PYHÄ SONTIAINEN (continued 8)

— Minä olen siksi liian vanha, vastasi Milada, sama liikutuksen ilme kasvoissa, jonka näkee vanhemmilla ihmisillä heidän puhutellessaan lempilastaan…

— Kuudessa, seitsemässä vuodessa olet valmis.

— Kuule, sanoi Milada niin painavasti kuin ihmisääni saattaa, sinä et aavista, miten vanha ja väsynyt minä olen — alkamaan uutta elämää. Milada hengitti syvään. — Olisit tullut viisi vuotta sitten, nyt on kaikki myöhäistä.

— Sinä et siis tule mukaan, sinä kieltäydyt, sanoi Gust nousten seisomaan.

— Minä olen sidottu välikirjalla Milleriin. Niin kauan kun hän pitää liikettä, täytyy minun olla täällä. Mutta ei kieltoni riipu sittenkään siitä. — Miller voi mennä vaikka heti luostariin. — Ja sitten olen vapaa. — Vapaa? — Vapaako?

Milada pudisti kepeästi päätään.

Gust polki lattiaa. — Sinä et rakasta minua! Sinä olet valehdellut minulle. Rakkautesi oli oikku! Ja Gust heittäytyi tuoliin kätkien kasvonsa sen nojapuupatjaan.

Joszi oli oikeassa. Häntä Gustia oli vedetty nenästä. Mutta miksi? — Mikä pidätti Miladaa? Ei hän itse asiassa itsekään pitänyt Berliinistä. Mutta nyt hän ei voinut matkaltaan peräytyä. — Nyt hänen täytyi matkustaa.

— Pelkäätkö menettäväsi rahasi? — Kyllä minä… Tuo lause oli raaka. Ja ennenkuin Gust oli ehtinyt lopettaa, ehkäsi Milada häntä käsivarrellaan.

— Älä puhu noin, sanoi hän hiljaa.

— Noh, älä siis ole kuin mikäkin arvoitus! Sinä kätkeyt arvoitusten varustusten taa. Minä menetän malttini.

Milada oli asettunut lempiasentoonsa ikkunan ääreen. Gust kiersi hermostuneena paperossia sormillaan rikkoen sen.

— Sinä, Gust, olet onnellisempi kuin minä, sanoi lopuksi Milada hengittäen syvään, sinä löydät sanoja, — minä haen niitä turhaan. Minä kaihoon niin sanomattomasti, minä kaivertelen ja myllerrän sielunilmiöitäni, mutta kaikki jäävät minulle harmaiksi, varjomaisiksi ja käsittämättömiksi. — Minä tiedän, ett'en voi sitä sinulle selittää.

Milada astui Gustin luo vaipuen hänen tuolinsa viereen. — Kuule, minä en ole vapaa. En saata olla sanomattoman onnellinen silloin, — en syödä itseäni kylläiseksi, kun muut näkevät nälkää.

— Sen ymmärrän varsin hyvin, sanoi Gust ylevämielisesti, samalla päässen painostavasta mielentilastaan, sillä hänen aivoissaan sarasti uusi onnistuneempi asiain käänne. — Sinulla on katutyttöjä hoidettavina. Ne luottavat sinuun, sinusta on tullut heidän n.s. Messiaksensa.

— Eikö asiain laita ole vähän niin? He pitäisivät tämänlaista poistumista, — pakoa, joksi sinä sitä sanot, — petoksena tahi jonain sinnepäin. Tämähän on yleensä luonnollista. — Mutta minä vakuutan, että noita olentoja voidaan toisella tavalla yhteiskunnallisesti turvata.

— Minä olen erään pelastuskodin johtajattaren hyvä ystävä. Anna minulle holhokkiesi osoite! Ehkä Fannikin saattaisi kuulua niihin. Yleisessä kodissa heitä voidaan suojella paljoa paremmin, kuin mitä sinä saatat. Noh, etkö sinä sitten ole vapaa ja esteetön?

— Voi, Gust, miten ihmeen yksinkertaista ja vastustuksetonta on sinusta asioitten järjestäminen pahimmassa kuilussa, kun vaan sormesi ojennat. — Minäkö olisin vapaa!? — Horner sanoi minulle kerran:

— Jospa aavistaisit tyttö, mitä merkitsee käsite: vapaa. — Jokainen voi ehkä olla vapaa ulkonaisesta pakosta ja taidosta, tehdä mahdottomia, mutta olla vapaa haluistaan ja sisäisistä sielun sysäyksistään, — se kuuluu Jumalan ominaisuuksiin. Jumalan korkein oikeus on olla — täysin vapaa. — Sinä, sanoi hän minulle, voit kyllä aukaista sen kohtalon lankavyyhdin, johon olet kiinnitetty, ihan kuin lapsi irroittaa paperileijansa kääreestä, — mutta pitemmälle ei vapautesi ulotu, kuin mitä nuora myöntää. — Ja sinä voit jo alussa huomata, miten lyhyen matkan saat ponnistella. — Kohtalon köysi kiskasee sinut onnettomuuteesi takaisin, olisitpa lentänyt miten korkealle tahansa sini-avaruuteen. — Niin puhui Horner… Ja minä tunnen, miten köysi kiskoo… Ja köydessä on vaan määrätty mitta.

— Sinä jätät minut vaan ällipäisen periaatteen vuoksi, sanoi Gust halveksivasti, vaikkakin tyynenä.

Milada katsoi häneen rukoillen suurin, vakavin silmin: — Voitko sinä tehdä tehtyä tekemättömäksi, Gust? Voitko tehdä olemattomiksi kaikki sen, minkä olen nähnyt ja kokenut varhaisimmista lapsuuden muistoistani alkaen, voitko tehdä tyhjiksi kalkki ne surkeuden kuvat siihen asti, siihen siunattuun hetkeen asti, jolloin opin sinut tuntemaan? Voitko puhaltaa sammuksiin kaikki elämäni menneet vuodet kuin häilyvät liekit? — Gust, minä olen teeskennellyt silloin, kun olen seurassasi nauranut, leikkiä laskenut ja suudellut sinua! Minä en olisi saanut antautua lempeesi. Minulla ei ollut enää oikeutta antaa itseäni miehelle. — Minä en ole vapaa. — Minunkaltaisteni ihmisten täytyy jäädä yksinäisiksi. Minulla vaan ei ollut voimaa kulkea suoraan tietäni. — Minä menin harhaan. Rakastuin sinuun.

Aivan mielikuohujen vallassa kumartui Gust Miladan yli. Hänen tunteensa vääntyivät epätoivoisina kuin kahden rautakovan puserrusruuvin välissä. Miksi piti puhua tästä repivästä seikasta, miksi hänen täytyi kuulla siitä puhuttavan? Hän ei jätä sittenkään Miladaa. Matkustakoon hän sitte Berliiniin tahi ei! Juuri siksi, että hänet pakotettiin luopumaan Miladasta, ei hän hänestä luopunut. —

— Toinen rautaruuvi pusertui tuskaa tuottaen hänen pehmenneeseen tahtoonsa. — Hän oli menettänyt vedonlyöntinsä! — Hänen täytyi taipua Miladan tahtoon, langeta hänen kaulaansa rukoillen, senkin hölmö! Ja Joszi jumalallisessa itsetyytyväisyydessään oli taas ollut oikeassa.

Milada jatkoi: Vaikka kulkisin minne tahansa, seuraavat minua elettyjen päivieni tulokset. Ne ovat muodostaneet luonteeni. Uusi elämä voisi ruveta kiduttamaan minua. — Minä en voisi mitään siinä toimia, sillä entiset avuni olisivat tehottomat. — Minä en olisi sitte enää Milada!… Pysy tyynenä! Minä tahdon, että sinäkin kerran kuuntelet minua!

