PYHÄ SONTIAINEN (continued 2)
Elvira Willman translation
Joka päivä valmistautuivat tytöt huolellisesti omistajan tuloa varten. Koko talon täytti kova jännitys. Lorinser puhdisti vuosikausia tomuttamatta ja pesemättä olleet käytävät ja rappuset. Tytöt kähersivät tukkaansa ja maalasivat poskiaan ja aamupäivällä pukeutuen mahdollisimman siististi he alimman käytävän ulko-oven kellon soidessa juoksivat kuin sähkö-iskusta ikkunaan ja oviin tirkistelemään. Katariina yksin oli välinpitämätön ja kylmä, pysyen tyynenä tässä yleisessä hopussa.
Hän näpäytti sormiaan, ajatellen tätä hassunkurisuutta. Ei maksa vaivaa hosua tässä ryönäisessä elämässä. Yhdentekevää oli, missä rypi, täällä tahi muualla. Hän oli nähnyt senverran maailmaa, että tiesi tänlaista leipää olevan saatavissa muuallakin. Kyllä hän tännekkin jäi, mutta jos tuo juutalaismuori ei huoli hänestä — niin soromnoo!
Taitavasti hän vältti Jankan tunteen purkaukset ja levottomat kyselyt… Jankan mielen oli vallannut haaveilu ja synkkä raskasmielisyys.
Katariina ei ollut tätä huomaavinaan. — Juo — sanoi hän, — jos pelko on nahkaasi mennyt, lökäpöksy! Se oli Katariinan ainoa neuvo.
Eräänä varhaisena sateisena sunnuntaijälkipuolenpäivänä saapui rouva Goldscheider ihan kenenkään aavistamatta. Ei kukaan edes tiennyt, miten hän oli sisään päässyt ja kuka oli hänet laskenut; yhtäkkiä hän vaan astui erääseen huoneeseen alkaen tarkastuksensa. Hän mittasi silmillään huoneitten korkeutta, tutki ovia ja ikkunoita, kosketteli sormillaan kosteita kiviseiniä, ja kaivoi silkkisen sateenvarjonsa päällä rikkinäisen lattian palasia. Neidit olivat suurimmaksi osaksi unen pöppörässä, pörrötukkaisia ja puettuna likaisiin alusvaatteisiin. He nousivat hätääntyneinä vuoteiltaan kiirehtien tervehtimään tuota solakkaa tulokasta, jolla oli aaltomuotoinen punainen tukka, hienosti koukistunut juutalaisnenä ja kultasankaiset rillit, joidenka läpi hän tutki heitä.
Lorinser tunkeutui esiin pokkaillen ja maklakoiden. Rouva Goldscheider teki poistavan liikkeen, aukasi päällystakkinsa istuen tuolille ja antoi tyttöjen yksitellen esittää itsensä.
Toinen toisensa jälkeen hän tarkasti heidän papereitaan. Hän luki tutkivasti, vitkaan, hätääntymättä, lateli silloin tällöin kysymyksiä erityisesti innostumatta ja varmalla äänellä, nyökäytti päätään, kun piti vastaukset uskottavina, vilahti hymyillen vastaajaan, kun epäili sen sanojen luotettavaisuutta. Hän ei puhunut liikaa, hymähti vaan ja katsahti. Tytöt, joiden oli eläissään täytynyt sietää yhtä ja toista, muuttuivat hänen kohteluaan kokien tulipunaisiksi.
Huone yhä täyttyi. Lorinser kierteli ja väänteli itseään mitä vimmatuimmin herättääkseen rouva Goldscheider'in huomiota. Muutamat tytöistä olivat jo ehtineet maalata kasvonsa, kaunistaa tukkansa ja pukeutua silkkiin. Mutta se ei soaissut Goldscheider'in silmää. Ainoastaan verinuoret ja tosikauniit löysivät armon hänen silmiensä edessä. Mutta räikeä päivänvalo teki nuortenkin muodon elähtäneeksi ja riutuneeksi. Enemmän kuin kaksi kolmatta osaa hyljättiin.
— Sinua en voi käyttää, — sanoi Goldscheider Olinka Blecher'ille, mutta kauniille Gisille, jolla oli suuret, kirkkaat, siniset silmät, hymyili hän suopeasti. Gisi punastui taputtaen iloisena kuin lapsi käsiään.
Goldscheider tahtoi pitää Rosa Hatschek'in. Mutta Rosa vastasi äreästi: — Minä en tule porttolaan. —
— Kuten haluat, — vastasi rouva tyynesti.
Janka oli pukeutunut punaiseen kaulukseen, mutta oli kiirehtinyt esiin paljain jaloin värjöttäen vilusta.
— Sinä olet vanha, — sanoi Goldscheider viitaten poistavasti kultaisella kynävarrellaan ja kääntyi Katarinan puoleen, joka katsoi häntä suoraan silmiin välkkyvin, pelottomin katsein.
— Miten minun käy — virkkoi Katariina pistävästi.
Goldscheider kohotti katseensa, tarkasti tuota komeata naista tuntijan katseella. Sellaisestahan naisesta hän saattoi hyötyä. Se oli ehkä sitä oikeata lajia, jota hän kaipasi. — Sinä jäät tänne, — sanoi hän kohteliaalla kädenliikkeellä. Katariina oli viides järjestyksessä. Kaikkien muitten täytyi lähteä talosta.
— Kahdeksan päivän kuluttua siis on kaikki oleva selvä, — sanoi Goldscheider kiemurtelevalle portinvahtirouvalle. — Teillä on ollut jo liikaa järjestämistilaisuutta. — Teidät — sanoi hän hyväksytyille tytöille, — hommaan minä muualle asumaan. Jos olette järkevät, käy teidän hyvin. Jokaiselle teistä annan minä hyvät kapiot, hienoja liinavaatteita ja kyllin pukuja. Minun luonani voitte ansaita melkoisesti ja elää rattoisasti. Minä en tahdo ketään petkuttaa. —
Goldscheider nousi seisomaan. — Katariinan silmät säikkyivät. Hän astui askeleen edemmä. Sill'aikaa sanoi Rosa Hatschek uhkaavana: — Me emme myös ole koiria, jotka ajetaan milloin tahansa pihalle. — Meillä on vuokrasopimus, — sanoi muuan toinen.
— Myydessä purkautuivat entiset vuokrasopimukset tässä talossa.
— Olen sen heille selittänyt — armollinen rouva, supisi Lorinser, — mutta puhu koirille asiallisesti, ei auta. — Hän nyökäytti päätään innostuneesti.
— Muussa olemme siis sopineet asiasta, vai miten? — Goldscheider napitti takkinsa. — Te viisi seuraatte minua jo tällä viikolla tarkastettaviksi tohtori Lambergin luo. Jokainen tuo sitte heti minulle hänen allekirjoittamansa paperin. — Siis…
Katariina astui hänen eteensä. — Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa. — Hän kiinnitti puhuessaan huivin kupariruskeaan päähänsä. — Minulla on lapsi. — Hänen katseensa kohtasi Jankan kiintyneitä katseita, — ja tuo kuuluu myös minun seuraani, — lisäsi hän kotvan kuluttua hiljaa.
— Tuon täytyy hakea elatuksensa muualta. — Mutta kuinka vanha lapsesi on?
— Yhdentoista ja kahdentoista vuoden välillä. — On tyyni lapsi — ei häiritse ketään. — Osaa jo askareita tehdä. — Eikö ole totta? — Katariina katsahti ympärilleen. Ei kukaan ottanut osaa hänen asiaansa. Ainoastaan Janka nyökäytti myöntyvänä päätään. Hän astui askeleen eteenpäin sanoen ääneen ja varmasti:
— Tyttö on hyödyllinen olento, osaa jo täydelleen palvella ja jaksaa tehdä työtä. —
Katariina tuijotti Jankaan. — Mitä tuo tarkoitti?
— Poliisi ei hyväksy, että — koululapsia pidetään tällaisissa taloissa — lausui Goldscheider sanojaan punniten.
— Syksyllä, vastasi Janka, — on tyttö vapaa koulusta. Silloin hän voi ottaa palveluspaikan täällä.
— Noh, saatte ottaa hänet silloin, — sanoi Goldscheider lyhyesti ja nopeaan. Poistuessaan hän tokasi sivumennen Lorinserille katsahtaen häneen.
— Selvää on, että tekin saatte muuttaa toiseen paikkaan viidentenätoista päivänä. — Ennenkuin ehdittiin hyvästi jättää, oli Goldscheider poistunut.
Lorinser seisoi kuin salaman iskemänä. — Punatukkainen ruoja! — kidahti hän polkien lattiaa. Senjälkeen syntyi talossa kova meteli ja kiljunta. Naapuritkin kokoontuivat uteliaina ottamaan selvää tapahtumista. Haukuttiin, kiitettiin, itkettiin, riemuittiin. Lorinserin kohtalo herätti yleistä vahingoniloa. Pois ajettuja tyttöjä surkuteltiin, mutta nämät eivät myöntäneet hävinneensä, antaen ymmärtää, etteivät olisi halunneetkaan jäädä taloon.
Siitä syntyi jumalaton ilkkuminen ja pistospuheilu jonka yli kuului Gisin ääni kuin trumpeetti. — Mitäs hullua! Saada pukuja, merkattuja liinavaatteita, silkkipaitoja — jotka eivät maksa kantajalle ei guldenia, ei groschenia, — kyllä sen kärsii.
— Niinkö luulet, — pisti vahingoniloisena Viktoriina, jolla oli "toppatissit" ja joka oli haljeta kateudesta, — saatpa nähdä, mitä ne maksavat, nuo koreudet, nauta!
— Enkö minä sanonut, vaikka olisitte antaneet sata guldenia, en olisi sittenkään mennyt porttolaan, — ylvästeli Rosa. — Yölinnuiksi meitä haukutaan. Antakoot meidän elää vapaina kuin linnut. Porttolassa elät kuin vankina, kuin lintu häkissä. Jos tahdot mennä kävelemään, et sitä saa tehdä. Vaikka tahtoisit mennä kerran kirkkoon, ei sinua sinnekkään lasketa. —
Katariina pysytteli erillään aivan huumauksissa siitä, mitä oli tapahtunut. Se oli suhahtanut hänen ohitsensa kuin tuulen vihuri. Oliko hän voittanut pääarvan vai eikö? — Hän ei oivaltanut mitään. — Ja entäs Janka — mihin hän nyt häviäisi? — Mihin hän lopulta joutuu? Katariinan valtasi ikävä johonkin ystävään. Hän lähestyi kiihkeästi toisia.
— Tietysti meidät heitetään ulos ovesta, jos siksi tulee, — sanoi Fritzerl allapäin, tuimana. Fritzerl oli ollut remahtelevin sakissa.
— Menkää sovussa kukin kohdallenne, älkää toisia noin pelotelko, — yhtyi Katariina puheeseen. Eikö totta, meillä ei ole mitään pelättävää rakkaat ystävät?
— Ei todella — myönsi Fritzerl'kin taas hyvänahkaisena — hyvä ruokahalu — riiviöt — minä menen.
— Ostamaan vanhoja vaatteita narinkkajuutalaiselta — huusi Olinka hänen jälkeensä myrkyllisesti.
— Saa luvan tottua siihenkin, väitti Rosa viisastelevana seuraten häntä — liikkeessä saa panna suuta säkkiä myöten.
— Kas, että sinä saat pitää tytön luonasi, — sanoi Gisi Katariinalle. — Tavallisesti Gisi ei ollut tälle lempeä, — mutta nyt täytyi "valittujen" olla samaa puoluetta toisia vastaan.
Gisin puheen kuultuaan heräsi Katarina mietteistään. — Tytön! Tietysti! — Enhän minä voi sitä vittuunikaan panna, — vastasi Katariina raa'asti ja poistui.
Hänen täytyi päästä selvyyteen. — Mitä nyt taas oli tekeillä? — Mitä Janka oikein mielessään hautoi?
— Eivätkö sukulaiset enää halunneetkaan tyttöä luokseen? Oliko se heidän mielestään liian turmeltunut, ja pahankurinen? Nyt kun saattoivat saada tytön kotiin maalle, nyt he eivät siitä välittäneet! — Monta päivää oli hän odottanut sanaa Jankan suusta. — Mutta Janka ei tätä asiaa koskettanut — ei vihjauksellakaan. — Minkätähden ei?
Sill'aikaa, kun tuo yllämainittu juttu tapahtui, istui Janka tapansa mukaan puukasalla hellin edessä. Kyyneleitä valui viljalti hänen poskilleen, kun hän, pitäen Miladaa polviensa välissä, kuiskasi tälle puhuen kovin vilkkaasti vakuuttaakseen tyttöä. — Tyttö kuunteli tarkkaavana, nyökäyttäen päätään vakavasti ja ymmärtäväisen näköisenä. — … Kyllä täti, minä tiedän. —
— Sinun täytyy häntä totella — muistutti Janka painavalla äänellä, — ja jos hän sinua sättii, — raivostuen, pirstaten — niin lapsi… Janka tuijotti eteensä pyyhkäisten hiukset otsaltaan — älä ota sitä pahaksesi, — hän on hyvä, — sinä et saa muistella hänen pahoja sanojaan, palvele vaan häntä ja korjaa hänen kotiaan, hän ei jaksa tehdä raskasta työtä… Hän ei pidä makeista ruuista. Ainoastaan viiniä sinä ostat hänelle joka päivä ja omenia, sillä hän pitää niistä… Stiegen-Greisler'illä on läpi vuoden hyviä omenia. — Ja lapsi — rukka…
— Mene ulos, — sanoi kuivasti Miladalle Katariina, joka äkkiarvaamatta oli astunut huoneeseen. Hän pani kätensä puuskaan katsellen noita kahta ja naurahti ilkkuen.
— Mitä sinä vikiset! Me panemme pillit pussiin ja lähdemme matkalle. Yhdessä olemme tänne tulleet, livistetään yhdessä pois. Sinä olet kai valmis siihen?
Pelästyneenä katsoa tollotti Janka ylöspäin. Sitten hän levitti käsiään. — En, — en. Sinä jäät tänne Katariina, sinun paikkasi on tällaisessa talossa. Sinä olet kaunein täällä, etkä tiedä, minkä onnen vielä saavutat…
— Älä puhu roskaa, — sanoi Katariina mustana laskien käsivartensa ristiin rinnoilleen. — Minä annan palttua juutalaisämmälle ja hänen likkapaikalleen. Me lähdemme pois yhdessä, sanon minä. —
— Älä puhu noin! Älä ota vettä pääsi yli, Katariina! Sinä saat elää täällä kuin varakkain nainen, eikä sinun tarvitse guldenin suhteen kitsastella. Sinunkaltaisilla on menestys tällaisissa yrityksissä. Älä viskaa onneasi kujalle, Katariina! —
— Ja sinä, — ivasi toinen, — kuolet lokaan ilman minua. Tahi — Katariinan katse muuttui urkkivaksi, — sinä aiot kai mennä luostariin?
Janka pudisti päätään. Hänen silmissään vaan oli välke, joka selitti asian sanomatta. Noissa surullisissa, uskollisissa koiransilmissä hehkui salainen tuli. —
— Noh, sen minä saatoin arvata. Matschakertalonpojan sikiö ei voi olla uskollinen…
— Minä olen ollut sinulle uskollinen, Katariina… Olen asunut kanssasi näin kauan, kuin minua tarvitsit. Nyt alkaa sinulle uusi elämä. Nyt et kaipaa minua enää. Sen aavistat Katariina itsekin jo. Minä en ole vaatinut työstäni palkkaa vuosien kuluessa… Älä sinäkään rupea laskuja kirjoittamaan… Mitä sukulaiseni on sinulle velkaa, sen tahdon suorittaa… En ole pyytänyt maksua vuosien kuluessa… Ja pikkurahoista koituu vähitellen suuriakin summia. Kenties matschakertalonpojat eivät ole sinulle enää mitään velkaa, Katariina…
Janka oli tulipunainen kasvoiltaan. Hänen ruumiinsa vapisi.
Katariinan vartalo kyyristyi. Käheästi valittaen sanoi hän: — Mihin tyttö joutuu? — Pitääkö hänen syöstä perikatoon tässä talossa? On sinullakin sydän! Tiedätkö, mitä tytöstä tulee tällaisessa elämässä?!
Janka vastasi: — Usein olen sitä ajatellut. Teenkö oikein? Olen itsekseni päättänyt — siten, — että tytön pitäisi päästä täältä pois! Jumalan tähden olen sieluni kaikella voimalla koettanut hänet onnettomuudesta pelastaa! — Mutta minä olen väsynyt vuosien kuluessa. — Hän silitti vapisevin käsin hiuksiaan. — Sinunkaltaisesi naiset ovat sitkeämpiä, ne eivät mistään hinnasta päätöstään riko, eivätkä aikeestaan luovu. — Sellainen on sinunkin tapasi, Katariina. — Sellaiset ihmiset kuuluvat yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. — Älä työnnä luotasi lastasi. Pidä siitä kiini, kuuletko!
Katariina oli puoleksi kääntänyt hänelle selkänsä. Nyt hän teki kädellään jyrkän liikkeen, Janka tarttui lujasti tuohon käteen toistaen tavattoman vannottavalla äänellä:
— Älä karkoita lastasi luotasi, sanon minä. Älä sitä hyljeksi! Se on sinun lapsesi… Se on kiintynyt sinuun. Kuule, minä olen sitä lasta tutkinut, minä aavistan, mitä siitä tulee! Ota siitä vaaria Katariina! Sinä tarvitset vielä lastasi, kun pahat päiväsi koittavat! —
Toinen Osa.
Goldscheiderin salonki.
Johdesana:
Haluta vapauteen, se on vapauden oikea oppi.
Nieztsche.
Edellisten tapausten jälkeisessä syyskuussa avattiin Punatalonliike uudelleen herättäen heti kovaa kysyntä. Rouva Goldscheider havaitsi jo muutaman viikon kuluttua, että hänen liikkeensä tulisi edistymään varmentaen hänen toimeentulonsa. Vanhat liiketuttavat toivat mukanansa uusia vieraita, talon ystävät kerääntyivät taas sinne ja uteliaita virtasi kosolta paikalle. Kaikki julistivat, että Punatalon tavara ja sikäläinen kohtelu oli ensiluokkaista.
Hinnatkin olivat siellä sen verran kalliit, että eräät huonommat halulliset eivät uskaltaneet pyrkiä rouva Goldscheiderin huoneustoon. Seurauksena tästä oli se, että sikäläinen seurustelupiiri muodostui tavallaan yhtenäiseksi. Toiseksi ei siellä ketään suorastaan nyljetty, eikä ketään pelästytetty odottamattoman suurilla laskuilla — eikä rouva eivätkä edes neidit koskaan katsoneet pahasti, jos vaan joi lasin portteria tahi viiniä, jonka maksettuaan poistui. Tämä seikka miellytti paljon vieraita, jotka kuitenkaan eivät usein halunneetkaan supistaa siellä käyntiänsä niin vähäiseen, sillä neidit olivat nuoret, kauniit sekä erityisesti perehtyneet ammattiinsa.
Neidit olivat todella hyvin kasvatettuja. Heissä ei ollut mitään kömpelön meluavaa eikä tyhmänröyhkeän itsetietoista, jota yleensä tapaa seikkailijanaisissa. Vieraat väittivät päinvastoin, että Goldscheiderin talossa vallitsi jonkinlainen erikois-esiintymistapa. Koko kaupunki puhui siitä. Toiset kiittivät, toiset moittivat. Mutta sekä puolustajat että vastustajat olivat yksimielisiä siitä, että illanvietto Goldcheiderissa oli "mieltä jännittävä"… Sanalla sanoen, liikkeen avajaiset merkitsivät pääkaupungissa saman, kuin jonkin taideilmiön ensi esiintyminen yleisön nautittavaksi… Se herätti huomiota… ja edellytti tällaisissa tapauksissa menestystä.
