PYHÄ SONTIAINEN (continued 3)

Isä oli asemalla hakemassa vuokralaisia ja niille, jotka eivät mahtuneet hänen luokseen parhaimmallakaan yhteen sullomisella, hommasi hän halpoja korttereita samallaisiin yömajoihin, jota hänkin piti… Sellaisesta opastuksesta pitivät kovin puolalaiset ja venäläiset siirtolaiset ja sillä vähäsellä juomarahalla, minkä he maksoivat, ylläpiti Chajm Küche perhettään. Tämä pieni liikkuva mies loistavine silmineen ja ruskeanhopeaharmahtavine partoineen esiintyi mitä innokkaimpana, kuunteli siirtolaisten kohtaloa, toiveita ja suunnitelmia, antoi avuliaana neuvoja ja vihjauksia, ilmoitti osoitteita luetellen hyväätekevien ihmisten nimiä, joilta saattoi odottaa pientä lahjaa ja kutsui muitten korttelipaikkojen yövieraita luokseen "pakinoimaan." Hänen suunsa ja säärensä liikkuivat alituiseen, vaan hän ei kuitenkaan voinut päästä siihen, että olisi ottanut paikan jonakin ammattilaisena. Kaikkein yksinkertaisimmatkin yritykset hankkia hänelle tointa, jota hänen monet suojelijansa ja auttajansa olivat koettaneet, menivät myttyyn, siksi että Chajm Küche oli saivarteluun asti uskonnollisinnostunut noudattamaan säädettyjä lauantaipyhiä, rukoushetkiä ja ravinto-tunteja ja kun hän kasvatti yövieraitaan ja tuttaviaan samaan suuntaan, tehden heistä mitä alkuperäisimpiä tyhjäntoimittajia, — niin ei koko tuolle terveelle miessakille tullut muu eteen kuin elää niistä lahjoista ja almuista, joita jotkut hyväntekijät lähettivät tuonne kellarikerrokseen.

Kun David alkoi liittyä hyvin lämpimästi Küchen perheeseen, valaisi se vähäsen tämän elämän synkkää puutetta. Seurustellessaan hänen kanssaan saapui Elise äkkiä hienon, mielikuvituksellisen, ihanteellisen luonnon alueelle, joissa heräsi hänelle tähän saakka tuntemattomia ja vieraita aatteita ja kysymyksiä, yhtä kaukaisia hänelle ennen, kuin tähtitaivas. David oli huoleton ja sopusuhtainen henkilö, joka ei ollut suuresti kunnianhimoinen eikä halunnut mahdottomuuksia. Mitä hän toivoi, sen hänen elämänsä hänelle soi. — Siksi hän saattoi olla hyvä.

Kun Elise joskus valitti, puhuen elämänsä järkkymättömästä kurjuudesta, kysyi David tyynesti: — Onko se mahdollista? — Kuinka voi olla noin onneton? — Miten noin voi elää? — Tahi sitten hän otti kirjan taskustaan alkaen lukea Eliselle jotain. — Hän luki kertomuksen, joissa vapaat, uljaat ihmiset tekivät sankaritöitä, tahi hän lausui ihania runoja kuutamosta ja kukkientuoksusta, tahi hän syventyi itämaalaiseen salaperäiseen viisaustieteeseen, joka suloisella nautinnolla vaipuu toivottomuuden periaatteeseen. — Silloin nousi puna Elisenkin poskille, hänen kasvojensa ilme muuttui, niitten piirteet muodostuivat pehmeimmiksi, lapsellisemmiksi ja lähentäen kasvojaan Davidin kasvoja, niin että hänen hengityksensä sai Davidin vaalean kiharan parran huojumaan, tunsi hän, kuinka miehen ruumis vapisi tarttuessaan laihoin käsin hänen käteensä. — Sellaisina hetkinä Elise riemuitsi valtansa vaikutuksesta eikä enää hillinnyt hyvätunnettaan unohtaen kurjuutensa. Mutta perheen tila yhä kurjistui kurjistumistaan. Talossa puuttui usein sekä lapsilta että sairaalta äidiltä maitoa — toiset söivät kuivaa leipää. — Pulsterit myytiin — sekä Chajmin isältä peritty hopeakello. David ei voinut auttaa. Hänen äitinsä oli lausunut ankarat sanat. Oikein arvosteltuaan, täytyi Davidin yhtyä äitiinsä.

— Kerjätty raha menee pohjattomaan taskuun, — sanoi äiti.

David sanoi. — Elise, eikö isäsi voisi palvella jossain liikkeessä? Teidän taloudellinen asemanne olisi silloin paljon parempi. — Ja poistaaksensa sanainsa tuottaman katkeruuden, sanoi hän pikaisesti: — Äiti lähettää teille makkaroita. — Arkaillen lykkäsi hän syvästi surullisen syliin käärön.

Lopulta tytön kurjuuden ja ympäristön toimettomuuden tähden masentunut tahto nousi vastarintaan. Hän lykkäsi kirjan pois, jota David huoaten selaili, ja sanoi.

— Älä lue, David, tänään neuvottelemme. Sano äidillesi, että meidän ei tarvitse enää kerjätä, emme häneltä emmekä keltään muulta. Meillä pitää tapahtua muutos, — Elise hengitti syvään — muuten tapahtuu onnettomuus.

Nyt tapahtuikin käänne Küche perheen elämässä.

Yhdellä iskulla nostatti tyttö ihmisympäristönsä tylsästä toimettomuudestaan. Hänestä tuli heidän johtajansa ja valtiattarensa. — Hän käski. — Hän jakoi kullekin tehtävän. — Rytistävällä pakolla hän ajoi ne työhön. — Hän juoksi vielä kerran rukoillen ja pyytäen armoa Chajmin suojelijoiden luona, ja sai nekin lupautumaan apuun, jotka kyllästyneinä entisiin turhiin avustusyrityksiin, olivat vetäytyneet kokonaan pois. Elise ei nimittäin enää pyytänyt rahaa tahi vanhoja vaatteita, hän vaati työtä, työtä sekä miehille että kasvaville siskoilleen. — Kaikki entiset liike-yritykset otettiin taas puheeksi uudella innolla. Kastanja-paistinuuni, joka oli maannut romukasassa ruostumassa, pantiin kuntoon ja paistettujen kastanjoitten myynti annettiin vanhimman pojan käsiin. [Ulkomailla on katukulmissa sellaisia paistinuuneja, joista saa ostaa lämpöisiä paistetuita kastanjoita, erästä lajia puupähkinää. (Suom. huom.)] Toiset ottivat hankkiakseen palvelijoille aamiaista pariin parempaan liikkeeseen, kolmas myöskenteli "vuodenajantabelleja" ja muistikirjoja, jotka olivat aikoja sitten tomuttuneet kirstunpohjalla. — Sairasta äitiä ja taloutta hoiti Elisestä jälkimäinen sisko, — Elise kulki talosta taloon, liikkeestä liikkeeseen hakemassa työtä.

— Rakas herra, meidän perheessämme osataan tehdä kaikkea, me jaamme ilmoituslappuja, — kannamme paketteja, — kuljetamme laskuja, kirjoitamme osoitteita, mitä vaan haluatte… Älkää meitä unohtako tarpeen tullen. — Me olemme työn puutteessa. — Rahasta hän ei välittänyt. — Ei, ei, arvoisa herra, antakaa meille tointa! — Hän lausui uudelleen osoitteensa ja perheensä työpuutteen ja ihmiset innostuivat tuntien sääliä tuota punatukkaista juutalaistyttöä kohtaan, jonka suun ympärillä oli katkera, kova piirre. Hän pani liikkeelle veljensä polkien lattiaa ja sihisten kuin kissa, jos joku pani vastaan. Hän teki kotona istumisen ja laiskottelemisen heille sietämättömäksi, hän karkoitti heidän velton saamattomuutensa pistävillä puheillaan. — Mutta kun he illalla palasivat kotiin viskaten ansaitut rahansa pöydälle, passasi hän heitä, nauroi heidän kanssaan kysellen kiintyneenä mitä heille oli päivällä aina tapahtunut… Ja rahan hän kokosi käteensä, jonka nyrkki ei turhan tähden auennut.

— Hän tappaa minut, — valitti sata kertaa päivässä vanha Chajm, sillä hänelle Elise oli hommannut tiedonantajan paikan. — Hän täytyi oleskella pörssin edustalla merkaten rahakurssin kirjaansa juostakseen sitten ostajien luo ilmoittamassa. Pohjaltaan tämä toimi sopi hänen rauhattomalle luonteelleen, sillä hän vihasi kaikkea paikallaan oloa. — Mutta — toimessa kului aikaa. Junat tulivat Kijeffista, Warschausta, Tarnopolista tuoden Juutalaisia juutalaisten jälkeen, sill'aikaa kuin Chajmin täytyi seisoa pörssin edustalla. Mutta Elise rauhoitti häntä lempein sanoin ja makein ruuin.

— Kun muut näkevät, että sinä teet työtä, tekevät he myös. Ja sitten Elise kiitti sitä hyvää sipulikastiketta ja niitä kaakkuja, joita sen kautta illalla tuli pöydälle. — Ja voi miten maistuu hyvältä, kun itsekin on hituisen sitä hommannut. — Tällaisilla nikseillä houkutteli hän poikia vireämmiksi… Sitten saadaan pala lihaa ja valkokalaa öljyssä ja hyvää makeaa pyhäksi. Oikeita kortteja saatte pelataksenne. — Kun tulot paranivat, osti hän eräälle pojalle urheilulakin, jota tämä kauan oli toivonut, toiselle hän osti lyhyen piipun, kolmannelle vihreästä silkistä tehdyn laukun rukousriimejä varten. Hän herätti tarpeita ja toiveita niissä, joiden aivot olivat epäkäytännöllisissä turhuuksissa tyhjentyneet, opettaen heille ihmiselle välttämättömän taidon tyytyä siihen, jota todella voi saavuttaa, vaikka se onkin pientä.

Aina kilisi säästetty kolikko Elisen kovan työn tuskin kuitenkaan turmelemissa käsissä. Hän ei tahtonut avuttomana ottaa vastaan vastoinkäymisen päiviä. Eikä aikaakaan, niin suurin hätä hälveni kellarikerroksesta. Siellä vallitsi pian kodikkuus, josta joka talon asukas oli luovana osakkaana. Ihanteellinen ei elämä siellä ollut. Hoidon puutteesta surkastui keuhkotautinen äiti yhä. Ei auringon pilke päässyt paistamaan pienten olentojen kasvoihin heidän ryömiessään lattialla, mutta heillä oli nyt leipää kyllin, saivat joskus makeata maitoakin. Siten pehmenivät kapeat, teräväkulmaiset posket loistaen siitä onnesta ja tyytyväisyydestä, jonka täysi vatsa synnyttää.

Sen sijasta että Elise ennen turhanpäiten haaveili Davidin kertomusta kuullessaan tahi kirjoja lukiessaan, vaati hän tältä nyt opetusta saksan kielessä, laskemisessa ja kirjanpidossa. Omaksi ikäväkseen täytyi Davidin antaa myöden tälle itsepintaiselle tyttöselle. — Siitä on minulle kerran oleva hyöty, David. Kun kerran saa paikan, on myöhäistä oppia, — sanoi hän painavasti. Monet illat toisten syödessä ja maiskutellessa viereisessä huoneessa, he istuivat valkoisen paperin peittämän kirstun ääressä opiskellen äidin huokausten kuuluessa kun tämä hengitti vaikeasti ontoilla keuhkoillaan. — Elise ei ollut ahnas eikä utelias oppilas, joka aineensa lukee hotkasemalla etsien uusia aiheita. Hän koetti lukea vähän, mutta hyvin perinpohjin. Hän oli kiusottavan tarkka ja mitä hän oppi, se ei koskaan unohtunut.

— Tuon ja tuon ja tuon täytyy minun tietää, — sanoi hän jakaen jokapäiväisen oppiaineensa järkiperäisesti kuin muitakin talousaskareitaan. — Vähäsen pitää minun oppia kirjeitä kirjoittamaan, — sanoi hän, — mutta etupäässä pitää osata laskea, hyvin tarkkaan laskea.

Noitten molempien välillä oli salainen, lausumaton sopimus, vaikk'ei David vielä ollut antanut sitovaa viittausta.

Usein, kun David tahtoi lopettaa hermostuneena ja ärtyneenä oppitunnin, pidätti Elise häntä: — David lasketaan vielä pari laskua, sitten tunnen laskutavan. Sunnuntaina menemme sitten teatteriin. — Mutta minä maksan itse puolestani, — lisäsi hän lujana.

Elise oli saanut suuren vallan Davidin yli ja niin tämän sydän oli kiintynyt Eliseen, että hänen äitinsä huolimatta kaikista estämisyrityksistään, lopulta oli voitettu. David ei pyytänyt mitään, ei vaatinut mitään. Hän vaan ei syönyt enää, nukkui huonosti, heräsi ihan hiestä märkänä, nukkuen päivän potien päänkivistystä.

Tohtori Robitschek pudisti päätään. — Keksikää keino, Judes, — sanoi hän vakavana.

— Rakas tohtori, — vaikeroi Judes, — minulla on vaan yksi poika, mallikelpoinen nuorukainen ja noin hän lankee. — Onko tyttö niin korvaamaton? Jos minä tunnen Davidin oikein. —

Äiti-vanhus kohautti olkapäitään. — Puhuuko poikani? Sanooko hän jotain äidilleen? Minä tiedän, että tytön vanhemmat ovat kerjureita ja tyhjäntoimittajajoukkoa. — Hyvä tohtori, ruisjauhoista leivotaan vaan mustaa leipää. Kuinka se sopii meidän perheeseemme!? — Mutta äidinsilmä näki, että apu oli tarpeen. — Myrskyisen kohtauksen jälkeen äidin ja pojan välillä, jolloin äiti itkien vannoi, ett'ei kuuna kullan valkeana antaisi perään, pukeutui Judes mustaan silkkipukuunsa ja ikivanhaan zobelinahkatakkiinsa — ja nouti Elisen kellarikerroksesta taloonsa. Hän tarkasti tuijottavin, veristynein silmin melkein mustasukkaisen kiihtyneesti ja ihmetellen tytön kapeita, kalpeita kasvoja, hänen punasta tukkaansa ja ohuthuulista kireää suutaan.

Sokealle ystävättärelleen Esther Schwarzerille sanoi hän myöhemmin: — Jos te voisitte nähdä hänet, Esther, kymmenentuhannen guldenin maksusta ette olisi hommanneet sellaista Davidille. — Mutta minä vedän viivan laskujeni yli myöntyen.

— Te teette oikein lapseni, — vastasi sokea varovaisesti. Kuitenkin Judes pani kovan ehdon aviolupaukseensa. Küchenperheen täytyi palata Galiziaan. Ja kun muutkin Küchen tuttavat olivat samaa mieltä, niin Chajm perheineen lähetettiin jo ennen häitä rahat taskussa ja sangen selvillä jäähyväissanoilla kotipaikoilleen. — Sitten vietettiin Elisen ja Davidin häät.

"Harjoittelija" ja "neiti" sanottiin ylös puodista. Heidän sijaansa astui nuori aviovaimo.

Judes huomasi pian, että miniä oli käytännöllinen. Tätä ominaisuutta hän käytti perusteellisesti liikkeen hyväksi. Elise taipui kaikkeen. Ei siksi, että hänen kehityksensä olisi pysähtynyt tai että hänen tuskin herännyt itsetietoisuutensa olisi taas lamautunut, ei, mutta tämä itsenäisen hyvinvoinnin maaperä kiinnitti hänen sielunsa lujasti itseensä. Täällä löytyi esineitä, hänelle kuuluvia esineitä, joita hän katseli pelokkaalla kunnioituksella, ennenkuin uskalsi niitä käyttää, täällä oli liinavaatteita, — puhtaita, hienoja pitsillä koristettuja paitoja, joihin oli ommeltu hänen nimensä punasella langalla. Hänellä oli yksi puku puotia varten, toinen kävelyä varten ja musta silkkipuku pyhiä varten. Davidin kanssa, joka hehkui onnesta, asui hän alkoovissa. Äitimuori nukkui viereisessä vierashuoneessa kapealla, kovalla, jyrkkäkumpuisella samettisohvalla. Ja kun David ja Elise rukoilivat, ett'ei hän nukkuisi niin epämukavasti, vastasi vanhus jukuripäisesti Davidille: — Muistitko naidessasi, missä äitisi nukkuisi? —

Hitaasti hälveni onneensa uskomattomuus Elisen mielestä antaen tilaa tottumuksen voimalle. — Mutta aina hänessä kyti kunnioitus ja alistuvainen kiitollisuudentunne tätä anoppia kohtaan, joka kovilla ruskettuneilla käsillään oli kaiken tämän varakkuuden perustanut ja kasannut. Elise raastoi ja repi työtä nurkumatta ja hoiti anoppiaan, kun tämä kovan vatsakalvotulehduksen perästä sai vesitaudin. Hän kärsi kaikki oikut, soimaukset ja ilkeydet, joita tämä tyytymätön, koskaan ei tätä avioliittoa anteeksi antanut muori lateli.

— Hän myrkyttää minut, poikani, hän tahtoo päästä minusta, — en pety, ei pidä koskaan uskoa punatukkaisia, — kuiskasi hän Davidille. Elise hymyili miehelleen valmistaessaan rohtoja, sill'aikaa kun tämä kyyneleet silmissä tuki sairasta äitiään.

— Minä olen nostanut hänet loasta, olen antanut hänelle paidan ylle, kun hän on taloon tullut, — valitteli sairas vierailleen. Ja kun nämät puhuivat miniän ahkerasta ja velvollisuuttaan noudattavasta elämäntavasta, huitoi anoppi turvonneilla käsillään: — Minä sanon teille jotain. — Hän tekee kyllä työtä, — hyvä, mutta ketä varten hän rehkii? — Minuako varten? — Mitä minä enää siitä hyödyn? — Mitä minä tarvitsen, sen olen omilla käsilläni koonnut. Ruumisarkkuvaatteisiin asti olen kaikki itse hommannut. — Siitä asti, kun tuo on ollut talossa, onko hän kertaakaan syleillyt minua, sanoen "rakas äiti!" — Kysykää häneltä! — Ja poikaani! — Rakastaako tuo häntä? — Oletteko te tarkastaneet hänen silmiään, ovatko ne aviovaimon silmät!? — Ja sellainen hyvä aviomies kun David on!… Jumala on oikeutta rakastava, uskokaa, Jumala ei anna hänelle lasta!

Pian häitten jälkeen oli Elise tuntenut olevansa raskauden tilassa, mutta kun hänen täytyi kerran raastaa raskasta vaatekirstua makasiinista puotiin, sai hän keskoiset. Hän sairasti jälestäpäin kovin itkien salaisesti monta katkeraa kyyneltä. Havaitessaan tämän mielen masennuksen oli David tullut ajatelleeksi, että he rupeaisivat uudelleen opiskelemaan. Mutta Eliseä ei enää huvittanut laskeminen. Algebrasta hän ei voinut ollenkaan päästä alkuunkaan. Hänen teki mieli oppia saksankieltä ja luonnontiedettä.

Ja vaikka anoppimuori pauhasi näitten "hullutusten" johdosta, niin David ajoi vaimonsa sivistysharrastukset lävitse. Eliselle hankittiin opettaja, joka antoi hänelle kaksi tuntia viikossa. Tämä opettaja oli Goldscheiderissa vanha liiketuttava. Vanha rouva kutsui häntä "jumalankieltäjäksi ja tanssimestariksi", halveksien häntä perinpohjin. Tämä oli filosofian maisteri ja kolleegan arvolla varustettu kimnaasin opettaja Arnold Egidy Horner. — Ottaen asian hyvin ylhäältä päin paljon kokeneen miehen luonteen sielukkuudella, niin hän ryhtyi tämän punatukkaisen — ja hänen mielipiteensä mukaan — tyydyttämättä olevan juutalaisrouvan opettamiseen.