Milada pyyhkäsi otsaansa kädellään: Kerran halusin ottaa selvän meikäläisten olemassa olon merkityksestä. Tahdoin ymmärtää, mitä meikäläiset oikeastaan ovat. Miksi meidän täytyy piileskellä sokkeloissa, miksi meiltä riistetään tahtomisen mahdollisuus, miksi meidän täytyy hukkua lokaan? Ja kun pääsin siitä selville, hänen, Hornerin johdolla, — Milada nousi seisomaan kuin ajatustensa kiihoittamana, — silloin rupesin vallankumoukselliseksi. Me tahdoimme lyödä alas vanhan maailman. Me tahdoimme rakentaa uuden. Älä naura! Tuo kumouksen aate oli hurmaava. Se oli nuoruuteni aate. Minä olen elämäni ijän kiitollinen siitä, että olen oppinut tuntemaan sen. Koko elämäni muuttui toisenlaiseksi tajunnassani. Opin paljon. Luin kirjoja, joissa oli vakavia, vaikenevia ajatuksia, numeroita ja rautalujia tieteellisiä sääntöjä, ne tekivät entisyyteni katsantokannoille tenän. Ne ajatukset palauttivat haluni, — ne kiihoittivat toisia pyrkimyksiä, ne soivat sielulleni lepoa, kuin ottaen sen helmaansa. Silloin muuttui vihani kovaksi ja jäiseksi! Hetken minun sisäinen elämäni kuin taukosi. Sitten siitä versoi tuhansia hentoja oraita. Nyt en voi muuta kuin rakastaa. Mutta minun täytyy rakkaudessani auttaa tarvitsevia, Gust. En tunne elämää enää pintapuolisesti, en tirkistä siihen ulkoapäin vaan uteliaisuudesta. Nyt tiedän, miltä kannalta se on otettava. Siihen tarvitaan paljon rahaa. Siihen tarvitaan vielä enemmän alttiutta. Minä tiedän jotain, Gust, jota kaikki sinun pelastuskotiesi johtajatarystävättäret eivät tiedä. Nämät tytöt eivät tarvitse kuin vähäsen iskun, jotta ne taas vajoovat takaisin, ne eivät kaipaa muuta kuin kehoittavan hymyn noustakseen. Meikäläisiä täytyy kohdella loppumattomalla, vaihtumattomalla anteeksiantamisella, meitä täytyy taluttaa kädellä, jota ei koskaan puida vihasta nyrkkinä. Oikein sanoit, ett'en ole voinut vielä ketään pelastaa täältä. Pelastaa? Jo onnen, levon ja luoton hetki on pelastusta. Oi Gust, vaikkapa antaisit leivänpalasen vaan nälkiintyneelle, niin voisit sillä kertaa pelastaa hänet varkaudesta ja rikoksellisuuden tieltä. Hän on saanut vatsansa kylläiseksi, hän on lauhtunut. Häntä on avustettu eikä rikoksellisuuden kiusaus ole hänessä enää niin kova kuin ennen. Sinä olet tehnyt teon, olet rakentanut varustuksen, jonka takana hän on suojassa. Minkä teen yksilölle, tuottaa jo menestystä ja se hetki olkoon siunattu. Minun täytyy auttaa, Gust! Rintaani polttaa säälin tunne vertaisiani kohtaan, se polttaa kuin haava. Koko elämäni ajalla on eräs tosi-asia selvinnyt: — Rakastan noita kurjia naisia.

Miladan puhuessa oli Gustin kasvoihin ilmennyt kovuuden piirre, hänen tavallisesti naisellisen herttaisesti hymyilevän suunsa ympäri ilmestyi terävä pusertunut piirre. Jos Milada nyt olisi tarkannut häntä, olisi hän nähnyt hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä David Brennerin rautalujien kasvonpiirteiden kanssa. Mutta Milada seisoi ikkunan ääressä katsellen kesävaloa ulkona, kunnes hänen silmiinsä sattui niin, että hänen täytyi niitä siristää, kääntää poispäin ja kätkeä suojelevien silmälautojensa alle.

— Isäni on rikas talonpoika, alkoi hän hiljaa uudelleen kuin puhuen itsekseen, vaikka joka sanassa värisi viiltävä mielenliikutus.

— Kuin ruhtinas hän vallitsee kartanoaan. Äiti oli syntynyt vuoristossa köyhäin kutojatyöntekijäin kylässä. Äiti oli ihana ja suloinen! Hän osasi nauraa ja laulaa. Kaikki miehet jumaloivat häntä. Mutta viettelijä ei tahtonut häntä ottaa lailliseksi aviovaimokseen, hän ajoi äitini pois talostaan. Silloin äitini vaelsi pois kotiseudultaan kantaen minua syntymätöntä kohdussansa, ja hän sai suojan tässä talossa. Hän ei laskenut ketään omaista enää lähettyvilleen. Hän ristiinnaulitsi perheylpeytensä. Täällä hän synnytti minut. Tätä ilmaa olen kehdossani hengittänyt. Tämä taivas opetti minulle ensimäiset satuni. Sateella olivat vedenpisarat minun juomani. Kellastuneet lehdet olivat ainoat leikkitoverini, niitten perästä juoksin, niitä puhuttelin suuttuneena, kun en niitä saavuttanut tuulella. — Kun minun oli vilu, vastattiin minulle, hanki itse itsellesi suoja.

— Silloin menin kadulle ja lämmittelin itseäni auringon valossa. — Jos minun oli nälkä, sanottiin, hanki itse ruokasi. — Silloin menin kadulle kerjäämään, ja katu yksin antoi minulle leipää. Aina vaan sain etsiä kadulta onneani. — Kukaan elävä olento ei minua hellinnyt. — Katu oli kotini. — Katu oli äitini. — Eikö minulla siellä ole tuhansia siskoja!

Miladan ääni sammui. — Gustin ruumiissa sykähti kuin sähkövirta. —

Tässä täytyi käyttää väkivaltaa, — muu ei auttanut; ja Gust päätti käyttää väkivaltaa. Muuten Milada luisuisi hänen käsistään.

Hurjana hän veti Miladan syliinsä sulkien suudelmillaan nyyhkivän suun.

— Rakastan sinua, Mila! Ei yksikään ihminen ole voinut minua näin kiihoittaa. En rakasta sinua ainoastaan sukupuoliolentona — vaan ihmisenä. Usko pois, ihmeellinen olentosi minut kietoo.

Hän taivutti Miladan pään lähelle itseään, katsoen häntä silmiin… Voitko sinä elää ilman minua? Uskotko — voivasi elää ilman minua?

Gust pusersi Miladan pään rintaansa vastaan kovasti, raivoisasti, niin että sille teki kipeää.

— Minun täytyy nyt lähteä. — Etkö käsitä? Minulla ei ole valitsemisen mahdollisuutta. Etkö ymmärrä? — Minä tahdoin säästää sinua, miksi teet minut raakalaiseksi? — Gust laski Miladan irti kääntäen päänsä pois. Hänen otsassaan oli syviä juovia.

— Minä olen antanut kunniasanani.

Milada katseli häntä käsittämättä mitään. — Miten niin? — Kunniasanasi —

Gust polki lattiaa. — Miten niin? Miksi? Älä kiusaa minua kysyen pikkuseikkoja! Minä olen upseeri. Suhteeni sinuun on tullut laajoissa piireissä tunnetuksi, on levitetty nimettömiä kirjeitä seuraan, joka näissä asioissa on kiduttavan ankara. — Rykmenttini eversti on antanut kutsua minut luokseen vaatien kunniasanani, että läksisin ulkomaille, kosk'en tahtonut luopua sinusta.

Milada kätki kasvonsa käsiinsä.

— Sinä et voi aavistaa, miten mailma tällaisia asioita arvostelee. Sinä olet onnellisessa houreessa. — Kaikki, minkä sanot ja ajattelet, valtaa minut, sillä se tulee suoraan sielustasi. Mutta mailma tuomitsee sinut toisella lailla, vaikka pyrit miten jaloon päämaaliin tahansa. Sinulla ei ole aavistusta, miten paljon lokaa on jo viskattu meidän lempemme päälle. Sinähän olet taloudenhoitajatar, minä olen "ulosheittäjä", joka hulikaaniseeraa julkisessa likkapaikassa. Se on mailman hyvää tarkoittava katsantokanta. — Mutta löytyy piirejä, jossa osataan tulkita asiaa vielä kuvaavammin, niitten mielestä minä, — ei huolita enää keskustella siitä.

— Mutta mitä merkitsevät nuo likaiset sielut sinun rinnallasi, sinun, jos jäät luokseni, Mila! Minulla ei ole mailmassa muuta onnea kuin sinut!

Gustin sydän hehkui. — Hänen oikea luonteensa sai nyt vapaasti riehua. — Se epämukava jännitys, joka häntä kiusasi, hänen sanoessaan ensi sanat, koko tuo välttämätön pakko-yritys yleensä, joka häntä painosti, hälveni nyt näytelmällisen ylevän varmuuden rinnalla, joka sai hänen silmänsä kyyneltymään ja äänensä paisumaan halveksumisen ja kaipuun tunteesta.

— Mila, minulla ei ole mailmassa muuta onnea, kuin sinä!

Milada kuunteli kalpeana, silmät suljettuina. Hänen tyynet, lujat kätensä vapisivat hermostuneina ilmassa, kuin olisi hän tahtonut itseään joltain suojella, sysätä jotain luotaan.

— Silloin sinun täytyy lähteä minun tähteni, silloin tietysti — ja minä — älä, Gust, rukoile! — Kauheata on ajatella, että tuo kaikki tapahtuu minun tähteni. — Älä toki rukoile minua! Jos halajat minua, jos tahdot, että minun täytyy tulla mukaasi, jos annat kaikki menneisyyteni anteeksi, rakas kulta. — Milada kiersi sormensa yhteen, painaen ne otsalleen. —

Hänen sanoissaan piili niin paljon äänetöntä tuskaa, että se koski Gustiin syvästi, tuosta tarkoitustensa perille pääsemisestä tyytyneestä urosmaisuudesta huolimatta. Hän yritti puhua entisellä kevytmielisellä poikaäänellään. Se oli aina ollut paras temppu, sen piti kai nytkin hyvin tepsiä.

