PYHÄ SONTIAINEN (continued 7)

— Me ilmoitamme lehdessä. — Hän saa työtä. — Hän saa hyvinkin työtä… Jonasch ei ole saita, mutta elää hänenkin täytyy… Roosa tarvitsee hyvää ruokaa, yövaatteita, alusvaatteita. — Herra Jumala, enhän minä voinut väkisin viedä tuollaista tuottavaa otusta porttolaan, kun tuo ei mennyt hyvällä. — Ei sellaista saa onnistumaan, vaikka itse poliisimestari tyttöä pakottaisi… Kyllä minä tunnen siksi hyvin lainpykälät.

— Luonnollisesti ette häntä pannutkaan porttolaan, sillä teillä ei olisi silloin ollut siitä yksin kaikki tulot, ajatteli Milada.

— Noh, nähkääs; vero on raskas suorittaa ja Jonasch otti silloin tällöin vähän rahaa. Niin oli kaikki hyvin.

— Mutta sitte tuli taloon pöllöpäinen kynäilijä, — tietysti juutalainen, tyhjäntoimittaja, kysyy Jonaschilta koppavasti, miten tämä voi tytöltä kiskoa maksua, — hän ei ole poliisin kirjoissa, hän ei ole, sanoo hän, eikä tahdo olla julkinen portto. Ja mies uhkaa kirjoittaa lehtiin, mennä lakiin ja antaa Jonaschin kuulla tuhannen sarvipäätä päällekkäin. Ja Jonasch, tuo aasi, lykkää syyn minun niskoilleni! Minun!

— Kun tuo kynäherra kuulee minun nimeni, niin hän lähtee juoksemaan ympäri mailmaa… Luonnollisesti hän on nyt tytön uskottu mies ja asioitsija… Kylläpä oli juoruamista… Sitten hän lentää tänne ja pitää sellaista helvetinmoista menoa, ett'ei sitä voi kertoakaan. Eikä hän aio muka lakata, ennenkuin kaikki on mailmalle paljastettu.

— Ja hän haukkuu mitä sikamaisimmin! — Mutta meidän herra hallitusneuvoksemme, sanottakoon hänestä mitä tahansa, niin tällaisissa asioissa hän on mestarillisen ovela. Ja kyllä hän saa kaikki kiikkiin, olkootpa vaikka juutalaisiakin. Tiedättekö, mitä hän vastasi?

— Niin, sanoi hän, tytön pitää ottaa pois Jonaschilta ja maksaa hänen velkansa… Mutta silloin täytyy hänet stante pede (heti paikalla) panna porttolaan, koska hän on laillisesti todistettavasti harjoittanut ruumiillista epäsiveellisyyttä ansaitakseen, — tahi, — herra asioitsijan, juutalaisen, — täytyy hänet naida, — se on samantekevää… Ha, ha, ha! Sellainen on lakikirjan pykälä… Te ette voi kuvitella sitä sappea, jonka israelilainen sylki… Miten niin? — Mitä tämä on?! — Mitä se merkitsee?! Poliisimestari vastaa, laki säätää ja määrää, että koska tytöllä ei ole ammattia jolla elää ja on poliisin valvonnan alainen, niin salaisen ammattihaureuden välttämiseksi ja lainvastaisen toiminnan vastustamiseksi on hän oleva joko julkinen portto tahi laillisesti vihitty aviovaimo. — Jos siihen suostutaan, on tyttö vapaa… Loppupäätös on se, että se, joka sekaantuu poliisiviranomaisten toimintaan, saa vastata sekaantumisensa seurauksista…

— Mitä vastasi pelastaja?

— Ei mitään; meni kai tilaamaan kristittyjen portolle morsiusseppeleen tuo juutalainen, nauroi Sucher pirullisesti.

Ovi aukeni. Päivystävä komisarius, tohtori Treulich astui sisään pinkka asiapapereita kainalossa. — Milada tunsi hänetkin.

Häntä sanottiin yleisesti paksuksi herraksi, hän johti persoonallisesti Sucherin kanssa tarkastuksia, ja oli silloin sangen myötäantavainen ja hyvännahkainen herrasmies…

Tänään hän oli kiukkuisen näköinen, sillä hän oli juuri ollut neuvosherran puheilla, joka tahtoi muutamia vuosiselostuksia parannettaviksi. Tuo hierojajuttu, joka oli kierrellyt lehdissä, oli herättänyt ylemmissä virkamiespiireissä tunnokasta oikeudenmukaisuusintoilua… Mitä hän tahtoo, kysyi hän lyhyesti.

— Hän ilmoittaa uuden ammattihuoran saapumisen, herra komisarius — — Goldscheiderilta, herra komisarius. Hänen paperinsa ovat muuten kunnossa.

— Älkää laskeko ihmisiä huoneeseeni, sanoi Treulich kuivasti ja heitti oven jälkeensä kiinni.

Sucher myönsi: kyllä, herra komisarius! — sitten hän sanoi Miladalle, menkää ennenkuin äijä tulee! Tänään herrat eivät latele kohteliaisuuksia!

Milada tahtoi vielä sanoa jotain… Mutta Sucher tuuppasi hänet olkapäistä ulos ja sulki oven. Taas tuo ihminen oli raaka!

Mutta syksyllä, kun hänellä oli tarjouksia, — kylläpäs oli sovinnollisempi tuo vanha roisto!…

Mutta nyt Milada oli vapaa… Nyt Gust odotti häntä. —

Milada kulki kesäilman piristämänä koettaen pudistaa pois mielestään äskeiset rumat muistot, jotka peittivät kuin mustalla suruharsolla hänen täänaamuiset rusoiset unelmansa. — Turhaa oli kaikki! — Salaisesti viehättävä ilontunne, jonka hän oli koko ajatustarmollaan yrittänyt säilyttää koko viimeisen viikon ajan ei tahtonut enää palata. — Tyhmää oli mennäkin juuri ennen Gustin luona käyntiäni tuollaiselle asialle, mietti hän alakuloisena. Miksi sekoitin tunnelmat, ja turmelin ne! — Kyllä hän yleensä karkoitti helposti viranomaisten hävyttömyyden ja halveksimisen mielestään, — jos hänen asiansa lopulta onnistui. — Mutta tällä kertaa! — Hän oli ollut liian herkkynyt ja hempeä, ne tuhannen hellät ajatukset, jotka sillaikaa olivat syntyneet hänen mieleensä, olivat tehneet hänet tunteellisemmaksi, ja vastustuskyvyttömäksi. Hän olisi tahtonut tänään olla hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa, hän olisi tahtonut pitää aivonsa puhtaina ja vapaina kaikista vastenmielisistä mietteistä.

— Miten tuo mies sai ajaa hänet pois ja kohdella kuin koiraa, milloin häntä vaan lystäsi? Eikö Miladalla ollut minkäänlaisia ihmisoikeuksia? Eikö hän saanut edes säilyttää sielunrauhaansa? Saiko jokainen loukata raa'asti hänen mielensä ja turmella hänen juhlatunnelmansa?

Vahva, hurja raivonpuuska kuohahti hänessä. — Hän pui nyrkkejään. — Hän läksi kiihkeänä kävelemään. — Miksi hän antoi itseänsä rusikoida? Ja yhä uudelleen. Miks'ei hän hyökännyt tuon miehen kimppuun ja takonut häntä nyrkillään rintaan, tuota roistoa, niin että se pelosta vikisi?…

Milada tunsi vihan kiertävän kuin sähkövirran hermoissaan. Ah, nyt oli hänen hyvä olla… Näin, hän ihan kuin puhdistui.

Hän oli mennyt poliisilaitokseen pyytämään oikeutta, noudattaen laillista järjestystä, ja siellä häntä kohdeltiin kuin rikoksentekijää, kuin kulkurikoiraa, jota armosta ei jätetty rakkarille… Ja kiitokseksi siitä täytyi nuolla poliisien käsiä. Hehän olivat itse suuria konnia, jotka harjoittivat parittamista ja ihmislihakauppaa pahemmin kuin yksikään porttolanemäntä! Ja entäs tuota paksua komisariusta, joka tarkastusten tapahtuessa joi itsensä samppanjalla ja konjakilla sikahumalaan ja vaati, että tytöt alastomina marssivat hänen ohitsensa! Lämpimällä kesäsäällä Miladaa palelutti. Kun oli täytynyt näin orjana alistua, muuttua näin araksi koiraolennoksi, ei jaksa voittaa rakkautta, ei saavuttaa onnea, ei uneksia ihania unelmia. Toinen mies heitti hänet kuin raadon ulos ovesta, toinen otti hänet luokseen nauttiakseen hänestä.

Gust parka! Ei hänkään tätä käsittänyt! Hän näki ammattiporton kauniina olentona, joka aina jaksaa antaa. Hän oli nähnyt hänet vaan salissa nauravana, nuorena. — Porton syvintä kurjuutta, hänen ruminta häväistystään, hänen ihmisyytensä hivuttavaa kuoleentumistaan, sitä hän ei voinut aavistaa… Että etsivä sai häntä jalallaan potkaista, että Treulich piti koiraansa parempana olentona kuin tyttöä, joka istui poliisilaitoksen eteisessä odottamassa, että rappeutuneimmalla kulkurilla, jolla oli pari kolikkoa taskussa, oli oikeus pyytää häntä sukupuolisuhteisiin, kuin tavaraa, jota kadulla kaupataan! — Ja äkkiä kauhistutti häntä rakkauskohtaus Gustin kanssa.

Hän näki, että heidän suhteensa synnyttäisi ikäviä ja tyhjiä hetkiä, jotka yhä uudistuisivat onttoina ja teennäisinä, hän tiesi Gustin odottavan häntä kuumeentapaisena, mutta hänellä ei olisi mitään virkeyttä tarjottavana. Hän tunsi sen selvenemisen, joka kaartuisi hänen toiveittensa yli kuin jääkylmä, harmaa talvitaivas ja sitä seuraavan epätoivon, joka kiertäisi hänen sieluaan kuin erämaan hiekka, lopulta sen haudaten.

Hän yritti paeta kuin kirottu omia ajatuksiaan, hän koetti kiinnittää huomionsa ympäristöönsä, kuunteli innokkaana kahden koulutytön keskustelua, jotka käsikädessä kävellä sipsuttivat hänen edessään ja huomasi lopulta saapuneensa porttikäytävään, missä putoovien rautapeltien töminä kokonaan sai hänen askeliensa äänen hukkumaan. Hän käänsi salavihkaa päänsä ja näki tuon vanhan miehen taas pihalla jotain muistiin kirjoittavan ympärilleen katsomatta. Täysin huomaamatta Milada pääsi pujahtamaan sisäänkäytävän ovesta. Kiertoportaat olivat jo hämärät. Ne haisivat kostealle ja tuoreelle ruukille. Silloin kuului Gustin ääni ihan kuin valaisten käsipuita. Milada seisahtui. —

— Hyvää päivää, Milada! — Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä kurotan jo tuntosarviani!

— Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. — Hänen oma äänensä pelästytti hänet melkein. — Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa ääntään. — Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias, teennäinen.

— Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. — En osaa olla hänelle mieliksi…

Gust ojensi kätensä. — Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. — Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.

— Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään kulkemaan.

— Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.

Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. — Miksi? Minä tunnen täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. — Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?

Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä vuorenrinteitä…

Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. — Verenpunervia viivoja viilsi läpi avaruuden.

— Ihanaa!

— Eikö totta? Eteisessä palava himmeä kynttilä olisi riistänyt meiltä tämän nautinnon. Täytyy astua yön pimeydestä voidakseen täysin iloita auringosta… Mutta ottakaa päällysvaatteenne yltänne!

Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin paksuun, ruskeaan tukkaansa.

Gust kantoi hänen tavaransa viereiseen huoneeseen. Takaapäin tullen laski hän kepeästi kätensä hänen ympärilleen.

— Haluatteko peilin?

— En, kiitoksia.

Gust kulki poikki huoneen viheltäen. — Syntyi hetken äänettömyys.

— Ei mutta täällä eletään ylellisesti, sanoi Milada katsahtaen valkoisella pöytäliinalla peitetylle pöydälle, millä oli lautanen täynnään leikkeleitä, malja hedelmiä ja kolme viinipulloa.

— Odotan muutakin seuraa, vastasi Gust lyhyesti.

Milada ei ollut vielä katsonut Gustia silmiin. Aivan vähitellen kuin säästäen nautti hän Gustin läsnä-olosta. — Hän tunsi olevansa hänen luonaan, saaden kuulla hänen äänensä. Gustin olemus vaikutti häneen kuin hellä loppumaton hyväily.

— Sanokaa, alkoi Gust puhua epävarmasti ja käyden epävarmuudessaan äkkinäiseksi, eikö teitä hämmästyttänyt se, että kirjoitin teille uudelleen?

— Minä ajattelin vaan, että te halusitte tavata minut, vastasi Milada hiljaa, ihmetellen oman äänensä pehmeää sointua. Aivan hitaasti hän nosti harmaat usvaiset silmänsä, joissa välkkyi ja värähti ruskeita pilkkuja, ja katsoi Gustiin…

— Miten te olette nuori, miten kaunis, lausuivat riemuiten Miladan silmät…

— Neiti Milada, — Gust läheni häntä. — Selvittäkäämme asema. Minä en pidä epämääräisistä puheista, sen te kai tiedätte. Te, Milada, herätätte minussa mielenkiintoa. Minä — minä — melkein pidän teistä, — minä kunnioitan — kaikesta huolimatta — teitä, — kuin olisitte ylhäinen nainen. Mutta minä vihaan sitä taloa, missä te asutte ja sen asujamia halveksin.

— Minun ei tarvitse elää siellä, vastasi Milada jäytyneenä, joka hetki olen vapaa jättämään se — kerskaamatta.

— Noh, mutta päättäkää sitten! Miksi te jäätte sinne? Vaikkakin onneton sattuma, tietämättömyys, petos, mitä minä tiedän, on teidät sinne saattanut, — niin älkää tulojen tähden jääkö sellaiseen paikkaan, Milada! Ettekö tunne, miten tuo asema teidät alentaa?

— En asu siellä tulojenkaan tähden, herra tohtori. — Minä teen sen siksi, että rakastan noita ihmisiä. — Nuo sairaat, rappeutuneet, rikkinäiset olennot muodostavat sen perheen, — johon minä kuulun.

— Enkö sitä ajatellut, räjähti Gust katkerasti, se on harhaan johtunutta ihmisyysintoilua, tyhmää tunteellisuutta! — Minä sanon teille, — Gust löi itseään rintaansa, — nuo naikkoset eivät ansaitse sääliä, eivätkä uhrautuvaisuutta. Heidän elämänsä on irstautta, röyhkeyttä ja näyttelemistä.

— Te puhutte niistä niin, kuin te ne tunnette, — nuo maalatut, tunkeilevat, nälkäiset naiset, jotka öisin käyvät kiinni käsivarteenne, tehden rahasta, mitä vaan haluatte. Ab, ne ovat olentoja, jotka kurkkuun asti ovat kahlanneet kurjuuden rämeessä ja nyt viskataan rannalle… Ne ovat eläimen viimeiset värähdykset, joka tahtoo syödä nälkäänsä… Ja — Milada hengitti syvään, — ne ovat sellaisia, joiksi te kuvasitte heidät… Mutta minä, herra Brenner, olen nähnyt, miten tämä on alkunsa saanut. Minä näen ihmisten ensimäisen villin, aran, epätoivoisen taistelun loassa… Minä näen ne rinnallani, kun ne tanssivat paheen liukkaalla, välkkyvällä tiellä, kuinka he luiskahtavat ja kaatuvat, kuinka he yrittävät nousta, katsellen hirmustuen eteensä, miten he toivottomina astuvat askeleen taaksepäin, jääden yhden kauhean hetken seisomaan, — miten he kurottavat käsivartensa ja sitten, sitten hitaasti — hitaasti vajoovat, pelastumatta, katse hirvittävänä nähden kuoleman heille virnistelevän. Minä näen heidän astuvan sille tielle, joka päättyy sellaisena, millaiseksi te äsken sitä kuvasitte.

Lujasti ja päättäväisesti Milada jatkoi:

— Kun nämät tytöt alkavat elämänsä, ovat he viattomat ja herttaiset, he vaan ilakoivat. He iloitsevat kaikesta. He tekevät teidän ja teikäläisten elämän rattoisaksi. He eivät ymmärrä, mikä on viha ja pilkka. Ei koskaan heidän päähänsä pälkähdä ruveta valheellisiksi ja alhaismielisiksi, ruveta epärehellisiksi, turmeltuneiksi ja taipuvaisiksi kaikkeen irstauteen. — Ja he tulevat juuri huonoiksi teidän ja rakkautensa tähden teihin. Te miehet jätätte heidät, kun olette saaneet kylläksenne. Ja ensimäistä miestä, joka on vielä rukoillut rakkautta, seuraa toinen, seuraa kolmas; näitten suhteen ei säily enää antavana, vaan kerjäävänä. Siksi, että nainen kerran oli rehellisesti sukupuoliolento, tekee yhteiskunta hänestä porton.

Gustin otsa uurtui. — Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat synnynnäisiä porttoja? Mitä te niistä haaveilette? He turmeltuvat mieluummin, kuin että tekisivät työtä! Te ette kai tahdo minulle uskotella että ne, jotka haluavat elää kunnollisesti, eivät voisi paheesta pelastua nykymailmassa? Sehän olisi naurettavaa!

— Oi, hyvä herra Brenner! Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat synnynnäisiä porttoja, — Milada herkesi hetkeksi puhumasta, — sellaisia on; mutta heille tehdään julmaa vääryyttä siinä, että yhteiskunta laatii niille alttiina ja keskeytymättä tilaisuutta paheeseen. Vahvemmat ja siveydessään varmemmat käyttävät heikkojen ja erehtyvien kompastusta liian paljon hyväkseen.

— Tuo on mukavaa viisausoppia, sanoi Gust ylvästellen.

