PYHÄ SONTIAINEN (continued 5)
Elvira Willman translation
— Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen sanova: — Ihana oli toki elämäni vaellus! —
* * * * *
Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten katoolilaisen sanansaattajaa." — Hirvittävä tapaus!
Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina silinneet… Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista." Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne mielihyvällä kassalaatikkoon. — Viime päivinä oli kertynyt hyvin rahaa! — Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea lettilaite… Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha kaulassa… Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se Milleriä vähän pöyristytti. — Mutta hän tottui siihen vähitellen. — Joka ilta kuuli saman jutun. — Nyt hän ei pannut sitä enää merkille. Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan, mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään… Tämä tahtoi aina, että hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa, miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo ukkovainajani oli niin kitsas…
Tämähän kuulosti ihan kapinalliselta! Miehet kävivät Birkneriin kiinni kuin sika leipään. Ja aina niitä tuli uusia ja innostuneempia. Puolen yötä niitä tuli kunnes portinvahdin rouvan täytyi sulkea talo, sillä se oli jo liian täysi. Luonnollisesti ne olivat vallan hienoja herroja! Joka ei maksanut viisikymmentä guldenia, oli pakotettu tyytymään tavallisiin likkoihin. Ja myös ne olivat nyt, Jumala ties, kuin pirun riivaamia. — Miller teki tottuneena ja kiireesti ristinmerkin. — Herra Jumala, mitä elämää ne pitivät! Lensivät huoneesta huoneeseen, läpi ullakkojen ja käytävien; toinen toisensa jälkeen, miehet kintereillä; — ja miten ne kiljuivat…
He olivat kaiken samppanjan juoneet, mitä oli talossa. — — Vaikka Milada oli ostanut sitä sellaisien summien edestä, — jotka Millerin mielestä olivat mahdottomia saada kaupaksi, — niin se kaikki oli loppunut. — Aamulla kello kahdeksalta oli tänään Rezek lähtenyt kaupungille tekemään ostoksiaan, hankkimaan hanhenmaksaleivoksia, piirakoita, kaviaaria. — — Ja tätä oli kestänyt jo viisi päivää! — Jumalan kiitos! Nämät Pääsiäispyhät olivat olleet ihania! Herraa sai siitä kiittää. —
Miller syventyi taas alettuun "Sanansaattajaansa", jossa oli kirjoitus: "Orpolasten katoolilaishengellisestä hoidosta" ja otti vastaan katsahtamatta lehdestä sen paksun postipinkan, jonka portinvahdin rouva laski kirjoituspöydälle. — Miller luki kirjoituksen loppuun, tunsi sydämessään syvää myötätuntoisuutta hyvää kirjailijaa kohtaan nojautuen hyväntuntoisesti huoaten tuolin selkänojaan. Milada saa hoitaa postin. — Miladahan oli alkanut tämän leikin, lopettakoon sen myös! Tuossa oli nyt pinkka hakemuksia, tarjoumuksia ja ilmoituksia. —
Kyllähän Miller perästäpäin osaisi jakaa käskyjään. Paljon huolettomampi ja helpompi oli nyt hänen elämänsä. — Tämä Rezekin käyttäminen liikkeessä, oli hänestä mainio keksintö. — Luonnollisesti ei sopinut näyttää Rezekille että hän oli tarpeellinen, vaikka kylläkin hän hoiti liikettä hyvin. Miller oli mielestään keksinyt ehdottoman viekkaan keinon. Hän päätti antaa kaiken työn Miladalle, itse vaan ahkerasti kulkien hänen kintereillään, tarkkaan urkkien, panna kaikki tulot muistiin ja pitäen rahat itse, ja sitten — hm, — kun kaikki oli tehty, potkisi hän Miladan ulos ovesta! Milada voisi helposti tehdä itsensä korvaamattomaksi ja kasvaa emäntänsä yli pään. Paras olisi pitää häntä kovassa kurissa. — Jos vielä jatkuisi tällaista tuloa puolen vuotta, silloin voisi hän jotain toivoa. — Sillä mahdotonta oli kuolla — tällaisen paikan emäntänä!
Mutta itse asiassa oli Miller kokonaan joutunut Miladan johdon alaiseksi, kadottaen näkyvistään koko liikkeen sisäisen koneiston. — Milada teki sopimuksia asioitsijoiden, hankkijoiden, tyttöjen ja kundien kanssa, hän hoiti kyökin, vaaterahaston ja kirjanpidon, ainoastaan rahat piti Miller itse… Puhtaaseen rahaan ei saanut kukaan kajota. Millerin vahva aikomus oli se, että tulojen vastaanotto teki hänestä talon valtijattaren. —
Milada oli liian viisas, jotta hän ei ottanut vastaan ulkonaista edustamisvelvollisuutta; kaikkialle hän työnsi silloin "neidin", mutta ei yhtään liikeyritystä päätetty tehdä, jota ei Milada ollut tarkastanut ja hyväksynyt. Milada järjesti kuitenkin asian niin, että Miller luuli itse tehneensä ja järjestäneensä päätökset. Se taikasana, jolla Milada kaikissa ristiriitaisissa tapauksissa voitti, oli aina: "näin tehtiin Goldsheiderin aikana." Tämä tukki Millerin suun, kun hän joutui ahneutensa, ilkeytensä ja tyhmän itserakkautensa uhriksi ja silloin oikutteli itsetyytyväisenä ja ällipäisenä kuin huonosti kasvatettu lapsi. —
Asioitsijoitten ja tyttöjen seurassa koetti Miller aina niin kauvan kiertää ja vääntää asiaa ja pelastua puhetavoilla ja verukkeilla, kunnes hän sai kuulla Miladan arvostelun. Hän huusi silloin "Rezek, Rezek — minulla on niin paljon tehtävää, sopikaa te herran kanssa siten asiasta, kuin minä jo eilen säädin."
Myöhemmin kyllä asioitsijat huomasivat tämän tempun. He kääntyivät suoraan Miladan puoleen, jonka kanssa sopimus tehtiin pikemmin ja mukavammin kuin tuon aina epävarman ja hapuroivan Millerin kanssa. Nyt vihdoin siitä asti, kun hän oli vastaanottanut liikkeen, sai Miller tuntea miellyttävän levon tunteen ja sivultakatsojan mukavuuden.
Kyökissä oli kaikki kunnossa, — Riedl järjesti kaikki, tytöt eivät riidelleet eivätkä rähisseet. —
Milada oli sanonut heille: — "Neidit puhuvat yleensä liikaa palvelijattarien kanssa. Se ei sovellu, se poistaa kunnioituksen. Puhukaa vaan välttämättömimpiä asioita."
Milada noudatti itse tarkkaan tätä sääntöä. Myöskin hänen suhteensa toisiin tyttöihin oli vähitellen, huomaamatta ja hitaasti, paljon muuttunut. Ja tuo perintöjuttu, jota Milada ei tahtonut lähemmin selostaa, päinvastoin alleviivasi lyhyillä vastauksillaan, oli antanut hänelle erityisen arvoaseman, jota hän kaikissa tapauksissa viisaana ja taitavana käytti hyväkseen. Hän teki kosolta viittauksia siitä, ettei Millerin liike onnistunut hyvin, koska se oli kiinnitetty ja Miller oli liikaa pikkumaisen ahne, ja miten Miller oli iloinen ja onnellinen saaden Miladan avukseen. Mutta siinä tapauksessa täytyi liikettä hoitaa kuin omaansa ja jäädä siihen, jotta oma säästö ei menisi hukkaan. Täten hän laski vahvan perustan sille tulevaisuudelle, jonka hän aikoi itselleen valloittaa. Yleisesti oli myös tunnettu, että Milada ei ollut kokonaan riippuvainen Goldscheideristä; mustan Katariinan juttu ylhäisestä alkuperästä ja Miladan rikkaasta isästä johtui taas ihmisten mieliin ja myöskin se seikka, että kai vanha rouva sen tiesi, koska hän niin hoivasi tyttöä. Alussa kyllä muutamat tytöt yrittivät tehdä kiusaa, siten syntyen välttämättömiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä ja tyytymättömyyden purkauksia… Erittäinkin Mizzi teki parhaansa mustataksensa Miladaa ja härnätäkseen toisia tyttöjä häntä vastaan. Mutta tarkemmat huomasivat pian, että Miladan toiminta ei johtunut kätyrimäisyydestä eikä vallanhimosta. Lapsesta asti oli hänen nähty työtä tekevän ja ottaen osaa taloudenhoitoon; hänen laajennettu työalansa ei tuntunut vanhempana luonnottomalta. Tytöt huomasivat pian, että oli edullisempaa puhua asioista Miladan kanssa. Tämän lyhyt, sitova selitys ei niin suututtanut kuin Millerin pitkät ropotukset, joiden kautta ei päästy mihinkään tuloksiin. Joskus sanoi muuan Miladalle, "sinä teet turhaa työtä. — — — Hommaat Millerin asioita ansaitsematta siitä niin paljo, kuin herrojen kautta."
Gisi, jonka kanssa Milada oli avomielisempi kuin toisille, ehdotti hänelle kerran, että he voisivat joskus alkaa yhteisen liikkeen, ehkä perustaa hienon kapakan — Bertl heitä kyllä myös avustaisi, — eihän tässä saa piinastaan ruokaansa suolaa.
Silloin vastasi Milada. — Katsos minä olen syntynyt täällä… Minä säälin Punataloa. Minä en tahdo nähdä sen joutuvan rappiolle. Siksi jään tänne.
Tämän selvän kannan ymmärsivät hänen toverinsa ja kunnioittivat sitä tavallaan.
Kaikki muut he olivat tässä talossa vieraita, tänne ajelehtineita; miten heitä miellytti tahi miten onni potkasi, niin he käänsivät selkänsä Punatalolle. Mutta Milada jäi sinne. Hän oli tämän kadun lapsi.
Konttorin ovella koputettiin. Se oli Miladan kova koputus ja odottamatta vastausta hän astui huoneeseen. Hänellä oli hattu päässä ja takki yllä ja hänen kasvonsa olivat raikkaan kevättuulen punaamat.
— Kyllä nyt olen saanut leuhkoa, sanoi hän vähän kiivastuneena, ennen kuin sain asiat kuntoon. Ei kukaan tahdo sunnuntaina tehdä kauppaa,… sain uhrata koko joukon juomarahoja.
Milada asetti Millerin eteen laskut, joita tämä kovasti happamalla naamalla tutki… Riisumatta hattuaan ja takkiaan seisoi Milada kirjoituspöydän ääressä aukaisten kirjeitä.
— Neiti, huomiseksi on tilattu illallinen kuudelle henkilölle. Birkner on tilattu, — hevossiitosyhdistyksen jäsenille. Ylimääräinen tarjoilu on pyydetty kello kahdeltatoista kahteen. Se tuottaa jotain se. — Milada luki edelleen nauraen.
— Ovatko ihmiset ihan hassastuneet? Tässä on pinkka maaseututilauksia. Aivan kuin me olisimme Birknerin omistajia. Hänhän on Edin omaisuutta… Tuossa ovat laskut. Suutarin laskua vastaa hänen oma laskunsa meiltä. Tarvitsee vaan pyhkäistä pois!… Ascherilla on muuan tyttö myytävänä… Jos haluatte, voinhan mennä katsomaan. Hän tarjoo lesken St. Pöltenistä, kirjoittaa hän. Kovin… herra jumala miten olen väsynyt. — Milada istahti.
Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. — Miller sitävastoin oli Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään, niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.
— Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, — alkoi Milada puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. — Milada jatkoi kylmän rauhoittavasti. — Ei mitään erityistä… minä aijon lähteä talosta.
Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat… Mutta hän karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: — Mikä teidän päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja — turvautuen yhtäkkiä lakitietoihinsa, sihisi hän: — Te olette pantu porttolan luetteloon, teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: — Nyt minä lähden… Mitä te luulette minun sitte tekevän? —
— En tiedä, mitä neiti tekee toisille — vastasi Milada. — Minun laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka paljo minä olen neidille velkaa.
— Minulle! Velkaa! Herra Jumala! — Miller nauroi kuin hullu. — Te olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, — ja lisäksi se, mikä Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! — Hän varoitti minua aina. — Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. — Hän oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.
Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.
— Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, — jatkoi Milada. — Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! — Mitä tämä taasen merkitsee? Ettekö te siis ole jotain? — Mitä minä siis olen neiti? — Miladalle tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia, ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.
— Mitä se minua liikuttaa, — sammalsi Miller. Se on toki — äkkiä hän muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:
— Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? — Onko juuri erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin muita, — huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö niin…
Milada pudisti päätään… Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?…
— Sairastun, sairastun, pitääkö teidän nyt vielä välttämättömästi sairastua?…
— Me sairastumme toisemme jälkeen tällaisessa elämässä ja kuolemme varhain.
— Herra Jumala! — huudahti Miller todella kauhuissaan. Mikä nyt tulee minulle eteen, miten käy tämän liikkeen?! Sehän häviää silminnähtävästi.
— Liike ei häviä, tytöt vaan siinä häviävät, — vastasi Milada ivallisesti. — Pitää aina varata uutta tuoretta lihaa siihen… Pitää hankkia nuorta verta, se on tällaisen liikkeen salaisuus.
Miller painoi päänsä alas. Tämähän oli loppumatonta taistelua. Ei saanut koskaan mihinkään kiintyä. — Tuskin oli sovittanut ja silittänyt ne särmät ja lovet, joita jokainen uusi tulokas toi mukanaan, ennen kuin taas äkkiä erottiin ja uusia kasvoja ilmestyi, joita uudelleen piti oppia käyttämään! Tämä meni yli Millerin ymmärryksen, hänellä ei riittänyt voimia tällaiseen elämään.
— Neidin täytyy nyt nimittäin kovin pian päättää, uudistetaanko talon henkilökunta vai eikö, sanoi Milada nyt. — Aina olla samalla asteella ei ole hyvä. Ja jos asian laita jää sellaiseksi, pakenen minäkin. Minun täytyy katsoa eteeni, niin kauan kuin olen nuori ja elinvoimainen.
Kun Miller ei osannut siihen mitään vastata, jatkoi Milada:
— Tässä liikkeessä olen pian kulunut, niin etten jaksa yrittää enää muualla. Ja lisäksi minua säälittää tämän liikkeen nolous, että tahdon ryhtyä johonkin toiseen toimeen… Onhan minulla rahaa… Syntyi vaitiolo jolloin Millerin silmät kauhusta mustenivat… Osaanhan minä hoitaa taloutta, jatkoi Milada. Joko minä perustan itse tällaisen liikkeen tai menen minä teatteriin, — niinkuin Gisi. Ja pääsenhän minä naimisiinkin, kunhan olen täältä vapaa.
