki vaistot veltostuneissa jäsenissä. Se, että nämät naiset pelkäsivät ihmisiä, ja lyyhistyivät valottomiin kolkkiin, ei johtunut sielullisista, — vaan suorastaan ruumiillisista syistä, sillä nuo öisten hurjastelujen kuluttamat naisruumiit, jotka päivät viruivat puolihorroksissa, eivät jaksaneet enää elpyä, eivät parata, eivätkä alkaa uudelleen ponnistaa.

Nyt yhteiskunta vaatii, että noitten olentojen pitää jaksaa iloita, yrittää, kohota, toimia ja toivoa… Vaatikaa, — että tulehtunut, pahaksi paahkaksi turvonnut sormi taipuisi sirona ja notkeana, että se jaksaisi johonkin tarttua ja pitää siitä kiinni. — Menkää, menkää, hornaan vaatimuksinenne!

— Nämä naiset eivät ole itse tahtoneet rappeutua, se rappeutuminen on iskenyt heihin kuin tauti murtaen ne.

— Syy heidän turmioonsa on se maaperä, jossa heidän olemuksensa juuret ovat, josta heidän olisi pitänyt saada imeä voimaa ja eloa, mutta jolta teidän ihmisten ylpeys, viha, teidän kuvaamattoman julma siveysoppinne on täydelleen riistänyt lämmön, siunauksen ja elämisen mahdollisuudet.

Siksi Milada sanoi puristaen lujilla työn uurtamilla kourillaan Binen kättä, joka oli pöydällä:

— Ehkä on parasta, Bine, että itse valitset tulevaisuutesi. Ehkä muualla harkitset kohtaloasi tyynemmin. — Minä menen itse Spizzarin luo… Mutta yhden seikan painan mieleesi… jäänetkö tänne tahi poistunetko, älä menetä itseäsi!

— Niinkauan kuin et itse joudu epätoivoon, ei elämä mahda sinulle mitään. Se on varma tosi.

Spizzarin toimisto oli kaikkein mutkikkaimmassa juutalaiskorttelikunnassa, kapea, tuskin päänkorkeudelle kohouva ovi johti tulijan mustaan, savuttuneeseen, matalaan, mutta sangen laajaan huonepahaseen, joka samalla oli kyökki ja makuuhuone. Keskellä kirstuja, koreja ja nyyttejä, joissa oli pito- ja liinavaatteita, istui kuivettunut kuin keltaisessa usvassa uiva Margot, jonka vasemmanpuolinen väärä lonkka ihan hävisi suureen, ruskeanahkaiseen eukkotuoliin ja joka innokkaana syventyi suureen palkollisluetteloonsa, heti kun ovi vaan narahti. Sen ohessa hänen pelokkaat, veristyneet silmälautansa vilkkuivat sisäänastuvaa kohden, ja hän laski kuuluvan helpotuksen huokauksen tuntien Miladan — Miladan kysyttyä jotain, viittasi Margot vaieten selkänsä taa ja Milada astui tapeettioven kautta pihalle. Sieltä johtivat kapeat, mutkeltavat rappuset liikkeen kaikkein pyhimpään, vanhemman sisaren toimistoon, jonka liikekyltti oli sangen viaton ilmoittaen hänen harjoittavan "kaunistustarpeitten ja terveysesineiden" kauppaa.

Milada kolkutti ovelle; kun rouva Spizzari oli katsonut "luukun" läpi ottaakseen tarkasti ja sangen monipuolisesti selvän, millaiselle asialle vieras tuli, ripusti hän mustan esiliinansa naulaan ja aukasi.

Hän oli joltisen leveälonkkainen nainen kaksoisleukoineen. Hänellä oli väritön, joskus vaaleaksi värjättynä ollut tukka, joka sileäksi kammattuna oli mustien ja valkoisten haivenien raidottama. Hänen toinen silmänsä oli petomaisen teräväkatseinen, toinen oli sammunut ja sokea, painuneena raskaan silmälaudan alta syvälle kuoppaan. Tämä rouva oli erilaisimmissa piireissä tunnettu ja pelätty tyttökauppias, sikiönkarkoittaja ja salaperäisten tapahtumien avustaja madame Nelly Spizzari — oikeastaan Spitzer, — entinen tanssijatar, kuin hän aina itse ylpeänä esiintoi ja viiniasioitsija Jochele Spitzerin laillinen aviovaimo, — joka oli elämällään saattanut tämän aviokumppaninsa hulluinhuoneeseen.

Rouva Spizzari istui tavallisesti toimistossaan kunnioitusta herättävän sanomalehtien ja painotuotteitten peittämän kirjoituspöydän ääressä, mieskorkuisten hyllykaappien keskellä, joita oli huoneen kaikilla seinillä ja joiden edessä oli vihreät uutimet. Kaapeissa oli suuria ja pieniä postipaketteja, valmiiksi sidottuja ja suljettuja tukkuja, malleja, laatikoita, joissa oli itämaalaisia harvinaisuuksia tehtyinä vahasta tahi kummista, salaisia apukeinoja ja muita kaluja. Lisäksi siellä oli kirjoja ja valokuvia, joiden näkyvä osa oli viaton puutarhakuva. Kaikkea tätä oli mitä parhain ja täydellisimmin lajiteltu varasto, — kuvaamaton esineitten ja pikkulippaitten kokoelma, joita myytiin asiantuntijoille korkeasta hinnasta. Mutta hyvin kunnioitettavan "kolikkojoukkonsa" ei Spizzari ollut koonnut tämän liikkeen yhtä vähän kuin sisarensa Margotin hoitaman paikanvälitystoimiston avulla, vaan ainoastaan sikiönkarkoittamisella ja hommaamalla tyttöjä julkisiin porttoloihin, — mutta hänen liikkeensä oli ankaran "tunnollinen" niinkuin hän itse kehui: Ei lihankiloakaan viedä minun kaupastani "noille." — Sanalla nuot hän käsitti kaikki ulkopuolella Itävaltaa olevat parituslaitokset.

Rouva Spizzari oli noissa kolminaisissa liikeyrityksissään kehittynyt ylen säännölliseksi. Hän ei sietänyt, että asia, jonka käsittely kuului toiseen huoneeseen, ratkaistiin toisessa.

Siksi hän nyökäytti nytkin heti Miladalle ystävällisesti päätään vetäen eräältä kohdalta vihreän uutimen syrjään, josta ilmestyi ruskeaksi kiilloitettu sangen taitavasti kaappiin tehty salaovi. Se huone, mihin hän vei Miladan, oli aivan pimeä. Spizzari väänsi nappulaa, silloin tuli näkyviin pieni, paljas huone, joka oli eteisen tapainen. Sen kaluston muodostivat meriruokotuolit ja pitkä pöytä, jolla oli kaikenlaisia kuppeja, erilaisine sikarineen ja paperosseineen. Konjakkipullo kuuden lasin ympäröimänä ja jotensakin kulunut korttipakka, joka kai oli joutunut sinne tilapäisesti, täydensivät huoneen sisustuksen. Huone näytti olevan ilman ikkunaa.