— Hih, hei, Mila, älä usko, että minä itken tästä kaupungista lähtiessäni! — Päinvastoin, olen sinulle kiitollinen koko jupakasta. — Minä en olisi itse siihen pystynyt. — Mutta nyt, nyt — olen niin turkasen iloinen, saadessani alkaa toista elämää sinun ja Joszin seurassa. — Sinäkin saat sitte oppia vetelehtimään. Pitää tutustua Berliiniin. — Gust otti Miladan syliin.

— Mitä sanoo isäsi?

— Ole hiljaa, sanon… En tahdo tietää mitään siitä miehestä! Opettele sinä vaan tanssimaan piiritanssia ja syömään munajuustoa, jotta voimme esiintyä siellä siivosti. — Pois tuo musta naama, — pois, sanon minä!

Milada hymyili.

— Eläköön! — Kaiken kiitokseksi ei sinun tarvitse enää koskaan hautoa surullisia ajatuksia! Ja ensimäisten kuuden tunnin ohjelman minä laadin. Smirnaa, Mila! Nyt sinä menet alas ja tuot jääkylmää samppankaljaa tänne! Mutta ota parasta lajia, demi sec. Ja sitten me ryyppäämme yhden pullollisen yhdessä ja opettelemme hurraamaan ihan preussilaisella tavalla. Sitten minä menen kotiin ja sinä tulet minun kamariini kello kahdeksalta. Joszi on siellä silloin myös. Mutta älä Jumalan nimeen hiisku Joszille, että sinä jo tiedät tuumistani jotain. Näitä asioita pitää säilyttää ankarana salaisuutena. Allez demoiselle! (Mars matkaan, neiti!)

Huoaten helpoituksesta heittäytyi Gust vuoteelle, Miladan kulkiessa käytävässä hitaasti, horjuen kuin horrostilassa, josta hän turhaan koetti vapautua tavallisella tarkalla selväjärkisyydellään ja tuntien, että tämä hetki ihan kuin seisoi, sillä siinä löivät menneisyyden ja sinisessä sauhussa huojuvan tulevaisuuden aallot yhteen, silloin raikui Gustin heleä laulunääni voittoisana ja herättävänä läpi koko talon:

— Rientää täytyy, rientää kauas — kodistani, ja armaiseni myös…

Milada seisahtui hetkeksi kuuntelemaan, neidit kääntyivät levottomina unessa ja Miller taukosi äkkiä torkkumasta pää huojuvana.

Kuudes Osa.

Yksinäisyydessä.

Johdesana:

Kuolemattomat synnyttävät hukkaan joutuvia lapsia.

(Goethe.)

Lolosta, tuosta uudesta Budweisiläisestä tytöstä oli Miller saanut maavaivan. — Että hänen pitikin saada tuon siivon Bine Michalin, tuon herttaisen olennon tilalle tällaisen! Ja Milada sai kuulla Milleriltä millainen huolimaton ja vastaanhangotteleva tuhrumaija tuo tyttö oli, ihan vailla ihmistapoja ja käytöstä. — — Hän ei ollut hituistakaan innostunut tehtäväänsä, istui jossain salin nurkassa, eikä osannut suutaan avata kun joku jotain kyseli; ja tietysti olivat tulokset asianmukaiset. Häntä saattoi sietää näin kesälomalla, jolloin talossa pääasiallisesti kävi vain ulkomaalaisia ja matkustavaisia, jotka tahtoivat nähdä merkillisyyksiä. Mutta eiväthän nekään voineet tyytyä kivenkappaleeseen. Ja Miller kulki ympäri ruikuttaen ja veuluten kuten aina, jolloin pelkäsi tulojensa vähenevän.

Tuon Lolon itkupuuskan jälkeen, jonka Milada oli saanut kuulla heti hänen saavuttuaan taloon, ei Lolon suusta saanut enää monta sanaa. Lolo pysyi luoksepääsemättömänä, vastaten jöllimäisenä kaikkiin kehotuksiin ja käskyihin. — Teenhän minä sen, — tiedänhän minä sen sanomattakin!

Lolo oli kyllin kaunis, miellyttääkseen miehiä. Hänen sysimustat silmänsä ihan paloivat, kun hän joskus pelotta ja suoraan katsoi toista ihmistä silmiin. Mutta hän kyyristyi enimmäkseen velttona tuoliinsa, hypistellen hiussuortuviaan ja heräsi kuin unesta, jonkun puhutellessa häntä. Ihmeellistä kyllä, niin hänen kumppaninsa kiintyivät häneen pian. Hän oli antelias ja kiltti, lainasi muille hajuvettä, kampoja ja paitojaan ja teki yleensä vastustelematta kaikkea, mitä häneltä vaan pyydettiin.

Niitten miesten mielestä, jotka tahtoivat metelöidä, ei hän luonnollisesti kelvannut mihinkään. He hylkäsivätkin hänet pian, sanottuaan pari huonoa vitsiä. Ja sitten hän taas sai istua Millerin kiukuksi yksin salin nurkassa, hypistellen tuijottavin tylsin katsein hiushaiveniaan.

— Mitä hän teidän kanssanne puhuu, uteli Milada toisilta tytöiltä.

— Häneltä on ryöstetty rahaa Fischerillä, — eikä hän ylimalkaan puhu paljoa kanssamme.

— Hän on kovin peloissaan, vapisee kaikesta. Muuta emme tiedä. — Kaikesta hän sävähtää, miksi ja miten niin vähästä, en tiedä, sanoi toinen tyttö.

Silloin Milada meni suoraan Lolon luo. — Mikä sinulla on? — Eilen eräs herroista valitti sinun johdostasi suoraan neiti Millerille. — Rakas ystävä, näin ei asia saa jatkua, sinä et saa käyttäytyä tuolla lailla.

— Enhän ole ollut kenellekään hävytön.

— Siitä nyt ei tässä ole puhettakaan. — Mutta sinä työnnät ne luotasi. — Et vastaa kunnolleen. — Mökötät. — Aivan niin mökötät vieraille kuin nyt minulle. Noh, mutta katso toki minua silmiin. Enhän minä purase. — Ole avosydäminen. Mikä sinua painostaa?

Aivan kepeästi Milada silitti Lolon sinisenmustaa, aaltomaista tukkaa. Hellästi ja hiljalleen siveli Milada hänen otsaansa, joka uhmailevana oli painunut alas. — Noh, mikä sinua vaivaa?

— Neiti rakas! — Lolo vaipui polvilleen. — Laskekaa minut pois täältä! Jesuksen Kristuksen tähden, laskekaa minut, muuten minä kuolen! Enhän minä pystykkään tällaiseen elämään.

— Noh, mutta tyttö kulta, älä nyt puhu noin! Olithan sinä kaksi vuotta Fischerillä. — Siellä tottuu tällaiseen tehtävään. Älä nyt näyttele minulle kometiiaa.

— Voi, hyvä neiti, minullahan oli siellä vaan yksi sulho! — Eihän kukaan muu käynyt luonani kuin Karl. Minä vannon sen äitini sielun autuuden nimessä, en muuta miestä pitänyt luonani. Ja juuri koska Karlin päällikkö minua myös halasi, niin tapahtui tämä suuri onnettomuus. Minä rukoilin Karlia: Anna hänen saada tahtonsa täytetyksi, enhän tee sitä rakkaudesta. — Kuka ties, sinä saat vielä kärsiä tästä kiellosta ikävyyksiä. Anna perään. Mutta Karl ei myöntynyt, ei missään tapauksessa. Silloin se onnettomuus tuli. Ja Steger, Karlin lähetti, antoi minulle rahaa ja matkalipun. — Sitten David Fischer pani minut lukon taa. — Ja kaikki meni. — Matkapiletinkin hän vei.

Pyöreät, hennot kasvot saivat taas tuon pelokkaan, aran ilmeensä.

— Neiti, tämä on puhdas totuus! Sen vannon Jumalan ja sieluni autuuden kautta!

— Älä nyt itke! Olisit aikoja sitten tämän sanonut! Kerro nyt juurtajaksoin ja tyynenä! Miten sinä yleensä olet joutunut Fischerin kanssa selkkauksiin? Etkö ole kotoisin Pragista, vaiko miten?

Tyttö nyökäytti päätään. — Minun nimeni ei ole ollenkaan Lolo. Poldi Schwartza on nimeni ja minä olen syntynyt Pragissa. Isäni… tyttö keskeytti puheensa hätkähtävin katsein.

— Kerro, kerro, kehoitti Milada.