Alkujaan oli rouva Goldscheider ryhtynyt tähän hommaan salaisella vastenmielisyydellä, myöhemmin hän ajoi sen perille ulkonaisesta pakosta… Rouva Goldscheiderin oli aikoinaan täytynyt, voidakseen saada korvatuksi muutaman vaillingin, joka oli syntynyt maksamatta jääneen saatavan johdosta, ottaa rahan sijasta velallisen omistama tunnetumpi naispalvelijoilla varustettu viinitarjoilupaikka. Tämä tapahtui myöskin siksi, että hän yhä laajenevassa entisessä liikeyrityksessään voitti mielestään sangen vähäsen vaikkakin varmalla tavalla. Koska hän ei ollut perehtynyt tällaiseen ravintolaliikkeeseen, jätti hän sen entisen tarjoilujohtajattaren huostaan. Tämä oli syntyjään italialainen sekä sangen "taitava" ammatissaan. Tämän lisäksi oli italiattarella se ansio, että hän oli kaikkialla läsnäolevan, kaikkien vihollisen, pelottavan siveyspoliisikomisariuksen Teobald Sucher'in rakastettu. Komisarius auttoi ja tuki häntä hänen kaikissa liike-edesottamisissaan erittäin tehokkaasti… Viinitarjoilu edistyi, tulot olivat hyvät, ja vajan vuoden kuluttua oli ahnas italiatar kyllästynyt kokoomaan toiselle rahaa sekä palvelemaan toisen harrastuksia. Hän kehoitti siis Sucheria hommaamaan hänelle tämä liike vuokralle. Sucher innostui kyllä Carlotansa tuumaan, sillä oma yritys oli aina mukavampi kuin vieraan työ, — mutta hän pelkäsi, että rouva Goldscheider olisi yhtä perehtynyt liike-asioihin kuin he molemmat itse, sekä jyrkästi kieltäytyisi luovuttamasta liikettänsä vuokralle.
— Lisäksi oli Carlotalle ja Sucherille sangen vastenmielistä, että Goldscheider tahi oikeammin hänen asianajajansa, entinen kimnaasin apu-opettaja, nykyinen yksityisopettaja Horner usein tuli iltasin viinitarjoiluun tarkastamaan sikäläistä elämää. Horner seurusteli vieraitten ja tarjoilijatarten kanssa, tutki viinilajeja, arvosteli ja hylkäsi niitä sekä yhä itsepäisemmin vaati, että rouva itse ottaisi osaa liikkeen sisäisiin asioihin.
Erityisimmin oli Horner kiintynyt tarjoilijatarten kahinaan. Aika ajoittain hävisi jokin heistä hetkiseksi italiattaren suosiollisella avulla, — vaikka heillä ei ollut oikeutta yhtyä liikevieraisiin luvattomasti. Tämä oli sekä yleinen mielipide, että poliisiviranomaisten vaatimus. Tyttöjen asema oli jotenkin riippuvainen. Aamulla heidän piti suorittaa raskaat puhdistustyöt. Ulosmennessään joutuivat he ankarimman tarkastuksen alaisiksi. Italiatar otti heiltä joka kreuzerin taskusta, väliin hän tutki heitä ruumista myöten etsien muka salattuja juomarahoja… Nuo tytöt olivat kolme laihaa elähtänyttä ja olemassa oloonsa kyllästynyttä olentoa. Ne eivät olleet vielä ijältään vanhat. Mutta kiertelevä elämä, ainaisten surujen paino oli heidät kuihduttanut ennen aikaansa. Heidän hymynsä oli puserrettu niinkuin heidän poskensa olivat maalatut. Heidän käytöksessään oli jotain liioitellun kiemailevaa ja armastelevaa. He tottelivat nurkumatta kaikkien käskyjä, he antoivat kohdella itseään, miten kukin mieli, sillä he tiesivät, että tämä lämmin huone oli vain ensi askel siihen kurjuuteen, jota he kaikin keinoin koettivat välttää. — Horner teki kerran selvän viittauksen siihen suuntaan, että miten noitten "nuoruuden jumalattarien" työ ulkopuolella ravintolahuonetta merkittiin kirjoihin, koska tuo osasto näytti tarvitsevan paljon tilaa, vastasi Carlotta lyhyesti ja äkämystyneenä:
— Ne merkitään, juomarahoina — ei muuna… Liike ei sillä paljo ansaitse.
Horner pudisti päätään pyytäen saada tarkastaa "kirjanpitoa", mutta silloin muuttui Carlotta hyvin epäkohteliaaksi luvaten valittaa "esivallalle" tästä asioihin sekaantumisesta. Carlotan pantua tästä toimeen komisariukselle kohtauksen, keksi tämä Carlotan eduksi mainion syötin Goldscheiderille.
Hän istui eräänä iltana Hornerin viereen, tilasi pullon "yksityistä" viiniä ja irroitti kielensä. Hän vaati kymmenvuotisen vuokrasopimuksen, tarjoten kaksitoista prosenttia pääomasta sekä, — "etsivä" silitti tyytyväisenä kiiltävän mustaa keisaripartaansa, — "maksutta oikeuden saada pitää kaikkein edullisimmilla edellytyksillä varustettua porttolaa."
— Herra tohtori, minä en sano liikaa, jos sanon, että siellä viruu raha kadulla.
Horner istui kuin kivipatsas tuijottaen lasiinsa. — Sucher täytti sen uudelleen jatkaen juonikkaasti keskustelua.
— Selvää on, että armollinen rouva innostuisi tuollaiseen liike-yritykseen, tietysti laajassa muodossa, sillä tällaisella nurkkapuodilla kuin, mikä tämä on, ei voita paljo. Siitä kai herra tohtori lie samaa mieltä kuin hän.
Horner mörisi jotain.
Toinen yhtyi siihen taitavasti lausuen: hyvä, hyvä. Ensi tilassa olisi huomioon otettava tyttöpaikan erinomainen asema ihan kaupungin liikekeskustassa. Lisäksi oli seutu erittäin rauhallinen ja hyvin järjestetty häiritsemättömäksi käynti-alueeksi, — olihan se kuuluisa, polvi polvelta huomiota herättänyt porttokorttelikunta… Suoraan sanoen, nykyään oli se hänen myytävänään, — tähän asti oli se ollut hyvissä käsissä, — ainoastaan pieni kiinnityslaina on talossa, joka jää ylössanomatta, — kaikki ehdot ovat siis loistavat.
— Mutta mitä sekään merkitsee, verrattuna paikan asemaan, maineeseen, sekä yrittelijän asiantuntemiseen. Rahaa on siellä tekemättä hyvä herra, ihan katuojassa.
— Rehellisesti on joka katukivi thalerin arvoinen.
— Noh, tuleeko siis sopimuksesta tosi, arvoisa herra? Se tapahtuu kai teidän nimessänne, vai miten?
— Te solvaatte minua, herra tohtori! Itsestään on selvää, että sopimus tehdään armollisen rouvan nimellä… Minä olen virkamies, — etsivä löi loukattuna rintaansa. — Minä voin antaa neuvoja, lausua mielipiteeni, herra tohtori. Ja minun kantani on tämä: me puhdistamme niin monta huonetta kuin vaan voimme. Siveetöntä elämää siellä pidetään kyllin — kadulla, tarkoitan, — siellä on joukottain tyttöjä, jotka eivät ole poliisin kirjoissa. Se on juuri hyvä. Minä lähetän niitten kimppuun pari nuorta konstaapelia, me teemme tilaa, karistamme, pudistamme, tyhjennämme, kanavoimme seudun kaikenlaisilla määräyksillä. Siten vaikeutamme heidän liikettään ja elämismahdollisuuksiaan. Se kohottaa hinnat… Me määräämme hinnat. — Ymmärrätte kai.
— Kyllä, jalo mies.
— He, he, poltetaan tyttöjä pois pesistä pienellä tulella… Se on minun asiani, herra tohtori. Mikä ei meitä etsiviä miellytä, sen ajamme huuthelkkariin. Sitten otamme liikkeen omiin käsiimme. Eikö tapa ole oiva?
— Goldscheider on haaveilija, — mutisi Horner kumartuen lasinsa yli.
— Vielä pullo, — huusi Sucher nyökäyttäen päätään Carlotalle. Sitten hän istui lähemmäksi Horneria. — Katsokaa, herra tohtori, minä voisin pitää itsekin tuon ihanuuden, mutta meidän päällikkömme eivät sentään sitä myönnä, että minä sitoudun liian paljon ulkopuolella virastoa. Ja jokaisella on virkamieskunniahimonsa. Tämä liikehän on pikkuporvarillinen. — Jo jälkeen kello kahdentoista yöllä täytyy sulkea. Mutta yleinen porttola tuolla paikalla, sellainen tyttöpaikka, jota minä kuvittelen, — hän takoi rintaansa, — sille kannattaa uhrata elämän työnsä. Minä lupaan että se tuottaa taitavalla hoidolla satakaksikymmentä prosenttia puhdasta… Huoneustossa on kaksitoista eli viisitoista yksityishuonetta. Jos ne sisustettaisiin hienosti ja niihin yhdistettäisiin pieni ravintola, jossa tarjottaisiin kahvia, leikkele- ja voileipäruokaa — viiniä hommattaisiin kellarissa — laitettaisiin komea vastaanottosali, jossa soitettaisiin sekä olisi salaisia pelihuoneita, joissa otettaisiin kaksikymmentä kolikkoa miestä kohden, niin laskekaa, herra tohtori, sikäläisellä kysynnällä, mitä se tuottaisi! — Eikö se olisi suuremmoista, mitäh!? —
Horner kohotti paksut, sairaalloisen kalpeat kasvonsa. — Häh!? — Missä on pukin sorkka, — kysyi hän halveksivalla äänellä.
Sucher hätkähti. — Hän vainusi ansaa. — Horner oli liian liukas ankeriainen.
— No, on siellä nyt tapahtunut sopimattomuuksia. Mutta hieno, kodikas salonki olisi jotain toista. Saisi lämmitellä lieden ääressä ja jutella tyttöjen kanssa mielin määrin, — sellaisten nuorten kanssa, — herra tohtori, jotka vielä johonkin kykenevät.
— Hyvä kesti-isäntä, epäilen, tokkopa tuo talo löytyy muualla kuin teidän arvoisissa pikku-aivoissanne? Sikamaisuudet siellä sikiävät, arvoisa herra.
— Herra tohtori, — Sucher teki rakkaan rintatakomisliikkeensä. — Minä en pane virkamieskunniaani pantiksi. —
— Se voisi vahingoittaa teitä, sanoi Horner myrkyllisesti.
— Siis selvä peli, — tässä on kysymys Punatalosta. —
Hän noudatti taiteellista vaitioloa, — katsoi Horneriin merkillisen tärkeänä. Hornerin kasvoissa näkyi virnistys. — Sucher otti esiin pinkan papereita levittäen ne pöydälle. Lyhyillä ja paksuilla sormillaan hän järjesti näitä ehdotuksia, laskelmia, asiapapereita esittäen ne yksitellen.
— Katsokaa, herra professori.
— Puhukaa suunne puhtaaksi, ärähti Horner.
— Minulla on asia ihan selvänä. Hakemus on tässä. Laskelmat ovat valmiit ja piirustukset, — tunnetteko arkkitehti Goldammerin, ettekö? — Tässä ovat lisärakennuksen piirustukset, — Katselkaa rohkeasti näitä. — Kun vaan mainitsen nimen — Punatalo, — eikö se ole lupaava keinotteluväline.
Horner pani rillit nenälleen ruveten tutkimaan papereita.
— Ei pitäisi viskata kaivoon, sanoi hän.
— E-ei! Tämä ehdotus on niin hyvä, ett'ei veljenne olisi parempaa voinut tehdä. Punatalo on nykyään yksi kaupungin merkillisyyksiä ja kun vanhaa paikataan uudella — niin sanoakseni tuoreella lihalla, niin luulisi kelpaavan.
Horner pisti paperit taskuunsa.
— Rouva Goldscheideria on vaikea valloittaa. Hänen liikkeensä on jo hyvässä kunnossa, valitettavasti liian hyvässä kunnossa. —
Päätään pudistaen hän kiintyi taas uuteen viinipulloon. Sucher nousi paikaltaan jättääkseen hienotunteisesti miehen yksin asiaa punnitsemaan. Mutta ennenkuin Horner ehti saada hattunsa päähän poistuakseen kapakasta, kuiskasi Sucher kiirehtien hänen korvaansa: — Mitä noihin 3 1/2 prosenttiin tulee, — olen virkamies enkä kauppias, — minä tyydyn puoleen.
Rouva Goldscheider kuunteli ystävänsä esitystä lyhytnäköisin vilkkuvin silmin.
— Älä suutu Horner, mutta se, minkä sinä nyt esität, ei sovi ollenkaan minulle — ei millään muodolla. — En antaudu enää moisiin seikkailuihin.
— Sinä olet rappiolla, ihan rappiolla, — sen olen jo monta kertaa sanonut. Se johtuu sinun kirotusta kirjatoukkamaisuudestasi, David-vainajasi ihanteellisuudesta… Horner kulki huoneessa kolisten edestakaisin. Hän nosti kulmakarvojaan uhkaavan näköisenä.
— Neiti Elisenä et olisi antanut tuollaista tilaisuutta mennä sivu suun. Silloin sinussa oli vielä edistyksen mahdollisuutta.
— Älä ymmärrä minua väärin Horner! Minä pelkään yksinkertaisesti, ett'en siihen pysty… Minä olen hyvin tavallinen liikenainen. Ja jos näen ansaitsevani jollain tavoin, en hyljeksi sitä. En minä suinkaan toimi katkismus kädessä! — Mutta tässä on ensi sijassa kysymys siitä, että pitää kokemuksilla saada korkoja, eikä minulla ole käytännöllistä kokemusta tuollaiseen… Tiedättehän miten olen elänyt jo kahdeksantoista vuotta, — mitkä ovat luonteeni omaisuudet…
— Rakas ystävä, siveys on vaan innostuttava este tuollaisella kilpajuoksuradalla. — Hypätään yli! —
— Olen siksi liian vanha Horner, — en opi enää temppuja. — Jos minulla vielä sittenkin sisimmässäni on vastenmielinen tunne tuollaisia yrityksiä vastaan, tapahtuu se myös lapseni Alma Lucien tähden. — Hän lausui nimen hiljaa ja suppeasti.
— Suo anteeksi. Tuolla Dresdenin koulussa olevalle pitkälettiselle neidille lienee yhdentekevää, teetkö vanhojen vaatteiden vaiko tuoreen ihmislihan kauppaa. Kuule — minä en ymmärrä paljon mammonasta ja sen koronkasvusta, mutta ne numerot, jotka tuo aatelismies minulle esitti, herättivät minussa kunnioitusta.
Goldscheider tutki papereita, kirjoitti muutamia numeroita muistiin pudistaen taas avuttomana päätään.
— Kyllä liike on hyvä, mutta mistä hankin itselleni siihen kokemusta! Miten opin itse sen ammattitaidon niksit? Mies, ajattele, että tuota täytyy tuntea kuin viidellä sormellaan.
— Sinulta puuttuu joustavuutta, mielikuvitusta ja sielun lentoa. Sinä olet perinpohjainen ja tarkka ihminen mutta ihan poroporvarillinen… Sinä et ymmärrä suurliikettä, olenhan sitä joka päivä sinulle hokenut. Nyt sen näen, ett'ei auta puhua. — Istu ja pala! Mieti tätä oivaa tuumaa! — Sinusta tulisi rakkauden nautinnon vallitsija. — Sinun valtasi on siinä, että osaat hankkia joka miehelle sille sopivan naisen ja siitä itse kantaa aineellista voittoa! Koeta toki ymmärtää tätä keksintöä! — Käytäntö, pikkuseikat selviävät itsestään. Rohkea yrittelijä keksii oudompaankin seikkaan oman menettelytapansa… Tämä on shakkipeliä, oivallatko!
Hän naksautti sormillaan.
— Kuule, — lähdeppäs tutkintomatkalle! Kas, ett'en heti sitä äkännyt! Ota selvä, miten muut toimivat! Urki naapureittesi liikesalaisuuksia, jos sinulla nyt ei muka ole ammattitaitoa!
Goldscheider viivytteli näyttäen epäilevän. Mutta tarkemmin nähtyään oli tuuma hänet sittenkin innostuttanut, jopa vallannut hänen mielensä. Siitä huolimatta hän epäsi puhuen siitä liikepääomasta, jota oli tässä välttämätöntä omistaa, jonka tähden oli pakko vaihtaa liian äkkiä entinen pääoma rahoiksi. Tämä vaikuttaisi myöntiin epäedullisesti. Sanalla sanoen uuden liikkeen alkuunpano kysyisi verrattain liian paljon puhdasta rahaa, siihen otettuna rakennus.
— Minä näen — sanoi Horner ivallisesti — että Taavetti Goldscheider'in leski tahtoo elämänsä ijän kaikkine liikemiesominaisuuksineen istua vanhojen housujen parissa. Jumalan nimeen siis, jää sinä vaan puhdistamaan ylhäisten aatelisten täihousuja ja korista niillä sitten alhaisempia. — Hän meni.
Mutta hän lähetti Sucherin Goldscheider'in kimppuun. Tämä herrasmies ei yrittänyt vakuuttaa periaatteilla vaan todellisilla numerolaskelmilla.
Hän saattoi varmasti mennä takuuseen sataprosenttisesta liikevoitosta. — Tämän hän lupasi ensi aluksi. — Hyvä rouva, voiton täytyi myöhemmin lisääntyä. Hän tiesi löytyvän tyttöpaikkoja, missä emännät korjasivat sataviisikymmentä — jopa kaksisataa prosenttia liikevoittoa. — Mutta mustalla valkoisella hän sen osoitti. Pikkuliikettä harjoittavan rouvan ahneus kasvoi. Hänen mielensä ihan kiehui. Nollia ja numeroita tanssi hänen silmiensä edessä paperilla.
— Mutta minä en sittenkään osaa liikettä hoitaa, — vaikeroi hän jälleen levottomana, — olen viettänyt tähän asti liian yksitoikkoista elämää.
Sucher karkoitti kokonaan moiset ajatukset. — Sehän on naurettavaa, että te ette itseenne voi luottaa, — väitti hän. — Eihän tällaiseen ammattiin tarvita erityistä koulutusta, ei jatko-opistoa, se lankee luonnosta. Maalaisakat tulevat kaupunkiin, kylänämmät, ja edistyvät mainiosti "mamkoina."
— Pitää vaan osata, armollinen rouva, pitää suitset kireällä kuin virma-hevosia ajaessaan. Saada ne hyvin aisoihin, lyödä piiskalla! Senjälkeen ne likkaheilakat tekevät kaikki itsestään, kuin hollihevoset. — Ja kun kerran minä olen teidän turvananne — minä, joka itse olen siveyspoliisipäällikkö! Jahka yleisö saa sen haistaa, saatte nähdä, miten asiat luistavat! Ja jos joku tyttö vaan vihjaisee vastaan, kutsukaa minut! — Kyllä se pysyy sitte visusti kuin lude päivällä seinänraossa!…
Kun rouva Goldscheider lopussa oli puoleksi taipuvainen, rupesi Sucher esittämään tutkimusmatkaa. — Herra tohtori Hornerilla oli siinäkin asiassa oikea kanta. Se oli loistavan nerokas tuuma. Herra tohtori oli yleensä luotettava ystävä sekä järkevä, rehellinen ihminen. — Mitä Budweis'iin, Olmütziin, Znaim'iin, Aussig'iin tulee, voisi hän itsekin antaa sinne paraat suosituksensa… Siellä ovat tällaiset liikkeet hyvässä kunnossa… Tarmokkaita yrittelijöitä on siellä… Mutta näitten kaupunkien läpi kuljettuaan, voisi pistäytyä yli rajan, Dresdeniin, Hampuriin. Saksalaiset liikeveikot ovat viekkaat. Jos vaan voisi saada vihiä heidän vehkeistään, olisi siitä suuri hyöty. Edullista olisi myös tehdä liikesopimuksia niitten kanssa — sekä antautua tekemisiin ulkomaalaisten tyttökauppa-asioitsijoitten kanssa, — jotka tähän asti eivät ole tohtineet antautua tekemisiin liian pikkuporvarillissäädyllisten kansalaistemme kanssa. Siis — Sucher ojensi kätensä. — Vaikk'ei rouva Goldscheider'in mielestä vielä viimeinen epäilys ollut hävinnyt, löi hän urhokkaasti "etsivän" kanssa kättä.