Miller istui mykkänä tuijottaen avaruuteen. — Nyt oli siis kaikki kuitti, loistava kapitalistinen yritys joutuisi tuuliajolle, keksivän älyn puutteessa. Tämä olisi ihanaa! Toinen menee naimisiin, toinen kuolee, toinen rupeaa tanssijattareksi. Kaikkien muiden on mukava olla, mitenkä hänen sitte käy?
Hänen täytyi maksaa, antaa rahaa, ylläpitää asijoitsijoita, kustantaa ilmoituksia lehtiin, kierrellä, udella, lahjoa salapoliiseja, muuten viranomaiset ottaisivat hänen kiinni ja vieden hänen kootut tavaransa ihan hänen käsistään. — Ja jos kaikki, jotka vaan miehen saisivat, olisivat niin päättäväisiä kuin tämä. Niin mikä sitten tulisi hänelle neuvoksi?
Miller ponnisti voimiaan ja astuen äkkiä juhlalliselle kannalle huudahti hän: —
— Miksi te siis olette ollenkaan tullut tänne!? — Kukaan ei ole teitä tänne käskenyt. — Itsehän te olette tänne tuuppautunut.
— Ensiksi on äitini jättänyt minut tänne pienenä Goldscheiderille, — sanoi Milada, jatkaen sillä selvällä tavalla, jolla hän puhutteli niitä, jotka asuivat Punatalossa. — Mutta olkoon ihminen tullut tänne mistä syystä tahansa, ei hänen silti tarvitse täällä hukkua, hyvä neiti. Jos joku tekee työtä tehtaassa, niin ei suinkaan hänen täydy seistä ja odottaa, että vetohihna vääntäisi hänen kätensä sioiltaan. — Pakon ja vapauden välillä on täällä ovi, jonka voi aukaista. — Sen, joka pelkää tuota suljettua ovea, sen on pakko jäädä. Mutta minä en sitä pelkää. En pelkää teidänkään valtaanne. Te ette voi minua pidättää. — — Eikä kukaan voi minua tässä talossa pidättää.
Maa halkesi Millerin jalkojen alla. Säälimättä jatkoi Milada: En puhukkaan niistä kirkollisista pelastuskodeista, joihin ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa, päästäkseen irti täältä.
— Se nyt vielä puuttui, vaikeroi Miller sielussaan. Liittoutuu vielä kirkollisiin ihmisiin! — Äkkiä välähti hänen sielussaan ajatus.
— Milada, — sanoi hän. Niin totta kuin jumala on taivaassa, nyt puhun teille rehellisesti. — Jääkää minun luokseni niiksi harvoiksi vuosiksi, ehkä kolmeksi, kahdeksi, jotka vielä olen tässä talossa — sitten, jos saan koottua rahoja niin paljo, kuin olen kuvitellut, — niin saatte ostaa liikkeen minulta. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, sanoi Miller juhlallisesti, minä olen lupautunut luostariin. Mutta se maksaa paljo rahaa siellä, mihin minä tahdon mennä. — Jesuksen ristisisarien luo haluan Steiermarkiin. Sitte saatte periä tämän liikkeen minulta. Halvalla te sen saatte, tahi — ihan — ilmaiseen.
Miller kätki kasvonsa käsiinsä. — Nyt hän oli luopunut kaikesta maallisesta. Hän ei sietänyt kuulla enää mitään vastusteluja. —
Mutta Milada jatkoi: ehkä te tarkoitatte hyvääkin, neiti Miller. Mutta teidän hyvyytenne toteutuminen on perin epävarmaa. Kuka tietää, mitä meikäläiselle voi parissa vuodessa tapahtua? Paras on, että me teemme varmat sopimukset heti.
— Minä en tahdo tuottaa neidille mitään liike-esteitä, ei varsinkaan tässä tapauksessa, — päinvastoin minä tahtoisin liikettä edistää, jos neiti niin haluaa. Minä olen rehellinen, säästäväinen ja käytännöllinen, — minä olen perehtynyt tällaisiin yrityksiin. Ilman sellaista apua ei neiti menesty. Jos ottaisitte tähän ventovieraan, niin se tulisi paljo kalliimmaksi. Jos neiti tahtoo pitää minut taloudenhoitajattarena ja antaa minulle viidennen osan voitosta ilman velvollisuutta antautua miehille, niin minä jään tänne mielelläni.
Miller lensi pystyyn: Viidennen osanko!? Kysyi hän kauhuissaan.
Milada oli varustautunut vastaanottamaan myrskyä. Osan voitosta!? toisti Miller vielä itsekseen. — Niin arvokas toki on työni, neiti, — sanoi Milada lujasti, — ja luonnollisesti kun te eroatte liikkeestä, on minulla etuoikeus ostaa se teiltä, sillä, kuten te ehkä tiedätte on minulla rahaa. — Yrityksemme voisi taasen elpyä entiselleen — Milada kumartui tuttavallisesti kirjotuspöydän yli. — Sovitaanko kaupoista neiti? Sitte saatte nähdä kuinka Rezek osaa tehdä työtä.
— Viidennen osan vaaditte, — toisti Miller kolmannen kerran, mutta tälläkertaa oli hänen äänessään myöntyvä harkitseva, melkein riemukas sävy. Sitten empimättä tarttui hän Miladan vahvaan, ruskettuneeseen käteen, joka oli siinä hänen edessään ja puristi sitä kovaa. — Niin, niin, pääasia on että minä vapaudun tästä, ja pian! Jumalan nimeen siis! Saatte viidennen osan. Mutta Rezek, nyt olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, — ymmärrättekö?
— Tietysti, koska meillä on laillinen sopimus, — vastasi Milada iloisesti heiluttaen kättään. — Nyt rupee liike luistamaan! Ensiksi me teemme puhdasta talossa, neiti! Laura ajetaan pois ja Anna, se rampa nimittäin. — Tänään laitetaan punssia, se on halvempaa ja sitä juodaan mieluummin. — Kun keskiyönä myydään sitä, saadaan kolmekymmentäviisi kreuzeria lasista. Minä luulen, että saamme neljäkymmentä tilausta. Spizzarilta täytyy meidän lainata ensi yönä pari tyttöä. Me emme muuten tule toimeen. Ja, — ovikello soi, — kas ruokatavarat tulevat jo.
Milada aukasi oven kääntyen vielä puhumaan: Olkaa hyvä, neiti Miller, ja selittäkää tämä seikka toisille ihmisille. — He tiesivät, että minun piti erota talosta. — Hän nyökäytti päätään ja hävisi kyökkiin.
* * * * *
Pääsiäisen edellisenä torstaina pyysi Bine Michal lomaa päiväksi. Hän tahtoi lähteä kotiin katsomaan vanhempiaan ja siskojaan ja samalla tapaamaan Cyrilliä, joka saisi "lomaa kasarmista." —
— Sen voisi hyvin luvata, tuumi Milada ja Miller oli samaa mieltä…
— Minulla olisi vielä muuan pyyntö, sanoi Bine ottaen taskustaan kultarahan pitäen sitä kahden sormen välissä ilmassa.
— Aijotko sen taasen lähettää kotiin? — Se vielä nyt puuttuu.
Michal pudisti päätään. — En lähetä. Osta sinä jotain kaunista Cyrillille. En tahdo lähteä kaupungille enkä luota toisiin. Kun pääsiäissunnuntaina lähden kotiin, tahdon viedä jotain kaunista Cyrillille… Onko tässä kyllin rahaa? Vai mitä?
— Riittää, riittää… Mitä pitää minun ostaa? Kepinkö, kirjepitimenkö, sikarikotelonko? — Yleensä kerro minulle kerran, mikä on Cyrill? Onko hän sukulaisesi?
Bine oikasi ylpeänä selkäänsä. — Eihän toki! Hän on sulhaseni.
Ja kun Milada näytti kovin hämmästyneeltä, jatkoi Bine luottavana: — Nythän on hän jo vuoden palvellut sotaväessä ja koska hän on äitinsä ainoa poika sekä isätön, — pääsee hän pian vapaaksi. En osaa sitä saksaksi selittää. — Syksyllä on hän vapaa, minun omani, ja sitten! Mutta kyllä Bine on sen varalta säästänyt. Etkö usko, että Cyrill hämmästyy?
— Totta on kyllä, että sinä olet säästänyt pennosiasi; siksikö sinä olet säästänyt, että voisit mennä naimisiin?
— Niin, Cyrillin äiti on ostanut sillä mökin. Siellä on lehmäkin navetassa. — Vuodessa olen lähettänyt kahdeksansataa guldenia kotiini. Enkä nytkään rahoitta sinne lähde. Minä en pane niitä säästölaatikkoon enkä postisäästöpankkiin. Annan kaikki Cyrillin äidille, joka on hyvin käytännöllinen.
— Voi olla. — Mutta kuule Bine, — tietääkö Cyrillin äiti, — oikeastaan — tietääkö Cyrill itsekään, mitä sinä täällä hommaat?
— Luulen. Pari vuotta sitten, kun Cyrill läksi sotaväkeen Unkariin, sanoi hänen äitinsä minun äidilleni, — joka on oikeastaan minun äitipuoleni: — lähetä likka kaupunkiin! Hän on kaunis ja komea ihminen. Hänen pitää ansaita meille mökki ja sarvikas…
— Mitä sinä puhut? Sulhasesi äitikö on sinut lähettänyt tänne Goldscheiderille?
Bine pudisti päätänsä. — Ei, osoitteen minä sain rihkamakauppiaalta, joka sunnuntaisin kävi kylässä. Ja minun äitipuoleni, joka palveli nuorempana keittäjättärenä kaupungissa, tiesi sanoa, että se oli hienoin talo, ja minun piti mennä sinne. Ja kun minä viimeksi lähetin rahakirjeen sinne, vastasi hän, miten Cyrill iloitsi avioliitostamme… Mutta Cyrill parka on kaukana Unkarin metsien takana eikä voi saapua minua tapaamaan. Mutta joka kirjeessä kirjoittaa äiti, että Cyrill kirjoittaa, "tervehdi minun rakasta morsiantani."
— Ehkä sinun käy hyvinkin, sanoi Milada miettivänä. — Minä ostan kepin sulhasellesi. Mutta kuuleppas Bine, ole vähän varovaisempi rahojesi suhteen! Eläpäs anna enempää, kuin mistä sinulla on laillinen velkakirja, vaikkapa olisikin kysymys Cyrillin äidistä. Raha-asioissa pitää olla ihmisen varovainen.
— Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun äitini kuoli, — Bine teki ristinmerkin, — ei kukaan ollut minulle niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä. Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.
Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja suopeaksi. — Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet kerskata. —
— Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.
— Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. —
Milada pudisti päätään. — Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti, kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit kotiin. — Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä, järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua, syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia, luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa ja kehtolaulua. — Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa ihanteensa ja elämänsä onnen. — Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, — he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi pystyä.
— Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, — ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. — Hän ei luottanut anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.
— Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.
Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. — Ei häntä mikään vaivannut, — ei kerrassaan mikään. — Pikku seikka vaan. — Hänellä oli ajos kainalokuopassa. — Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle mitään sanomasta. — Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, — niin mielellään kaikissa tapauksissa olla mukana. —
— Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. — Ja kun minä olin aivan pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni. Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko vuoden. —
Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään. — Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.
— Isä oli ollut kovin iloinen, oli kulkenut Binen ympärillä, pidellyt silkkipukua, hattua ja laukkua, missä oli ollut hajuvettä. — Vahinko että Cyrillin äiti oli ollut Dobranin vuosimarkkinoilla. Hän oli kyllä kirjoittanut kauniin kirjeen, jossa oli kuiva lemmen kukka Cyrilliltä.
— Ajatteles, kuinka äitipuoli ja hänen tyttärensä olivat vihasta haleta, kun he näkivät minut, — jatkoi Bine voitokkaana. — Minun äitipuoleni nimittäin huusi heti:
— Saat selkäsaunan, jos lähdet kylään kuin mikäkin marakatti hattu päässä ja hansikkaat kädessä! — Mutta silloin isä nousi vastaan ja sanoi: Ole siivolla, tyttö on neiti, mätki sinä omia karjakkojasi vaan! —
Tähän mennessä oli Punataloon otettu kaksi uutta tyttöä. Ilman valmisteluja ja sanatta, Goldcheiderin tapaan, oli röyhkeä ja oikullinen Mizzi paksun Annerlin kanssa lähetetty pois. — Mikä oli tilalle tullut, oli jotain nähtävää.
Ensimäisestä tytöstä Honka Arrigazzista oli varmasti tuleva Punatalon taivaan tähti. — Hän osasi myöskin esiintyä asemansa mukaisesti. — Hänellä oli satumaisen komeita pukuja, silmiin pistävät mailmannaisen tavat ja erään lihavan europalaisen hallitsijan omakätisesti allekirjoittama valokuva.
Honka oli ollut saunottajana Marienbadissa. — Ja jouduttuaan pieneen kinaan johtokunnan kanssa, pääsi hän asumaan erään ihmisystävällisen tädin luo, joka oli eräs paksu rouva Breslauer. Tämä rouva esitti Honkan kahden veljensä tyttären seurassa kansainvälisen kylpypaikan huvittelevalle seurapiirille. Kesän loputtua hän kuletettiin Aussigin kautta pääkaupunkiin. — Madre mia (äitikulta) Tyrolissa iloitsi, että hänen tyttärensä, jolla oli unkarilainen nimi, ainoa muisto isältä, eli niin hyvästi "Mondo frettossa" (tässä kolkossa mailmassa) ja kirjoitti hänelle, että hän joka päivä rukoili laupiasta jumal'äitiä, jotta hänen tyttärellensä kävisi paremmin kuin hänen äidilleen Giusta Arrigazzi raukalle.
Vähempää huomiota herätti toisen tytön tulo. Karia Neuern kyllä oli verevä vaaleatukkainen tyttölapsi, mutta nyt olivat hänen kasvonsa kalpeat ja pelästyneen näköiset ja hänen peloittavasti tulehtuneet silmänsä eivät kestäneet auringon valoa.
Miller oli nähnyt, että lääkärit olivat huolimattomia tarkastaissaan. Hän oli kokenut ja pelkäsi siksi.