Yhdessä nurkassa oli suuri, laatikonmuotoinen, leveä musta laukku, jonka sulki englantilainen lukko. Rouva Spizzari teki suosiollisen liikkeen. — Hyvä, että te tulitte, eikö teidän emäntänne — Spizzari lausui viime sanan kovin halveksivasti vitkastellen. — Pikku asioista se kääntää perseennsä ihmiselle.

Rouva tunsi hyvin Miladan. Hän oli seurannut Miladan kehitystä "liikkeessä", ollen aina valmis myöntämään hänen olevan toimeliaan ja etevän… Meillä ei kai Jumalan kiitos ole keskinäisiä selvittämättä olevia asioita? Eikö niin?

— En usko, että on, rouva Spizzari. Mutta te tiedätte kai hyvin, että Michal tahtoo muuttaa.

— Hän on vielä sangen sovelias teille ja hänelle itselleen on teillä olo edullinen… Onko hän viisas?

— Noh, mitä paikkoja teillä on tarjottavana? Yhden minä heti jätän huomioonottamatta, Nelly — Galizian.

— Oletteko kuullut jotain? Olisinko hullu! Entisestä E. Goldscheiderin liikkeestä lähetettäisiin tyttö Galitziaan!… Se olisi ravunkulkua… Te olette jo oppinut puhumaan vähän Millerin tapaan, hyvä lapsi. — Mutta hän oli siitä huolimatta hyvällä tuulella, asetti sarvisankaiset rillinsä nenälleen ja aukasi avaimella, joka roikkui hänen kellonvitjoissaan, salaperäisen mustan laukun. Selaillen kirjoituksiaan ja muistiinpanojaan ja kastaen sormenpäitään aukasi hän kirjeitään lempeällä kädellä silitellen pieniä kokoonkäärittyjä paperiliuskoja ja kysyi kuin sivumennen: 530, miten paljon hän on teille velkaa? Mitkä prosentit lupaatte antaa, neiti Milada?

— Hän on 350 guldenia velkaa, rouva Spizzari ja tehän tiedätte, että me vaadimme 30 prosenttia. Mutta me tekisimme tällä kertaa mieluimmin vaihtokauppaa. Me tarvitsemme uusia tyttöjä. Me tarvitsemme syksykautta varten, — sanokaamme elokuusta alkaen, — tuoretta väkeä.

— Elokuussa Redisch lopettaa liikkeensä Agramissa. — Silloin saatte 25 prosenttia. Nautalihasta täytyy teidän maksaa enemmän… Mitä sanotte? sanoi hän vetäen kirjeen esille, — jostain täytyy teidänkin luopua kaupanteossa — te mustalainen! — Nyt kun on kylpyaika, on naiskysyntä suuri.

— En anna groscheniakaan perään, rouva Spizzari… Te tunnette periaatteemme… Mutta onko teillä varmoja tarjouksia nykyään?

— Odottakaa, lapseni, enhän voi esittää teille lantakinttuja; mitä Lehmann Kaschausta lähettää, ei teikäläisiä herroja innostuta — — se kuuluu mäelle. Noh, katsotaan!… Olmützista, Ostrausta, Znaimista, Brünnista tulee vaan roskaa… Aussigissa, Aussigissa, siellä ovat Weberiläiset. Ah, ne maksavat huonosti, — rouva tuuppasi rillit otsalleen. — Weberillä on hyvää tavaraa, mutta naiset tulevat melkein alastomina talosta… Vanhanaikainen porttolanpitotapa… Siksi ei sieltä voi paljoa vaatia — 45 prosenttia saatte.

— Ei puhettakaan sellaisista!

— Neiti Milada, te kelpasitte liikkeeseenne kuudeksi vuodeksi, ettekä totta vie ollut mikään kaunotar.

— Olin liikkeessä vaan neljä vuotta, Nelly. — Enkä voi sitä aikaa kiittää. Eikö teillä ole muuta tarjottavana?

— Mitä merkitsee "muuta"? Pannaan Aussig pois. Minulla on tässä, — rouva laski kätensä paperille. — Tahdotteko tehdä hyvän ja vakavan kaupan? — Minä puhun teille avomielisesti. Te ette ole hullu, ja te suostutte Aussigiin silloin 45 prosentista, kun saatte kuranttitavarasta muualla vain 25 prosenttia. Me olemme jo voidelleet toisiamme molemmin puolin. Mutta minä sovin vielä kaupoissa kanssanne ja hyvän kaupan teenkin. Te ymmärrätte minut. — Mitä sanotte Budweisista, — Fischerin laitoksesta?

— Noh?

— Mitä "noh"! Jos se kelpaa herroille, niin korvaa se kaikki teidän neidillenne kaksin verroin… Uskokaa, ne ihmiset, joilla on rahaa, haisevat ihan eri lailla. Miller on kuin vanha virsikirja. — Mutta Fischer! — Hän on ruhtinaitten ja kreivien oikea käsi. Tarvitseeko hän naisia? — Hänellä on antaa teille tyttöjä… Ja hän saa niitä vaikka Punaselta mereltä asti… Mutta hän haluaa päästä eräästä tytöstä.

— Päästä, rouva Spizzari ja vaan Budweisista. Mitä tämä on?

— Olkaa höpisemättä. Te ymmärrätte omaa liikettänne hoitaa, mutta ylimalkaista tyttöliikettä ette ymmärrä, ette nimeksikään, vastasi Spizzari ylen tuiskivana. — En ole ottanut tyttöä myytäväksi en teitä, enkä muitakaan varten. — Tyttö on harvinainen tilaisuus… Jos Fischerille ei olisi tapahtunut onnettomuus, ei häntä olisi saanut nähdä tässä kaupungissa ollenkaan… Hänellä on ollut häväistysjuttu luutnantin tähden, — poliisi luulee tytön jo kadonneen… Velkoja hänellä ei ole ja Fischer maksaa 40 prosenttia. — Noh! — Eikö tämä ole oivallinen kauppa?

— Onko teillä valokuva?

— Totta kai! — Hän otti kirjeestä valokuvan tarjoten sen Miladalle.

— Noh? — Eikö se ole erinomainen ilmiö? — Eikö? — Sovitaanko kaupoissa? Hyvää? — Fischer on oikea ritari. — Hän kirjoittaa, — ja miten! — Hän menettää tällä kaupalla. — Niin, olkaa hyvä, upseerien kanssa on tyttö ollut tekemisissä, se on hitonmoisen harvinainen juttu… Ehkä hänen ei tarvitse maksaa muuta kuin 30 prosenttia…

— 40, Nelly!

— 40-30 même chose! (samaa se). Kun Budweisin Fischer tekee kauppaa nykyään Millerin kanssa, niin hän sylkäsee kirjeeseensä… Mutta minulla on täysi vapaus sopia itsenäisesti. Tavanmukaiset prosentit kirjoitatte Millerin saataviin,… lopun otan minä välityksestä.

— Tämä on hyvä kauppa teille, — vaan ei meille. Jos tytöllä ei ole velkoja, ei hänellä ole vaatteita. Sen seikan tunnemme jo tyystin… Meidän Binemme voi hyvin näyttäytyä. Fischerin pitää antaa tytölle hyvät vaatteet tahi maksaa 75 prosenttia käteisesti. Mitä poislaskemiseen tulee, hyvä Nelly, on paras tehdä se laillisessa muodossa, muuten se on veteen viskattua rahaa.