— Sen olen saavuttanut katkeran vuosikausien kokemuksen perästä, miettien totuutta. — Milada katsoi eteensä otsa kokoonvedettynä ja rasittuneena kuin hakien ajatuksilleen muodon. Löytyy ihmisiä, joilla on himo kiduttaa ja murhata toisia. Ne murhaisivat yhtä huolettomina kuin miten muut ihmiset nauttivat elämästä, jos ei tuota synkkää vaistoa lain kahleilla hillittäisi. Älä tapa, on uskonnon pääkäskyjä. Hulluinhuoneet ja mestauslava ylläpitävät sitä lujasti. Siten ihminen pakoitetaan itseään hillitsemään. Hyvän lain tunnusmerkki on se, että sitä ei tarvitse enää pakosta noudattaa. — Laki ihmismurhan estämiseksi on hyvin lähellä tuota tosiasiaa. Mutta näyttäkää minulle laki, joka sukupuolielämän alalla saisi mitään aikaan! Osoittakaa minulle siveyssääntö, jota ei toinen heti kumoa?! Ja noin horjuvien laillisten olojen vallitessa uskaltaa hallitus rakentaa mestauspölkyn, jolla ihmisiä pakoitetaan vertaan vuodattamaan!

— Älkää toki uskoko, että olen itse tuon kaiken keksinyt? En ole niin etevä. Paljon olen oppinut kirjoista, enimmän osan on opettajani — Horner minulle selittänyt.

Pelkäämättä katseli häntä Gust uhmailevine poikasilmineen. — Kas siinä on huonosti sulatettujen sosialististen periaatteittemme johtopäätös! alkoi hän meluten. — Siinä ei ole mitään uutta, eikä valtaavaa. Horner, noh jaa, se nyt aina viskeli suuria sanoja ympärilleen. Te ette voi kieltää tosiasioita, joita alinomaa tapahtuu ympärillänne. Suunnaton määrä jotensakin hyvissä oloissa eläviä nuoria tyttöjä, jotka kyllä voisivat sopivalla tavalla tyydyttää sukupuoliviettiään, antautuvat ammattihaureuteen, ja unohtavat kaikki yhteiskunnalliset edut pyrkien tyydyttämään miten vaan taipumustaan ylellisyyteen ja nautintoon, jota perheenäidin toimi ahtaassa kodin piirissä ei nykyisissä porvarillisissa oloissa voi heille tarjota. Se on heidän luonteensa, sanon teille, se ei johdu ympäristön vaikutuksesta. — Portolla ei ole äidillisyyden tunnetta, — hän ei tahdo saada lapsia, hän päinvastoin vihaa niitä. — Oikea nainen on aina ja etupäässä äidillinen. — Gust taukosi jatkaen voitonriemuisena: — Löytyy luostareita, laitoksia, Marttakoteja, pelastusarmeija ja kaikenlaisia apukomiteeoja. — Lukekaa toki muita kirjoja, kuin niitä, joihin Horner painaa hyväksymisensä leiman. Englannissa ei yksikään jalosukuinen nainen häpeä tehdä prostitueeratuille hyvää. — Mutta tahtovatko portot pelastua?! Ei missään ole pahe sen hirvittävämpi ja hurjempi kuin hyväntekeväisyyden päämajassa, Lontoossa. — Se on totta, Milada. — Minä huomasin heti, että te liioittelitte. Olitte päässyt luostarikoulusta, kun Hornerin hyödytön viisaustiede näytti teille uuden siveysopin luvatun maan. Piru vieköön nuo suunsoittajat! — Milada, minä sanoin sen jo silloin ja toistan sen, älkäämme väitelkö siitä emmekä tästä. — Älkää pakottako minua antamaan selityksiä, tekemään muistutuksia ja ponsia! Ja ennen kaikkea, älkää koettako minun päätäni kääntää! — — Kunnioitan teitä siksi liian paljon. En edes kysy, miten voi nainen, joka on noin sivistynyt, noin älykäs, noin — naisellinen kuin te viihtyä moisessa ympäristössä?! — En tahdo tietää, ken on teidät sinne saattanut!… En tahdo… Gust polki lattiaa. — Kauhistus jähmetytti Miladan sielun. — Riittää, että käsitän, että jokin ihminen jossain mailmassa on tehnyt rikoksen! Ja nyt emme puhu enää tästä! — En hukkaa tähän sanaakaan! — Milada tahtoi puhua, mutta Gust peitti kädellään hänen suunsa.

— Älkää puhuko, Milada, minä varoitan teitä. — Minä tunnen, ett'en kestä sitä nyt. — En tahdo — nyt — tietää mitään… Tahdon nauttia — päivästäni. Olen niin iloinnut jo edeltäkäsin, tätä päivää aatellen.

Milada pudisti päätään kuin yrittäen väkisin heittää luotaan ajatuksen. Hän tunsi suunnatonta onnea Gustin häntä kosketessa… Ja kuitenkin hän ajatteli: Miten vieras on tuo rakas olento sisimmälle olemukselleni… Horner, kiihkon käivertämine kasvoineen on häntä lähempänä. Tuo haluaa vain viettää kesäpäivänsä hauskasti loppuun asti. — Milada pudisti taas päätään kuin karkoittaakseen ajatuksensa. Tahdon avustaa häntä — hauskuuttelemisessaan.

— Milada, — sanoi Gust äkkiä hellästi ja Milada tunsi hänen lämpöisen hengityksensä otsallaan. Hän pelästyi — äkkiä hänen ajatuksensa seisahtuivat… hänen sielunsa vaan kuunteli… tuo ääni painoi kaiken kumoushalun alas.

— Pelkään, että te otatte kaikki asiat tässä elämässä liian synkältä kannalta. Siten ei jaksa elää… Te olette minusta henkilö, joka tahtoo kulettaa kaikki hukkuneet tavarat kadulta oikeaan paikkaan.

Milada katsahti Gustiin hymyillen väsyneesti.

— Eikö totta, Milada? — Teidän täytyy jättää tuo homma kerta kerraltaan. — Ottakaa elämä kepeämmin, edes tällä hetkellä! — Teillä on niin surumieliset silmät. — Ne ovat harmaat kuin usva… Minä kuvittelin saada ne iloisemmiksi. Silloin ruskeat pilkut välkkyivät niissä kuin auringonsäteet, jotka kuivaavat usvan pois… Se teko houkutteli minua. — Mitä meitä liikuttavat muitten asiat!? — Gust veti Miladan luokseen sohvalle. — Ei minunkaan elämäni ole ollut aina hauska. Olen saanut vaappua hirmuvaltiaan, isäni, ja sairaan äiti-raukkani välillä… Hän rakasti minua, sitten ei ole kukaan minua niin rakastanut. Kerron hänestä toisella kerralla. — Hän levitti Miladan molemmat kädet.

— Siis olkaamme nyt iloiset — me kaksi, — eikö niin?

— Heittää kokonaan taakkansa pois, ajatteli Milada. Jospa voisin sen tehdä! — Ehkä voin hetkeksi levähtää matkalla kulkeakseni taas eteenpäin… Hyvää se tekisi. — Hän antoi Gustille kätensä.

Gust silitteli hämillään hänen hiuksiaan punastuen kuin pikku poika.

— Miten minä jaksan yksin selviytyä, kun kukaan ei auta minua, eikä tee minulle seuraa, ajatteli Milada ahdistuneena. — — Anna veroittaa impeyttäsi, — kuului kuin Hornerin muriseva ääni jostain.

Gustin käsi painui hänen poskelleen. Se poisti hänen ajatustensa tuskan ja vihlomisen. Kun olen loppuun ajettu — kotona, — tunsi hän, — niin nukun näin.

— Tulkaa viereiseen huoneeseen, Milada… Se on ollut äitini huone… Gust aukasi viereisen huoneen oven… Se oli valkoinen, valoisa huone. Huonekalut olivat vaaleat, kaikkialla oli valkoisia, käsin ommeltuja liinoja, myös pianolla; — huonekaluilla oli ohueita, maitovärisiä lasi-esineitä, joissa oli naisen hiuksia; kaikkialla oli maljoja ja sirokoristeita. Joka tuolilla oli silkkipatjoja ja rautasänky oli runsaasti koristettu nauhoilla ja pitsipeitteillä.

— Eikö tämä ole siistiä? Äidillä oli taiteellinen maku. Hän ylpeili siitä. Milada yritti kuunnella häntä. — Gust puhui ystävistään, ylioppilaselämästään…

— En voi mitään koskaan sanoa, joka häntä huvittaa ja kietoo. Hän ei tahdo tietää mitään minun mailmastani, minua ei miellytä mikään hänen mailmassaan. Kaikki nämät harrastukset ovat minulle ventovieraita.

Gust jutteli rattoisasti. — Oly on mainio likka. — Hän varmaan miellyttää teitä. Hän on aina lystikäs, aina virkeä, — aina hän kaipaa temmeltämistä, — mutta samalla hän on täydellinen liikenero. — Katsoo omaa etuaan kuin kissa… Hän on kesy peto-eläin, niinkuin Joszi sanoo… Muuten hän soveltuu teille seuraksi. — Hän hyväksyy kaikki aatteenne. Hän on myös kansanvillitsijä. Hän oli jo koulussa anarkisti. — Tulkaa Milada, nyt näytän teille jotain. — Gust aukasi ikkunan ja Milada näki laatikoissa noin yli kaksikymmentä pientä kukka-astiaa, joissa kasvoi kaktuskukkia. — Minä itse hoidan niitä. Ne olivat äitini lempikukkia. Ne eivät kaipaa hoitoa, sanoi hän aina ja ne kukkivat siitä huolimatta. — Minä en ole saanut yhtäkään kukkimaan, mutta minä odotan sitä kuin lapsi. — Kun olin pieni, niin äiti lupasi, jos olin oikein kiltti, että saisin yhden noista tulipunasista kukista. Joka aamu juoksin tänne, aukasin ikkunan ja iloitsin kuvitellessani sitä ihmettä. — Ei tämänkään lehdet ole kauniit, mutta toivo saada se kukkimaan, elähyttää minua sitä hoitamaan… Herra Jumala, minä olen hommannut teillekin jotain.

Gust sulki ikkunan juostakseen huoneesta… Kotvasen kuluttua hän palasi kätkien jotain selän taa… Nämät olisi pitänyt antaa heti saavuttuanne. — Hän tarjosi Miladalle kukkia.

Milada ihan punastui, hänen silmänsä välkkyivät. — Minulleko?

— Hm. — Kamelikukkia ostin… Mietin kauan… Kuvittelin luonnettanne, mitkä kukat teitä muistuttaisivat, ja valitsin sitte kamelioita. Se on ylpein kukka. Se tuntuu minusta, kuin haluaisi se sanoa: Joka on minun näköiseni, sen ei ole pakko tuoksua.

— Jos te tietäisitte, — sammalsi Milada vapisevin huulin, — miten — tämä — kaikki — minua —

— Ei saa itkeä, sanoi Gust hellästi — ei saa. — —

Hän otti lujasti Miladasta kiinni.

Hänen silmänsä säkenöivät. — Te olette kovin kaunis nyt.

Milada seisoi ihan suorana liikkumatta. Pelko, joka hempeänä ja ihanana valui hänen suoniinsa, jäykistytti hänen kaikki liikkeensä. Tapahtuman tavattomuus ja poikkeuksellisuus yhtyneenä hänen tunteisiinsa, jotka ihmeellisen sopusuhtaisina soveltuivat tähän ilmiöön, sai hänen mielensä huumeeseen kuin väkevä viini. Hän ajatteli ja puhui ilman tavanmukaista tarkkaa itsearvosteluaan. Jokin hänessä painoi silmälaudat kiinni, — kuin uuvuttaen hänet syvään, syvään uneen. — Se olento, — joka valvoi, — joka nauroi ja puhui hehkuvia sanoja, joka kohotti käsivartensa kiertäen sen rakastettunsa kaulaan, joka pisti kukkia tukkaansa ja ylenpalttisella liikkeellä irroitti raskaan lettinsä, niin että se putosi suorana selkää pitkin käsiin kuin tumma käärme, joka nauroi hiljaa ja hopeanhelähtävästi, vaan samalla muistutti: ei saa nauraa, eikä oikeastaan tiennyt, miksi hän niin sanoi, — se oli onnellinen, herännyt lapsi, jolla oli kuumat posket, ja jonka ruumis vavahteli, — olento, joka kutoi unelmiensa harson tummaksi punastuen aavistavan ruumiinsa ympäri.

Hän oli yksi niitä tuhansia, tuhansia riemuitsevia, jotka näkevät oman olemuksensa täydellistyvän yhtyen toiseen.

He istuivat kauan lujassa syleilyssä sohvalla. Ja Gust puhui Miladalle paljon, jossa kuuluivat usein sanat onni, aurinko, — vapaus, vuoristo, ja yksinäisyys.

Milada tunsi hänen suunsa lämpimän hengähdyksen ja hän hyväili Gustin käsiä, jotka ympäröivät hänen kasvojaan.

Sitten hän kuuli itsensä puhuvan… Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut vierain ääni, minkä koskaan oli kuullut nousevan rinnastaan… Se ääni nousi siitä salatusta lokerosta, jonka olemassa oloa hän ei ollut voinut aavistaakkaan, joka nyt mielihyvällä aukeni vapauttaen synkkiä, kahlehdittuja sykähdyksiä.

Ja puhuessaan, nähden sielunsa räikeän alastomuuden, punastui hän ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä; salaamatta ja peittelemättä tunteitaan, antoi hän kyyneltensä pudota Gustin käsille, jotka Gust oli ristineinä painanut hänen syliinsä.

— Katsos, tämä on luonnollinen seuraus, rakkaani. Ymmärrän sen, minkä kerrot… Ympäristösi on tehnyt sinut sairaaksi; sinä muutut, jahka vapaudut sieltä… Jahka seuraat minua vuoristoon, sanoi Gust mielenkiihkolla ja herkkyneenä… Milada pudisti päätään.

— Älä puhu! Et tunne itseäsi; ei tämä ole minulle uutta, sanon sinulle. Sinä uskot, kenties, että saat vaikka mitä aikaan uhrautuen… Esimerkiksi tohtori Forkaksen tytär, — tunnetko hänet. — Et. — Siis kuule! Hän lähtee kotoaan, ja saa päähänsä ruveta sairashoitajattareksi, sairaalasisareksi. Nyt hän on Pahlenin osastossa, — tiedätkö. Ajattele sivistynyttä naista sellaisessa ympäristössä! Sinä olet ihan samallainen. Hän kärsii tietysti kovasti. Hän ei kestä sitä. Naisena hän menee rikki. Kuule, kenen luulet jaksavan tuollaista kestää? Ei yhdenkään ihmisen. Jokainen ei ole noin vapaa ennakkoluuloista. Ei auta, täytyy tyytyä omaan toimintapiiriinsä. — Tällainen ihmisystävällisyys, jos yleensä hyväksyn tuollaisen uhrautuvaisuuden, kuuluu toiseen aikakauteen… Ehkä sellainen aika kerran koittaa… Mutta silloin täytyy ihmisten olla aivan toisenlaisten. Nykyaikana on intoni ihan turha, usko minua!

Milada käsitti Gustin sanat vaan puoleksi. Ne hävisivät siihen riemusoittoon, joka oli vallannut hänen olemuksensa. Yksi seikka oli vaan selvä. Gust piti hänestä, Gust rakasti häntä.

Ja hän tiesi, että se oli suurin armo, josta hän kurjalla elämänradallaan oli saanut nauttia.

Gust sanoi: Minä kerron sinulle vielä paljon, paljon… Olen minäkin jotain kokenut elämässäni, jota kukaan ei aavistakkaan.

Milada nyökäytti hänelle päätään. En osaa puhua, kuin sinä. Ajatukseni eivät jousta; eivät ole niin vapaita kuin sinun. Kaikki on niin kireällä… Tunne tätä! — Hän nosti Gustin käden sykkivän sydämensä kohdalle jatkaen… Ajatteleminen on ihaninta… On niin hyvää tietää, ettei tarvitse mitään kertoa, ei selittää, ei käyttää pitkiä, kylmiä sanoja, ja kuitenkin tuntee, että toinen tietää kaikki, tuntee elämäni, ajatukseni, kaihoni ja ainoastaan siksi, että hän minua rakastaa… Ei niin… Hän rakastaa minua vaan siksi, että hän ne tuntee… Tahi miten se on? Minä olen kömpelö, Gust… Mikä on oikein?

Milada katsoi Gustiin… Ja Miladan loistavan katseen vaikutuksesta, nähden hänen silmissään säkenöiviä punaisia välkkeitä, täyttyivät Gustin siniset, helposti kostuvat poikasilmät kyynelillä… Näin kokonaan ei yksikään olento ollut vielä koskaan hänelle kuulunut. —

— Oikein on se, alkoi hän puhua — —

Silloin kuului askelien kaiku rappusilta, äänekkäitten, nauravien sanojen helähtäessä niitten kera.

Gust nousi kiihtyneenä seisomaan; — ole hiljaa, ne ovat Joszi ja O — —, odota, tyynny, — pyyhi silmäsi kuiviksi — —

— Poika hoi, tässä olemme… Solakka, pitkä tyttö ryntäsi remuten ovesta sisään, mutta siristi samalla epäilevän näköisenä mantelimuotoisia kiiltävän mustia silmiään, kun hän näki Miladan ja kääntyi juhlallisena ovelta takaisin. — Joszi, älä tee mitään tuhmuuksia, — sanoi hän haetusti kirjakielellä, — tule, täällä on jokin neiti.

— Nyt hän on taas hankkinut itselleen tulipunasen juutalaisnenän, — ihan sai hävetä hänen tähtensä kadulla. — Ja sitten hän puhui koko ajan hepreaa. Sellaista hulluutta! — Nainen otti päästään laajan sulkahattunsa ja lyhyen takkinsa, seisoen korkeakauluksisessa tummansinisessä pellavaisessa puvussa. Hänen siroja, pyöreitä olkapäitään peitti leveä pitsikaulus. — Matalalle otsalle kiertyvä poikatukka, pieni, rohkea nenä sekä sen alapuolella oleva leveä, aistillisen elämänhaluinen suu, teki hänet viehättäväksi. — Ja se tapa, millä hän toista tervehti, oli kuvaamaton…

— Katso, Milada, tämä on Olly — Polly — meidän —

— Minä pyydän, nimeni on Olga Pollini kaikille muille. Isäni oli italialainen…

— Joka teki nukkeja, kuten näette… Hyvää iltaa. Tänään ei hänen sininen veren tippansa suostu mihinkään vapauteen. Hän selitti elävänsä minun kanssani vaan "vasemmalla puolella." — —

— Ole siivosti, lörppä.

— Kuule Olly, anna näppini pois. — Joszi piteli peukalollaan paidan rintaansa.

— Ei minulla sitä ole, vastasi Olly nenäkkäästi, — kautta sieluni ei, ja jätä minut rauhaan!