— Ei tarvitse pelätä, sanoi Milada. Pragin Neuberger on kyllä tarkka. —
Pian selvisikin, että tulehdus oli aivan vaaratonta laatua. Tytön täytyi ensin voittaa ujoustaipumuksensa tässä ympäristössä, sillä hän oli, niinkuin Neuberger kirjoitti, "kovin siivo tyttö, joka tähän asti oli ollut vain tarjoilijattarena."
Yksityisasioittensa suhteen tyttö vaikeni sanoen olevansa yksin mailmassa, ja että hän ei sitä vaikeroinut.
Joka hetki kilahti tänä iltana Punatalon ovikello. Fanchon ei jaksanut enää pysyä vuoteellaan. Uteliaana hän kurkisti käytävään, kyyristyi ikkunalaudalle, yrittäen saada nähdä vähän "lämmintä aurinkoa." Hän paleli sääret paljaina kärsien tuskia, joita hän koetti salata.
— Neiti Honka, olkaa hyvä ja tulkaa saliin, — huusi Miller kimakalla äänellä.
— Katsokaa, aina hänestä tapellaan, — huomautti Fanchon surullisena.
— Neiti Bine, olkaa hyvä ja tulkaa saliin! —
— Sussiunatkoon, salissa kelpaavat kaikki tänään, huudahti Fanchon pelästyneenä katsahtaen itseensä.
— On lauantai, selitti Bine filosofisella tyyneydellä pannen työnsä kasaan.
Silloin Fannikin kiihtyneenä puki yllensä punasesta silkistä tehdyn iltapukunsa. Kuulkaa! Jo soitetaan! Näin varhain! Liike edistyi vähitellen. Birknerin villitys oli taas herättänyt muiston Punatalosta mailmanmiesten piirissä.
Miladaa tervehdittiin mielellään liikkeen taloudenhoitajattarena.
— Hän on Goldscheiderin kouluttama, — sanottiin suosiollisesti.
Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. — Hänellä oli kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.
Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän ei teeskennellyt vakituisille vieraille.
Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.
— Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, — sanoi Milada neideille, — sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä joskus rukkaset! — Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he tulevatkin tänne. — Ja jos ette halua miehiä, — tahi ette ole sillä tuulella, — niin lapset, — jääkää huoneisiinne! — Ei teidän ole aina pakko elämöidä.
Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden muodossa.
Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan, johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.
Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.
Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.
Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.
Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa naisellisuudessaan.
Arrigazzi jutteli ylhäisen näköisen herran kanssa, jolla oli hieman harmahtava suippoparta ja joka kuunteli Arrigazzin pakinaa niin kohteliaana ja innostuneena, kuin olisi hän istunut mailmannaisen vastaanottohuoneessa. Heidän pöydällään oli samppanjapulloja. — Mutta kumpikaan ei ollut vielä tahtonut niihin kajota. Ikkunannurkassa puoleksi peittyneenä kukkiin ja kasveihin antoi Gisi erään varakkaan ja kuuluisan matkustavaisen, joka alituiseen pisti kätensä housuntaskuun kilistellen kultarahojaan, lohduttaa itseään sen johdosta, että hänen Bertlinsä oli äkkiä lähtenyt matkoille. Paksu pohatta ei Gisiä suurestikaan miellyttänyt; Gisin kauniisti kammattu pää kääntyi usein sisäänkäytävää päin udellen, eikö tulisi uusia vieraita, jotka vapauttaisivat hänet tästä epämukavasta herrasmiehestä.
Tuskin oli Fanchon astunut saliin, kun Gisi hyppäsi pystyyn vetäen Fannin vieraansa luo sanoen: — Katsokaa, tässä on meidän pikku Fannimme. — Ja samassa hän hävisi.
Erään kolmannen pöydän luona istui kaksi nuorta miestä jutellen innokkaasti ja juoden mustaa kahvia poltellen paperosseja; Gisi seisahtui niiden pöydän ääreen, silittäen hyväillen vanhemman ruskeakutrisen älykästä otsaa. — Jää tänään tänne, — sanoi Gisi hellästi.
— Ei, Mizzilikkaseni, me olemme jo kerran pettyneet. —
— Minä olen Gisi, — vastasi Gisi pahastuneena ja heitellen päätään.
Miehet nauroivat. — Oletko sinä sen kummempi kuin Mizzi, että kannattaa sinuun tutustua ja erityisesti mainita sinun nimeäsi poikkeuksena yleisestä naissakista!?
— Minä voisin olla uskollinen, — vastasi Gisi merkitsevällä äänenpainolla.
— Siitä saat huonon palkan, — pisti toinen miehistä.
— Jos rakastan jotain miestä, ei hänen tarvitse maksaa minulle, — mutta te, te, — Gisi mittaili äskeistä puhujaa salamoivalla katseella, — te ette kuulu niihin.
Tumma nuori mies siristi vahvoilla rilleillä varustetut silmänsä.
— Miksi en kuuluisi niihin, — kysyi hän.
— Te olette minusta liian nahjusmainen, — sanoi Gisi mennen pois.
— Hyvää, likkaseni! — Mitä sanot siitä ennustuksesta?!
— Naisten tapa puhua! — Ehkä hän tarkoittikin minua, kun hän hyväili sinua. — Musta mies nauroi lähtien Gisin jälkeen.
Ovessa hän tapasi lääketieteen ylioppilaan Gust. Brennerin, joka tarttui hänen olkapäihinsä ja kierrähti hänet ympäri.
— Ei saa Seidner liioitella! — sanoi hän iloisesti.
— Viisaustieteilijämme, — huusi hänelle ruskeakutrinen, — katsokaa hän seisoo kuin luentosalin ovella — kuin olisivat hänen ainoat elävät ja viehättävät lemmittynsä — fysiikka ja matematiikka, — Gustel kulta! —
Seidner istahti kohottaen olkapäitään. — Pitää osata mukautua asianhaarojen mukaan, — huomautti hän kuivasti.
— Mailmanmiehinä, ystävä Gust, olemme esiintyneet kömpelösti: Olemme erehtyneet. Birkner ei ole enää täällä. Mitä tarkoittaa arvoisa kohtalon impi? Minä puolestani sanon, että kahvi on hyvä, tuo tyttö ei ole hassuimpia ja viisaustieteilijämme on täydessä sähkössään.
Gisi oli ovella; vaalean tukkansa hän oli palmikoinut, pukeuduttuaan heleän siniseen suoraan pukuun. Hän keikaili pöydän ääressä oleville.
— Noh, Seidner, yhdistä langat!
— Mutta minä haluankin lyhytyhdistystä, pitää ehtiä tänään vielä muuanne.
— Luvallanne, se on oikeutemme luomakunnan herroina, — jatkoi toinen.
Musta mies hyppäsi innostuneena pystyyn… Kuului Gisin heleä nauru.
— Miten minä asian tunnen ja miehen, Gust, — nauroi Joszi, — saamme nyt järjestää iltamme kaksin.
— Haluatteko tekin kahvia, — kysyi Milada Brenneriltä korjaten edellisten tyhjät kupit.
— Jos teillä on olutta, niin olkaa hyvä ja tuokaa.
Milada nyökäytti päätään. — Pullon Pilsnerin oluttako?
— Panitko huomiota hänen silmiinsä?
— Hän on yleensä komea, — intoili Gust, joka tirkisti Arrigazziin.
— Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.
— Tuota — eihän hän ole enää nuorikaan.
— Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, — ne kuuluvat Egyptin taivaan alle, — uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. —
— Se vielä puuttuisi! — Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta virallisesti hymyillen. — Minä en pidä hänen katseestaan — vastasi hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.
Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla lirutuksilla huilua.
— Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, — sanoi Joszi.
— Miksi hän siis on täällä?
— Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon päiväsoitolla.
Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen, käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.
— Nuo ovat salonkisakkipoikia, — sanoi Joszi pahoillaan, — niiden tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa huoneessa. —
Gust joi oluensa koettaen tyynenä seurata menoa ympärillään näyttäen halveksivalta, seikka, joka heti ilmaisi, että hän oli ensikertalainen tällaisessa paikassa. Joszi viskeli ympärilleen puoliääneen kirouksia ja sadatteluja, lasketellen välillä ivasanoja ympäristöstään sekä antaen kokonaisen tulvan komppalauseita sadella poikaviikareille, jotka alkoivat runsaasti hullutella ja sikamaisen raa'alla tavalla metelöidä ja irstailla tyttöjen kanssa. Eritoten oli yksi heistä sangen arveluttava; poika oli vaalea ja solakka, silmät kiiluen alkohoolista, suunpielet vavisten ärtyneinä. Tilatessaan viskasi hän heti rahat pöydälle. Huonosti kasvatetun poikanulikan tavoin hän ärisi ja polki jalkoja, kun Puzzi, jonka rinnoille hän oli laskenut päänsä, tahtoi vapautua hänestä.
— Antakaa minun asettaa kiiltokenkäjalkani jonnekkin. Lattia on rapakoinen, — huusi hän. — Eikö minulla ole kauniit kiiltonahkakengät?! — Hän nosti jalkansa ilmaan keikaillen kapeilla jaloillaan. —
Rampa-Anna levitti käsivartensa. — Tähän sopii kai panna. —
— Saakeli soikoon! Sinun rinnoillesi panenkin jalkani. — Minä maksan siitä, flikka!
— Mutta minun pukuni on puhtaampi kuin sinun jalkasi — ja kangas on hienompaa kuin nahka. — Rampa-Anna silitti keltaista silkkipukuaan.
Bine sitävastoin sitoi pyyhinliinan kaulaansa ottaen vakavana pojan jalat käsiinsä…
— Sinusta en huoli, — kiljui poika, — senkin tolvana! Asetat ihanat kenkäni pyyhinliinalle! Tulkaa tänne, likat, minä maksan. Enkä pidä tuosta böhmiläisestä vuoritissuineen. Niillä voisi jalkojani ruveta pyörryttämään…
Taasen Gisi lähestyi pöytää, missä nuo ensin mainitut ylioppilaat istuivat. Hänen hiuksensa olivat avatut. Päässä hänellä oli seppele.
— Onko teillä kuokka talossa, — kysyi Joszi kylmän pisteliäästi vilahtaen kuvaavalla kasvon ilmeellä vastapäätä elämöivälle joukkiolle.
— Miks'et sinä tullut mieluummin, — sanoi Gisi kumartuen Joszin puoleen. — Ehkä sinulla on lemmitty? Onkohan? — Gisi osotti Joszin sormessa olevaa sormusta, missä oli sydämenmuotoinen punanen kivi.
— Hm! — Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään… Heitä tuon poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun kauniista silmistäsi…
— Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein liikuttavan.
— Onko tuo neiti Miller?
— Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.
— Onko se hänen nimensä? — Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: — revityn purppuravaatteen, näen valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. — Kuulehan, Gust!…
Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.
— Hän on porsas, — sanoi Gust, — mutta kyllä hänessä on humoria…
Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä. Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu, poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.
— Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden välkkeessä, — lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen jalkojaan.
— Oikea ryönä!
— Tanssi, tanssi vanhalle isällesi iloksi! Minä maksan kaikki. Minä olen Herodes. Minä olen ollut suhteissa kanssasi!
— Hän on sikahumalassa, — huusi Joszi.
— Hiljaa, Johannes-Kastaja, — rääkkyi Menzel Joszille.
Pojat hirnuivat ilosta. — Menzel, tänään olet ansainnut selkäsaunan.
Menzel heitti päänsä Puzzin rinnoille ja jalkansa Fanchonin olkapäille.
— Laskuni! Minä menen.
— Hyvästi Johannes! Sitten sinulta leikataan pää poikki.
— Katso hän menee myös, — sanoi Gust katsoen kauniin Arrigazzin jälestä, joka hävisi herroineen.
— Fanchon, tule ulos! — kuului äkkiä Millerin kiprakka ääni. Miller oli saanut asiasta vihin Miladan kautta. — Fanchon!
— Laske minut! — Hän ei laske! — Laske minut! Fanni irroitti yhden jalan kaulasta, mutta Menzel potki itsepäisenä ja raakana sen takaisin. Äkkiä kuului vihlova huuto, joka helähti yli salin melun.
— Hei, — sanoi Gust, — jotain on hullusti siellä.
— Minä tapan sen saatanan — rääkkyi Joszi ryntäen paikalle.
Aivan typeränä ja tollottaen seisoi Menzel lattialla.
— Mitä nyt, — sammalsi hän äärimäisen juopuneella äänellä katsellen vaikeroivaa Fannia. — Silmänräpäyksessä olivat eri seurat hajallaan rientäen onnettomuuspaikalle.
— Hei, Joszi, auta, kiireesti! — Gustin ääni raikui selvänä ja kirkkaana kuumassa, vaikenevassa huoneessa.
Mutta Milada oli jo kumartunut Fanchonin yli nostaen hänen päänsä ylös. Miten Fanni oli kalpea! — Suu oli kouristuksentapaisesti pusertunut kiinni.
Nuori lääketieteen ylioppilas polvistui painaen vaalean, lyhyeksi leikatun pörröpäänsä heikosti hengittävän tytön rinnalle.
— Onko tyttö ollut sairas, — kysyi hän katsahtaen ylös.
— Mitä vielä. On sikahumalassa, — sanoi Miller raivoovalla katseella. —
Milada kysyi tytöiltä, jotka puoliääneen kuiskivat keskenään.
— Tiedättekö te jotain?
— Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, — selitti muuan äreästi. — Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.
— Vai niin! — Gustin siniset silmät leimusivat. — Ottakaa kiinni! sanoi hän lyhyesti Miladalle. — Minä luen lääketiedettä, — lisäsi hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia soittaessaan.
— Mitä tämä on! — Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.
Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille, joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.
— Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.
— Vai — niin, — hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, — teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. — Syntyi vaitiolo. — Menzel vilkutti tyhmänä silmiään…
— Sontasaappaita ne ovat, — rähähti Joszi — likaisia tallukoita, — vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, — ja raskaasti hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.
— Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner, istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä oikealle. —
Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.
* * * * *
Sill'aikaa tuli Fanchon tuntoihinsa. Gust oli pitänyt hänen kasvoillaan etikkaan kastettua kangasta. Kauhistuneilla silmillä katseli Fanchon ympärilleen.
Kaikkiin Gustin kysymyksiin vastasi hän: — ei mitään, ei mitään, — minua ei vaivaa mikään.
Fanchonia näytti kovin peloittavan. Joka silmänräpäys hän oli valmis puhkeamaan äänekkääseen itkuun.