— Jääräpää, mutisi Spizzari kiukkuisena.

— Käyttäkää hyväksenne Fischerin asemaa, jos hän kerran on pinteissä. Minä tunnen tällaiset jutut. Kyllä silloin saa rahoja heltiämään.

— Hyvä ihme, millainen te olette!

— Noh, rouva Spizzari, kyllä minuakin vähän arveluttaa ottaa taloon tyttö, jolla on poliiseja kintereillä. Niin, niin, olkaamme rehelliset. Fischer ei ole muuten mikään jänishousu. Hän on kyllin hyvissä kirjoissa "etsivien" kanssa. Mutta kuten sanottu, en aio enää kinata. Joko hän maksaa 75 prosenttia, — 50 meille, — 25 teille, tahi hän antaa tytölle täydelliset kapiot… Kaikissa tapauksissa, me pidätämme Binen matkakirstun, kunnes uusi tyttö saapuu… Se on oikeudenmukainen valtamme, kuten tiedätte. Minua surettaa lähettää Bine tuollaiseen taloon. — Vanha punataloylpeys sävähti nuoressa taloudenhoitajattaressa…

— Mitä Bine on! Sama onko omena mätä sisältä vaiko päältä… Maksakaa 12 1/2 prosenttia käteisesti minulle ja te saatte tavarani.

— En voi. Täytyisi maksaa omasta taskustani. Kuulkaa, rouva Spizzari, älkää kaupitelko! Me emme anna käteistä rahaa, jollei meillä ole varmaa takuuta. —

Spizzari heilutti päätään. — Kaikki riippuu Fischeristä. Se riiviö tappaa minut. — Miten järjestämme suoranaiset kulunkini?

— Ne me suoritamme, se on itsestään selvää.

— Pitääkö minun mankua ne teidän neidiltänne…

— Minä maksan ne, kun tavaran jätätte, omasta lompakostani… Siis kauppa on varma kuin pankissa, lopetti Milada puheensa tarjoten kohoutuen kätensä.

Spizzari piti siitä kiinni.

— Minä pidän teistä. — Teillä on pää kuin partaveitsi. — Minä pidän teistä enemmän kuin koskaan ennen. Teillä on, totta vie, hyvin käytetyt kädet! — Kaiken teette siis vaan emäntänne hyväksi?

— Oh, vastasi Milada kevyesti, — ansaitseehan siinä itsekin.

— Mitä vielä te ansaitsisitte! Jätätte kaiken sille pitkälle vanhalle piialle. —

Spizzari seisoi hetken miettivänä, sitten hän otti rillit nenältään, pisti Fischerin kirjeen syvään rintojensa väliseen kuiluun, sulki huolellisesti mustan asiapaperilaukkunsa ja viittasi Miladalle…

Milada ei uskonut silmiään. Äkkiä salaperäisen koneiston kulettamana hävisi harmaa seinä näyttäen valkoisen kultanupuilla koristetun oven. Myös se aukeni ja Milada näki ihanimman ja komeimman kylpyhuoneen, minkä eläissään oli nähnyt. Hänen ammattinsa oli antanut hänelle tilaisuutta nähdä mitä erilaisimpia hotelleja, yksityishuoneustoja ja yökorttereita, mutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitella näkevänsä hämmästynein silmin tällaista hienostunutta loistoa, missä välkkyi vaaleanpunainen marmori, valkosäteilevä kristalli ja vedensiintävä atlassilkki, jonka yli riippui kukka ja kirsikkamarjaoksia. — Täällä oli satoja valonliekkejä, satoja välähdyksiä… Hyvien hajuvesien pilviä lemusi huumaten… Ja kun vesi valui simpukankuoren muotoiseen vesivannaan, kuului hiljaista salaista soittoa…

— Sus' siunatkoon, sanoi Milada.

— Sen uskon, vastasi Spizzari, jonka sokeakin silmä tyytyväisenä liikahti…

— Mutta miksi teillä on tuollainen laitos?

— Katsokaa! — Koska tuossa vieressä… Vedensiintävä silkkiuudin huojui syrjään ja yhtä harkitun ylellinen makuuhuone tuli näkyviin…

Mykkänä seisoi vieras.

— Täällä voisi keisari huvitella, sanoi Milada kunnioituksensekaisella äänellä.

— Lienee käynytkin täällä lurjustelemassa, vastasi Spizzari.

— Nyt näette, miten Nelly kuvittelee voivansa asiansa järjestää, sanoi Spizzari, kun he palasivat takaisin. — Järjestäisin kaksikymmentä tällaista huonetta, oven kohdalla on valoton, sitten on pelihuone, talvipuutarha… Hän kehasi… Lapseni, minä olen tutkinut Nizzaa. Siellä ansaitaan miljooneja… Eikö totta, neiti Milada, tuota ei kustanna hurskas neiti Miller.

— Sehän on kuin unta, sanoi Milada tuijottaen ruskeisiin, likaisennäköisiin kaappeihin, joiden taa loistava ihanuus oli salattu.

Spizzari tarttui Miladan käteen sanoen merkitsevästi:… Kuulkaa, lapsi, eikö hän aio myödä.

— Myö-dä! — Milada hätkähti vähäsen. Hän ei ollut ottanut tuota mahdollisuutta vielä ollenkaan huomioon… Miller möisi liikkeensä! — Vieraat ryhtyisivät siihen. — Milada — olisi liikanainen, — hänet ajettaisiin pois. — Hän ei ollut valmistautunut tuohon. Se tuli liian äkkiä, liian varhain hänen suunnitelmiinsa. — Mutta se ajatus tuli. — Hän ei ollut sitä tahtonut, — eikä tahtonut. — Se tuli kuin kohtalon iskusta.

Ja hän tunsi kulkevansa kohtaloaan kohti vastatessaan. — Jos vaan saadaan sopiva hinta. Liikkeessä on paljon työn ja kapitaalin arvoa.

— Kapitaali on sivuseikka, lapseni. — Ja mitä työhön tulee! — Meidän kesken sanottu, Miller ei osaa lakanaa levittää… Kyllä me tiedämme, kuka liikettä hoitaa. Pitää tietää, kuka kauppaa tekee. Voi miettiä. — Mutta kysymys ei maksa rahaa. — On kysymys vaan siitä, — Spizzari lausui tavut painolla, — jos te, jos te tahdotte, että se myydään. —

— Noh, — heitti Milada sanat väliin, — lopuksi, täytyy minun sanoa, että minulla on sopimuskirjan perusteella lähin oikeus siihen. — Lopuksi en minäkään ole ilman pääomaa.

— Oh! Luuletteko, että meikäläisten kesken ei puhuttaisi teistä! huudahti Spizzari kuin sähkön iskemänä. Muutamille ihmisille on asemanne selvä kuin kymmenen sormea.

— Asian laita on se, sanoi Milada, — että minä olen ottanut nimiini Goldscheiderille olevan kiinnitysvelan. — Myös on minun käsissäni Kesslerin kanssa toinen pienempi velka. — On siis vaan muotoasia, olenko tänään osakas vai enkö. — Millerin kanssa pitää kauan sovittaa, hän epäilee kaikkia. Hänet täytyy valmistaa tähän kauppaan. — Jos te tänään sen esitätte, vaatii hän mahdottomia summia. Mutta jos minä esitän sen liikepulan aikana, kun hänen vatsansa on kipeä, jolloin tulevaisuus tuntuu hänestä mustalta, jos minä käytän vaillinkia hyväkseni tahi panen sellaisen toimeen, — Milada yskähti, — niin silloin voi jotain asiaa lävitse ajaa hänen suhteensa.