Horner oli haltioissaan. — No vihdoin ymmärrät minun periaatteeni, — huudahti hän prameilevana. — Etkö aavista, mikä edesvastuu…
Rouva Goldscheider peitti korvansa. — Älä hermostuta minua pötypuheillasi, Horner. Sinun yrityksesi ja niihin johtavat seikat ovat minulle hyvin hämäriä käsitteitä. Yksi asia on vaan selvä, että minulla on paljon tehtävää. Minun pitää vaihtaa kiinteimistöni rahaksi, hankkia laina, — sillä te kai uskotte, että minulla on sitä säkittäin. Ja minun, joka en ymmärrä mitään väreistä ja tyylistä, pitää nyt sisustaa neljätoista huonetta. Minun pitää hommata hienoja alusvaatteita sekä komeita pukuja joukolle nuoria naisia. Kaikki tuo on minulle aivan outoa. Olen siihen ihan harjaantumaton. — Kyllä minun sittenkin täytyy ensin lähteä tutkintomatkalle. Ja Dresdenissä saan suudella rakasta tyttöäni. — Kuule, Horner — hän vilkutti lyhytnäköisiä silmiään sanoen — jos puhun rehellisesti, olen minä suostunut tähän tyhmään yritykseen ainoastaan saadakseni viettää pari päivää lapseni seurassa. —
Horner vihasi Goldscheideria silloin, kun tämä tuli tunteelliseksi. Hän väänsi naamaansa kääntyen pois… Kun rouva Goldscheider oli järjestänyt raha-asiansa, läksi hän matkalleen. Sinä aikana Sucher pani toimeen tässä kirjassa jo kerrotun puhdistuksen Punatalokujalla. Se tapahtui rautaisella luudalla, kuten Sucher sanoi.
Goldscheider kävi Itävallan sotilasmajoituskaupunkien kuuluisissa tyttöpaikoissa upseereita varten, ylhäisten seurapiirien sekä keskisäädynkin porttoloissa koettaen saada mahdollisimman selvän käsityksen niitten liikevoitoista ja toimintatavoista. Tämä tarmokas ja antelias rouva, jolla lisäksi oli Sucher'in ja hänen suojelijoittensa kirjeelliset suositukset paikasta toiseen, otettiin kaikkialla kohteliaasti ja epäilyksittä vastaan, joka ei suinkaan tällaisilla toimialoilla tule monenkaan sivullisen osaksi. Lisäksi olivat porttolanomistajat kovasti ylpeät siitä, että pääkaupungista saapui henkilö, joka tahtoi katsella heidän laitoksiaan ollen innostunut heidän liiketapaansa, ehkä vielä otti oppia siitä. Siksi he ihan tuhlaamalla antoivat hänelle neuvoja ilmaisten periaatteitaan.
Rouva Goldscheider'illa oli tarkat silmät, ja selvä, luonnollinen järki. Hän terävästi älysi heti, mitä tänlaisissa yrityksissä oli tarpeellista ja ensiarvoista. Jo ennenkuin hän oli päässyt matkansa päähän, oli hän tullut siihen horjumattomaan vakaumukseen, että varmimmat tulot antoi sellainen liike, joka pääasiassa muistutti porvarillisperheellistä kotitaloutta. Kyllä sellainen porttola veti uteliaita vieraita luokseen, joka muistutti olutkapakoita, tanssipaikkoja tahi katuiloa. Mutta sen yleisön saattoi menettää yhtä helpolla, kuin sen voitti. Ja yleisön vaihdos aiheuttaisi alituista epävarmuutta, nousua ja laskua liikkeessä. Tämän hän näki parhain Hampurissa, missä saattoi verrata eri liiketapoja toisiinsa.
Esim. hän kävi kuuluisissa kansainvälisissä merimieskodeissa ja niitten vieressä olevissa tyttöpaikoissa. Täällä hän näki mitä mielettömintä ja turhinta hulluttelemista, joka tuotti tappiota paikkojen ja kotien omistajille.
Nämät myönsivätkin huoaten, että tällaiset rajattomat sikamaisuudet, joita yö toisensa sivu heidän omistamissaan huoneustoissa harjoitettiin, herättivät vaan viranomaisten halun tuhota ne, eivätkä tuottaneet sanottavaa voittoa. Mutta asiaa ei voitu enää parantaa. Heidän liikkeensä perustui juuri siihen maineeseen, joka oli syntynyt moisesta viileydestä, siksi täytyi liikkeen menestyksen tähden pysyä entisellään.
Usein tytöt houkuttelivat matruuseja huoneustoon, juottivat humalaan ja ärsyttivät sitte heidät tekemään kaikenlaisia hullujen töitä.
Mutta tässä samassa Hampurissa, siinä huvilakorttelikunnassa, missä Alsterlampi lainehti, — ihan lähellä noita näöltään yksinkertaisia, mutta kyllin kallisarvoisia kauppiaiden ja laivavarustajien yksityistaloja, oli rouva Georgette de Villiers'in huvila. Rouva Georgette oli vanha, ylhäisen näköinen, hieman puuteroitu, kovin miellyttävä rouva, — jonka taloon eräs Lübeckistä oleva tyttöasioitsija oli suositellut rouva Goldscheideria erittäin lämpimästi. Goldscheider, joka tähän asti oli tehnyt paljo havaintoja sekä muuttunut jotensakin paksunahkaiseksi, joutui ihan ymmälle nähdessään sen liiketavan ja kuullessaan ne keskustelut, jotka iltasin olivat tavalliset "Georgetten salongissa." Kolme kertaa viikossa oli vaan vastaanotto. Rouva de Villiers sanoi, äidillisesti hymyillen — että öinen seurustelu on liika jännittävä, siksi pikku ystävät halusivat mielellään nukkua joka toisena päivänä.
Ensimäisenä puolena tuntina, jonka Goldscheider vietti Georgetten vastaanottosalissa, täytyi hänen ehdottomasti kiusottavalla tunteella pysyä sillä kannalla, että hän todella oli oikeassa paikassa. Hänen täytyi ponnistaa kaikkia sielunvoimiaan voidakseen pysyä siinä vakaumuksessa, että tämä ympäristö todella oli olemassa, muuten hän olisi menettänyt malttinsa. — Nämät herttaiset, hyvin kasvatetut, valkoisiin tahi vaaleanpunasiin pukuihin puetut neidit, joiden kaula oli mitä säädyllisimmällä tavalla peitossa, ottivat vieraita vastaan pakinoiden ja nauraen, puhuen usein mitä onnettominta ranskan kieltä, — jota rouva Georgette väsymättä oikasi. Ja "ma tante" (rakas täti) Georgette kiinnitti yhden neidin nauhoja, järjesti toisen vähän pörrööntyneitä kiharoita, — eikä kukaan huomannut, että illan kuluessa muutamat parit vähäksi aikaa hävisivät, niin että vaan neljä neitiä seitsemän sijasta seurusteli vieraitten kanssa salissa. — Goldscheider huomasikin, että salista ei hävinnyt koskaan useampi kuin kolme paria. — Sill'aikaa, kun nuo kolme olivat kadoksissa, tarjottiin salissa teetä ja kaakkuja, — "meidän omat leipouksemme sattuivat palamaan uunissa", selitti joku tytöistä, jolloin "täti" uhkaavasti vaikka hymyillen nosti hänelle sormensa.
Mitään rahavaihtoja ei näkynyt, eikä laskuja. Kaikki tarjoilu oli näöltään vapaata, niin vierasvaraista kuin konsanaan rikkaan luokan keskinäisessä vierailussa on tapana. Aika ajoittain kuului kehoitus: "Parlez français, mes dames!" (Puhukaa ranskaa, hyvät naiset!)
Joku soitti pianolla hauskoja laulunsäveliä, tytöt lauloivat väliin kaksin, väliin useammin. Joskus ottivat vieraatkin osaa lauluihin. Kun eräänä iltana muuan tytöistä, eräs ihmeen kaunis berliinitär kieltäytyi laulamasta, sanoi rouva de Villiers hyvin ystävällisesti ja suuremmoisella liikkeellä:
— Mutta rakas lapsi, meidän ystävämme eivät meitä arvostele, he nauttivat vaan meistä. —
Senjälkeen tyttö lauloi jonkinlaisen romanssin, jolla oli hyvin yksinkertainen paimenlauluntapainen sävel ja joka alkoi sanoilla:
— Aina sanoi äiti, korista itseäsi — — —.
Kun tyttö oli lakannut laulamasta, taputti Georgette ensimäisenä innostuneesti käsiänsä kääntyen erään herran puoleen loistavin silmin.
— Eikö totta, konsuli Wychers, kadummeko sitä, että olemme antaneet tuon lapsukaisen kehittyä? Siitä kiittää meitä vielä kerran Pariisi — hein! (Vaiko mitä). — Herra kumarsi näille sanoille.
Ja juuri tässä talossa tapahtui sellaista, joka saattoi sivullisen katsojan ajatukset ihan sekaisin.
Rouva de Villiers kohosi seisoalle ja astui erään herran luo tarjoten hänelle mitä viattomimmalla kasvonilmeellä hohtokivinapin sanoilla:
— Herra von Palestra, meidän ajattelematon Susannamme on kai leikillä pyytänyt teiltä tämän ihanan esineen… Ennenkuin te sen todella unohdatte, voila! (ottakaa se).
Herra lensi tummanpunaseksi ottaessaan hohtokiven takaisin pistääkseen sen taskuunsa. Hän oli lahjoittanut sen Susannalle, eräälle sirolle elsassilaiselle tytölle, joka halusta oli sen kanssa kujeillut, mutta rouva de Villiers piti että tällainen lahjoittaminen julkisesti oli shocking (sopimatonta). Siksi hän antoi sen takaisin. Kun tyttö muutama päivä sen jälkeen salaa kantoi hohtokiveä rintaneulanaan, ei kukaan virkkanut sanaakaan.
Goldscheider mietti itsekseen sata kertaa, ansaitseeko tällaisella järjestelmällä mitään… Hän ei uskonut silmiään. Salissa oli aina paljon vieraita. Ne olivat hienosti puettuja, hyvinvoipia miehiä, joilla oli komeat sukunimet. Vieraat esiintyivät mitä kohteliaimmin ja siivoimmin. Georgette koristi itseään oikeilla hohtokivillä, ja oli puettu mallikelpoisesti. Hänellä oli oma aitionsa teatterissa, hän ajoi omissa vaunuissaan — ja hänen suurin intohimonsa — omien sanojensa mukaan — oli kilpa-ajohevosien pitäminen. Hyvästellessään Goldscheider'ia ja nähdessään järjestelmänsä tekemää vaikutusta tuossa muukalaisessa purki hän viisautensa tälle.
— Onko välttämätöntä, että lemmennautinnon belle usance'sta (ihanasta tarpeesta) tehdään likainen liike? Mistään hinnasta en möisi tyttöjäni raaoille ja siivottomille miehille. Minun sieluani painostaisi tietoisuus, että minä kevytmielisyydessäni olisin syössyt nuo syyttömät olennot turmioon, — sillä ne ovat syyttömät sentähden, — että he ovat syntyneet miesten nautinnoksi. Päinvastoin minä tahdon auttaa heitä eteenpäin. Katsokaa, hyvä rouva, minun periaatteeni on se, että koko elämä on suuri kauppaliike. Jos ei osaa myydä, niin sitten täytyy ostaa. Voyons! (Nähkääs!) Mitä mailman markkinoilla kaupataan, sen viisaat kauppiaat ottavat haltuunsa. Siten muodostuu sääty tahi ammatti. Rakkaudenkin laita on samoin. Älkäämme enää itseämme pettäkö. Rakkaus on sama ilmiö ihmisessä kuin nälkä. Ja se täytyy tyydyttää. Miten? Leipä-, kala- ja lihakauppiaat ovat arvossa pidettyjä henkilöitä! He tuntevat arvonsa siksi, että yhteiskunta heitä kaipaa. Mutta naisesta, joka suo miehelle onnea, joka antaa hänen elää ilon ja viihdytyksen korvaamattomat hetket, lahja, joka on ihmeellisin, paras ja kuolemattomin mailmassa, tästä naisesta tehdään nykyään kaikkein raadeltuin myöntikalu, mikä torilla kaupataan. Löytyykö mitään ihanampaa kuin nuoren naisen sulautuminen nuorukaiseen! Ja kuitenkin näitä naisia halveksitaan! Tämä halveksiminen, ihmiskunnan uusin spleen (pernatauti), on selittämätön.
— Uusinko, hyvä rouva, — epäröi Goldscheider päätään pudistaen.
— Totta tosiaan, se tauti on vaivannut meitä kaksi tuhatta vuotta, aina siitä asti, kun kristinusko on saanut alkunsa. Mutta mitä tuo ajanjakso merkitsee mailman historiassa? Se ei ole sen pidempi kuin suuren herran minutin kestävä oikkuileminen. Mutta minun piti sanoa teille, että me yrittelijät tai paremmin sanoen kapitalistit olemme pääsyylliset tällä liikealalla kuin muillakin. Me ryöstämme tytöiltä heidän ihmisyytensä ja siten teemme heistä tahdottomia ja haluttomia orjattaria. Mutta vapaus yksinomaan tuottaa onnea, rouvaseni.
Rouva Goldscheider väitti innokkaasti vastaan, myöntäen kyllä, että nuo periaatteet olivat kyllä harvinaiset — jopa ihailtavatkin, — mutta että sellaisia voi toteuttaa ainoastaan parhaimmassa tapauksessa niin rikkaassa, kansainvälisessä ja aatelisyliherruudesta vapaassa kaupungissa kuin mitä Hampuri oli, jossa liike lisäksi nautti hyväntahtoisen ja — anteeksi — kapitalistien vallan suojelusta. Pienemmissä kaupungeissa, myös muissa uudenaikaisissa suurkaupungeissa laati nälkä lakia.
Rouva Georgette keskeytti rouva Goldscheider'in puheen hymyillen niin selvän halveksuvasti, ettei sitä voinut käsittää väärin.
— Oh, madame, tranchons le mot! (Hyvä rouva, jättäkäämme sananhelinä pois). Minä tunnen tuon helinän. Excusez, madame, je suis une femme bien agée et je me suis vue quelque fois en face d'affaires différentes… (Suokaa anteeksi, rouva, minä olen vanha nainen ja minua on monessa liemessä kastettu). Teidän sananne ovat paljastaan yksilöllisen itsekkyyden verukkeita… älkää suinkaan pitäkö minua minään puoluekiihottajana, — pleine d'altruisme (täynnään uhrautuvaisuutta). Jai mis mon bien à couvert… (Minä olen kyllä pannut omaisuuttani talteen). Mutta minä en todella ole toiminut teidän tavallanne, hyvä rouva. Mitenkä puhuttiin sata vuotta sitten?… Työläiset ja kansa eivät kaipaa sivistystä, eivätkä aatteen vapautta, — olisi päinvastoin vaarallista suoda nuo oikeudet kansalle… He tarvitsevat vaan Jumalan, katkismuksen ja le roman obscène (sikamaista kertomusta). Mutta tänään, miten on sen seikan laita? Miten sadan vuoden kuluttua! — Mutta me tarraamme kiinni itsepäisesti ja lujasti vanhoihin periaatteisiin. Jos todella tarvitaan ilotyttöjä, — yhteiskuntaelämän välttämättömänä virkistyksenä, — niin he voisivat sangen hyvin elää puhtaissa oloissa, ja kunnioitusta herättävässä asemassa, eivätkä niinkuin nyt on asian laita — tuskin siedettävissä olosuhteissa. Ilotytön ei ole luonnosta pakko olla kevytmielinen, ahnas, valheellinen, laiska ja tuiki sairas… Niin pikku- kuin suurkaupungeissa, niin sellaisissa tapauksissa, jolloin maksetaan tuhannen markkaa yössä, kuin mäkipeura-oloissa saattaisi noudattaa oikeudenmukaisuuden, terveyshoidon ja ihmisrakkauden perussääntöjä.
Rouva de Villiers nousi seisoalle lopettaen tämän puheilun seuraavilla sanoilla:
— Minun tyttöjeni silmät lentäisivät selkoselälleen, jos jokin julma ihminen sanoisi, että heidän elämäntapansa on rikoksellinen… Te näitte heidät, hyvä rouva… Eivätkö he ole miellyttäviä, viisaita ja hurmaavia?… He uskovat, että heitä rakastetaan siksi, että he ovat lahjakkaita, he luulevat, että heitä halutaan siksi, että he ovat nuoria ja kauniita… Luonto on antanut ilotytölle kauniin muodon, elämän ilon ja voimakkaan naisellisuuden. — Minä, hyvä rouva, — minä opetan heidät tuntemaan ihmisarvonsa. — — —
Paluumatkalla Hampurista kertoi lübeckiläinen asioitsija rouva Goldscheider'ille ihmeellisiä asioita "Georgettesta", joksi rouva de Villiers lyhyesti kutsuttiin suljetussa seurassa. Hän ansaitsi asioitsijan sanojen mukaan runsaat tuhannet kolikkonsa vuodessa, sekä oli kyllin rikas voidakseen elää ilman liikehommaansa.
Mutta Georgette piti liikkeestään, eikä suonut sitä kellekään…
Holhottinsa puolesta hän tuhlasi satumaisia summia. — Sen johdosta hän ei myöskään tyytynyt huonompiin kuin rotunaisiin, eikä kellekkään ollut vaikeampaa toimittaa tavaraa kuin juuri rouva Georgettelle. Kaksikymmentä kertaa hän palautti lähetykset, ennenkuin jokin kelpasi. Hän tahtoi kasvattaa, — omien lausuntojensa mukaan, — huvittelevan maailman aatelisrotua. Kaupungissa tiedettiin, että Georgette ei laskenut taloonsa huonomaineisia miehiä, olkootpa he kuinka rikkaita ja mahtavia tahansa. Kerrottiin erästä hämmästyttävää juttua, jonka mukaan eräältä monta miljoonaa omistavalta ylhäisen miehen pojalta vaadittiin lääkäritodistus sen tuhatmarkkasen lisäksi, jonka sisäänpääsöpiletti maksoi Georgetten taloon. Ilman lääkäritodistusta ei Georgette antanut hänen joutua tekemisiin tyttöjensä kanssa.
Tämä Hampurijärjestelmä teki kovan vaikutuksen Horner'iin, jolle Goldscheider teki palattuaan selkoa matkastaan. Sellaista oli Hornerkin kuvitellut! Tosiaan, että nykyajan Europassa löytyi jotain niin järkevää! Onni oli, ett'ei Hornerilla ollut matkarahoja lähteäkseen heti Georgetten luo polvistuakseen hänen jalkojensa juureen. Kaikissa tapauksissa hän aina mainitsi hänen nimensä suurimmalla kunnioituksella. Hän sanoi:
— Tämä nainen on yksin ymmärtänyt sen, mitä pitää tehdä tällaisena nautinnon rappeutumisen ja roskajoukon tapaisen raaistumisen aikakautena; — naissielun hienoimman viisauden hän saattaa voitolle. Sillä ranskattarella on kreikkalainen luonne, sen minä sanon. — Horner takoi pöytää nyrkillään. — Ole sinä samallainen! Etsi jokin terve, nuori nainen, — jatkoi hän hieroen käsiään, — hae sellainen, joka kestää taistelua, toimivana ja kunnianhimoisena! — Kasvata portto, jolla on hallitsijan ominaisuudet, joka omaa ruumiin viehättäväisyyden, ja järjestävän poliitillisen järjen! Silloin hyvästi sinä mahtava miessuku! — Sinä, joka lakia laadit, joka itsekkäänä kumousta jarrutat, sinä luonnon herra, kavahda! Sinä Elise ja minä, me kaksi väännämme vitsat kuolevan ihmiskunnan rajatonta hallitushaluista suuruuden hulluutta vitsoaksemme! — Johda luokseni nuori nainen! Hänelle opetan menettelytapaa. Sitten teemme porttosiveydestä mailman katsantokannan! Vuottakaa, tyhmäkallot, sillä mitalla millä te mittaatte, pitää teillekin mitattaman. Niin toteutuu todella raamatun oppi! — Kiihtyneenä lensi Horner edestakaisin huoneessa. — Hyvä, hyvä, rakastettava rouva, teidän kätenne valmistavat pommin, — nuo kädet, joita tahtoisin jumaloiden suudella… Hän maiskautti paksuin huulinensa tyhjää ilmaa.