— Voi, hyvä neiti, älkää kertoko tätä ihmisille! Se saisi aikaan, että isäni menettäisi työpaikkansa ja se tappaisi hänet.

Ja Lolo kertoi kaikki. Hän oli alkuaan kunnon perheestä. Isä oli kreivillisen suvun Czerninin linnan talonmies sivurakennuksen puolella. — Poldi ei saanut koskaan yksin astua pois pihalta. Mutta hovineuvoksetar Winter, joka oli kävelemässä Czerninin palatsin puistossa, tahtoi väkisin saada hänet palvelukseensa. Silloin nuori Karl herra kävi vielä sotakoulua ja neiti Aglaia oli viidentoista vuotias. He olivat olleet molemmat kuin ystävättäret. Ja sitten rouva oli ollut kovin hyvä! Hän sanoi, että jos hän, Poldi, tekisi askareensa taitavasti, niin hänen kävisi hyvin maailmassa. Häntä pidettiin kuin talon tytärtä. Kun Karl herra tuli luutnantiksi ja saapui kotiin, lähetti hovineuvoksetar Agan Sweitsiin kouluun. — Poldi itki silloin kovin, mutta armollinen rouva sanoi, että nyt heillä on Karl herra hellittävänä. — Poldi sai Aga neidin vanhat liinavaatteet, puserot ja koriste-esiliinat. Hän oli niin hieno ja hänen oli hyvä olla.

Illalla, kun vanha herrasväki meni teatteriin, piti Poldin keittää teetä, leipoa kaakkuja ja järjestää leikkeleitä herra luutnantille, joka ylipäätään söi yksin. Ainoastaan Poldi teki hänelle seuraa, sillä herra sanoi, ett'ei ruoka muuten maistunut hyvältä. Usein herra puhui, että hänet kai siirretään toiseen rykmenttiin, silloin hän ottaa Poldin taloudenhoitajattarekseen…

Lolon silmät säihkyivät kuin tähdet. Hänen soikeat kasvonsa pyöristyivät, suu suppeni iloiseen nauruun.

Mutta kerrallaan! — Kerralla oli kaikki lopussa. Jos hän olisi aavistanut, mikä siitä syntyi, niin hän olisi vaiennut. Mutta hän sanoi sen vaan Karl herralle, sillä häntä peloitti niin ja hän voi usein niin hirveän pahoin. Ja Karl meni suoraan äitinsä luo ja tunnusti hänen tilansa laadun. — Hyvä Jumala, millainen päivä! Kaikki huusivat, hovineuvoksetar, keittäjätär huusivat, mutta Karl huusi enimmin. — Poldi suljettiin palvelijattarien kamariin. Myöhään illalla tuli Karl, hyväili häntä ja sanoi, että Poldin piti olla tyyni, sillä Poldin vanhemmat eivät tulisi koskaan saamaan vihiä asiasta eikä hän jättäisi Poldia koskaan pulaan. Kaksi päivää sen jälkeen pani Karl hänet roskiin ja vei rouva Kratochwilin luo. Rouva oli halpautunut ja häntä kuljetettiin sairastuolissa. Mutta hän oli taitava, ja vaikka se tuotti kipuja, niin onnistui sikiön karkoittamistemppu hyvin.

— Rouva Kratochwilin luona Poldi asui viisi kuukautta. Osan menoista Karl maksoi. Mutta osaksi Poldi sai elantonsa siten, että siivosi ja keitti ruokaa rouvalle, jonka luona kävi paljon, paljon hienoja naisia. Niitä tuli omissa ajoneuvoissakin.

Silloin Karl siirrettiin Budweisiin. — Mutta siellä ei Poldi uskaltanut asua — hänen julkisena lemmittynään. — Se olisi suututtanut sikäläisiä Karlin tuttavia. — Siksi hänen täytyi ottaa paikka Fischerin laitoksessa tarjoilijattarena. Karl antoi hänelle ainoastaan oikeuden tarjoilla viiniä. Hän ilmoitti sen isännälle, joka pyhästi vannoi noudattavansa herra luutnantin tahtoa.

— Näin oli kaikki hyvin. — Mutta sitten tuli tuo kamala juttu Karlin päällikön kanssa. — Keskellä tarjoilua tahtoi päällikkö syleillä Poldia, sanoen ääneen, että kaikki tytöt ovat kaikkien vieraitten yhteisiä. Ja koska tyttö ei elänyt Karlin kanssa, miksi hän ei antaunut muille miehille, ja paljon muuta päällikkö rähisi. Oi miten hän oli rukoillut, että Karl ei nostaisi siitä melua. Mutta Karl oli itsepäinen, lupasi lyödä päällikkönsä kuoliaaksi. — Noh, ja kerran ne sitte törmäsivät yhteen. Karl löi päällikköään korvalle ja päällikkö ampui revolverilla. Poldi kaatui lattialle, eikä muista sen enempää. Kaikki meni ylösalaisin. Eversti tuli Fischerille ja piti hirveätä ääntä. Laitos piti suljettaman ja se oli kamalaa.

David piilotti hänet johonkin huoneeseen, johon ei näkynyt ulkoapäin mitään ovea. Siellä pelasivat upseerit tavallisesti rahasta onnenpeliä. Illalla tuli Karlin lähetti Poldin luo, tuoden pari lyijykynällä kirjoitettua kirjeriviä Karlilta sekä rahaa ja matkapiletin. Hän käski Poldin lähteä heti talosta, maksaa Fischerille, mitä tämä vaati ja matkustaa Pragiin rouva Kratochwilin luo. Sitten hän saisi lähempiä tietoja. Hän, Karl, joutuu luultavasti Galiziaan, jos ei asia pääty vielä pahemmin. — Koko yön Poldi oli itkenyt.

— David sanoi, että poliisit nuuskivat ympäri taloa, hakien häntä. Myös Karl oli vangittu. Poliisit hakivat Poldia, koska tämä oli jutun alkuunpannut ja tehnyt jotain muuta Pragissa Kratochwilin luona.

— Ja Poldin täytyi huoneesta siirtyä keskellä sysimustaa yötä pimeään kellariin. Siellä hän valvoi kauan, kauan, kunnes hän vaipui uneen väsyneenä itkusta.

Vähän ajan kuluttua tuli David noutamaan hänet, sanoen poliisien luulevan, että Poldi oli aikoja sitten livistänyt ja että Davidin isän oli täytynyt maksaa suuria, suuria sakkorahoja Poldin tähden — sataviisikymmentä guldenia. Ja sen Poldin täytyi maksaa Fischerille. Karl oli Galiziaan komennettu ja oli antanut kunniasanansa, ett'ei koskaan seurustelisi Poldin kanssa. Vastaisessa tapauksessa olisi hän erotettu sotapalveluksesta.

— Niin, neiti! Ja kun David nouti minut kellarista, niin hän varasti kaikki rahani, sen vannon kaikkien pyhimysten nimessä. Karlin kirje, matkalippu ja rahat olivat poissa. — Minä sanoin sen Davidille heti, mutta hän rupesi haukkumaan, että puhuin vielä kovalla äänellä. Ja sitte hän piti minua vielä neljätoista päivää lukon takana. — Kun rupesin itkemään, vei hän minut taas kellariin ja antoi minun istua pimeydessä ilman ruokaa, kunnes pyysin anteeksi. — Lolo nyyhki. — Hän toi minulle lehden, missä seisoi, että Karl oli Galiziassa ja että hän oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi linnaan.

— Sitten David vei minut asemalle. Sitä edellisen yön vietin vielä kellarissa. Kello viideltä aamulla me matkustimme tänne, neiti, ja David sanoi, että minun täytyi jäädä tänne, muuten minut vietäisiin vanginkyydillä Pragiin.

Lolo väänsi käsiään. — Oi minun isäraukkaani! Eikä Karl tiedä yhtään, missä minä nyt olen. Jos hän sen tietäisi, millaiseen paikkaan olen joutunut! Jos hän saisi kuulla, miten hänen Poldinsa on käynyt, — niin hänelle tapahtuisi onnettomuus. — Mutta hänen tähtensä olen vaiti, vaikenen aina ja kaikista asioista, vaikenen.

— Mutta sinä olet tyhmä, Lolo, sanoi Milada, joka oli kuunnellut tarkasti, rahat tuo juutalaisroikale varmasti varasti ja kaikki, minkä hän kertoi poliiseista ja rangaistuksesta, oli paksuinta valhetta. — Oi sinua pöllöpäätä, olisit huutanut kovasti, olisit livistänyt hänen käsistään rautatie-asemalla.

— Mutta Karlin olisi täytynyt kaikissa tapauksissa luopua minusta tahi sota-urastaan, vaikeroi tyttö. Fischer tunsi myös Kretochwilin jutun.

Milada vaikeni. — Hän pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään. —

— Tietysti sinun täytyi pelastaa rakastettusi kunnia, sanoi Milada lyhyesti.