— Minähän sanoin, että teillä on hyvä pää, neiti Milada, — huusi Spizzari innossaan, teidän kanssanne on ihana tehdä työtä. — Jos Jumala meille päiviä suo, niin… hän katkasi puheensa. Myös Milada astui ovea kohden — molemmat huomasivat, — että oli tarinoitu kyllin.

Nyt seurasi harvinainen suosionosotus, joka vaan tuli liikesalaisuuksien tuntijain osalle. Nelly saattoi vieraansa portaille asti ja taipuen alas hän huusi: Älkää loukatko itseänne portaissa, lapsukaiseni! —

Milada pääsi lopulta kadulle. Hän tunsi vaistomaisesti ja erityisellä mielihyvällä, että hän ensi kerran oli toiminut itsetietoisen itsenäisesti olematta pakotettu taipumaan toisten keinottelujen välikappaleeksi, ja että samalla tuo vaarallinen, mutta hurmaava arvojen taistelu oli alkanut, joka perustui tosiasioihin. Hän ei enää leikkinyt mielikuvilla, hän tunkeutui hitaasti eteenpäin tavoitellen olevia oloja. — Nyt piti vaan uskaltaa alkaa. — Voitto tahi tappio! — Kesken kuohuvien ajatusten pyörrettä kiiti hänen vapautettu tahtonsa tulevaisuutta kohden. —

Nyt saattoi melkein lähteä Gust Brennerin luo, ajatteli hän äkkiä kulkiessaan. Lukemattomia kertoja oli hän yrittänyt kirjoittaa hänelle kirjeen, oli repinyt jo alkamansa kirjeet ilman syytä, vaan itsetiedottoman pelon vallassa ett'ei heräisi haaveistaan, jahka taas tapaisi Gustin. Nyt hän seisahtui melkein pelästyneenä, kun tunsi rinnassaan odotuksen synnyttämän suuren riemun, joka hänen mielensä täytti.

Käydä hänen luonaan! — Miks'ei? — Olihan hänellä aikaa kiertää virranrantakadulle. Eikä hän tahtonut luulotella, että tämä käynti oli jotain erikoista. Gust oli hänet kutsunut… ja lähettänyt terveiset Seidnerin kautta. Kun otti siitä kaiken liioittelun pois, ei se ollut mikään erityinen suosion osoitus. Ja yhä kiihkeämmin, koettaen kylmällä järjellä ratkaista tuon vastakohtaisen tapauksen, Milada kiiti eteenpäin…

Tuossa oli rantakatu. Siinä vyöryivät virran mustat aallot. Köyhälistön lapset latkuttivat siinä jalkojaan. Sotilaita käyskenteli helluineen sen kivisellä käytävällä. Aurinko valoi kaiken kultaloistonsa rantakadun talojen katoille ja niitten ikkunoihin. Milada oli saapunut päämaaliinsa. Epäystävällisinä tuijottivat vanhojen mustuneitten varastohuoneitten ristikkoikkunat häneen. Niitten yläpuolella oli kyltti, joka ilmoitti: "David Brenner, raudan, teräksen, ja metallilangan tukkuliike." Rautalevyjä, tankoja, renkaita, ketjuja ja ristikkoa oli läjittäin kadulla; ihan sisäänkäytävän edessä oli valtaava romuröykkiö, missä oli ruostuneita nauloja, lisuja, taipuneita levyjä, ja teräviä välkkyviä läkkipalasia, kaksi puolikasvuista poikaa polvistui sen ääressä nyppien uutterasti kelpokuntoiset esineet lisujen ja sirujen seasta.

Kotvasen Milada seisoi epäröivänä sen ääressä katsellen poikia. Sitten tulivat vankkurit kolisten rautalevykuormineen porttikäytävän kautta, ajaen hänet syrjään. Ajaja auttoi huutaen ja lyöden hevosta, joka ponnisti kovin vetäessään.

Uteliaitten poikien silmien seuraamana tunkeutui Milada kiiruhtaen porttiholviin. Siitä hän astui neliömuotoiseen hämärään pihaan, joka oli täynnään laatikoita, astioita ja käsirattaita.

— Älkää menkö pitemmälle, neuvoi mies, joka työskenteli siinä, — vanha herra asuu tuolla edessä.

— Entäs nuori herra, tohtori?

— Vai niin, hän asuu tuolla uudella puolella.

Milada palasi aukaisten pikaisesti oven. Kello kilahti.

Päällystetystä konttorihuoneovesta tuli vanha mies, joka oli pitkä ja laiha ja jolla oli pienet, pystysuorat valkoisenvivahtavat viikset.

— Ketä haette?

— Herra Brenneriä.

— Vanhaa vaiko nuorta?

— Tohtoria, selitti Milada rohkeana.

Mies siristi silmiään. — Ei te mitään, sanoi hän, teidän pitäisi tässä tapauksessa tutustua ensin vanhempaan. Herra tohtori, armollisen suosionne esine, asuu kerros ylempänä, seuraava ovi oikeelle. Minulla on kunnia.

Aivan ymmällään astui Milada rautaisia, kiusallisen puhtaita kiertoportaita ylös. Oliko äskeinen vanhus jokin talon palveluskunnasta? Tahi oliko se peräti Gustin isä?… Ei. Hän ei ollut rahtuakaan Gustin näköinen. — Se rauhoitti Miladan. Valkoisella ovella, ainoalla koko talossa, joka näytti kodikkaalta ja miellyttävältä, oli Gustin nimikortti. Nyt vasta selvisi Miladalle tyyntyen kerrallaan tunnelmansa. Hän harkitsi asemansa. Hän kokosi mieleensä ensi sanat, jotka hän aikoi sanoa Gustille. Jäähyväissanatkin hän jo laati edeltäkäsin. Tuskin hän tunsi jonkinlaista uteliaisuuden väristystä soittaessaan ovikelloa. Heleästi se kajahti talossa. Milada kuunteli. Hän soitti toisen kerran. Ei kukaan liikahtanut. Ei kukaan. — — Nyt vasta Miladassa viimeisen tunnin mielenkiinto purkaantui, häntä rupesi vilustuttamaan vieraassa talossa, pelon tunne, kuin kauan pidätetty nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. Halu nähdä Gustin poltti hänen sisimmässään. Se kaihontunne tuntui — vastustamattomalta. Kaikki vastalauseet, joka muu perustelu, joka harkinta puolelta ja toiselta — oli ollut valheellisuutta… Tosi oli vaan se, että Milada halusi nähdä Gustin. Ja nyt Gustin ovi olikin suljettu! Se yksinkertainen tosiasia järkytti Miladan haaveilut, että ylioppilas ei tietysti pysynyt kotosalla tällaisena ihmeenihanana keväisenä edelläpuolenpäivänä. Milada tuijotti lasioven kuolleeseen ruutuun, kuin olisi hän luullut sen itsestään aukenevan ja laskevan hänet sisään. — Hän naputti kovasti tietäen varsin hyvin, että se yritys oli turha.