— Älä hulluttele, Horner, minun huoneessani, — vastasi Goldscheider kuivasti.
— Tahdotko estää minua toimimasta omalla tavallani sinun hyväksesi, — sanoi Horner terävästi.
— Tee, mitä tahdot! — Mutta muista, että Georgette seurueineen ei sovi meidän oloihimme… Meillä ei löydy herra de Palestroja, ei Bingensiä, eikä Johnstonesia, jotka sammuttavat porttoloissa rakkaudenjanonsa tuhannen markan edestä kerralla. Georgettella on, mitä sain kuulla Lübeckiläiseltä, oikea porttokoulu. Hänen luokseen mennään siis nauttimaan, niinkuin ensi luokan keittokouluun mennään syömään. Minun ei kannata yrittää niin komeasti. Muuten kokeile mielesi mukaan Punatalossa, lopetti hän puheensa välttääkseen riitaa Horner'in kanssa, sillä tämä oli hänelle vielä tarpeellinen.
Loppukesästä avattiin liike uudelleen Punatalossa. Tuo tulenvärinen remontteerattu talo näytti erittäin siistiltä etusivun kahdeksanrivisine ikkunoineen ja vinttikerroksineen, jonka yli liehui viiri turhaan koettaen saada välkettä itselleen auringottomana jälkikesän päivänä. Sinisen ja keltasen kirjavassa kiilloitetussa käytävä-ovessa oli messinkinen kello, jonka kilahdus kuului koko talossa. Tyttöjä saapui ovelle kolmissa ajurivaunuissa. Alimman käytävän lattiaa ja ensi rappusia peitti matto. Eteisessä oli efenjalustoja ja marmorinen lapsenkuva, joka kannatti lamppua. Kaikki oli niin valoisaa, siistiä ja komeaa kuin teatterissa. Ne neidit, jotka olivat asuneet vanhaan aikaan Punatalossa, katselivat toinen toisiaan merkitsevästi… Nyt näki, mitä oli tekeillä. Uusi porttivahtirouva, Polifka, tuli asunnostaan tervehtimään ystävällisesti neitejä. Rouva Polifka oli jäykkä pyöreä nainen.
— Totta vie, se vanha raato on poissa, — mutisi Fritzel tuupaten Katariinaa kylkeen.
Goldscheider'in luottohenkilö, neiti Olympia, oli vyötäisiltä kireälle nyörätty neitonen tumma ja teräväpiirteinen, otsa peitettynä käherrettyihin hiuskäkkäröihin. Hän otti vastaan neidit hyvin kohteliaana. Hän aukasi heille salin. Salissa oli tummanpunaset samettipäällyksiset huonekalut, valkoiset pitsi-uutimet, marmorijalustoja, joilla oli maljoja ja patsaita. Maljoissa oli tekokukkavihkoja ja riikinkukkohöyheniä, kaikki aivan uutta ja aistikkaasti järjestetty. Ikkunoitten välissä oli katosta lattiaan ulottuva peili kullatuissa puitteissa. Katariina taputti käsiään.
— Sussiunatkoon, tuossa näkee kuvansa ihan kiireestä kantapäähän asti, — huudahti hän. Tällä väliajalla, joka oli keväästä kulunut, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Hän oli oppinut kiertämään tukkansa ihmeellisiin kiemuroihin ja maalaamaan kasvojaan, sekä täyttämään kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä ja uurteita. Mutta poskimaali teki hänen kasvonsa jäykiksi, se riisti niitten piirteiltä kaiken yksilöllisen viehättäväisyyden, koska niissä nykyään näkyi alituinen itserakas ja kevytmielinen hymy.
Punatalon entiset asukkaat eivät tahtoneet voida lopettaa ihmettelemistään ja kurkistamistaan.
Toiset neidit olivat jo tällaiseen tottuneet tahi teeskentelivät välinpitämättömyyttä kohottaen olkapäitään. He olivat jo kylläkseen asuneet tällaisissa laitoksissa. Olympia antoi ymmärtää, että tämä sisustus oli kyllä sievä, mutta se, joka oli elänyt Pariisissa niinkuin hän, ei pitänyt sitä minään ihmeenä. Goldscheider kutsui tytöt konttorihuoneeseensa antaen joka tytölle täyteen kirjoitetun paperi-arkin allekirjoitettavaksi. Kaikki kirjoittivat siihen nimensä empimättä. Suurin osa ei edes tiennyt, mitä paperi sisälsi. Muutamat väittivät sen olleen kontrahdin, "jotta he eivät pääsisi täältä livistämään." — Mutta sitä he eivät halunneetkaan tehdä. Ainoastaan muuan solakka, vaaleanverinen itävaltalainen tyttö, joka oli ollut Sweitsissä ravintolasiivojattarena ja joka esiintyi kuin ruhtinatar, selitti, että paperilla oli "meetterin pitkiä numeroita", oliko se lasku tahi jokin sentapainen, sitä hän ei voinut varmasti sanoa, mutta kyllin sitova se kaikissa tapauksissa lie ollut. Vaan mitä se teki! Siitä pahasta oli heillä käytettävinä hienot alusvaatteet ja komeat puvut. Ja kun kerran juttu alkoi, niin herui heillekin rahaa. Sillä he lohduttivat toisiaan.
Kaikesta huolimatta vaikutti niihinkin tyttöihin, jotka olivat jo ennen eläneet porttoloissa, se puhetapa, jota rouva heti käytti. Noita tylsistyneitä mieliä virkistyttikin kovin rouva Goldscheiderin sanat:
— Olkaa reippaita, niin kukaan teistä ei joudu rappiolle. Älkää tuhlatko tavaroitanne, älkääkä juopotelko kotonanne. Minun luonani on teillä mahdollisuus kohota. Jokainen teistä voi vielä saada elää ylhäisessä ja kunnioitusta nauttivassa asemassa, jos hän on järkevä. —
Tällä tavoin hän saattoi menestyksellä taistella sitä usein esiinpistävää kaiken tahdon ja pyrkimyksen täydellistä hyödyttömyyttä uskovaa tunnetta vastaan, joka suurimmaksi osaksi aiheuttaa langenneitten naisten siveellisen heikkouden ja rappeutumisen. Mutta tällaiset sanat helähtivät rohkaisevina mielikuvina tyttöjen korvissa:
— Te olette kaikki nuoria ja vahvoja, teidän täytyy onnistua nousta!
— Hän on kanalja, mutta hän ymmärtää hyvin asiansa. Hän ei huuda aina rahat pois, taikka… eikä hän maklakoi eikä hännittele vieraita, se on totta. — Hän on aina yhtä tyyni, se kanalja.
Tytöt sanoivat myös, että huonommin saattoi elää kuin Goldscheiderilla. Kuitenkin olivat puvut tyttöjen mielestä liian kehnot. Eivät ne olleet vanhanaikaisia, eivätkä vanhoja. Kaikki olivat uudesta silkistä, mutta malli oli niin yksinkertainen kuin "sisäpiioilla", kuin Bibi sanoi. Bibi oli ollut Aussigissa ja Teplitz'issä; esimerkiksi "Exeelsiorissa" oli tytöillä yllään vain pitsipaita ja sen päällä silkkinen avonainen "Koltti" eikä mitään "muuta." Sellaista ei saanut täällä käyttää, ei edes keski-yönä. Yksi ja toinen oli yrittänyt tulla puolialastomana vastaanottosaliin, mutta Goldscheider karkoitti ne heti sieltä. Sellaisissa seikoissa ei hän suvainnut pienintäkään leikintekoa.
Yleensä rouva piti säännöllistä ja aivan tasapuolisen ankaraa kuria. Samaan aikaan, nimittäin yhdeltätoista aamupäivällä, tarjottiin jokaiselle hyvä kannullinen kahvia ja palanen kaakkua. — Tämä maistui "hyvältä kuin äidin kotileivottu" leipä. Läpeensä Goldscheider hankki tytöille hyvää ruokaa pitäen siitä, että hänen talossaan syötiin säännöllisesti. Makeisia ja jälkiruokia vaan ei saanut hommata itselleen niinkuin muissa porttoloissa. — Ne täyttävät vaan vatsan eivätkä anna ravintoa, — sanoi Goldscheider. — Se on totta, — myönsivät tytöt syöden hyvällä ruokahalulla niitä lihapullia, joita talosta tarjottiin.
Goldscheider käytti koko kauppiastarkkuutensa ja täsmällisyytensä tämänlaisen yrityksen sekamelskeessä. Hän piti etupäässä huolta siitä, että tytöt "tekivät tehtävänsä" hyvällä tuulella. Kaikenlaiset juorut ja juonittelut, joita syntyi heidän keskuudessaan ja jotka aina saatettiin rouvan korviin tänlaisten laitosten tapojen mukaan, menivät aivan hukkaan, sillä rouva noudatti mitä järkähtämättömintä oikeudenmukaisuutta niiden suhteen. Hänellä oli yhtä vähän suosikkeja kuin keppejä. Se, joka oli itsepäinen ja jukurimainen, eikä osannut soveltua talon tapoihin, lähetettiin aivan yksinkertaisesti pois. Goldscheider teki säännöllisesti kauppaa maaseutulaitosten kanssa. — Hän piti vilkkaista ja järkiperäisistä liikeoloista. Hän elähytti tyttöjä ystävällisillä puhutteluilla ja kehoituksilla sekä piti vieraita iloisella päällä miellyttävällä ja hienotunteisella kohtelulla.
— Täällä pitää huvitella, ymmärrättekö! Muuta saadaan missä talossa hyvänsä. — Mutta meistä — täytyy herrojen sanoa: ne tytöt ovat harvinaisen herttaiset. —
Goldscheider'in rohkaisemina, tasaisen, hyväntahtoisen kohtelun tyynnyttäminä, sillä heitä ei kohdeltu kovuudella eikä oikullisesti, niin tytöt helposti jaksoivat olla iloisia, jota heidän nuoruutensa ja kepeämielisyytensäkin lisäksi edisti. Goldscheider ei pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan tyttöjä erikseen ja opastamaan heitä heidän oman yksilöllisyytensä mukaan.
— Kuuleppas, — sanoi hän Helena Nippich'ille, eräälle komealle mutta ylhäisentapaiselle juutalaistytölle, joka aina veti mitä itkunsekaisinta valitusvirttä puhuessaan ja kesken naurua puhkesi voivotuksiin ja vinkumisiin, — sinun ikuinen romaanikertomisesi on tyhmää, sillä kukaan ei sitä usko. Päinvastoin sille nauretaan. Puhu totta, jos joku kysyy kohtaloasi, ja jos et tahdo puhua elämäsi seikkailuista, niin naura niille. Mutta älä aina ruikuta, että olet onneton.
— Tahtooko kukaan teistä tanssia, — kysyi rouva kerran.
— Minä tahdon, minä myös, — kuului kaikilta puolilta. Mutta Irma, eräs rivakka unkaritar, ei puhunut mitään, vaan nosti hameensa ja tanssi oikein vinhan czardaksen, niin että lattia tärisi ja porsliinimaljat alustoillaan kalisivat. Rouva Goldscheider antoi Irman oppia musiikkitirehtööri James Stoll'in kanssa muutamia tansseja, joita hän esitti iltaisin vieraitten suureksi nautinnoksi. Hän miellytti heitä kovin ja esiintyi useat illat suurenmoisella menestyksellä.
Toiset yrittivät myös samaa, mutta kun he olivat kömpelöitä, eivät ne ketään huvittaneet.
Bibi, josta muutenkin pidettiin paljon, osasi kuitenkin tehdä pienen taikatempun, jonka ranskalainen ylikyyppari oli näyttänyt hänelle "Excelsiorissa" niin monta kertaa, että hän lopulta äkkäsi sen itsekin. Hän asetti kahdeksan ohutta eri suuruista ja erilailla täytettyä viinilasia riviin pöydälle, ja soitti niillä kauniimpia säveliä pitäen suussaan norsunluusta tehtyä pilliä. Hänen loistonumeronsa oli marseljääsi. Sitä soittaessaan loistivat hänen silmänsä sotaisina ja oikea jalkansa polki uljaasti tahtia, — ja pilli heilui aivankuin hän oli nähnyt herra Charles'in tekevän.
Senjälkeen yritti jokainen keksiä jotain pikkuhauskaa. — Aivan uusi ja rehellinen kainous heissä kehittyi heidän kilpaillessaan näissä taide-yrityksissä, heissä heräsi nuorekas, hyvää synnyttävä innostus, joka sai silmät säihkymään, — mielet melkein riemastumaan, ja puheet vilkastumaan. Sitä mitä he esittivät, ei voitu kutsua etevyyden osoitukseksi, mutta ponnistaessaan he unohtivat sen tarkoituksen, jonka tähden he yrittivät. Sitä tarkoitti keinotteleva Goldscheiderkin ja hymyili aikeensa onnistumiselle.
Eräänä iltana Katariina seisoen pianonsoittajan vieressä, tokasi hänelle jotain alkaen pää taaksepäin painuneena ja haaveksivan näköisenä laulaa surunvoittoisia böhmiläisiä rakkaudenlauluja, jotka tekivät tyttöihin syvän vaikutuksen. Ensiksi herrat joutuivat hämminkiin, sitten he rääkkyivät ihastuksesta. Tästä äkkinäisestä huomion herättämisestä, jota osoitti yleinen vaikeneminen Katariinan ympärillä, tuli tämä rohkeaksi, ruveten laulamaan kirkuvasti ja kiristyneellä äänellä, sen sijaan, että hän ensin oli laulanut hempeämmin väritetyllä ja täyteliäämmällä joskin heikommalla äänellä. Nuo tunnelmalliset, kaihkovat säveleet pusersi hän kitalakeen kiertäen katseensa kattoon. Myöhemmin hän oli ylpeä tästä luullotellusta loistavasta onnistumisestaan uskoen Olympialie, että hänen laulunsa oli jotain ylevämpää kuin Bibin tyhmä lasien helisteleminen.
Katariina oli jo jättänyt kolmannenkymmenennen ikävuotensa aikoja sitten jälkeensä. Hänen olentonsa entinen tenhoova yksilöllisyys oli vähitellen haihtunut tässä konemaisessa ympäristössä. Hän oli muuttunut nälkäiseksi elämän eduista kamppailevaksi hutsuksi, joka halvoilla virkistysvälineillä koettaa huumata itseään ilettävinä kurjuuden aikoina. Jankan poislähdön kautta oli viimeinen hellä side, joka yhdisti hänen sielunsa nuoruutensa muistoihin, täydelleen katkennut. — Hän oli nyt irti kaikesta. — Hänellä ei ollut enää minkäänlaista menneisyyttä. — Hänen unelmansa hälvenivät kuin tuhka tuuleen. — Hänen kostonhalunsa oli kuollut. — Hän eli vaan jymyävää yötä ja niitä juomarahoja varten, jotka hänen täytyi sillä ansaita. — Hän tahtoi näytellä kauniimman ja ihailluimman naisen osaa ja käytti mitä alhaisimpia temppuja ja keinoja onnistuakseen. Vastoin entisiä tapojaan hän lyöttäytyi rakastavaisena jopa uskollisena Olympian seuraan. — Tämä havaitsi kohta Katariinan liikeheikkoudet, kertoi hänelle huvikseen erästä hyvin eriskummallista tarinaa, jotka hän kertoi kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella, höystäen puheensa ai ja voi huudahduksilla. Tämän tarinan huomasi tarkka henkilö olevan tavallinen porttosatu. Siinä oli äitipuoli, vanha kreivi viettelijänä, ja ihmeen kaunis ja jalo ylioppilas, josta Katariina oli erittäin ylpeä ja josta hän ensi sijassa aina puhui ylistäen, uskoen hänen olemassa oloonsa niin varmasti, että rupesi pirstaamaan, jos joku uskalsi epäillä tuon ylioppilaan ehdotonta jalomielisyyttä. Se Katariina, joka ei koskaan saanut rauhaa, jota pienet ilot eivät huvittaneet, joka kaipasi remuavia ja tulisia sieluntäristyksiä voidakseen hukuttaa yhä enentyvää epätoivoaan huumeen pyörteeseen, tämä sama Katariina oli nyt mieltynyt naisväen seurusteluun, yhteiseen istumiseen uunin ääressä, lörpöttelyyn ja panetteluun. Hän muuttui luottavaisuutta janoovaksi ja valtaa haluavaksi, hän piti salaisuuksista ja kertoi mielellään itsekkin juorujuttuja, ja kaikessa, mitä hän toimi, huomasi, että hänen luonteensa oli tullut kylmemmäksi. — Hänen kaunis, hienojänteinen ruumiinsa hurmasi vielä miehet. — Ja hänellä oli täällä, — niinkuin ennen kadulla, — alituisia, melkein uskollisia ostajia.
Olympian kehoituksesta värjäsi hän villin punasenruskean tukkansa pellavanväriseksi kutsuen itseään Carmeniksi.
Hän kantoi kaulassaan pelirahaa ja rotanhammasta levittäen merkillisiä juttuja salaperäisen ylhäisestä alkuperästään ja miten hänet olivat mustalaiset lapsena ryöstäneet hänen vanhempiensa luota. — Hän katsoi hyvin mielellään kortteihin Olympian kanssa, valoi hänen seurassaan tinaa veteen kaikkina päivätunteina ja luki hänen kerallaan tusinaromaaneja, joita he molemmat leikkasivat hyvin tarkkaan lehdistä ja säilyttivät yhteen ommeltuina.
Yhä uudistuvaa hengenahdistustaan ja sydäntautiaan hän koetti auttaa rohdoilla, vaan kun ne eivät auttaneet, rupesi hän juomaan, tietysti salavihkaa, siten että hän käski Miladan kuljettaa arveluttavan määrän viiniä huoneeseensa.
Viini karkoitti väsymyksen hänen jäsenistään, "verenseisahduksen", joksi hän kutsui tuota selvää jäykistymistä, joka vaivasi hänen jalkojaan ja vatsanpohjaansa.
Milada eli kaiket päivät porttivahtirouvan luona nukkuen yöt pienessä ullakkokamarissa, jonka ikkunaluukku oli katon rajalla ja jossa hän tapasi vanhat tuttavansa, nuo mustan ja valkoisen kirjavat rotat. Häntä käytettiin talossa kaikenlaisissa hommissa ja asioita toimittamassa. Hän saattoi rouvaa kaikenlaisille liikeasioille, kun oli jotain kuljetettava pois kotoa tahi kannettava kotiin. Hänen täytyi asettaa tukkansa päälaelle, pitää muodottoman pitkiä hameita, sekä kääriytyä suureen kudottuun huiviin, joka ihan teki kömpelöksi hänen hennon lapsiruumiinsa.