— Kuule, Lolo! — Kyllä sinä olet kirotussa satimessa. — Mutta ei haittaa. — Davidin sormille me kerran näpäytämme. Ehkä voimme peloittaa tuota juutalaisriiviötä, niin että se hellittää vähän rahaa. — Sitten sinä olet täältä vapaa. — Älä itke, tyttö! — Milada vaikeni hetkeksi, uurruttaen syvälle otsansa. — Muista Karlia, jonka kunnian uhrautumisesi on pelastanut! — Ja onhan sinulla omakin vielä jälellä! Nyt pitää kirjoittaa Kratochwilille, olisiko tämä saanut kirjeen Karlilta. — Niin? Pysy nyt tyynenä! Ehkä minä autan sinua.

— Oi, rakas, hyvä neiti! —

Lolo tarttui Miladan käteen ja Miladan lujat sormet liukuivat rauhoittavina yli Lolon kuumentuneen otsan…

David Fischeriltä Budweisissa tuli pian raaka kirje. Hän ei tiedä mitään koko roskasta, eikä hän ole nähnytkään rahoja. Rahaa! Jospa hän olisi sitä saanut millä keinolla tahansa, niin olisi hänen pitänyt oikeastaan sillä maksaa herra luutnantin rojot pelivelat. Lolo on yleensä läpiriivattu valehtelija, joka jo kymmenvuotisena kakarana huorasi kotonaan poikaretkaleitten kanssa, sen tietää rouva Kratochwil kertoa j.n.e… Ja jos Lolo ei tyyrää lerviään, niin hän, Fischer, antaa hänelle useampia sittoppeja.

Milada viskasi kirjeen pois. — Minä sanon sinulle, että Fischer on varastanut tytön rahat. Ja hän on tehnyt muutakin. Isän suostuminen, jonka hän on meille ilmoittanut, on kauniisti sulaa valhetta. — Kyllä hänen niskansa vielä kerran punottaa. —

— Voi, Mila kulta! Sinähän kasaat herra ties mitä tehtäviä näiden kahden viikon ajaksi, sanoi Gust, vääntäen käsiään. — Sinä hankit Millerille nunna-oikeuden, myyt liikkeen, pelastat Fannin, ja puutut vielä tuohon kirjavaan juttuun! Saat nähdä, että meidän matkastamme ei tule mitään ja Joszi hakee jo huoneustoa.

Milada vastasi: Kyllä kaikki vielä selvenee, Gust. Vaikein on jo voitettu. Miller on mennyt tänään syntejään tunnustamaan. Huomenna allekirjoittaa hän lahjakirjan. Mutta minun täytyy se ensin laatia. En voi jättää sitä omalletunnolleni. Etkö sinä ole minulle kiltti? Jospa voisin tietää, miten tuon miehen musertaisin. — Jos hän vaan on jotain väärentänyt, ja se voidaan todistaa, niin paha hänet perii.

— Onko se nyt todistettua, että tyttö puhuu totta?

— Aivan. Minä takaan. — Ehkä Sucher voitaisiin viisaasti saada satimeen. — Jos Treulich tahi parooni saa asian ajettavakseen, niin ne jo antaisivat muistutuksen yksityisestä kunnianhimosta. — Ja entäs! Nyt kun olen vapaa liikkeestä, ei minun tarvitse enää pelätä poliisivirkamiesten suuttumusta.

— Mitenkä Sucheria täytyy välttää?

— Sucher on liitossa Fischerin kanssa.

— Kauniita veljiä! Mitenkä kauppa sujuu Spizzarin kanssa?

— Mainiosti! Hän maksaa käteisesti — minulle, Kesslerille ja neidille.

Vaiti-olo.

— Gust, etkö tahtoisi kuunnella tyttöä.

Gust puhdisti kurkkuaan… Voisinhan tuota! Minä luulen, että olet vähän puolueellinen.

Milada katsoi rukoillen Gustiin.

— Mutta jos sinä selvittäisit asian, sanoi Milada arastellen…

Gust hymyili ivallisesti. Taas hän saattoi näyttää pitkää nenää Joszille. —

Hän nyppi englantilaiseen kuosiin leikattuja viiksiään ja sanoi ääneen: — Jumala varjelkoon! En voi tehdä mitään. — Juttu on pöyristyttävä, mutta en minä siihen liisteriin sormiani pistä.

Milada rypisti hiukan otsaansa. — Onko sinulla syytä kieltäytyä?

— Muun muassa olen luvannut sen Joszille, tunnusti Gust vitkastellen.

— Hänelle? Hän näytti minusta toisenlaiselta. Hän tuntui kovin vapaamieliseltä ja vailla ennakkoluuloja.

Gust hymyili ivallisesti. — Erehdyt. — Joszi on hallitusmielisin ihminen, minkä tunnen. Muuten tunnustan, että Joszilla on oma kokemuksensa.

— Vai tekevätkö kokemukset meidät ahdasmielisiksi? Eivätkö juuri kokemukset revi niitä rajoituksia rikki, jotka eroittavat ihmisen ihmisestä? Minulle on ainakin niin tapahtunut. Eikö se ole sinusta, Gust, vähän itserakas teko asettua kokemustensa tuomariksi?

Gust nipisti rikki paperossinpätkänsä, sanoen: Kuule, Miia, sinä olet liian haavekas. Me emme ole syntyneet sankareiksi.

— Voi, Gust, sanoi Milada lämpimästi, läheten Gustia, näin sinut Fannin vuoteen ääressä, minä näin, miten sidoit haavan ja hoidit sitä inhoomatta.

— Olenhan lääkäri, väitti Gust nopeasti.

— Mutta sinä iloitsit siitä, että se parani. — Eikö totta? Sinä tahdoit auttaa. Älä ota lääkäritehtävääsi, Gust, liian ahtaalta kannalta!

Gust tarttui Miladan käsiin, pidättäen häntä. — Jos en tietäisi, että me kuuden viikon kuluttua emme enää ole näillä mailla halmeilla, en suostuisi pyyntöösi.

Milada katsoi Gustiin loistavin silmin. — Ja kun me kerran olemme siellä, voimmeko me unohtaa nämät onnettomat olennot? Voimmeko, kuules? — Sinä ja minäkö?

— Jospa kerran vaan olisimme siellä, sanoi hän apealla mielellä, nousten seisomaan.

Gust ei ollut toiminnan mies. Mutta koska Milada nykyään antoi niin paljon perään, oli hänenkin velvollisuutensa suostua johonkin.

— Tahdotko kuunnella Loloa?

— Voisinhan tuota. — Ja Gust istui tuolilleen, naamassa surkean kärsivä ilme.

Hetken kuluttua tuli Lolo huoneeseen, katseli harhailevin, itkevin silmin ympärilleen ja kertoi vielä juurtajaksoin elämäntarinansa, — jolloin Milada keskeytti hänet lyhyillä, tiukoilla kysymyksillä, joihinka vastaten Lolo sai paremman tilaisuuden selvittämään asemansa. Hyvin tarkkaan Milada kyseli hänen vanhempiensa kannasta tässä asiassa. Voisiko Lolo kuvitella, että vanhemmat olisivat tänlaiseen suostuneet. —

Silloin Lolo nosti käsivartensa, huutaen: Ei suinkaan, ennen isä ampuisi itsensä.

Milada ja Gust vaihtoivat katseen. Ennenkuin he molemmat ehtivät sitä estää, polvistui Lolo Gustin eteen rukoillen kyynelten valuessa poskille, niin että Gust äkkinäisessä mielenliikutuksessa sanoi: — Hänen täytyy päästä vapaaksi kaikissa tapauksissa, Mila. Me lähetämme hänet takaisin Pragiin. — Mutta tuon Fischer koiran pitää saada selkäänsä, — niin että hän muistaa sen kaikkina aikoinaan.

Ja Gust vaipui syvään hiljaisuuteen, polttaen uhkaavan uurteisella otsalla paperossin paperossin perästä.

* * * * *

Virheettömästi puettuna, kaikkein kepein panamahattu otsaan painettuna tuli Gust eräänä edelläpuolenpäivän tuntina keisarillis-kuninkaallisen poliisiviraston toiseen osastoon pyytäen jotensakin ylevämielisellä äänellä saada puhutella poliisikomisariusta tohtori Treulichia.

Itse pohjaltaan hän oli kovin tyyni ja hyvällä tuulella. — Ennen kaikkea Joszi oli aasi. Tehdä asia tällaisesta tahi tämäntapaisesta seikasta! Sehän oli naurettavaa! Hän ilmoittaisi vaan yksinkertaisesti asian asianomaisille viranomaisille — ei muuta. — Hyvää oli, että hän yleensä jo toimi vähän Joszin selän takana. — Silloin saattoi aivan yrittämättä hänet masentaa ja hiushienosti todistaa asiansa oikeaksi. — Tuo ja tuo ja tuo sinun väitteesi, rakas veli, ei pidä oikein paikkaansa. — Ja piti hänen nyt turvautua oikeudenmukaisuuteenkin. — Kaikkein lainkuuliaisimman alamaisen velvollisuus on nousta mielivaltaa ja tiranniutta vastaan, oli Benno enokin sanonut. — Nyt siis perhe-aatteet saivat hänestä tänään tukea.