Horner löi itseään usein rintaansa sanoen "me germaanit" [Saksalaiset pitävät itseään puhdasrotuisimpina germaaneina. (Suom. muistutus)], käytti normaaliliinavaatteita ja väisti pelokkaana pitkäkarvaista talonkoiraa… Myös rouva Judeeta hän vältti mielellään. — Hänellä on kirottu tapa, — sanoi Horner, — katsoa läpi paksuimpienkin housujen, miten paljon kullakin on rahaa tahi muuta kamaa taskussa.

— Ihmeellistä, — sanoi hän Elisestä, — hän ei ole lahjakas, hänen on hyvin vaikea oppia. Mutta jos hän kerran saa jotain päähän, niin se kehittyy itsestään edelleen hänen aivoissaan, ulottuen kaikkiin elämän kysymyksiin. Yhdestä ajatuksesta, yhdestä mielteestä kasvaa satoja. — Vaikeasti kylvettävä, mutta kasvaa hyvin.

Hän tuuppasi Davidia kylkeen nauraen ylenpalttisena. David vaan ei tätä ymmärtänyt, mutta nauroi kohteliaisuudesta mukaan.

Kahdesta tunnista viikossa ensi sopimuksen mukaan sukeutui jokapäiväinen oppitunti. Tämä oppitunti otettiin salaa ja kuiskimalla alkoovissa, jota David urhoollisesti puolusti, kun anoppimuori rupesi pitämään siitä elämää. — Kun muori myöhemmin tuli vuoteen omaksi, täytyi hänen voimattomana kuulla tuota "kometiaa." Mutta Elise koetti vielä paremmin kuin David välttää vanhuksen kiukkua ja urkkimista, eikä mitenkään tahtonut ärsyttää häntä eikä saattaa hänelle mielipahaa. — Hän piiloitti huolellisesti kirjansa muorin tutkivilta silmäyksiltä, hän ei puhunut koskaan oppitunneistaan, Hornerin täytyi kulkea sukkasillaan ja opettaminen oli vaan kuisketta, kunnes muorin kova kuorsaaminen osotti, että hän oli nukkunut.

— Orjan luonne, — ärisi Horner, joka aina oli täynnään kumouksen henkeä, kun toivoi saavansa toisen sitä toteuttamaan.

Mutta Elise katsoi häneen kylmillä, harmailla silmillään. — Tämä koti on vanhuksen. Hän on hallitsija. Kuolemaansa asti pitää hänen tahtoansa noudattaman.

Silloin katsahti David kirjastaan kiittäen vaimoaan hellällä hymyilyllä.

Elisen suupielissä näkyvä ivallinen piirre, joka oli myötäsyntynyt eikä itsetietoinen, petti Hornerin pitkän aikaa. Hän luuli voivansa saattaa Elisen alkohoolin synnyttämiin aatelentoihinsa, ja moneen muuhun yltiöpäisyyteen. — Hän tahtoi vapauttaa hänet ulkonaisesti ja sisällisesti, pois numeroiden ja varovaisuuden mailmasta; sitten vasta heistä voisi tulla oikeita oppitovereita, silloin hän voisi tuntea samaa ihastusta kuin hänkin päästessään sille kehitysasteelle, jolla uuden ja yksilöllisen onnen lippu liehuu. Elisen täytyisi ponnistaa kovin henkisesti, voidakseen seurata Hornerin viisausoppia, joka kuin lennossa kiiti mielikuvituksen siivillä usein poiketen johdonmukaisuuden tieltä. — Tämä väsytti Eliseä.

Muutamissa kohdin Elise jäi jälelle härkäpäisesti vaieten. Horner ei heti huomannut tätä vastarintaa. Hän oli haltioissaan siitä, että oli saanut oppilaan, ja antoi vapaasti ja iloisesti tavallisuudesta poikkeavien vaistojensa synnyttämien aatevirtojen vyöryä. Kovin paljon myöhemmin hän huomasi vasta, että Elisen järkevä, kylmä luonne ei koskaan hyväksynyt noita eriskummallisia aateratsastuksia. Kun Horner tämän huomasi, ei se häntä enää suututtanut. Elisen solakka, maidonvalkea pehmeä ruumiskaan, joka heidän tuttavuutensa alussa häntä hieman kiihotti, ei enää tehnyt minkäänlaista vaikutusta häneen.

Samana vuonna, jolloin Judes Goldscheider makasi kuolinvuoteellaan, synnytti Elise tytön, jolle vanhus antoi nimeksi Mirjam'in sekä kalliin helmikaulanauhan, sillä ehdolla, että kukaan muu ei saisi sitä käyttää eikä tyttökään ennenkuin sinä päivänä, jolloin hän seisoisi juutalaisten vihkimävaatteen alla tulevine puolisoineen. — Vanhus piti lasta vapisevissa käsissään ja vanhan itsepäisyydellä hän sanoi hyväellen katsellen sen valkoisia kapeita kasvoja ja punaista tukkaa: — Se on aivan Davidin näköinen. — Elise hymyili: Hän antoi tytölle nimeksi Alma Lucie, eikä vanhuksen kuoltua antanut kutsua sitä toisin.

Hän ympäröi sitä kaikella sillä loistolla ja mukavuudella, jota hän ei itse koskaan ollut nauttinut. Sille hommattiin vaaleansininen huone, valkoiset huonekalut ja kristitty hoitajatar. Elise ei tahtonut, että sen piti saada kuulla juutalaisten synkkiä satuja ja rukouksia. David, tuo heikko ja tahdoton mies, näki tämän kaiken voimatta vastustaa. Tullen yhä sairaloisemmaksi ja väsyneemmäksi, hän oli luopunut kirjuritoimestaan istuen päivät pääksytysten kirjojensa ääressä tahi hoitaen vaimonsa liikekirjeenvaihtoa, jota tämä ei enää ehtinyt tehdä. — Kaikki kävi muuten hyvin. Liike edistyi mainiosti nuoren rouvan johdolla. — David oli melkein kokonaan onnellinen. Yksi ainoa seikka häiritsi häntä saattaen usein kauhua hänen hurskaaseen ja lempeään sieluunsa. — Hänen lapsensa oli hänelle vieras. — —

— Oliko se ollenkaan hänen lapsensa? — Varpaillaan hän meni lapsenkamariin, missä valkoiseen esiliinaan puettu kristitty palvelijatar katsoi lapsen perään… Isä, — sanoi pienokainen kohteliaasti tarjoten pikku kätöstään. Kun Davidin piti puhutella lastaan, ei hän saanut noita vieraskielisiä, siroja tavuja huuliltaan irti:

— Alma Lucie! — Hän melkein pelkäsi lastaan.

— Mitä tästä koituu, — ajatteli hän usein ahdistunein mielin, — ehkä tyttö vielä kerran häpeää vanhaa juutalaisisäänsä? — Hän oli puettu pitkään mustaan juutalaistakkiin tukka pitkänä… Oliko hyvä tehdä lapsensa ylhäiseksi? Olisiko siitä siunausta? Mutta hän ei puhunut siitä sanaakaan Eliselle, vaikka se häntä suretti enemmän kuin mikään muu mailmassa.

Elise juoksi makasiinista ja puodista, joissa hän nyt oleskeli alituiseen, lapsenkamariin hiukset lentäen ja kasvot punaisina. Hän nosti lapsensa korkealle ilmaan, ilakoi sen kanssa ja juoksi onnesta säihkyvänä pois. Hän riemuitsi Alma Lucien lapsenkauneudesta. Hän oli haltioissaan nähdessään hänen vaaleanpunaisen, pyöreän, puhdasverisen ruumiinsa. Hän tahtoi ympäröidä tyttöänsä kaikella sillä valoisuudella ja elämänilolla, jota hän ei koskaan ollut saanut itse nauttia.

Kohtalo pelasti Davidin tulevaisuuden onnettomuudesta.

Alma Lucie käveli vielä lapsen kengissä, kun David sairastui lenssuun, josta hän ei koskaan enää toipunut. Hän makasi kuukausia sairaana. Elise hoiti häntä uskollisena ja omantunnon mukaisesti. Hän ei kärsinyt, vaikka vanha tohtori Robitschek kehoitti ottamaan sairaanhoitajattaren, että vieraat kädet koskettivat Davidin ruumista.

Lapsi ei saanut enää tulla isänsä huoneeseen, sillä äiti pelkäsi tartuntaa. Siihenkin David tyytyi.

Eräänä kevätpäivänä hän kuoli. Vielä aamulla hän oli tapansa mukaan rukoillut. Elise tuli huoneeseen tuoksuen hyvälle mantelisaippualle, hänen mustassa esiliinassaan oli riisijauhoja ja juhannuskukkia.

— Me olemme pesseet Alma Lucien tukan juhannuskukkavedellä, ettei siitä tulisi niin punanen, kuin mikä minulla on, — kertoi Elise iloisesti.

— Sinä vaivaat itseäsi liikaa tuon lapsen tähden, — David huokasi. Älä tee siitä pakanaa!

— Noh, mutta David, — uhkasi Elise hymyillen siristettyään silmiään.

— Miten haluat, — mutisi hän lisäten, — hyvä on, että se on tyttö.

Elise kääri peitteen hänen ympärilleen, antoi soittokellon hänen taskuunsa ja palasi puotiin. Kello yhdeltätoista hän juoksi takaisin katsomaan, sillä sähkökello alkoi soida kovin äkkiä ja soi kauan, soi vielä silloinkin, kun hän seisoi vuoteen ääressä. Tässä hän näki Davidin kyyristyneenä kuolemantuskan hiestä kosteana. Kello soi yhä hänen kouristuneessa kädessään ollen tehdä Elisen hulluksi. Veren vuodatus keuhkoissa oli lopettanut Davidin elämän.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kastettiin Alma Lucie luterilaiseen uskoon ja rouva Goldscheider teki lujan päätöksen lähettäen kuusivuotisen tyttärensä kuuluisaan täysihoitolaitokseen Dresdeniin. Laitoksen täydelleen englantilainen loisto oli melkein liian kallis hänen tuloihinsa nähden. Mutta kun hän oli saanut nähdä tuon Goethe-kadulla vallitsevan hienouden päätti hän sittenkin, että Alma Lucien piti saada elää siellä lapsuutensa päivät. Ei koskaan hän saisi palata siihen vanhaan ja likaiseen vaatekauppaan, missä hänen äitinsä hyöri ja pyöri. Hänestä ei saisi tulla yhteiskuntasääntöjen kahlehtimaa vaan Ghetossa elävää juutalaistyttöä, joka kuljetettiin suurella vaivalla "talosta taloon nähtäväksi" kunnes sai miehen, joka parhaimmassa tapauksessa tarjosi hänelle pikkuporvarin kurjuuden. Äidillä ei ollut muu neuvo tätä torjuakseen, kuin raastaa, raastaa lapsensa edestä. Dresdenissä ei kukaan tuntenut Goldscheideriä, ei kukaan tiennyt, missä hän oli syntynyt ja miten hän eli — siellä hän oli vaan Alma Lucien little mother (äiti kulta). Kaksi kertaa vuodessa kävi Goldscheider siellä palaten aina riemuissaan tyttärensä kauneudesta ja miellyttäväisyydestä. Tyttö oli solakka, siro olento, joka oli perinyt isänsä koko ihanteellisen haaveellisuuden ja äitinsä koreat harmaat silmät. Tämä lapsi sopi vaan Goethekadun hiljaiseen, ylhäiseen elämään ja asumaan talossa, joka oli täynnään taideteoksia, joiden keskellä liikkui yhtä siroruumiisia, herttaisia ja iloisia ihmisiä kuin Alma Lucie itse.

Punatalo tuotti Goldscheiderille enemmän rahaa kuin mitä hän monina parhaimpina vuosina oli yhteensä jaksanut koota entisillä liikeyrityksillään.

Ja kun hän möisi liikkeensä, niin siitä heltiäisi kaunis summa. Siksi hän rupesi miettimään. Tulevaisuuden tuskin kuviteltu loiste tiivistyi loistavaksi auringoksi, joka hitaasti nousi taivaan rannalle. Horner ivasi ja valoi komppasanojensa tulvan tämän tulevaisuusunelman yli. Mutta hänestä oli väärin ivata sitä. Goldscheider tunsi itsessään vielä elämänvoimaa tietäen olevansa vielä kyllin nuortea nauttimaan sydämensä syvyydestä ja puhtaasti. Hän tahtoi nähdä taidetta, kuulla soittoa, elää uutta tyyneempää elämää.

Usein — usein naurun hohotusten, melun ja viinihöyryjen täyttämässä salissaan hän näki nuo haavekuvat sielunsa silmillä. Hänen tarkkaavat, kylmät silmänsä kostuivat, niin että hän hulluttelevien neitiensä päässä näki sädekehiä. — Mutta hän säilytti tarkasti salaisuutensa, kätki sen poveensa jokaiselta, etenkin Hornerilta, joka oli hänen menneisyytensä päätodistaja. — Tähän tulevaisuuden haavemaailmaan ei hänen ilkkuva ystävänsä saisi iskeä, vaikka hän sitä koetti sielunsa tuntosarvilla, nuuskien ja nipistäen. Goldscheiderin täytyi tällä kertaa toimia yksin, irti kaikesta.

Aina raastaen, aina kieltäytyen hän rakensi sen sillan, joka ulottui hurjistelun mailmasta lapsen puhtaaseen ympäristöön. Sitä siltaa saisi ainoastaan hän — äiti — kulkea.

Kolmas osa.

Viisaustieteilijä.

Johdesana:

Kukin voipi elää hyvin, jos ei petä itseään. Lankeemuskin silloin syvin saattaa kaikki kestämään.

Goethe.

Milada kolkutti aamulla neiti Dubben ovella. Tämä istui vielä peliinsä ääressä pyyhkien kiihkeästi nahan palasella poskimaalin kasvoiltaan. — Vai niin, sinäkö se oletkin! — sanoi hän kääntäen tarkastaen päätään sinne tänne. — Tule sisään ja katso, onko tuo punamaali jo poistunut poskilta?

— Te voitte maalata itsenne jo uudelleen, — vastasi Milada asiantuntijan tavoin…

Dubbe nauroi huvitettuna. — Niinkö arvelet, mutta jos minä yrittäisin jälleen olla luonnollinen! Tahdon olla kalpea, mutta kaunis! Morbidezza [Viehkeyttä. (Suom. muist.)], sanoo espanjalainen. — Dubbe tarkasti peilissä vienoja, kapeita, soikeakasvojaan, joita ympäröivät vallehtivat vaaleantuhanväriset hiukset. — Kas kyyneliin sammuvi silmien loiste, — mutisi hän nyökäyttäen päätä kuvalleen. — Ei tee mitään!

Laskien huoaten käsivartensa Miladan kaulalle kuiskasi hän siniset silmät suurina. — Minä teen sen, Milada, minä teen sen. — Hän hyppäsi pystyyn ja juoksi alas heittäen oven jälessään kiinni.

Päätään pudistaen katseli Milada hänen peräänsä. — Mutta miettimättä sen enempää neiti Dubben merkillistä luonnetta, rupesi hän korjaamaan huonetta, — jossa kaikki oli täydellisessä aamun epäsiivossa. — Yleensä neiti Dubbe jätti jälkeensä senkin kirjavan sekasotkun. Kaunis keltainen silkkipuku lukuisine röyhelöineen, joiden ompelemiseen Moosmann oli tarvinnut peräti kaksi päivää, se oli tuossa lattialla ihan kuin Dubbe oli antanut sen päältään pudota ja tohvelin kärki oli tarttunut kauluspitseihin. — — — Sellaista porsasmaisuutta! — Milada kiristi huuliaan, nostaen puvun lattialta, pudisti sitä oikoakseen sen rypyt ja yritti asettaa sen leposohvalle. — Mutta siitä täytyi ensin suoria pois kaikki liinavaatteet ja muita vaatekappaleita, jotka neiti Martha oli siihen mätännyt ihan kasaan. — Ihan kuin minun olisi silloin helpompi järjestää ne, — ajatteli Milada. — Kaikkialla oli sikarinpätkiä, sikarintuhkaa, tyhjiä viinipulloja ja laseja. — Huoneessa! Vuotappas! — Että Dubbe on hiukan hassu, sen tiesivät kaikki talossa, mutta panna toimeen tällaista siivoa Jumalan kirkkaana päivänä? — Sen jos rouva tietäisi! — Aurinko paistoi kirkkaan räikeänä sivultapäin ikkunan läpi valaisten pesukaappia ja likavesiastiaa. Pesukaapin syrjillä välkkyivät vesiräiskeet kuin hopeapilkut. Siis piti tarttua kiinni. — Milada kiversi hihansa ollen täydessä touhussa, kun ovi aukeni rajusti ja Dubbe ryntäsi sisään kalmankalpeana, sekapäisen näköisenä, silmät luonnottoman pyöreinä ja koko ruumis vapisevana. Hän kulki Miladan ohi risteillen huoneessa juoksuaskelin ja mutisten: — Mitä minä nyt teen? — Kaikki on mennyttä. — Nyt — — nyt siis olen täysin rappiolla. — Taivaan Jumala! — — Miks'ei hän laske minua irti? — Minä tulen täällä hulluksi, — eikä hän usko sitä, että tämä elämä tekee minut hulluksi, hulluksi!

— Mutta hyvä neiti Martha, teidän on täällä hyvä olla, — vakuutti viisitoista vuotias tyynnyttävästi, astuen neitiä kohden puhdistusvehkeet kädessä. — Hän tunsi nuo epätoivonpurkaukset, mutta tiesi samalla, että ne hyvin varmasti ja hyvin pian vaihtuivat. Mutta tämä oli pahempaa laatua.

Dubbe tuijotti Miladaan aivan kuin ollen pois suunniltaan. Sitten hän hengitti syvään iskien Miladan käsivarteen rajulla liikkeellä. — Sinä, sinä tiedät, ihmisolento, kuinka hän minua tänne vietteli, tuo pyöveli! — Dubbe heristi nyrkkiään. — Ja hänellä oli apulaisia ja niitten kätyreitä. Hän sanoi minun tulleeni tänne vapaaehtoisesti. — Suuri Jumala, voitko sinäkin sanoa sitä tuloa vapaaehtoiseksi! — — —

— Te ette saa ottaa kaikkea niin synkältä kannalta, hyvä neiti Martha, — paljon täytyy ihmisen kärsiä, kyllä elämä sitten väliin taas on valoisampaa. Ja kaikissa tapauksissa, — teidän pitää se nähdä, — on täällä paras olo. — Muista tällaisista sanoovat toiset…

— Toiset, siinä sitä ollaan! — He kuuluvat tällaisiin. Mutta minä en kuulu teikäläisiin. — Minä tulen toisenlaisista yhteiskuntapiireistä. — — Minä haluan päästä niihin takaisin. — Sen hän kirkui ottaen kiinni kaulastaan ja nyyhki viskaten sataguldeninsetelin lattiaan. — Neljä sataa guldenia olen velkaa! — Ja miksi! — Senkin peto, sielunkiristäjä, hirviö! — Neljä sataa guldenia olen tuolle matamille muka velkaa… Ja hän sanoo pelastaneensa minut! — Mistä? — Miten! — Minä tahdon korvata kaikki. — Tässä on sitoumus velastani. — Öinen ystäväni tahtoo sen maksaa. Hän on sen luvannut. — Dubbe lensi taas epätoivossaan edes takaisin huoneessa. — Nyt on kaikki liian myöhäistä. — Siihenkin on aika umpi mennyt. —

— Lupauksilla ja velkakirjoilla, — sanoi Milada hymyillen ja opettavana, — ei rouva Goldscheideriä taivuteta.