— Minä pyydän siksi kaikilta hyviltä ihmisiltä anteeksi, — sanoi Joszi vilkkuen lyhytnäköisillä silmillään ympärilleen, — tällä naisella oli se hullunkurinen halu, että hän käytti erästä pientä punasta granaattinappia puuttuvan sukkanauhansa tilalla, vaikka minä käytän sitä näin ylhäisessä paikassa. Sanon vaan yhden seikan… Olly Polly tuli tänään päivällisille — ilman sukkanauhoja — siis noin puoleksi puettuna luokseni… Sillä mitä vielä puuttui tuon siipipuvun alta…

— Sinä olet taas sietämätön, pidä kerran suusi kiinni.

— Oho! — Sano, että se on syntiä, mutta älä sano, että se on väärin. — Joszi kääntyi loukkaantuneena pois. — Huomaa, ystävä Gust, naiset eivät ole koskaan meille hävyttömämpiä, kuin juuri silloin, jolloin he ovat meidät pettäneet. — Kun Olly tuli tänään päivällä kamariini, — kasvot käiverässä, suu täynnään pistosanoja, silloin tiesin aivan tarkkaan, mitä oli tapahtunut — Ainoastaan viattomat muinoiset äidit kohtelivat lempeinä, hellinä ja hyväillen miestään, kun olivat hänet pettäneet… Tämä sukupolvi on tekniikassa edistynyt. Sinun ei tarvitse mitään tunnustaa — Olly! Sinun raivosi, että minun vähäpätöinen yksilöni oli olemassa, todisti parhain tekosi.

— Noh, kaikkea kuulee! Mitä minä olen tunnustanut? — Sano — kerran! Ja mitä minä olen kertonut!?

— Kaikki! — Että sinä et ollut toimessasi, sillä tätisi oli muka kipeä. — Että tätisi kävi kanssasi Praterin puistossa. Että tätisi on niin hyvä mutta köyhä, että sinun täytyi viedä hänelle eilen illallinen. — Sinähän olet täydellinen Punahilkka! — Ja että sinä sait nuo kultavitjat tädiltäsi, etkä herra Wolfilta. — Että osaat tanssia czardasta… Ja että tätisi vaatii, koska hänkin on vilustunut, että sinä pukeudut korkeakauluksiseen pukuun. Ja lisäksi, että minua pitäisi lyödä korvalle, koska puhun tällaisia mielettömyyksiä. Kaikki kerroit yhdellä hengähdyksellä, ilman, että minä sain tehdä kysymystäkään. — Todisteita on siis kyllin. — Vaikk'en minä vaadi sinua edesvastuulle.

— Kylläpä täti on ollut sinulle hyvä! Kun sinä tyydyt korkeakauluksiseen pukuun, niin se on ihme ja enne, sanoi Gust nauraen.

— Espanjalainen seinä vedetään eteen, lähtekäämme pois naisemme makuukammiosta, sanoi Joszi viisastellen.

Hän kaasi viiniä lasiin tarjoten molemmille tytöille lasin. — Hyvä Gust, — räjähti hän, — nyt olet oikealla tolalla. Sitä sopii seurata!

— Kaikkea teillä on varastossa! Isälläsi mahtaa olla rajusti rahaa, eikö niin?

— Tule tänne, aukase ja auta, mörisi Joszi.

Gust nauroi: Olkaa hyvä ja syökää leikkeleitä, olkaa hyvä, ottakaa hedelmiä. — Olkaa kuin kotonanne! — Syöpäs sinäkin, kuiskasi hän Miladalle, — ota ja maista!

Milada oli ensi kerran tänlaisessa seurassa. Ollyn tapaiset naiset olivat hänelle outoja ilmiöitä. Hän tunsi vaan oman seurapiirinsä naisluonteet, jotka, olkootpa nuoria tahi vanhoja, kauniita tahi rumia, viisaita tahi tyhmiä, kuitenkin kaikilla väli-asteilla suurisuisuutta tahi röyhkeyttä säilyttivät miehiä kohtaan alistumistavan ollen aina valmis sovittelemaan omat halunsa miesten tahdon mukaan.

Mutta tämä tyttö, jonka otsasta saattoi nähdä hänen huvitteluhalunsa ja kevytmielisyytensä, käytti rakastajaansa kohtaan sellaista itsetietoista puhetapaa, puoleksi keikailevaa, puoleksi käskevää kieltä, joka hankki hänelle kieltämättömän etusijan ja ylivallan tämänkin pöydän ääressä ja se ihmetytti kummana ilmiönä Miladaa. Gisi oli kauniimpi kuin tämä tyttö, Fanni osasi yhtä hauskasti kertoa ja esittää asioita… Ja kuitenkin… Näin ei Miladan piirissä uskallettu koskaan herroille vastata.

Olly penkoi hedelmämaljaa, rikkoi manteleita, pistäen ne pureskelevan Joszin suuhun. Hän kertoi "muotiliike Brucknerin" ikuisista kinailuista. Hän oli siellä koetteluneitinä. Hän jäljitteli lihavia naisia, jotka ostivat sieltä takkinsa katsellen häntä riihensä läpi ja sanoen:

— Toivoakseni se takki sopii täyteliäällekin vartalolle!

Ja tämän kertoessaan Ollyn koko olennossa ja esiintymisessä, hänen mustasta sulkahatustaan alkaen hänen harsosukkiinsa saakka, hänen huoleton naurun kikahduksensa ja uhmaileva jalan polkemisensa, kun Joszi häntä piikitti, oli jotain niin luonnollista ja täysiteräisen naisellista, — jotain alkuperäisen vahvaa ja tahdonvoimaista, että se aivan helposti sai kaiken arvostelun ja ilkeän tutkimishalun loppumaan.

— Minä olen, mikä minä olen, — ja ken ei minusta pidä, sille minä vihellän! — Minä olen Olly! — Siten puhuivat selvästi Ollyn silmät, joilla hän usein katsahti vastapäätä istuvaan vaikenevaan naistoveriinsa.

— Luuleeko tuo olevansa minua parempi siksi, että on Gustin napannut? Olly oli todella pahalla päällä. — Hän oli aina tottunut hallitsemaan tällaisissa pienissä salaseuroissa, saaden toisesta naispuolisesta osanottajasta toverin, joka aina alttiina ja ihailevana alistui hänen määrättäväkseen ja joka tyytyi niihin miehiin ja juhlaruokiin — jotka hän, — Olly, — suvaitsi hyljätä ja jalomielisesti työntää toiselle.

Mutta tämä "neiti" ei luonut häneen katsettakaan. Hän vaan istui ja katseli "Gustin hyvää makeaa" myllynkivisuuruisilla silmillään ja ihan se katseli noilla ihmisen läpi. Ja omenankin tuo kuori, ennenkuin sen söi.

Olly katsoi pöydän alle. Ei sielläkään tapahtunut mitään, joka olisi selittänyt pöydän yläpuolella ilmestyvän vaiti-olon, — miksi siis tuo nainen oli täällä? Tuo oli täydellinen kekkana. — Olly nojautui taaksepäin.

— Harmaa usva nousee maasta, — sanoi Gust kumartuen eteenpäin ja katsahtaen Miladan silmiin… Kun usva nousee vuorenrinteelle, saamme pian sateen, — sen tiedämme varmaan.

— Eihän nouse usva, olen ylen onnellinen, kuiskasi Milada innostuneesti ja hiljaa, — mutta usko minua, Gust, en voi onneani esiintuoda, se on tänne kätketty, liian syvälle tänne sisään…

— Noh, nyt ne kuiskivat vielä! — Olly oli saanut heistä tarpeekseen.

— Minun on nälkä, niin että näköä haittaa, — selitti hän äkkiä tiukkana, — suvaitsetteko, neiti?

— Olkaa hyvä, vastasi Milada tarjoten hedelmämaljan Ollylle.

— Hyvät ihmiset, teillähän on tukka hyvin säädyllisesti kierrettynä päähän… Mitenkä tämä hiusneula on pudonnut, kysyi Olly viattomasti muka hämmästyen, kun asettui Miladan selän taa. — Katsokaa, kun nojaudutte taaksepäin, voitte satuttaa itsenne näillä, jotka ovat hiuksista irti. — Olly näytti mitä rehellisintä naamaa repien liikuttavan auliina hiusneulat Miladan tukasta… Olisipa minulla tuollainen tukka. — Minulla on vaan tällainen rotanhäntä. Senpä sanon, olisipa minulla tuollainen tukka! —

— Olisit aikoja sitten keinotellut sillä kapitalistisesti.

— Pidä suusi kiinni! — En olisi silloin enää täällä. — Olisin Amerikassa — aivan varmaan. — Tällainen tukka pukee. — Tietää olevansa silloin jonkinarvoinen. Tämä tukka on aarre. — Mutta te ette tahdo sitä käyttää eduksenne. Teidän pitää antaa sen olla irtonaisempana. — Tahi aukinaisena se olisi kaunein…

Osoittaakseen toiselle, miten kuninkaallisen varma ja jalo hän oli naisellisena olentona, aukasi Olly kiirein nykähdyksin Miladan paksun, ruskeanpunervan letin, joka levisi selälle kuin kiiltävä kuparinen haarniska.

— Katsokaa!

Joszi taukosi syömästä. — Komeata, — sanoi hän painaen rillit nenälleen…

Olly vastasi. — Ei se vielä ole kunnossa. Hän sieppasi vyötäisiltään narsissikukkia, jotka talon isäntä oli hänelle tarjonnut hänen sisään astuttuaan, ja pisti ne kireälle kiinni Miladan tukkaan. — — Noh, nyt saatte katsella!

— Sinä olet ihana, sanoi Gust suudellen Miladan olkapäitä.

Ylen tyytyväisenä Olly palasi paikalleen… Nyt piti Miladan nähdä, miten suuri luonne — Olly — oli…

— Sydämeni ei ole ollut koskaan näin kepeä, sanoi Milada ihmetyksen punertamin silmin, kaikki ajatukseni ihan kuin lentävät. — Ei mikään niitä paina. — Tämä on kummallista.

— Minä sanon suoraan, alastomana ei ihmisellä ole enää suruja.

— Mainio kokemus, huomautti Joszi.

— Koettakaapas kerran, väitti Olly ja hänen äänessään oli yhä tuo äidillisen suojeleva sävy, — minä olen aina sanonut. — Ihmisen suru johtuu vaatteista.

— Sillä ei tiedä aina, — kenen saa ne maksamaan — — niin, niin. —

Olly ei ollut kuulevinaan Joszia. — Kun kerran on viskannut kaiken yltänsä, kaiken kaiken, — — silloin ei osaa enää välittää maailmasta! — Minä hyppelen joka päivä ihka alastomana.

— Pitää nähdä, eikö vastapäätä ole huone vuokrattavana.

— Ole hiljaa, Olly on tänään helvetillisen viisas.

— Seura tekee kaltaisensa.

— Minäkö teitä painostan, kysyi Milada jännitettynä. — Minähän tunnen huvia kuullessani teidän puhuvan. En suinkaan minä vaan tee teitä raskasmielisiksi? — Tahtoisin nyt olla iloinen kuin lapsi… Jospa vaan tietäisin, miten lapset ilakoivat.

— Jokainen tavallaan. Minun suurin nautintoni lapsena oli antaa nenäni honista ja ryöhätä.

— Ja minun, sanoi Olly hätiköiden, — suurin nautintoni, — eh, en voi sitä kertoa, — katkasi hän puheensa.

— Ihania asioita kerrot!

— Se ei ole totta!

— Sinähän olet sen kertonut minulle itse…

Olly laski viinilasin pois. — Kertonutko, sanoi hän epävarmalla äänellä.

— Luonnollisesti. — Mutta minua surettaa syvästi, Olly, että se temppu ei tee ihmistä vanhaksi ja viisaaksi.

— Sano, hävytön, ettei se ole totta, härisi Olly, se ei ollut ollenkaan sitä, jota sinä tarkoitat. — Vaan se oli —.

Äkkiä kuului tuima ääni käytävästä. — Talonmies, sammuttakaa! Minä menen nukkumaan.

— Nyt se käski sammuttaa varhemmin kuin tavallisesti, sanoi Joszi katsoen kelloaan.

— Sehän oli luonnollista, koska minulla on vieraita.

— Kuulkaa, pojat, minä en kulje enää jälkeen kahdentoista yksin tämän talon pihan poikki. Täällähän on suoraan kamalaa olla. — Joku juoksee siellä aina kuin aave kintereilläni ja katsahtaa kasvoihini sähkölyhtyvalossa. — Viime kerralla minä ihan huusin.

— Ja aave huusi vielä kovemmin kuin sinä.

— Täällä saa ihan hermotäristyksen. — Yleensä minun täytyy sanoa, että niin häikäilemättömiä ihmisiä, kuin mitä te olette, en ole tavannut — sinä tiedät sen, Joszi, eikä sinulla ole minkäänlaisia selityksen oikeuksia.

— Enkö sitä sinulle sanonut, Gust. Me olimme sittenkin aaseja, molemmat. Hän ei osaa käsittää kaunotuntoisuuttamme.

— Anna hänen olla, — et aavista, miten mieluisa on monen järjelle aasimaisuus, sanoi Gust hymähtäen Miladalle.

— Kautta suojelusjumalani, Panin! Me olimme molemmat humalassa, — ja viimeisen järjenkipunamme avulla me lähetimme hänet pois huoneestamme. — Eikö se ollut germaanilaista kylmäverisyyttä. — Aivan atleettimaista. — Voi Gust, paksussa kallossani herää synkkä aavistus. Me olimme silloin pässinpäitä!

Joszi tuijotti synkkänä lasiinsa. — Olly takoi hänen selkäänsä.

— Hävytön, — roisto, pidä suusi kiinni!

— Kysy herra Wolfilta, — sanoi Joszi nielaisten viiniä, — hän tietää, miksi me olimme pässinpäitä.

— Hän on taas juovuksissa, selitti Olly alistuvaisesti. — Hänen pitäisi osata hillitä itseään, kun hän niin hyvin tietää, että hän ei siedä paljoa.

Joszi kohotti lasinsa Miladaa kohden. Arvoisa neiti miesparka rukoilee teiltä armoa. — Olly, sinä Käärmes, — sinä teet selitysasiakirjat kaiken tulevan ja mahdollisen varalle. Revi rikki protokollasi! — Tänään en juo itseäni humalaan. — Tänään minä elän järkevästi… Takuuna siitä on oleva se, että tyhjennettyäni tämän viinilasin sanon puolta kreuzeria erehtymättä, miten paljon sinulla on rahaa postisäästöpankissa.

— Sinä valehtelet!

— En koskaan. Koska minä en huonosti uskovaisena miehenä luota ihmeisiin, niin olkoon sanottu, että perustan väitteeni nyt tosikokemukseen. Minä tutkin tänään asiakirjalaukkuasi, sinun ollessasi poissa. — Pankin vastakirja oli laukussa. — Voi Olly — Polly — voi voi, voi! Ja tämän sinä olet tehnyt sen jälkeen, kun pidimme sinulle tunnin kestävän esitelmän.

— Pierrette on kuollut, toisti Joszi kaameasti tehden käsiliikkeen. Hän on auttamattomasti hukassa. — Hän ei oivalla olemassa oloaan. — Hän ei ole ollut olemukselleen uskollinen. — Perhosesta on tullut muurahainen. — Sirkka ei enää laula, — hän kokoo tavaraa. Mimi Pinson kutoo sukkia… Hän kuolee rasvanmuodostukseen sydämen ympäri…

Olly oli lyöty, hän piteli hedelmämaljaa molemmin käsin pistäen suuhunsa makeisia ja marjoja toinen toisensa jälkeen, viskaten toki parhaat marjat Joszin lautaselle… Nyt se rupee taas hulluttelemaan. — sanoi hän halveksivalla äänellä, — ja sitten se kuorsaa…

— Kuka jaksaa väsymättä ylläpitää rikkomatonta ihanteellista lemmensuhdetta naisen kanssa, jolla on numeron mukaan määrättävä varma vuositulo? — Asia on tällä kertaa vielä pahempi, sillä naisella on säästöpankkikirja omalla nimellään. — Kuka tahtoo säästää nuoruutensa voimat laskeakseen ne kuin kultaiset askeleet alttarin ympäri, jonka jumalatar aikoo käyttää niitä elinkorkolaitokseen! — Oi, Olly — Polly, rauhassa nukkunut henkeni hymy huulilla näkee sinun kulkevan Tuonelan matkaa… Sinussa näen kaikkein sydäntä särkevimmän naiskohtalon… Sinä olet perikadon partaalla!… Sinä lihot. — Sinun ruumiisi kaikki särmät pyöristyvät, sinun olentosi kimmoisuus kuluu pois… Poistu luotani, Olly!… Sinä haiset jo sipulille ja sumppikahville… Sinä olit minusta kevätuhrin papitar, — olisit korkeintaan saanut kuolla vienon säälittävän keuhkotautisena, — sinä ihana, — sinä kepeä, sinä uneksiva, sinä antautuva, kukkea, villinhurmaava hempukka! —

— Sinä otit minulta ijäksi elämän uskon siitä, että sukupuolielämä voi olla vapaata aineellisuudesta. — Se oli sinun suurin rikoksesi. — En voi enää rakastaa… Osaan ainoastaan keinotella rahoja rakkaudellani. Kuule, — Gust, menetän miehekkyyteni jouduttuani rikkaisiin naimisiin…

Olly vimmastui todella, kun oli kysymys hänen säästöpankkikirjastaan. Hän säilytti rahansa kahdessa, jopa kolmessa eri paikassa ja osti usein arpajaisseteleitä, pitäen salaisuutensa kalliina aarteena, ja rupesi sylkemään ja raappimaan kissan tavalla, kun nämät miehiset ystävät kyselivät, mistä hän oli koonnut kapitaalinsa, miten suuret ne ovat ja mihin hän aikoi niitä käyttää.

Tämä kapitaalikysymys oli muodostunut Joszin ja Gustin loppumattomaksi ilon lähteeksi. — Olly rupesi nytkin pippurimaiseksi, siristäen halveksivana komeasti kaartuvia silmiään: — Noh, möhömaha, ole iloinen! Ei sinulla tarvitse olla omantunnonvaivoja siitä, että sinä olet niitä kapitaaleja kasannut.

— Se nyt vielä puuttuisi. Minua hävettäisi olla sinun luonteesi väkivaltainen rasvoittaja. Sinä olet syntynyt anteliaana viskaamaan rinnan täydeltä kukkia tuuleen, niin että paksut porvarirouvat kääntyisivät päiväkävelyllään raivostuen sinun yli-inhimillisen hupakkomaisuutesi tuhlaavaisuudesta.