Ei onnistunut, — ajatteli hän lopussa alistuvana. — En voi toivoa hänestä mitään, — kaikki on loppunut.

Ja kuitenkin äkkinäisen mielijohteen voimasta kirjoitti hän mustalle taululle, joka riippui seinässä oven kohdalla nimensä lisäten:

— Kävin täällä…

Selittämättä tekojaan koetti hän mahdollisimman huomaamatta päästä talosta pois.

* * * * *

Gust Brenner käveli heilutellen itseään hitaasti kotiinsa kohden leutona kevätiltana. — Hän oli ostanut illallisensa matkalla päättäen varmasti viettää iltansa lukemalla huoneessaan. Jopa hän oli vihoissaan hypähtänyt pystyyn, kun Joszi oli epäillen puhunut tuollaisen ohjelman täydellisestä seuraamisesta, Seidnerin kuvaavasti virnistellessä.

— Hulluutta! — ajatteli Gust, niinkuin ei voisi viettää iltaansa muualla kuin tukahduttavassa kahvilailmassa tahi naisten seurassa… Niinkuin ei maailmassa löytyisi muuta huvia… Yleensä kevät teki Seidnerille pahaa, hän juoksi alinomaa kaduilla kuin kiimainen "koiraskissa"… Se oli yksinkertaisesti ilettävää. Ja lopuksi, — niin hän, Gust, eikä tämä ollut hänen huonoin puolensa, — ei voinut ajan pitkään salata "pikkuporvarillisuuttaan", — "hovineuvosperinnöllisyyttään." Joszi saattoi nauraa sille, hyvä, — Joszi oli ilman sukulaissuhteita. Mutta Gustin selän takana oli perhekunniantunto. — Ja saakeli soikoon! Miten ihminen kiertänee ja kuljeskellee, — perheelläkin on jonkinlaisia velvollisuusvaatimuksen oikeuksia.

Joszi oli yksilöllinen luonne, — todella. — Mutta hän oli halju. — Hän ei tahtonut rajoittaa olemustaan. — Kyllä hyvin sanottu. Hän ei keinotellut. Ei missään tapauksessa. — Mutta hän oli "hamppariluonne", niinkuin hän itse sanoi, eikä hän jaksanut enää mitään luoda.

Ja Seidner! — Hyvä Jumala, Gustilla ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja, totisesti ei, mutta Seidner oli sittenkin juutalainen. Seidner oli "hurjanluontoinen kiihkoilija ja samalla hyvin järjestetyn laskujärjestelmän kannattaja." Se oli paras luonteen kuvaus hänestä. Hän oli nousukas, pyrkijätyyppi, yhteiskunnallisella alalla seikkaileva mies. — Hän oli kotoisin Unkarista, eli vaan lahjarahoilla, kirjoitti sanomalehtiin, oli kaikkien merkillisten ilmiöitten sinätuttava ja oli jo saavuttanut maineen suurkaupungissa. — Hän oli niitä, jotka yrittivät tehdä mahdollisimman erilaisia tehtäviä. — Ja hän oli kai kyllin lahjakas toteuttamaan aikeitaan.

Mutta hän, Gust. — Hyvä isä, ilman liioittelua. Hänen jalosukuinen verensä ei sietänyt järjestymättömyyttä, ei millään alalla… Hän halusi rauhaa, selväpiirteisyyttä… ehkä vähän pikkumaista tarkkuuttakin… Hänen äitinsä eno Benno, — äidin sukua tietysti, oli ollut kansan valitsema ministeri, — ja kuitenkin pikkuporvari, kuin hän ylpeänä kirjoitti valokuvaansa…

Saattoi kyllä olkapäitään kohauttaen nauraa noille ihmisille, — hovineuvoksille, hallitusneuvoksille, presidenteille, — hyvä isä, kyllä hänkin tunsi sukulaistensa heikkoudet ja hullutukset, eikä heitä säästänyt… Mutta ne olivat hienoja, selväpiirteisiä ihmisiä, jotka eivät hiuskarvaakaan tahtoneet poiketa viisauden, eli oikeammin järjestyksen tieltä. —

Ja siihen tarvittiin taitoa. — — Noh, kaikkea saattoi ivata, lopulta mitä vaan.

Välttämättömintä oli pysytellä sisimmälle luonteelleen uskollisena. Hän — Gust… Ja siihen tarvittiin kunnioitettavan paljon voimaa, jos vertasi sen siihen intoon, millä häntä vedettiin vastapuolelle. Aivan oikein, mutta tänään hänen piti lukea ahkerasti!

Kulkiessaan porrasaskeleita ylös heilutti hän hyväntuulisena valkonuppista keppiään hyräillen: Gaudeamus igitur. (Iloitkaamme siis)!

Ovensa kohdalla hän seisahtui kuin ammuttu kuula. — — Milada oli käynyt täällä! — Mitä se oli! — Oli ollut tässä. — — Milada — — taloudenhoitajatar!… Ja miksi oikeastaan?

Gust oli kokonaan unohtanut, että hän kirjeessään oli melkein käskenyt Miladan tulla luokseen, että hän viime kerralla, kun Seidner sanoi menevänsä Punataloon, puoleksi leikillä, puoleksi kehaistakseen lähetti terveiset Miladalle, kysyen, "saisiko häntä pian tavata." Tämä kaikki hälveni hämmentyneeseen suuttumukseen, joka hänet valtasi, kun hän kuivalla sienellä pyyhkäsi nimen ja lisäyksen pois.

Gust piti sopimattomana, — shocking (loukkaavana), että Milada noin vaan tuli hänen luokseen. — "Päällehyökkäämiseksi" hän sitä sanoi.

Lopuksi ei se seura soveltunut hänelle. Hän huomasi sen jo silloin ja väisti siksi koko Punataloa. — Ja tuota tapaa tunkeutua hänen luokseen hän ei voinut hyväksyä.

Gust oli syönyt illallisensa, ja kaatoi nyt itselleen lasiin hienoa, keltaista viiniä, sytytti papyrossinsa, aukasi ikkunan yliruudun ja veti kirjoitustuolinsa paikalleen ruvetakseen lukemaan.

— Milada — oli ollut täällä! — Sepä oli oivallista! — Vanhus oli tietysti ollut urkkimassa, kuten aina. — Ja ukko oli tietysti mahdottomasta sulkahatusta ja väärennetyistä hohtokivistä arvannut, mitä Milada oli väkeään. — Kyllä se äijä tällaisia tunsi. — — — Ja ensi tilassa saa taas osakseen katseita, pilkkalauseita, pistosanoja. Koko isällisen huolenpidon koneisto oli siis taas liikkeellä.

— Milada oli siis käynyt täällä. Hän oli ilmoittanut sen omituisella tavalla… Ja hän näkyi jaksavan odottaa jotensakin itsepäisesti… Ei, tuo lausetapa ei sopinut Miladalle… Jotain erikoista oli sittenkin aina tuossa taloudenhoitajattaressa… Hänessä ei löytynyt hivettäkään huoramaisuutta… Sen Joszi heti huomasi. Hänellä olivat sfinxin silmät, jotka uneksivat ihmetöitä… Oh niin, jotain niissä piili, paljonkin ne ilmaisivat.