— Hänen täytyy laskea minut pois! Sitten voin maksaa velkani! Tuon minun ystäväni lahjoitti minulle viime yönä. Hän oli englantilainen ja hän uskoi minuun. Hän näki, että minä en teeskentele. Me puhuimme englannin kieltä. — Hän lupasi odottaa minua konsulivirastolla kello puoli kahdeltatoista. Nyt on aika mennyt ohi. — Tuo ei laske minua pois täältä. — Hän tahtoo tappaa minut! —

Ovelle kolkutettiin lujasti.

— Koettakaa nukkua, — kehoitti Milada asetettuaan sängyn ikkunan luo ja silittäen Dubben puvun rypistyneitä röyhelöitä.

— Mutta minä koetan. Minä saatan hänet perikatoon. — Minä kirjoitan hovineuvokselle. — Tänään minä sen teen. Kolme vuotta olin siellä opettajana. Minua pidettiin kuin omaa lasta talossa… Minä olen siisti, säädyllinen tyttö, ymmärrätkö, minä en kestä tätä elämää…

— Hyvä neiti, tämä on kaupungin siistein ja varmaan säädyllisin porttola, väitti Milada.

Dubbe töllisti tyttöön hetkisen. Sitten hän purskahti hillitsemättömän hermostuneeseen nauruun.

— Todella! — Sinä olet mainio! — Todella ihmeellisin olento, minkä minä olen nähnyt! — Sinulla on tosi vakaumus. — Sinulla ja ehkä noilla muilla. — Te kuulutte tänne! — Mutta minä olen toista maata. — Minä olen opettajatar, minulla on palkintokirja englannin kielen taidosta. — Tuossa ovat todistukseni. — Olen opettanut hyvissä, ylhäisissä perheissä! — Montholon — Lucie. — Oh, mutta minä en voi mainita noita rakkaita nimiä tässä talossa! Minun entiset hyvät emäntäni, minun herttaiset oppilaani! Kaikki on mennyttä!

Hän istui peilikaappinsa ääreen purskahtaen raivoisaan itkuun.

— Kuulkaa, hyvä neiti Martha, — Milada harjasi ja pyyhki nojatuoleja. — Sadalla guldenilla ja huutamisella ette vaikuta ollenkaan rouva Goldscheideriin. Se keino ei siis auta. Mutta jos te aiotte päästä vapaaksi, niin säästäkää rahojanne. — Teidän luoksenne tulevat hienoimmat herrat. — Ne maksavat hyvin. — Kootkaa niiltä nuo neljäsataa. — Ja vaikka teillä olisi vaan kolmesataa guldenia, sekä pyydätte kauniisti, niin kyllä Goldscheider laskee teidät vapaaksi, vaikka olettekin kauniimpia. —

Samassa Dubbe kääntyi. Hän oli peilissä nähnyt erään naaman, joka näytti kuuntelevan. Rouva Goldscheider oli huomaamatta astunut sisään ja nojautuen ovenpieleen hän katseli ympärilleen hienosti ja terävästi hymyillen.

Mitään aavistamatta jatkoi Milada selitystään. — Älkää häntä ärsyttäkö. Hänen kanssaan sopii parhain, jos pysyy tyynenä, sen sanon teille. —

… Tuossa se on! — kihahti Dubbe raivosta kuohuen rouvan tulon johdosta, — jatka vaan, tuossa on rahaa, — hän potkasi jalallaan seteliä. — Meikäläisellä on Jumalan kiitos toki tuttavia. Minä autan itseäni omalla tavallani. — Hän pani uhmaten kätensä puuskaan katsahtaen sivu Goldscheiderin.

Milada aukasi peloissaan äänetönnä suunsa.

Rouva viittasi hänelle. — Mene alas, Moosmann antaa sinulle vihreän silkkipuvun. — Samalla rouva kumartui lattiaan ottaen ylös rahan. — Tämä kuuluu sinulle, Milada, minä säilytän sen luonani sinua varten. — Ja sinä, — sanoi hän Dubbelle, — rakkaani, laita itsesi kuntoon! — Kahden tunnin kuluttua saat lähteä talosta. — Minä vaadin kaikilta säädyllistä käytöstä kodissani. On surullista, että sinä sivistyneenä ja oppineena ihmisenä et osaa paremmin käyttäytyä. — Sinä tiedät, että minä olen pitänyt huolta lapsestasi, — — ja että olen maksanut suurimmat velkasi. — — Olen myös tehnyt sinut terveeksi, — senkö johdosta sinä panet toimeen mellakan. Ei, ei, lapsi rukka! — Pese itsesi, järjestä tukkasi! Hyvästä sydämestä annan sinulle vihreän silkkipuvun lahjana matkaasi varten. — Tee itsesi mahdollisimman viehättäväksi. Kahden tunnin kuluessa on ostajasi täällä.

Tuijottavin silmin katseli Dubbe Goldscheideria. — Lähetätte minut pois, — kirkui hän. — Myytte minut taas vuorostani!? — —

— Mitä sille voi? Kyllä muuten sopisit minulle. — Sen kuitenkin pitäisi sinun tietää, että Punatalo ei ole mikään mielenosotuspaikka.

Goldscheider poistui. Neiti Dubbe juoksi hänen jälkeensä. Käytävässä tuli Moosmann häntä vastaan yrittäen tyynnyttää häntä silmien vilkuttamisella johtaen hänet takaisin huoneeseen. Moosmannilla oli käärö käsivarrella. — Hiljaa, — olkaa nyt järkevä. — Koettakaa rauhoittua. — Me saatamme taas koko jutun oikealle tolalle.

Moosmann aukasi käärön. — Nyt teemme kauniin neiti Dubben vielä kahta vertaa ihanammaksi. Ja herrojen paroonien silmät ne vasta lentävät selkoselälleen! — —- — Kiirehtikää nyt!

Milada auttoi Moosmannia hänen vetäessään Dubben päälle vihreän paksusta silkistä tehdyn puvun, joka oli täyteen ommeltu välkkyvillä mustilla kivihiilihelmillä. Dubben niska ja käsivarret ihan huikaisivat silmiä vihreällä silkkivälkkeellään, jolla auringonsäteet tanssivat kuin kultaiset sudenkorennot.

— Istu ja pala, istu ja pala, — huuteli Moosmann ihastuneena hyppien Dubben ympärillä… Istuu kuin valettu ja niin komea! — — Mutta kyllä neidillä on kaunis povi ja käsivarret. Nyt ymmärrän varsin hyvin, että se on totta, mitä rouva Goldscheider kertoi.

Dubbe katseli jäykän epätoivoisena ympäri huonetta. — Mutta hän ajaa minut pois, — purki hän tuskissaan tunteensa, — hän ei anna minun asua enää täällä. —

— Missä sitten? — Karkoittaisiko hän komeimman neitinsä! Se ei ole mahdollista. — — Menkää kiireesti alas, neiti, näyttämään, kuinka kaunis te olette! — Sen jälkeen hän ei voi ajaa teitä pois talosta! — Vie sun peto, kuinka te olette hurmaava! — Milada järjesti nopeasti Dubben hiukset, virkisti hänen itkeneet kasvonsa orvokkihajuvedellä ja Dubbe antoi kaiken tyynesti tapahtua, niin nöyräksi, niin murtuneeksi ja masentuneeksi teki hänet tuo loistava silkkipuku, jota hän katseli peilissä silmiään räpyttäen.

— Kunhan hän vaan pitäisi minua vielä täällä, — valitti hän kiirehtäen kohinalla ulos.

— Tuo on vasta hassu epana — sanoi Moosmann ilkeänä. — Sitten hän otti mittanauhan esiin mitaten Miladan pituuden.

— Jesus, — teettekö minulle puvun, — sanoi Milada hämillään yrittäen astua askeleen taaemmaksi.

— Aiotko esiintyä tuollaisessa tantussa salissa!

— Sa — sa —

— Noh, missä sitten, — murahti Moosmann kääntäen mittanauhansa kokoon.

— Hän pitää minut, hän pitää minut, — huusi Dubbe käytävässä riemuiten. — Hän katseli minua, ja tiedättekö, miten hän katseli… Minä sanoin, että minun olisi kovin hyvä olla täällä, armollinen rouva. Ja hän vastasi: ei minullakaan ole mitään sitä vastaan.

— Katsokaa nyt että sellaisella tavalla ihminen aina voittaa, — imarteli Moosmann.

Milada puristi luutaa kädessään katsellen surullisin silmin ikkunan kautta kadulle. Mitä tämä oli? Hänen täytyi mennä saliin? Miksi näin äkkiarvaamatta? — Tiesikö portinvahdinrouva jo siitä? — Tahi komensiko Goldscheider hänet illalla pukeutumaan tuupatakseen hänet sitten saliin? Sitten hänen piti tanssia, laulaa ja palvella herroja… Ehkä hänet puettiin tuollaiseen vihreään silkkiseen pukuun. Ehkä hänen poskensa maalattiin punasiksi. Silloin — niin silloin hänen onnistuisi paremmin palvella, — hän katsahti peiliin, — kaunis — — kaunis — hän ei ollut. — — Ei hänellä ollut niin viehättävää muotoa kuin Gisillä tahi juutalais-Lauralla tahi neiti Dubbella. Kun tämä nauroi, täytyi toistenkin ruveta nauramaan, sillä hänellä oli niin herttaiset pienet kuopat poskissa ja leuassa. Mutta Milada — — oli liian vakavan näköinen. Ehkä hän läpäsi niinkin. Hän koetti hymyillä viehkeästi Dubben rinnalla peilissä. Mutta silloin hänen kasvonsa olivat vielä vähemmän viehättävät. Vaikka hän kuinka olisi väännellyt itseään, samallaisiksi surullisiksi jäivät hänen tummat kasvonsa, hänen leveä ohuthuulinen suunsa ja hänen silmänsä. Hän huokasi toivottomana. Ei Goldscheider häntä kauan tulisi suosimaan. Noh, jos hän lopuksi ei kelvannut saliin, jaksoihan hän tehdä työtä. Siihen hän saattoi kuitenkin aina turvautua. Hän punastui äkkiä, veri syöksyi kuumana läpi ruumiin. — Miksi hän tuhlasi aikaansa haaveisiin? — Piti ryhtyä ankarasti luudan varteen ja toimittaa askareensa tehdyiksi.

Dubbe maalasi juuri poskiaan punalla, sitten hän värjäsi pensselillä mustiksi ohuita korkeakaareisia kulmakarvojaan. — — — Neljäsataa guldenia, — se tekee vihreän silkkipuvun kanssa viisisataa kahdeksankymmentä. Se raha pitää säästää kokoon… Saanko minä ne hänelle kokoon? — — Etkö usko? — Kun on sellainenkin ulkomuoto ihmisellä, kuin minulla on, ja osaa puhua, — ja luonnollisesti itkeä. — Miehet näkevät heti, kuka on alkujaan säädyllisistä piireistä… Tuollaisia — hän osotti päällään sivuhuoneita — menee kolmetoista tusinaan. — — Mutta sellaisia kuin minä ei eksy joka päivä tänne, niin eksymiseksi, eksymiseksi on paras nimittää tänne tuloani. — Sillä minä elän täällä kuin kuninkaantytär peikkojen luolassa.

Hän aukasi tukkansa järjestääkseen vaaleita suortuviaan ohimoilla. — Pukeeko tämä kampaus minua? Vanhentaako se minua? Eikö? — Näinkö pukee paremmin? — Hän siirsi suortuviaan sinne ja tänne, pörrötti niitä, kokeili ja kiemaili peilin ääressä… Nyt minun pitää lähteä kaupungille kävelemään. Mene alas ja kysy Olylta, uskallammeko!

Dubbe pukeutui pikaisesti, laulaen heleällä, mutta hiukan heikolla ja epävarmalla äänellä:

My heart is in highland, My heart is not here.

[Sydämeni on vuoristossa, se ei ole täällä. (Suom. huom.)]

Polifka ei tiennyt Miladan tulevaisuudesta mitään. Tämä päivä kului loppuun samallaisena kuin kaikki edellisetkin. Keski-yöhön asti palveli Milada salissa, kunnes toinen sisäkkö vapautti hänet. Sitten Milada istui unisena ja perinpohjin väsyneenä kyökissä, Polifkan keittäissä vieraille kahvia.

Kahvi tuoksui hyvältä. Milada sulki silmänsä, muistellen päivän tapahtumia yksitellen ja järjestään. Muistellen tuota aamupäiväistä hetkeä, poltti kuin haava hänen sielussaan. — Rouva oli tietysti kuullut sen, minkä hän oli sanonut Dubbelle. Rouva on korjannut hänelle säilytettäväksi sata guldenia. Sellainen suuri raha-erä!

Sitten otettiin hänestä mitta. Kuuluiko tämä tuohon edelliseen? Ja miten? — Milada ei kuitenkaan kiusannut mieltään luuloilla ja arvaamisilla. Elämässä tapahtui liian paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt, siksi hän oli oppinut, ett'ei hänen kannattanut tuhlata voimiaan sen selvittelemiseen… Kaikki selkenee ajan kuluessa, sanoi hän itsekseen. Kun ovikello soi, juoksi hän käytävään avaamaan oven, antoi siitä tiedon sisäkölle ja kiiruhti takaisin keittiöön, istuen puukasalla lämmittämässä jalkojaan hellin tulen ääressä. Pianonsoittoa kuului yläkerroksesta, puhe-ääntä ja naurua. Varsinkin melu kuului kovemmin, kun salin ovi aukeni tyttöjen kuljettaissa vieraitaan luokseen.

Polifka kaatoi kiehuvaa vettä kahvipannupussiin, harmaa höyry nousi siitä…

— Tänään ei kahvissanne ole lisäkettä, huusi sisäkkö keittiön ovella.

— Huomenna panen kahviin kihvelin täydeltä tuhkaa, — murisi Polifka, joka ylpeili kahvin keittämistaidollaan.

Milada puhdisti koko patterin laseja, asettaen ne järjestyksessä riviin. — Äkkiä hän kääntyi, sanoen: — Polifka, sanokaa minulle kerran, — mitä on olla — säädyllinen nainen?

Polifka piti vesikuppia kädessä. — — Mitä sinä kysyt, likka, — hän huusi, — sinä voit tehdä ihmisen hassuksi!

— Minä tahtoisin tietää, — jatkoi Milada vitkaan, laskien kätensä otsalleen. Tämä liike todisti, että hänen oli täytynyt kauan mutta turhaan miettiä tätä asiaa. — Onko meidän talossamme säädyllisiä naisia? — Tahi ovatko — tarkoitan porttolanaiset — koskaan säädyllisiä?

— Jätä minut rauhaan hulluine kysymyksinesi!

Milada astui Polifkan taa, kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hänen kysyvissä silmissään oli niin syvän mielenliikutuksen ilme, että Polifkankin karkea sydän heltyi ja hänen äänensä tuli itsestään hiljaisemmaksi. Tuntien jonkinlaista sääliä, sanoi Polifka kiirehtivästi:

— Säädyllinen on meikäläinen nainen, jos hän vaan sunnuntaisin seurustelee miesten kanssa. — Nyt saat mennä nukkumaan! — Hiukan epämieluisan herkkyneenä kolisti Polifka patojaan ja kauhojaan.

— Tytön pitäisi päästä kirkon turviin, — ajatteli Polifka häpeissään. — Se on sellainen viaton karitsa, oikea kyyhkynen.

Milada hengitti syvään. Minä — vaan — ajattelin, — olenko —

— Mene nukkumaan, senkin heilakka, — tuiski Polifka kuin pyry, — en tahdo kuulla enää sanaakaan! —

Hän lykkäsi Miladan kyökin ovesta ulos, vielä hetken perästäpäin räyhäten itsekseen tämän maailman menosta.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen astuessaan konttoristaan, tapasi rouva Goldscheider Miladan, joka oli kykkysillään lattialla kuuraten lattoja. — Goldscheider tarkasti noita tummia soikeita kasvoja, jotka olivat kiintyneet häneen.

— Tällainen työ ei sovi sinulle, — sanoi Goldscheider, jääden seisomaan, — meillä on sitä varten palvelijatar. —

— Suokaa anteeksi, rouva, palvelijatar on tänään pesutuvassa pesemässä, eikä minulla ollut muutakaan tehtävää.

— Sinä olet äitisi näköinen, — sanoi rouva äkkiä harkitsematta, — ole viisaampi kuin äitisi. — Miten vanha olet?

— Kuudentoista, — kuiskasi Milada.

— Yhtä vanha kuin Alma Lucie, — välähti Goldscheiderin aivoissa. Lämmön heijastus väikkyi hänen kylmissä, harmaissa silmissään.

— Rouva Polifka, — huusi hän. Portinvahdin rouva tuli kiireesti.

— Tämä tyttö ei saa enää tehdä karkeaa työtä. — Minkänäköiset ovat hänen kätensä! — Missä hän nukkuu?

— Pienessä kamarissa, teidän armonne, — hm! — Rottakama —

— Onko meillä toinen huone vapaana? Tuo kapea Serafinen huoneen vieressä, asuuko siellä kukaan?

— Ei, mutta se tarvitaan joskus iltasin, muistutti portinvahdinrouva.

— Mitä iltaan tulee, — sanoi rouva terävästi tarkastaen Miladan kasvoja. — Todella hänellä olivat mustan Katharinen pelottomat silmät.

Goldscheider näki, että tuota tavaraa saattoi käyttää. Hän nyökäytti päätään ja poistui.

— Noh, neiti, minä onnittelen. Nyt olette saavuttanut menestystä, — maklakoi Polifka ivallisesti. Äänessä kuului pieni kateuden lisäsävy.

Milada nojautui vaieten käsipuuhun, tähystäen eteensä.

— Jos heräänkin yöllä ja havaitsen, että kaikki unikuvat ovat hälvenneet, — ajatteli hän apein mielin. — — Jono uusia mielikuvia syntyi ja tuli kuin tanssien häntä vastaan. Hän näki huoneen, jossa oli lukittuja kaappeja, kynttilöitä mielin määrin, kirjoja, sanomalehtiä, vieraita, aina uusia, aina vaihtuvia, — ainoastaan lomaa, ei työn rasitusta,… rahaa, — ja jotain sen johdosta, jotain sanomatonta, suurta, valtaavaa. —

Mailma, toinen mailma, noitten muitten mailma. Kuin lankavyyhdissä kerääntyivät hänen aivoissaan mielikuvat toinen toisensa ympäri… Hän huokasi syvään, nosti päänsä, katsellen hämillään ympärilleen… Hänen jalkojensa juurella oli harmaa, tomuinen rappukäytävä. Lattialla erottuivat räikeästi sen likaiset latat niistä kiiltävän kosteista, jotka hän äsken oli pessyt…

Vapisevat kätensä hän pisti vesiastiaan ja väänsi kuiviin rätit, jatkaakseen työtänsä, — huomaamatta, että portinvahdinrouva katseli häntä päätään pudistaen.

— Tuosta ei tule ikinä todellinen ilotyttö, — tunsi tämä alkuperäinen olento sielussaan.

Jokin hyvä taipumus oli johdattanut tämän lapsen noudattamaan sitä viisasta terveyssääntöä, että syvien sielullisten täristysten tapahtuessa on parasta ryhtyä täyttämään lähinnä olevaa välttämätöntä tehtäväänsä.

Herätessään aamulla uudessa huoneessaan, löysi Milada sänkynsä vierestä kirkkaan punasen hameen, valkoisen ohuen puseron punaisine viiruineen ja punasen lettinauhan.

Moosmann oli huoneessa, auttaakseen häntä kampauksessa. Huudahtaen ihastuksesta hän palmikoi Miladan paksun tummanruskean tukan ja kiersi palmikot lujasti niskaan.