Milada puhutteli häntä: — Kuule Fanni, tohtori on hyvä, hän tarkoittaa sinun parastasi. — Katso, Lamberg lähettää sinut heti sairaalaan, — hän on raaka sinulle…
— Hän pelkää nimittäin, — sanoi Milada kääntyen Gustin puoleen, — että hän menettää paikkansa, jos hän on vakavasti sairastunut. — Jos olet kiltti, Fanni, ei kukaan saa tietää sinusta mitään. —
Silloin Fanni nosti käsivartensa näyttäen haavansa. Gust näki vasemmassa kainalokuopassa pähkinänkokoisen, puoleksi ruhjotun, likaisen, paidanpitsien tulipunaiseksi ärsyttämän paahkan, vasen käsivarsi oli turvonnut ja arka aina rantimeen saakka.
Gust pesi haavan, aukasi sen täydelleen, puhdisti siitä mädän, jolloin hän selitti, että "Fanni oli uljas nainen", koska hän ei huutanut eikä vaikeroinut.
— Ennen kärsin enemmän vielä, — kuiskasi Fanni hiljaa.
Miladalta Gust pyysi lysoolia, jodoformikangasta ja siteitä. Viimeksi mainittuja ei ollut. Milada teki liuskoja ohueista puhtaista nenäliinoista ommellen ne nopeasti yhteen ja Gust tarkasti häntä hyväksyen pään nyökkäyksellä.
Vahva lysoolin ja jodoformin haju levisi pian huoneesta käytävään. — Vaieten avusti Milada Gustia. — Nopeasti ja taitavasti, hermostumatta ja hätkähtämättä noudatti hän Gustin kiireellisiä määräyksiä, hän tuki Fanchonia, piti käsivarresta kiini, korjasi mädän ja veren ja nyt hän seisoi vuoteen pääpuolessa hymyillen tytölle, jonka kalpeissa, kiihtyneissä kasvoissa näkyi hyvinvoinnin välke sen jälkeen kuin Gust oli kireälle sitonut käsivarren. Milada koetti rohkaista.
Äkkiä Fanchon huomasi, että hän oli alaston. — Melkein loukaten kipeätä käsivarttaan, teki hän liikkeen, jolla veti silkkipeitteen päällensä, — Tämä oli harvinainen, tässä ympäristössä kaksinkerroin ihmeteltävä liike ja nuori mies katsahti hämmästyneenä ja epävarmana Miladan silmiin, joitten harmaata syvyyttä tuskaisen kysymyksen tunne synkensi.
— Mitä? Nauratko sinä meille? Nauratko sinä tuolle tytölle? Pilkkaatko sitä, että hän itsensä peitti?
Tietämättä miksi, lensi Gust tummanpunaseksi, irroittaen miltei väkipakolla katseensa Miladan katseista, joka oli hänet melkein lumonnut ja astui pitkin, kömpelöin askelin pesukaapin ääreen.
Pyhkien käsiään hän antoi aivan kuin hän oli nähnyt professorienkin tekevän klinikassa, viimeisiä määräyksiään.
— Te ette saa liikuttaa käsivarttanne, te ette saa häiritä sitä, — ymmärrättekö? Varmemmaksi vakuudeksi jäätte vuoteeseen muutamaksi päiväksi. Jos te perinpohjin lepäätte, on tauti mennyt ohi. Muuten saatte kauvan siitä kärsiä. — Hän ei saa syödä mitään kiihoittavaa, sanoi Gust kääntyen Miladan puoleen, ja hänen pitää saada olla rauhassa. — Gust oli niin täydelleen kiintynyt tehtävänsä tärkeyteen, että hän täydelleen unohti todellisuuden ja sen paikan, jossa hän oli. Antaen Miladalle takaisin käsiliinan, sanoi hän hyväksyen: — Te olette kovin hyvä — avustaja, tahtoi hän jatkaa, mutta nähden samalla Miladan silmissä välkkeen, joka osoitti ujoa kiitollisuutta ja samalla rohkaisua ja toivoa, niin hän huomasi heti menneensä harhaan, jolloin hän menetti tasapainonsa ja vaikeni.
— En uskalla mennä siis salonkiin, — sanoi Fanni arasti ja allapäin.
Milada painoi päänsä alas ja sanoi vahvasti alleviivatulla kohteliaisuudella:
— Haluaako herra tohtori takaisin salonkiin? Me kiitämme teitä vaivoista.
Äkkiä Gust huomasi olevansa hyvin naurettavassa asemassa. Julkisessa tyttöpaikassa antoi hän neuvoja, määräsi lääkkeitä, käskien noudattaa tyyneyttä, — sellaista tyhmyyttä! Gust ei osannut koskaan ottaa asioita ylhäältä päin, niinkuin asema vaatisi. Hän vilkasi arasti Fanniin, joka kovin harmissaan ja pahoilla mielin oli kuunnellut hänen määräyksiään, sitten hän vilautti Miladan rahalaukkuun, mutisi pari sanaa ja hävisi. Hän oli tyytymätön itseensä ja pahalla päällä, jumala tiesi mistä, hakien hattuaan ja päälystakkiaan. Milada antoi ne hänelle. — Miladakaan ei huomannut omaa kiihtymystään, että hänen verensä kiehui, hänen ruskeat poskensa hehkuivat, että hänen kätensä vapisivat ja kouristuivat, kun hän piti Gustin takkia kädessään.
Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.
Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut, vieden Gustin kellon ja lompakon.
Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:
— Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. —
Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.
— Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.
— Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. — Ehkä, — tulette toki kerran vielä tänne.
Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle, viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua. Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. — Ei hän tätä asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt, että sitä pilkattiinkaan! —
Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. — Hm, — voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja urkkisivat hänen tekojansa. — Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti niin, kuin asia oli tapahtunut. — Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä viisaustieteellistä kysymystä. — Joszi istui katsellen julman tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka tämä istahti kovin vakavan näköisenä.
Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.
Kotimatkalla kertoi Gust ystävälleen Fannin onnettomuuden yksityiskohdat.
Joszi nyökäytti päätään ja puhalteli sikaaristaan savuja ja sanoi: — Parasta on pitää kaikkia naisia loitolla itsestään. Tuonlaisia pitää varsinkin varoa, sen neuvon annan sinulle.
Gust tunsi taas, kuinka hän punastui… Toisen kerran hän punastui samasta asiasta tänään… Heikkoutta! — Kuule Joszi, miten sinä olet tuohon lopputulokseen johtunut?
— Noin mailmanrannalla! Tämäkin asia on herättänyt minussa vanhoja muistoja. Minä olen kyllä itsekin rappiolla… Joszi oli hyvin harvapuheinen, kun oli kysymys hänen menneisyydestään. Mutta tässä tunnelmassaan antoi Gust niille kahdenkertaisen merkityksen.
— Oletko sinä ollut ennen tekemisissä näiden tyttöjen kanssa? kysyi Gust jännitettynä.
— Heidän? — Jumala nähköön! — Mutta olen nähnyt melkein samanlaisen kauniin elämäntarinan. Long long ago! (kauvan aikaa sitten!) siksi, jos tahdot kuulla kertomuksen… Joszi viskasi sikaarin pätkän kadulle. — Minä olin silloin nuorempi kuin sinä nyt… olin täydellinen ritari moitteeton ja vaeltava rakkausonnen etsijä. Eräänä iltana, niinkuin tänäänkin, pelastin tytön erään sikamaisen miehen käsistä. Se tapahtui kahvilassa. Mies antoi tytölle kymmenen guldenia, — siksi piti tytön tehdä, — hyi saakeli, — katkasi Joszi puheensa… sattui, että minä rakastuin silmittömästi tyttöön. Minä uskoin, piru vieköön, — että tämä nainen oli koko laajasta mailmasta juuri minun tähteni syntynyt ja kasvanut, enkä minä saisi sitä onnea antaa luisua millään käsistäni. Hän sai minut niin mielettömän vakavaksi, ettei kukaan nainen ole voinut enää sitä tehdä eläissäni. Minä rupesin kärsivälliseksi, hyväksi ja ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi, — mitä vaan haluat. Joszi sytytti paperossin, jatkaen: — Paljon rahaa maksoi minulle, poikaparka, eroittaa tyttö imijöistä. Kiitin Jumalaa, kun hän pääsi niistä irti. Kun tyttö astui uuteen huoneeseen, itki hän… Minä en tahtonut hänen kanssaan asua — sillä, — elä naura minulle! — minä aijoin hänet naida. Ja rääkätty, poljettu nainen, ajattelin minä, viihtyy parhain yksinäisyydessä. Minä kuvittelin nimittäin, että kaikki, mikä oli miestä, inhoitti häntä. Ja jos minä en häneen itse koskisi, tulisi hänestä taasen puhdas nainen.
— Lorun loppu oli se, — Joszi heitti pois puoleksi poltetun paperossinsa, — että hän rupesi suhteisiin leipurin kanssa, — Joszi nielasi jotain ja yski. — Tämän kertoi postinkuljettaja minulle vihastuneena siitä, kun tyttö ei suostunut hänen kanssaan suhteisiin. — Tyttö ei kieltänytkään syytöksiä. — Hän sanoi, ettei hän voinut elää ilman miehiä, — ja kun, — minä en tahtonut, — sanoi hän, — otti hän leipurinsällin vuoteeseensa. Syntyi vaitiolo, — Sinun ei tarvitse hakea selitystä eikä puhua mitään. — Tässä laulussa ei ole mitään loppusointua. Se on jokapäiväinen ruma asia, väritön niinkuin minun koko elämäni on oleva. Se on yksi niitä kertomuksia, jonka jälkeen kuulijakunta katselee mielipahalla ympärilleen kysellen: suokaa anteeksi, onko tämä leikkiä?
— Sehän oli anteeksiantamattoman hävytöntä. — räjähti Gust sanomaan.
— Anteeksiantamattoman hävytöntä? — Sen sanoin itsekin alussa. Ja tapahtuman herättämä mielenliikutus piti minua kuukausia jännityksessä. Minun vanhalle Aatamilleni oli erittäin hieno kuvailla, että olin saanut kärsiä tavattoman hävytöntä kohtelua, se karkoitti ankarimman tuskan, vaikka se kidutti hermojani ja jäykistytti toimintakykyni. Mutta myöhemmin kuultuani, että toverini, tavalliset poropeukalot, olivat saaneet kokea ihan samaa ja kertoivat sen olutpöydän ääressä (sulkumerkkien sisässä selitettynä, niitten kertomusten sankarit olivat olleet vielä paljon taitavammat kuin minä), silloin vedin paksun viivan yli koko jutun ja yritin unohtaa sen perinjuurin. Silloin hirtin vanhan siveysopin ja rauhoituttuani kuiskin omaan korvaani: Miten sinulla oli oikeus vaatia, vanha ystävä, että tuo olento voisi niin irtaantua entisistä tavoistaan, että häneltä saattoi vaatia, jotta hän rupeaisi elämään sinun tarkkaan viivoitetun sääntösi mukaan. Sinun miehuullinen luomisvoimasi sinut petti. Lapsellesi voit antaa kasvojesi piirteet, mutta toiselle yksilölle et voi pakoittaa sinulle mieluisaa uutta luonnetta. Se oli korkeinta suuruuden hulluutta, uskoa, että saatoit omin röyhkein voimin asettaa naisen piiloon paheilta, joita hän vuosia oli harjoittanut, joilla hän oli myrkytetty kuin alkohoolilla ja vaatia, että tuo nainen hyväksyisi sinun itsekieltäymyksesi kiusottavia kouristuksia. Ja sille kannalle olen jäänyt. Minä en ota mitenkään veljellisesti osaa kohtaloosi. Jonkin syyn seurausten lain johdosta olen tullut muistaneeksi tämän jutun. Siinä kaikki. Hyvää yötä! — Olet jo kotona.
— Tule luokseni, Joszi. Juokaamme lasi asian johdosta. Se tekee sinulle hyvää.
— Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi, virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!
Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.
— Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat… Minun pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin taa… Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, — ja huutaisit jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä. Minun on nälkä, että näköä haittaa. — —
Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi: porttoja, — ammattikiemailua — likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi vastenmielisen varottajan pois mielestä.
Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. — Tässä puhuen, millainen on suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani — kuten aina, — vastaa tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa. Ikävystyttävä on! — Kaikki on niinkuin ennenkin. —
* * * * *
Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää toki luulko, että — —! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen, hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.
— Hm, — hän on toki — huolimatta suurista ansioistaan hieman liian paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, — hiukan déraciné (kannaton). —
Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska, mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle… Joszia ei saanut lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.
— Hm, — yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, — hyvä Jumala, — pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää asioitaan.
Gust otti Joszin hopeakellon lattialta. Se näytti mykkänä ja syyttävänä kolmatta tuntia.
— Oi, — sanoi Gust häpeissään.
Hetken kuluttua hän meni kylpemään, ajoi partansa. Ja puhtaalla ihollaan tuntien puhtaitten vaatteiden viileyden synnyttävän hyvinvoinnin, meni hän aamulla kahvilaansa — Sill'aikaa hänen toverinsa raappi vastenmielisesti räkää kurkustaan, kiertyen nukkumaan nukkumasta päästyään.
Gust ei ollut vielä muistanut Punataloa. Ehkä sen kuva hetkeksi välähti hänen mielessään, mutta periaatteen miehenä lykkäsi hän sen sopivampaan aikaan. Kun hän joi aamu-trabukoansa, rupesi hän laajemmin muistelemaan eilispäivän tapahtumia. Hän seurasi niitä ajallisessa järjestyksessä aivan kuin sivultakatsoja, arvostelija, aivan kylmäjärkisesti.
Ensin hän muisti käyntinsä tyttöpaikassa, sen taloudenhoitajattaren ja hänen suuren rahalaukkunsa, erään tyttöparan onnettomuuden, ensi avunantinsa… Kaikki tuo oli hyvin joka-aikaista. Ehkä Fanchonin tuli kylmä, kun hän peitti itsensä. Toinen tyttö, joka oli valesivistynyt ehkä, tahtoi säästää lääkärinmaksut Lambergilta. Oli käytännön ihminen…
Edelläpuolenpäivän Gust vietti tapansa mukaan sairaalassa, sitten hän söi aamiaisen Joszin seurassa talolla, livisti kumminkin kahvilaseurastaan, sanoi olevan itsellään muita hyvin tärkeitä tehtäviä, — ammattitöitä — lisäsi hän, ja painoi puolen tuntia myöhemmin Punatalon oven messinkistä kellonnappia.