— Oi, Olly, miltä sinä tulet näyttämään kolmihuoneisessa huoneustossa! Sinun pikku perhosielusi istuu siellä sitten aina takapuolellaan. — Sinä saat rakkuloita sulasta säädyllisyydestä… Ja miten sinä sitten osaat haukkua toisten nuorempien epäsiveellisyyttä, heidän kukkahullutteluaan ja keväthempsutustaan! Ei mikään muu ole tärkeää kuin heinäkuun sade, sillä silloin sipulit kasvavat! — Oi, oi, oi!

— Oi, oi, oi, toisti Gust.

— Se huoleton ilo, jota tunsit aamusta iltaan saakka, naurusi, hyräilysi, se teki sinut herttaiseksi, siroksi, verrattomaksi, se kehitti luonteesi lennokkaimmat taipumukset, se teki pienet petomaiset aivosi tarkoiksi ja valtioviisaiksi, — oi, — Olly, se muodosti vivahduksia sieluusi, se väritti elämäsi. — Missä ovat ne huolet, jotka seitsentoista vuotiaana ollessasi olivat polttavimmat, saisitko nimittäin sulkahatun, silkkiröyhelöt ja harsovantut? Itke, Pierrette, et osaa oikein sääliä itseäsi tällaisena! Talvella olit tenhoova, hyvä ja lämmin, saadaksesi kesällä ylpeillä paljain kauloin ja käsivarsin, kesällä lauloit, sirkka, tanssiaksesi saman säveleen mukaan talvella… Huolettomuutesi, lapsellisuutesi, se, ett'et osannut panna arvoa eduille, se teki sinut joustavaksi ja elähyttäväksi. Sinä et harkinnut, sinä halusit, sinä et pyytänyt, sinä vaan otit, sinä et kitkuttanut, sinä nielasit… Sinä olit jumalatar!… Pierrette, missä on tenhosi? Ihanne on rikki, Pierrette ei jaksa tanssia paksut rahakukkarot taskussa.

Joszin lasi oli tyhjä. — Yhdellä hyppäyksellä kävi Gust eteisessä tuoden mukaansa uuden annoksen syötävää ja juotavaa.

— Jaa-a! Mitä te olisitte ihmisestä tahtoneet tehdä, sanoi Olly hiljaa itsekseen…

Molemmat käsivarret pöydällä istui Milada kuunnellen. Kädet hän oli kätkennyt syvälle paksuun, kiiltävään tukkaansa, seuraten keskustelua haaveksivin katsein ja puoli-auennein kuumin huulin.

Gust nojasi päänsä Miladan ohimoihin ja Miladan hiusten kiemurat ympäröivät hänen vereviä poskiaan.

— Eikö Joszi puhu loistavasti, kysyi Gust hiljaa, mutta se puhe on vakavampaa laatua, kuin mitä hän itse tahtoo myöntää.

— Minä huomaan sen, vastasi Milada samalla tavalla.

Joszi katsoi taas syvämielisenä täytettyyn lasiinsa.

— Mihin sinun suloinen tenhosi on hävinnyt, kysyn? Mihin hukkui nuoren ruumiisi seikkailuhalu? Etkö edes tiedä? Sinä tuhlasit kuninkaallisesti hehkua, rakkautta, intohimoa yhtenä iltana saadaksesi varhain aamulla kupin lämmintä suklaatia leivoksien kanssa. Suklaatia ja tuulihattuja… Muistatko niitä enää?

— Oi te naiset, naiset! Kuka on teidän herttaisessa sekamelskassa hyörivään luontoonne saattanut näivettävää järjestystä ja kiduttavaa kuria? Kuka on teistä tehnyt jokapäiväisiä, järkeviä poroporvareita, teistä puotineideistä, pesijättäreistä, ompelijattareista — elämämme perhosista? Kuka on saanut teidän elämänne suistumaan riemun kimaltelevasta radasta? Kuka on opettanut teitä rahoja laskemaan? — Olly — Polly, kaikkein utumaisin viinihaavekuva päättää päivänsä lihakaupan omistajana! — Oi, oi, oi!

Olly veti kaikilla kymmenellä sormellaan kevyeesti järjestetyn tukkalaitteensa eteenpäin. — Paljasta pötyä, — sanoi hän puoliääneen Miladalle. — Sellaisia ovat herrat miehet. Itsensä puolesta eivät tahdo huolehtia niin ala-arvoisista asioista, kuin mitä raha-asiat ovat tahi perheen ylläpito.

— He tahtovat vaan rakastaa ja lentää sinipilviin haaveissaan!… Ei mistään todellisuudesta saa puhua! Se turmelee heidän ruokahalunsa lämpöisen vadin ääressä. — Mutta sitte, kun vati on jäähtynyt, hyvästi! Silloin me naiset jäämme siihen yksin seisomaan ihanine tunteinemme. Kiitos kaunis siitä lystistä! Mutta minä en aio jäädä teidän armoillenne. Minä järjestän itse elämäni ja kylläkin järkevästi.

Olly nousi seisomaan ja meni pianon luo nostaen sen kannen. — Tule tänne, möhömaha, ja säestä mieluummin minua!

Joszi nousi seisomaan… — Olly, — sanoi hän nielaisten jotain, — sinä riistät minulta viimeisen uskon naisiin. Minä olin toivonut, että pysyisitte aina noin herttaisen tietämättöminä liikeryöstöstä, olin luottanut siihen ja järjestänyt asiani tuon ainoan naisviehätyksen peruslähteen mukaan. Ei auta… Merineidot, metsänimmet, jumalattaret — kaikki olivat tyhjää mielikuvitusta… sinihouretta, — roskaa. —

Joszi heilui hiukan katsellen turvonnein pienin silmin Miladaa… Katsokaappas Ollya! Hän oli kuin luotu ja tehty miehen iloksi ja nautinnoksi… Ja hän on saita. Hän kokoo pää-omaa! — Hän keinottelee ja politikoi. — Hän meni Ollyn luo, laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja lauloi vahvalla basso-äänellä.

— Tällä leposohvalla ma tahdon kuolla!

— Mene, sinä olet ja jäät pölkkypääksi!

— Mutta minä olen niin kuoleman vakava, että kun minut kerran laskettaisiin hautaan, en siitä ylös pyrkisi. — Olly pikkuiseni, minä vannon. — Oih! Enhän minä ole juovuksissa. — Tänään on sinulla oleva täysi työ saada minut kumoon, velho! — Ja Joszi oikasi vartalonsa kierrähtäen pari kertaa korollaan, laulaen.

— Ja leposohvan voi myös kerran periä, — — mutt' vasta varsin kuoltuaan.

— Tiedätkö, hän tuntee naiset, sanoi Gust loistavin silmin. — Mutta kyllä ne häntä myös pistävät takaisin…

— Hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

— Hän on ihanne-ihminen! Huomaappas, hän on vannonut olevansa kajoomatta Ollyyn, ennenkuin Olly itse sen tahtoo. Se on ankara lupaus. —

— Oi, vanhapoika-ihanuus. Sa minne häivyit meiltä?… lauloi Gust hiljaa Ollyn kirkkaan sangen miellyttävän sopraanon kaikuessa…

— Kaikki on täällä niin kummallisen yli-inhimillistä, — niin kaunista, niin kaunista, ajatteli Milada. — Nämät herttaiset ihmiset…

— Mutta juoppas hiukkasen, sinä katselet kuin Sfinxin silmillä, sinä hymyilet, — mutta samalla kertyy usvaa silmiisi, uhaten kyyneltyä… Armaani, sinä olet niin vaiti. — — Miten nimesi lyhennetään? — Miladaa on raskasta lausua.

— Niin raskasta kuin rakastaa minua, sanoi Milada nousten seisomaan…

— Eipäs. — Tuli välähti Gustin silmissä. — Sinä olet solakka ja vahva kuin poika. Minä pidän sinusta. — Ja Gust painoi vaalean päänsä Miladan lanteille.

Joszi huusi pianon luota. — Hän näyttää minusta pakenevalta vuorikauriilta, joka hyppää suurten, suurten kuilujen yli — hei — hopp —

— Minä kutsun sinua Milaksi! Enkö saa kutsua — — —

— Siis veljenmalja!

Olly istui pianon ääressä heiluttaen jalkojaan. — — Soita jotain Wagnerilta, pyysi hän, vääntäen silmiään ylöspäin. — Soita miten Tristan joi lemmenjuoman, soita!

Joszi alkoi voimakkaasti:

— Askalonin mustassa valaassa asui miekkonen kolme päivää, siks' kunnes ihan jäykkänä…

Olly heitti pari nuottivihkoa Joszin päähän. Nauraen nousi Joszi seisomaan astuen täysinäinen viinilasi kädessä Miladan ja Gustin luo.

— Katsokaa, Milada, sanoi hän, — tuo meidän Gustimme tuossa on onnen myyrä! — Katsokaa häntä tarkoin, — hän on ikuisesti nuori ihminen — — Hei veli veikkonen! Eläkööt sinun kaltaisesi!

Hän tyhjensi lasinsa ja veti sitten Ollyn syliinsä. — Nyt runoillaan… Seuraa tarkkaan, nyt alkaa ensi säe. — Hän löi parilla sormella alkutahtia.

— Ruskeat, kauniit sotilaat — — kaupunkihin — matkaavat, jossa kauneimmat naiset mailmassa asuvat.

Ylpeät, suorat, vienot, paksut, herttaiset, hienot, ne naiset — asuvat, naiset asuvat.

Olly takoi pianolla kyynäryspäällään basso-ääniä.

— Minun täytyy lähteä, sanoi Milada äkkiä kooten hiuksiaan…

— Ehei! Et sinä niin vaan lähde kultaseni! Tahdot livistää, siihen ei suostuta. — Gust hyväili Miladan poskia.

— Mila, anna minulle nyt suudelma, sanoi hän hiljaa…

— Siis Olly, nyt sinä alat. — Älä sekaannu loppusäveleessä. —

— Ruskeat, kauniit sotilaat, kaupungista matkaavat.

— Pysy tahdissa, huusi Olly heittäen säärensä ilmaan.

— Kuule Olly, me emme ole vielä yksityishuoneessa. — Jos haluat, sähkötän langattomalla linjalla.

— Tule pois, Mila, — he meluavat liikaa. Kun Olly rupeaa iloiseksi, on paras jättää hänet yksin. Tule tänne minun huoneeseeni, minä sanon sinulle jotain.

Milada katsoi Gustiin pitkään, mutta seurasi häntä kuitenkin. — Virnistäen tuuppasi Olly soittotoveriinsa. Mustasukkainen harmin tunne valtasi hänet hetkeksi. — Kunhan vaan tuo möhömaha ei nukkuisi sill'aikaa! — Tiukkana hän otti Joszin kädestä lasin pois.

— Ei tippaakaan, sanoi hän siihen surumielisesti tirkistävään Josziin.

Gustin makuukamarin valaisi kirkas kuutamo. Yön tuuli heilutti valkoisia tylliuutimia. Gust taputti käsiään.

— Eikö täällä ole raikas hengittää? — Ei ole tupakansavua, eikä melua. — Täällä meidän on hyvä olla, eikö niin, rakkaani?

Milada seisoi akkunan ääressä palmikoiden kuun valossa kiiltävää tukkaansa.

— Miks'et anna hiuksiesi vallehtia vapaina, sanoi Gust loukkaantuneena.

— Se ei sovi minulle, vastasi Milada hiljaa.

— Ole toki iloinen, armaani, sanoi Gust hellästi, — odota, minä tuon uutta viiniä.

Gust otti kaapista tumman, leveälitteän pullon. — Tämä on sinua varten, se on parasta.

— Kiitos, mutta minä en juo enää.

Milada pelästyi. Hänen omat sanansa kuuluivat kaavamaisilta. Mitä hän täällä oikeastaan teki! Gust oli hellä, oli lämmin. — Mutta häntä, Miladaa, — pusersi selittämätön pakko, joka kiertyi kuin rautainen rengas hänen aistimuksiensa ympäri.

— En voi auttaa, en tunne itsessäni mitään hehkua, — ajatteli hän kauhistuen, en voi antaa hänelle mitään takaisin, minä olen jo liian paljon saanut kokea.

Äkkiä Milada tarttui Gustin käsiin. — — Tahtoisin olla sellainen, millainen Olly on, sanoi hän kiusaantuneena, — tahtoisin olla iloineen, kepeäluontoinen ja taipuisa kuin Olly. — Mutta minä en voi olla sellainen, — sinä saat sen vielä kokea. — Sinä tulet kauhistumaan minua. En ikinä maailmassa voi olla niin viehättävä kuin Olly.

Gust polki lattiaa. — Sinun ei tarvitsekkaan olla Ollyn kaltainen. Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Sinä olet katkera kuin metsän hedelmä. — Etkö sitä käsitä? Sinun olentosi huumaa minut. — Ensi hetkestä se vaikutti minuun. Minä asetan sinut ja sinun vaikenemisesi korkeammalle kuin kaikki mailman Ollyt. Minä en ole mikään poikanulikka, joka pikiintyy ensimmäiseen tyttöepanaan. — Milada, sano minulle, mikä ominaisuutesi minut kietoo sinuun! En tunne enää omaa itseäni! Minähän olen ihminen, joka en lakkaa itseäni koskaan tarkkaamasta. En rakasta sinua aistillisesti, enkä yksinomaan himoitsekaan sinua, vaikka sinä olet kylläkin kaunis. Mila, en ole ketään naista sillälailla katsellut kuin sinua. —

Gust vaipui Miladan eteen kätkien päänsä hänen hameisiinsa. Viereisestä huoneesta kuului hiljainen soitto, ja Ollyn kimakka ääni raikui sen ohessa.

— Minä tahtoisin hukkua sinuun, kuiskasi Gust kiihkeänä.

— Gust, Gust. Milada tarttui molemmilla kylmillä käsillään Gustin päähän etsien hänen huuliaan.

— Se ei ollut oikea suudelma, kuiskasi Gust jännittyneenä — vetäen Miladan viereensä vuoteen reunalle…

Milada tarttui Gustin molempiin käsiin — tyrkätäksensä ne luotaan. — Hänen puheensa oli valju ja vitkallinen. —

— Kuule Gust, — se on —, minä tiedän sen, — se on naurettavaa, että nyt lähden luotasi, sinä naurat itsekin minulle jälestäpäin, toiset nauravat myös. Te tiedätte, — mihin minä menen. — Minulla ei tietysti ole enää mitään menetettävää, ei siis mitään pelättävää eikä anteeksi annettavaa, — Tiedän sen. — Ja kuitenkaan — en tahdo olla vaan täksi hetkeksi rakastajattaresi, — en tahdo…

Milada puhui hiljaa ja kuitenkin hänen joka sanansa tuntui painavalta ja leikkaavalta pimeässä huoneessa.

— Tiedän, ett'et kunnioita minua sen vuoksi rahtuakaan enemmän.

— Ole hiljaa, sanoi Gust raivoisasti pudistaen Miladan käsivartta. — Miten rohkenet puhua minulle noin!

— Sinä et aavista, miten vaikeasti, — miten pitkän taistelun kautta olen vasta jaksanut kohottaa inhimillisen itsetuntoni, yksilöllisyyteni, — ne menetän nyt kaikki yhtenä hetkenä. En omista niitä sitte enää. — Ja sinä — — et huomisaamulla enää muista, olinko minä vaiko jokin muu nainen luonasi!

— Se ei ole totta, sähähti Gust pusertaen Miladan käsivartta, — älä puhu noin! Enhän ole toki juovuksissa. Kysyppäs, olenko ottanut Ollyn makuutilalleni… Minä en näetkös tahdo hussata tällaisissa asioissa. — — — Minun täytyy oppia tuntemaan sinut ihan sellaisena kuin olet, sulauttaa sinut itseeni, jotta oppisin sinut tuntemaan.

Milada ei jaksanut työntää Gustia luotaan. Gust veti hänet viereensä. Milada tunsi, miten lujasti hänen käsivartensa kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri.

— En vaadi sinulta mitään, kuiskasi Gust Miladan korvan juurella, mutta vaikene, vaikene juuri tällä hetkellä.

Olly ei enää laulanut. Pianolta kuului vienoja ääniä… Gustin hengitys kuului raskaalta, Milada tunsi, miten ne leyhyttivät hiussuortuvia ohimoilla. Gust nukkui, tuo onnellinen olento. —

Taas kului hetkiä… Miladan pää painui vitkaan alas…

Äkkiä hän havahtui… Jokin ääni kutsui häntä,… aivan varmaan… joku huusi hänelle… Se huuto oli äänekäs, karkea, suuttunut… Oli varmaan hyvin myöhäinen aika…

Levottomana kavahti Milada pystyyn. — Silloin hän tunsi, miten joku viskasi hänet vuoteelle.

— Älä kiduta minua kauemmin, kuiskasi Gust… Hänen kuuma hengityksensä huokui Miladan ihoon. — Mihin sinä saatat minut? Mihin?

Milada tunsi Gustin kiihkeät, ähkyvät huokaukset korvassaan… Miten usein hän oli ennenkin kuullut nuo äänet!

Samassa silmänräpäyksessä muistui Miladan mieleen jono kamalia kuvia ja pöyristyttäviä muistoja, tukahduttaen joka lemmensykähdyksen. Hän oli satoja kertoja kuullut samat kiihkeät himonhuokaukset!… Eikä kukaan ollut niissä muistanut häntä, Miladaa, hänen sieluaan, hänen harrastuksiaan… Ainoastaan hänen lihaansa ne himoitsivat, tuota orjuutettua, tahdottomaksi pakotettua ruumista raastaakseen he ähkyivät kiemurrellen… He halusivat vaan yhtä, Gust niinkuin kaikki muutkin miehet… Laske, laske! — Milada työnsi Gustin hapuroivat, himoitsevat kädet luotaan… Hirvittävän selvästi hän muisti ennen muita… tuon vanhan, laihan herrasmiehen, jonka syliin Goldscheider hänet komensi viidentoista vuotiaana. Miladan rinnoilla oli silloin ollut vaaleanpunainen ruusu. Tuo vanha hänet ensin raiskasi. Ja tuon jälkeen oli heitä ollut lukemattomia, koko jono miehiä, nuoria, vanhoja, — ystävällisiä ja ilettävän rivoja. Kauhun huuto kuului Miladan huulilta. Hän kurotti käsivartensa suojellakseen itseään Gustilta… Vaitelias kamppailu alkoi heidän välillään pimeydessä. — Milada kamppaili himon, miehen rääkkäämisoikeuden kanssa… Ei Gust yksin häntä tällä hetkellä repinyt, koko miessuvun irstailu häntä raateli. — Lukemattomien nuorten ja vanhojen ihmiskoirasten kiima, jonka he kaikki olivat Miladaan purkaneet, tahrasi nyt hänen väsyneen haluttoman ruumiinsa.