Sill'aikaa söi Sucher päivällistä. — Minkä laatuinen oli herran asia? — Hän ei ollut utelias, varjelkoon Luoja! Mutta on ollut tapana, että herra hallitusneuvos mielellään ottaa asiat jo valmiiksi lajiteltuina käsiteltävikseen…

Gust katseli Sucheria kiireestä kantapäähän. — Kuulkaa, herra Sucher, saanko puhutella herra komisariusta — vai enkö? Antakaa tämä hänelle! — Gust veti esiin nimikorttinsa.

Pirullisesti nauraen otti Sucher sen vastaan. Lyhyin virka-askelin meni hän läpi kanslian aukaisten varovaisesti sivu-oven, minkä takana tohtori Treulich istui haukotellen lehti kourassa. Sucher kutsui Gustia silmäiniskulla. — Tuntemattomassa asiassa, ilmoitti Sucher komisariukselle katsoen hakijan ohi sellaisella katseella, että tämä löi oven kiinni ihan hänen nenänsä edessä.

— Nimeni on Gust Brenner.

— Millä voin teitä palvella?

— Suonette kai, että minä ryhdyn kertomaan näin in medias res (heti ilman johdantoa), sanoi Gust, kumartuen hieman, ruveten viipymättä hyvin järjestetyssä puheessa tekemään paremmin selkoa Lolon sekavasta elämän tarinasta, kuin Lolo oli osannut tehdä sen itse, välttäen viisaasti väsyttäviä yksityiskohtia aina iskien vaan asian ytimeen.

Komisarius kuunteli tarkkana, keskeyttäen silloin tällöin ja merkitsi kaikki vastaukset edessään oleville paperiliuskoille.

Gust tunsi tyydyttävän itsetietoisesti, että hänen asiansa otettiin täällä vakavalta kannalta ja huomasi, että hän rupesi puhumaan yhä sujuvammin ja vakuuttavammin. — Vihdoin hän pääsi loppuun.

— Suokaa anteeksi, herra Brenner, kuinka pitkä aika on kulunut epäillyn varkauden jälkeen, tarkoitan sen huomaamisesta omistajattaren puolesta tähän päivään saakka?

— Noin — en voi täsmälleen määritellä, — mutta luulen siitä kuluneen noin neljä, ehkä kuusi viikkoa.

— Jaha! Se on aivan edullista. Se miellyttää minua. Olkaa hyvä ja vartokaa vielä. Tuo asiakirjaväärennysasia — komisarius raappi kynävarrellaan korvantaustaan. — Se on itse asiassa herra hallitusneuvoksen käsittelyn alainen. — Meillä on ankara säädäntö siitä, että pitää ilmoittaa sellaiset asiat heti tuonne ylös. Minä laadin siitä vaan pöytäkirjan ja pyydän saada tietää teidän nimenne, säätynne, —

— Minunko?

— Niin se on vaan muoto-asia, sanoi tohtori Treulich kirjoittaen paperille vastaukset tehtyihin kysymyksiinsä laatien puoliääneen pöytäkirjan. — Olkaa hyvä ja allekirjoittakaa. — Noin. Kiitos, tyttöä minä kuulustelen näinä päivinä. — Minähän tunnen talon tarkastusmatkoiltani, Goldscheiderin salissa ei ole vielä mitään sopimatonta tapahtunut. — Mutta kyllä kaikissa tuollaisissa laitoksissa valehdellaan ja vaikeroidaan.

— Mutta minusta tässä tuntuu ilmenevän tosi-epäkohta, sanoi Gust kylmäkiskoisesti.

— Tietysti, tietysti, kiirehti lihava komisarius sanomaan, joka oli tälle luonaan kävijälle kiitollinen siitä, että hän soi vähän vaihtelua tähän tukahuttavan kuolettavaan heinäkuun helteeseen, muuten herra Brenner ei olisi asiaan puuttunut. — Minusta tekonne on meidän kesken sanottu, — komisarius hillitsi äänensä, — aivan paikallaan, — kun vielä lisäksi sellaiset henkilöt, kuin te, ryhtyvät siihen pelotta, — koska laki ei voi aina suoda riittävää suojaa tällaisissa asioissa. — Järjestelmässä on vikoja, sitä emme voi kieltää.

— Eikö totta, herra komisarius, sanoi Gust säihkyvänä. Jospa vaan kaikki valitukset tulisivat teidän huostaanne! Teissä on inhimillisyyttä.

— Ei ole, minä vaan tulen huomanneeksi, sanoi Treulich väistäen.

— Ei, herra tohtori, ilman mairittelua, minä kuvittelin vastaanottonne aivan toisenlaiseksi. — Mutta onneksi! — Poistun täältä vapautuneena yhdestäkin ennakkoluulosta. — Te olette ihminen! — Kun on omannut kyllin rohkeutta astua noitten kynnysten yli… Gust heitti merkitsevän silmäyksen kansliaan päin.

Tohtori vastasi luoden samallaisen kuvaavan katseen ylöspäin kaikkein pyhimpään paikkaan päin.

— Niin nähkääs, oppiveli, alkoi hän hyvänsuopeasti, joka viralla on varjo- ja valopuolensa. Oi onnekas se, joka vielä istuu oppipöydän ääressä, kuin Te. — Komisarius siveli ohutta tukkaansa.

— Minä en pyri sieltä kiireellä pois, herra komisarius, nauroi Gust iloisesti, — minä en ole hituistakaan kunnianhimoinen.

Ja nyt kävi selville, että tohtori Treulich oikeastaan tunsi Gustav Brennerin. Hänhän oli keisarillisen neuvoksen rautakauppias Brennerin poika, — niin — todellakin! — Hän, — Treulich, oli Frankilaisen osakunnan jäsen, ja eräässä Teutoburger osakunnan juhlassa oli Gust, — oh, hän muisti sen vielä hyvin, pitänyt jyrisevän puheen. — Se puhe oli ollut innostava ja jyrkkä.

Molemmat herrat pudistivat vielä kerran kättä. Gust aukasi kultaisen paperossikotelonsa… Kylläpä Miladan silmät nyt suurenisivat, ajatteli hän, tällaista hän ei olisi voinut kuvitellakkaan. — — Ja nyt hän iloitsi sisimmässään tästä pelastushommastaan.

Puhuttiin yhtä ja toista hyvin laimeasta osaanotosta osakunta-elämään, korkean "Lotringian" kolmesta jäsenestä, jotka hyväksyivät juutalaisia — sellaista takaperoisuutta! — ja Gust rupesi tekemään lähtöä.

— Olen teille hyvin kiitollinen, herra komisarius.

— Minä täytän vaan virkatehtäväni…

— Minulla on kunnia. — Minulla on kunnia.

Gust astui kanslian poikki suomatta Sucherille katsettakaan. Sucher nousi puolestaan huolimattomasti mennäkseen ottamaan komisariukselta koko homman haltuunsa.

Nimi, jonka hän luki nimikortista, oli hänelle tuttu. — — Ja tämän miehen käynti poliisilaitoksessa kiinnitti hänenkin erityisen huomionsa.

* * * * *

Sill'aikaa kävi Milada Emausluostarissa. Se oli suuri valkoiseksi rapattu, kaunistamaton rakennus, joka kuului kunnioitettavien Jeesuksen ristisisarien liitolle. Ja se soveltui hyvin monine ristikko-ikkunoineen ja lujasti suljettuine ruskeine portteineen yksinäisen kadun muuhun ulkoasuun.

Valjuja, epäselviä muistoja johtui Miladan mieleen. — Hän näki hengessään Jankan, joka melkein väkisin veti pienen, vastahakoisen, hajuvesisaippualle tuoksuvan tytön luostariportista sisään. — Hän tunsi harmaahiuksisen naisen kylmän, laihan käden ohimoillaan, jota se kepeästi siveli ja äänen, joka säälien sanoi: lapsi raukka!… Miten tuosta oli vierinyt pitkä aika! Miladasta tuntui käsittämättömältä, miten hän oli voinut tuota kaikkea kokea. — Ja kuitenkin! Tuon lapsuuden ajan ensimäisen luostarikäynnin muisto oli syvässä sielun sopukassa säilyttänyt voimakkaan tuoksun, joka täytti Miladan sadoilla salaperäisillä vivahduksilla hänen kulkiessaan kylmähköä, kapeaa käytävää pitkin, joka johti luostarin kansliahuoneeseen.