Kun Katariina astui ensi kerran tähän uuteen Punataloon, seisoi Milada silmät suurina ja jännitettyinä portilla odottaen, että hänen äitinsä puhuttelisi häntä. Kuukausia oli hänen täytynyt elää erillään äidistään, viettäen aikansa vieraitten äreitten ihmisten keskuudessa, jotka olivat kohdelleet häntä kuin kulkurikoiraa. — Lapsi oli arkana sulkeutunut yksinäisyyteensä muistellen äitiään hellimmän rakkauden pyhimyskehällä ympäröitynä. Kaikki äidin ystävälliset katseet ja hymyt yhtyivät hänen pienessä ikävystyneessä sydämessään lämpöiseksi elämäksi. Nyt hän kyyristyi muuria vastaan ja levoton kaipaus näkyi tummissa, liikkuvissa kasvoissa… Äidillä oli yllään silkkinen puku, komea sulkahattu ja hansikkaat. Hän piti erään toisen neidin käsivarresta kiinni katsellen nauraen ympärilleen… Tuskin hän olisi huomannut Miladan… Mutta Fritzerl pidätti Katariinaa, joka juoksi rappusia ylös, sanoen:
— Kattos, tuossa on likkasi…
Katariina kääntyi hitaasti ja nosti kulmakarvojaan korkealle sanoen kotvasen kuluttua:
— Siunatkoon, se on senkin pitkä roikale. — Sitten hän kokosi kahisevat hameensa käteensä ja riensi Olympian perään… Enempää hän ei virkkanut Miladalle.
Lapsi painoi päänsä syvälle rinnalleen. Kun tuolla ylhäällä kuului naurua ja puhetta, riensi hän pimeälle pihalle.
Sillä rahalla jonka hyvä rouva Celestine oli hänelle jäähyväiseksi lahjoittanut oli hän ostanut omenan ja lymyttänyt sen äitinsä patjan alle… Hän oli pitänyt huolta, että Katariina oli saanut kauniimman huoneen, vaikka portinvahdin rouva väitti, että kaikki huoneet olisivat hänelle yhtä hyviä.
— Te erehdytte, rouva Polifka, — niissä on kyllä ero, — vastasi Milada pikkuvanhana ja varmana… Portinvahdin rouva, joka piti tuosta näppärästä tytöstä, antoi hänen laahata koreimmat pulsterit ja maljat äitinsä huoneeseen.
Kun ensi tapaaminen oli ohi, sai lapsi tuntea ensimäiset ja järkyttävimmät pettymyksensä. Äiti ei ollut suuremman arvoinen kuin muutkaan ilotytöt. Äiti liehakoi niitä, nauroi niiden puheille ja lörpötteli Fritzerlin ja Olinkan kanssa. — Hänellä oli peräti tapana hiipiä sellaisten tyttöjen sänkyyn, joita hän ei ennen olisi viitsinyt tervehtiäkään. — Aina, kun Milada tuli Katariinan huoneeseen, istui pari heitä papattamassa ja Katariina kuunteli heitä molemmat kädet heleänkeltaisessa korkealle kammatussa tukassaan. Hameitten alla oli jokaisella viinilasi, mutta Katariina joi pullon suusta piiloittaen sen tarkasti pulstereihin. Hän pelkäsi siis rouvaa. Toista oli ollut ennen Lorinser'in aikana.
Lapsi näki tuon ja suri sitä. — Hänen syvästi juurtunut suuri ylpeytensä äidistä hupeni vähitellen. Hän ei voinut tarkkaan määritellä, miksi niin tapahtui, sillä pidettiinhän äitiä vielä kauniina, ja miehet seurustelivat hänen kanssaan mielellään. Mutta se musta Katariina, joka piti päätään korkealla Punatalossa, nauraen ylenpalttisesti, se ei ollut enää olemassa. Lapsi käsitti vaistomaisesti, että Katariina oli astunut alas vapauden korkeudesta ja että kaikki eroavaisuudet hänen ja muitten tyttöjen välillä olivat jostain syystä poistetut. Katariina ei enää kulkenut rallatellen eikä olkapäitään kohauttaen toisten ohi. Kun he tulivat röyhkeiksi, rähisivät ja riitelivät, sanoi Katariina väsyneen herkästi:
— Jumala siunatkoon, ihmiset, antakaa olla, minusta on yhdentekevää. —
Tahi sitten hän otti Gisiltä, jonka kanssa hän kilpaili jopa joskus tappelikin, viinilasin pois ja sanoi:
— Raato, koskas rikeeraat kanssani, älä juo minun viiniäni! —
Jos hän riitaantui kovin, käytti hän talon tavan mukaan hävyttömiä haukkumasanoja ja halpamielisiä viittauksia, joita sateli hänelle yhtä runsaasti takaisin.
Viikkoja ja kuukausia elettiin Punatalossa yksitoikkoisuudessa. Liike menestyi ja laajentui. Tytöt olivat tyytyväiset. Katariina kulki vieraana ja huolettomana tyttönsä ohi tämän korjatessa huoneita tahi pestessä käytäviä, kuin hänellä ei olisi ollut koskaan mitään yhteistä tuon olennon kanssa. Tämä johtui itsetiedottomasta tyhjyyden tunteesta, jota ei viha eikä katkeruus synnyttänyt, vaan se seikka, että Katariinan sielu oli lamautunut, eikä tahtonut enää — voinut mitenkään saada sitä toimimaan, vaikka Katariinan korska luonto koetti itsepettävänä luulotella tulevaisuuden onnea.
Katariinaa ei liikuttanut hivettäkään se, että Milada hiipi hänen huoneeseen joka kerta kun näki, ett'ei siellä ollut vieraita. Milada meni silloin vaieten istumaan johonkin nurkkaan tahi järjesti huonetta ja väliin hän odotti kärsivällisenä, kunnes se nainen, joka istui peilin edessä tahi loikoi vuoteellaan, suvaitsi puhutella häntä. — Se puhuttelu oli kovin töykeää, ärjyvää ja lyhyttä. Usein hän sanoi:
— Minä en tarvitse sinua!
Lapsi poimi puolimätiä omenia lattialta piiloittaen ne esiliinaansa. Joskus hän pyysi niitä puodista tarjotakseen äidilleen. Katariina ei sietänyt sitä. Kun hän myöhemmin sai ahdistus- ja sydäntykytyskohtauksia kierrellen vuoteellaan ja yrittäen hengittää sinisin huulin, ajoi hän pelästyneen Miladan pois huoneestaan syytäen suustaan haukkumasanoja ja heristellen nyrkkiään. Hän tahtoi olla yksin. Hän ei tarvinnut passaajaa, joka panetteli häntä rouvalle. Hän ei ollut sairas, kyllä tämä pian meni ohi ja hän saattoi nousta tuonne ylös.
Hän salpasi ovensa laskematta ketään luoksensa, kun tauti taas häntä kiusasi. — Miladan täytyi pistää viinipullo oven raosta kuin ennen vanhaan — ja heti paeta. — Muuten äiti haukkui. — Yksin, ajatteli Katariina, uskalsi mielin määrin voivottaa ja ähkyä, kukaan ei kytännyt uteliaana ja vahingoniloisena kitaan.
Katariina ei nähnyt kahden harmaan lapsensilmän kaihoa saada auttaa, saada lohduttaa…
Se on oikea korppisikiö — sanoi hän Miladasta Olympialle — se myy minut ja pari muutakin kreuzeristä, sen minä sanon…
Hyvin vaikeasti ja hitaasti saattoi Miladan mielikuvitus vapautua muistojen mailmasta. Vanha Punatalo, Janka ja entinen Katariina, joka osasi miellyttävästi hymyillä ja hyväillä, jolla oli kummallisia toiveita ja haaveellisia oikkuja, jonka kuohuva viha oli jotain suurta, se kutistui nyt pieneksi. Se Katariina liikkui nyt laiskana ja turvonneena, kutsuen itseään Carmeniksi, ajelehtien huoneesta huoneeseen, haiskahtaen aina viinille, madellen nöyränä rouvan edessä ja puolustaen kissamaisella itsepäisyydellä lämpöistä loukkoansa tässä talossa.
Puolikasvaneessa tytössä, joka hyljättynä asui "rottakamarissa", höllentyi vähitellen yhteen kuulumisen side tuohon naiseen ja se jäinen viima, joka tunkeutui Katariinan sisimmästä, syöksi Miladan tuohon niin lapselle outoon ainoastaan todellisuuden räikeyden valaisemaan yksinäisyyteen.
Ja kuitenkin. Rakkauden siemenet ovat vahvat ja kestävät. Äiti — jäi lapselle kuitenkin lämpimäksi, ystävälliseksi sanaksi, jonka kaikuun liittyi pienen laihan naisen kuva, joka punasin kopertunein käsin peitti hänet unessa ja silitti hänen päätään.
Koko elämänsä ajan nukahtaessaan ja tuntiessaan patjojen lämpöisyyden virkistävän väsyneitä raajojaan, tunsi Milada mielikuvituksessaan kuvaamattoman ihanana tällaista äidinkäsien hyväilyä. Tämä tunne ei koskaan päässyt hänen mieleensä levottomina päivän tunteina.
Eräänä yönä sai Katariina salissa kohtauksen. Hän tunsi kuin hengityksensä olisi tahtonut seisahtua rinnassa hirveän sydämentykytyksen ohella. Vatsaa ja jalkoja painosti lyijynraskas jäykistyminen. Etsien ovea lasituijottavin silmin vaipui hän tuolinsa viereen. Heti iskettiin häneen tarmokkaasti ja hän vietiin huoneeseensa, — johon seuraavana aamupäivänä ilmestyi rouva Goldscheider tarkastaakseen häntä. Rouva julisti olevan paljon edullisempaa, että Katariina ottaisi vähemmän raskaan paikan jonkun pikkukaupungin tarjoilijaneitinä tai kassanhoitajana. Kyllä hän toimittaisi hänelle sellaisen paikan. Katariina katseli Goldscheideria ja hänen kalpeat huulensa vapisivat pelosta. — Oliko hän laimiinlyönyt jotain? — Eikö hän kelpaa, kuin jokin muu? Miksi rouva Goldscheider saattaa hänet sellaiseen häpeään?…
— Miksi hän niin tarrasi kiinni tähän paikkaan, — kysyi rouva, — hänhän on ollut täällä jo kyllin kauan. — Vai oliko hänen tytön takia vaikea erota täältä? —
— Ei ollenkaan tytön tähden, — mutta hän oli niin kauan tottunut tämän paikkakunnan elämään, tunsi kaikki. Ja totta tosiaan! — Ei häntä mikään vaivaa. — Hänhän on ollut terve koko elämänsä ijän. — Katariina pani kätensä puuskaan rallattaen.
— Ehkä, sanoi Goldscheider välinpitämättömästi, — ikuiseksi ei hän kuitenkaan voi tänne jäädä. Liikkeemme kaipaa vaihtelua. Se on pääasia. Sen sinä kai tiedät. —
— Mutta miksi juuri minun täytyy muuttaa, — mutisi Katariina tuntien tappionsa syvyyden.
— Minusta on yhdentekevää, — vieraat kaipaavat vaihtelua täällä kuin muualla. Toisessa paikassa miellytät taas. — Uudessa paikassa ansaitsee teikäläinen parhain rahaa. — Nämät sanat sanottuaan poistui Goldscheider huoneesta.
Muutamia päiviä sen jälkeen tuli tohtori Lamberg taloon tutkiakseen tarkasti Katariinaa. Katariina seisoi huoneessaan sojottaen sääriään suu naurussa. Tohtori oli myös hyvällä päällä, löi häntä selkään sanoen Katariinan elävän jälkeen hänen ja kahden kissan… Katariina suuteli tohtorin molempia käsiä luullen uhkaavan vaaran olevan ohi… Siitä huolimatta selitti tohtori Goldscheiderille, että Katariinalla oli jotenkin ankara, vanha munuaistauti siihen kuuluvine sydänvikoineen, neuvoen puolestaan rouvaa hommaamaan tuo paha — pian talosta. — Sehän syö ja juo, jota Jumala ja minä lääkärinä estäisin, ja siten teillä on aina odotettavissa ryöppyä… Pois vahingoittamasta…
Goldscheiderilla oli parempi otus ajossa. Hänelle tämä neuvo oli kovin tervetullut, sillä luonnollisesti Katariinan viehätysvoima oli aikojen kuluessa vähentynyt…
Talon tavan mukaan ilmoitti hän poismynsträtyille neideille, että heidän oli pantava matkalaukkunsa kuntoon ja illalla lähdettävä matkalle… Fritzerl lähetettiin Pilseniin, kaksi muuta neitiä joutui Troppauhun. Katariinan oli mentävä Braunauhin.
Hänelle julisti Goldscheider suurella huolenpidolla hankkineen sopivan paikan. Siellä on ameriikkalainen kapakka ainoastaan sivilihenkilöitä varten, joilta saa kyllin juomarahoja…
Siihen nyökäytti matkakaappuun ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, joka istui konttorissa odottamassa Katariinaa. Katse maahan luotuna kuunteli Katariina. Hänen kasvonsa olivat turvoksissa ja punasen poskimaalin alta näkyi keltainen turmeltunut kasvojen pinta. Ennen niin solakanpyöreä oli muuttunut valkoisen rasvaiseksi.
Goldscheider sovitti kultasankaisia rillejään.
— Tyttösi minä pidän täällä. Vapautan sinut siitä surusta… Sinun pitää saada lepoa, sanoi lääkäri… etkä saisi juopotella, muista se!…
Katariina viittasi väsyneesti kädellään… Portinvahdinrouva haalasi mustiksi maalattuja matkakirstuja huoneisiin. Olympia kulki lörpötellen ja voitokkaana ympäri taloa istuutuen lopuksi Katariinan luo. Kun Katariina viskasi alusvaatteita ja pukuja sekaisin matkakirstuun, sanoi Olympia:
— Seis, hajuvedet ja hiuskoristeet me pidämme. Katariinan suupielissä oli kouristunut, masentunut, toivoton piirre. — Hän ei salannut enää kurjuuttaan. Hän ähkyi istuen usein.
— Braunau, Braunau! Missä Herran nimessä se paikka lie, oikea kalakylä! —
— Minä olisin iloinen, jos saisin sellaisen paikan. Mutta minua ei se laske ikinä irti, — sanoi Olympia huonosti salatulla tyytyväisyydellä heittäen toisen säärensä toisen yli.
Punasena ja unen pöppörössä pisti Gisi hämmästyneen naamansa ovesta sisään. — Jessus, onko se totta, että sinä lähdet lykkäämään? — Sus sentään! — Hän astui lähemmäksi, — katsoi Katariinaan sanoen hyvännahkaisesti ja kiltisti. — Sinä saat tästä lähtien istua kauniin pöydän takana, missä on tekokukkavihkoja ja jolla tarjotaan samppanjaa. Hei, se on fiiniä.
— Mutta ei sitä ole Braunaussa, — ilkkui Olympia. Katariina kuuli tuskin mitä muut puhuivat; hän löi matkakirstun kannen pauhulla kiinni istuen hajasäärin kannelle pullo suussa ja huusi:
— Nyt ajetaan pyövelinrattailla! — Mutta hänen naurunsa oli ruma, jäykkä irvistys. Toiset hiipivät ilkeällä tunteella huoneesta.
Lähtöhetkeen asti Katariina nukkui sikeästi. Kello kymmenen illalla herätti portinvahdinrouva hänet. Soittoa ja puhetta kuului jo salista. Katariina koetti kääriytyneenä pitsishaaliin päästä huomaamatta tulevien vieraitten ohi. Hän haki konttorista hattulippaansa ja sateenvarjonsa. Ulkona sade virtasi tulvana. Käytävässä ei ollut ristinsielua, jolle hän olisi voinut sanoa jäähyväiset… Ainoastaan neljäntoista vuoden muistot ympäröivät häntä kuin nälkäiset, synkät, rääkkyvät petolinnut.
Hän ei katsonut ympärilleen, hän ei puhunut sanaakaan… Portinvahdin rouva vaan huusi:
— Missä se tyttösi on? Milada! — huusi hän kyökin ovesta ja kiiruhti siitä takapihalle.
Kun hän palasi Miladan seurassa, kuului piiskan läimäys ja vaunut läksivät liikkeelle.
— Aivan kuin kissa — ajatteli portinvahdin rouva päätään pudistaen antaen Miladalle kömpelön suuttuneen töytäyksen ja sulkien oven.
Katariinan kohtalo päättyi arvaamattoman kiireesti. Yrittelevä varietéen ja lauluiltojen toimeenpanija sekä kapakoitsija Markus Schleicher huomasi pian, että se suurkaupungin ilmiö, jonka hän oli kunnioitetuille vierailleen luvannut, ei toteuttanutkaan hänen toiveitaan. Hän luovutti siksi Katariinan eräälle "yksityispiirille", jossa tämän täytyi kolme kertaa viikossa antautua ala-arvoisimpien ja kauheimpien paheitten palvelijaksi. — — Hän lohdutti Katariinaa komppasanoilla.
— Joka toinen päivä voit itseäsi hoitaa — ja luovutti hänelle piharakennuksessa pienen kolkan asunnoksi, jossa ei ollut edes tulisijaa. — Ruokaa Katariinan tuli ostaa omilla juomarahoilla.
— Vaatteita hän ei tarvinnut esiintyessään, — selitti hänelle piirin omistaja.
Katariina teki tylsänä ja välinpitämättömänä kaikki, mitä häneltä vaadittiin. Koko väliajan hän makasi vuoteellaan puettuna paikattuihin rääsyihin, jolloin äreä päiväläisnainen häntä hoiti hankkien hänelle välttämättömimpiä tarpeita. Kun nälkä pakoitti Katariinan erikoista ansaitsemaan, puki hän itsensä hiipiäkseen ovien taa tahi riippuakseen ikkunassa, sillä hän ei saanut mennä kadulle. Hänen terveytensä meni alaspäin vielä pikemmin kuin hänen mielialansa. Hänen vatsansa ei voinut enää sulattaa sitä kehnoa ruokaa, jota tuo akka hänelle hankki; hän sai kovia hengenahdistuskohtauksia ja virkisti ravintoa kaipaavaa ruumistaan alkohoolilla, jota hän nautti suurissa määrissä. Viiniä hänellä ei enää ollut varaa lunastaa. Hänen täytyi tyytyä paloviinaan. Vähän ajan kuluttua saapui isännälle valituksia. "Yksityispiiri" oli joutunut epätoivoon.
— Ei tällaisesta naisesta ole mihinkään. Se on aina täysi kuin sika…
— Ajakaa hänet pois, — sanoi muuan herra alakuloisena — hän ei saa aikaan minkäänlaista kiihoitusta. Seisoo vaan ja töllistää. Mies vaatii, että nainen auttaa häntä parittelussa.
Schleicher meni raivossaan Katariinan "loukkoon", repi unen horroksessa loikovan vuoteeltaan jotenkin selvällä huudolla:
— Saatanan sika, laita luusi ylös?
Uhaten häntä "pampulla", käski hän Katariinan olemaan tästä lähtien avuliaampi miehille ja tekemään tarkemmin tehtävänsä, muuten hän pitäisi huolta, sanoi hän uhaten, ett'ei tippaakaan viinaa saisi liukua hänen kurkkutorvestaan alas. — Saa pitää kissanpäiviä, toisten pitää kantaa kivihiiliä väliajoillaan. — Haukkuen ja huutaen paiskasi hän oven kiinni.
Katariina teki lujan päätöksen. Niinä kolmena viikon päivinä jolloin hänen piti "esiintyä", ei hän juonut koko edelläpuolenpäivään viinaa. Otti ainoastaan aika kulauksen ennen toimensa alkamista, josta hän hetkeksi virkistyi ja voimistui, että saattoi puolipohmeloisella itsetietoisuudella seurata limaisia tekoja ympärillään. Mutta kohtalon kova koura iski täälläkin häneen. Eräänä iltana hän oli tehnyt liian ankarasti tehtäväänsä. Alastomana, kynttilä kädessä hän kaatui mieslauman keskelle — haisevan oksennuksen valuessa hänen onnettoman kaatuneen suusta valkoiselle karvamatolle, joka ylellisenä peitti tämän nautintojen pesän lattiaa.