Laske! — Milada pusersi Gustin rantimia. Minä sanon sinulle, Gust, — Milada kohotti äänensä, — se oli kova, melkein uhkaava, — sinulla ei ole oleva mitään nautintoa minusta. Silloin Gust hellitti.

— Älä huuda, — sihahti hän, — he kuulevat.

Milada juoksi pystyyn ja järjesti hiuksensa ja vaatteensa. Hän tunsi Gustin suuttumuksessa miesylpeyden, jota hänen kieltonsa oli loukannut ja syvästi nöyryyttänyt… Eihän kukaan usko muuta, kuin että olen antautunut sinulle, sanoi Milada kuvaamattoman surullisena katsoen Gustiin, joka oli kätkenyt päänsä patjoihin, — — anna minun mennä! En voi — en osaa edes selittää sinulle, miks'en voi taipua tahtoosi. Gust ei vastannut.

Silloin Milada aukasi viereisen huoneen lukon katsahtaen sinne. Joszi istui pianontuolilla nojautuen pitkälle taaksepäin, ihan niinkuin Milada oli hänen poistuessaan nähnyt istuvan. Hän soitti kepein, huolettomin sormin säveleen toisensa jälkeen, hiljaisia, suloisia vaihteluja, ihmeellisiä sointuja, jotka hajaantuivat ja yhdistyivät sulautuen kaihoisina yhteen. Hänen pienet silmänsä katselivat autuaina ja mailman unohtavina ympäri huoneen koristekattoa.

Naama viidessä viurussa oli Olly kyyristynyt nojatuoliin, töllistellen väsymättömään soittajaan. Kuin pelastuneena hän hypähti pystyyn Miladau astuessa huoneeseen… Tuossa oli kilpakosija! — Tuo oli saanut tahtonsa tyydyttää.

— Sellainen mölhö, haukkui Olly, tuolla aasimaisella pianontakomisella se turmelee koko iltamme. — Noh, mutta lakkaa toki, kiljui Olly.

Joszi sulki kannen. — Ystävällisesti hän vilkutti silmiään Ollylle.

— Näetkö, että minä en ole tänään juovuksissa.

— Senkin tolvana!

— Kuule, minä en aio blaijata tänään.

Milada otti hattunsa.

— Tuletteko mukaan, neiti Olly? On jo myöhäinen nähdäkseni.

— Kello on jo yli kaksitoista.

Ihmetellen katsahti Milada toiseen. Hänestä tuntui, kuin olisi tuntimääriä jo kulunut.

— En voinut aavistaa, että tämäkin ilta meni hukkaan, sanoi Olly haukotellen.

— Vai niin, Olly. — Joszi otti hänen kasvonsa molempiin käsiinsä. — Sinähän saat kaiken omasi takaisin.

— Siihen et voi toki laskea granaattinappiani. — — Mutta minä lahjoitan sen siitä huolimatta sinulle.

— Gust, anna valoa!

Tytöt pukeutuivat nopeasti. — Gust valaisi portaita. — Hän oli kalpea ja hermostunut, pureskellen ylähuultaan. —

Milada tarttui hänen käteensä katsahtaen hellänä häneen. Gust pudisti tuskin huomattavasti päätään…

— Kirjoitan sinulle, sanoi Milada. — Gust nyökäytti päätään kiihkeästi ja vaieten.

— Tuletko huomenna noutamaan minut, möhömaha?

— Minulla on oleva kunnia. — Mutta Olly — pese itsesi, — pe-e-se, huusi Joszi rappusiin.

Olly näytti hänelle pitkän nenän.

— Hiljaa, sanoi Gust vetäen Joszin ovesta sisään.

Pihalla aukasi uninen, virnistelevä talonmies portin, laskien tytöt kuutamossa välkkyvälle, aivan tyhjälle kadulle.

— Eikö kaverini ole minua kohtaan huomaavainen? Sen täytyy tunnustaa… Mutta muuta hyötyä hänestä ei ole, alkoi Olly keskustella kadulla.

— Mitä te oikeastaan hommaatte, neiti Olly?

— Minäkö? — Olen oikeastaan koetteluneiti muotiliikkeessä, vastasi Olly lyhyesti. — Se ei ole juuri hauska tehtävä. Kyllä minä teen hiukan työtä ompelu-osastollakin. — Järjestän korjaukset, sovitan koristeet, määrään mallit. — Mutta mitä minä sillä ansaitsen? En enempää, kuin mitä kesähattuni ja kunnon puku maksaa.

Tytöt kulkivat kotvasen vaieten.

— Mitä tietä on teidän kuljettava, kyseli Milada.

— Minä asun Haudankaivajakadulla. — Mennään keskikaupungin kautta. Minä kuljen sieltä mieluimmin näin yöllä.

— Sitten voitte saattaa minut kappaleen matkaa kotiani päin. — Minä asun, — syntyi hetken vaiti-olo, — tuolla Louvre de luxen tuolla puolella.

— Sepä vasta on kortteeripaikka, nauroi Olly. — Tunnen seudun hyvin. Brucknerilla oli siellä ennen liike. — Nyt meidän liikkeemme on muutettu hienoon lasipalatsiin.

— Uskallatteko mennä sitten yksin kotiin — tuosta minun asuinpaikastani.

— Minäkö! — Enkö uskaltaisi! — Herra Jess! Minä olen syntynyt yölinnuksi. Jos joku minua puhuttelee, ja jos mies on siistin näköinen, otan hänet saattajakseni matkan verran. Jos hän on ikävä, annan hänelle sen penteleen löylytyksen… Uskotteko ehkä, — Olly herkesi puhumasta. — Sitä, minkä Joszi tänään löpisi, ei nyt ole otettava ihan peloittavana totena… Noh niin — minä en ole mikään nunna, — mutta en minä ole mikään huonokaan nainen. —

Ja samalla hopulla Olly teki selkoa elämänkatsantokannastaan.

— Katsokaa, meikäläisellä ei ole mitään kiinteimistöä, ei pääomaa, eikä muita elämän valtteja kuin nuoruus, kauneus ja iloinen mieli… Mutta meikäläiset miehet ovat tottuneet, että he saavat kaikki ilmaiseen, noin vaan kauniitten silmiensä ja kommervenkkiensa avulla. — He pelaavat kanssamme aikansa ja sitten me tytöt olemme kiikissä. — Ja kun nyt, asiain näin ollen, — Olly seisahtui pannen oikean kätensä puuskaan antaen Miladan katsella itseään — joku vanha ukkorähjä tulee pyytämään saada nauttia minussa siitä, joka ei minulle mitään maksa, vaan päinvastoin ukon kautta tuottaa rahaa, niin olisinko niin hullu, ett'en ottaisi rahaa vastaan. Pitäisikö minun luopua tuloistani Joszin ja hänen tyhjien haaveittensa tähden?

— Minä tunnustan rehellisesti, minä mynttään rahaa rakkaudellani. — Ja siten en vahingoita ketään Ja jos en olisi sittenkään viisaasti käyttänyt ajoissa tilaisuutta hyväkseni, — ja minä olisin ollut melkein niin hullu, etten olisi sitä tehnyt tuon ihmisen Joszin tähden, — kyllä meillä on ollut härkimenkauppa käymässä Joszilla ja minulla, — jos en olisi ajoissa siitä luopunut niin olisivat huolet tehneet minusta — tällaisen. — Olly imi poskensa ontoiksi.

— Voisiko teilläkin olla suruja, kysyi Milada

— Oi laivalastittain! Minulla on kuudentoista vuotias sisar, — joka on aivan pilalla, hirveän kevytmielinen! Elää upseerien kanssa! — Hän on kuin pahin mäkijuntti! Pitää tietysti viimeisiä risoja aina yllään Maksaa shaketista 250 guldenia, — se on selvää, mutta ei pane kreuzeriakaan säästöön. — Vie vielä paitansakin panttiin. Kun minä tuon näen, on sydän pakahtua. Mutta äiti pitää vähän siskon puolta. Joka päivä on meillä toraa. — Ja sitte on minulla omat onnettomuuteni. — Olly huokasi syvään. — Olen minäkin jotain kokenut eläissäni. — Olen kärsinyt Joszinkin tähden. Tänään hän nauroi ja lauloi, mutta olisitte nähnyt hänet joku kuukausi takaperin. Sepä vasta elämöi — — Jesus Maaria! Olin vähällä mennä mereen — Sanoi ett'ei kestä enää, — minun pitää olla vaan hänelle uskollinen. — Joka päivä oli meillä pirstninkia… Mutta minä en voi elää toisin. — Kahdeksantoista guldenia on minulla palkkaa kuussa, siihen lisäksi aamiainen ja päivällinen. Joszilla ei ole mitään. — Kyllä hän antaa tunteja, tahi jotain sellaista. Mutta minä en ole saanut häneltä lanttiakaan, en koskaan, jukukliut en! Mutta ajatelkaa, mitä minulle on tapahtunut? Joszi on rakastunut minua, mutta nyt hän ei ole minulle koskaan hyvä, ei koskaan… Nyt hänessä piilee aina vaan viha. — Mutta hän ei koskaan kysy, mikä sinut tyttö sitten perii, kun minä jätän sinut. — Ja vaikka hän kuinka minua rakastaisi, niin kerran hän kuitenkin kyllästyy minuun. — Ja jos olisin ruvennut elämään jonkun aviomiehen kanssa, olisi se voinut tehdä vekaran tahi saattaa minut sairaaloiseksi. Herra ties! — Mitä tällainen ihminen sitte ottaa eteensä! Kyllä te sen muutenkin arvaatte! — Enkä tahdo joutua rappiolle, en! — En tahdo. — Minä olen nähnyt liian paljon meikäläisten avio-elämääkin ja muutakin, ett'ei se minua houkuttele. — Minä palvelen hienossa liikkeessä, näen joka päivä tuhansia kauniita esineitä. Ja minä pidän niistä. Pitäisikö minun aina olla puettu kauhtuneeseen pesupuseroon ja kovettuneeseen vilttihattuun? E-ei! — Olly katsoi Miladaan niin vakavana kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ainoasta onnesta.

— Kyllä käsittää hyvinkin toimintatapanne, kun teidät vaan näkee, sanoi Milada myöntyvänä.

— Siis nähkääs, minä käytän hyvää tilaisuutta edukseni. — Se herra, joka — Olly vaikeni taas hetkeksi, — ei tämä kai huvitakkaan teitä.

— Päinvastoin se huvittaa kovin, vastasi Milada, kertokaa enemmän!

— Minä luulin, että olette liian ylevä minulle, neiti, mutta te ette olekkaan ylpeä.

— Miksi minä olisin ylpeä?

— Noh, koska Gust teitä rakastaa. — Onnihan on saada tuollainen herttainen, rikas poika omakseen. — Minun rakastajani Lohnert on vanha ja ilkeä, mutta en minä silti valita. Kyllä, totta vie, joku toinen olisi hauskempi, mutta…

— Mitä te aijotte rahoilla tehdä, uteli Milada kovin huvitettuna.

— Hm! Olly murahti kovin merkitsevänä, minulla on monta tuumaa päässäni. Ensin minun pitää selvittää perhe-asiani. Pitää saada äiti ja veli hyville jaloille ja maksaa velkani. Sitten rupeen harjoittamaan sopivaa liikettä. Ettekö usko? Minä myyn käytetyitä silkkisiä tanssipukuja ja naamiopukuja. Minä tunnen rouvan, joka hankkii mitä hienoimpia pukuja ruhtinattareilta. Hehän käyttävät pukunsa vaan yhden kerran. Sitten minä elän, miten minua itseäni lystittää, luonnollisesti rupeen elämään Joszin kanssa, jos hän sitten enään huolii minusta. — Syntyi hiljaisuus.

Sitten Olly alkoi taas puhua vilkkaasti: Te ette tarvitse ketään muuta kuin Gustin. Hänellä on voima yksin ylläpitää teitä.

— Minulla ei ole siihen aikaa. — Olen työssäni kiinni koko päivän.

— Noh, yöt olette kai vapaa, sanoi Olly nauraen, pannen päänsä kallelleen.

— Silloin vasta olenkin työssä.

— Noh, hei! Millaisessa liikkeessä te sitten palvelettekaan?

— Vuottakaa, kun käännymme katukulmassa, voin osottaa sen teille.

Olly katsahti kiireesti ympärilleen. — Hän tunsi seudun. — Sitten hän vilahti Miladan tyyneihin kasvoihin. —

He kulkivat Kärtnerkadun poikki ja sivuuttivat Louvre de Luxen. Yksinäisen kujan suuhun Milada seisahtui. Yksi ainoa punanen lyhty paloi kujan toisessa päässä valaisten kauaksi näkyvän kaksikerroksisen talon etupuolen, joka ylpeänä ja vaativana kohousi rappeutuneen ympäristönsä yläpuolelle.

— Tuolla, neiti Olly, on minun liikkeeni. Olly peräytyi! — Jumala siunatkoon! — Mutta sehän — — tehän vaan laskette leikkiä. — — —

— Puhun ankaraa totta. Minä olen tuon talon taloudenhoitajatar.

— Sehän on Punatalo, sai Olly äännähdettyä — —

— Aivan niin! Minä olen Punatalon taloudenhoitajatar.

Olly katseli Miladaa kasvavalla kauhulla. Todellako, saattoi lukea hänen laajenevista silmistään.

— Niin, niin, — vastasi Milada katseellaan.

— Siis hyvää yötä, neiti Olly, minun täytyy joutua! —

Konemaisesti kurotti Olly sormenpäänsä Miladan tarjottua kättä kohden. — Hyvää —, hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan.

Äkkiä hän veti kätensä pois paeten.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen Milada saapui iltahämärässä Gustin huoneeseen — ruveten esteettä hänen lemmitykseen.

Hän oli saanut seuraavan kirjeen.

Rakas Mila!

Tulen juuri kahvilasta, missä ensi kerran ottelimme Joszin kanssa. Kuten arvata saattoi, on Joszi kauhean järkevä, kunnioittaa kyllä sinua, ei ole ennakkoluuloinen j.n.e., j.n.e. Eikö se ole pikku seikka, — vaiko mitä?

Muistaessani eilisiltaa ristitsen käteni kiittäen siima. Joszi otti minulta sen katkeruuden kamun, joka vielä poltti sydämmessäni muistellessani kieltoasi. Mutta sinä et saa enää jättää minua sellaiseen kurjuuteen, eikä tehdä minua niin toivottomien tunnelmien uhriksi, kuin miksi teit minut viime maanantaisena yönä. Ei se johtunut siitä, ett'en saanut omistaa sinua kokonaan, se päinvastoin kiihotti minua enemmän. Kieltäydy usein, minä kaipaan vastustusta naisen puolesta. — Mutta yön pimeydessä kuuluu pahoja ääniä, ne toistavat myrkyllisinä omat tunnustuksesi. — Ei siis sanaa enää niistä!

Rakas Mila, en kysy menneisyyttäsi, en tahdo koskaan oppia sitä tuntemaan, en toisten, enkä sinun suusi kautta. Yhden seikan tiedän varmaan: meidän onnemme versoo vaan yksinäisimmässä kaksinolossa. Minä pyydän siis hartaasti: älä puhu kenellekään yksityisestä elämästäsi, ole hyvin varovainen niitten ihmisten suhteen, jotka voivat tietää, kuka minä olen. Minä huolehdin siitä, että saamme tästä lähtien olla aina vaan kahden kesken. Sinun avomielisyytesi Ollylle oli harmillinen kompastus. Olly on ihan päästään pyörällä ja hänen täytyi vannoa meille pyhästi, että hän pitää tästä asiasta suunsa kiinni kaikkien muitten suhteen. Minä olen aikonut vuokrata meille kaupungista yksityisen huoneen välttääksemme ikävyyksiä. Luonnollisesti otan sinne pianon Joszia varten.

Tulet siis perjantaina? Elä terveenä! Vastaa heti!

Gust.

Rakas Gust!

Kaikessa kiireessä putkipostissa. Miller on sairas ja ihan vuoteen oma — en voi tulla luoksesi. Eikö se ole kauheaa? — Ole hyvä, Gust, ja tule minun luokseni! Kun juoksen edestakasin saan nähdä sinut aina välillä ja minun huoneessani saamme olla rauhassa — ainakin varttitunnin. Kuule, armas, meillä on vielä paljon puhuttavaa. Kirjeellinen selityksesi tuntuu oudolta. Näin ei Gust puhuisi, ajattelin lukiessani, kun hän katsoo minua silmiin. Tällaisia sanoja syntyy vain paperille, vaan ei aivoissasi, — mies. Minä tunnen sinut paremmin ja toivon siksi, että opit itsetietoiseksi persoonallisuudeksi minun käsissäni ja että luonteesi kauneus minun seurassani ilmenee ja vaikuttaa kaikkeen mihin ryhdyt ja mitä käsittelet. — Se pakenee julkisuutta, joka on kuolevaa.

Sinä päinvastoin — rakastat kai elämää

Miladassasi.

Gust joutui sangen tuntuvasti ymmälle.

— Milada ei voikaan tulla, sanoi hän Joszille, joka makasi sohvalla poltellen tupakkaa, hän tahtoo että me menisimme hänen luokseen. — Mitä sinä arvelet?

— Mennään sitten.

— Mutta minua ei tämä juttu, — Herra ties, — ollenkaan miellytä näin. Se on toki, — etkö myönnä? — Se on vähän kiusallista, että menisin sinne — taloon.

Savupilven takaa luki Joszi: — Sa kutsuit pirun, pelkäät liekkiänsä.

Gust punastui hiusmartoon asti. — Sinä et kai uskone, että — hän — —

— Mutta minä pyydän, nenästä vedettävä rakastunut mies, älä heti päälle lennä. Ja älä tee asioita mutkallisemmiksi, kuin mitä ne ovat! Milada ei voi tulla sinun luoksesi, ergo (siis) sinä menet hänen luokseen.

— Ole hyvä, Joszi, ja ota minun asemani kerrankin vakavalta kannalta!