— Noh kattoppas, kattoppas vaan, nyt varpusen poikaset tulevat syömään sokeriherneitä. — Saavat jotain katseltavakseen, kun sinut näkevät! —

Sydän hieman pamppailevana astui Milada Goldscheider'in konttoriin. Tämä vilahti kerran Miladaan, sanoen: — Odota! — ja jatkoi kirjotustaan.

Milada odotti kymmenen minuuttia. Sillä aikaa oli hänellä hyvä tilaisuus tarkastaa itseään peilissä… Hyvin istuvat vaatteet tekivät hänet kovin solakaksi. Hän oli siis pitkä… Hiukset olivat luonnosta kiharat. Hienoissa aalloissa ne valuivat ohimoille, pukien noita teräväpiirteisiä kasvoja harmaine, rauhallisine silmineen, joissa ei kuvastunut nuoren mielen kaihoa. — Syvä ja varova epäilyksen ilme väikkyi niissä, kuin sellaisella henkilöllä, joka kulkee vaarallista polkua, punniten henkensä pelastukseksi joka askeltaan.

Kymmenen minuuttia täytyi hänen odottaa. — Hän ehti tarkastaa Goldscheider'in kasvoja, joita hän ei vielä kertaakaan ollut näin läheltä saanut katsella. — Punasessa tukkalaitteessa siinsi hänellä harmaita juovia. — Hänen ihonsa oli rosoinen, teirenpilkkuja oli nenänharjalla ja poskisyrjillä nenän kohdalla. — Eriskummallinen pehmeä piirre oli suunpielissä hänen kirjoittaessaan. — Goldscheiderilla oli sinikivillä koristetut korvahelyt, joissa riippuivat kultaiset nupit. Hän kirjotti kovin tarkkaavana, liikuttaen huuliaan ja naputtaen herkeämättä vasemman käden pikkusormella pöytään. — Äkkiä hän puhdisti kynänsä. — — Tule tänne, — sanoi hän, tarkastaen tyttöä. Sitten hän nyökäytti päätään.

— Minä otan sinut saliini. Sinä olet Kathariinan lapsi. Äidistäsi oli minulla suuri hyöty täällä. — Vaatteet, jotka annan sinulle, saat lahjaksi. — Se merkitsee, minä pyhin pois velkasi, jahka lopetan toimeni — tässä liikkeessä. — Minulle sinä vaan olet velkaa — et muille. — Ymmärrätkö? —

— Kyllä, armollinen rouva.

— Olet palvellut täällä neljä vuotta palkatta. Vaatteet ovat siis palkkasi. — — Pääasia on, että kun minä poistun talosta, et ole kelleen nappia velkaa. Voit mennä vapaasti, minne haluat… Allekirjoita! — Goldscheider lykkäsi Miladalle kirjoitetun paperiarkin.

Milada otti sen käteensä ja rupesi sitä lukemaan.

Hämmästyneenä, mutta vaieten katseli Goldscheider häntä. — Nuori tyttö nyökäytti päätään ja kirjoitti jäykin, tottumattomin käsin nimensä paperiin. Rouva taittoi paperin hitaasti laskoksiin.

— Elä järkevästi ja sinun käy hyvin. Olet syntynyt ja kasvanut täällä, tunnet tämänlaisen elämän. Se etu on sinulla muitten ensikertalaisten rinnalla. Olet nähnyt ja kuullut kyllin. Järjestä elämäsi sen mukaan. — — Ihminen ei saa hukkua, hänen ei tarvitse kuolla rapakkoon. — Jos kokoat rahaa ja pääset täältä pois, — on mailma oleva sinulle avoinna.

Rouva Goldscheider vaikeni. — Hän oli puhunut enemmän, kuin mitä hän oli aikonut. — Hän oli puhunut omia havaintojaan, nyt hän ihmetteli omaa varomattomuuttaan. — Hän oli puhunut näin, muistellen sitä hiljaista, puhdasta Dresdenin katua, Goethe-katua, jolla hänen oma tyttärensä asui haaveillen yhdessä-oloa äitinsä kanssa.

Kaikki tämä yhtyi selittämättömään, tuntemattomaan edesvastuun tunteeseen, joka hetkeksi sai Goldscheiderin unohtamaan omaa jyrkkää itsevaltiusoikeuttaan.

— Toivon toimivani Teidän mieliksenne, armollinen rouva, — vastasi Milada, suudellen Goldscheider'in kurottunutta kättä.

— Jää huoneeseesi odottamaan. Iltapäivällä Sucher vie sinut viinitarjoiluunsa. Siellä saat oppia kohtelemaan vieraita. Juomarahoja ei sinun tarvitse siellä ansaita, — ymmärrätkö? — Sano Sucherille, että minä olen niin käskenyt. — Kuuden viikon kuluttua palaat tänne! Hyvästi! —

Milada kuului nyt neitien joukkoon. — Hänellä oli oma huoneensa italiattaren vuokraamassa huoneustossa. Sinne hän sai viedä koko päivän vieraita.

Illalla hän palveli kolmen muun tytön kanssa erikoishuoneissa. Hänen tehtävänsä oli toimia niin, että vieraat joivat mahdollisimman paljon samppanjaa, josta hänelle tuli osinko. Sen kuitenkin Carlotan antamat laskut veivät.

Ne kuusi viikkoa, jotka Miladan piti viettää viinitarjoilussa, pitentyivät kuudeksi kuukaudeksi, sillä Miladalla oli ollut hyvä onni. Hänen kohtalonsa olisi muodostunut vielä suotuisammaksi, jos ei paha sattuma olisi sitä turmellut.

Muutamia viikkoja Milada oli vanhan aatelismiehen leikkinukkena. Tästä hän ansaitsi ylimääräisesti viisisataa kruunua, mitkä tuo vanha herra lahjoitti hänelle postisäästökassakirjan muodossa. Tämän jälkeen Milada joutui korkeamman upseerin käsiin, kunnes lopulta eräs rikas berliiniläinen pankinomistaja hänet anasti. Tämä oli kovin tyytyväinen Miladaan, luvaten pitää hänet erikoisenaan kaupungissa olo-aikansa. — Milada sai kaikkea, mitä hän halusi, vaatteita, kukkia, makeisia, pikku lahjoja, — smaragdi-rintaneulan. [Vihreä jalokivi. (Suom. huom.)] Sai hän lupauksen saada hohtokivi-kaulakoristeen, jos vaan pysyisi kilttinä loppuun asti. Yleensä pankinomistaja oleskeli kaikkina vapaa-aikoinaan Miladan huoneessa, söi, mitä Carlotta vaan eteen asetti, joi ja maksoi kalliimmat viinit, siten hankkien rakastetulleen kunnioitetun aseman.

— Kaunis et ole, etkä myös ole roistomainen, mutta minä pidän sinusta siksi, ett'et ole toisten kaltainen. Vanha heilakkani siellä kotona, kiitoksia paljon, ett'en tarvitse tuota nähdä. — Sinun luonasi, hempukkani, virkistän itseäni hänen suloisten syleilyjensä jälkeen.

Hän näytti Miladalle Berliinissä asuvan lemmittynsä, paksun, vaaleaverisen, komentavan näköisen naisen kuvan, joka kovin miellytti Miladaa. — Kun Milada sitten tarkasti itseään peilissä, ei hänestä tuo helakanpunanen poskimaali sopinut kasvojen tummuuteen. Hän pyyhki siksi maalin pois, mistä vaan saattoi. Yleensä hän huomasi, että täälläkin olivat muut tytöt vilkkaammat ja meluavammat kuin hän koskaan voisi olla.

Ne kyllä kehuivat jälestäpäin, että elämä oli "roskaa", että he vaan pelasivat "kometiiaa" tässä elämässään, mutta Fritzin lystikkäät kokkapuheet, — Paulan säihkyvät silmät, kun upseereja tuli, heidän molempien hehkuvat posket ja otsa eivät voineet olla vaan näyttelemistä.

Carlotan viinitarjoilussa Milada teki ensi kerran havaintoja, jotka jäähdyttivät hänen nuoren sielunsa jäisen viimaiseksi. Yhdellä ainoalla selvällä katseella hän näki sen yhteiskuntaluokituksen, joka vallitsi hänenkin vähäpätöisessä piirissään. Tarkalla vaistolla hän huomasi luokka-eriäväisyyden koko kurjuuden, suvaitsevaisuuden ja nöyrtymisen eri hienot ja monenlaiset vivahdukset, — hän arvosteli omaa asemaansa mailman katsantokannan mukaan, joka kuin ahnas tuuli ensi kerran häneen iski, niinkuin tuli kiertää ja heiluttaa risua, ennenkuin se sen hävittää.

Hyvin hienolla vaistolla vaikka arastellen viilsi hänen terävä katseensa läpi ympäröiväin ihmisainesten tylsän massan, — se eroitti siitä valot ja varjot. Unessakävijän varmuudella hän kiipesi ammattikuntansa eri arvoasteita ylös ja alas. Hänen tietään eivät valaisseet auringon kirkkaat säteet, vaan keinotekoinen valaistus, joka leyhytti sillä limaisella polulla, jota myöten hän liukui yhteiskunnan kurimon kuiluun, kuunnellen siellä elämän alhaisimpia sykähdyksiä… Järkevä hyvyys johtuu siitä, että ymmärtää elämän eri asteita. Carlotan laitoksessa Milada saavutti tämän hyvyyden. — Hän näki sen suuren juovan, joka oli hänen, mustaan silkkiin puetun tarjoilijattaren ja niiden tyttöjen välillä, jotka toimivat ruokajakohuoneessa. Niitä lyötiin korvalle, jos ne uskalsivat sanoa jotain vastaan. Heidän täytyi elämänsä pitimeksi kerjätä vierailta leivänjäännöksiä ja juoda heidän ruokaryyppylaseistaan lopputilkan. —

Vielä suurempi oli luokka-eriäväisyys näitten "mustiin puettujen" tarjoilijaneitien ja niitten vieraitten naisten välillä, jotka ilta toisensa jälkeen tulivat yksityishuoneisiin. Ne olivat sorjia, koristeilla pyntättyjä tyttöjä, jotka seurustelivat tuhlaavien miesten kanssa, hymyillen liittoutuneitten tavoin Carlotalle ja tervehtien aamuaurinkoa vielä samppanjapullojen ääressä.

Ne nauroivat ja melskasivat kaikkien seuraan kuuluvien miesten kanssa, mutta elivät vaan yhden miehen — rakastettuna.

Ne olivat kaikki päässeet varmoihin käsiin. — Hyvin harvoin he vaihtoivat rakastajoita. Carlotan luona oli muuten rakkauden arvopaperien myyntihuone. Täällä hoidettiin huvittelevan suurmailman rakkauden-luetteloa, täällä sen maksukanta tarkastettiin ja arvioitiin.

Kun yllämainittuja "suhteita" oli erikoishuoneissa, eivät tarjoilijattaret uskaltaneet kutsumatta mennä sisään pöytiensä luo. Miladakaan ei siis uskaltanut. Oli myös kielletty silloin herrojen puhutteleminen, paperossien pyytäminen ja viinilasista hörppiminen.

— Meitä ne eivät ole laisinkaan kauniimpia, — muistutti jälestäpäin Paula kateisena, — ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat meitä parempia, mutta niillä on hitonmoinen onni. —

Milada ei tyytynyt tuollaisiin selityksiin. Syy siihen eroon, joka oli olemassa hänenlaistensa ja noitten neitien välillä, jotka käyttivät ylhäisten rakastajoittensa sukunimeä omien ristimä- tahi hyväilynimiensä jälestä, johtui kai syvemmistä syistä, laajempaa selitystä kaipaavista olosuhteista, kuin miksi hänen pikkumaisen kateellinen toverinsa tahtoi sen tehdä. Mutta mitkä syyt tuon eroavaisuuden aiheuttivat, sitä ei Miladakaan olisi voinut sanoihin pukea. Hän heitti siksi kaiken hautomisen, pääasiallisesti takertuen ahnaasti joustavalla havaintokyvyllään tositapahtumiin. Muu oli hänelle tällä haavaa vähä-arvoisempaa.

Miten halveksivasti esimerkiksi kohdeltiin niitä tyttöjä, jotka puettuina köyhän hienosti, hiipivät viinitarjoiluun, silmiään räpyttäen tottumattomina kirkkaaseen valaistukseen ja hämillään yrittivät pelastua liika röyhkeydellä jonkun vapaan pöydän luo! Carlotta näytti niille tuimana oven, sillä hän ei sietänyt niitä muulloin, kuin silloin kun he toivat miehiä mukanaan.

"Herraslaakareiksi" niitä sanottiin katukielellä… Väliin usea niistä nosti uhmaten hameensa, näyttäen väikkyvää silkkistä alushamettaan…

Nämät naiset olivat aivan rehelliset ja oikoset. Nälissään ne söivät kaikkea, mitä saivat, olivat taipuvaisia, melkein tahdottomia tarjoilijattarien käsissä, helliä ja kiitollisia niille miehille, jotka antoivat heille rahaa…

Väliin tulivat italiattaren viinitarjoiluun ne "synkät naiset." Silloin tarjoiluhuoneen valtasi hiljaisuus. Ne naiset olivat hunnuissa ja puettuina tummiin pukuihin, tullen kaksin ja kolmin herroineen, jotka olivat hyvin juhlallisen näköisiä ja ostivat viiniä vaan lasittain. Carlotta selitti tytöille, että nämät olivat "säädyllisiä naisia." Hän antaa piun paun tuollaisille naisille. Kun ne tulevat, niin kaikki ihmisen ilo menee p… läpeen. Carlotta tekeytyi niille kovin makeaksi, mutta varastohuoneessa hän jäärytteli heitä, vääntäen naamaansa. — Pysyisivät kotonaan pesemässä lastensa rättejä, etteivät kävisi täällä töllistelemässä kuin teatterissa. —

Miladaa nämä naiset miellyttivät. Ne kumartuivat toisiansa kohden kuiskien, ja Milada huomasi, että nämät "säädylliset" olivat aina hyvin vakavat, melkein surullisen näköisiä. Ne joivat vaan hiukan lasin syrjästä, eivätkä nauraneet millekään pilapuheelle. Väliin Carlotta istui heidän pöytänsä ääreen puhumaan vastoinkäymisistään ja ruoka-aineitten kallistumisesta. Väliin sentään jokin herra kutsui tytöt luokseen, tarjosi viiniä laskien vähän leikkiä. Mutta keskustelu ei luistanut. Hyvännahkainen Paulakin, joka heti nosti hamettaan, kun joku ehdotti lystiä, istui sellaisissa tapauksissa jäykkänä, paeten ensi tilaisuudessa.

— "Milloin menette nukkumaan?" — jäljitteli Paula heidän selkänsä takana, harmistuneena heidän kyselystään: — "Mihin menette kävelemään?" — "Onko Teillä vanhemmat elossa?" — Senkin viuruleuat! Mitä tuollainen kysyminen hyödyttää?

Kun Milada kerran tarjoili, näki hän, miten eräs nainen osotti häntä, sanoen: — "Hyvä Jumala, miten tuokin raukka on nuori!" —

— Mitä pahaa siinä on, — ajatteli Milada. — Sehän on minun ainoa onneni, että olen nuori ja vasta taloon tullut. —

Muuan herra kutsui hänet sittemmin pöytänsä ääreen, nipisti häntä poskeen, puhellen, että hänestä oli hauska nähdä, ett'ei Milada ollut niin maalattu kuin muut.

— Haluatteko viiniä? — sanoi eräs naisista… Milada ei heti huomannut kysymyksen koskevan itseään. — Ensi kerran eläissään häntä teititeltiin. — Omituinen tunne jäykistytti hänet silloin. Naisääni tuntui niin suloiselta, melkein pelokkaalta. Miksi nainen oli peloissaan? —

— Viiniä ne heilakat kyllä juovat, — sanoi herra ryypätessään — no, haluatko?

— Parempi olisi kääntää selkänsä — ja sylästä se suustaan, — huusi Paula toiselta puolelta. — Yleensä meillä on hyvä sylkemisen halu. — Naiset katsahtivat toisiinsa.

Milada kuuli nimeänsä huudettavan sivuhuoneesta. Hän riensi kiireesti sinne.

— Tuo näyttää hyvin yksinkertaiselta, — sanoi muuan nainen, huokaillen hänen jälestään.

Paula kertoi tämän vahingoniloisella naurulla Miladalle. Sen erän perästä Milada tuli entistään varovaisemmaksi, aina silmäten tutkivana tarjoiluhuoneen yleisöä, ennenkuin astui sisään.

Ensimäisen siveyssaarnan kuuleminen ei tehnyt häneen edullista vaikutusta.

Iltapäivällä saivat tytöt luvan lähteä kävelylle. He läksivät tavallisesti Prater-seutuun, juoden siellä kahvia Meijerissä. He katselivat seisahtelevia ajurivaunuja, hevosillaan ponnahtelevia ratsastajoita, ohi piriseviä automobiileja, ja joka kerta kun näkivät tutun, hyppäsi Paula pystyyn, taputtaen huomiota herättävästi käsiään.

Täällä Milada näki ensi kerran suurkaupungin hienoston elämän… Hän istui kuin kuumeessa, katsellen tuota nauravaa ihmismerta, jossa vaihdettiin tervehdyksiä, nyökäytellen päätä, tavattiin toisiaan ja turistiin.

Konemaisesti hän kiersi lusikkaa kahvikupissaan, kuunnellen hajamielisenä Paulan huudahduksia ja huomautuksia. Hänen aivoissaan kihisi kysymyksiä, joihin hän ei keksinyt vastausta. — Nuo ihmiset, — keitä he olivat? — Miten he elivät? — Miksi ne aina nauroivat? — He eivät olleet maalattuja. Heidän ei tarvinnut paljastaa rintojaan, — ei viitata herroille eikä maklakoida. Ne istuivat tuossa tyynesti. Herrat kumartavat heille syvään, mennen varovaisesti ja hitaasti heitä kohden. — Katsos, — sanoi hän ihmetellen Paulalle, joka piti häntä käsivarresta kiinni, — herrat kävelevät varpaillaan noitten naisten edessä.

Kerran kaksi kovin solakkaa, vaaleaa naista herätti hänen erityisen huomionsa. Ne olivat näöltään sisarukset, puettuina valkoisiin pitsipukuihin, täynnään hohtokiviä. Kun ne astuivat vaunuistaan, ryntäsi koko lauma ratsastavia herroja heitä tervehtimään. Kumartuneitten päitten ja kuiskeitten läpi he koettivat raivata itselleen tietä istumapaikalleen.

— Keitä nuo ovat, — sanoi Milada painostunein mielin tuijottaen heihin.

— Nuo naiset ovat sellaisia, jotka pettävät miehiään. Siksi heillä on hohtokiviä ja pitsipukuja, — sanoi Paula halveksien.

— Sinä elät kymmenen kertaa siivommin kuin he, — ärähti kaunis Fritzi, viinitarjoilun tähti. Fritzi oli ihmeen suloinen, vaalea nainen, jolla oli säännölliset, hienot kasvonpiirteet. Kävelyretkillään hän kiintyi pääasiallisesti pieniin lapsiin, nauraen ja tarttuen heidän pikku kätösiinsä, kun he kulkivat ohi, yrittäen aina salaa herättää heidän huomionsa.

Fritzillä oli itse kuudenvuotias lapsi kotona hoidettavana äidin luona. Tätä lasta hän rakasti aina jumaloimishaluun asti, ja kaikki minkä hän näki, sai hänet kaiholla muistamaan "Sissi-kissaansa"… Katso tuollaista nättiä leninkiä! — Sellainen pitää minun ommella Sissilleni. — — Katsos, — Miia! — Leningissä on kuusi rimsua hameessa ja kolme hihoissa. — Kuule, Sissille minä laitan samallaisen puvun, mutta taivaan sinisen värisestä kankaasta. —

Tähän aikaan tapahtui jotain, joka oli erittäin paikallaan äkkiä kirkkaasti valaisemaan sitä epäselvyyttä, joka vielä vallitsi Miladan havainnoissa ja epäilyksissä.