Schleicher piti sanansa. Hän löi Katariinaa pari kertaa tuntuvasti päähän, sitoi hänen vähäiset vaateriekaleensa nyyttiin, antoi hänelle matkapiletin ja kolikon käteen ja lähetti hänet eräänä yönä takaisin pääkaupunkiin, josta hänet oli kolme kuukautta sitten pois ajettu. — Kärsityn vahinkonsa korvaukseksi piti kapakoitsija suurimman osan Katariinan vaatteista, jonka hän oli tuonut mukaansa Goldscheiderista.
Katariina saapui jälkikesänä pääkaupunkiin. Ansioaika oli kurjimpia… Rääsyihin puettu möhkälemäinen, tiilikivenpunaiseksi maalattu nainen lisäsi niitten joukkoa, joka laitakaupungin kaduilla tungetteli miesten luo kerjäten nälkäisin silmin ja avosuin.
Paheitten surunäytelmä on aina samallainen. Niinkuin Katariina oli kuvitellut nuoruutensa kukoistuksessa, niin kauheaksi muodostui hänen kohtalonsa. Hänen ruumiinsa oli liian heikko, jotta hän olisi jaksanut vaeltaa kapakasta kapakkaan väsymättä, kunnes saisi jonkun liittymään seuraansa… Tällaiset prostitueeratut saavat maksunsa vain oluessa ja leivässä. Ne vähäiset kreuzerit, mitkä saa miehiltä kerjäämällä, on pakko antaa vuokraajamatamille, joka ahnaana niitä illalla vaatii yösijasta.
Vanha, ilettävä laitakaupungin mamka kirosi pian sitä ruotulaista, jonka piru oli hänelle toimittanut. Mutta hän ei voinut kieltää, että Katariina, sinisen renkaan ympäröimine silmineen ja villinpunaisine tukkineen oli vielä mukiin menevä, jos vähän ruokkoi sitä.
— Kuluttaa se riiviö enemmän kenkiä, kuin mitä tienaa… sanoi hän halveksuen.
Ämmä pani Katariinan nukkumaan epäilyttävän näköiseen vuoteeseen, joka haisi huonolle saippualle ja pulverille. Hän antoi hänelle paperiviuhkan käteen, ja pirskottaen hänen päähänsä halpahintaista hajuvettä hankki hän hänelle yömiehiä, — sotilaita, — työläisiä — puolikasvuisia poikia — ja juopuneita kisällejä, joita muija houkutteli salaperäisillä viittauksilla ylhäisestä naisesta, joka tahtoi maistella vahvojen miesten herkkua, — nainen antoi tietysti ilmaiseksi, — mutta muoriraiska tarvitsi vähän juomarahoja.
Yö yön sivuun, ja monet illat makasi Katariina vuoteellaan ahtain hengityksin silmät ja kädet kouristuksissa odottaen — miehiä.
Haiseva öljylamppu paloi kakluunin syrjällä ja rautasuupellien hehku valui vaarallisena saippuanvärisille kasvoille, kun Katariina rakastettavana kohousi vuoteellaan ja viinasta autuaana hymyili sisäänastuvalle kaverille. Katariina muuttui yhä veltommaksi. Yhä vaikeammaksi kävi muorille hänen ruokkomisensa ja vuoteen siivoominen ostajia varten. Eräänä iltana eivät ämmän hurjimmatkaan kiroukset, eivätkä lyönnit auttaneet, hän tuuppasi ja hakkasi nyrkillään tuota makaavaa, hän valoi häntä vedellä ja rukoili, hän kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja löyhytti vimmatusti hänen päätään, jossa hampaat suussa olivat erkaantumattomasti yhteen kiristyneet. Vaan mikään ei auttanut. Katariina makasi tuossa liikkumattomana. Kauhea korahdus kuului vaan tuon tuostakin rinnassa — — —.
Nyt rupesi akkaakin peloittamaan. Hän ulvoi ja rääkkyi kutsuen kokoon naapurinsa vannoakseen jokaiselle, joka kuulla halusi, että hän oli pitänyt "Katria" niinkuin omaa lastaan, ruikutti poliisille, joka hyvin epäilevänä katseli koko tätä menoa, kysellen kuolevan papereita saamatta minkäänlaista vastausta, ja lankesi vihdoin muka epätoivossaan vaan samalla kevennetyin mielin polvilleen oven sulkeutuessa niitten miesten perään, jotka raskain tömisevin askelin kantoivat Katariinan paareilla pois. — Katariina joutui kunnan sairaalaan Luisenkadulle. Turhaan koetettiin ottaa hänen nimestään selvä, mutta kun vuorossa oleva lääkäri sanoi taudin olevan parantumattoman ja sairaan lopun pian tulevan, niin ei potilasta enää kiusattu utelemisilla ja kysymyksillä. Enimmäkseen tiedottomana pyysi Katariina vähäsen selvittyään saada juoda, vaan kun hoitajatar kaatoi hänen suuhunsa maitoa tahi marjamehua, ähkyi hän vastustaen…
Muutamien päivien perästä tunsi hänet eräs tyttö, joka äskeisin oli tuotu sairaalaan ja joka oli vähän aikaa elänyt Katariinan kanssa Goldscheiderilla.
— Hänellä on lapsi siellä, — kertoi tyttö, — se on piikana Goldscheiderilla. Kyllä olet kaiken näköinen, Carmen. — Kauhusta vavahtaen kääntyi vielä nuori ja verevä olento pois tuosta turvonneesta ruumiista, jolla oli siniset huulet ja jossa hengitys kävi villinkorahtaen rinnassa.
Goldscheiderille lähetettiin sana. Ja jo seuraavana päivänä ilmestyi rouva Polifka Miladan kera, joka kalpeana ja pyörällä päästä katseli ympärilleen.
— He ovat tulleet Punatalosta teitä katsomaan, — huusi hoitajatar. Katariina veti vaikeasti henkeään aukaisten hitaasti silmiään… Tulkaa lähemmäksi, hän on nyt selvällä järjellä, — selitti hoitajatar viitaten molempia lähestymään.
— Tässä me olemme, — me tässä olemme, — noh, etkö katso meihin, — sanoi Polifka tuupaten Miladaa sairaan luo.
Katariina aukoi vähän suutaan kuiskaten kysyvästi,
— Jan? —
Milada katsoi kalmankalpeisiin kasvoihin sormet harallaan peitteellä. — Oliko tuo äiti? — Ei, se oli vaan neiti Carmen, — ajatteli hän kepeänkohteliaasti, — minkä näköinen tuo on! Hirvittävä!
Portinvahdin rouva kehoitti. — Sano hänelle jotain.
Miladan ajatukset pyörivät vimmatusti päässä… Punatalo. — Jan-ka. — Äiti. — Oliko tuo tuossa — hänen äitinsä? Yhä vaan heräsi hänessä käsittämätön vieraksumisen tunne, joka voitti hirmun. Miladan kurkkua kuristi pelko ja kauhu. Äiti kuoli tuossa, musta Katariina. Tämä oli sairaala, tuossa oli rautasänkyjä, tuo ruumis ähkyi tuossa, äiti siinä kuoli…
— Äiti, — kuiskasi Milada. Aivan hiljaa, salavihkaa, kaihonsa vallassa, kauhusta jähmettyneenä kurottaen ruskettuneen työstä kopertuneen kätensä yrittäen kajota noihin kouristuneisiin sormiin, josta jäinen viima tunki hänen nuoreen vereensä. Hänen takanaan kuiski Polifka innokkaasti hoitajattaren kanssa. Nyt lykkäsi Polifka tytön syrjään kumartuakseen vuoteen yli.
— Nyt se ei ole tunnoissaan. — Sanon sen sille, jahka virkoo… Pian se käy laatuun, — Polifka istui sängyn laidalle. — No, no! — huusi hän äänekkäästi, — höristä vähän korviasi, — no, no, no — ethän sinä vielä ole kuollut. Eikö sinua huvita nähdä punatalolaisia?… Vai eikö… Sanokaa tuolle saatanan nahalle, että se saa viinaa, kyllä korvaläpi aukee!
Katariina aukasi silmänsä katsoen ympärilleen.
— He ovat Punatalosta, — huusi hoitajatar laskien käsivartensa patjan alle ja nostaen sairaan pystyyn.
— Janka, kuiskasi kuoleva jälleen. —
— Hulluttelee… muuta ei siis saa sen suusta ulos.
— Siis Herran riemuun allekirjoita, että tyttösi täytyy jäädä Punataloon. — Allekirjoita, — etkös kuule! — Polifka laski paperin hänen eteensä pistäen kynän käteen. — Olisi pitänyt saada sana varhemmin, sillä ei tuo nyt enää mitään ymmärrä — mutisi Polifka katsahtaen pelokkaana ympärilleen.
Katariinan silmissä välähti ymmärryksen pilke. — Jan, — ähkyi hän, — ei, — ei, — se on pahasti tehty.
Hoitajatar pisti kynän hänen käteensä iskien siihen kourallaan. — Allekirjoita, — komensi hän, — niin Janka on tyytyväinen.
Katariina teki vastarintaa, töyttäen paperin pois ja hoitajattaren käsivarren, joka pusersi häntä lujasti.
— Tulkaa tänne, — kuusi hoitajatar, — näyttäkää hänelle likka!
Polifka tuli lähemmäksi. — Neiti Carmen, — huusi tämä — minä se olen, Polifka, tietysti — Polifka. — Ja rakkaani, me tahtoisimme pitää tytön luonamme…
— Tytön — kuiskasi Katariina — tytön. — Kepeä hymy valaisi hänen kasvonsa, alttiina hän antoi kuljettaa sormensa allekirjoitukseen.
— Menkää nyt pian pois, — sanoi hoitajatar, — tohtori tulee… Liikkumattomana makasi Katariina.
Tuo äskeinen kummallinen ilme suun ympärillä, joka oli kuin hymy, oli siinä vielä hänen kuolinhetkellään.
Hoitajatar löpisi käytävässä toisen hoitajattaren kanssa.
Oli keskiyö. — Muut seitsemän potilasta makasivat vuoteellaan, Katariina väänteli kuolintuskissaan… Hiki valui tahmeana hänen otsallaan, ja kieli liikkui vaikeasti lausuen epäselviä, hulluja sanoja… Ovia auottiin ja sulettiin, toisinaan kulki lääkäri huoneessa vilahtaen kuolevan vuoteeseen käskien hommaavasti luokserientävälle hoitajattarelle antaa kuolevalle maitoa. Välittämättä lääkärin määräyksestä, livahti hoitajatar taas sopivalla hetkellä käytävään jatkaakseen entistä lörpötystään… Kello yhdeltä saapui vahtimestari kysyen:
— Onko vuode numero XXV vapaa, tohtori Rössel lähetti kysymään. — On telefoneerattu, — heti tuodaan uusi potilas. — Pitäisihän hänen tietää, että siinä on sairas. Kaiken maailman vaatii. Rössel painaa päälle — sanoen, että täällä pitäisi olla vuode vapaana. — Minä hoidan sairaita, te vaan istutte kansliassa, mutta te luulette tuntevanne asiat paremmin kuin minä. — Kuitenkin hoitajatar päätti mennä sairasta katsomaan. Katariina rupesi jo silloin kylmenemään. Kuoleman kamppailussa olivat hänen suunsa ja silmänsä jääneet selkoselälleen kuin aaveella, mutta ruumis oli rauhallisen liikkumaton. — Riidellen ja pauhaten käärivät hoitajat ruumiin kankaaseen ja kantoivat sen siihen huoneeseen, missä tohtori Rössel tarkasti kuolleita. — Hän käski panna vapaaksi jääneen vuoteen kuntoon, sillä uusi tulokas oli ilmoitettu.
Katariina vietiin ruumishuoneeseen.
* * * * *
Sill'aikaa elettiin Goldscheiderilla hauskasti. Jälleen oli tänä kautena toimittu loistavalla menestyksellä. Talossa oli koko joukko nuoria, vereviä, siroja tyttöjä, täynnään elämän voimaa ja sukkeluutta. — Talossa kävi antelijaita herroja, jotka olivat innostuneita ja iloisia, kellarista myötiin kalliita viinejä, salissa oli hopeanhelähtävä ääninen hieno piano, jolla eräs musiikkiprofessori soitti mestarillisesti. Hyvällä tuulella ja loistavien tulojen sattuessa soitti hän ylimääräisesti vielä oikein "hyvää" klassillista musiikkia, niinkuin hän itsekin ylpeänä väitti. — Niin, nyt sai kuulla soitettavan tässä likkapaikassa "Neidon rukousta" ja "Isolden rakkaudenkuolemaa." Ja se oli jonkin arvoista se!
Kaksi kertaa viikossa kävi lääkäri talossa tarkastamassa tyttöjä. Sairaat lähetettiin säälimättä heti pois. Ja vaikka herra tohtorinkin naama joskus venyi pitkäksi, niin Goldscheider järkähtämättä vetosi oikeuteensa saada lähettää sairaat vaikka minne huolimatta tohtorin vakuuttamisesta, että sairaus oli viatonta laatua, joka paranisi kotihoidolla. Jos tytöt paranivat sairaalassa, saivat he lähteä toisiin taloihin, enimmäkseen maaseudulle, jonka kanssa Goldscheider teki vilkasta vaihtokauppaa. Rouva ei koskaan ottanut taloonsa tyttöä, joka oli ollut A II:ssa, joksi klinikan kuppatautiosastoa kutsuttiin.
Harvoin saattoi Goldscheider kuitenkin käyttää sellaisia tyttöjä, joita hänelle lähetettiin tyttökauppiaitten välityksellä. Mutta tässä "etsivä" herra Teobald Sucher ja hänen Carlottansa olivat erinomaisena apuna. Carlotasta oli tullut Goldscheiderin nöyrin palvelija ja paras neuvonantaja. Hänellä sekä "etsivällä" oli tavattoman laaja tuttavapiiri, johon kuului kaikenlaisten silmänkääntäjäteatterien, kapakoitten, näyttämöjen ja sekä julkisten että salaisten huorapaikkojen omistajia. Näitten kanssa "etsivä" ja Carlotta kävivät vilkasta ihmislihakauppaa nylkien lopuksi kuihtuneita ja prostitutsioonin turmelemia olentoja. — Carlotta haali niitä Goldscheiderilta hommaten Punataloon vastalahjaksi nuoria tyttöjä, jotka mielellään kävivät pikkuammattilaisten tanssiaisissa ja heidän kahviloissaan. Hänen apulaisensa oli muuan pieni, hirvittävän ruma, mutta kaikkeen käytettävissä oleva ompelijatar, Moosmann, jonka Goldscheider oli kuljettanut mukanaan entisiltä yrityspaikoiltaan. Luonnollisesti ei näitä tyttöjä, jotka tahdottiin houkutella ja voittaa, voinut heti saada ammattiportoiksi. Mutta näitä raukkoja, jotka pitkät päivät huonosta palkasta raatoivat eri aloilla kuin koti-opettajattaret, seuranaiset, hattuompelijattaret, paremmat puotineidit ja kassanhoitajattaret, sekä kehittymättömät työläisnaiset, näitä rouva Goldscheider kutsui illaksi Punataloon jakaen heille osan puhtaasta voitostaan… Carlotta suositteli myös sellaisia rouvia, joitten miehet toimissaan olivat alituiseen matkoilla, mutta Goldscheider hylkäsi poikkeuksitta tällaiset tarjoukset. — Toisia, yksinäisiä naisia, hän käytti mieluummin salissaan antaen niitten maksaa virvoitusaineista vieraitten tapaan, mutta ne voittivat sittenkin melkoisesti yrityksillään siellä. — He eivät toki saaneet saapua, milloin halusivat, vaan Goldscheider tilasi heidät erityisiä tilaisuuksia varten, jolloin ei tarvinnut pelätä yllätystä. Siitä huolimatta tuo viisas rouva kävi "etsivän" luona, joka ystävällisesti antoi hänelle valmiita poliisintodistuksia tusinottain, joita saattoi tarkastuksen tullen tarpeen mukaan näyttää.
Viimeisen varmin "tavarain" hankintakeino oli Goldscheider keksinyt, jonka avulla hän saattoi hommata ilman vaaraa tyttöjä oppiinsa, jossa hän ne kasvatti mielensä mukaan nyljettävikseen. Hän oli nimittäin ruvennut ystävällisiin suhteisiin julkisten synnytyslaitosten, sairaaloitten hoitajattarien ja vahtimestarien kanssa, joille hän maksoi hyvät rahat ollakseen varma siitä, että nämät antoivat hänelle viittauksia sopivan tilaisuuden sattuessa ihmislihan ostoon.
Synnytyslaitoksissa löytyi yllinkyllin "langenneita" yhteiskunnallisesti sorrettuja olentoja, jotka olivat saaneet kokea mitä kamalimpia kohtaloita. Näiden elämä oli yleisen mielipiteen mukaan mennyttä ja pilalla, siksi he kuuntelivat ahnaasti ja onnenkaihoovina niitä huolettoman olemassa olon kuvitteluja ja lupauksia, joita heille ladeltiin. Hoitajattarien huulilta valuivat sanat kuin makea hunaja, kuinka ihanaa olisi elää Punatalossa. Kuinka ihmeenhienolla ja rauhallisella tavalla siellä päivät kuluivat! Kun tie oli raivattu, ilmestyi rouva Goldscheider itse murskaten voimakkaalla kädellä kaiken vastuksen, se on, hän hommasi aviottoman lapsen maalaisakan luo, joita joka päivä kävi hänen luonaan ja selvää on, että useimmat tytöt olivat iloiset päästessään painavimmasta taakastaan. Heille kaikille oli äiteys ollut hirvittävä herääminen nautinnonriemuisasta kepeänhuolettomasta vaistojen unelmasta. Siinä heitä makasi karkeilla harmailla raideilla rautasängyissä tunti-opettajattareita, ja palvelustyttöjä, työläisnaisia ja perhetyttäreitä, jotka olivat maaseudulta tänne paenneet häpeissään. Siellä makasi kehittymättömiä, neljäntoista ja kuudentoista vuotiaita kurjuuden lapsia, jotka harmaankalpeina olivat iloissaan siitä, että heillä hetkeksi oli katto pään päällä. Tällaisiin paikkoihin täytyi Miladan seurata armollista rouvaa. Hän istui ajajan vieressä hoitaen sitä pienoista matkanyyttiä, jonka valloitettu toi mukanaan. Vaunun sisustasta hän kuuli aluksi itkua ja valitusta, johon Goldscheider vastasi ystävällisellä tyyneydellä, niin että kun lopulta saavuttiin Carlotan luo tahi Punataloon, säihkyivät jo tämän "eheän" tulokkaan silmät. Tämä Goldscheiderin suora ja ohjelmallinen taipumus etsiä tavaransa keskisäädystä, jossa naiset olivat vielä kunnon tytön ja porton rajalla, löi hänen "saliinsa" erityisen leimansa ja hankki siihen hauskoja erikoisilmiöitä, jotka herättivät mieseläjien piirissä erityistä huomiota.
Goldscheiderin rakkaudenlaitoksessa ei tavannutkaan tavallisia katunaisia.
Peloittavalla tarkoituksenmukaisuudella ryösti rouva Goldscheider "tavaraansa" säädyllisistä piireistä, aina ollen valmis iskemään siihen, missä ilmeni aukkoja tahi heikkouksia yhteiskunta-järjestelmässä. Ja tosiaankin tapaa paljon heikkoja "säädyllisten" joukossa.
Kun Punatalon omistaja ei voinut itse käyttää tätä rikasta ihmislihavarastoaan, eikä edes Carlotta voinut kaikkea saada kaupaksi, keksi hän keinon, jolla saattoi vielä ansaita ja tämä onnistui mainiosti niinkuin tuon nerokkaan rouvan kaikki yritykset.