Joszi nousi istumaan vääntäen kasvonsa seitsemään mutkaan. Hän puri hampaitaan lujasti ja suoraan yhteen, aivan kuin joka kerta, jolloin jokin seikka tuntui hänestä kuoleman vakavalta. — Näin siis!

— Pölkkypää! — Gust kulki pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Äkkiä, kotvan epäröityään, otti hän Miladan kirjeen lompakostaan, tarjoten sen sanaa sanomatta ystävälleen.

Joszi kiersi lehteä sormiensa välissä, sitten hän nousi seisomaan, astui ikkunan ääreen lukemaan kirjeen alusta loppuun.

Hetken kuluttua sanoi hän varovaisena: Asian laita on siten, kuin kuvittelin. Nuo naiset ovat vaarallisia, jos ei sitä nautintoa, jonka heiltä saa, sovi heille maksaa rahassa. — Vai niin, rakastaja, älä nyt lennä pystyyn! Minä en ajattelekkaan rahaa. Tämä maksaa enemmän kuin rahassa voidaan arvostella. — Tämä nimittäin — Joszi huuhtoi kädellään, laskeutui sohvalle ja sytytti uuden paperossin.

— Noh, mitä sinä taas haistat merkillistä, sanoi Gust sisällisesti tyytyneenä sanainsa vaikutuksesta. Sinä ihan hermostutat ihmisen elävältä, leikkaajan naamallasi.

— Gusti poikaseni, tule tänne ja ole järkevä! Lupaa eräs asia! Älä anna käyttää itseäsi mihinkään, älä lupaa mitään ja älä sitoudu mihinkään neuvottelematta minun kanssani. Näitten puitteiden sisässä saat tehdä mitä tuhmuuksia tahansa! — Joszi tarjosi hänelle kätensä.

Nämät sanat kaikuivat niin pakottavan vakavilta, että Gust, entisen kasvatuksensa perusteella suostui täyttämään Joszin vaatimuksen.

— Bene! (Hyvää). Ja lopuksi voi sentään ottaa huomioon sinun terveen, siunatun itsekkyytesi, Gust — sillä sinä et ole suotta rautakauppias David Brennerin poika.

* * * * *

Liike oli taas ollut kesäkuukausina huomattavasti lamassa kuin tavallisesti. Miller vikisi aikansa mukaisesti, yrittäen kaikenlaisilla kitkutuksilla ja säästöillä menoja supistaa. Tyttöjen lukua vähennettiin. — Ne, jotka vaan olivat tilaisuudessa poistumaan, pääsivät lomalle ja läksivät kylpylaitoksiin. Näitten joukossa hävisi Putzi, joka oli saanut jostain rahoja, ja hän hävisi maailmaan eräänä varhaisena aamuhetkenä yhtä salaperäisellä tavalla kuin millä oli saapunutkin. Myös Rampa-Anna joutui maalaisjoukkioon. Hän oli aikojen kuluessa muuttunut niin pisteliääksi ja sapekkaaksi, niin että häntä eivät hyvänahkaisimmatkaan talon ystävät jaksaneet kestää. — — Annan tilalla kompuroi talossa paksu puolalainen Lola-niminen tyttö, — oikea lellun ihanne, joka antoi toisten menetellä kanssaan, miten vaan halusivat. Sitävastoin oli Zimmermannilta saatu eräs läpiliipatun, pienen röyhkeän vaaleatukkaisen riiviön ihanneilmiö, jonka nimi oli Mizzi Chvojka ja joka oli ollut aikoinaan mamma Zimmermannin laitoksen tähti ja suosikki; Mizzi oli hyvin tuottava, kohteliaasti lörpöttelevä olento, joka jäykän otsaisessa lukuisten kiharoiden ympäröimässä kallossaan keksi mitä arvaamattomimpia sikamaisuuksia.

Nyt joutui jo Binenkin eron aika. Hän vastaanotti tiedonannon siitä, että hän joutui Budweisiin, vaan päännyökkäyksellä, hän ei kysellyt edes sikäläisiä olosuhteita eikä toimintaehtoja. Ja kun Milada kysyi hämmästyneenä, miten hän saattoi ottaa tiedon tuolla lailla vastaan, vastasi Bine!

— Sehän on yhdentekevää…

— Jos he tekevät sinulle vääryyttä, niin väisty Bine! Älä metelöi, älä pirstaa, mutta lähde tyynesti pois! Se vaikuttaa sinun eduksesi.

Bine pudisti päätään. Minuun ei mikään enää koske, vastasi hän tylsänä.

Eräänä jälkikesäkuun iltana hän läksi. Spizzari oli häntä noutamassa ajurilla. Spizzari nuuski talossa ja vilkutti merkitsevästi silmiään Miladalle. — Parin päivän kuluttua saapuu Budweisiläinen tyttö, — Fischer kirjoittaa, että tyttö pelkää kovin poliiseja.

— Sepä ihanaa. Lopuksi hän laahaa kaikki etsivät talooni, sanoi Miller.

— Rakas rouvaseni, te luulottelette liikaa liikkeestänne, nauroi Spizzari ivallisesti, suositellen itsensä.

Käytävässä suudeltiin ja syleiltiin loppumattomiin. Bine kulki kädestä käteen.

— Tässä on silkkihuivi, nyyhki Gisi, sitoen jotain Binen kaulaan. — Junassa vetää.

Milada sanoi viimeisenä sananaan: — Pää pystyyn Bine! Väisty ylivaltaa!

Sitten roskat läksivät liikkeelle kolisten kadulla. Kerran vielä Bine käänsi päänsä nähdäkseen entisen olinpaikkansa. — Mutta Milada ei seisonut, kuten Bine toivoi, portilla nyökäyttäen päätään… Luukut olivat kiinni; sokeana ja vaiti törrötti siinä Punatalo.

Bine huokasi… "Tohtori" oli kai tuolla ylhäällä. Ja tuo viimeinen katkera pettymys kiertyi hänen mielensä ympäri kuin kivikuori.

* * * * *

Miladan suhde "Tohtoriin", joksi Gust yleisesti kutsuttiin talossa, oli jo muutamien päivien kuluttua tunnustettu salamannopeudella luonnolliseksi. Kaikenlainen panettelu, juoruaminen ja urkinta oli näille ihmisille outo, vaikka ne porvarillisissa piireissä olisivat sekottaneet joka-ikisen tällaisen suhteen miehen ja naisen välillä. — Punatalon maailmassa ollaan sittenkin paljon vähemmän kateellisia, paljon hyvänluontoisempia ja suvaitsevampia elämän luonnollisimmissa kysymyksissä kuin muualla yhteiskunnassa.

— Heidän on hyvä olla, huokaa kai jokunen. Mutta ei kukaan tee rivoja, omaa itserakkauttaan kutkuttavia viittauksia, ei kukaan ennusta pahinta, ei puno likaisia juonia nuuskien ja penkoen tapahtumain syitä kateellisena voivottaen, miten tuo juttu selvinnee ja kuinka voi yleensä ymmärtää, että tuo mieskin pitää tuosta naisesta y.m., y.m. — Gust, joka oli juuri syntyään ahdasmielisestä poroporvarimailmasta, viihtyi hyvin tällaisten ihmisten parissa, jotka antoivat hänen persoonalleen asianmukaisesti tilaa kunnioittaen toisten ihmisten taipumuksia. Se teki häneen terveellisen ja rauhoittavan vaikutuksen.

Otettiin ylimalkaan tosi-asiana vastaan se, että Gust ja Milada olivat pari, Millerkään ei pannut tätä vastaan eikä vikissyt.

Hän tervehti päinvastoin Gustia sangen kunnioitettavasti kumartaen joka kerta, kun tapasi hänet käytävässä eikä jättänyt koskaan kiittäen esiintuomasta, miten tuo herra Brenner oli vakaantunut.

Gust olikin pitkän kinailun jälkeen Miladan kanssa ajanut tahtonsa läpi, että hän maksoi itse Millerille kaiken minkä talossa kulutti. Usein Gust viskasi Millerille suuren kultakasan, jättäen pikkurahat jälelle pöydälle. Neideille Gustin jokapäiväiset käynnit tuottivat onnellistuttavamman vaihtelun kuin ennen.

Ja kuin ennenkin, tuskin kynnyksen yli astuttuaan, joutui Gust innostuneen naisjoukon keskuuteen, josta hän suurella vaivalla pääsi irti. Hän koetti irtaantua tahallaan jotensakin tuntuvalla miehisellä ylimielisyydellä, hiljaisuudessaan odottaen, että Milada sen johdosta tekisi muistutuksia ja viittauksia. —

Mutta Milada vaikeni. — Ehkä onnekas vaisto hänet siihen johdatti tahi rakastuneen naisen luontainen itsekkyys, joka ei osoita tarkoitusperäisyyden, eikä järjestelmällisen kiehtomisen merkkiäkään.

Milada oli tullut nuoreksi, hän eli huolettomana. Hän eli uutta, autuaallisen lennokasta lapsuuden aikaa, hän puhui merkityksettömiä, haaveellisia sanoja, hän nauroi heleästi näkyvästi vähäpätöisten ilon aiheitten elähyttämänä, ja hän nauroi, milloin ja missä vaan.

Hän versoi. — Ja luonteensa tuhannet myöhästyneet kukkaset hän levitti ajattelematta ja onnensa herpauttamana sille harmaalle elämänmatkalle, jonka Gust ja hän yhdessä vaelsivat.

Hän nauroi, kun tytöt kiersivät piirissä Gustin ympärillä, hän nauroi Gustin suuttumuksesta rypistyneelle otsalle, miten hän liiotellen työnsi tytöt luotaan. Hän jäljitteli Gustin vihan purkauksia Millerin suhteen, ja hänelle tuotti lapsellista nautintoa saada toistaa ne harvat kiittävät sanat, jotka Miller lausui Gustista happamin naamoin.

— Miller sanoi, että sinä olet kuin markiisi — vuota nyt — Posa. — Mikä mies se oli?

— Tuhmuuksia, murahti Gust.

— Sinä et ansaitse Millerin rakkautta.

Gust virnisti. — Milada kietoi käsivartensa Gustin kaulaan rukoillen; minä en siedä tyynenä kuulla sinusta pahaa sanaa. Siksi Gust kulta, ole varovainen tyttöjen suhteen. Varsinkin Mizzi on aika riiviö!

— Mutta hän on hauska.

— Minä en siedä häntä.

— Ole hyvä, — en minäkään häntä siedä. — Yleensä brr, brr! — En välitä koko sakista.

Milada vaikeni.

Siten Gust saattoi rehellisesti ja itsetietoisesti sanoa Joszille: Minä vannon, että irroitan hänet päivä päivältä ympäristöstään. — Me emme puhu enää hänen elämästään. — Ja minä tunnen, että minä vapautan hänet. Jos hänellä oli aikeita suhteeni, niin nyt hän on niistä luopunut täydellisesti.

All right (hyvää), vastasi Joszi, jonka ikuinen mutta saavuttamaton ihanne oli englantilaisen kylmäverisyys.

Ja kuitenkin se oli Gust, joka täysin ja esteettä hukkui Punatalon ilmanalaan. Hänen hemmoiteltu ja merkillisiä sattumia etsivä hiukan kunnianhaluinen luonteensa huojui mielihyvällä ja viehkeänä niillä päistäreitä vailla olevilla ihailun ja arvostelun patjoilla, jotka hänen olemukselleen täällä asetettiin. Hänen tunteensa Miladaa kohtaan olivat naishimoitsemisen ja itseihailun sekoitusta; hänestä oli suurenmoista uskaltaa rakastaa tällaista naista.

Hän tuli jo vähä ennen puolipäivää kirjat ja vihot kainalossa Miladan huoneeseen, istuen hänen kirjoituspöytänsä ääreen, sillä hän väitti, että Punatalossa oli mukavampi lukea kuin kotona, missä rautatavaroiden lastauksen ja purkamisen synnyttämä kolina ja virran välke ja kimaltelu häntä häiritsi. Pian hän kuljetti mukaansa paperosseja ja pitkän piippunsa ja ripusti sen Miladan avainkimpun viereen. Kotitakkinsa hän yhdisti Miladan harmaaseen siivousesiliinaan, käyttäen sitä täällä työtä tehdessään.

Hänen raikuva, lämmin äänensä ja egyptiläisen tupakkansa haju täytti huoneen. Ja kuin pieni lellipoika hän pyysi aina Miladan luoksensa. Ja jos Milada ei ehtinyt aina tulla, niin hän vihelsi kuin signaalitorvi, joka veti Miladaa hänen luokseen, Miladan omien puheitten mukaan, kuin hinausköysi.

Sitten Gust otti Miladan syliinsä alkaen ladella. — Aa — kun Gustin saat — niin ee, älä pakene! — Ja hän piti Miladasta kiini, kunnes tämä oppi virheettömästi pitkän jaarituksen.

Miladan mielen ihan täyttivät ne tuhannet hellät ajatukset ja lemmen yllätykset, jotka heidän rakkaudenkohtauksissaan syntyi, jolloin he puhuivat ja väittelivät pikku tapauksista. Hänen päässään pyöri runoja ja riimejä, joita Gust lausui hänelle koulupojan innolla. Tämä uusi raikas terve mailma aukeni Miladalle kuin vapautetulle vangille laaksojen laaja vihreys, niin että hän kulki kuin unessakävijä niissä suojissa, jotka hän tunsi lapsesta saakka. — Hän suoritti konemaisesti vanhat tehtävänsä ja kuitenkin hän pyrki kuin velhottu uuteen ilmapiiriin, — niin että hän, tuo aina itseään hallitseva ihminen jäi hermostuneena sanattomaksi, kun hänen äkkiä ja odottamatta piti puhutella jotain ympäristöönsä kuuluvaa. Kesken tointaan leikatessaan palttinaa, siivoessaan, kehoittaessaan ja moittiessaan tyttöjä, niin tietoisuus Gustin läsnä-olosta kehittyi niin voimakkaaksi onnellisuudentunteeksi, että hänen täytyi muutamiksi sekunneiksi herjetä tehtävästään ja pusertaa rintaa kädellään, sillä hänen silmilleen laskeutui mielenliikutuksen harso. Hän ei enää seurannut levottomana ja jännittyneenä ympäristönsä tapahtumia. Hän lepäsi.

Mutta tässä onnenhuumauksessa poltti Miladan sisässä tumma verinen haava, joka särkevin hienoin säikein uhkasi hävittää sen terveen ja elinvoimaisen kudonnan, minkä rakkaus hyvääsaattavana oli synnyttänyt hänen keventyneeseen olentoonsa. Milada tunsi alituista kaameaa, kasvavaa kauhua muistellessaan menneisyyttä ja sen selväpiirteisiä kuvia. Ne tulivat räikeinä ja aavemaisina hänen silmiinsä pyrkien päivänvaloon. Milada ei voinut kuvitella, että hänen rakastettunsa nauravine poikasilmineen voisi koskaan katsella tyynenä hänen varhaisimman lapsuutensa surkeutta. Milada ei tahtonut paljastua lemmitylleen vailla kaikkea runollista viehätystä, vailla sääliä herättävää kohtalokkuutta, hyljeksittynä ja potkittuna katutyttönä.

Hänen tietoisuuttaan kaiveli aina ja vitkaan tuska, joka pelkäsi, että rakastetun lempi kylmenisi, että hänen hellyytensä hävisi, kun hän oppisi tuntemaan ne tuhannet irstailut, joihin Miladan oli täytynyt heittäytyä, ne loppumattomat nöyryytykset ja iskut, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat saaneet kestää, ennenkuin hän oli jaksanut nousta selvyyteen. Tämä taistelu elämän selvyydestä alkoi jo silloin, jolloin hänen muistojensa haave, kalpea nainen, jota sanottiin Jankaksi, häntä hoivasi, suojellen häntä usein hänen äitinsä ja tämän rakastajien lyönneiltä ja rivoilta haukkumasanoilta.

Jokainen olento oli joskus saanut vähän aikaa elää puhtaassa, rivouksilta suojatussa ilmapiirissä. — Kaikkein pahekkaimmillakin oli ollut suloinen lapsuuden aika. Miladan lapsuus vaan oli ollut ruma.

Kerran lempensä huumauksessa oli Gust painanut häntä lujasti rintaansa vastaan sammaltaen: — Jospa olisin tuntenut sinut ennen, Milada, olisin tuntenut ja pelastanut sinut noilta kauhistuksilta.

Siitä Milada päätti, että Gust muisteli noita kauhuja, ja kaikesta huolimatta puistatuksella käsitti, millaisessa ympäristössä Milada eli. Ja niin elävältä tuli Miladan mieleen kuva siitä, että Gust hänet pettäisi, että heidän onnensa oli vaarassa, vaikka hän ei voinut sen vaaran suuruutta määritellä, niin että hän mieli kuohuksissa ryntäsi huoneeseensa, missä Gust juuri oleskeli ja katseli Gustia kuin mielenvikainen. Niin syvällä kalvoivat häntä menneisyyden muistot.

Kiinni menneen oven pauke oli hänet pelästyttänyt.

Gust istui onneksi paikallaan huutaen remahtain: No vihdoin, Mila, minä kaipasin sinua kuin reisusälli.

Milada pusersi Gustin päätä ruumistaan vastaan. — Kuule, — sanoi hän mielenliikutuksesta samealla äänellä, älä mene koskaan luotani sanomatta: huomenna palaan, Mila, — tahi —

— Tahi?

Milada hymyili vaikeasti nostaen sormensa:

— Tahi sano, ett'et yleensä enää palaa.

Gust katsoi hämmästyneenä häneen: Mikä sinun päähäsi pälkähtää?

— Minä olen nolo, mutisi Milada puistaen päältään monien tuntien tuskat lyhyenä lemmen hetkenä.