Tytöt saapuivat taas kerran kolmisin Meijeriin. Kun he ihmisillä täyteen ahdetussa puistossa eivät löytäneet vapaata pöytää, istuivat he samaan pöytään vanhan avioparin kanssa, joka suopeana nyökäytti heille päätään suostumuksen merkiksi. Rouvalla oli ystävällinen, kellertävä naama, jolla hän mustan pitsiröyhelöpäähineensä alta hymyillen ja hyväntahtoisena katseli noitten kolmen kauniin tytön kasvoja.

Paula käänsi itseään sinne tänne, huoahtaen avomielisesti. — Ei ole yhtään upseeria taas täällä! — Lopulta hän rupesi heittämään silmäyksiä polkupyöräilijäjoukolle.

Kotvasen kuluttua vieressä istuvat vanhukset pistivät päänsä yhteen.

Sairaalloisella tarkkuudella tutki Milada vanhan rouvan hätääntyneitä kasvonilmeitä, hänen urkkiessaan tyystin pöytänaapureitaan.

— Kuule Fritzi, he puhuvat meistä, — huomautti Milada hermostuneena toverilleen, joka selaili pilalehteä.

Fritzin vaaleansiniset silmät vilahtivat kerran täydellä säihkyllään vanhaan aviopariin. — Anna heidän olla. — Hän oli tällaisiin selkkauksiin tottunut.

— Mitä tuo rouva ajattelee meistä? — Hän arvaa, että olemme ilotyttöjä. — Hyi, heidän seuraansa tahtoisin mieluimmin välttää, — sitä rouva miettii, — tämmöistä Milada jauhoi päässään. Herkeämättä hänen ajatuksensa pakottivat häntä vilkaisemaan vanhan rouvan liikkumattomiin kasvonpiirteisiin.

Samassa eräs poikamaisen nuori upseeri kulki pöydän ohi. Paula kääntyi kuin sähköiskusta, huudahtaen upseerille, joka halukkaana katseli tyttöjen pöytään päin:

— Hei, hei, tuo poika olisi minun maatani. — Vanha herra tuuppasi tuolinsa taaksepäin, huutaen:

— Vahtimestari! — — Vanha rouva jätti heti Meijerin. Suurin, levottomin silmin, joissa välke värisi ja kipenöi, seurasi Milada tapahtumaa.

— Sellaisia pöllöjä, — sanoi Paula.

— Olisit pysynyt hiljaa, — sihahti Milada vihoissaan. — Miksi herätit huomiota! —

Aivan odottamatta tuo tavallisesti hyvin järkevä Fritzikin puolusti Paulaa. — Miksi tulevat tänne ollenkaan, jos ei kaikki seura ole heidän hienojen neniensä mukaan! — vastasi hän ylenkatseellisesti, jatkaen lehtien selailemista.

— Senkin vanha katti tuo äijä, suuttui, kun en viitsinyt ruveta hänen kanssaan tjangsaamaan — huusi Paula niin kovaan, että puhe kuului läheisiin pöytiin. Puoli nauru paisui siellä honotukseksi, olkapäitä kohautettiin, osaksi käännyttiin vastenmielisyyden merkiksi selin. —

Nyt tapahtui jotain, joka oli Miladan mielestä kummallista. — Fritzin lukiessa ja Paulan käännyttyä selin ohikulkevia tarkastamaan, sai Milada nähdä pää pystyssä kaikki ne halveksivat katseet, joita sinkoili häntä kohden salaa ja julki joka taholta. Ensi kerran eläissään hän sai itsetietoisena vilahtaa siihen kuiluun, joka erotti hänen mailmansa toisesta mailmasta.

Uteliaita, kylmiä, julmia katsahduksia välähti yhä häneen. — Liikkumattomana hän istui, ottaen ne vastaan — kuin jotain, joka hänelle kuului. —

— He katselevat tännepäin ajatellen… tuo nuori on myös sellainen, — hyi sentään. —

Sehän oli totta, — ilotyttöjä he olivat kaikki kolme. — — Milada kohotti päätään… Hän oli kasvanut Punatalossa!… Hänen täytyi palata sinne… Herrat tuossa ympärillä tiesivät varsin hyvin, mitä se merkitsi!… Ja naiset… Myös he sen tiesivät. He nauroivat pilkallisesti… Tuossa muuan oli ihan kumartunut kokoon, tirkistellen häneen päin. Miladalle oli aivan yhdentekevää, mitä he rupattivat. Pää-asia oli, että hän itse oli terve ja nuori. Illalla häntä rakastettiin. — Kun herrat tulivat Carlotan huoneustoon, olivat he hiljaa kuin hiiret, eivätkä uskaltaneet käpäläänsä kohottaa. Kaikki he olivat kiimasta harmaat naamaltaan. — — Mutta vaikka Milada olisi kuinkakin päätään vaivannut, yrittäen pelastua, niin hän ei päässyt selvyyteen, ei päässyt katseita pakoon. Raskas, hirvittävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Noista katseista, noista salaisista kuiskeista, noista hyvin kuvaavista viittauksista ja hänen omien levottomien mietteittensä synnyttämästä kiihkosta syntyi lohkare lohkareelta se muuri, jonka takana elivät "toiset naiset", joilla oli oma ylpeytensä, oma halveksumisvaltansa, oma onnensa, omat huolensa, omat yhteiskuntalaitoksensa ja lainsäädöksensä, ijankaikkisesti Miladan kaltaisilta naisilta suljetussa mailmassa.

Kun Milada vanhempana yritti luoda todellisen kuvan suhteestaan tuohon "toisten naisten" maailmaan, — ilmestyi äkkiä hänen mielikuvitukseensa joukko ihmisnaamoja, jotka kuin tuona hetkenä Meijerissä katsoivat häneen kovasydämisen näköisenä ja ilkkuvin silmin kuin velhoimalla lamauttaen hänen vapaita liikkeitään.

Mutta silloin syntyi myös Miladan sielussa ensi kerran yksilöllisen olemassa olon lain tietoisuus, joka oli riippumaton toisten tahdosta voiden säilyttää oman ikuisen laatunsa kaikkein muitten ihmisten itsekkäistä pyyteistä huolimatta. —

— — Puolen vuoden kuluttua jätti berliiniläinen pankinomistaja kaupungin. Milada palasi Carlotan liikkeestä Punataloon.

Sateisen tammikuun iltana astui Rouva Goldscheider äkkiarvaamatta Miladan luo tarttuen hänen käteensä ja tuupaten hänet Horner'in luo, joka tapansa mukaan istui tulipesän ääressä.

— Tässä on sinulle mies jotain, ett'et ihan nuku kynsiin… Tämä on nuori. On Katinkan tytär. Sinähän tunsit äidin. Silloin me olimme molemmat nuoremmat, — ja tämä oli — näin matala. —

Horner kohotti sairaankalpeat kasvonsa.

— Katinkanko, — heh! — vai todella! — Katinka oli vasta kissa. — Ja tämä, mikä se on? — Nuori on hän, — kovin nuori. — Horner pisti pureksitun sikarinpätkänsä vasempaan suupieleensä… Häh, likka, maistuuko tämä soppa sinulle? — Rasvaista makkaraako se on? — Horner teki rivon liikkeen… Tarvitsetko viinaa voidaksesi sen sulattaa? — Saamaan pitää, odota vaan! — Horner veti Miladan aivan kiinni itseensä kiertäen käsivartensa hänen lonkkiensa ympäri.

Milada tunsi parhaimmallakin hillitsemishalullaan heräävää vastenmielisyyden tunnetta tuntiessaan tuon miehen pehmeitten lihavien sormien pusertamista.

— Jää, — mutisi Horner, — minulta saat viinaa, väkevää viinaa, joka kaikki makkarat panee sietämään, puhdistaa sisälmyksistä niitten jättämän liika — rasvan! — Sen hän kuiskasi ihan korvaan.

Aika ajottain hän pakotti Miladan juomaan siitä lasista, josta hän alituiseen itsekin ryyppäsi.

Toiset tytöt tekivät julkista pilaa heistä huudahtaen äänekkäästi heille purevia haukkumasanoja. Mutta Milada jäi Hornerin luo istumaan. Jotain uutta, jotain harvinaisen kiihoittavaa oli noissa katkonaisissa lauseissa, jotka Horner lausui yksitoikkoisella veltolla äänellä.

Hänen puheensa varovainen paino melkein herpautti hänet ruumiillisesti, mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen olosuhteiden jäykistyttämään sieluunsa tuli jotain hempeää, jotain suloista.

— Anna toisten nauraa, tanssia mellastaa. Pysy sinä tyynenä, selkäranka suorana ja katsele heitä sivulta päin! — Luuletko, että hekään näyttävät toisille ankaraa, hikihelmejä nostattavaa elämäänsä? — Sellainen lapsellisuus olisi naurettava, tyttöseni! Ei kenenkään elämä ole koskaan täydellistä. Jokainen meistä elää jakson jonkunlaisen tuntemattoman kamppailevan aineksen sykähdyksiä, joiden perus on kuolemattoman varmuuden jano… Pitää siis kohdistaa huomiokykynsä ainekseen, eikä hetken aasimaiseen ilmiömuotoon… Ihminen voi alkaa elämänsä keisarinnana ja kuitenkin vaipua portoksi… Ja portosta voit kehittyä mailman valtiattare… Aina pitää pyrkiä eteenpäin jotain päämaalia kohden. Kuka on sen muka pian saavuttanut? Kuka oli niin täydellinen, ett'ei hänessä ollut kehittymisen varaa? Kuka tunsi, kuka hallitsi kohtaloaan? Kuka johti toisten kohtaloita? — Goethekö? — Kristusko? — Asia on kysymyksen alainen. — Kuolemattomuus meissä on toivonhalumme, — se on se elämän sopusointuisuuteen pyrkivä toiminnan aaltoileminen, joka meidän tekojamme aiheuttaa, se elämä joka tekona meissä ilmenee, se vajoo takaisin alkuperäisyyteensä taasen palatakseen uudelleen elämään. Sinä olet aina ollut olemassa, sinä tulet yhä ilmestymään ilotyttö Phryne. Miksikä sinä kärsisit tämän olemassaolosi muodosta, vaikkapa hieman eläisitkin sikamaisesti? Kyllä ikuisuuden sopusoinnun laki rikkomisesi tasoittaa? — Siis elä vaistojesi mukaan, naura, remua, laula, ole epätoivoinen — vaan älä usko, että tämä elämäsi muoto on ainoa luontosi suuressa aallokossa. Tiedätkö, mikä on sinulle tärkeintä? — Tärkeintä on saapua päämaaliisi… Siis elä anna luontosi luistaa, suo aineesi vaihtua, älä sitä estä liika suurella arvokkuutesi tunteella.

Vähän välistä täytyi Miladan mennä vieraita palvelemaan tahi tarjoilemaan — Goldscheiderin tahi Olympian viitattua hänelle. Hän hävisikin hetkeksi salista, mutta palasi aina kuitenkin konemaisesti Hornerin luo kiduttaen sieluaan noitten outojen arvoitusten selittämisellä, noitten sanojen tajuamisella, jotka jyskyttivät yhteiskunnan jättiläismuuria vastaan kuin suuret jättiläisen viskaamat kivet.

— Vuosituhansia olet ollut olemassa, vuosituhansia sinä tulet elämään, sillä välillä eläen aikasi aasimaista olemassa oloasi. Sinä olet osa periaatetta, osa, joka arvaamattoman sattuman johdosta on viskattu lantaläjään. Ota kohtalosi itsetietoisena tosi-asiana ja sinä olet onnistuva. — Puno juuresi syvälle siihen maaperään, josta olet alkujasi, ime siitä voimaa ja mehua. Silloin saavutat selvän päämaalisi.

Sontiainen esimerkiksi on järkevä eläin. — Sillä on elämisen taito. Se iloitsee oman kuorensa viheriästä loistosta, eikä välitä siitä, että se haisee toisen olennon nenässä.

Oletko nähnyt oikeata sontiaista, — jota sanotaan Skarabaeus koprophagukseksi? — Sinä onneton et ole nähnyt sellaista hyönteistä, — toisti Horner tulkiten Miladan vastausta ja opettaen. — Sontiainen on pieni sangen hauska koppakuoriainen. Se on kullanvihreän välkkyvä. Se on itse asiassa loistokas eläin — luonnontutkija nauttii kovin sen väristä. Kun sen otat käteesi, silloin se laskee mustanruskeaa vettä vihreänkultaisesta takapuolensa lävestä ja sinun uteliaaseen nenääsi pistää sangen tuntuva löyhkä… Ymmärrätkö? — Tämä on sontakasan periaatteen aineellinen muoto.

Sontiainen sanoo, minä olen tällainen, rakkaat ystävät, he, he, siksi että teillä on lantakasoja, mihin olette viskanneet kaikenlaista mätänevää rikkaa ja moskaa. He, he, he, minä viihdyn siellä erinomaisesti, lihon ja pullistun. — … Jos teidän nurkkapielenne olisivat aina puhtaat, arvoisat kansalaiset, niin minunlaiseni ei menestyisi. Minulla on vihreänsilkkiset alushousut, — Horner kahmasi Miladan hameen alta, — minulla on kultanahkakengät ja koristeita kaulassa ja rinnoilla. — Yhteiskunnassamme on lantalättejä. — Ne olisivat terveydelle vaarallisia ilman minua… Katsokaa, mitenkä minä heloitan siellä…

Asetu hetken miettien tapahtumain yläpuolelle, ja sinä saatat periaatteesi voittoon. — Miljooneja ilmiöitä vaivaantuu, kuluu, kiitää hyödyttöminä ja liikanaisina eteenpäin kuin olemassa olon ulostukset. — Lantaa, lantaa, olemme me kaikki, me nautintohimojemme orjat. —

Syvämietteisenä tuijotti Horner tyhjennettyyn lasiinsa.

Sitten hän heilutti sitä.

— Tuo hienoa sokeria, vettä ja kaksi sitruunapuolikasta, josta siemenet ovat poisperatut. Minä sekotan itse, autan sinua. — Sinä pääset yhdestä tehtävästäsi vapaaksi. — Voisit siksi miellyttää minua.

Totellen otti Milada tarjottimen ja teki työtä käskettyä…

— Sus' sentään, Horner kulta, maksatteko minulle suotta eläkettä, — huusi Olympia, joka ylpeili taloudenhoitajattarena avainkimppuineen ja rahalaukkuineen.

— Vanhuksille maksetaan aina eläkettä, — vastasi Horner raa'asti. Olympia mulahti häneen raivoissaan kulkien kohisten ohi.

Hyvillään oikoili Horner sääriään. — He, he, elämässä on tilaisuus sentään sanoa pieniä miellyttäviä pistopuheitakin.

Tuossa hän on kääntänyt yhden sontiaisen selälleen ja suutuksissaan se koukeroi koipiaan niin vimmatusti… Ja tuo toinen sittiäinen?… Se nuori? Se kömpi kaikin voimin kuuliaisena hänen ympärillään nostaen tuntosarviaan ilmaan. — Niin, niin, pikku kiihoitus teki hänelle erittäin hyvää. Hänen Elisensä tiesi sen ja toimitti hänelle tällaista huvia vähän perästä. Tytöt antautuivat hänelle; toiset siitä syystä, että toivoivat saada häneltä perinnön, toiset siksi, että luulivat hänen naivan heidät, vetäen heidät siten niskasta pois tästä rämeestä. — Siveellisiä syitä heillä oli aina. Mutta kun pari kertaa rakastettuaan rakkaus tuli happamaksi, kaikessa jalomielisyydessään he kiersivät ivallisina Hornerin ympärillä. Mutta se ei häneen koskenut. Hänen oli sikamaisen hyvä olla ja sillä hyvä. Eikö hän sittenkään kerran löydä tuosta ryöminästä ja hyörinästä pyhää sontiaista?7 Hän nauroi ääneti itsekseen. Ennen hän teki tuhmuuksia… Nyt hän ei enää sitäkään viitsinyt. Häntä huvittivat vaan ensikertalaisen tyhmän suuttuneet kasvot, kun hän lykkäsi tämän pois sylistään, eikä tehnyt kuuluisaa "housuntaskutemppua." Tulvana sai hän silloin kuulla haukkumasanoja. Hänestä oli autuaallisen virkistävää kuulla noita häijyyksiä ja poistua nauraen ilman mielenliikutusta, ilman sisäistä taistelua, tuntematta tuota tavanmukaista välttämätöntä paritteluhalua.

Milada palasi ja Horner sekotti itse juomansa, — puhuen laveasti ja tarkkuudella. — Sinun pitää valmistaa tällaista joka päivä. Sinun tähtesi olen suututtanut Olympian. Minä en aio sille enää kiivetä. — Ymmärrätkö minua?

Milada nyökäytti päätään.

— Sinä näytät tunnerikkaalta tytöltä. — Mikä on nimesi? —

Milada. — Kuuluu kauniilta. — Kuuluu väärentämättömältä. — Kuinka vanha olet? — Seitsemäntoista vuoden vanha. —

Hornerilla oli eriskummallinen tapa puhua ihmisten kanssa. Hän istui toiseen sivuttain, taivuttaen oikeaa pumpulilla täytettyä korvaansa puhuteltua kohden, puhuen kuiskien lasimaisten silmämunien kiertyessä levottomasti ja kiireesti, kun hän tarkasti muita huoneessa olijoita.

Vaikka Milada katseli häntä tarkkaan kirkkailla, harmailla silmillään, ei hän voinut sittenkään saada Hornerin levotonta katsetta itseensä kohdistumaan.

— Tahtoisitko päästä täältä pois, — puhui Horner sohlaten niellessään sahtiansa. — Mene! Sinulle ei ole parasta jäädä tänne. Mene ulos, häviä ikuisiksi ajoiksi!

Milada pudisti vakavana päätään. — Se ei käy laatuun, — sanoi hän, — olen armolliselle rouvalle satoja velkaa.

— Mainiota, kerrassaan verratonta, — purskahti Horner sanomaan, niin että hänen sylkensä suitsui Miladan kurottuneille kasvoille. — Aasi, sylkäsi hän, — sinä olet vapaa. Etkö sitä tiedä! Ei kukaan voi sinua vangita… Ovet ovat tuossa auki… Käytävä on vapaa…

Ulkona on kaupunki yöhiljaisuudessaan. — Tyhjäntoimittajat vaan liikkuvat pääkadulla, hullutellen haudan partaalla. Mene, hälvene heidän joukkoonsa. Kukaan ei sinua pidätä, kukaan ei sinua hae. Mikä arvo sinulla on tuon ihmisen silmissä? — Horner osotti Goldscheideria. — Sinä olet maksamaton lasku, et muuta. Tuossa on ovi, mene, sanon minä! —

Niin kovin saattoi Horner vaikuttaa sanoillaan tuon tytön sieluraukkaan, — että tyttö nousi ja astui ovelle päin. Mutta samassa hän näki Hornerin katseen, joka hitaasti kohdistui häneen, kutsuen takaisin. Ahnaalla uteliaisuudella tarkasti Horner Miladaa, kuin näkisi hän tämän ensi kerran.

— Ihmeellistä, — mutisi hän melkein peloissaan, — muut kaikki ovat nauraneet. Tuo ainoa tuossa, tuo ainoa meni. —

* * * * *

Tällä lailla syntyi toveruuden suhde Miladan ja Hornerin välillä. Heidän ystävyytensä oli sellainen, ett'ei hengen mailmassa voinut kuvitella merkillisempää ja harvinaisempaa.