Portinvahdinrouva aukasi, sisäkkö ryntäsi paikalle tervehtien kohteliaasti, ja kysyen, tahtooko hän tavata jotain erikoista neitiä.
Gust vastasi karkeasti, että hän tuli katsomaan, miten se neiti jaksaa, jonka hän eilen leikkasi ja sitoi.
Sisäkön kasvot venyivät vakaviksi. Hän sanoi: Odottakaa hetkinen — ja naputti Millerin huoneen ovelle.
Gust jäi epätietoisena seisomaan kiroten noloa asemaansa, johon oli antautunut. Silloin ovi aukesi ja Miller astui ulos suu messingissä.
Miller oli saanut tietää, että tuo vaaleatukkainen lääketieteen ylioppilas Gust Brenner oli upporikkaan rautakauppiaan Brennerin ainoa poika ja perillinen ja Miller oli sen verran liikenainen, että hän tahtoi mitä lämpöisemmin kannattaa sellaisen miehen lähestymistä Punatalon asukkaita.
— Oi, herra tohtori, me olemme äärettömän kiitollisia… te olette liian ystävällinen!… Miller painoi nappulaa vetäytyen huoneeseensa. — Neiti Miladalla on oleva kunnia pitää teille seuraa. —
Gust nousi portaita ylös. Ensi kerroksen portaissa tuli Milada puolitiestä häntä vastaan.
— Voi, kuinka olette hyvä, — sanoi Milada hengittäen syvään.
— Miten hän voi, — kysyi Gust.
— Koko yön on hän vaikeroinut, — vastasi Milada ottaen takin Gustin yltä, — hänellä on myös kuumetta.
— Onko Lamberg käynyt täällä, — kysyi Gust hiukan pahoillaan.
— Ooh, — sanoi Milada, — ei hän niin vaan tule. — Minä mittasin kuumeen.
— Tekö? Vai niin. — Gust hämmästyi, eikä voinut sanoa mitään. — Myös häntä hämmästytti tänään Miladan ihmeelliset kasvot…
Noitten suurten, harmaitten silmien ohi ei tahtonut voida kulkea käytävässä.
— Missä hän nyt on, — kysyi Gust kärsimättömänä.
Milada kulki edellä, aukasi Fanchonin huoneen oven…
Tällä kertaa koetti Gust saavuttaa opettajansa auktoriteetin, hän yritti jäljitellä vanhempien lääkärien liikkeitä, katseita ja häikäilemätöntä hyvänsuopeutta.
Fanni makasi kalpeana ja apeamielisenä vuoteellaan. Paksu vaalea letti oli valunut siististi palmikoituna pääalukselta lattialle.
Vuoteen vieressä istui tyttö, joka teki käsitöitä. Tyttö oli komean ja rohkean näköinen, ja nousi heti poistuakseen! —
— Jää, — sanoi Fanni itkevällä äänellä.
— Minä palaan pian.
— Hän tekee minulle pahaa.
Bine silitti hyväillen kättä, joka häntä pidätti…
— Minä menen, herra on hyvä sinulle, — ja tyttö kumarsi kömpelösti.
Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen ärtyisyyden. — Miten voitte, — kysyi hän ystävällisesti.
— En niin hyvin kuin te.
Gust nauroi: — Mitä te minusta tiedätte? — Siis! — Hän nosti käsivarren. — Kaikkialla puhkee paahkoja, — mutta ne eivät ole enää niin pahoja. — Ne me tukahutamme jo alussa. — Hänellä ei ole enää kuumetta, — kuulkaa, herra professori.
— Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, — väitti Milada.
Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen uudelleen… Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.
— Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, — minä olen pian liikaa.
— Ette suinkaan, — huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin, jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.
— Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät olisi huomanneet häntä kyllin, — miten pitää nukkua? — Tuota — ja tuota — joka paikkaa pakottaa… Ja syhyy niin kovin.
— Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, — sanoi Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?
— Rikotaan vähän pintaa… sanoi Milada.
— Kas vaan ajatteli Gust, — hän on kai ollut sairashoitajatar ja muistaa vähän entisestään, mutta älykäs hän on kaikissa tapauksissa. —
Ja Gust tunsi, kuin olisi kiusottava paino pudonnut hänestä tämän havainnon jälkeen.
— Voiko kirjoittaa reseptin täällä?
— Teidän täytyy tulla minun huoneeseeni.
— Tulkaa vielä takaisin tänne tänään, rakkaani, — rukoili Fanni. — Mitä saan syödä? Milada ei anna minulle kerrassaan mitään.
— Se on oikein. Te saatte syödä vaan soppaa, maitoa, valkoista lihaa, ei mitään ryyditettyä — eikä väkijuomia.
— Ennen olen syömättä.
— Niin, Fanni, nyt et saa enää kerjätä konjakkia.
— Onko sekin väkijuomaa?
Gust meni kiireesti käytävään. Milada tuli perästä kasvot kouristuksen tapaisesti hillityt. Sitten he antoivat tunteilleen vallan. Milada laski kätensä helmaansa taivuttaen yläruumiinsa eteenpäin ja nauroi. Gust laski kätensä selän taa nojautuen seinään yhtyen nuorekkaan Miladan iloon.
— Mitä se on? — huusi Fanni loukkaantuneena. Milada veti Gustia hihasta, johtaen hänet loitommalle ja sanoi. — Minä selitän hänelle asian.
— Ei se ole tarpeellista, — vastasi Gust seuraten Miladaa hänen huoneeseensa.
Huoneessa oli pieni pöytä asetettu ikkunoitten väliin kirjoituspöydäksi. Huoneessa ei ollut nimeksikään sitä väkevää, kuvaamatonta hajua, joka vallitsi Fannin huoneessa ja joka oli Gustia hiukan liikaa vaivannut. Ikkuna oli auki, ja raaka, kostea ilma virtasi huoneeseen. Huone oli jokapäiväisen käytännöllisesti järjestetty kuin ylioppilaskamari. Siitä puuttui vaan se epäjärjestys, joka vallitsi ylioppilaan huoneessa, missä oli viskattu sinne tänne alusvaatteita, kirjoja ja tupakkavehkeitä. Täällä vallitsi ankara järjestys.
Milada antoi Gustille mustetta ja kynän aukasten paperilaukun. Hän korjasi omat paperinsa nopeasti pois ja Gust istui pöydän ääreen. —
— Tätä kirjoituspöytää näytään käytettävän, — ajatteli Gust kirjoittaessaan. — Siis pitää kolme kertaa päivässä pestä syhyvät paikat haalealla vedellä ja ripottaa niihin jauhoa. — Paahkat voi voidella laastarilla; kyllä ne vielä uudistuvat, mutta ne ovat vähemmän vaaralliset.
Gust puhui kääntyen taaksepäin. Hänen silmänsä sattuivat silloin huoneen kirjavarastoon, joka oli piirongilla. Niitten kultakirjaimiset selät saivat hänet pahemmin ymmälle, kuin lukuisat maalipöntöt Fannin huoneessa. Hän luki kirjojen nimet: Marxin Kapitaali… Yksityinen ja hänen omaisuutensa, — Parerga ja paralipomena, — Voima ja aines, — Bebel, — Fournier — häntä pyörrytti. Hänen päässään pyöri ajatuksia, jotka pakottivat aivoissa. Mikä oli tämä nainen ja miten hän oli tällaisessa paikassa? Oliko tämä uusi, harvinainen keino vietellä miehiä? Hän nousi äkkiä seisomaan. Silloin hänet kohtasi surullinen katse, joka oli vakava, ymmärtävä, — arvoituksen kaltainen Gustille.
Milada oli puoleksi auaissut huulensa, mutta hän vaikeni… hän painoi lisäksi päänsä alas, niin että Gust näki paksut ruskeanpunervat palmikot, jotka kiertyivät pään ympäri.
Gust haki sanaa, jolla olisi voinut sovitella lyhyen, selittävän lauseen…
Milada kohotti päänsä ja sanoi hitaasti, vaatimattomana, sanojaan punniten.
— Te olette kovin hyvä.
— Hyvä mies, tahi toisin sanoin, tyhmä, — ärähti Gust karkeasti harmitellen, että oli joutunut näin likeisistä asioista keskustelemaan.
— Oletteko ollut sairaanhoitajatar? — sanoi hän heti sen jälkeen.
— En ole koskaan sitä ollut.
— Oletteko käynyt ylioppilaskamareissa?
— En ole asunut tätä katua loitommalla, — sanoi Milada, — olen syntynyt täällä, — en tunne paljoa muuta maailmaa.
— Miten tämä on selitettävissä, — sanoi Gust lyötynä, katse harhaillen kirjojen yli.
— Minulla on ollut muutamia vuosia ystävä, — ihmeellinen opettaja, joka on lämpimästi minua holhonnut. — Minä, — Milada sivalsi otsaansa ja puhui hyvin nopeaan seuraavan, — olin jo kovin rappiolla. Olin menettänyt kaiken itsekunnioitukseni, — kun Horner tuli. — Tunnetteko apu-opettaja Hornerin?
Vastaamatta kysymykseen räjähti Gust sanomaan: — Miten teidänkaltaisenne nainen voi elää tällaisessa talossa? Miten voi ihminen, jolla on ollut älyä oppia tuo kaikki, kestää tässä ympäristössä!
— Minua tarvitaan, vastasi Milada hiljaa.
— Oletteko osakas?
— En.
— Onko teidän pakko, — Gust yski, — tarkoitan, täytyykö teidän täyttää tämän talon tehtäviä, — tarkoitan sellaisia. —
— Ei enää.
Äkillinen raivo valtasi Gustin. — Se on häpeällistä, — mutisi hän itsekseen, —… Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! — Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.
— Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.
Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.
— Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän karkeasti.
Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran, ennenkuin katosi ainiaaksi.
— Saako Fanni nousta vuoteeltaan, — kysyi Milada äkkiä tietämättä, mitä kysyisi.
Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.
— Te olette tarkka liikkeen harjoittaja, — sanoi hän.
— Onko teillä mitään liikettä vastaan? — antoi hän takaisin.
— Minä halveksin sitä, että kokoatte kultaa noitten kurjien olentojen kustannuksella.
— Tiedättekö, että useat noista olennoista, esimerkiksi Fanni, olivat niin tyystin huonon ravinnon kuihduttamia, että heidän oli pakko ryhtyä tähän ammattiin. He olisivat muuten täydelleen sortuneet. Tämä talo antaa heille toki välttämättömimmät elintarpeet.
— Ja he eivät täällä sitten sorru — Fanni myös, — Gust jäljitteli Miladan puhetapaa.
— Olette oikeassa, — myönsi Milada kovin vakavana, — heidän täytyy sortua kaikissa tapauksissa.
— Minun mielestäni on sangen surullinen liike se, joka heitä auttaa sortumisessansa.
— Te syytätte liikettä siitä, — vastasi Milada lyötynä pudistaen päätään. — Liike on vaan järjestynyt taloudellinen ilmiö, joka on syntynyt siksi, että sen tarve on laajalle ja voimakkaana levinnyt, esiintyen kaikilla kaduilla.
— Elämä vaatii uhreja. Mutta tässä on kysymys yksilön kunniantunteesta, — sanoi Gust rikkiviisaana vetäen päällystakin yllensä.
— Vahinko vaan, että nälkä ja epätoivo on usein voimakkaampi kuin kunniantunto, vastasi Milada puoliääneen.
— Nälkä ja epätoivo! — Ijankaikkinen vanha laulu, jota vedetään joka tapauksessa! — Miks'eivät nämät kylläiset heitä pois kahleitaan? — Gust teki tyttöjä osoittavan liikkeen. — Nuo monet, kaikki, — — tekin!
— Muutamat ihmiset ovat tuomitut kantamaan kahleita.
— Niin, koska ne ovat hopeasta, — nauroi Gust astuen portaita alas…
Koko päivän kesti tätä samaa tunnelmaa Gustissa; häntä repivät mitä ristiriitaisimmat mietteet. Yön tullessa ja laskeuduttuaan levolle, kokoontui hänessä kaikki, joka häntä kiihoitti ja se kiertyi hyvästi erään salaperäisen, hengitystä tyristyttävän odotuksen keskustaan, joka teki joka lähentelevän harkinnan ja mielenlujuuden tyhjäksi, sulautuen rohkeisiin unelmiin.
Viimeinen ajatus, joka jäi nukkuessa hänen mieleensä, oli tämä:
— Huomenna näen hänet jälleen!
* * * * *
Seuraavana aikana tuli nuori lääketieteen ylioppilas joka päivä Punataloon. Fanchonin haava parani häiriöttä, ja Gust hoiti häntä vielä sittenkin, kun hän aikoja sitten jo esiintyi salissa. Fanni meni vuoteeseensa juuri vähää ennen, kuin "tohtori" — siksi Gust kutsuttiin lyhyesti talossa — tuli. Hän vikisi ja ähkyi vähän, antoi mitata kuumeensa, määrätä ruokalajeja, vähän itseään sääliä, vähän lohduttaa ja hyvitellä.
Se vieroittava tunne, joka alussa oli syntynyt Gustiin tässä ympäristössä, hävisi, sittekun hän oli saanut katsastaa talon asujainten jokapäiväiseen elämään. Hän hylkäsi siksi sen ivallisuuden ja ylimielisyyden, jolla hän panssaroi joka ilmestyvän epävarmuuden ja hämillejoutumisen tunteen itsessään. Hän esiintyi jo päättävänä ja vapaana, ja hänen todellinen rakastettava luonteensa pääsi hänessä voitolle.
Gustin lapsuus oli ollut kovin yksinäinen. Häntä vieroittivat ihmisistä naisten oikut ja kaikenlaiset vihollismieliset vaikutukset. Ylioppilaana häntä hallitsivat vanhemmat toverit; etenkin Joszin ylimielinen maailmantuntemus ja Seidnerin juutalainen väittelytaito, joten hän, äitinsä hemmoittelema poika, aseetonna ja avuttomana aina näitten seurassa joutui alakynteen.
Kuitenkin oli hänessäkin taistelu-intoisia ja itsenäisiä haluja, jotka vaan vuottivat tilaisuutta päästäkseen irralleen hallitsemaan asemaa.
Täällä Punatalossa oli hänellä siihen tilaisuutta. Riittäisi hyvinkin käyttää tutkintoväliaikansa näitten tyttöjen tutkimiseen ja lääkitsemiseen.