Milada oli onnellisin ja tyynein silloin, jolloin hänellä oli vapaa aika. Silloin hän istui Gustin vieressä kuunnellen hieman etukumarassa tämän kertomisia. Gust tunsi palavan halun avata sydämensä jollekin elävälle olennolle. Hän osasi hyvin kertoa ja kuvata elävästi. Sillä ominaisuudella hän hieman ylpeilikin. Gust puhui mieluimmin äidistään, jota hän oli rakastanut kuin epäjumalaa, hän puhui siitä hiljaisesta ylimysperheestä, jossa äiti oli syntynyt, niistä pienoiskuvista, porsliineista, ja vanhanaikuisista wieniläisistä huonekaluista, jotka iso-äiti oli omistanut. — Iso-äiti itse oli entisen ajan viimeisiä ilmiöitä. Vuosikausiin ei iso-äiti ollut astunut jalallaan suurkaupungin kaduille, hän ei lukenut lehtiä eikä kaikenlaisia muotikirjoja. Hänen harrastuksensa kohdistuivat vaan hänen kotiinsa. — Iso-isä oli ollut vanha, laiha herra, sinisilmäinen, aina puettu ruskeaan arkitakkiin. — Mutta hän ihaili kauneutta yli kaiken! Kaikkialta hän etsi sitä ja hankki, minkä saattoi. — Hänellä oli museo. — Vaan norsunluusta veistettyjä pienoiskuvia oli hänellä 300 kappaletta, kun hän kuoli. — Kuvittele, millainen mies hän oli! Hän ei sietänyt rumaa eikä sairasta ihmistä. — Se ei saanut astua hänen kynnyksensä yli. — Parasta ystäväänsä hän ei voinut nähdä, kun tämä sai mädättävän kasvin nenäänsä, — Ja siitä huolimatta hän oli kuin hyvä lapsi. Alma täti sanoo, että minä olen tullut häneen. — Vaan en usko sitä. — Minulla ei ole niin vahvaa kauneudenaistia — niin perinpohjaista. — Ja paljon minussa on sekoittunut, — hänen, isäni perintönä. En erehdy siinä suhteessa. — Isä on raaka nousukas ilman sellaisten ihmisten tavallista yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta. Hänessä pistää rikkaan miehen ylpeys aina esiin, tuntemattomien voimien hallitsija. Kuvittele, miten äiti on kärsinyt yhdyselämästä tuollaisen pohatan kanssa. Tiedätkö, miltä tuntuu alituinen vaiti-olo isän ja äidin välillä, miten se painosti minua lapsena!

Milada hyväili Gustin käsiä. — Nyt on kaikki ohi, mutisi hän suudellen Gustia.

— Ja kun tietää, että äiti myötiin avioliittoon, — tuo hellä suloinen nainen, mieli täynnä unelmia, haavekas kuin konsanaan nainen voi olla. — Jospa olisit lukenut ne runot, ne sadut, ne kertomukset, mitkä hän minulle saneli! Koko luonto eli hänestä. Kaikki kuolleet esineet, kaapista alkaen pienimpään villatukkoon saattoivat antaa aihetta keskusteluun. Ja me keksimme leikkejä, me teimme ihmeellisiä, kummastuttavia löytöretkiä noissa kahdessa huoneessa, jotka muodostivat meidän mailmamme. Sillä alakerroksessa asui isä, vaan elämänsä tärkeimpinä hetkinä meni äiti alas isän luo. — — Kerran äiti kannettiin isän luota — pyörtyneenä tänne. — Gust ponnahti pystyyn. — Sen ajan, sen hetken perästä vihaan sitä miestä, jota sanotaan isäkseni. Gust oli täynnä intoilua, täynnä sankarimaisuutta. Ja Milada ihaili tuota nuhteetonta, pelotonta ritaria, — joka sai joka kuukausi 500 guldenia siltä mieheltä, jota "sanottiin hänen isäkseen", ja jolle hän tuon tuostakin lähetti laskuja, jonka suorittamista hän sydän kurkussa toivoi.

— Mutta äitisi oli onnellinen omistaessaan sinut.

— Mutta ennenkuin minä synnyin, niin hän eli kuusi vuotta yksin tuon miehen rinnalla. Hän eli tuossa kamalassa, kumisevassa talossa, missä on vaan rautaplootuja kellarikerroksesta vinnille asti. — Hän, joka oli syntynyt kauneuden paratiisissa. — En ymmärrä miksi isä oikeastaan oli nainut äitini! Hän ei soveltunut hituistakaan isäni maailmaan, isäni seurapiiriin. Äiti ei myös näyttänyt olentonsa aarteita isälle. Hänen kasvonsa ihan muuttuivat isän läheisyydessä. Kun äiti sairastui, huusi hän, jos isä lähestyi häntä. Minä en laskenut lopulla isää äitini lähettyvillekään, ja minä luulen, Mila, että isä sen erän perästä vihaa minua.

— Oi, ei kukaan sinua vihaa, Gust, ei hänkään. — Kuka voisi vihata sinua, sanoi Milada päätään pudistaen ja päättävänä.

— Vaan — mitä minua hänen vihansa oikeastaan liikuttaa! Se on muuten sopivin suhde välillämme. Hänen vihansa minä käsitän. Hänen rakkautensa ilettäisi minua. Minulla on sama tunne kuin mikä oli äidilläni. Lopuksi, niin hän on raha-asioissa kuitenkin mukiin menevä. En vaadi häneltä enempää.

— Ja kun sinä olet valmis lääkäri, ei sinun tarvitse enää pyytää penniäkään häneltä.

— Siihen kuluu aikaa, — usko pois. — Ja mitä lukemiseen tulee, niin… en tiedä, oliko viisainta ruveta lääkäriksi. Äiti kuvitteli minusta suurta. Sen sanoi iso-äiti. Mutta he kuolivat ja kaikki muu kuoli heidän kuollessaan, myös minunkin tulevaisuuteni toivo.

Milada painoi kätensä Gustin huulille. — Älä puhu noin, Gust! Sinulla pitää olla vaan luja tahto. Sinun hyvillä taipumuksillasi voi edistyä, — aivan höyhenen keveästi.

— Tiedätkö tyttöseni, mitä minä usein mietin. — Minä olen liian lähellä luontoa. — Minä tunnen sen. Minusta olisi pitänyt tulla maanviljelijä, — tahi metsäherra, jotain tuollaista. Et voi kuvitella, miten nautin vuoristossa. Kaikki pikkumaisuus ja ilkeys häviää, jota on minussa kuin muissakin kuolevaisissa. Heittäydyn maahan ja imen itseeni maa-emon voimaa. Mutta pane se ajatus isäni pääkalloon! Jospa edes voisin pakottaa itseäni vaihtamaan sanan hänen kanssaan! Totta vie, Mila, minun pitäisi vaihtaa ura! Herra jumala, kartanoa on helppo hoitaa jossain Kärntenissä, Tiroolissa. Ja sitten! — Hyvä jumala!

Gust syleili lujasti Miladaa. — Siellä me eläisimme yhdessä ilman säädöksiä, ilman säädyllisiä rajoituksia. Ei tarvitsisi aina huolehtia siitä, mitä toiset sanovat. Silloin voisin heti saada sinut omakseni, armaani, ja pitää sinua luonani aina, aina ja olla autuas. Silloin koko keisarillis-kuninkaallinen hovi- ja virkamieskalenteri saisi hyppiä ilmassa. Minä soittaisin sille tanssisäveleen.

— Älä minun takiani ajattele noin, Gust. — Se olisi — sano, minunko tähden vaan tuon tekisit? — Milada astui askeleen taa'emmaksi katsoen vakavana Gustiin. — Kuule, lue sinä vaan täällä. Se on järkevintä.

— Entäs! Koko iltapäivän olen lukenut, mutta ihanampaa olisi — — suudella sinua otsasta alas — —

Milada heittäytyi Gustin syliin. — Ei saa hussata aikaa! Minulla on jo paha omatunto siitä, mitä olet minun tähteni hukannut. Onko se hyvää?

— Suloista se on, tyttö, ihanan makeaa. — Mitä sinä vaadit minulta?! Pitääkö minun olla kunnianhimoinen? En ole. — En ainakaan nyt. — Anna minun nauttia onnea! Anna minun vajota sinuun! Eikö sinussa ole kyllin tutkimista, sinä syvä sielu? — Gust suuteli Miladaa kiihkeästi.

Milada keskeytti hänet. — Se ei ole oikein. Sinä et saa minun tähteni hutiloida, mies! Minä en voisi silloin ylpeillä lemmestäsi, jos…

— En kestäisi koettelemuksia! Älä saarnaa moraalia, kultaseni! Sen tekevät muut ihmiset jo kyllin. Huomenna on täti hovineuvoksettarella perhejuhla. Tiedätkö, mitä siellä tarjotaan huvitteluna? Vaalealettisiä tyttökoululaisia, kalpeita kuin maitokahvi ja huonosti kypsennettyjä kuin heidän leipomansa kaakut. — Ja karamelleja, jotka ovat kovia ja imeliä kuin tädin kasvatus! — Ja kaiken paras on Asti spuamante (kuohuviiniä) pikkulaseissa. — Brr! Siksi täytyy minun tumma ihanteeni jäädä huomiseksi yksin.

Milada kuunteli häntä haaveillen. — — Gust, sanoi hän kotvasen kuluttua, minä tahtoisin pyytää jotain sinulta.

Gust aukasi Miladan ristityt kädet, vastaten suuremmoisena: Nouskaa, jalo rouva! Se luvataan.

— Ota minut kerran mukaasi maalle! Anna minun nukkua kerran koko päivän metsässä, jossa en näe muuta kuin rippusen taivaan sinilakea ja sinut. — Miller raivostuu, kun pyydän lomaa. Mutta minä halajan niin kiihkeästä vehreyteen.

— Millerin masennan milloin vaan, vastasi Gust vakavana.

Milada nauroi painaen poskensa häneen. — Minä tiedän varmaan, että sinä olet synnyttänyt minussa tämän halun —

— Tappaa Miller, sen uskon varsin hyvin.

— En ole koskaan kuvitellut, millainen on laaja maisema, en halunnut pois tältä kadulta. — Nyt tunnen, miten kaihoon täältä pois. — Ihan kuin maalla olisi jotain kerrottavaa minulle.

— Usko pois, kyllä se voi kertoa sinulle paljon.

— Kuule, kun sinä olet näin likellä minua, kuin nyt, jolloin tunnen sinua miehenä — lämpimänä, elävänä, silloin tuntuu minusta ihan, kuin olisin kulkenut kanssasi pitkän matkan, — kuin olisin sinun kauttasi päässyt maa-emoa lähemmäksi. Olen aina ollut kuin jonkun kirouksen alainen, joka on minut luonnosta erottanut.

Gust pudisti päätään. — En voi kuvitella jotain tuollaista. — Siitä asti, jolloin osasin ajatella selvästi, olen aina luonnosta saanut voimaa ja vastustuskykyä. Minua hermostuttaa jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuus. Minä tarvitsen kiihoitusta. Minä kaipaan virkeyttä, vaikutelmien vaihtelua, jota ei helpolla saa tuntea. — Mutta luonnon helmassa en tarvitse tuotakaan enää. Kaikki on siellä sopusuhtaista ja hyvää. En ole koskaan voinut käsittää, miksi ihmiset kaipaavat noita elämän eri mukavuuksia. Kun seison vuorenjyrkäänteellä oivallan kaikki, — mitä ympärilläni on. — Siten olen seisonut Matterhornilla, jääpuikkojen kalistessa puroissa. Lumivyöryjen kuohussa koetin unohtaa surun äitini kuoleman johdosta. Vasta vuosi koko tapahtuman jälkeen saatoin itkeä siellä. — Gustin kirkas ääni sameni.

— Oi Gust, minulta puuttuu tuo suuren luonnon sisäinen ymmärtäminen, tuon puhtauden. — On hyvää voida rakastaa sellaista, — joka on yläpuolella meitä ihmisiä, joka ei ole oikkujen eikä väkivallan alainen, joka pysyy muuttumattomana. — Sen vallan alla kärsii katkerimmatkin vastukset nurkumatta.

Gust lausui:

Jos tyttö sinut pettävi, rakasta pian toinen! — Tahi jätä seutu peräti; reppus on kainaloinen.

— Siihenkin luonto hankkii lohdun, nyökäytti Milada päätään vakavasti. — Mutta nyt pitää minun mennä askareisiini!

— Siitä ei tule mitään, nyt tahdon pitää lystiä.

— Ole hyvä ja anna minun mennä!

— Mutta minun on sill'aikaa mahdoton olla, — sanoi Gust vaikeroiden, — en voi auttaa, että olen raaka.

Ja hän kiersi molemmat käsivartensa Miladan vartalon ympäri ja suuteli hänen silmiään, jotka painuivat kiinni Gustin kuuman hengityksen huousta. Gust painoi huulensa Miladan huulia vastaan, niin että niitten vieno hymy hälveni.

— Pidä minusta, pidä sinäkin minusta, kuiskasi hän tuolle liikkumattomalle olennolle.

Silloin Milada huoahti, vetäen Gustin ylitsensä ja painaen päänsä hänen olkapäihinsä, jotta Gust ei olisi nähnyt sitä kalmanjäykkää kylmää kaameutta, joka hitaasti laskeutui hänen kasvoilleen. — Milada tunsi vain hirvittävää jääkylmyyttä. — Ja Gustin nuori, villi rakkaus viskautui hehkuen tuolle vaikenevalle ruumiille.

Hiljaa antoi Milada Gustin purkaa kiihkonsa ylenpalttiuden hänen ruumiiseensa, painaen rauhoittavasti rinnoilleen hänen lujasti kalpenevat kasvonsa ja suudellen hänen jäykistyneitä silmiään, joissa paloi kiduttava kiima saada omistaa tuo kauhistusten uuvuttama naisruumis.

— Rakasta minua, halaja minua, kuin minä sinua!

Uurteinen, jännittynyt piirre ilmeni Miladan kasvoihin. Gustin rakkaudenpyynnön ohella hän näki sen tyhjyyden, mikä täyttyi likaisilla kuvilla ja rivoilla sanoilla, jotka riistivät hänen elämältään sen onnen ja välkkeen. — Rikkiraastavalla selvyydellä hän muisti häpeällisiä sukupuolisuhteita, joissa ärtynyt vietti vielä saattoi voittaa tavan synnyttämän pakollisuuden jäyhyyden.

Liian paljon, liian paljon oli häntä rääkätty. — Hehkuvimman nuorukaisen sylissä häntä palelsi.

Milada näki Gustin rakkaat kasvot muuttuneina vieraiksi, tyhjiksi, tuntemattomiksi. Hurja tuska painoi tällöin Miladaa tällaisina hetkinä. — Hän tahtoi kohota, puhutella häntä, — saada hänet entiselleen, mutta Gustin ruumiin paino pusersi hänet alleen voimalla. —

— Mitä tämä on? Hän mietti kauhusta vavahtain. — Enkö jaksakkaan häntä rakastaa. — Sehän on toki Gust, — Gusthan se on.

Ja ammattihaureuden kauhistuksen tunne raateli häntä juuri niinä hetkinä, jolloin hänellä, — jonka oli täytynyt kuluttaa loppuun niin paljon pyhää nautintoa, — ei ollut antaa rakastetulle ja valitulle sulholleen ei hehkua nimeksikään.

Kun Gust vähän ajan kuluttua painoi päänsä hiljaa ja tyydytettynä Miladan povelle, kietoen hellästi käsivartensa hänen ympärilleen, silloin Miladan hellyys taas pulpahti kukkuroilleen ja hän kumartui lämpöisenä Gustin yli.

Silloin selvisi hänen rikkirevityssä sielussaan lemmen salaisuus.

— Jotain hän naisena olisi voinut rakastaa, jotain joka olisi täydellisempää kuin Gust, — jota hän muistaisi entisyytensä unohtaen jotain, joka olisi pieni, ja heikko ja joka avuttomana hukkuisi ilman Miladan rakkautta… Lasta!

Ja hurjan raivon vallassa katseli hän nuorta ruumistaan, joka vain jaksoi vastaanottaa elämän siemenen hävittääkseen sen säälittä kohdussaan.

* * * * *

Bine Michal oli ollut neljätoista päivää uudessa paikassaan, kun Punataloon tuli sähkösanoma:

— Sairas täti tulee tänä iltana noin kello 10. Olkaa hevosella vastassa. — Hecht. Budweis.

Se oli Budweisin Fischerin liikkeen liike-asioitten sähkösanomakieli asianomaisille.

Milada vuokrasi illalla ajurin ja läksi asemalle.

Sill'aikaa Gust istui Joszin kanssa viinitarjoilussa. He olivat molemmat olleet Ollya vastassa ja sitten saattaneet hänet kotiin.

Joszi istui viinilasinsa ääressä sojottaen pitkälle säärensä hyräillen herkeämättä, aina käyttäen Gustin avonaista paperossikoteloa hyväkseen. Gust jutteli innokkaasti kokemuksiaan.

— Et usko, miten kauniita kirjeitä Milada on saanut Hornerilta; oikeita ylistyslauluja. Horner kirjoittaa hyvin.

— Yhden ainoan hyvän teoksen on hän kirjoittanut: Vastenmielisyyden ja nautinnon keskusperäisistä mielteistä, — merkillinen teos, ja hyvin kokoon pantu.

— Epäilemättä hän on lahjakas mies. Ja hän oli tietysti hullaantunut Miladaan. — Nyt on se juttu päättynyt. Minua Horner ei voita.

Gustin nuorissa, verevissä kasvoissa oli kylläisyyden tyyni viehätys. Hän veti englantilaiseen tapaan väännetyt viiksensä suuhun ja nojautui mukavasti ja tutunomaisesti pöydälle.

— Tule kerran mukaan, Joszi, lukemaan Miladan kirjoituksia! Hän on sulattanut mainiosti viisaustieteilijäinsä opit! Aivan satumaisen eheästi! — Hänellä on eriskummallinen tapa käsittää asiat tervejärkisesti ja omaperäisesti, joka muistuttaa ihmelapsen taitoa. — Miladan pitäisi antaa lukea! — Mutta, veikkonen, minun pisti päähäni tuuma! Me lähdemme kaikki kolme Berliiniin. Siten tämä asema selvenee.

— Kallista lystiä, sanoi Joszi kuivasti.

— Sivuasia! — — Gust oli täynnä tulta ja intoa. — Minä myyn pienoiskuvakokoelmani, siitä saan jonkun markan — eikö niin?

Joszi vihelsi. — Mitä osaa minä saan näytellä?

— Sinä teet hänestä ylioppilaan. — Hän suorittaa sen leikillä. Ja meidän kesken, tähän kylään olen jo kyllästynyt. — Noh, veli hopea! Mitäs tähän virkat? Sinä saat siellä oppitunteja kuin täälläkin. Ja lopuksi elät meidän kanssamme.

Joszi ravisti tuhan paperossistaan. — Sinä et kai usko, että Milada noin vaan lähtee mukaan, sanoi hän vilkuttaen kiivaasti silmiään.