— Te tahdotte kai puhutella sisar taloudenhoitajatarta, huomautti nuori nunna, joka oli aukaissut oven ja viivähtäen tarkasti hänen nimikorttiaan.

— Minä tahtoisin puhutella rouva johtajatarta.

Hymyn varjo valui yli toisen naisen vakavien huulien. — Rouva johtajatarta ei saa puhutella, sanoi hän poistuen äänettömästi. Puolikasvaneita tyttöjä, yllään siniset palttinaesiliinat ja hiukset lujissa leteissä, kulki parittain ikkunan ohi katsellen uteliaina Miladaa. — Mutta vanhan nunnan käskevä kädenliike ajoi ne pihan toiselle puolelle, jossa kasvoi taajaan istutettuja kastanjapuita.

— Me olemme saaneet lahjakirjanne, sanoi äkkiä Miladan takana heikko, soinnuton ääni, — me olemme taipuvaisia suostumaan toivottuihin sopimuksiin muutamilla sitovilla edellytyksillä.

Milada kääntyi. Vanhahko, laiha nunna ankarin, haluttomin, valjennein kasvonpiirtein seisoi hänen edessään.

— Suotteko minun sulkea ikkunan?

— Olkaa hyvä! Milada tunsi mielensä apeaksi ja järjestäytyi istumaan mustan nahkasohvan kovalle istuimelle.

— Minua sanotaan sisar taloudenhoitajattareksi, huomautti nunna tuijottaen luostarin pihalle. — Sitten hän veti vihreät uutimet ikkunoiden eteen. — Joka auringonsäde oli täten karkoitettu kammiosta.

— Te olette katumuksen tekijän valtuuttama henkilö, joka voi tehdä kaikki sopimukset. Ovatko teillä tarvittavat asiapaperit?

Milada nyökäytti päätään myöntävästi.

Nunna otti kirjoituslaukusta kaavakkeen levittäen sen pöydälle.

— Tässä on säännönmukainen vastaanottokirja. Sitä tehdään kaksi kappaletta, jotka molemmat asianomaiset allekirjoittavat. — Tohtori Heinrich von Görz kuten näette — on jo allekirjoittanut nimensä. — Olkaa hyvä ja sanelkaa! — Mikä on katumuksen tekijän nimi?

Milada suoristi ruhonsa nojautuen pöytään. — Neiti Josefiina von Miller-Gerold.

— Miten vanha hän on?

— Viisikymmentäkaksi vuotta.

— Ammatti?

Milada epäröi. — En tiedä, sanoi hän vitkastellen.

— Pitää ilmoittaa, mitä ammattia hän on harjoittanut niinä viimeisinä vuosina, jotka hän vielä eli mailmallisena ihmisenä.

— Hän omistaa tyttöpaikan Punatalokujassa n:o 2:ssa, sanoi Milada hätäillen.

Nunna mutisi: — Kaupungin hallituksen laillistuttaman täysihoitolan omistaja. — — Mitä hän haluaa? — Nunna katsoi Miladaan.

— Vetäytyä rauhaan, jatkoi Milada kuivasti.

Nunna mutisi kirjoittaen sanat: … Toivoo katuvaisena ja havaittuaan entisen elämänsä synnilliseksi, sovittaa sen kirkollisilla töillä ja katumuksella viettäen loppu-ikänsä luostarielämän yksinäisyydessä. — Milada nyökäytti päätään. — Syntyi vaiti-olo. — Milada katsahti leudon kesätuulen leyhyttämään uutimeen tuntien varmasti, että heidän molempien silmänsä tapasivat toisensa siinä eräässä sirkkelipyöreässä mustassa ympyrässä, jonka olemassa olon syyn he käsittivät molemmat. Vaan yhden sekunnin tätä kesti. — Sitten nunnan katse kiintyi taas paperiin.

— Mitä katumuksen tekijätär omistaa?

— Neljäkymmentäviisi tuhatta guldenia puhtaassa rahassa ja arvopapereissa ja neljäntuhannen markan kiinteimistön sen ohessa, ollen Wienin lähellä sijaitseva huvila.

— Anoja tarjoo koko kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, kaiken, mitä hän nyt hallitsee ja määrää, äidilliselle laitokselle, anoen nöyränä armoa saada ehdottomasti ja tahdottomana alistua liiton sääntöjen alle nauttien sen pyhää suojelusta. — Allekirjoittakaa!

Milada teki sen.

— Meillä on valta järjestää hakemuksenne asianomaisella tavalla. — Triestingtalissa on äitilaitoksemme haara-osasto "Marian pyhän sydämen" luostari, jossa vielä on kaksi paikkaa avoinna elämään väsyneille. — Riippuu meidän johtajattarestamme, miten ne paikat jaetaan ansion, — nunna huoahti, — ja tarpeellisuuden mukaan. Neljäntoista päivän kuluttua saatte kirjallisen vastauksen. — Sinä päivänä, jolloin saatte lupauksen, täytyy teidän heti jättää lupaamanne raha-erä asianajajallemme, herra tohtori Heinrich von Görzille. — Kolme päivää sopimuksen virallisesti saatuaan on katumuksentekijättärellä oikeus astua suojeluslaitokseen. — Minulla ei ole muuta lisättävänä.

— Me toivomme saada tulla huomioon otetuiksi, sanoi Milada syvästi kumartuen ihan jäykkänä ja osaaottamatta istuvalle nunnalle. Sitten hän meni käytävään, josta häntä saatteli pieni harmaaseen puettu porttivahtinainen.

— Kiitetty olkoon Jesus Kristus, tervehti nunna poiskiirehtivää Miladaa.

Ja kun Milada ei vastannut, lopetti hän itse: Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Amen!

Ja tuossa nunnan epä-inhimillisessä äänessä kaikui kuvaamaton moite.

* * * * *

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Gust oli käynyt poliisilaitoksessa, kutsuttiin Lolo sinne Millerin suureksi mieliharmiksi, joka näki näissä juoksemisissa vaan kiusaa ja sekasotkua ja selitti kaikella tarmollaan, että hän oli jo saanut kylläkseen näistä maallisista hommista. Sillä sen jälkeen, kun Punatalon myönti oli päätetty, oli hänen olemuksensa ja harrastuspiirinsä vaihtunut perin pohjin. Hänen luulevaisuutensa, rahanhimonsa ja luonteenomainen ärisevä ilkeämielisyytensä olivat hävinneet.

Joka kolmas päivä kävi hän kirkossa rippi-isän luona, sitten hän sulkeutui paastoten huoneeseensa välttäen huolestuneesti kanssakäymistä neitien kanssa, jotka pitivät alituista lystiä hänen kustannuksellaan.

Lolo palasi loistavin kasvoin poliisikamarista kertoen ihmeitä, miten ystävälliset ja hyvät herrat olivat olleet hänelle siellä.

Jo etuhuoneessa oli jokin häntä lohduttanut ja sanonut, että hänelle ei tule mitään tapahtumaan, jos hän vaan puhuu totta.

Sitten hän vietiin itse hallitusneuvoksen puheille. Tämä oli vasta hänelle herttainen. Antoi apelsiinista, jota juuri söi, Lolollekin viipaleen. — Ajatelkaa! —

Ja Lolo oli kertonut hänelle kaikki avomielisesti, — mitä konsanaan oli hänelle tapahtunut. Näkyvästi elpyneenä kulki hän nauravin katsein huoneessaan, suuteli Miladaa kädelle ja antoi todellisen, lapsipuhtaan luonteensa pursua esiin.

24 p. elokuuta varhain aamulla sai Miller haasteen tulla poliisikamariin. — Paperi rupesi tutisemaan hänen kädessään. — Hän vaaleni mielenkiihkosta ja purki suustaan koko hassun ennustustulvan, jonka loppulause oli: sen hän oli aina tiennyt. — Niin helposti ja eheänä ei hän vaan tästä talosta saisi erota. — Hän tunsi jäävänsä osattomaksi taivaan ilosta j.n.e., j.n.e.

Milada yritti tyynnyttää häntä miten saattoi. — Mutta neiti, mitä kamalaa nyt siis on kyseessä? Kaikki on meillä laillisessa kunnossa. Ehkä tässä on kysymys jostain muoto-asiasta?

— Ei, ei se voi olla sitä, vaikeroi Miller. Nyt kun kaikki on mainiossa kunnossa, — on varmaan jokin hirvittävä asia kyseessä. — Nyt kun Lolonkin asia on järjestynyt, — — niin yhtäkkiä kutsutaan poliisikamariin. Mitä se merkinneekään?

Milada teki jyrkän liikkeen. — Oliko tässä taas kysymys Lolosta? — Oliko jokin erikoinen temppu tekeillä?

— Saatte nähdä Moosmann, sanoi Miller tuolle vanhallepiialle, joka ompeli ikkunan ääressä, — jotain on tapahtunut! Autuas herrani sanoi aina: Josefiina, teidän elämällänne on oleva toinenkin puoli.