Gust nojautui taaksepäin, vetäen papyrossin tuoksua sieraimiinsa, yrittäen muistosta muodostaa Miladan kasvot. — Ainoastaan noitten suurten harmaitten silmien katse ilmestyi hänen eteensä. Kuin siltaa pitkin liehuivat muistot sen kautta menneisyyteen. Sanoja heräsi taas hänen sielussaan, jotka Milada oli lausunut. Ne olivat kuin salaiset ensin näkymättömät paperille laaditut kirjaimet, jotka lämmön vaikutuksesta taas tulevat näkyviin.

— Minä kaipaan sitä, joka minut elämään taas yhdistää, paljon on täällä, jota pitäisi parantaa, auttaa. — — Taasen tuon tytön käsittämätön sielu häntä kiihoitti, se ihmelumous, joka häntä ympäröi.

— Oliko tuo väärinkäsitettyä haaveksivaisuutta, — elämään kyllästymistä, — tahi mitä se oli? Jumala ties! Nyt tytössä ilmeni luonnollinen pelastuksen ja vapautuksen kaipuu. Nyt hän tarrasi kiinni Gustiin.

— Tämä oli kirotun sosialidemokraattisen opin tulos, — sadatteli Gust, — se täyttää päät ja panee ne pyörälle. Se johdattaa ihmiset hullun tekoihin. Milada olikin anarkistin, vallankumouksellisen näköinen — ihan — kuin Charlotte Corday! — Ei! — Ihan kuin Louise Michel.

… Ja onnellisena siitä, että oli osunut oikeaan, rupesi Gust haaveksimaan.

Hänen äidillään oli vanha kivipainokuva tuosta kuuluisasta vapauden naistaistelijasta ja jo poikana viehätti ja kutsui häntä ihmeellisesti luokseen tuon naisen syvä, uhkaava, etäisyyteen kohdistunut katse ja hänen ylpeinä kaartuvat huulensa.

— Gust, rakasta vain iloa! — Tämä oli ollut hänen äitinsä usein kuultu kehoitus.

Mutta miten saattoi tukahduttaa sielun hämärät vaistot ja ne mielensä mukaan johtaa, kun ne salaperäisesti ja voimakkaasti aina imeytyivät siihen kiinni, joka oli synkkää, syvää ja salaista?!

Saattoivatko Gustin pikku serkut Franzi, Betty ja Loni häntä tyydyttää? Heissä oli kyllin tyttö-ilakoimista, heidän seurassaan saattoi leikkiä panttileikkejä ja näytellä seuranäytelmiä. Ei Joszi häntä yksin saanut tuohon tympääntymään ja kyllästymään, ei, oma sisin luonne nousi tuota liian vaaleenpunaista ja makeaa vastaan haluten metallia — jaloa metallia. Sillä oli oikea sointu.

Ja nyt tajusi hän tuon yksinkertaisen, kysymättäkin siveellisesti ihan moitteettoman toimintansa Punatalossa. Hän tiesi, että tokkopa kukaan hänen ystävistään olisi voinut tehdä tuon teon niin epäitsekkäästi ilman erityistä tarkoitusta, ilman sivuharrastuksia, niin ilman vähintäkään itsetyydytystä kuin hän. Ei suinkaan Joszikaan. Mitä Joszi teki, sen hän teki oikusta, ihmishalveksumistunteesta… Mutta hän, — Gust, teki sen täysin itsetietoisena, selväjärkisestä…

— Hän tahtoi pelastaa Fannin, saattaa valoa ja elämänhalua vankilaan.

Käsivarret pään alla mukavassa asennossa antoi hän ajatustensa vapaasti lentää illan hämärässä. — Hän irroitti paidankauluksensa sulkien silmänsä. Salaisuus yhä läheni häntä, se kumartui hänen ylitsensä suudellen hänen sinisiä poikasilmiään. — Hän aukasi ne selkoselälleen, ne olivat kuumat ja kiimasta turvonneet.

Tuota tyttöä!… Hänessä oli jotain erityistä — jotain voimakasta, vapaata ja luonnon pursuvaa. — — Sen oli Joszi myös havainnut. — Sellaista naislajia, sanoi hän silloin, pitää kavahtaa. Gust rypisti otsaansa. Tätä laulua oli laulettu hänen varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Tuo vakulaulu oli kuulunut nukuttavana koko hänen elämänsä ajan… Kavahtaa, — kavahtaa, — olla varovainen eikä koskaan uskaltaa tarttua mihinkään. — — Älä satuta itseäsi!… Älä loukkaa itseäsi!… Älä ota mitään sydämellesi! Ole iloinen!

Niinkauan kuin äitimuori eli, suojeli tämä häntä kuin kalleinta kalleuttaan. Hän oli äitinsä ainoa lapsi ja äidin yksinäisen sydämen kaikki tunteet kiintyivät lapseen. Myös poika rakasti äitiään. Todella. — Melkein narrimaisuuteen asti. — Mutta hänen poika-ikänsä ilo hukkui siten. — Hän ei uskaltanut edes kertaakaan mennä yksin kadun yli eikä lähteä toverien kanssa maalle.

Sydän kaihoovana niellen salaisia kyyneleitä istui hän huoneessaan kaakkuja ja suklaatia syöden, kun toiset pojat laittoivat ikkunan alla lumiukkoja, potkivat palloa tahi uittivat veneitä.

— Poju, se on vaarallista, varo itseäsi! — Ja hän pysyi äitinsä hameen helmoissa antaen lellitellä itseään.

Sitten äiti kuoli. Äidin sijaan tuli kolme: isoäiti tuhansine eukkosuruineen, vapisevine, norsunluuvalkoisine käsineen, jotka tehden ristinmerkin hänen rinnalleen ja otsalleen aina kuin loihtivat häntä, täti, hovineuvoksetar, joka ennusti hänelle korkeimmat valtionvirat heiluttaen Benno-enon esimerkkiä kuin vitsaa — ja hän, isä-äijä, — joka aina urkki…

Sen hän tunsi melkein niskassaan. — Mistä se johtui, sitä hän ei voinut selittää. — Hän tiesi varmasti, että äijä tunsi kaikki hänen tekonsa, — pani kaikki muistiin ja kulki hänen kintereillään vaanien.

— Mene mihin tahdot, minä tiedän kaikki kuin itse Jumala! —

Ovella hän kuunteli, aukasi kirjeet. — Hyi helvettiä tuota urkkimisverkkoa, johon hän kiedottiin…

Eikö hän lopulta ollut itse mies? Eikö hän jo saanut tehdä, mitä itse lystäsi? Täti hovineuvoksetar pyörtyisi, jos hän saisi tietää, että tyttö — tuli hänen luokseen käymään — sellaisesta talosta.

— Onni on järjestystä, — oli Benno-eno sanonut. — Se oli ollut Gustin elämän johtavana lankana — tähän asti. Nyt hänen täytyi tuosta irtaantua ainakin sisäisesti.

— Hakkailla, — naida, — iso-äidin ijankaikkisen tutisevan pelon aihe! — Lorua! — Gust tahtoi kerran elää, elää lopulta kuin muut muitten kera. — Hän nolon arastelevine luonteineen tahtoi kerran olla rohkea, — sillä arka hän oli, syvimmässä sisimmässään pelkuri ja nahjus. — Ja siihen olivat naiset syypäät, ne, jotka olivat hänet kasvattaneet.