Gust katsahti häneen ihmetellen! — Eikö Milada läksisi minun kanssani? — Paikalla. — Sinä et tunne häntä, — näen, että sinä et aavista, miten hän on muuttunut. Vaikka ehdottaisin jo tänään, että lähdettäisiin Afrikkaan, niin hän olisi jo huomenna siihen valmis.

— No, no! —

— Lyödäänkö vetoa, sanoi Gust ärtyneenä. —

— Minun puolestani kyllä! Hän kurotti iloisasti leveän kämmenensä. — Hei!

Gust yhtyi siihen. Minusta tuntuu, että sinun käy vielä ohraisesti ennustuksinesi Joszi! — Sinä kuvasit tyttöä, Herra ties, miksi valtiopettäjäpiruksi! — Annan kunniasanani, ett'ei hän ole vielä yrittänyt tehdä ainoatakaan kolttosta minulle.

— Se todistaa, että hän on monta vertaa viekkaampi, kuin mitä uskoin naikkosesta. — Hän tietää, miten sinut pitää petkuttaa.

Gust tiuskasi: — Kiitos! Hän pitää minua kai kyllin tyhmänä! Voihan se, veli hyvä, olla tottakin. — Gust nojautui taaksepäin hypistellen hermostuneesti kellonperiään.

Joszin silmät pyöristyivät. — Noissa pienissä, tavallisesti turvonneissa laiskasti liikkuvissa silmissä pilkisti lasimainen, laajeneva katse.

— Vai niin, herra on loukkautunut, sanoi hän. — Pitääkö meidänkin kesken makeilla, pässinpää! — Tiedäthän varsin hyvin — saakeli soikoon, mitä siitä kannattaa puhua!

— Rakas Joszi, minä tiedän varsin hyvin, että sinä ja Seidner olette pitäneet minua pohjaltani typeränä. Ja minä en pane sitä vastaan. Mutta Milada ei ole samaa mieltä kuin te! — Hänellä on oma kantansa minusta.

Hetken kuluttua sanoi Gust kuin sovittaen ja hymyillen ystävän ryppyiselle, tuhansiin uurteisiin käivertyneelle naamalle: Emmehän me silti pilaa iltaamme, veli veikkonen! — Odota, minä tilaan tokaieria ja me juomme Länsi-Berliiniläisten kolmen toverusten maljan.

— Latet anguis in herba (käärme on ruohikossa), mutisi Joszi ilkeänä Gustin jälestä, syventyen päätä pudistaen viinilasiinsa.

Sill'aikaa ajuri ajoi Punatalon ovelle.

Ensin astui Milada ajopeleistä, hänen jälestään ravasi hyvin syötetty juutalaispoikaroikale puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja matkakaappuun, jonka kauluspussia hän tuuppaili alinomaa sinne tänne mustakäkkäreiseen päähänsä. — Viimeiseksi astua kömpi paksuun siniseen harsoon ja vanhanaikuiseen intialaiseen shaaliin kääriytynyt Oimützilaistyttö.

— Tämä on — vaan pikkuseikka! — Me teemme kauppaa aina Turkin maahan asti, — kertoi poika Miladalle, — älkää uskoko, että sulttaanilla on monta naista, joka ei olisi ensin kulkenut isäni käden kautta! —

Tytöltä ei saanut sanaa suusta. Kahdesta mustasta silmästä lenteli harhaileva katse soikeissa, kalpeissa hennoissa kasvoissa.

— Onko tuo pelokas tyttö jaksanut elää upseerilauman keskellä?! Milada ajatteli. — Sitä ei voisi uskoa. —

— Hänen täytyy ensin tottua päivän valoon, eikö niin Lolo, sanoi Fischer nuorempi, töyttäen tyttöön, — kyllä hänellä on sitten teille kerrottavaa, eikö totta, Lolo?

Tyttö hengitti huomattavasti vapaammin, kun hänen seuralaisensa läksi. — Milada kuletti tytön huoneeseen, toi hänelle kahvia ja leipää ja auttoi häntä järjestämään kaappiaan.

Tytöllä oli huolellinen vaatevarasto.

Hetken kuluttua Lolo istui vuoteensa äärelle katsellen tylsänä Miladaa.

— Nyt on kyllin hommattu, sanoi Milada, minun pitää mennä alas. — Tänään saat nukkua. Mutta huomenna pitää sinun olla kunnossa.

— Oletko sinä taloudenhoitajatar, sanoi tyttö äkkiä matalalla, käheällä äänellä, joka oli kuin rikottu ja koleutunut.

— Kyllä, — mutta minulle sanotaan "te", vastasi Milada lyhyesti.

— Onko tuolla alhaalla upseereita?

— Upseereita — ei käy meillä. Tytön mustat silmät aukenivat kauhusta. — Eikö? — Eikö täällä käy upseereita! Eikö täällä ole ketään?

Tyttö otti päästään kiinni heiluen edes takaisin. Jesus siunatkoon! Jesus siunatkoon! Hän nyyhki.

— Minusta voisit iloita, kun olet päässyt niistä.

— Ennemmin kuolen, vikisi Lolo, — mieluimmin kuolen heti paikalla. — Ja tuossa istualta alkoi hän villisti ja katkerasti ulvoa.

Milada kohautti olkapäitään. — No, no, kyllä täälläkin voi elää, sanoi hän rauhoittavasti; varo vaan, ettei neiti kuule sinun veuruvan, siitä syntyy polska, sillä neiti ei siedä tillastamista. — —

* * * * *

Kello kahdelta iltapäivällä alkoivat Punatalon kuolleet hetket. Neidit nukkuivat sikeästi, portinvahdin rouva korjasi käytetyt päivällisastiat, manaten pesuakkaa, ett'ei vaan kalistelisi ja koputtaisi kyökissä. Lopuksi hän pani itsensä pitkäkseen yön valvomisesta nääntyneenä kyökin permannolle.

Miller torkkui konttorihuoneessaan. Milada istui huoneessaan kirjoittaen kirjeitä tahi selaillen sanomalehtiä, joita Gust toi mukanaan joka päivä. Heinäkuun aurinko paahtoi ulkona painostavana ja sen lieska poltti läpi ikkunaverhojen. Milada oli puettu hyvin kepeään vaalean vihreään aamupukuun, joka paljasti hänen ruskean, hyvin muodostuneen niskansa. — Katso nyt, sanoi Milada Gustille. Gust makasi vuoteessa poltellen paperosseja. Hänen otsalleen tihkui hikihelmiä. Hän oli pahalla päällä ja suuttunut itseensä.

Kolme päivää oli sitte kulunut, kun hän oli lyönyt vetoa Joszin kanssa, eikä hän ollut vielä päässyt tilaisuuteen tahi tunnelmaan, jotta olisi voinut esittää Berliinin matkasuunnitelmansa, joka yhä enemmän rupesi häntä viehättämään. Se oli alussa tuntunut kovin luonnolliselta ja lapsellisen helpolta, mutta nyt siihen ilmestyi kaikenkarvaisia vaikeuksia ja esteitä.

Milada oli kiinni liikkeessä! Persoonallisesti! Hänen tunteensa ja velvollisuutensa ja sata muuta seikkaa sitoivat hänet. Hyvä Jumala, Gust ei tahtonut koskaan puhua siitä, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti. Aina Milada oli liikkeellä, aina täysin innostunut tehtäväänsä. — Itse asiassa, niin Gust oli sivuseikka, hän oli vaan Miladan huvin välikappale työn lomassa. —

Milada voisi kieltäytyä Gustin ehdotuksesta, tahi kääntää hänen mielensä, ihan tehden hänen suunnitelmansa turhiksi; saattoi olla, ett'ei Miladalla ollut vähintäkään halua kulkea toista tietä, kuin tähän asti, ihan kuin Joszi oli epäillyt. Silloin Gust olisi lyöty. Yksinkertaisesti tehty noloksi — huolimatta rakkaudestaan ja innostaan. Se edellytys kidutti häntä. — Milada oli peloittavan itsenäinen. Hän oli aivan kiusottavan itsetietoinen ja selväpiirteinen. — Ja pitikö Gustin hävitä, syödä sanansa Joszille? Tämä oli melkein kunniakysymys.

Milada istui Gustin viereen avaten kirjeen. —

— Se on Fannilta, selitti hän.

"Rakas miladha!

Minä pelan ulkona sitralla sitä sanotan Kolmeksa maurilaiseksi minun käy hyvin minä osan pelata sitra, ja tanssia, isäntä on hiukan Kiukkune ja rähise aina, ja sitte se ryyppä, Olimpia on viellä sielä Sairashuonesa ja minun rintani on kans kipijä tule tänne minä pelkän nii. Ja jos se zimmerman raato antais sinulle se punase silkkise hame Sano paljo terveyksi kaikill ja myös Binell. Älä vaa sano sill fröökynä pirull.

Iankaikkisesti sinua rakastava sillä minä en pääse pois.

Fanni."

— Tämä on hermostuttavaa, sanoi Gust suunpielet alaspäin kiristyneinä.

— Tahdotko, että menemme alas?

Gust pudisti päätään. — Ei viitsi ajatella.

— Gust, sinä olet laiska.

— Sanomattomasti. — Hän nousi kyynäryspäälleen.

— Isä-ukko on oikeassa, — sanoi hän haukotellen, — minun pitää päästä täältä pois.

— Tahtooko hän sen? —

Gust nyökäytti päätään. — Kyllä. Tänään jälkeen aamiaisen oli minulla kunnia puhutella häntä. — Noh, hän oli sangen siivo. Miten on kesäviettosi laita, kysyi hän kissan ystävyydellä. — Lähdetkö Berliiniin? — Tiedätkö!? — Gust työnsi Miladan hiukan luotaan. — Isä on päässyt rakkausjuttumme perille.

Milada puri hampaitaan. — Mistä sen päätät?

— Enkö tunne häntä! — Hän tietää kaikki. Ollessani vielä lyseolaisena oli hän kuin näkymätön urkkija. Miten ja kenen avulla hän urkkii, en tiedä. — Mutta hän tietää kaikki. Ehkä hän on lahjonnut tällä kertaa Ollyn.

— Mutta mene nyt!

Gust kohautti olkapäitään. — Yhdentekevää. Isä voi ruveta kovaksi ja saattaa meille paljon hankaluuksia.

— Mitä sinä aiot tehdä, Gust?

— Matkustaa tietysti. — Gust heittäytyi taas pitkäkseen. Nyt alkaisi kohtaus, jonka huipussa voisi sanoa: Sinä tulet tietysti mukaan. — Vederemo! (Saammepa nähdä!)

Milada astui akkunan ääreen katsellen vilkkuvin silmin verhojen läpi kirkkaan huikaisevalle kadulle. Aivan kuin räikeän valon nukuttamana, ajattelematta katseli hän hetken kadulle. Sitten rupesi hänen päätään pyörryttämään ja hän istui lukemaan kirjeitään. Hyvin tarkkaan ja vaikeasti täytyi hänen koota sanat, voidakseen käsittää kirjeitten sisällön. —

Tohtori Lamberg karhusi Mizziä siitä, että tämä oli jäänyt kolmannen kerran velkaa. Hän ei aio häntä enää tarkastaa. —

Milada viskasi kirjeen pois. — Katso Lambergia! Ansaitsee tuhansia meiltä ja kitkuttaa muutamia markkoja…

— Kuule, sanoi Gust pistävästi ja värähtävällä äänellä, eikö meillä ole muuta keskustelu-ainetta kuin tohtori Lamberg?

Milada katsoi häneen oudoksuen. Gust oli ristinnyt käsivartensa, hänen silmänsä säihkyivät hillitsemättömästä vihasta.

— Onko sinusta siis yhdentekevää, lähdenkö vai jäänkö!? Suvaitsetko sinä olla kivestä?

— Mutta Gust! Sinähän lähdet kai pariksi viikoksi, siihen olen valmistautunut jo suhteemme alusta, sanoi Milada katsellen pelokkaana Gustia.

— Kun minä nyt lähden, jään vuosiksi, vastasi Gust, enkä tiedä, palaanko koskaan.

— Gust! — Milada ei huutanut, hän liikahti vaan vähän käsivarttansa.

Gust juoksi vuoteeltaan ja heittäytyi Miladan eteen. Miladan kasvoissa oli jotain, joka häntä pelästytti, ne olivat lyijyn harmaat ja jäykät, — oli kuin kaikki veri olisi niistä virrannut pois.

— Näetkö, Mila, minähän tiesin. — Gust hengitti voitonriemusta raskaasti.

— Näkisi vaan Joszi, ajatteli hän ensi työkseen. Hän syleili Miladaa hellästi. — Sinun ei pidä aina olla noin kova.

(Nyt Joszi se aasi häviää vedonlyönnissä.)

— Enhän minä tiennyt, mutisi Milada avuttomana, — minä luulin sinun lähtevän vaan lyhyeksi ajaksi.

— Sinä et nyt saa kuvitella, etkä luulla mitään, rakas Mila, kuuntele vaan minua ja luota minuun. — Gust veti hänet luokseen.

— Kuule nyt, rakas, kolme päivää olen miettinyt, miten me järjestäisimme asiamme. Sinä et ole sitä vaan huomannut, enkä minä tahtonut saattaa sinulle ikävyyksiä. — Tahdoin ratkaista kaikki yksin. Isä-ukko on saanut tietää kaikki. Hän vihaa minua, eikä soisi minulle minkäänlaista ilonkipinää maailmassa. Hän osaa eroittaa meidät, Mila! Hänellä on rahavalta, minä tiedän sen. Hän ei nyrkillään iske ensi kertaa onneani rikki. Minun täytyy siis varustautua kaiken varalle. Pitää olla asestettu kun ukko hyökkää. Lisäksi hänellä on useampia muita valtteja. — Kuule, sinun asemassasi Mila on kansalaisena aivan turvaton. Isän tarvitsee antaa vaan viranomaisille viittaus ja sinun täytyy hävitä kaupungista. Kaikki nuo tiedot, nuo mielikuvat, nuo mahdollisuudet repivät sisälmyksiäni. — En voi enää rauhassa jatkaa lukujani. Alituinen huoli sinusta ei suo minulle rauhaa. — Mila, minä olen mies, minä kärsin kovin nähdessäni sinut tällaisessa ympäristössä. Gust nojasi päänsä Miladan olkapäähän nyyhkien.

— Mitä tämä merkitsi, — ajatteli Milada — onko rakkautemme lopussa? Meneekö nyt haaveitten harso rikki, onko onneni hälvennyt? — Ja hän tuijotti epätoivoisena sielunsa synkeyteen. Kaikki oli kuin hävinnyt, hänellä ei ollut lohdutuksen sanaa Gustille ei yhtään hyväilevää sanaa, ei ymmärrystä. — Kaiken tuon olisi Gustin pitänyt osata edellyttää. — Mitä minä vastaan, ajatteli Milada, hän vartoo vastausta. — Mutta Milada halveksi itse onnensa romahduksessakin valheen pelastusköyttä.

— Minä tiedän, että minä menen rappiolle rakkautemme tähden.

— Sinä elät täällä Milada, minä elän toisessa mailmassa. Vaikka välillämme ei olisi muuta kuin yö se kauhea yö, jonka toimit täällä, on sieluni kuin kidutuspenkillä.

— Minä olen koettanut unohtaa, mutta kun olen yksin kotona ja painan yöllä pääni patjoihin, tulevat kuvat mieleeni. — Minä näen… Hirveää! — Gust juoksi pystyyn. — Milada, jos et tahdo tehdä minua hulluksi, niin tee tästä loppu… Älä katso noin minuun. Enhän minä halua erota. Ennemmin voisin itseni surmata. Sinähän tiedät, Mila, ett'en voi koskaan ketään naista rakastaa niinkuin sinua. — En voi koskaan niin itseäni unohtaa.

— Unohtaa — —? mutisi Milada.

Gust siveli otsaansa. — Koeta, miten päätäni polttaa, sanoi hän nauttien hetken Miladan sormien viileydestä. — Sitten hän hyökkäsi edelleen.

— Kuule, Mila! Minä olen puhunut tästä Joszin kanssa. Hän tietää kaikki. Hän tuntee mielentilani. Me olemme yhdessä laatineet suunnitelman. — Se ei ole hetken tunnelman tulos. Sitä on joka taholta punnittu. Me lähdemme kaupungista pois kolmisin ja lähdemme Berliiniin. — Kaikki kolme. — Gust katsoi Miladaan, — joka nojasi kasvonsa käsiinsä kuunnellen tarkasti. — Syvä uurre syntyi Miladan kulmakarvojen väliin. — Hän punnitsi sanojaan. — Gustin tuli vaikea olla.

— Me matkustamme kaikki kolme Berliiniin. Minä tunnen olevani siellä kotonani. Elämä on siellä toisenlaista, suurpiirteisempää, vapaampaa, virkeämpää. Siellä eletään uudessa ajassa. Täällä siitä vaan soitetaan suuta. Siellä saa miljoonien keskellä elää omaa elämäänsä.

— Sinä et tiedä, ketkä täällä riippuvat niskassani! Täällä on tätejä, setiä, orpania, ja kaikki ovat mahtavia miehiä. Ne tunkeutuvat yksityisimpiin elämänoloihini kuin hollitupaan matkustavaiset. — Täällä elän aina en famille. (Perheessä).

— Ja minun pitää tulla kanssasi Berliiniin?

— Eikö sinulla ole siihen syytä, Mila? Minun kehitykseni on…

— Sitä juuri mietin. — Milada peitti silmänsä kädellään.

Gust repi viiksiään.

— Me emme koskaan mene lailliseen avioliittoon, minä ja Joszi, se on varmaa, sanoi hän hermostuneena. — Tuntuu, kuin me haluisimme sinua itsekkäistä syistä… Se ei ole totta, Joszi kunnioittaa sinua kovin. — Hän tietää varsin hyvin, kenelle kerran jätän…

Gust taukosi puhumasta vetäen levottomana käden Miladan silmiltä. — Katso toki minuun, kun puhun. Sinun itseesi sulkeutumisesi hermostuttaa minua. Me olemme aikoneet ehdottaa, että lukisit lääketiedettä Berliinissä. Sinä olet lahjakas, täällä menee sinussa kaikki, kaikki rappiolle. — — Sellainen tulevaisuus, — minä aion antautua lapsentautien lääkäriksi. — Sinä tulet kovin innostumaan sellaiseen tehtävään.

— Voi, mitä sinä haaveksit, Gust, sanoi Milada surullisena hymyillen.

— Epäiletkö? Eikö se ole mahdollista? Eikö sitä jaksa toteuttaa?