Gust antoi varovaisesti lääkemääräyksiä, antoi vaan heidän käyttää sellaisia pulvereita ja salvoja, joita sivistyneet maallikotkin tuntevat ja vaaratta käyttävät ilman lääkärin neuvoa. Mutta ei voinut kieltää, että hän Milleristä portinvahdin rouvaan asti oli tehnyt auktoriteetin vaikutuksen tässä talossa. Se kutitti hänen itserakkauttaan ja tyydytti hänen sisäistä suuruuden haluansa, josta ei puuttunut vakava taipumus auttaa siellä, missä apua kaivattiin. Hän sanoi itsekseen, että hänen Punatalo-käynnillään oli vakava ja syvä syy. — Se aate häntä elähytti, että hän, ylhäisön jälkeläinen, oli kohtalon määräämänä tullut näitten rappiolle joutuneitten ja lain suojaa vailla olevien auttajaksi niin ihmisenä kuin lääkärinä.
Koska kristinuskon lähetyssaarnaajat, ajatteli Gust itsekseen, — lähtevät mustimpaan Afrikaan, antautuen varmaan vaaraan tietämättä, menestyvätkö ja sen ottavat tehtäväksi vaan tehdäkseen parista neekerisielusta katoolilaisia, — miks'ei jokin ylioppilas uskaltaisi tunkeutua porvarillisen yhteiskunnan turvista ammattihaureuden erämaahan ja korpeen?!
Hän kulki siksi joka päivä kasvanein itsetuntoin hyvin laitettua, mukavaa kärsimyksen tietä kertomatta siitä kuitenkaan rahtuakaan ystävilleen.
Hänen sankarimoinen, päättävä luonteensa ei pitkiin aikoihin olisi jaksanut vielä kestää Joszin pitkäveteistä "Kas vaan" lausetta tahi Seidnerin purevaa ivahyökkäystä.
Tuskin hän oli astunut Punatalon ovesta sisään, ennenkuin kaikki, jotka vaan eivät nukkuneet, jättivät huoneensa kiirehtien häntä vastaan. — Häneltä kysyttiin yhtä ja toista, toivottiin apua, pyydettiin lohtua, neuvoja, lääkettä, parempaa ruokaa, tahi ennen kaikkea, että Miller-eukko kustantaisi heille viiniä, — ainakin kerran päivässä. — Gustin käynnit saivat vaihtelua Punatalon muuten yksitoikkoiseen elämään.
Huomaamatta itsekkään oli Gust muuttunut tyttöjen läheiseksi ystäväksi. Hän kertoi heille sairaalajuttuja, ylioppilasvitsejä, matkakaskuja. Hän tunsi kaikki uutuudet siinä korttelikunnassa, missä Punatalo ja sotilassairaala sijaitsivat ja jutteli niistä viattomalla tavalla. Tytöt ottivat kiitollisina ja halukkaina joka huvituksen vastaan, arvostelivat joka yksityisseikan joka taholta, toistivat vanhoja juttuja, joita hän kertoi, kuin olisivat ne olleet uusia, jännittäviä ja hauskoja.
Gust toi elämänhengähdyksen taloon. Oli aivan ihmeellistä, miten paljon saattoi herättää vähitellen eloon ahdistetun ja murjotun naisellisuuden alta vekkulimaisuutta, iloa ja kompasanojen latelemistaitoa. — Tytöt eivät ollenkaan olleet röyhkeitä ja irstaita. — He keksivät mitä viattomimpia lapsenleikkejä, mitä veitikkamaisimpia temppuja nauraen katketakseen, kun saivat Gustinkin yhtymään tähän koulutyttöylenpalttisuuteen.
Gust tunsi Goethen runoja liian vähän muistaakseen tähän tilaisuuteen sopivan runosäkeen, jonka olisi voinut sata kertaa todeksi vannoa.
— Porton ensi viettelykset muuttuvatkin puhtaiksi. —
Gust ei likimainkaan osannut ottaa sitä nuorten voimalla leiskuvaa tunnelmaa, joka tästä lähtien talossa vallitsi, omaksi ansiokseen.
— Vaan kuitenkin ainoastaan hän, tuo nuori, herttainen mies, jolla oli välkkyvän siniset silmät ja lujat, lämpöiset kädet, jotka suuressa innossaan aina auttivat, missä apu oli tarpeellinen, oli se, joka tämän kevät-ihmeen aikaan sai.
Gust oli jotensakin vähän aistillinen, harkitseva luonne niinkuin hänen kovin hienotunteinen, sairaalloisen herkkä äitinsäkin oli ollut. Kuin äiti hän piti kaikesta siitä, joka oli siroa, valoisaa ja kaunista, kaikesta, joka aisteille oli mieluisaa. Hän ei ryhtynyt kuitenkaan nauttimaan kovin kourin; hän ei pitänyt karkeista nautinnoista eikä lihanhimon hurjisteluista.
Hän ihaili kovin kaunista Arrigazzia, mutta hän ei ärtynyt sukupuolisesti, kun tämä, valittaen luuvaloa, makasi alastomana, tuoksuen hyville voiteille, vuoteellaan. Gust hieroi kipeät olkapäät ja peitti hänet sitten huolellisesti, — "sillä kipeät olkapäät eivät kestä vetoa", sanoi Gust. Tämän nuorukaisen sisäinen sielun puhtaus ja koskemattomuus teki nämät liassa ryvettyneet naissielut vielä kerran lapsellisen viattomiksi ja pyhiksi.
Gust puhui Arrigazzin kanssa hauskaa ja virheetöntä ranskaa, — kieltä, joka sai hänet muistamaan lapsuutensa ja äitinsä.
Vaitelias Karia elpyi, niin että hänen silmänsä säteilivät huomattavan kiiltävinä, kun Gust kehui hänen kotiseutunsa vuoriston ihanuutta. — Yhäti yritti Fanchon udella, tunsiko Gust Froh'in, ja kun Gust kielsi, ei hän voinut sitä oikein käsittää. — Gustin pitäisi mennä valtuustoon ja tervehtiä Frohia Fannin puolesta, neuvoi Fanni, niin hän oppisi tuntemaan oikean toverin.
Se henkinen välittäjä, joka sai Gustin unohtamaan räikeän itserakkautensa, joka häntä alussa vaivasi, ja kiintymään näihin "ilmiöihin", jotka hänen porvarilliset periaatteensa tuomitsivat kunniattomaan häviöön, oli ihmeellinen ja hänelle vielä käsittämätön talon "taloudenhoitajatar", tuo Milada Rezek, jolla oli egyptiläisen patsaan muotoiset silmät, jotka näyttivät uneksivan eteläisen yötaivaan alaisia ihmeellisiä salaisuuksia…
Miladan kylmä, näkyvästi itseensä sulkeutunut älykkäisyys, joka oli vapaa kaikesta naiskiemailusta, veti Gustin tunteet puoleensa vastustamattomalla voimalla, mutta Miladan personan kovuus, jota ei voinut mitenkään väärin käsittää, ne karkeat luonteen piirteet, joilla hän kahlehti ympäristönsä puolustaen sitä mailmalta, se loukkasi Gustin porvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuitenkin vähitellen, askel askeleelta lähestyi Gust häntä. — Milada herätti hänessä uteliaisuutta, hän synnytti Gustissa osanottoa, hän osoitti Gustille yksilön kohtalon, antoi hänelle persoonassaan liikuttavien kuvien ja vastenmielisyysilmiöitten kokonaisuuden, ja näytti hänelle näkymättöminä toimivat yhteiskunnalliset syyt, jotka synnyttävät paheitten murhenäytelmän. Lopuksi antoi Milada Gustin tuntea itserakkauden ilon siitä, että Gust oli uskaltanut astua tähän ihmiskohtaloiden korpeen tienraivaajana ja löytöretkeilijänä.
— Hän herättää voimakasta mielenkiintoa — hän ihan kahlehtii tunteeni, — sanoi Gust itseksensä Miladasta. — Sellaista mielenkiintoa lienevät herättäneet ne naiset, jotka saivat Zolankin luomaan "Germainen" ja "Nanan." Minä olen vakuutettu siitä, että Joszi hullaantuisi häneen. —
Tämä viimeinen lause oli muka jonkinlainen sisäinen selitys siitä kieltämättömästä pakosta, joka saattoi Gustin kerran päivässä ainakin halajamaan tilaisuutta saada katsahtaa Miladan loistaviin, syviin silmiin.
— Hän ei ärsytä minua sukupuolisesti, minä unohdan melkein, että hän on nainen, minusta hän on ratkaisematon arvoitus, — toisti Gust itseksensä joka päivä omantunnonmukaisena ja varovaisena, niinkuin sairas tiputtaa katkeraa lääkettä sokeripalaseen.
Ei koskaan juolahtanut tyttöjen mieliinkään vaatia Gustia tulemaan illalla salonkiin tai muutenkaan antautumaan sukupuolisuhteisiin heidän kanssaan; ei koskaan seurustellessaan kevytmielisinten ja paheisiin vaipuneimpien kanssa kukaan lähestynyt Gustia loukkaavalla irstailulla, eikä röyhkeällä häikäilemättömyydellä.
Milada sanoi Gustille kerran suoraan, että hänelle olisi vastenmielistä nähdä Gustin tapaavan täällä Hornerin. Itse asiassa hän oli salannut tohtorin Punatalossa käynnit kokonaan Hornerilta. Milada selitti tekonsa siten itsekseen, että Gustin kiintymys taloon ei kohdistunut erityisesti häneen ja että Horner epäilemättä käsittäisi Gustin harrastukset väärin. Oi, voi. Näinä kaikiksi ajoiksi rusoisen valon kirkastamina onnen päivinä, — mietti Milada liian usein, — onko tämä "oikein vaiko väärin", harkitsi ja sovitteli tavalla, jota ei olisi uskonut tuosta selväpiirteisestä, järkevästä olennosta.
Gust vastasi Miladan esitykseen: — Olisiko kohtaamiseni Hornerin kanssa yleiseen vastenmielinen tapaus? — Toivoakseni se olisi vaan Hornerille. Hän pelkää julmasti vahvoja lihaksia. Ettekö te sitä tiedä. Se seikka on maan kuulu. — Lausukaa vain Joszin nimi en passant (ohimennen).
— Niin hullu en toki ole, — vastasi Milada hymyillen. — Mutta sisimmässään hän iloitsi tämän salaisuuden kuultuaan.
Kuin usein ennen, oli Horner taas alituisessa levottomassa ja selittämättömän oikullisessa mielentilassa, jolloin hänelle ei uskaltanut esittää mitään uutta ja odottamatonta. Miladan mielestä oli huvittavaa säilyttää mielessään kaikki ne ihmeelliset seikat, joita hän nyt oppi tuntemaan, joita hän hautoi sielussaan ja toivoi, sen sijasta, että olisi esittänyt ne tuolle aina rähisevälle miehelle kylmin sanoin ja lausein, jotka ehk'eivät olisi ajatuksia tyhjentäneet. —
Silloin nousi hirmumyrsky tässä luonnon hiljaisuudessa. Äkkiä sairastui muuan tyttö, joka kauan oli Gustille näytellyt kipeän ja pahoinvoivan osaa.
Se tyttö oli Putzi Bleier, joka sai kovan kuumeen, jota Putzin oma luonteen iloisuus, eivät Gustin säätämät "inpackningit" eivätkä Millerin raivonpuuskat saaneet poistumaan. Miller sanoi saaneensa jo viikkoja sitten kyllin "tohtoroimisesta" talossa.
— Putzi on yleensä veretön, heikko — kehnosti ravittu, — sanoi Gust neljäntenä päivänä, — en näe erityistä tautia, — antakaa hänelle paljon maitoa, — ja jos kuume vähenee, niin antakaa paistettua lihaa ja mietoa punaviiniä. — Hän ei mitenkään saa nousta vuoteeltaan.
Tämän Gust sanoi neiti Millerille itselle, joka hymyili kovin ystävällisenä hänelle.
Mutta tuskin Gust oli päässyt talon näkyvistä, ennenkuin Miller ryntäsi raivopäänä Putzin huoneeseen haukkuen häntä aasiksi, raadoksi, juonittelijaksi… Ja jos hänellä oli vielä aikomus pelata sairaan osaa, niin menköön kunnan sairaalaan… Miller oli saanut kyllin tohtoroimisesta… Jos tohtori vielä kerran pistää nenänsä taloon, niin kadulta itsensä jälleen löytää… Jos joku sairastuu, niin kutsutaan Lamberg ja Miller maksaa! Hänestä näyttää, kuin tuo miesriiviö ylioppilaaksi toisi mukanaan tauteja taloon… Kokeilee ihmisillä kuin nautakarjalla… Heti paikalla kutsutaan Lamberg taloon… Niin… Sitten saa kyllä asian oikean ladun…
Putzi itki ja valitti, — nousi kuumeisena vuoteeltaan ja kompuroi saliin… Neiti Miller sai nähdä, että hän ei oikeastaan ollut sairas… Miksi kutsuttiin tohtori Lamberg?
Milada lähetti hänet tietysti takaisin vuoteelle kuunnellen olkaa nostaen hallitsijattarensa haukkumisia ja pistopuheita.
Seuraavana päivänä tuli tohtori Lamberg taloon. Hän näki heti, että Putzilla oli lavantauti, sadatteli, että hänet niin myöhään haettiin sairaan luo, määräsi Putzin heti kunnansairaalaan ja että hänen huoneensa ja tavaransa piti sauhuttaa.
— Noh niin, — tämä on kaunis juttu, — noh, nyt sen tietää, mistä se on alkunsa saanut — sanoi Miller sapekkaana ja purevan syyttävänä.
Miladan täytyi juosta sairaalan vastaanottokansliaan, eikä hänellä ollut aikaa avustaa mielipuolena itseään puolustelevaa Fannia, jota Millerin käskystä tohtori Lamberg syynäsi. —
Lamberg sanoi tuntevansa Fannin jo Goldscheiderin ajoilta saakka,… silloin hän jo epäili häntä… Nyt olisi toki paras… että tuo "pieni vaarallinen otus", — Lamberg kutitti Fannia kaulasta, — "toimitettaisiin talosta." Keuhkotautibasillit eivät ole hauskoja asukkaita pitää huoneissaan. —
Tuskin oli Lamberg hävinnyt talon ovesta, kun Miller rupesi raivoomaan. — Noh nyt kannattaisi suudella rakkaan herra Gustin käsiä! — sanoi hän Fannille, joka ihan höperönä istua tuijotti puolialastomana. — Toinen sai lavantaudin, toinen keuhkotaudin häneltä. — Kyllä se oli senkin tohtori! — Tuli suoraan leikkaushuoneesta; ja maleksi sitten täällä… Hän siitä nyt sai vahingon kärsiä, mutta sen hän mielellään kesti, kunhan vaan hän itse ja muut tästä lähtien säästyisivät herran tohtoroimiselta…
Fanni kuuli vain yhden ajatuksen… Hänen täytyi lähteä talosta. Tänne hän oli jo kotiutunut, täällä olivat ihmiset toki ystävällisiä, täällä hän oli "pikku Fanchon."