Hänellä ei ollut ollut vielä sitä uskallusta, että olisi naisia lähestynyt.

— Varo juutalaisnaisia! — Vältä ompelijattaria! — Musiikkiopistolainen on turmeltunein naisilmiö! — Ja niin edespäin oli hänelle saarnattu! Voiko ihminen kehittyä siinä pelottomaksi?

Se oli noille tädeille aivan oikein, että Gust joutui oikein ammattiporton käsiin. Sellaisen ne olivat peräti unohtaneet ottaa lukuun. Heidän kaino sydämensä ei olisi voinut sellaista aavistaakaan. Kuinka kadehdittavan vapaa ja varma oli sitävastoin Joszi! Mitä eikö hän ollut kokenut! Ja miten Joszi sitten esiintyi! Siksi hän saattoi kohdella Gustiakin leikkisällä ylimielisyydellä, jossa oli pieni halveksimisen sävy, — suojelijanaamalla. Gust lensi vihaisena pystyyn alkaen kulkea huoneessa pitkin askelin.

Nyt hän oli saanut kylläkseen perhesuojeluksesta. Nyt hän tahtoi elää niinkuin häntä miellytti. — Hän ei välittäisi enää tätinsä arvonimestä ja Benno-enon esimerkistä! Piru periköön kaikki arvoisat esi-isät! Ja yleensä eihän hän lukenutkaan lakitiedettä! Mitä pirua häneen koski rautatiehovineuvoksen arvonimi!?

Nyt hän tahtoi heille näyttää osaavansa itsekin jotain päättää ja ajaa sen perille ilman isämeitää ja synnintunnustusta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kirjepaperin eteensä.

— Minkä päällekirjoituksen hän siihen laatisi? — "Rakas neiti." — Ei kelvannut. — "Rakkaani". — Ei. — Se oli niin tehtyä. Paras oli olla luonnollinen ja kirjoittaa: Milada! Tahdotteko te palata maanantai-illalla? En kehoita teitä silti olemaan kahden kesken kanssani.

Gust pudisti päätään, — tuohan oli kuin ivaa. — Siis piti kirjoittaa toisin. — Hän otti uuden paperin esille ja kirjoitti siihen nopeasti ja kepeästi:

Milada, haluatteko te palata ensi maanantaina? Se onneton sattuma, että me viime kerralla emme tavanneet toinen toistamme, ei kai ikipäiviksi ratkaise välistä suhdettamme, eikö totta? Minua ilahduttaa nähdä teidät näin pitkän eron jälkeen. Au revoir! (Näkemiin).

Gust Brenner.

Näin kuului parhaalta. — Ja nyt piti joutua viemään se postiin! Jos ei sitä itse veisi, niin palvelijatar voisi viedä sen liikekirjepinkkaan ja silloin Gust joutuisi taas satimeen. Näitten eri ajatusten kiihoittamana, mutta tyytyväisenä itseensä, niinkuin hän ei ollut ollut koskaan ennen, painoi Gust hatun lyhyeksi leikatuille, suorille, vaaleille hiuksilleen ja astui ulos talosta.

Tämä kirje saapui Punataloon. Milada piilotti sen yöksi, niinkuin kaikki rakastuneet tytöt, päänaluksensa alle ja päivällä kantoi hän sitä salattuna mustassa rahalaukussaan, joka oli kiinni napitettu hänen vyötäisiinsä. Tietäen, ettei kukaan kiinnittäisi hänen huomiotaan, otti hän kirjeen sormenpäillään rahalaukusta katsellen pieniä, kepeitä kirjaimia, joilla hänen nimensä oli siihen piirretty, melkein hartaasti ihaillen. Elämä kulki nyt häntä kohden tarjoten hänelle kätensä. — Hän saisi nähdä Gustin uudelleen! Hän saisi kuulla hänen äänensä! Hän saisi sanoa: Gust! Hänen onnellaan ei olisi oleva rajoja.

* * * * *

Herra Teobold Sucher, poliisiagentti, etsivä ja herra hallitusneuvoksen oikea käsi istui kuninkaallis-keisarillisen poliisilaitoksen toisessa osastossa ollen erittäin tuimalla päällä.

Tällä suurella miehellä, jolla oli yhä vielä pikimusta, laillisesti leikattu parta, oli tänään erityisesti kaikki syyt olla tyytymätön mailman järjestykseen. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin hän oli hallinnut "lokaviemärissä", siksi sanottiin poliisi-aseman toista eli siveysosastoa, ei hänelle ollut moista tapahtunut.

Hän, Sucher, oli saanut nenälleen! — Ja ihan ohimennen!

"Pieni letkaus" se vaan oli niinkuin Treulich sanoi, ensi luokan komisarius ja virkailija samallaisella arvoasteella. Olihan vaan saanut tuollaisen jäisen muistutuksen herra poliisipäälliköltä ja hallitusneuvokselta, — että hän, Sucher, liikkuisi tästä lähtien vähän rajoitetummalla alalla, muuten täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin jotta häntä ei käytettäisi enää sisäisten asioitten hoidossa. Sepä oivaa!… Kerrallaan! Kerrallaan erosivat heidän tiensä ja harrastuksensa, — hänen ja herra hallitusneuvoksen… Suurenmoista!

Herra hallitusneuvoshan suosi itse porttoloita, yleisiä likkapaikkoja ja numerojärjestelmää, sen tiesi koko mailma. — Porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän puolustajana piti hän noita ihania laitoksia kovin tarkoitustaan vastaavina, eikä hänen puoleensa turhaan koskaan käännytty ammattipiireissä, kun oli kysymys siitä, mitenkä saattoi kiertää vaaratta parittelemista koskevia lainpykäliä.

Ja hän, Sucher, hänen niinsanottu luottamusmiehensä, hengenheimolaisensa ja opetuslapsensa, toimeenpaneva valta, hän, joka niin pitkälle kuin muisti, ei ollut koskaan kapinoinut herra poliisipäällikön periaatteita eikä toiveita vastaan, päinvastoin pannut ne käytäntöön ja edistänyt niitä, missä vaan saattoi, — hän, joka molemmille herroille komisariuksille palvelusintoisena joka päivä nosti ihan nenän eteen tämän keiton kaikkine aineksineen ja lateli virka-asiat kuin kortteja sormillaan, hän sai virkavirhemuistutuksen siitä, nokalleen, aivan tavallisen, kumoamattoman päiväkäskymuistutuksen, — ja miksi, miksi?

— Tuollaisen naasakan tähden, tuon Gersonin, jonka hän oli temmannut kätilön käsistä, jonka hyväntekijä hän, oikein sanottuna oli, ja jonka hän oli toimittanut Jonaschin luo asumaan niin komeasti kuin prinsessan.

— Hyvät ihmiset ajatelkaa, hän sai asua siellä yksityisessä huoneessa ja omissa laskuissaan. — Missä saa siten elää, ei suinkaan Amschelin eikä Klepetarin luona!

— Ja tämä kaikki tapahtui vaan siksi, että hän, Sucher, oli mennyt tytön puolesta takuuseen.