Horner oli porvarillinen rappeutumisilmiö. Hänessä kyti siksi vihaa kaikkia lakeja ja säädöksiä vastaan, yleensä koko yhteiskunnallista järjestysperiaatetta vastaan. Tämä hänen taipumuksensa johtui etupäässä ruumiillisista vajavaisuuksista. Hän inhosi "menestyksen kukonaskeleita" sekä "tuota aasimaista hulluutta, että vaihtoi taipumuksiansa ja työvoimiansa arvo-asemaan, virkoihin, maineekkuuteen ja säätyihin."

— He ovat musertaneet minut, — sanoi hän Miladalle, — ja hänen pistävät silmäyksensä kaivertuivat tämän kasvoihin, — ja miten he ovat sen tehneet, — erään luutnanttivinttiön avulla, joka sanoi inhoani hevosen selässä istumista ja sapelin kalistamista vastaan — pelkuruudeksi ja siksi asetti minut koulupoikien ja mailman silmissä pilkan mestauslavalle kutsuen minut humpuukimestariksi. Ja herra tirehtööri jatkoi alettua uraa kaikessa halpamaisessa siveysinnossaan, sanoen erinäisiä halujeni tyydyttämiskeinoja ja olemassa oloani välttämättömiä ruumiillisia sukupuoli-ärsytyksiä, joita en tahdo tässä mainita, "sopimattomiksi sikamaisuuksiksi." Sellaisten miesten ansaan olen vajonnut kuin sudenkitaan. Ja kyllin he ovat minut saaneet vajoomaan lokaan aina kurkkuun asti… Siksi pysynkin siinä.

Kun Horner oli vuosien kuluessa menettänyt viimeiset arvonimensä ja etunsa, jotka hänelle olivat olleet kimnaasin opettajana ja yliopisto-kansalaisena, liittyi hän osaksi luonnollisista taipumuksista, osaksi kostosta voittoisaa yhteiskuntaa vastaan, joka antoi hänen aina tuntea valtaansa, "kaikkiin sairaaloisiin, orjuutettuihin ja osattomiin" olentoihin, joiden joukossa hän saattoi näytellä jotain rollia.

Horner kuului noihin lahjakkaisiin, mutta heikkoluontoisiin yksilöihin, jotka voivat tyyntyä ja siveellisesti viihtyä ainoastaan rappeutuneen mailman hermostuttavassa ilmapiirissä, — sillä sen rajalla loppuu yhteiskunnan vaatimusvalta. Tähän ilmapiiriin voi ihminen tulla vapautuneena kaikesta sivistyksen vaatimasta häveliäisyydestä, ennakkoluuloista ja säädyllisyydestä. Tämä on ihmisen lainvastustamishalun, vaistoelämän ja sen tyydyttämisen ainoa suojapaikka.

Horner ei voinut mukautua minkäänlaiseen yhteiskunta-elämään, — ei sellaiseenkaan, jonka muodostivat ammattihaureutta harjoittavat naiset ja heidän käyttäjänsä. Mutta eräs seikka tässä elämän komeroissa miellytti häntä, se oli se hävityksen hirvittävä temmellys, joka kehkeymättä kaikkia täällä ruhjoi.

— Pyyteitten pääleireiksi — kutsui hän porttoloita. Siellä ei kukaan voinut kohota, nousta yli toisten omaamatta ehdottoman rappeutumisen itua.

Tämä ympäristö sopi hänen kostonhaluiselle luonteelleen.

Hän tunsi nämät olijot, — heidän kohtalonsa nousut ja laskut, ne sieluntäristykset, ne mielen kouristukset, sen hitaisen väsymisen, sen henkisen toiminnan veltostumisen, joka päättyi kaiken itsensä säälimisen loppumiseen, sen itsensä säälimisen, joka on alkuperäisin itsensä säilyttämisvaiston ilme.

Hän tunsi sen kauhistuttavan inhon, jota nämät yhteiskunnan hylkäämät olennot tunsivat omaa itseään kohtaan, hän kuuli ainoastaan miten nämät onnettomat kuolevan sielunsa viimeisillä kouristuksilla kirosivat sitä, että heidän ruumistaankin tämä elämä pala palalta mädännytti.

Siveellinen mailma oli siihen määrään jaksanut näitä ihmisiä kolhia, että juuri he itse, jotka tiesivät olevansa ainoastaan tuon siveellisen mailmanjärjestyksen tuottamia ilmiöitä, lopulta kuitenkin uskoivat omaan syyllisyyteensä ja ammattinsa rikollisuuteen. Ja Horner tulkitsi sen seikan, sanoen, että hyveen ja oikeudenmukaisuuden kiitettävä intoilu oli todella aikaansaanut niin paljon, että se saattoi oman yhteiskunnan uhreja kehittää niin pitkälle, että ne pitivät itsensä halveksimista ja itsensä turmelemista yhteiskunnallisena velvollisuutenaan.

Kaikkien heidän täytyi siis sortua!

Ja paljon sortuneita oli Horner nähnyt. Hän oli nähnyt tyttöjä, joilla oli suuremmoinen ja kiihkeä luonne, tyttöjä joilla oli toimiva lahjakkaisuus ja ponteva tahdonvoima, jotka pyydystettyjen kärpästen lailla potkivat siinä myrkyllisessä liima-aineessa, johon olivat joutuneet. Hän oli nähnyt tyttöjä, jotka vielä nautinnon loassa olivat naisellisen kainoja, — mutta kaikki — niin vahvat kuin heikot joutuivat täällä häviöön, heidän täytyi armotta syöstä perikatoon.

Kaikki, mitä saattoi elämäksi sanoa, täytyi täällä mädätä ja kuolla.

Oi elämää, tätä elämää, jota hän niin sammumatta vihasi ja kuitenkin ahnaana ja kyllästymättä ajoi takaa.

Elämä, tuo voittoisa, aina uudistuva, aina kaikkea masentava valtiatar, jossa ei ole halpamaisuuden eikä virheellisyyden täplää, joka hallitsee niin korkealla yli meidän jokapäiväisen hyörinämme, — ett'ei kenenkään viha eikä rakkaus voi häntä häiritä, tämä keisarillinen hallitsijatar kärsi täällä porttolan piilopaikassa lyöntejä lyöntien jälkeen, tappion tappion perästä. Kuin valkoisen hohtavalla liekillä poltettiin elämän pyhimmässä uhripalveluksessa viimeinen inhimillisyyden jäännös sen temppelin papittareista. Ja sill'aikaa toisten hyveekkyydellä viskattiin heidän ylitsensä tuhkaa ja hiekkaa. Oi, ikuisti hedelmätöntä hävitystä! — Oi, sinä siveyden Saharan hieta-aavikko, sinä ammattihaureus! Osoittakaa minulle, onko olemassa olossanne laillisuutta, sopusointua, matemaatillista järjestystä ja edistyksellistä uudistusta! — Minä sanon sinulle, hyvä neiti, kaikki on kuohuntaa, määräämätöntä arvoitusta, ja säännöttömyyttä. — Minä kiellän, kiellän kolmasti, että muka jalostuisimme, kohoisimme. — Portto on paras luonnon kuva. Mitä me sanomme elämäksi, ei ole muuta, kuin että imemme kuiviin luonnon rikasta, mehua pursuvaa, vaistomaista, ylenpalttista ruumista, joka kaikkialla pyrkii sukua jatkamaan. Viisaustiede on läpipääsemätöntä pensastoa, sen joka selvitteleminen on puunhakkaajan taidetta. Kuin apinat niin ihmisetkin hyppelevät pensastossa pureskellen kuivia pähkinöitä.

Tällä lailla puhui Horner. Ihmeellisintä hänessä oli kuitenkin se seikka, että hän huolimatta kieltämättömästä rappeutumisestaan ja viileydestään ja vellinvetelästä luonteen heikkoudestaan, kuitenkin määräsi härkämäisellä, itaralla, kaikissa vivahduksissa esiinpistävällä toimintahalulla. Hän oli sellainen kuin nuo lihavat, liikkumattomat petokasvit, jotka tukehuttavat nesteellään niitten lehdille lentäneet hyönteiset. Kun noitten petokasvienkin niin Hornerin ainoa luova halu oli houkutella ihmisiä seuraansa voidakseen valaa ne ihan täyteen omia periaatteitaan. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän vainusi sellaisia ihmisiä, riippuen niistä kiinni sitkeällä, usein sopimattomalla itsepäisyydellä joka kerta etsien kitkerämpänä ja pettyneempänä uhriaan.

Kaikki halunsa sykähdykset oli hän koettanut purkaa nurjiin mielikuvituksen lentoihin. Mutta hän etsi ihmistä, joka olisi voinut aineellistuttaa ne kuohut, jotka uusina persoonallisuusilmiöinä kangastivat hänen aivoissaan. — — Hän tahtoi valaa henkensä muihin voidakseen näyttää vihasta räiskyvälle mailmalle, minkä voiman se oli hylännyt, minkä neron se oli poisheittänyt.

Hän etsi tahtonsa toimeenpanijaa, ihmisen, joka jaksoi "toimia."

Hän tahtoi tyydyttää janoovaa kunniahimoaan, hän halusi virkistää luomiskykyään nähdessään kasvattavansa olion kehityksen mailman mylläkässä…

Tätä halua hän kutsui verensä "kirotuksi henkiseksi aineeksi", joka ei suonut hänelle rauhaa, — ei antanut hänelle tilaisuutta istua kiinni johonkin. Aina hänessä jokin pakotti ja poltti, työntäen hänen personansa johonkin eri suuntaan, ja hänen paksu, sienimäisen pehmeä ruumiinsa, — joka oli aikoja sitten ollut kauneimpien paheitten orja, — totteli vastustuksetta.

Tämä levottomuus oli eräs muoto ihmisen halusta saada omistaa jotain varmasti. Se oli katoovaisuuden pelkoa, kuoleman kauhun aineellistumista. Kun Horner ei voinut luonnollisella tavalla, muitten kuolevaisten kanssa nähdä itseään kuolemattomana siten, että siitti lapsia, niin hän kauhistui nähdessään itsensä kuolevan ilman jälkeläisten siittämismahdollisuutta. Ja kun hän ei tahtonut turhan vuoksi elää, kuvitteli hän voivansa jatkaa sukuaan tuolla henkisellä monimutkaisella tavalla. Siksi tämä hävytön mies, tämä aate-anarkisti, joka ei pelännyt minkäänlaista alasrepimistä, oli sairaaloisen arka kaikkein hienoimmallekin halveksumisviittaukselle, joka häneen sattui. Hän oli niitäkin ihmisiä, jotka sanovat halveksivansa toisten ihmisten tuomiota ja kuitenkin joka moittivasta sanasta, joka hylkäävän liikkeen johdosta ponnahtavat tuskia kärsien pystyyn. Hän oli noita kerjureita, jotka mailman tuomio murtaa, sillä heillä ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa voidakseen asiaansa tositeolla puolustaa. Siksi Horner poikkeuksetta muljautti ympäristöönsä ivallisen ylevillä mutta samalla loukkaantumisen tuskaa osoittavilla katseilla, epäillen kaikkien toisten lauseitten sisältävän salapistoksia ja viittauksia, samalla kuohahtaen jo edeltäpäin joka lähestyvää vastaan, sillä hän pelkäsi, että se voisi hyökätä sittemmin hänen niskaansa voittaen hänet heikomman.

Täällä Goldscheider'in salissa oli hänen helppo noudattaa julmaa vainoomishaluaan. Hän istui täällä aivan kuin salaväijyksissä, riemuiten siitä raihnaistumisesta, jonka hän vahingoniloisena tarvitsi yhteiskuntaruumiissa. Täällä oli edustettuna joka kansanluokka, kurjalisto, vaurastuneempi työväenluokka, pikkuporvaristoa, hienostoakin, joka lajia naarasta hiipi takaportaita pitkin tänne henkipattojen maahan porvarillisen järjestelmän vahvasta linnasta. Ja herrat aseenkantajat, ritarit ja kavaljeerit tanssivat ahkerasti näissä makuukamareissa, unohtaen tehtävänsä yhteiskunnan suojelusmuureille. Ja herrat ritarit laskivat nykyisiä taudin siemeniä kaikkein puhtaimpienkin kukkien terhiöihin… Saatanallista rakkaudenleikkiä! Ha! Ha! Ha!…

Goldscheiderin salista Horner pistäysi vaihtelun vuoksi Carlotan viinitarjoiluun, sieltä hän meni nuuskimaan mamma Zimmermann'in kellarikerrokseen. Väliin hän kuljeskeli kuuluisassa "Agular" salissa, eräässä ihan salaisessa seurassa, missä aatelismiehet parittelivat alhaison tyttärien kanssa, ja yhteiskunnan ylhäisimmät naiset makasivat issikkarenkien kanssa.

Mutta aina hän lopulta palasi Elisensä luo, eikä hän viihtynyt missään niin hyvin kuin vanhan ystävättärensä talossa, jossa saattoi vielä nähdä tapahtumain ja kohtaloiden yksityisseikkojen yhtyvän suureen yhtenäisyyteen. Tällä naisella oli älyä, toisilla oli vain vainu. Toiset kalastivat, mitä sattui, söivät ja antoivat raadon jäädä maahan makaamaan. Elise kutoi verkkonsa taiteellisella näppäryydellä, ja luovalla ylellisyydellä hän nyppi verkostaan vaan loistavimmat hyönteiset, todella hyödylliset. Toiset hän laski menemään. Eikä hän tappanut otuksiaan — hän vaan huumasi ne. Hän antoi ihmistahdolle vielä toiminta- ja temmellystilaa. Siksi Goldscheiderin salissa järjettömin hurjistelu näytti sielukkaalta. Toisissa porttoloissa sitä vastoin oli elämä sisällyksettömintä nukketanssia.

Kerran Horner sanoi rouva Goldscheiderille: — Jokaista esinettä joka täydellisesti täyttää tehtävänsä, jota tavallaan ei voi kuvitella paremmaksi kuin mikä se on, joka on oman aatteensa virheetön ilmiö, kuvittelen pyöreäksi. Se on joka taholta suljettu, rajoitettu, mutta vapaasti pyörivä… Ihannemuoto on tämä pallo-ilmiö… Olen nähnyt vähäsen sellaisia ilmiöitä mutta sinun liikkeesi Elise, on jotain pyöreätä ja se herättää minussa kunnioitusta. Alussa pidin sinua liian laihana sellaiseen luonnekuvaajan osaan, mutta se oli vanhaa teatteriennakkoluuloa. Sinä voisit järjestää porttolaköyhälistön yhteiskunnalliseksi voimaksi, jos katsot kannattavan rakentaa, — lisäsi Horner väijyvällä katseella, — mestauslavan yhteiskunnalle. Sinä kohtelet tyttöjäsi kuin palkollisiasi. — Se on hyvä! Mutta herätä heissä käsite "vaihtotavara" yhteiskunnallinen tarvekalu. Seuraava kehitysaste heissä on — itsesäilyttämistaito taloudellisilla vaatimuksilla: järjestäytyminen, osuustoiminta, palkkatariffi, yhteenliittyminen. Ja yksi kaksi voit ottaa johdon käsiisi laatien heille puolueohjelman. Häh, rouva Elise, mitä pitäisit sellaisesta asemasta!? Ryhdy asiaan, ennenkuin muut ehtivät. Siinä on jotain suurta tehtävänä, sellainen kiihoittaa naisia. Me miehet emme ole enää suurenkaan arvoiset, olemme osamme jo näytelleet, siksi väistymme. Meillä on tyhjennetyt, kyvyttömät, herkät aivot. Teidän naisten, joilla on kyllin levänneitä hermoja, Teidän on tulevaisuus!

Ollessaan parhaimmalla tuulellaan, istuen salissa seuraamassa sikäläistä pyörinää näennäisesti tylsin lasimaisin silmin, valtasi hänet suloinen aatehuumaushalu. Hän veti silloin jonkun äskentulleen "tuoreen" tytön polvilleen, sillä tytön tuntematon sielunelämä kiihoitti häntä salaperäisyydellään.

— Uudenaikainen pakanallinen rakastajajärjestelmä, — sanoi hän, — voi syntyä kristillisen mailman ihmislantakasoillakin, jos se vaan hyvin järjestettäisiin, tehtäisiin henkeväksi, saatettaisiin tietoiseksi valtaavasta yhteiskunnallisesta voimastaan. Se olisi oiva korvapuusti, — sanoi hän riemuiten, — yhteiskunnan hullunkuriselle säännöllisyydelle, joka säätää lakeja joka ripulikohtauksen johdosta! Juoksevat lokaviemäriin heidän ulostuksensa. Antakaa aika potku kuonokoppasiveys-opille! Tytöt, tytöt, te jotka uhraatte kauniit ruumiinne, nuoruutenne ja tulevaisuutenne ventovieraitten iloksi, teillä on oikeus vaatia sata kertaa enemmän tunnustusta, oikeuksia ja kunnianosotuksia, kuin nuo kalvetustautia potevat naikkoset, jotka houkuttelevat säädyllisyyden rautaristikon läpi miehet kristillisen avioliiton vankeuteen. Mitä ne naikkoset ovat! Ovatko ne muka luonnon palvelijoita! Ehei! Ne ovat vaan rumia siitoselukoita! Mutta, te ilotytöt, te ette ole miellyttäviä vain jotain etuja saavuttaaksenne. Ihanuutenne vuoksi olette olemassa, ja'atte rakkautta tuhlaavin sydämmin kaikille kaihoa tunteville!

Horneria ärsytti kuitenkin kaikkein enimmin se seikka, että hän näki Goldscheiderin kyllästyneen hänen mielikuvituksiinsa ja pistopuheisiinsa, sillä Goldscheider ei entiseen tapaansa niitä enää tahtonut kuunnella. Kun Horner etsi hänen seuraansa hänen yksityishuoneessaan, selittääkseen yhtä tahi toista, nyökäytti tämä vain hajamielisenä päätään tahi teki merkityksettömiä leikillisiä vastaväitteitä. Hornerin ehdotuksiin ja parannuspuuhiin hän vastasi avoimesti epäilevänä ja kieltävästi. Horner aavisti, että tuon välinpitämättömyyden takana piili päätelmiä, toiveita ja tarkoitusperiä, jotka olivat aivan ristiriitaiset hänen katsantokannoilleen sekä uhkasivat tulla vaarallisiksi hänen jokapäiväisille pyrinnöilleen. Goldscheider suojeli itseään ja hommiaan erittäin suopealla ja tyynellä kohteliaisuudella, ollen hermostumatta, jännittymällä, mutta vaieten järkähtämättömästi. Mitä kauemmin Goldscheiderin vaikeneminen kesti, sitä levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi tuli Horner. Hän ilmestyi Goldscheiderin puheille sapesta kiehuvilla vihjauksilla, pistopuheilla ja ivasanoilla, pani toimeen kinailua ja julkista toraa, jotka päättyivät räikeillä, äänekkäillä riitelemiskohtauksilla, joissa hän syytti Goldscheideria yhteisen ystävyyden pettämisestä, väärästä pelistä ja suuruudenhulluuden houreista. Nämät syytökset kuuluivat sangen räikeiltä Hornerin ilkeyksillä ja haukkumasanoilla pippuroidulla kielellä.

Itse asiassa Horner oli nyt vihdoin oppinut tuntemaan Goldscheiderin. Goldscheider oli toiminut kyllä moitteettomana Punataloemäntänä, oli kulkenut suunniteltua rataansa katsomatta taaksepäin eikä sivulle, oli toiminut rautaisella säännöllisyydellä kuin hyvin järjestetty kone. — Kun hän oli hommannut itsensä unohtaen väsymättä yhdeksän vuotta, ilman muuta elähyttävää iloa kuin tyttärensä Alma Lucien koulukirjeet ja lyhyt jokavuotinen matka hänen luokseen Dresdeniin, kun hän oli koonnut tyydyttävän pää-oman, heräsi hänen väsyneessä sielussaan herkän kaihon synnyttämä kysymys, mikä ilo oli hänellä rahastaan. Miksi hän kokosi rikkautta, jos hän oli pakotettu loppupuolta vielä elämänhaluista ikäänsä viettämään tässä rapakossa? Hän päätti siksi rajoittaa liikehommiaan, hän ei tahtonut tehdä Alma Luciestaan kultaista prinsessaa, mutta hän aikoi laskea tämän jalkojen juureen lopun sitä ihmisyyttään, mikä hänellä oli vielä jälellä. Jos hän jäisi tänne ei hänen tyttärensä, rakas auringonsilmäinen lapsensa, oppisikaan enää tuntemaan hänessä äitiään — vaan Punatalon matamin.