Hän nojasi päänsä käsiinsä… Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä, ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.
— Onko minun laitani siis niin toivoton, — kysyi hän sormiensa lomista.
— Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä saastuttanut. —
— Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, — sanoi Fanni äkkiä pudottaen kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.
Miller tuli levottomaksi. — Kuolla, — sanoi hän lopulta. — Eihän heti kuole, — tyhmää lorua. — — Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on "toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. — Minä vaan en saanut penniäkään, — lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.
Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, — vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. — Huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus.
— Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan, — sanoi Miller. — Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa viikon perästä ympäri taloa. —
Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että Fanninkin täytyy ajaa talosta. — Zimmermann oli antanut viittauksia, että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä pari kolme. — Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. —
Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:
— Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. —
Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:
— Minä kuolen, — minun täytyy kuolla, — Fannin elämä on kuitti. —
— Nyt hän rukoilee, — selitti Bine katsoen avaimenreiästä.
— Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni puoskaroida, — sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut minuunkin jotain saastaa —.
— Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? — kyseli Milada.
— Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, — kuule sinä vaan!… huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla… Ja minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo taudit taloon tuonutkin.
Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?… Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän hillitsi itsensä.
— Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut aikaa järjestää ajatuksiansa, — hillitä sitä kiihoitusta, jonka se hänessä aikaan sai.
— Parasta oli olla kuulematta.
Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä. Gisi kuiskasi:
— Milada, minä pelkään kovin! — Miksi hän teki tuon?! — —
Miladan sisintä vihlasi tuska, — Gisi, uskotko sinäkin — voitko sinäkin puhua tuollaista?
— Oi, voi, Mila, täytyy uskoa… Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa, ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja ruumiiseen ihan kuin Putzille… Se on totta.
Milada tyrmistyi. — Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut… Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. — Tahtoisin tietää, kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? —
— Noh, tiedätkö, — hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi kokeilla. —
— Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän tahtoo vaan auttaa.
— Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, — väitti itsepäisenä Gisi.
Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä ääreen… Tämä oli siis hänen työnsä palkka! — Sen hän sai vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. — Ja näin he kohtelivat häntä… Nuo naikkoset!… Nuo ajattelemattomat, tyhmät olennot!… Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä auringon valon. — Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä oli hurjat emätuskat. — — Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa Putzin! — — Hänhän voisi tälle ihan nauraa… Ei suinkaan hän pane painoa tällaisten ihmisten sanoihin! — — Siksi hän oli liian vahva, liian varma, liian ylevä…
Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden katsojaan.
— Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, — — emmekö?
— Me! — Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat… Missä, missä hänen ajatuksensa harhailivat! — Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet haaveksimaan Gustista?
— Mitä hänessä tapahtui?… Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat kerroin vieras. — Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. — Onko siis kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen pyyte?… Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi kuitenkin antautua. Me molemmat… Kasvavalla kiihtymisellä hän huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen oli pakko antautua unelmiinsa.
— Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, — sanoi Milada mielikuvituksessaan Gustille. — Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi, jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. —
— Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin, jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? — Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen, silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana rapparille…
— Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, — selitti Fanni äidilleen.
Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.
— Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena ollessani, — lisäsi äiti kateellisena.
Ulko-oven kello kilahti. — Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti! — Hän oli siis talon edustalla… Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen… Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.
— Aatelkaa herra tohtori! — sanoi Milada ilman selitystä. — Putzilla on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.
— Siis kuten epäilin, — vastasi Gusti päätään nyökyttäen.
— Hän houri koko yön. Miller kutsutti Lambergin, joka käski viedä hänet sairaalaan.
— Tietysti pois talosta. — Desinfisioidaanko tuolla ylhäällä?
— Kyllä, nyökäytti Milada päätään vastaukseksi. — Mutta aatelkaa, herra tohtori, Fanni raukan täytyy myös lähteä talosta. Hänellä on keuhkotauti, sanoi Lamberg, ja Miller ajaa hänet pois talosta.
— Vai niin, — vastasi Gust näkyvästi pahoillaan siitä kömpelöstä hätääntymisestä, joka ilmeni Miladan tiedonannossa.
— Lamberg on tuntenut Fannin kauan Goldscheiderin ajoilta asti, kiiruhti Milada selittämään.
Gust oli hämillään kiertäen viiksiään.
— Tahtoisin mielelläni auttaa Fannia, — sanoi Milada hiljaa ja ujostellen, joutuen myös hieman suunniltaan pois. — Hänelle on sanottu, miten hänen laitansa on, että hänen täytyy pian kuolla. —
— Kuka sen on sanonut? — keskeytti Gust.
— Tohtori Lamberg ja neiti Miller.
— Sehän oli ilkeä teko, — puhkesi Gust sanomaan pahoillaan, purkaen sanoillaan molempien kiihoituksen, — miten he ovat sen uskaltaneet tehdä! Lääkärimies on voinut olla noin tunteeton! — Sitä en voi uskoa. —
— Fanni itkee ja rukoilee huoneessaan. En tiedä, mitä pitää hänelle tehdä.
— Olihan selvää, että hänellä oli keuhkotauti, ihan sen näki ensi silmäyksellä, mutta että jokin kehtasi sen sanoa hänelle vasten silmiä, heikolle naiselle, sehän on anteeksiantamatonta, — sanoi Gust kulkien huoneessa edestakaisin. — — Noh, miten ne aikovat hänet parantaa?
Milada sanoi:
— Katsokaa tuonne kujan toiselle puolelle! Siellä maan alla melkein, missä ikkunat ovat kaiket päivät verhotut, asuu muuan rouva Zimmermann. Hän ostaa sellaisia tava… tyttöjä luokseen — pitää niitä omissa hommissaan tahi myöpi niitä. Ei hänen luonaan ole pahinta asua, vaikka nuo tyttöraukat pitkään vuoteen eivät saa hengittää raitista ilmaa muulloin kuin kerran kuukaudessa ajaen issikalla. Mutta Zimmerman on tekemisissä kaikenlaisten pesien omistajien kanssa, sellaisten pesien, mihin sairaat tytöt, sellaiset kuin Fanni häviävät ijäksi, — ihmisten tietämättä. — Sellaisista tahtoisin hänet pelastaa.
Gust kulki herkeämättä edestakaisin lattialla.
— Sanoa se tyttöraukalle ihan vasten kasvoja! Se on melkein liikaa — tällaisilta ihmisiltä. Fanni rukka! Onko hän Millerille paljonkin velkaa?…
— Laskujen mukaan, tiedättekö, on hän Millerille…
Tänä hetkenä häiritsi joku heidän puheensa. Miller lykkäsi laihan ruhonsa varovaisena huoneeseen. Kylmän jäykästi kumartaen tervehti hän "ylioppilaskloppia", joka puolestaan tuskin katsahti häneen.
— Neiti Milada, — sanoi Miller arvokkaasti, — rouva Zimmermann tahtoo saada Fannin laskun jäljennöksen. Sitte pitää Fannin…
Gust asettui, päättäväisenä ja varsin leveäsäärisenä Millerin nenän eteen.
— Fannin, — sanoi hän kiihtyen ensi sanalla — pitää päästä sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! —
— Kenen kustannuksella, — saanko luvan kysyä, pisti Miller. — Se maksaa rahaa, käsitättekö! Minä — en mitenkään — pidä häntä talossani.
Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.
— Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää kadulle. —
— Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, — huomautti Milada.
Miller lisäsi: — Hän on minulle suuren joukon velkaa, — minä en saata menettää rahojani, — koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. — Eikö niin, neiti Milada? — Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet hänen suhteensa, niin…
Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.
— Nulikka, — olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema, mihin hän oli täten joutunut… Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti äkännyt.
— Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. —
Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa: — Olkaa levollinen, minä teen sen. —
Miller väänteli itseään epätietoisena ja levottomana. — Kyllä, mutta tarjous pitää olla luotettava, herra tohtori, jotta saatan siihen suostua. — Fanni on vielä hyvin haluttu henkilö. Zimmermann on sen myöntänyt. Milada voi sen todistaa, ett'en voi luovuttaa Fannia vähemmällä kuin — 500 guldenilla…
Koska Gust hätkähtäen vaikeni, kun kuuli tuon suuren raha-erän, jatkoi Miller äreänä:
— Minä en ole enää nuori, enkä tervekkään, minä olen myös kovin sairas… Milada sanokaa, olenko terve…
— Neiti on vähän hermostunut, — sanoi Milada liikahtamatta.
— Sairas minä olen, perin heikko, — vaikeroi Miller. — Hän aavisti hämärästi, että tässä aiottiin häntä vastustaa ja että Goldscheider olisi tässä tapauksessa ajanut Gustin ulos ovesta, jos hän olisi näin kutsumatta sekaantunut hänen liikeasioihinsa. Mutta Millerillä ei ollut siihen kyllin rohkeutta ja tahdonlujuutta.
— Minä kaipaan kodin rauhaa — ja hoitoa, — eikä Fanni. —… Minä menetän rahani, leponi, hermoni. Kuka säälii minua?! —
— Ottakaa joka aamu, 18-21 asteen kylpyjä ja inpackninkeja, — määräsi Gust reippaasti…
Miller oikasi käsivartensa. — Minuun te ette saa kajota! — kiljui hän ilkeänä paeten ovesta ulos.
Miladan täytyi hymyillä muistellen, kuinka varovaisena neiti Miller pisti joka aamu pitkän nenänsä lämpöiseen saippuaveteen…
— Kuulkaa, tämä on kamala liike… Tuo ihminen on pähkähullu!
— Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, — sanoi Milada kohteliaasti.
— Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai emmekö? —
Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä… Tuon syvästisulkeutuneen naisen silmiin nousi kyyneleitä.
— Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? — jatkoi Gust, — vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet — ainakin muutamiksi vuosiksi. —
— Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, — sanoi Milada hiljaa kuin uupunut.
— Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole siis mitään suojaa… Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! —
Joszi oli väärässä, — Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden raatelemille lasten hartioille.
Milada astui varmana Gustin eteen.
— Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan kokoon saada, — en ole ihan köyhä, — tässä tarvitaan henkilö, joka voi raivata tien, auttaa meitä… Mihin minä vaan käännyn, minä julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. — Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit kuin muilla ja tulomme, — muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, — jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! —
Gust katsahti Miladaan. — Mikä ihmeellinen olento te olette!… Kohtalotar… sanoitte kerran… kuului Gustin hillitsemätön ääni… Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! — Selittäkää se minulle! —
Gust tarttui Miladan käsivarteen. — Värähdys kävi läpi Miladan ruumiin. — Hän jäykistyi jääden seisomaan.
— Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta, — kysyi Gust uudelleen karkeasti.
Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. — Outo, tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa. Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti todellisuuden tajunnan. — — Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat entiset harrastuksensa häipyivät kauas — kauas…
Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni… Elämä oli tyrehtyä Miladan rinnassa…
— Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, — sanoi Milada vaikeasti, tukehtuneella äänellä.
— Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen taaksepäin. — Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy pelastaa, — mikäli se on tieteen vallassa… Minun isäni on ottanut osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. — Siellä on vapaapaikkoja… Hankin Fannille vapaapaikan… Oletteko nyt tyytyväinen?
Milada hengitti vapaana… Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.
— Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois… Hän on vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.
— Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet. Hoitakaa te mieluummin Milleriä.
Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton ja heleä. — Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen kynsistä… Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! — Leikkipuhe ei tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.
Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan… Hänen silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa…
Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.
— Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen ääreen…
— Meidän tohtorimme, — sanoi Fanni hieman ärtyneenä, — ei ollut kovin tyytyväinen minuun.
— Katsokaa nyt, — alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä. Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.
— Kuulkaa, Fanni, — tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne ovat teille kiusana. —
— Mitä vielä, — keskeytti Fanni kiihkoisena, — Zimmermann sanoi, että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. —
— Kävikö Zimmermann täällä, — sekaantui Milada puheeseen.
— Kävi kai! Ja hän sanoi…
— Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon, — sanoi Gust, — mutta olette oikeassa… Jos rupeatte elämään järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten luo…
— Minut viette täältä pois, — kysyi Fanni jäykistyneenä nousten istumaan.
— Maalla te paranette pian… Saatte maata tuntikaupalla luonnon helmassa lääkärin hoidon alaisena. —
— Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, — huudahti Fanni heittäen peitteen päältään. — Hävetkää, hävetkää, jos olette ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta… Sellainen hulttio te olette.
Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.
Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen ankarasti:
— Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa vanhemmillenne, niin tehkää se, — ne voivat ottaa teidät luokseen ja te saatte sinne apua…
— Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut kotiin!… Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!… Ymmärrättekö? Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua… Minä menen poliisikamariin… Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä minua pois täältä.
Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. — Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille, kalpeille poskille.
Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.
Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi, tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti:
— Pidä suusi kiinni! Selkääsi tarvitsisit, kana, jotta aivosi selkenisivät… Heti paikalla menet sänkyyn! Sinun pitää tulla terveeksi maalla!
— Terveeksi, — huusi Fanchon ollen suunniltaan, — pitääkö minun elää siellä lehmänsonnalla ja ruoholla!? Mitä! Kiitos kaunis, että tuo on minut maalannut… Mutta minua ei niin kukisteta kuin Putzi… Minä olen kovin sitkeä. —
— Roistot, — sanoi Milada kyllästyneenä töyttäen vuodetta.
— Kuulkaa, minä puhun poliisille, miten te täällä puoskaroitte. Lamberg käski tehdä sen. Lamberg on jo täysioppinut tohtori, mutta te olette vaan ylioppilasnulikka. —
— Hiljaa, — huusi raivossaan Milada kurottaen kätensä.
Fanni kiipesi sänkyyn kuin äkäinen piski…
— Säälitkö helmasi, — huusi hän patjojen välistä…
Huoneen ovi aukesi mennen paukahtaen kiinni…
Milada ei kääntynyt. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut… Hän ei uskaltanut katsahtaa Gustiin… Ei… Äkkiä hänen jalkansa rupesivat vapisemaan, niin että hänen täytyi tukea itseään pöydällä…
Gust ei voinut ehtiä vielä kauas… Ehkä hän oli juuri ehtinyt eteisestä käytävään.