— Hänellä oli jo valloitettu asema, hän oli luottomies… Hän piti luetteloa… Hän sai panna toimeen tarkastuksia… Kuka muu täällä siihen pystyisi?… Treulichkö, tuo vinttikoira, vaiko peräti rakas herra paroonimme — Landskroona!?… Välittävätkö ne mistään? — Treulich oli suuri juoppo ja laiska, eikä hänelle riittänyt aikaa muuhun kuin paperossien polttoon ja naisväen tiskaamiseen.

— "Rakas paroonimme" — käytti viiksenkähertäjää virkatoimissaankin ja haisi puuterille ja hajuvesille kuin tanssijatar… Hän ajoi kiroten sellaisia asianomaisia, joita Sucher ohjasi, yksinkertaisesti ovesta ulos… Hän oli suoraan sanonut poliisipäällikölle, että jos hänen on pakko lähteä porttoloihin tarkastamaan, rupeaa häntä oksennuttamaan ja vatsaa vääntämään. Kuka oli siis poliisilaitoksessa mies paikallaan?

— Kuka itse asiassa hoiti toista osastoa? Herra hallitusneuvosko sen teki, joka toisella kädellä piti yläilmoista kiinni ja toisella kädellään antoi viittauksia alaspäin niin sanotusti yhdisti ylä- ja alavirkakoneiston rattaat? Tahi pystyikö Treulich virkaansa, hän, jolle "Sinisen tähden" ravintolan aamiaisruokaluettelo oli tärkeämpi kuin kaikki virkakysymykset yhteensä?

— Hän oli oikea mies, hän, Sucher!

— Missä ikinä jotain tapahtui poliisilaitoksessa, likkapaikoissa tahi sairaalassa, missä kaikki neuvot olivat loppuneet, siellä huudettiin: Haetaan Sucher! Ja Sucher tuli pelastaen naiset pälkähästä. Hän ei raappinut korvantaustaansa, eikä kursaillut… Pian, pian pantiin tyttö joko poliisiluetteloon tahi putkaan.

— Ja tällainen etevä virkamies potkittiin pois. Hän sai yksinkertaisesti nokalleen nartun tähden. Tämä ansiokas virkailija tehtiin virkaheitoksi kuristamalla. Mutta hyvä, hyvä, saavat kerran nähdä, kehenkä olivat pistäneet.

Sucher levitti heittäen ylimääräisen lehden pöydälle ja syventyi ärtyneenä uutisten lukemiseen.

Hyvän ajan Milada seisoi hänen kirjoituspöytänsä ääressä yrittäen esittää asiansa. — Sucher tunsi Miladan varsin hyvin, mutta koska häntä kohdeltiin häpäisemällä, tahtoi hänkin häväistä toisia.

Möristen vilkasi hän vinosti Miladan asiapapereihin.

— Ei koske minua. — Tämä on tohtori Treulichin asia. — Minä en ole mikään puoluekoni. — Menkää toisten luo tahi helvettiin, se on aivan saman tekevää — tässä laitoksessa.

— Herra Sucher, mehän olemme aina saaneet turvautua teihin, sanoi Milada pyytäen, lykäten Sucherin eteen pari asiapaperia ja vierittäen hopearahan kirjoituspöydälle Sucherin käteen. — Tämä täytyy olla pian laillistettu, tyttö saapuu viikon perästä.

Sucher pisti rahan liivintaskuunsa tuupaten paperit luotaan. — Ei käy enää laatuun, ilman naikkosen omaa läsnäoloa ei häntä saa ilmoittaa.

— Mutta minähän tuon hänet sitten nähtäväksenne, herra Sucher.

— Ovatko hänen asiansa kunnossa? Mistä hän saapuu, kysyi Sucher vilkaisten papereihin päin.

— Hän tulee Budweisista, vastasi Milada itsetietoisesti.

Nyt katsahti Sucher Miladaan ja hänen oikea silmänsä vilkkui hävyttömästi.

— Fischeriltako saatte tavaraa?! sanoi hän halveksien… Kylläpä lie ensiluokkaista!

— Hän oli ilmoitettu siellä tarjoilijattareksi.

— Ei auta, tiuskasi Sucher raa'asti tyrkäten paperit pois luotaan, — hän ei saa kirjoja täältä. Ei ainakaan minulta. Kääntykää herra hallitusneuvoksen puoleen.

— Mutta herra Sucher…

— Ei auta, kiljahti hän vielä kerran… Koettakaa päästä hänen suosioonsa, jos hän nyt on sillä tuulella, että se onnistuu… Hän on sanonut, että hänen allekirjoituksettaan ei mikään huora saa enää olla ammatissaan… Ja olkoon minun puolestani! Menkää hänen luokseen, sanoi Sucher myrkyllisesti. — Nyt puhaltaa tuuli siten meillä. Teikäläiset vaimoihmiset saavat pian matkapassin. Minä en uskalla paperilappuakaan allekirjoittaa.

— Älkää olko ankara minulle, herra Sucher, ehkä asia taas selvenee. Tehän tunnette liikkeemme tavat. Tahdon järjestää kaikki, ennenkuin tyttö saapuu.

— Niin, niin, aina luullaan, että Sucher voi kaikki järjestää. Sucher on kaikkivaltias muka kuin Taivaallinen Isä! Ja minä, aasi, teen tietysti kaikki!… Ja tuo tuolla sisällä vetää minua korvista!… Treulich on tietysti hyvä kaveri, parooni mallikelpoinen nuori mies, minä se olen tämän talon piru. Hän tuolla on hyvissä väleissä kaikkien puolueitten kanssa, hän hallitusneuvos ja teidän armonne. Hän saa kunniamerkit ja minä hirttonuoran. Eikä koira perästä hauku. — Mutta Gersonin, totta vie, laitan vielä kadulle kulkemaan.

— Mitä hän on siis tehnyt, kysyi Milada kohteliaana.

— Emäsika hän on, tekopyhä! — Jo neljätoista vuotiaana se alkoi pelata herrojen kanssa. Silloin Thomasin taloudenhoitajatar, Strebler vei hänet Lambergin luo, — Lamberg lähetti hänet takaisin, koska tuo aasimainen heilakka oli vielä kajoomaton. Tunnin perästä vei Strebler hänet takaisin, — ruumiin vika oli silloin jo poistettu. Tyttö sai poliisikirjan ja auttoi Thomasta, tuota enkelintekijää, rahoja kasaamaan. Vuoden perästä tyttö sai keskoiset, — puoli kuolleena… Mitä se ryönä teki? Antoi kirjansa pois… Hän ei Jumalan nimeen tahdo enää olla mukana tuollaisessa… Noh, mitä me saatoimme tehdä?… Pitikö antaa hänen mennä? — Ei suinkaan! Olisi tuottanut meille tappiota. — Mutta sillä ihmisellä on sydän kivestä… Ja minä onneton, joka pistin nenäni siihen sakkaan!… Minä pidin tuota Roosaa kuin omaa tytärtäni… Ei ollut halua häijynkään tehdä meille minkäänlaisia palvelustehtäviä… Mitä me nyt teemme hänelle, sanoin Carlotalle… Teemme hänestä hierojan. — Hyvä! — Minä vien hänet Jonaschin luo tuonne Prinssikadulle. Minä maksan huonevuokran, takaan Roosan, — sanon sen Jonaschille.