Ja vaikka Goldscheider aikoja sitten jo oli paikkaan tottunut — karmi hänen selkäpiitänsä kuitenkin tätä kuvitellessaan. Hän ei ollut ehtinyt ajatella tätä ajatusta loppuun ja tuskin saanut tahtoansa ohjatuksi tälle uudelle uralle, kuin hänen pelästynyt, tuhansien katsantojen huojuttama persoonansa ryhtyi toimeen melkein räjähtävällä voimalla jouduttaen häntä kaikki suorittamaan. Äkkiä hänet valtasi täysin kyllästyneen vastenmielisyys siihen liike-elämään ja ansiokeinotteluun, jota tässä keskuksessa harjoitettiin. Aina hän kysyi itseltään tuskaantuneena: mihin tarkoitukseen, mihin! Hän oli nyt tyystin unohtanut sen, että yrityksen päätekijä oli ollut hänen halunsa koota sitä rahaa, joka hänellä nyt oli talletettuna varmoissa paikoissa.

Hänessä heräsi julkinen vastustamishalu, hän tahtoi lukea kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kunniakkaista sankariteoista ja hellistä tunteista ihanasti sointuvalla kielellä.

Näytti siltä, kuin hänen miesvainajansa runollinen henki olisi häntä uudelleen hallinnut.

Läheisenä seurauksena tästä mielenmuutoksesta oli se, että hän hyräili taas heprealaisia laulunsäveliä ja hymyili itsekseen, muistellen niitä vitsejä, jotka hänen isänsä ryysyiset yövieraat laskettelivat pyhäpäivinä. Hän vähensi juoksevat liikeasiansa, möi pörssipapereitaan, vaati saataviaan maksuun, muutti hypoteekkilainansa ja vähäiset kiinteimistönsä rahoiksi. Hän ei enää ryhtynyt suurempiin kauppoihin, otti mistä saattoi nimensä pois ja purki uskottavilla verukkeilla yksityiset sopimuksensa. — Ainoastaan Sucherille, — parhaalle uskotulleen, — kertoi hän aikovansa myödä porttolansa.

Tämä tapahtui talven lopussa. Sucher neuvoi siksi Goldscheiderin, jos tämä aikoi hyötyä kaupastaan, odottamaan yli kesän, jotta uuden talvikauden alkaessa olisi parempia tarjouksia. Esimerkiksi syksyisin kyseltiin Sucherilta usein maaseudulta päin, olisiko kaupungissa porttoloita myytävinä. Nyt täytyi tehdä tarjouksia, sen kautta ei hinta nousisi kovinkaan korkealle. —

Goldscheider päätti sentähden odottaa. Juuri tähän aikaan rupesi Horner tuntumaan hänen aikeilleen epämukavalta ja urkkivalta. Se ei Eliseä ollenkaan miellyttänyt. Hän ei suinkaan aikonut viedä Horneria mukaan uuteen elämäpiiriinsä, eikä tehdä hänelle minkäänlaisia myönnytyksiä, vaikka! — Siinä sitä oltiin! Juuri Hornerin suhteen tuntui hänestä julmimmalta olla kohtuuton jättäessään hänet ilman selityksiä seisomaan. Elise tiesi, miten syvästi Horner oli häneen kiintynyt, miten vaikeata tämän oli itselleen myöntää että Elise oli täydelleen pettänyt hänen toiveitaan ja tarkoitusperiään. Elise oli yksinkertaisesti kulkenut sen tien, jonka Horner oli hänelle kehitykselle edullisimpana osoittanut, ja tämä itsepetoksiin ja sovitteluihin taipuvainen mies oli pitänyt sitä rauhoittavana myöntymyksenä tunteensa esineitä halajoivalle persoonalleen. Tämän Goldscheider nyt näki selvästi, ja koska hän oli tälle miehelle monesta tosivoitostaan kiitollisuuden velassa tunsi hän jonkinlaisia omantunnonvaivoja. Hän katsoi siis olevansa velvoitettu vaihteeksi hakemaan tälle miehelle vastaavan ystävyyden esineen pakenevan sijasta. Aivan tahallaan pitkän harkinnan jälkeen täysin järkiperäisesti sysäsi hän Miladan tuona sateisena talvi-iltana Horner'in syliin.

Kun tyttö samana iltana poistui toimiinsa, astui Goldscheider kiireellä Hornerin luo sanoen pikaisesti: — Tarkasta tyttöä, hän sopii sinulle. Hän luki tarkoin antamani laskun ennenkuin sen allekirjoitti. — Hornerin sisässä kuohui salainen, pureva viha huomatessaan tuon "lahjoittamisen." Hän mörähti jotain painuen syvemmälle tuolilleen, tahtoen pelastaa Elisen juhlamenoista. Tämä juttu oli taas sitä "Juutalaisuutta", sen Horner selvästi käsitti. Se oli säännönmukaista perinnönjakoa. Tositeossa hän oli jo kauan odottanut tätä lainmukaista viralta pois panemista ja taipui siksi siihen vastaanottaen Miladan.

Mutta erästä seikkaa nämät molemmat itsekkäitä tarkoitusperiään seuraavat ihmiset eivät huomanneet viskaten tuon ihmisolennon onnensa pelipöydälle. Sen he saivat nähdä vasta pelinsä loputtua.

Milada ei ollut mikään pelimerkki, joka ammattimaisena kilisi ja välkkyi, hän oli ehtaa, kovaa, sekoittamatonta metallia, — hienoin ihmisaines, joka milloinkaan oli joutunut Hornerin käsiin. Nyt se oli saapa vähitellen oikean muotonsa, oikean leimansa ja täyden arvonsa. Milada oli oppilas, jota kasvattaessa Horner sai viimeisen kerran käyttää kaikki voimansa.

Siitä asti kun Milada oli jaksanut ajatella, oli hän väsyttävän epäjohdonmukaisten ihanteellisten periaatteiden pyörteen uhri, joka ei missään todellisuuden mailmassa saanut vastakaikua, ei missään nähnyt ihanteitaan heijastavaa kuvaa, ja jota tekivät onnettomaksi ja sekavaksi ne sisällyksettömät, varjomaisen järjettömät muodot, johon nämät ihanteet olivat valetut. — Kun hän sitten joutui Carlotan viinitarjoiluun, tuntui todellisuus niin jyrkän toiselta, niin jäätävän räikeältä että hän tajusi elämänsä tehtävän heti koko sen kamalassa alastomuudessa.

Kaikki käsitykset mitkä hänessä ennen pursuivat hänen omasta vapaasta tahdostaan, mitkä vastasivat hänen toiveitaan ja hänen unelmiaan, — kuihtuivat nyt mehuttomina ja verettöminä. — Punatalonlaisten elämässä, — sanoi hän, — ei ole mitään, jota voi harrastaa… Kuljetaan askel askeleelta kuolemaa kohden. — Me tulemme rumiksi, vanhoiksi, sairaiksi. Nämät ovat ammattihaureuden hirveät viholliset, jotka aina meitä jossain väijyvät.

Meidän on vaan valittava kolmen lepokammion: kadun, kunnansairaalan tahi työhuoneen välillä.

Onnellisimmat meistä ovat ne, jotka joutuvat työhuoneelle.

Näennäinen menestys, hetken onnenpotku, riemuisuus loistossa ja kullassa ei ollut kestävää, eikä luotettavaa. Se oli vaan sivutie, joka kuitenkin johti lopulta kurjuuteen.

Ensi alussa Milada toivoi, että jokin herra, jokin "kundi" olisi hänet pelastanut. Herrathan näyttivät usein hyvin lempeämielisiltä tytöille… Mutta vaikka häntä liikkeessä kovin käytettiin, ei kukaan häntä silti armahtanut. Kun herrat kysyivät hänen kohtaloaan, vastasi hän yksinkertaisesti, — olen syntynyt ja kasvanut Punatalossa, äitini toimi jo aikoinaan täällä. Tämä tuntui herroista liian jokapäiväiseltä. Sellainen kohtalo ei voinut ketään huvittaa… Toiset tytöt osasivat kertoa paljon hauskempia juttuja. — Camilla esim. oli kotoisin Genfistä. Gisi oli oleskellut peräti erään turkin haaremissa. — Heissä oli jotain jännittävää.

Lopulta ei Milada pyrkinytkään tekemään muuta kuin sen, minkä emäntä ja herrat vaativat hänen tekemään. — Sen hän jaksoikin vielä hyvin tehdä, sillä hän oli nuori, sovittava luonteeltaan ja säntillinen.

Eräs seikka häntä kuitenkin kiusasi. Hänellä ei ollut kunnollista työtä. Tottumaton vetelehtimiseen, kärsi hän kovin porttola-elämän sisällyksettömyydestä, kunnes hän eräänä aamuna meni saliin alkaen siivota, ennenkuin sisäkkö saapui… Tämä katseli häntä pyörein silmin. — No, no, Anna, elkää vaan pyörtykö! Ennenkuin te tulitte taloon, tein minä yksin tämän kaiken. Jos olette juoruamatta, autan teitä joka päivä niin yli- kuin alakerroksessa. Se tuottaa minulle nautintoa. Työssä ollessani on minun helppo olla.

Siten asia jatkui. Väliin Milada herkesi touhuamasta ja iloitsemasta vaipuen mietteisiin. Hänestä tuntui kuin moni seikka olisi jäänyt taas huomioon ottamatta. — Mutta kun hänen ajatuksensa jälleen saivat liikkua vapaasti, silloin näkyivät kaukaa kunnansairaalan harmahtavat seinät, pitkä käytävä, rupattava hoitajatar ja rillinenäinen tohtori. — Se on sallittu, sellainen on kaikkien meidän loppumme, — ajatteli hän hengittäen syvästi, tyynenä, teeskentelemättä. Niin väsyttävä ja kuluttava on Punatalon elämä!… Väliin hän heräsi kuin iskusta Hornerin usvaisessa ajatuspiirissä ja Horner "tuo toivoton narri" hyökkäsi leiskuvalla innolla tämän ihmissielun kimppuun. Hän repi sen irti henkisestä erämaasta asettaen sen yhdellä heitolla mailmankatsomuksensa välkkyvälle tornihuippunupille.

— Kuvittele, tyttö, kiipeäväsi korkeata tornia ylös sen äärimäiselle mollille, kunnes näet maan jalkojesi alla teineen ja katuineen, joilla ihmisjonot ovat kuin mustat viirut. Siellä ne kiertävät kuin vaivaiset mateliaiset. Ne juoksevat sinne, juoksevat tänne, koukistuvat, kompuroivat, puikkivat, hyppelevät, yhtyen kaikki tuolle lavealle kadulle. Katu on ihan musta, sysisynkkä, sillä tungos on sillä suuri ja ihmiset kiitävät mielettöminä eteenpäin, kunnes häviävät suureen aukkoon. Korkealla tornihuippunupilla aiot jotain sanoa, tuomita ja arvostella, — tuo kulki oikeaan, tuo väärään suuntaan. Tornista katsoen, mikä lie oikea, mikä väärä suunta, mikä tie lie suora, mikä mutkainen? — Teidän Tiltanne, joka juo itsensä joka ilta sikahumalaan ja se espanjalainen kuningatar, joka muinoin voitti siveydenruusun, meistä molemmista, sinusta ja minusta ne kulkivat saman tien, riippuen siitä mistä katsoo.

— Jos ne voisivat kohota yli aineellisuuden, niin voisi heitä korkeuden mukaan arvostella, — mutta maan päällä he ovat kaikki samanarvoisia.

Milada peitti silmänsä, sillä Hornerin periaatteitten kirkas valo häikäisi häntä, niin että teki kipeää. Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa oli elänyt ahtaudessa. Hän tunsi, että jotain tunki väkivoimalla häneen, jotain, joka oli suurenmoisempaa ja tärkeämpää kuin hän ja kaikki ne elävät olennot, jotka hän tunsi. Se oli — ajatuskyky. Ja ensi vavahtava kysymys, jonka hän teki Hornerille, oli, — täytyykö meidän ilotyttöjen aina joutua perikatoon. Ja Horner vastasi kansanpuhujan terävyydellä: — Kuvittele istuvasi Afrikan aarniometsässä. Sinun on nälkä ja jano. Pääsi päällä riippuu hedelmiä käden ulottuvilla. Ne ovat pulleat, makeat, kullan värisiä taateleita ja banaaneja. Ei mikään eläin pelkää niitä syödä, et sinäkään. Aarniometsä on kaikkien omaisuus. Sinulla ei tarvitse olla talonkirjat. Sinä voit sylkeä kaikkien lakimiesten silmille. Hyvä! —

Mutta, lapsi, meneppäs huomenna keisarilliseen Kansanpuistoon. Siellä kukkii tulikivikeltaisia ruusuja. Ota yksi! Hei! Hei! Herra vahtimestari iskee kyntensä sinuun. Ymmärrätkö! Ruusu kuihtuu ehkä huomenna, mutta siihen ei tänään saa kajota. Aarniometsästä sait kuljettaa vielä mukanasi matkakirstut täynnään mitä ihanimpia hedelmiä. Häh! Miten tämä on selvitettävissä?

— Mitä merkitsee laki ja oikeus? Miks'et saanut kajota Keisarillisen kansanpuiston ruusunuppuun!?

— Se on kielletty sakon uhalla ja siellä on tarkka vahti, — vastasi Milada tuumien.

— Kas, kuinka olet viisas! — Korkea oikeus on julistanut: Joka tästä ottaa, hän varastaa. Sellaista sanotaan parakraafiksi. — Sen ohella seisoo virkapukuinen mies, ett'ei se parakraafi joutuisi huonoon huutoon! — Hyvä. — Mutta mitä puistovahtiin tulee, etkö hänelle voi mitään! — Annatko viedä itsesi noin vaan putkaan!? — Olethan vahva ja nuori… Onhan sinulla ketterät sääret.

— Vahti viheltää. Saapuu poliisi ja ihmisiä.

— Kattos nyt, — sanoi Horner tyytyväisenä nojautuen taaksepäin. — Hänen silmissään pilkisti välke. — Nyt olet saanut asian oikean pään käteesi: Tulee yksi, ja toinen ja kolmas poliisi, lakia suojellaan joka taholta ja sinä, varas, joka otit keltaisen ruusun, koska sinulla oli taiteellinen maku, — sinä jäät yksin… Kaikki muut hyppelevät sen rautalangan tällä puolella, jota sanotaan laiksi, jota yhteiskunta on jännittänyt ristiin ja rastiin alueelleen. Ja se, joka ei osaa kääntyä rautalankaa myöten, se kompastuu siihen. Ja se, joka kompastuu, pannaan koreasti ristikon taa… Ja sille, joka huutaa, pannaan suun eteen kuonokoppa. — Niin se on… Sinun kahta nyrkkiäsi vastaan on poliisilla käytettävänä viisikymmentä apunaan, sinun kahden jalkasi eteen asettuu satoja… Joukko sen tekee. — Sotilaallinen maantierosvovalta! — Se, joka yksin uskaltaa vastustaa, se saa elää onnettomuuden erämaassa, siinä, missä aina tuntee rautalangan jaloissaan, missä laki määrää painopisteen…

Näin Miladan sielua kehittäessään leyhytti Horner viimeisen kerran salaisimman ja syvimmän mielikuvituksensa siipiä.

— Sinä olet se olento, — joka voi aatteeni toteuttaa, — riemuitsi Horner. — Sinun alkuperäsi, sinun kehityksesi viittaa siihen suuntaan, että voit toteuttaa harvinaisimmatkin periaatteet.

Sinä olet porton lapsi, koston sikiö… Sinua on vihalla ruokittu, hylkimisellä kasvatettu… Sinä olet aineellisin ilmiö vahvemman oikeuden väärinkäytöstä heikomman sortamiseksi… Voi sun Jumala, kostosta raivoova nainen synnyttää hyljätyn sikiönsä paheitten pesässä!… Ihanaa! — Äitisi oli profeetta, älykkäämpi sanon minä, kuin kaikki muut… Toisia tuupataan tänne, lykätään, toiset tulevat tanssien, hiipien. Mutta sinä lapsukainen makasit jo loassa, ennenkuin saatoit jäsentäkään liikuttaa… Kuka ei muista sitä pientä juutalaista, joka tallissa syntyi. Odottakaa, luudanmyyjät… Tämä käenpoikanen tuottaa teille vielä kirottua päävaivaa!

Järjestelmällisesti, johdonmukaisesti, kiihoittumatta, kuin tottunut opettaja, ryhtyi Horner seulomaan ja järjestämään sitä muistojen, kokemusten ja epäselvien käsitteiden sekamelskaa, joka Miladan sielussa oli. Hän muokkasi hänen kehityksensä maaperän ihan uudelleen, tehden sen otolliseksi vapaammalle henkiselle kylvölle. — Hän paransi hyvin harkitun ja laajan suunnitelman mukaan hänen perussivistyksensä, selvitti hänelle luonnon salaisuudet, maantieteen ja ihmishistorian. Antoi hänelle oikean käsityksen taiteesta ja kauneuden maailmasta kitkien häikäilemättömän kovasti hänen mielipiteistään kaikki ne ennakkoluulot, koko sen ylenmääräisen taikauskon ja uskonnollisen tunteilemisen, johon heikot sielut helposti vajoovat nähdessään tämän elämän.

Ja parhaana puolena hänen opetustavassaan oli se, ett'ei hän asettanut oppilaansa hengelle mitään seisahduspaikkoja, ei mitään rajoituksia…

Hän sanoi Miladalle: — Kaikki, jota me ajattelemme, opimme, luomme, on ihmisten aivojen siilaamaa luontoa. Muutamat ihmiset ottavat välillisesti kaikki vastaan, sekoittaen sen ruumiillisuutensa kuonaan. — Nerokkaat ihmiset näkevät asiat välittömimmin. — Siksi he selittävät luonnon täydellisimmin, keksivät menestyksellisimmät totuudet. — Joka totuus on henkistä luontoa.

Tähän aikaan Hornerin elämä oli onnellisin ja tunnerikkain. Hänen aivonsa, jotka vihattuina virallisina oppitunteina, — Horner oli opettajana eräässä yksityislaitoksessa pahankurisia poikia varten, — tuskin pysyivät toisinaan toiminnassa, päivän kuluessa lopulta ihan tylsistyen, ne jännittyivät erinomaisesti niiksi tunneiksi, jotka hän vietti Miladan huoneessa. — Hän oli siellä puhelias ja innostunut, hänen ivansa oli lempeämpää, hänen persoonansa muuttui miellyttävämmäksi ja lämpöisemmäksi…

Rouva Goldscheider katseli tätä hymyillen.

Tälle sanoi Horner kerran: Te porvarillisesti kasvatetut naiset, tunteilevine muistoinenne ja toimintatapoinenne mailman suhteen, olette orjia, kaikkeen kelpaamattomia. — Teillä ei ole juuria, teidän parhaat voimanne jäivät siihen porvarilliseen maaperään, josta teidät on irtireväisty. Siksi olette hedelmättömiä… Tällä tytöllä sitä vastoin ei ole mitään menetettävänä. — Hän ei aseta mitään kapitaalia kasvamaan, hän ei ole äiti, hänellä ei ole äitiä, eikä yhteiskunnallista asemaa. Hän ei pelkää luisuvansa alaspäin. — Minä sanon, se kasvi, joka voi aavikon kallionrotkossa versoa, se kantaa ihmeellisiä hedelmiä.