Hänen täytyi saavuttaa Gust… lausua pari selittävää sanaa… saada Gustin ymmärtämään… Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi menettänyt liikuntamahdollisuutensa… Gust meni… eikä Milada voinut häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana värissyt… Kaikki oli ohi! — Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada huoneesta.
Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.
* * * * *
Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä kirjoittamaan tätä kirjettä.
Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina, ajattelin, hän palaa kuitenkin… Jo kului viikko, — silloin tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton… Onko mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun, ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?
Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.
Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?
Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja soiton:
— Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! — Aatteles, mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, — mietin itsekseni.
Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi, jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon. Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En jaksa mitään pidättää. —
Horner on opettavainen. Hän on periaatteessaan täydellinen. Mutta jos tartun hänen käteensä, sanoen: osoita minulle tositoiminta — niin tuo komea mies — livistää.
Fanni joutuu Zimmermannille. Ainoa, minkä saatoin häneltä pusertaa, oli lupaus, että hän ei läksisi tältä kadulta, ennenkuin hän ilmoittaisi sen minulle. Hänen viimeinen elinvoimansa häviää siellä. Ehkä minun täytyy vielä kerran pyytää teiltä apua Fannille. En voi uskoa, että meidän ja teidän välinen suhteemme on ihan rikki.
Hyvästi sanoo teidän
Milada Rezekinne.
Lähettäen tämän kirjeen vapautui Milada siitä jännityksestä, joka oli häntä tähän asti kiduttanut ja joukko herkkiä toiveita syntyi hänen sielussaan.
Jo kolmantena aamuna pikemmin, kuin Milada osasi odottaa, ennenkuin edes salaisin lähetyskuume oli lauhtunut, saapui Gustin vastaus.
Ruskea, nahankeltainen pieni kirjekuori oli tarjoumusten, alastomien naisten valokuvien ja laskujen joukossa. Milada otti sen varovaisin sormin käsiinsä, pitäen sen kotvasen hyppysissään, ennenkuin sen aukasi. Hänestä kirjeen pienet, hienot, varjottoman kepeät kirjaimet olivat kuin kultakirjaimia. Hänestä kirjeestä levisi vieno tuoksu. — Gust kirjoitti:
Me voilà (kas niin) hyvä neiti, — en ole teihin suuttunut. Teidän kirjeenne vastaa teidän luonnettanne. Se on vakava, järkevä ja hiukan salaperäinen. Kiitos siitä! Pikku kiukkupussille en ole suuttunut. Suokoon luoja, että hänen kevytmielisyydellään olisi rajansa, muuten on joka apu liian myöhäinen. Sillä merkkaan, että esitykseni ottaa hänet "Humanitas"-laitokseen yhä vielä pitää paikkansa. Olen aina täyttävä lupaukseni. Neiti Milada, kunnioitan suuresti teidän salaperäisen uhrautumisenne käsittämättömät syyt. Minä — älkää minulle vihoitelko, — en halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitollisiin tehtäviin. Että muuten olen vapaa ennakkoluuloista, — selviää kai siitä, että kirjoitan teille. — Eikö totta?
Olen käväissyt tällä aikaa Berliinissä, ehkä vietän kesälomani siellä päin. Sitä ennen tulee kai helluntai lintujen lauluineen, kevätvehreyksineen ja metsätuoksuineen, ja satoine muine ihanuuksineen. Kun palaan, saamme lähemmin keskustella tästä asiasta. Saanko minä käydä teidän luonanne, — vai tuletteko te minun luokseni?
Päätöstänne odottaa
Gust Brenner.
Milada laski kirjeen pois ja aukasi taloustilikirjan. Konemaisesti hän kirjoitti sinne numeroita, laski ne yhteen ja kirjoitti ne sivun loppuun. Hänen jännityksensä oli hälvennyt jättäen jälkeensä onttouden, joka teki melkein ruumiillisesti kipeää.
— Mutta miksi varron häneltä jotain yli-inhimillistä? — ajatteli Milada. Mitä minä olenkaan kuvitellut? Olen ajatellut hyvin alkuperäisesti, että hän voisi astua kaikkien juopien yli, — auttaa minua, — ja kaikkia! Sehän on naurettavaa! Hänestä on helluntai vuoden tärkein tapaus, ilon juhla, jolloin pitää nauttia. — Gust oli ollut Berliinissä, suunnitteli tulevaisuuttaan. Sehän oli luonnollista, kun asettui Gustin tilalle. Todella, jos Milada oli itselleen rehellinen,… niin Gustin käynnit Punatalossa olivat olleet hänelle paljoa painavat merkkitapaukset, hänen poissaolonsa synnytti kamppailun, joka oli painaa hänen sielunsa lutoon.
Mitä tämä tapaus oli Gustille?! Miehestä tämä oli merkityksetön hetki, joita hälveni hänen ylenpalttisessa elämässään sadottain. Laskuvirhe oli siis Miladan oma, hänen sommittelunsa ei ollenkaan vastannut asiain todellista kantaa. Se oli tämän ristiriidan syy. Gust oli tavallaan hyvä ja auttavainen. Mutta ympäristö johti hänet pois Miladan luota, Miladan mailmasta toiseen mailmaan, johon hänen voimansa kuuluivat, joissa niitä tuli käyttää… Mikä saikin Miladan uskomaan, että Gust olisi innostunut Miladan harrastuksiin kulkien sitä elämänrataa, jonka Milada oli valinnut? Gustin hyvyys ja vapaamielisyys oli vapaan ihmisen huvittelua, joka valaisi Punataloa kuin aurinko kylmää avaruutta. Kun Milada ja Horner laativat suunnitelmia, etsivät periaatteita ja ponsia, järjestivät ohjelmia, — oli Gustista asia heti ratkaistu. Hän sanoi lujan myöntymisen tahi kiellonsanan raivaten sillä kaikki esteet tieltänsä.
Vielä kerran Milada aukasi Gustin kirjeen tutkien hänen selvää, korutonta käsi-alaansa.
— Saanko minä käydä teidän luonanne, — vai tuletteko te minun luokseni?
Täten oli jo laitettu porras hänen ja Gustin välillä. Oliko hänellä oikeus kulkea sitä pitkin? Mutta Milada luki puoleksi konemaisesti, puoleksi miettien edelleen.
— Minä, — älkää minulle vihoitelko, — en tunne halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitolliseen tehtävään. —
Mutta Gusthan seisoikin tuolla puolen juopaa varmana, huolettomana, eksymättömänä, luottaen omaan tahtoonsa.
— Minä en halua ollenkaan. — Milada näki mielikuvituksessaan, millä kasvonilmeellä Gust sen kirjoitti.
* * * * *
Hornerilla oli paha aikansa. Gustin käynnit sekä muutkin niitten yhteydessä tapahtuneet pikkuseikat olivat Millerin suun kautta tulleet Hornerin tietoon. Ja Horner aavisti Miladan härkämäisen vaiti-olon johdosta, että Milada oli pikiintynyt "tuohon nuoreen kloppiin", jota Horner valeli ilkeillä syytöksillä, myrkyllisillä kokkapuheilla ja ylevämielisillä arvosteluilla.
— Olen kuullut, että sinä harjoitat maallista onnenkauppaa! Huonoja papereita sillä on! Humpuukiyritys! Minä en sillä mitään menetä. Enkö ole eroitettu pois yhtiöstä? — Vaiko mitäh?
— En tiedä, mitä sinulle on juoruttu, totta vaan et puhu, Horner.
Horner teki poistavan liikkeen.
— Se on oma asiasi. Olen aikoja sitten antanut sinulle prokura-oikeuden. Oli vain naurettava, että uskoin löytyvän nainen, joka oli suuripiirteinen ja johdonmukainen! Minä katselen taas sivusta. Mene sinä virran mukaan, nainen, sukupuolesi ei pysty muuhun.
— Horner, sinähän olet itse kehoittanut minua: Älä mitään pelkää, ryhdy kaikkeen! Tartu ennen kuulumattomaan ja pysy kiinni päätöksissäsi! Mistä voit nauttia, nauti siitä!…
— Mutta joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Älä turmele ruokahaluasi ansarihedelmillä ja makeisilla! Sinun täytyy jaksaa sulattaa karkeampaakin ravintoa. Älä myö itseäsi ylellisyystuottajille persoonallisen onnen kauppahuijauspörssissä. Sen olen aina lisännyt puhuessani nautinnoista, hyvä neiti. Mutta suo anteeksi. Sinä olet rakastunut, sinä olet tietysti onnellinen. Mutta minä sanon sinulle, jalosukuinen neitsyt, että se ilmiö on toisluokkainen. Rappeutumisilmiö! Taudin syy on syvemmällä. Vaiko mitäh! — Ah sinä käännät minulle selkäsi, sinun ihana onnesi on siis kuin helisevä vaski. Luonnollisesti, sillä minä unohdin, että sinä olet rakastunut… Silloin on kaikki täydellistä, jonka rakastetussaan omistaa. Asiain syvien syntyjen etsiminen on rikkiviisaasti hylätty kanta.
Äkkinäinen vastenmielisyys valtasi Miladan hänen kuullessaan tuontapaisia puhetapoja. Miksi Horner puhuu noin, ja mitä se hyödytti? Mitä sillä voitti? Ajatteli hän tuskaantuneena.
Horner kurotti likaiset sormensa häntä kohden.
— Puhu vaan, — vastasi Milada hiljaa mutta pelottomana katsoen Hornerin ivallisina pistäviin silmiin.
Horner löi nyrkkinsä pöytään. Mitäh! — Eikö se todista, että olet sukupuolisesti sairas ja kituuntunut, koska antaut sokeasti ja vastustuksetta ensimäiselle vastaansattuvalle poikaviikarille, kiihkeästi halajoiden tuota märkäkorvaista nulikkaa, jonka suu on kostea makeista sanoista ja suudelmahalusta… joka ei voi muuta kuin kiertää silmänsä pilviä päin ja häälyttää — — kaluaan.
Hornerin sikamaisuus sai Miladan mielen kuohuksiin. Hän kalpeni sangen näkyvästi.
— Sinä panettelet, — sanoi Milada itsensä hilliten.
— Luonnollisesti, — tiuski Horner, — neiti tuntee itsensä tuon pojan jalon tunteen kunnioittamaksi, niin sanotun rakkauden pyhittämäksi, synnittömäksi, mitäh? Nyt sinä olet kuin uudesti syntynyt, arvoisa ihminen, viskaat kylmäjärkisyytesi pois kuin likaisen paidan, revit rikki kaiken sen, joka on ollut ja olisi ollut sinussa olemassa, häh!? Tuon poroporvarillisen vekkulin ansaan siis lankeat? Ja se tapahtuu siksi, että hän osaa luulotella sinulle ihailevansa sinun neitsyeellistä luonnettasi. Minua ilettää, hyi saakeli! Etkö käsitä asemaasi. Koko tuhmuus on se, että sen sijasta, että hän rehellisesti maksaisi sinulle, niin hän ottaa sinut ilmaiseen, säästäen kolikkojaan…
Synkkänä, huulet lujasti yhteen puserrettuina, seisoi Milada raivoovan miehen edessä.
— Sinä käytät väärin vanhaa suhdettasi minuun, Horner, — sanoi Milada raskaasti hengittäen…
Kotvasen kuluttua hän jatkoi. — Ajattele, mitä haluat! Gustia et tunne. Ja mikä on selittämättömintä tässä jutussa on se, ett'et tunne minuakaan. Ja kaikesta huolimatta on puheesi likaista panettelua. Se ei koske meihin kumpaiseenkaan…
Horner hätkähti. — Nuo teräksenkovat, selvät sanat ilman kuuluvaa kovuutta, ilman kärkeä, iskivät häneen kuin nuijalla.
— Enkö tunne Gustia, — hyvä, hyvä! — Enkö tunne häntä, — virnisti Horner. — Neljä vuotta on hän istunut koulunpenkillä silmieni edessä, ja minulla oli onni nähdä hänen lyhytnenäistä maitonaamaansa. Enkö siis tunne häntä. — — Hänen ranskankielinen itsekirjoittama elämäkertansa alkaa täten: — Mon père est le troisième plus riche de la ville. (Isäni on kolmas järjestyksessä kaupungin pohatoista.) Hän oli minusta jo naurettava polvihousuissaan, riistäjäluokan perikuva. — — Loiseksi sanoin hänet jo silloin. Kirjastani saat sen nähdä, — Horner löi povitaskuunsa, — siihen on kirjoitettu loinen hänen nimensä perästä.
Milada ei enää vastannut. —
Horner vilahti häneen sivulta päin. Hän huomasi joutuneensa liian pitkälle hyökätessään, ja yritti nyt peräytyä hyvässä järjestyksessä.
— Et sinä ole siihen syypää, — sanoi Horner, — mitä kenkään voi heikkouksilleen. Näytin sinulle perussyyt, koska ne halusit tietää. Sanon sinulle, ruumiissamme on ikuinen taistelu. — Ikuisesti meitä vainoovat loiseläimet, meissä on miljoonittain näkymättömiä vihollisia. Mitä, etkö sinäkin ansaitsisi — rehenteli Horner, — ruhtinas olisi sinulle liian halpa. — Sellainen rotu-ihminen kun olet! — Kun sinua katselee, tulee sinua nyt sääli.
Hornerin ääni vavahti. — Miladan vaiti-olo ja jäykkä hylkivä asento painostivat häntä. Hän kääntyi Miladan puoleen kerjäten, naurettavasti, väärällä äänellä…
— Luuletko minun kaipaavan sinua? Kyllä sinäkin vielä muutut, — sen sanon, — ole varma! — Eikä tee pahempaa tuollainen kompastus. Ympäristö ottaa uhrinsa, ottaa, ottaa… No, mikset puhu, — mikset? — Horner veti Miladaa hihasta. — Ole vaan hyvä, äläkä juorua! Eikö totta? — Minä olen oikeastaan rauhaa rakastava ihminen… Ja mikä oikeus minulla on sekaantuakaan sinun asioihisi!? — Minä en kestä enää mielentäristyksiä, tiedätkö! — Enkä vaivaa sinua enää läsnäolollani, — kähisi Horner, — mitä minua tämä elämä liikuttaa? Piru periköön sinut ja henttusi! Tulkaa minusta onnellisiksi. Onnellisiksi, käsitätkö? — En estä teitä… Terveyteni ei sitä kestä… Toivotan onnea — sinulle, — ja yhdeksän lasta teille…