Hänen alotteestaan kehittyi laajapiirteinen tyttökauppa, jonka pian koko Euroopan asianharrastavat tunsivat käyttäen sitä hyväkseen. Tämä viimeinen keinottelu tuli siksi kultalähteeksi, josta johtui Goldscheider'in äkkiä kasvava rikkaus. Tämän tyttökaupan avulla hän saattoi järjestää Punatalon ylhäiseen harvinaiseen tapaan, joka aina maksoi niin paljon, ett'ei sitä voinut sanoa "erittäin" tuottavaksi kapitalistiseksi tulolähteeksi.
Mutta sen sijasta Goldscheider saattoi ylpeillä sillä, että Punatalon vakituisten vieraitten lisäksi kuului siihen aatelisia, ulkomaalaisia, mailmanmiehiä ja kuuluisia kirjailijoita, jotka pitivät hänen saliaan erikoisuutena. Monet heistä antautuivat pitkiin keskusteluihin Goldscheiderin kanssa kuunnellen harrastuksella käytännöllisen rouvan selityksiä. Tähän aikaan suunnitteli Goldscheider suuria asioita, jotka kutkuttivat hänen kunnianhimoaan. Hän tahtoi laajentaa talonsa järjestääkseen pari yksityistä kokoussalintapaista huonetta, jossa olisi kirjallisuutta ja biljaardipelipöytä. Lisäksi hänen piti perustaa uudenaikainen kapakka, mutta paljon puuhaavalla rouvalla, jolla oli liian monenlaisia tehtäviä, ei riittänyt enää aikaa. Huolimatta yllämainituista uudistuksista olivat Punatalon asukkaat tyytyväiset. Heidän keskuudessaan ei enää riidelty eikä valitettu. Rahaa liikkui, hetken sai sitä käsitellä ja nauttia nuoruudestaan. Niinkauan kuin tytöt olivat nuoret ja kauniit, terveet ja tuhlaavaiset, ympäröi Goldscheider heitä kaikennäköisillä mukavuuksilla ja nautinnoilla. Goldscheiderin viisain, hyödyllisin ja suurenmoisin menettelytapa oli se, että hän ei koskaan pikkuseikoissa ja yksityistapauksissa käyttänyt valtaansa uhriensa imemiseksi. Hän liittoutui suureen yhteiskunnallisen vääryyden valtaan, joka mustana siipipiruna vainoi ihmiselämää. — Sen avulla hän vallitsi voitokkaana.
* * * * *
Tämän yllämainitun tapahtuessa kasvoi Milada, tuo pieni sisäkkö, pitkäksi tytöksi. Hänen solakka ja norja vartalonsa olisi paremmin päässyt näkyviin, jos eivät sitä olisi peittäneet ne epämukavat ja mauttomat vaatteet, jotka Moosmann ompeli hänelle toisten vanhoista. Paksut, tummanruskeat palmikkonsa, jotka suuresti erosivat äidin hillitsemättömästä punasesta pörrötukasta, olivat sileänkiiltävinä kierretyt suureksi kömpelöksi kiemuraksi takaraivoon. Mutta hänen silmänsä elivät. Ne olivat tarkkaan säihkyvät kiinnittäen huomionsa ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin ihmeellisellä tietoisuudella, ollen loistossaan sen väikkyvän autereen kaltaisia, jota aamuaurinko koitollaan valaisee. Tyttö juoksi ylös ja ales portaissa, livahti ulos ja sisään huoneissa, siivoi ja passasi, kuunteli juttuja muuttuen siksi puhetorveksi, jonka kautta kulkivat ne salaisuudet, panettelut ja pikkumaisen ilkeät juonet, jotka näyttelivät tässä yhteiselämässä suurempaa osaa kuin muualla mailmassa, eivät suinkaan ylentääkseen ihmisten sieluja. Tällä lailla Milada eli kuin pieni harmaa toukka, jota kukaan ei huomannut, josta kukaan ei huolehtinut, kaikkien näitten liitelevien, kirjavien naisperhosten keskuudessa.
Näppärästi ja kiireesti täytti hän palvelijan tehtävät salissa, pitäen huolta vieraitten vaatimuksista jo etukäteen arvaten heidän halujaan ja erityisiä mielitekojaan. Hän kähersi neitejä, auttoi heitä pukemisessa, — keitti kahvin, hoiti porsliiniastiat ja hopeakalut ja tiesi aina, missä kukin esine oli tässä monisokkeloisessa talossa. Hän osasi järjestää leipäkorit erityisen aistikkaalla tavalla, niin että ruoka maistui kaikille. Hän tiesi sanalla sanoen kaikkea, mitä Punatalossa tarvittiin. Ja tämä oli kaikkien mielestä luonnollista. Sentähden hänet oli taloon pestattu. Kuka toki parhain havaitsi Miladan se oli Goldscheider itse. Hän ei kertaakaan tervehtinyt tyttöä, ei kertaakaan häntä kiittänyt, mutta ei hän silti laskenut tyttöä näkyvistään tässä meluavassa, hyörivässä sekamelskassa. Goldscheider näki aina tytön. Ja Miladan elämän kohtaloa varjosti tämän viekkaan rouvan yritteliäisyys.
Kun Milada siivoi huoneita, kuuli hän neitien puhuvan kummallisia asioita yhdessä istuessaan lörpöttelemässä.
— En voi kuvitellakaan, miten minun lopulta käy. Aina minä liuvun alaspäin, — toinen lisäsi, — olkoon asiat niin tahi näin, roskakasaan tässä ihminen joutuu. Hauskuuden jälestä tulee — — suru. — Milada ihmetteli kovin tuollaista puhetta. — Heidän sanottiin olevan onnelliset siksi, että asuivat Goldscheiderilla. — Olihan rouvalla tapana puhua aivan toisin tulokkaille. — Sen ei tarvitse masennettuna ja pennitönnä elää, joka minun talostani lähtee. Säästäkää ja olkaa viekkaita! Siten edistytte. — Uudelleen ja uudelleen Milada kuuli nuo sanat, ja tarkistettuaan ne omien kovettavien havaintojensa valossa, muodosti hän niistä perusperiaatteensa nuoren sekasotkuisen elämänsä pääohjeeksi. Mutta tämän lisäksi hänen sieluunsa painui vahva vakaumus siitä, että se, joka pääsee Punataloon, on jotain, ja että se, joka täällä osaa rahaa kaapata, sille on mailma avoin. — Ja niinkuin sielu varttuu ja imee voimaa niistä katsantokannoista, joihin me sielumme sisimmästä uskomme, niin korvasi Miladan ylpeä luotto Punataloon, sen maineeseen ja merkitykseen sen yhteiskuntavarmuuden ja perhetunteen, josta toisten lasten eri vivahtava luonteenlaatu kehittyy. Mutta voimakas ja lahjakas oli se sielu, joka saattoi palvelustytön kurjasta ja riittämättömästä ravinnosta saada voimaa ja lämpöä. Milada oli ylpeänä vakuutettu siitä, että Punatalo, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli laatuaan ensimäisiä. Ei missään ympäristössä, ei missään muussa tään kaltaisessa liikkeessä, sen oli hän usein kuullut vieraitten ja tyttö-asioitsijoitten sanovan, löytynyt niin kauniita ja herttaisia tyttöjä, eikä niin mainiota vastaanottotapaa kuin Punatalossa.
— Kannattaa jo tulla tänne vaan rouvankin luo, — sanoi kerran muuan herra toiselle.
Goldscheider! Sillä nimellä oli kaunis kaiku täänlaisissa piireissä. Usein tuli vieraita ja asioitsijoita ostamaan itselleen tyttöjä Goldscheiderilta. Mitä hän tarjosi, se oli "virheetöntä." "Virheetöntä ja onnekasta" — huokasi Olympia. Mutta mitä se auttoi. Useimmat tytöt joutuivat sittenkin "Excelsioriin" tahi "La belle Françaiseen" kuin Musta Katariina, muutamien täytyi ryömiä mamma Zimmermann'in kellarihuoneisiin. Tytöt muka elivät sikamaisesti, eivät osanneet käsitellä rahojaan, haaskaten sitä kaikenlaisiin hassutuksiin. He joivat, polttivat tupakkaa, löivät korttia, hankkivat koko kasan kalliita vaatteita, jotka sitten saivat myödä polkuhinnasta. Ja Moosman houkutteli ja narrasi heitä niitä ostamaan. Siten tuli heidän velkansa yhä suuremmaksi, ja tie nousi pahemmin pystyyn. Miladan äiti oli myös juopotellut ja tuhlannut. Mutta sitä Milada ei tekisi! — Hän ei tahtonut kuolla kurjuuteen. Hän tahtoi tulla järkeväksi ja eteväksi, niin että kaikki Punatalossa, itse rouva Goldscheider saattaisivat ylpeillä hänestä. Kun hän oikein mietti, — niin hän huomasi, miten Punatalosta voi päästä kunnialla. Tuossa oli Anka Balling, jonka nuori kreivi Laurin vei mukanaan. Hän oli antanut Ankan kehittyä tanssijattareksi. Nyt Anka tanssi puettuna hopeapukuihin satojen sähkölamppujen valossa. Sanomalehdissä hänestä kirjoitettiin. Oi, jospa Miladan kävisi niin onnellisesti! Tosiaan Anka oli kaunis, kun sitä vastoin Milada oli ruma… Yöt päivät mietti pikku sisäpiika tulevaisuuttaan, vaikka hänellä oli liika paljon työtä. Mutta hän piti työn teosta. Toisesta tehtävästä toiseen sai hän siirtää yksinäisyyden synnyttämiä mietiskelyjään. Hän ei jaksanut istua paikallaan. Aina liikkeellä, se oli hänen luonteenominaisuutensa, poistaa paljon epäjärjestystä, hihat käärittynä tarttua likaan ja asettaa jokainen esine puhtaana ja kiiltävänä paikalleen, — se tuotti hänelle tyydytystä. Maata kuin neidit tuntikausia sängyssä silmät auki tuijottaen kärpäsiin, jotka surisivat katossa, sitä hän ei käsittänyt. Tosiaan neidit olivat "yöllä toimessa", silloin kun Milada nukkui — se väsyttää kai heitä noin, ajatteli hän. — Kun minä itse joudun saliin, käy minun samoin… Milada tiesi, että hän ehdottomasti joutuu sinne, Goldscheider oli luvannut sen hänen äitinsä kuoltua, eikä Goldscheider koskaan syönyt sanaansa. Miladan unelmat, hänen yrityksensä kuvitella tulevaisuuttaan ja seurata tunteitaan ei ollut sama kuin muitten lasten. Hänen toiveillaan ei ollut siipiä, ne olivat kiinnitetyt ankaraan, oudon karkeaan todellisuuteen, eikä hänen mielikuvitukseensa tullut muita kuvia kuin sen elämän tosiasiat, joka ympäröi häntä. Tämän lapsen kokemukset perustuivat kurjuuden murjomiin, kuolleisiin ja ruhjoutuneisiin ihmisilmiöihin, väsyneisiin ruumiisiin ja rääkättyihin sieluihin, ne muodostivat sen aarreaitan, josta Milada loi tulevaisuudenkuviaan. Että joukkojen halveksuminen uhkasi hänen nuorta elämäänsä kuin riippuva vuorenmöhkäle, kerran hänet musertaakseen, jos hän yrittäisi pelastua, sitä hän ei vielä aavistanut. Tuntematta vielä tuota hirmuvaaraa, kehittyi Katariinan lapsesta nuori impi. Hän säästi kitsaasti joka kreuzerin, lukitsi ne pieneen lippaaseen, iloitsi rahan helinästä, ja hyväili, — oi, hyvin usein, pari pientä hopeakolikkoa, jotka välkkyivät likaisen kuparin seasta. — Hän ei tahtonut sortua! — Hän ei aikonut luisua, sairaana ja rääsyisenä mennä Zimmermann'in luo tahi "Excelsioriin"! Siksi Milada rakasti rahaa. Se oli oleva hänen tukensa. Selväpiirteinen kadun lapsi ei unelmissaan turhaan kiukutellut elämänsä esteille. Se yritti käsittää niitten alkuperää ja keinoa, millä ne voisi poistaa. Sitä miettiessään sulki hän kireästi suunsa, huulet muuttuivat miettivän ohueiksi, ja silmien eloisaan säihkyyn ilmeni punnitsevan varovaisuuden kiilto, joka vainuaa jo etäältä vaaraa osatakseen sen ajoissa välttää. —
— Rouva Polifka, — kysyi Milada eräänä sunnuntai-iltapäivänä molempien istuessa siivotussa kyökissä, koko talon ollessa vajonneena unen hiljaisuuteen katu-elämänkin hiljettyä, — rouva Polifka, millä te sitten elätätte itsenne, kun kerran lähdette täältä pois? —
Portinvahdinrouva lensi pystyyn. — Minä? — Pois täältä? — Ainaiseksiko? — Oletko kuullut jotain?
— En, vakuutti Milada, — en sanaakaan. — Mutta ikuisesti ette tänne kai voi jäädä! — Eikö totta? —
— Ikävä minun olisikin aina oleskella täällä! Ukkoni toivoo saavansa ovenvartijan paikan Eger'in rautatie-asemalla, missä hän nyt on konevahti. — Sen jälkeen, — huokasi Polifka, — olen minäkin rehkinyt kyllin vieraan palveluksessa. —
— Entäs sitten?
Polifka katsahti ihmetellen Miladaan.
— Kun te kumpikaan ette jaksa enää palvella, — selitti Milada, — missä saatte "rauhassa" viettää vanhuutenne päiviä? — Neljätoista vuotinen tyttö näytti hyvin huolestuneelta lausuessaan nuo sanat, joita neiti Olympia aina mielellään käytti.
Polifka vastasi. — Me lähdemme vanhojen kotiin, ehk'emme sentään joudu vaivastaloon, sillä me saatamme hieman maksaa. — Jos sinä elät kunnon tyttönä, saat tulla meitä tervehtimään kodin suureen puistoon.
Milada katseli suoraan eteensä… Puisto, — toisti hän epäillen, — oletteko aivan varma siitä, että vanhojen kodissa on puisto?
— Luonnollisesti, — esimerkiksi ukkoni täti on sellaisessa ja elää aivan herroiksi. — Hänellä on oma ikkuna-osuutensa. — Niillä, joilla on vara maksaa, on tietysti enimmän mukavuuksia. — Ukkoni täti on lisäksi huoneenvalvoja. Kaikki suutelevat häntä kädelle ja ovat hänelle nöyriä. Kaikissa tapauksissa hän ansaitsee sillä ylimääräisesti. Ja tietysti minäkin pääsen samaan paikkaan.
Polifka laski kätensä syliinsä kuvitellen vilkkuvin katsein tulevaisuuttaan.
— Pääseekö jokainen siihen kotiin? — kysyi Milada.
— Sepä vielä puuttuisi! — Polifka oikasi selkänsä. — Rahaa täytyy olla ihmisellä, siksi sitä sanotaankin maksavien kodiksi ja soveliaan hänen pitää olla, ennenkuin sinne pääsee. — Ne ovat ensimmäiset sääntöpykälät. — Ja sitte hänen pitää olla maineeltaan puhdas, — Polifka osoitti yläkerroksen salia. — Tuollaiset hutsut joutuvat vaivaistaloon. — Polifka vaikeni, eikä Miladakaan puhunut mitään… Äkkiä Milada löysi tien, jolle saattoi tästä ahtaasta kujasta paeta. Hän näki mielikuvituksessaan itsensä suuressa puistossa huvikävelyllä… Puisto oli laaja ja ilmaisa, täynnään tuuheita kastanjapuita, joiden juurella oli lepopenkkejä ihan kuin sotilassairaalan puistossa, jonka Milada näki aina vilahdukselta rappu-ikkunasta. Pääsisikö kerran sellaiseen!
— Silloin olisi kyllä vanha ja väsynyt eikä haluaisi enää mitään, ei edes olla kauniimpi, hauskempi ja hienommin puettu kuin muut naiset. Ehkä se ikkunaosuus oli sellainen, joka on neideillä tuolla ylhäällä. Ehkä siellä on hienot valkoiset uutimet ja huoneessa on lämpöisessä auringonvalossa siintävä vuode. Sellainen siis oli se "autuas elämän loppu." Parempaa ei voinut edes neiti Olympia vaatia. Lapsi mietti ja mietti uudelleen. Saattaisiko hän saavuttaa tuon päämaalin? Sovelias piti olla. Miladahan oli kovin nöyrä. — Entäs kun piti omistaa rahaa — Milada huokasi. — Sitä tarvittiin joka alalla. Jos tahtoi "pysyä" pinnalla, jos tahtoi alkaa hyvin ja autuaasti lopettaa, kaikkeen tarvitsi rahaa. Siksi piti koota rahaa niinkauan kun ihminen oli nuori ja terve ja hänellä oli mahdollisuuksia. —
Mutta maineeltaan puhdas! — Oliko Milada maineeltaan puhdas? Mitä se oikeastaan merkitsi? — Milada tarkkasi joka tavuuta "mai-neel-taan puh-das", vaan ei sitä sittenkään käsittänyt ja luopui huoaten mietiskelyistään. Ennen maata menoaan samana iltana, syleili hän hyväillen Polifkaa katsoen suurin harmain säihkyvin silminsä hänen kasvoihinsa.
— Polifka! — Saanko minä tulla kanssanne sinne tätinne luo? Minä tahtoisin mielelläni nähdä, miltä vanhojen koti näyttää. Pääsenkö? — Ja uskaltamatta vastausta odottaa, livisti hän kasvot, otsa ja silmät säkenöivän tunteensa vavahtamina.
— Kas tuota likkaa, — mutisi Polifka, vaipuen hyvitettynä ystävällisiin mietteisiin.
* * * * *
Punatalossa asui nykyään kymmenen kaunista neitiä. Rouva Goldscheiderin hallinto miellytti heitä kovin. He saivat runsaasti juomarahaa ja sen lisäksi osingon sisäänpääsömaksuista, joista Goldscheider piti huolellisesti kirjaa ja jota hän ei edes pidättänyt niiltä, jotka läksivät talosta. Täytyi myöntää, että Punatalossa ei eletty likaisen pikkumaisesti. Huviajoa, teatteri- ja sirkuspilettejä ei tarvinnut itse maksaa. Tämä oli harvinaista muihin tällaisiin laitoksiin verraten. Angela, eräs ihmeen kaunis seitsentoistavuotias italiatar, oli kahden päivän oleskelun perästä jo karannut Zimmermann'ilta, jossa oli pidätetty koko hänen irtaimistonsa. Hän kertoi hirmujuttuja tuosta nurkkaliikkeestä. Aamiainen maksoi guldenin, aamukylpy, siivous, kampaaminen ja käsien hoito kaksi guldenia. Laatikko, jossa oli saippuaa, hajuvettä, puuteria ja poskimaalia, maksoi kaksikymmentä guldenia j.n.e. Parempi oli sittenkin asua itsekseen.
— Niin, — huokasi toinen, — yksin ansaitsee kyllä parhain, vaan ei saa vuokrata huonetta. Ja jos sen saa, heti alkaa metsästys; talonmiehen emäntä, taloudenhoitaja, poliisit, naapurit nuuskivat, kunnes täytyy heti paeta ollen velvoitettu maksamaan ylimääräinen vuokra ylössanomisajasta.
Lulu Wollner, solakka, mustatukkainen, haaveilevan madonnakatseinen tyttö kertoi nauraen, että hänen täytyi kerran muuttaa kymmenen kertaa kuukaudessa, syystä, että muuan evankeelinen pastori urkki häntä aina, kiusasi ja manasi. Hän teki sen siitä syystä, niinkuin hän poliisille selitti, "että hän voisi suojella tyttö-oppilaitaan, jotka kulkevat kadulla koulusta." — Sellaista se elämä on. — Paras on päästä kahvilaan kuin ystävättäreni Poldl. Tämän kävi Berlinissä mainiosti. Hän oli muutamassa kapakassa yhden miehen käytettävänä, joka on hänen lapselleen pannut 30,000 markkaa pankkiin. [Saksan markkaa, vastaa noin 37,500 Suomen markkaa. (Käänt. huom.)]