— Ehkä pommeja, — pisti Goldscheider.

— Ei. Se kantaa minun kokemusteni sappihedelmiä, — vastasi Horner käsiään hieroen.

* * * * *

Arvokkainta ja tärkeintä Hornerin opetuksessa oli se, että hän opetti Miladan itsetietoisesti käsittämään omaa yksilöllistä ja erinäistä luonneoliotaan. Siihen asti oli Milada pitänyt itseään ympäristönsä omaisuutena, Goldscheiderin käytettävänä välikappaleena, jolla oli paljon velvollisuuksia, ja jonka täytyi nurkumatta ja vastustamatta totella välttämättömyyden sallimusta. Hän oli ollut sanan todellisessa merkityksessä — epäitsekäs. Luonteenomaisella uskollisuudella säilytti hänen sielunsa ainoana todellisena ominaisuutena ylpeytensä Punatalosta ja sen kasvavasta luotosta suurkaupungissa.

Samalla hurskaalla uskolla noudatti hän talon järjestelmää. Eikä hän ollut koskaan rikkonut yhtään noista kahdeksasta ohjesäännöstä, jotka kehyksissä riippuivat talon joka huoneessa.

Meidän rinnassamme on syvälle juurtunut tarve jotain kunnioittaa ja palvella. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa ihminen rakentaa itselleen alttarin asettaakseen siihen Jumalan, jonka hän tekee itsensä kuvaksi.

Horner riisti Miladalta tämän uskonnollisen hartauden Punataloon, sen tärkeyteen ja merkitykseen, antaen hänelle sen sijaan perususkon vapauteen ja oman yksilöllisen minänsä loukkaamattomuuteen.

Milada kuunteli Horneria suurin, miettivin silmin katsellen herkeämättä häntä…

— Minä sanon, — neuvoi Horner, — että sinä — voit lähteä ovesta ulos, — olethan vapaa. — Milada Rezek, sellainen käsite, ja nimi, on kai jossain kirjoissa. — Mutta sinun olemuksesi, se mikä sinussa on selittämätöntä, ikuista, jota säilytät manttaliluetteloon liitetyssä ja Punataloon vangitussa ruumiissasi, se voi lähteä liitelemään, palaamatta, se on vapaa. Etkö ole koskaan sellaista kuvitellut?

— En, vastasi Milada, ääni sameana mielenliikutuksesta.

— Minä ja sinä, — me emme ole samaa. Käsitätkö? Sinä, — sinä syöt, juot, nukut ja parittelet silloin kun rouva käskee, — ja minä, — ajattelen, tahdon, toimin, miten minun taas täytyy. Puhuttelen sinua, sinun minäsi vastaa. Älä siis usko, että mikään laki voi säätää ja pakottaa, miten sinun minäsi ajattelee. — Se minä voi katkota kahleita, mutt'ei määrätä omaa ajatustapaansa. Mitä sisälläsi tapahtuu, se on tärkeintä. — Ei suinkaan ulkonainen sattuma ole se. Joka askeleesi, joka kädenliikkeesi voi vaikuttaa ulkonaisiin tapahtumiin.

— Onko tämä mailma, — Horner osotti kädellään ympäristöä, — "sinun olemuksesi?" Alatko, lopetatko sikäläisenä? Kuoletko, olematta ollut muuta kuin portto?

— Hulluutta! — Horner kajosi Miladan otsaan. — Tämä on olemuksesi keskus. Mitä siinä tapahtuu, muodostuu, päättyy, se kuuluu renkaana vuosisatojen olemassa olon ketjuun. Ruumiisi on sielusi palvelija. Hoida sitä! Olet tehnyt silloin velvollisuutesi, eläös sitten porttona tahi keisarinnana! — Saman tekevä. — Tahdotko uuden kuvan? Hyvä! Vaihdetaan kulisseja. — Horner asetti tuumien paksun sormensa nenälleen.

— Tunnetko lakean niittymaan keisarin pääkaupungin ulkopuolella? Etkö ole nähnyt sitä koskaan hameittesi alla? Mitäh? Siellä on keltaisia ja vihreitä vainioita, ja pitkiä jonoja puita, jotka keväällä ovat täynnään kukkia. Niittyjen takana kohouu vuoria vuorten jälestä. — Loitompana ne tulevat tummemmiksi, jyrkemmiksi, valtaavammiksi. Havumetsä kiipee vuoren seinää ylös aina pilviin asti. Tässä vuoristossa, näissä metsissä, laaksorotkoissa, ja syvänteissä elää myös ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, yhtä nuoria kuin sinä, kulkee elukoineen tässä yksinäisyydessä. Kuumina kesäpäivinä et kuule muuta kuin hyönteisten surinaa, lehmänkellojen kilkettä, ja loilotuksia alpilta alpille. Kun matkustavaisia saapuu, piiloutuvat tytöt ja pojat. He ovat ihmisarkoja. He eivät pidä teidän mailmastanne ja teidän ilostanne, teidän lakinne ei siellä vallitse eikä teidän paheenne. Voit koota siellä kahmaten kukkia, haistella niitä ja sitten viskata ne pois. Voit poimia esiliinasi täyteen metsämarjoja ja juoda suusi täydeltä viileää vuoripuron vettä. Voit juosta kilpaa eläinten kanssa, pureskella olkia ja tirkistää aurinkoon. Pane vaatteesi kuntoon, lähde sinne, asetu sinne elämään. Joka emäntä ottaa palvelukseensa niin vahvan tytön kuin sinä olet. Tiedät, että ovi on auki tuolla alhaalla. Miksi pelkäät lähteä? Häh!

Milada painoi kapean ruskean kätensä hienoine joustavine sormineen otsalleen. — En voi kuvitella että se olisi minulle sen parempi, — hän valitti ahdistuneena.

— Ei haittaa. Mailma on laaja ja monenkarvainen. Vaihdetaan taas kulisseja! — Sinä otat shaalin päähäsi ja tumman puvun yllesi ja sen sijaan, että tulisit saliin, menetkin ulos kaupungille. Mutta ota sitä ennen poskimaali kasvoistasi, — sanoi Horner jyrkkänä. — Sinun täytyy lähteä pois Punatalokujalta. Kuljet pää pystyssä kirkkaassa päivän valossa. Sinä kyllä totut siihen. Elämä on muodostumista. — Horner kurotti kätensä. — Tuletko mukaan? Häh! Tulet rakkaan kaupunkimme keskustaan?

— Tulen, — vastasi Milada katse piintyneenä.

— Nopeasti pitää sinun kiiruhtaa sivukatuja pitkin. Tutkit vuokratarjouksia talojen ovilla. Tämä ei sovi sinulle, eikä tuokaan, mutta tämä, seis. "Vuokralle tarjotaan halpa huone täysihoidolla siivolle naimattomalle naiselle." — Tämä on ihmeen mainiota! — Tarkasta sitä! Saat huonekumppaniksi kalvetustautia potevan hattuompelijattaren. Aivan paikallaan. Emäntä on jonkun alemman virkamiehen leski puettuna pitsipäähineeseen, sarvikehyksiset silmälasit nenällä, ja hyvä suustaan. Ikkunalla on ruukkukasveja, pöydällä kellastuneita valokuvia. Rouva utelee sinua, kuulee sinun olevan orvon, itkee tillittää mukanasi ja taittaa sinulle voileivän lohdukkeeksi. Kalvetustautinen sinuttelee sinua heti uskoen sinulle, että hänen orpanansa on kauppamatkustaja ja että häntä on turhaa toivoa. Hauskaa keskustelua. Sinä lähdet työn hakuuseen. Työtä voit kyllä saada rakkaassa kaupungissamme, apu-ompelijattarena, päiväläispalvelijattarena, kutojattarena, pesijättärenä, paikkaajattarena j.n.e., j.n.e. Yöt sinä nukut siveänä, yksin tuon kalvetustautisen kanssa. Joka ilta istutte lesken kanssa, joka aina puhuu rauhassa nukkuneesta miesvainajastaan. Kun on oikein hauskaa, kiehauttaa hän teetä. Houkutteleeko tämä tulevaisuus sinua? Lähde. Tuollaisiin kolkkiin pääsee aina, kun vaan jalkansa liikuttaa. — Horner jatkoi hymyillen katkerasti, melkein surunvoittoisasti. — Nyt alkaa elämäsi kehitys. Sinä odotat, että jotain tapahtuisi. Sinä aavistat, että jotain tulee tapahtumaan, sinä ja tuo kalvetustautinen toivotte, että jokin mies häiritsisi nunnarauhaanne. — Oletko tuntenut kevään leutoutta keisarillisessa kansanpuistossa? — Sinä et ole sitä koskaan tuntenut. — Silloin puut ja pensaat kukkivat siellä tuoksuen ja linnut niissä livertelevät. Lämmin kuiske kohisee ilmassa, se kuiskaa jotain joka nuoren ihmisen korvaan, — sinulle myös. — Sinun silmäsi etsivät kaihoovina, sinun, kuin muittenkin kalvetustautisten työläistyttöjen — katseesi etsivät jotain. Tuuli repii ja viskelee hattuasi, villi kevätvihuri kiertää suortuvasi kasvoille. Sinä pidät molemmin käsin hatustasi kiinni ja hameesi pingoittuvat kuin kiitävät purjeet. Sellainen on kevättunnelma kansanpuistossa.

Horner keskeytti puheensa tirkistäen eteensä.

Sitten hän kiihtyi. — Joka aamu ajattelet; tämä on se päivä, varmaan tänään jotakin tapahtuu. — Muuan pieni herrasmies, joka haisee parturisaippualle ja hajuvedelle, jolla on hyvä paikka ja kunniallinen nimi, puhuttelee sinua. — Et kuuntele. — Sinulla ovat toisenlaiset suunnitelmat. —

Horner puhdisti kurkkunsa. Hänen hymynsä muuttui virnistykseksi.

— Nyt tulee rakkauden onni. Mutta se on aivan toisellainen, kuin miksi sen olet kuvitellut. — Kaikki entiset etusi eivät enää mitään maksa. — Et saa vaatia liika puhtautta, se on epäillyttävä merkki. He, he, he, ensin hakkaillaan, sitten simaillaan, sitten kinataan, sitten vingutaan, joskus itketäänkin. Nyt alat vähitellen oppia tuntemaan koko ihanuuden. — Horner asetti sormenpäänsä vastakkain levittäen käsiään.

— Sinä menet avioliittoon, saat lapsia, keität ruokaa, peset lapsenrättejä. Taas elämänura. Miellyttääkö se sinua?

Milada vastasi: Ensiksikin en usko sinuun täysin. Minä en ole vapaa. Poliisi voi saada minut kiinni ja tuoda minut tänne takaisin, jos Goldscheider sen vaan vaatii. Enkä osaa ommella, en kutoa, yleensä en omaa mitään ammattitaitoa. — Hän koski käsillään nuorta ruumistaan — enkä voi edes synnyttää enää lapsiakaan. Kuvasi oli kaunis, — vaan minä en voi sitä enää toivoa.

— Ei tee mitään. Piru näytti sinulle mailman ihanuudet, — sanoi Horner painolla. Kaikkea voit saavuttaa, mitä järkesi esittää. Huvittele, leiki kohtalosi kanssa! Heitä noppaa! Mutta huomaa! Toinen elämän osasi ei ole sen arvokkaampi kuin toinenkaan. Kaikkialla saat nähdä ahdistusta, taistelua, hapuilemista ja eteenpäin ryömimistä pohjattomuudessa. Se on elämän salaisuus. Ihmiset tekevät itsensä tärkeiksi, näyttelevät ylpeyttä, pokkuroivat ja raatavat, ja lopuksi yks' kaks' heitetään ne kuin nuket — viimeiseen ahtaaseen kammioonsa.

Jokaiseen elämän keskustaan voit tunkeutua. Joka osaa voit näytellä. Kaikissa olet sama, sillä sinuun ei voi koskaan tulla sen enempää, kuin mitä sinussa on ja voi olla.

Ei missään ole seisahdusta, ei missään ole varmoja rajoja. Kaikkialla tapahtuu ylimenoja, kaikki aaltoilee, kuin muuan vanha kreikkalainen sanoi ja tämän Goldscheider panee käytäntöön kuljettamalla alueelleen yhtä hyvin pikku työläistyttöjä kuin komeita puotineitejä, opettajattareita kuin muita enkeleitä…

Nyt onnistui vaikein leikkaus. Miladan sielu irtaantui vähitellen alkuperäisyydestään. Hänen läheisimpään ympäristöön kahlehditut ajatuksensa viilettivät rajattomaan avaruuteen palaten hedelmöitynä uudella, ihmeellisellä siitepölyllä. Hänen entisen luonnottomasti puristuneen käsityskykynsä sijaan tuli riemuisan rohkea näkökanta, niin että siinäkin paikassa, missä hän toimi, hän saattoi tuntea yhtenäisyytensä koko ympärillä sykkivään elämään. Hän tiesi nyt, ett'ei mikään mailmassa ole toisistaan riippumatonta, eristettyä, kuollutta. Kaikki johtuu toisesta ja sulaa toiseen.

Ne vaaleisiin puetut punaisiksi maalatut neidit Goldscheiderin salissa, joiden seurassa hän eli, ja ne, jotka yön suojassa kuljeskelivat Punatalokujalla, ne ylhäiset rouvat, jotka kaupungin käytävillä katselivat halveksuen hänenlaisiin ja ne onnelliset tytöt, jotka äitinsä suojassa kulkivat käsikädessä, ne kuuluivat kaikki yhteen, ne muodostivat yhteisen eroittumattoman massan ilmiöitten mailmassa, jonka alkuperäisessä ja ikuisessa yhteydessä ei mikään laki eikä oikku voi asettaa rajoituksia.

* * * * *

Loppupuoli talvikautta oli tuottanut kauniille Kamilla neidille onnea. Muuan venäläinen insinööri, joka sattumalta oli joutunut hauskassa seurassa yökenkään, näki Kamillan ja rakastui kuin salaman iskemänä tuohon kauniiseen vaaleatukkaiseen tyttöön. Suoritettuaan Kamillan velat mitä runsaskätisimmin otti hän tämän mukaansa matkoilleen.

Kamilla oli ollut Punatalon vanhin vetovoima, mutta siitä huolimatta laski Goldscheider hänet irti ilman erityistä vastustusta. Kamilla otti perinpohjaiset jäähyväiset kaikilta näyttäen melkein onnelliselta vastanaineelta rouvalta komeassa matkapuvussaan kun hän hymyillen kättä puristaen ja läheisimpiä ystävättäriään rakkaasti suudellen jätti Punatalon.

Dubbe oli tietysti soittanut lähtöhetkenä. Hän lensi sitten Kamillan kaulaan ja huutaen ja nyyhkien oli hän tätä niin pusertanut, että tämä rakastettu ystävä peloissaan lensi mustaksi ja rupesi henkeään vaikeasti vetämään.

Vasilj Mileivitsch, joka näytti juutalaiselta tahi mustalaiselta, löi häntä peräpuoliskaan.

Silloin Dubbe taas rupesi nauramaan ja juoksi ovesta ulos. Tuo oli ihan kuin kissa. Sitten hän taas makasi ulvoen huoneessaan, ja "nunna", joksi Rampa-Anna pilkallisesti kutsui Miladaa, heitti Dubbelle "juhannuskukkateetä", että se auttaisi saamaan "insinöörin" — kikatti Anna.

— Niin, niin, — huokaili Olympia, — ihanaa on matkustaa. Saa asua komeissa hotelleissa, olla puettuna silkkiin, eikä tarvitse rakastaa muuta kuin yhtä miestä.

Koko seurakunta oli muuten utelias näkemään, kenen Goldscheider hankkisi tilalle, sillä vähemmällä kuin kahdeksalla tytöllä ei ehtinyt mitenkään talossa "kävijöitä" tyydyttää.

— Ehkä hän ottaa Fritzin Carlotan luota, — tuumittiin.

Olympia pudisti päätään. Hän ainoastaan tiesi vähän rouvansa hommista.

— Fritzi sanoi jo viime vuonna tohtori Isersteinille, että hän ei halua tulla Punataloon. Hän saa paikan Berliinissä, — selitti Olympia.

Oltiin siis odottavalla kannalla. Tämä seikka on sen jännittävämpi, koska oli kyseessä korvata lempineiti, niin kutsuttu samppanjavaltijatar.

Ei ollut ihme, että kaikkien naamat venyivät, kun kaksi päivää myöhemmin roteva, luiseva likka, pellavanväriset hiukset sileiksi kammattuina ja posket tiilikivenpunaisina ravasi Kamillan komeaan pilkullisilla batistiverhoilla ja keltaisilla huonekaluilla sisustettuun huoneeseen. Tämä ei ollut kokeneen rouvan makua vastaava tulokas. Tytössä on jotain talonpoikaisrohkeaa. Hän kurotti käpälänsä joka neidille sanoen nimensä olevan Bine Michal ja että hänen oli hauskaa tehdä heille tuttavuutta.

Tytöt purskahtivat nauramaan niin että ne olivat vähällä pakahtua, kun Laura veti huonosti sidotusta kääröstä leipiä ja makkaranpään.

Mutta vastatullut kääntyi reippaasti selitellen uhkarohkealle juutalaisnaiselle, että hänellä on tapana suuttuessa olla hyvin kovakätinen, ja joka tahtoi häntä koetella, niin… hän pani kätensä puuskaan.

Rokonarpinen Roosa, jolle tällaiset väittelytavat olivat liiankin tuttuja, kääntyi tympääntyneenä mutisten nenästään, että kaupungissa ei eletä "moukkien viisiin"… Mistä asianomainen oli tapansa saanut, sitä hän ei tiennyt, mutta ne tuntuivat kuitenkin kovin "hollituvalta"… Ja Roosa mennä kohautti arvokkaana ulos vieden muut mukaansa.

Kylmäverisenä uhmaileva ilme verevissä kasvoissaan asettui vastatullut huoneeseensa asumaan.

Goldscheider oli liittänyt tämän uutuuden liikkeeseensä ihan huolettomasti. Hän istui edelläpuolenpäivällä konttorissaan. Portinvahdinrouva saattoi sisään siististi puetun maalaistytön joka talonpoikaisnaisten hyvännahkaisen fiksulla itsetietoisuudella näytti lapun, jolle ei ollut kirjoitettu muuta kuin omistajan osoite suurilla epäsäännöllisillä kirjaimilla. Kokeneena ei Goldscheider tehnyt turhia kysymyksiä. Tyttö oli nuori, vahvannäköinen, hyvin käytettävissä, sekä osotti asiantuntemusta tällaisessa ammatissa. Michal puhui oleskelunsa ensi aikoina hyvin vähän, mutta oli sen sijasta harvinaisen vilkkaan utelias ottamaan selvää kaikesta siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Lisäksi hän oli hyvin innostunut työhönsä, jota hän harrasti siihen määrään, että nousi ottamaan hymyillen ja tarjoutuen jokaista herraa vastaan, joka vaan salin ovesta sisään astui, näitten suureksi huviksi. Hän luopui tuosta tavastaan heti, kun Goldscheider siitä muistutti pitäen sitä kömpelyytenä. Tuskimpa Goldscheider olisi normaali-aikoina koko tyttöä saliinsa laskenut. Mutta Bine oli kovin mukaantuva tehden tehtävänsä perusteellisesti.

— Sopisi paremmin Zimmermannille, — ajatteli Milada. Mutta Goldscheiderinkin pilaantuneille vieraille tuntui tämä palanen luontoa makealta.

Ainoastaan Miladaan luotti Bine vähäsen aikojen kuluessa… Rezek, — sanoi hän, — on meidänkin rajaväen nimi… Oletko kotoisin böhmiläis-saksalaiselta paikalta, mitäh?