Angela kohotti käsiään taivasta kohden sanoen hassulla saksan kielellä. — Minä olen sitäkin koettanut. Kapakka-elämä ei ole pennin arvoista. Vietävän poliisit eivät laske sielläkään rauhaan.
Kaikki olivat samaa mieltä. Poliisi oli heidän kintereillään kuin piru ja pisti nenänsä joka soppeen… Jos joku kundi oli tytöille velkaa ja pani toimeen lisäksi kohtauksen kadulla, niin poliisi iski heti tyttöön, ja jos tämä puolusti itseään, niin otti poliisi hänet käsikynkästä kiinni, vei kotiin ja kielsi enää kulkemasta kadulla. Jos riitaantui vuokraajarouvan kanssa, niin tämä voitti joka asiassa, sillä hän oli "etsivien" kanssa hyvissä väleissä, voidellen niitä sillä rahalla, jonka oli tyttöjen selästä kiskonut ja niin edespäin. — Ei! Yksinolo ei ollut hääviä. Aina piti juosta ilmoittamassa itseään. Joka hetki piti käydä komisariuksen kuulusteltavana; ja kuinka se sihtasi ja kiusasi! Piti viedä hänelle lahjoja, — mitä "kundeilta" irki sai, kuten sormuksia, rannerenkaita ja puseroita. Sitte taas sai kuulla kundien haukkumisia. Ei tiennyt, ketä piti kuulla. Kuka oli niin onnellinen, että pääsi anteliaan ja vankan miehen turviin, joka ei urkkinut ja tinkinyt, vaan vuokrasi tytölleen kamarin ja piti sen lämpimänä. Se oli onnen myyrä se! — Lulu kertoi välkkyvin silmin eräästä nuoresta upseerista, jonka kanssa hän oli lysteillyt viime vuonna Bruckissa. — Asuin pienessä talossa aivan vihreitten vainioitten reunassa. Siellä odotin häntä ikkunan ääressä joka ilta. — Oh, se oli ihanaa! Sellainen kultapoika!
Angela nosti kätensä korkeuteen… Upseereita! — Roskaa! — Jumala varjelkoon niistä! — Minä en menisi upseerin kanssa noin paljosta rahasta. Hän osoitti kymmenen sormeaan. — Angela oli kotoisin Triestin kaupungista. Neljäntoista vuotiaana oli hänet muuan viini-asioitsija vietellyt pois kotoaan. Hän saapui sitten pääkaupunkiin, jossa viettelijä hylkäsi hänet. Oltuaan lapsenpiikana ja piirustajien mallina, täytyi hänen ruveta ilotytöksi yökahviloihin. Siellä hän tuli tekemisiin upseerien kanssa ja säilytti siltä ajalta kauheat muistonsa. Lopuksi hän joutui tingel-tangeli teatteriin, missä hän lauloi heikolla kirkuvalla äänellään siveettömiä lauluja tehden sikamaisia liikkeitä. Kun hän täällä kahden miehen käskystä narrasi kokemattomia vieraita onnenpeliä pelaamaan, otti hänet Sucher kiinni, ja huolimatta hänen viattomuusvakuutuksistaan pisti komsarius hänet neljäksitoista päiväksi vankilaan. Kun hän pääsi sieltä pois, otti Carlotta hänet jalomielisesti huostaansa. Tämän viekkaan italiattaren liikkeessä oli vuosien kuluessa tapahtunut muutoksia. Huoneustoon oli lisätty muutamia hienosti sisustettuja yksityishuoneita, salissa soitti soittokunta ja tarjoiluhuoneen pöydällä oli mitä herkullisimpia ruokia. Kolme maukkaasti mustaan silkkipukuun puettua neitiä tarjoili yleisessä vierashuoneessa. Neljä muuta neitiä, joilla oli mitä eriskummallisimmat hiuslaitteet ja komeimmat puvut passasi yksityishuoneissa, missä tarjottiin pää-asiassa samppanjaa. — Angela ei ollut erittäin fiksu eikä vilkas. Mutta hän miellytti siksi, että hän laski vielä luonnollisesti silmälautansa alas vetäytyen hiljaa ja naisellisesti pois, kun jokin asia tuntui hänestä epämiellyttävältä. — Hänellä oli vielä toinenkin luonteenominaisuus joka ei lyönyt yhteen Carlotan laskuihin. Ei rahalla eikä nälkää kiusaamisella saatu häntä menemään upseerien kanssa. Kun häntä siihen pakoitettiin, niin hän pakeni itkien johonkin talon kolkkaan ja näytti niin pelokkaalta ja villiltä, että Carlotta ei surmikseen voinut häntä enää raastaa sieltä pois.
Muuan nuori, antelias porvaripoika innostui tuohon kauniiseen avuttomaan tyttöön, joka oli noin kaino. Kun poika lisäksi kuului liikkeen kunnioitusta nauttiviin vakituisiin vieraisiin, niin hän sai muutamien perinpohjaisten samppanjajuominkien perästä viedä tytön mukaansa. Carlotta suostui siihen sitä mieluummin, koska hän tiesi, että Angela palaisi hyvinkin pian. Neljäntoista päiväisen retken jälestä Berliinissä toi poika hänet takaisin Goldscheiderille, sillä tyttö oli rukoillut hänen tekemään sen kieltäytyen itkien lähtemästä Carlotan liikkeeseen.
Goldscheiderilla mieltyi Angela toveriensa tyyneen ja laiskan kevytmieliseen elämäntapaan muistellen kauhulla muutamia elämänsä entisiä tapahtumia. — Ei joutua tekemisiin upseerien kanssa, — ei mitenkään, — se oli hänen elämänkokemusten kautta saavutettu pääpontensa.
Raha on heille kuin paloviina, — sanoi Goldscheider Hornerille. — Tytöt eivät ole koskaan niin vaikeat johtaa kuin silloin, jolloin heillä on rahaa kädessä. He tuntevat olevansa voimakkaita silloin ja se voimakkuus huumaa heidät.
— Noh, sinä, — ja sinun yöpöllösi Olympia, — kaikissa tapauksissa "Goldscheider — viisausjumalattarena" ei ole hassu aate, — te pidätte kyllin huolta siitä, ett'ei raha jää tyttöjen käsiin.
— He eivät voisi sitä käyttääkään. — Minä en tahdo tehdä heistä koiria, sillä koirilla on pitkät hampaat. Mutta nuo nuoret herrat pelastajahommineen tekevät usein loistavia tuhmuuksia.
— Sinun nylkemiseen perustuva ihmisrakkautesi on aina tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Sinä olet ensi olento, jossa havaitsen löytyvän jonkinlaista tunteellista järkevyyttä…
— Minä sanon sinulle Horner, että jos minä olisin päättänyt pitää tätä liikettä koko elämäni, se on niinkauan kuin vain jaksaisin, niin voisin siitä jotain tehdä, mutta nyt, — annan sen romahtaa minun poistuttuani.
Hornerin huulilla oli röyhkeä hymy. — Sinä eläminesi, — mitä sinä vielä aiot toimia tuon nuoren tyttöihanuutesi kanssa, kun olet tämän jättänyt, — kysyi hän udellen.
Goldscheider hymähti hänelle huvitettuna. — Siitä asti, kun et enää juo, ovat kaikki pahat henget päässeet sinussa valloilleen, ja ne lentävät aivoista kielellesi. Juovuksissa olit todella mukavampi.
— Tiedän, pisti Horner, — että sinä olet tunteellinen juutalaisnainen, joka pitää siitä, että näkee toisten sydämet musertuneina. Samalla sinä rakastat satakielenlaulua ja alakertaromaaneja, missä kärsivä hyve lopulta saa palkkionsa ja pahe sortuu. — Tämä on kaikki sellaista, joka ei ollenkaan sovellu sinun liikkeeseesi. — Ehkä päälle päätteeksi olet uskonnollinen?
Goldscheider vainusi tuossa ivallisuudessa vanhan, aaveentapaisen levottomuuden, joka aina heräsi Hornerissa, kun hän aavisti, että jollain hänen läheisyydessään oli yhtä vahva tahto kuin hänellä.
— Liikkeeni on eri asia, yksilöni on toinen, — sanoi Goldscheider nauraen, — ja minä aion vielä nauttia elämästä.
— Se olisi minun jo pitänyt aavistaa! — Hän remusi ärtyneenä. Minun ei olisi pitänyt kehoittaa sinua tähän. Olisi ollut paras jättää sinut vanhojen vaatteitten narinkkaan. Juutalainen sinussa pistää lopulta esiin, sinussa ei ole kreikkalaisuuden rehellisyyttä! — Turhaa on selittää sinulle! Juudan maa voittaa ja Taavetti vainajasi oli tietysti oikeassa. Selvää on, että se joka on pureksinut Spinozan ja Fichten filosofiaa, sen aivot ovat vääntyneet vinoon.
Goldscheider kahisti hetken paperiaan, antoi käskyn sisäänastuvalle Olympialie, tarkasti erästä kirkkaansinistä kangasta, josta Moosmannin piti ommella yönuttuja, — merkkasi kynnellä muotilehdessä sen mallin, jonka hän hyväksyi ja kääntyi uudelleen Hornerin puoleen, joka lasimaisin silmin tuijotti eteensä.
— Kiitän sinua Horner, että olen lopulta päässyt sanojesi perille. Sinä olet sanonut minua aina itsekkääksi. En ole sitä uskonut, olen luullut, että arvostelusi on ollut väärä. Olen kuitenkin mielestäni uhrautunut kuin koira eläissäni, äiti-vainajalleni, siskoilleni, isälleni — koko sille joukkiolle, jota avustin kodissamme. Sitten menin naimisiin, ja taas uhrauduin. Ensin sain palvella häijyä anoppiani, — sitten palvelin liikettä, lastani, — ja muita tuttaviani. Mieheni sairasti. Häntä ei ollut helppo hoitaa. Hän läheni kuolemaa, ja minun piti aina olla iloisen näköinen… Se ei ollut helppoa, Horner. — Silloin pidin itseäni kovin hyvänä ja epäitsekkäänä. — Sinä ymmärsit minut kuitenkin, selostelit luonteeni. — Sanoit minua tunteellisen itsekkääksi. Nyt tiedän, että se on totta. Minä olen hoitanut nuo kuolemaan asti, kaikki — oman tunteeni tyydytykseksi. Olen tehnyt heille hyvää, perinpohjin, vaan todellista osaanottoa, sydämentuskaa, sääliä en ole heitä kohtaan tuntenut — en autuaasti nukkuvaa äitiänikään kohtaan. Ne olivat minulle kaikki vieraita. Käsilläni tein heille työtä, palvelin heitä, mutta todellista tunnetta tunnen vaan lastani ja itseäni kohtaan. Alma Luciaani varten elän enää. En voi toisia rakastaa. — Ja mitä olen koonnut, se kuuluu lapselleni! — Hän nousi seisomaan. — Älä virnistele, Horner! Olet jo aikoja sitten suuttunut minuun. — Sinun oikeutesi, noiden oikeudet, mitä ne minua hyödyttävät? Kun taistelen itseni puolesta, — kestän läpi rapakon.
— Rakas Elise, — että olet tähän joutunut, on kai minun ansioni; että pääset pois, — — Horner hymyili myrkyllisenä.
— Älä huolehdi, Horner. Kyllä minä autan itseni… Se on tapahtunut kerran ennenkin, tuon toisen eläissä. — Eikö totta?
— Roisto, — juutalainen, — vastasi Horner tehden halveksivan liikkeen.
— Mahdollisesti! Meidän rotumme ei luota tulevaisuuteen. Se on kai juutalaisuutta. Mutta meitä on myös usein petetty. — Älä ihmettele, Horner, jos me emme luota muuhun kuin itseemme. Me rakastamme itseämme ja heimoamme! Muut ovat meidän vihollisiamme maailmassa! — —
* * * * *
Ihmeellisen monimutkainen oli tämän kavalan rouvan elämän tie ollut, ennenkuin se oli johtanut hänen nykyiseen korkeuteensa.
Lapsuutensa oli hän viettänyt toivottomimmassa kurjuudessa. Laihaposkisesta, risaisesta juutalaislapsesta oli hän kehittynyt täyteliääksi, rikastunteiseksi neidoksi, jonka rintaa miesten rakkauden kaipuu ja lemmenunelmat saivat aaltoilemaan. Kellarikerroshuoneustossa, johon kuului kaksi pientä huonetta eli hän äitinsä, isänsä, kuuden siskonsa ja yhtä monen vuodevuokralaisen kanssa. Keuhkotautisen äidin hoito, siskojen ruokkoominen ja koko muu taloudenpito lepäsi kuudentoista vuotiaan Elisen hartioilla. Siksi nuoren kirjanoppineen ja temppelikirjurin David Goldscheiderin ilmestyminen hänen siihen asti niin valottomaan ja hivuttavaan elämäänsä, tuntui melkein ansiottomalta onnelta, koska tämä puhutteli häntä lempein sanoin ja ystävällisellä osanotolla. Goldscheider näytti Elisesta paremmalta ja jalompaa rotua olevalta olennolta kuin ne miehet, jotka olivat ympäröineet häntä tähän asti. Isä ja vuokralaiset, — yleensä galizialaisia, — makasivat huoneessa pitkät päivät pesemättöminä ja huolimattomasti puettuina olkisäkeillä ja puukirstuilla. He pureskelivat sipulia ja suolaista leipää, rukoilivat laulavin äänin tahi viskelivät toisilleen murrekielellä merkillisiä kysymyksiä, joihin toiset iskivät kuin nälkäiset korpit lihanviipaleeseen. Ei kukaan noista terveistä vahvoista miehistä tehnyt työtä. Kun talossa loppui viimeinen kreuzer, silloin jokin nousi unisena ja harmistuneena vuoteeltaan kömpiäkseen kellarinrappusia ylös. Kuin pöllö hän pudisti itseään katuvalossa hiipiäkseen työansioon. Mieluimmin hän olisi kykkinyt toisten kanssa odottaen päivät pääksytysten ihmettä. Tähän Joonas Chaim Küchen perheeseen ilmestyi David Goldscheider oppineena, joka oli kuuluisa Talmudin [Juutalainen piplia. (Käänt. huom.)] tuntija ja siksi erittäin kunnioitettava vieras. Hän oli pieni ja vähäpätöisen näköinen mies, jonka kasvojen väri oli kellahtava. Leuasta ohimoille ulottui harva, vaalea parta. Hän ei ollut sitä lajia miesurosta, jota solakka, vaaleatukkainen Elise oli hehkuen halannut. — Hänen ajatuksiinsa tuli useimmin ne hienot, korkeakasvuiset "uskottomat", jotka tulivat häntä vastaan hänen kulkiessaan asioilla kaupungissa. Sellainen olisi hänelle sopinut. Mutta köyhän juutalaistytön täytyi ottaa sen, ken sai. David oli ensimäinen, joka soi hänen raatavalle elämälleen rakkauden viehkeyden.
Varhain kehittynyt Elise käsitti Davidin sangen hyvin, — hän antoi hänen siksi tuntea mielihyvää ja rohkaisua. Häntä ilahdutti ja hänelle tuotti erityisen kutittavaa tyydytystä se, että näki veren nousevan David'in kasvoihin, kun nojasi ruumistaan hänen ruumistaan vastaan. — Elise tarttui hänen kylmiin sormiinsa, jotka arastellen nypistelivät hänen puseronsa pinnalla, ja sulki ne hyväillen omiin käsiinsä, — kunnes lausui epävarmoja änkyttäviä sanoja, jotka hukkuivat huokaukseen. Että David oli tytön mielestä jotain erityistä, kohoutuen ympäristön miehien yli, johtui hänen paremmasta yhteiskunnallisesta alkuperästään ja varmoista tuloistaan.
Davidin äidin, — Judes Goldscheiderin, — tunsi koko seutu. Hän oli kehittänyt pienestä rihkamakaupastaan laajan ja hyvässä kunnossa olevan vaatteenlainaus- ja myyntiliikkeen. Sen hän oli aikaansaanut rautaisella uutteruudellaan ja sitkeällä kestävyydellään. Hän oli roteva, kestävä ja kaikkiin oikeauskoisiin ennakkoluuloihin piintynyt nainen, joka piti kotiväkeään tuimassa kurissa jumaloiden ainoaa poikaansa, sydämensä surmaajaa. Että David ei kelvannut liikemieheksi, sillä hän oli siksi liian hempeämielinen, liian herkkä ja liian sivistynyt, se oli äidin ylpeyden ja murheen aihe.
— Kun hän kerran tuo minulle miniän, sanoi Judes huoaten tuttavilleen, — niin se saa hänet ja valmiin liikkeen, — siinä on edesvastuuta.
Vaikka tuo vanha rouva rakasti poikaansa ylenmäärin, ei hän kuitenkaan sietänyt sitä, että poika olisi kuluttanut aikaansa laiskotellen. Kun David saapui heikkona liikarasituksesta kolmenvuotisen koulunkäynnin jälkeen Merene Row Wolf Schlojme Aschkenasyssa Pressburgissa, oli äiti hommannut hänelle heti kirjurinpaikan, jonka vähäiset tulot helisivät joka sunnuntai Davidin pitkän mustan takin taskuissa tehden mahtavan vaikutuksen Kücheperheeseen. Küchet tunsivat itseään kovin kunnioitettavan sillä, että tuollainen "varma" mies seurusteli heidän kanssaan ja muutamien Kücheläisten harmaanruskeat silmät vääntyivät alamaisina ylöspäin joka kerta, kun he tulivat äiti Goldscheideria vastaan, joka tarkasti poikansa ystäviä jotensakin selvällä halveksimisella. Elise oli kerran käynyt Goldscheiderilla ottamassa vanhoja vaatteita lahjana siskoilleen. Hän oli suurin silmin tirkistänyt tähän uuteen, hienoon, hiljaiseen mailmaan, jossa ei kuulunut huokauksia, eikä näkynyt löytyvän surua, jota ei häirinnyt sairaan vaikerrukset, eikä lasten rähinä, ja jossa ei haissut pistävä sipulinhaju. Täällä oli ihanan kaunista! Raskaita tammihuonekaluja oli täällä, ruskean sametin päällyksisiä tuoleja, hopeakynttiläjalkoja, jotka olivat painavia, — eivätkä onttoja, ja ennen kaikkea tuo salaperäinen kultakangasuutimilla varustettu kirstukaappi, jossa säilytettiin pyhähopeita ja Davidin kalliit kirjat.
Vanha rouva tarkasti Eliseä hetken ihmeellisen jäykin silmin. Sitten hän sanoi: — Tupanne on täynnään terveitä ihmisiä, eikä kukaan tee työtä. Kahdesta kreuzerista, jotka itse ansaitset, on enemmän siunausta, kuin kahdesta kerjätystä kultarahasta. Huomaa, että onnelliset ovat ne kädet, jotka itse itseänsä elättävät… Ota äidillesi tämä viini, heimolainen.
Se, minkä Davidin äiti lausui, se ei kaikunut kuuroille korville. — Elise huomasi vihamielisen, melkein häijyn sävyn noissa sanoissa, mutta vanhuksen voimakas, käytännöllinen luonne sopi hyvin hänen omaan sisimpään sielunelämäänsä. Kun Elise palasi kotiin, näytti hänestä kaikki siellä vielä synkemmältä, rumemmalta ja sietämättömältä. Äiti ähkyi pitäen rinnoillaan pientä Jainkefia, joka aika aijottain parahti vihaisena luopuen tyhjästä nännistä… Neljätoista vuotias pikku sisko keitti jauhopuuroa pirstaten pikkuveljien kanssa, jotka pistivät likaiset sormensa makeaan, tahmeaan ruokaan. Vieressä kykkivät miehet lörpötellen ja pureskellen sipulia, kertoen juttuja tahi lauleskellen heprealaisia lauluja.