Aamupäivän kuluessa hän kiihtyi kiihtymistään. Levottomana, kuin hullun ajatuksen vimmaamana hän kulki huoneessaan mutisten rukouksia. — Hän oli lopulta niin mielenvikaisen näköinen, ja puhui niin kamalan pelottavia asioita, että Milada pelkäsi hänen menettävänsä järkensä ja käski kylmäverisen Karlan seurata neitiä poliisikamariin. Kun Miller sitoi hattunauhansa vapisevin käsin, lupasi hän pyhästi heti jättää Punatalon, jos tämä asia vaan tulisi onnellisesti ratkaistuksi ja elää aivan syrjäisimmässä yksinäisyydessä jossain synnittömässä paikassa, kunnes hänen "mailmallisuuden poisriisumisensa" tapahtuisi.

Milada ajatteli sen olevankin viisaimman teon, muuten neiti joutuisi lopulta aivan vastakkaiseen paikkaan.

Päivällisen aikaan Miller palasi. — Hänen silmänsä olivat kuumeenhoureen kiiltävät, hänen laihtuneilla poskilla hohti pelottava puna! — Minulle ei ole mitään tapahtunut, kirkasi hän voitokkaana Miladalle. Mutta teidät kohtaa lain kova koura. Minä menen kapineineni heti. Minä menen Herran rauhaan.

— Mutta, mitä siis on tapahtunut, kysyi Milada. — Hyvä neiti, sanokaa käsitettävä sana, sanoi hän suuttuneena. Tehän ette voi noin vaan suin päin lähteä talosta.

— Kuka minua pidättää, rääkkyi Miller, ei kukaan. Minä olen uhrautunut teille sieluineni, ruumiineni. Mitä on tapahtunut, kysytte. Niin kyselivät kai sodomalaiset, kun Herra antoi heidän kaupunkiinsa sataa tulta ja tulikiveä.

Milada luopui kaikista kysely-yrityksistä tältä taholta. Hän kääntyi Karlan puoleen. — Karia oli istunut Sucherin huoneessa, joka vaan puhui pilaa, silloin kun neiti oli ollut paroonin puheilla. — Sucher oli sanonut, ett'ei mitään merkillistä ollut kyseessä, ehkä se oli jokin virkaintopuuska herra hallitusneuvoksen puolelta. — Kun neiti tuli paroonin luota, puhui hän yhtä sekavasti kuin nyt. Ja hän puhui koko ajan samalla tavalla. —

Sitten neiti kävi Spizzarin luona, ja Karla odotti ajurinroskassa. Mitä poliisilaitoksessa oli tapahtunut, sitä hän ei tiennyt.

Kun Gust tuli kello 3 Punataloon, oli koko talo ihan ylösalasin. — Neiti von Miller oli kadonnut teille tietämättömille. Gust löi nauraen kätensä yhteen.

— Nyt, Mila, uskon tulevaisuuteni onneen. Jumala tietää, että aina sitä vähän salaa epäilin. — Mutta nyt uskon siihen. — — Miller on hävinnyt. Hän on jättänyt rahalaatikkonsa, talouskirjansa, rakkaan ruokasäilytyskamarinsa. — Kaikki on jäänyt tarkastuksetta — tytöt, makeiset, vieraat ja ruokapurkit! — Suuremmoista! Etkä tiedä edes, mihin hän on livistänyt!

— Ei ole siitä hajuakaan. Hän teki vaan suuren ristinmerkin ilmaan. Se oli hänen jäähyväispuheensa. Mutta usko pois, hän lähettää vielä tänään noutamaan minut. Etkö sitä luule, Gust?

Miladan ääni oli hieman painostunut ja epävarma. — Spizzari oli iltapäivällä lähettänyt Punataloon neiti Irman. Neiti Irma oli solakka, hieno henkilö, vaalein tekopyhine kasvonilmeineen, joka näytti saaneen tehtäväkseen ottaa talon johto käsiinsä ja sekaantua Miladan muutamiin tehtäviin. Alusta pitäen oli arvoisa Nelly huomannut suurella surulla Punatalon entisen arvokkaan taloudenhoitajattaren matkahommat ja hänen täytyi luopua hienosti punotusta juonestaan saada kiinnittää tämä yrityksiinsä käyttääkseen hänen taitoaan edukseen; mutta hän ei silti säästellyt ystävällisiä sanojaan ja merkitseviä viittauksia, että tuollaiset suhteet eivät elämän aikaa kestä ja että Milada olisi "tervetullut" jos haluaisi "palata."

— Nuoruus ja hulluus, sanoi hän vilkuttaen silmiään Gustille, joka kiehui vihasta.

Neiti Irma vaati makealla, melkein alamaisella äänellä avaimet Miladalta, asettuen asumaan Millerin jättämään huoneeseen ja otti vastaan taloudenhoidon sangen suurella varmuudella.

— Minä elän kuin huumeessa, Gust:, sanoi Milada Gustille, minulla on täysi työ, ett'en vaan huku sekamelskaan, tuohon arvaamattomaan auteuteen. — Miller on poissa, — kukaan ei minua enää tarvitse. — Olenko vapaa? — Olen tutkinut käsitettä — olla vapaa — joka puolelta. — Nyt se on tosiasia. — Enkä minä siitä oikein nauti. — Minä olen vapaa — vapaa! Se oli Hornerin taika-sana. Sinä et voi kuvitella, mitä tämä hetki on minulle. — Milada painoi molemmat kätensä ohimoilleen kuin aina ristiriitaisina hetkinä. — — Jos ei sinua olisi, hukkuisin näin yksinäisenä.

Gust veti hänet syliinsä jalomielisen suojelijan naamalla. — Tyhmä tyttö! Sinä tulet lopulta onnettomaksi, kun et saa vetää tuota lantakuormaa perässäsi. Minä hengitän vapaasti puolestasi.

— Yhden seikan käsitän. Tähän hetkeen asti en ole sitä tuntenut, tuota uutta, tuota toista, tuota sinun mailmaasi. Olin aina kotona, otin vastaan mitä minulle suotiin. Nyt täytyy tunkeutua eteenpäin kaikkialla vieraana.

— Onko eläminen minun mailmassani sinulle vieroittavaa, huudahti Gust herkkänä loukkaantuen.

— Ja sitten, jatkoi Milada, kiinnittämättä huomiota Gustin sanoihin, sinä et vaan naurane minulle, olin niin tottunut tähän olinpaikkaani. Yhdessä istuminen, neuvotteleminen, kinaaminen, joka väittely puoleen ja toiseen ihka hullutuksista, se antoi elämälleni sen olemuksen.

— Koetan korvata sen seikan, sanoi Gust ivallisesti.

— Ah Gust! — Milada laski käsivartensa pöydälle katsellen suoraan eteensä. — Siinä oli paljon muutakin. Noitten satojen pienten toimien ja huolien lukuisina tunteina kehittyi jotain suurta ja eheää, johon nuo tytöt kuuluivat vaikkapa sivuseikkoina. Minä tunsin sen koko ajan.

— Jos ero tästä toimesta sinua surettaa, alkoi Gust puhuen hiukan teatterimaisesti, odottaessaan että Milada keskeyttäisi hänet. —

— Mutta odota, en lausu mitään johtopäätöksiä, ennenkuin taas saan ryhtyä järkiperäiseen tehtävään, sanoi Milada nousten seisomaan, — sitten on minun hauskempi olla. Tuo neiti tuolla riistää minulta taloudenhoitajattaren tehtävän, Miller tulee minutta toimeen, Fanni ui myötävirtaa, Lolo on iloinen, — mitä Milada voisi tehdä, jos hänellä ei ole suruja? Minusta tuntuu, kuin en osaisi muuta kuin surra surevien seurassa.

Gust astui Miladan taa vetäen asiakirjan liivintaskustaan ja alkoi lukea saarnaavalla äänellä. — Herra tohtori Gustav Brenner on vuokrannut leskirouva Ludmila Köpkeltä, Berlinin L:ssä sijaitsevasta talosta Meineckekadulla numero 8 a ensi kerroksessa olevan huoneuston, joka käsittää kolme huonetta alkovilla, kyökin, kylpyhuoneen, ruokasalin y.m. — — Tuhma likka! Sinulla on oleva paljon tehtävää. Köpke-rouva on kovin tarkka ja hän antaa sinulle pian näppimille, jos ei kaikki ole kunnossa, lukuunottamatta minua, jota täytyy passata kuin herrojen lellua. Ja sinun pitää jaksaa hoitaa tuota kaikkea! — Osaatko parsia sukkia? — Jospa näkisit, millaiset aukot on minun sukissani. Osaatko laittaa kuohukkeita? — Etkö? — Se on jotain kupukasta, — pehmeää ja makeaa — kuin sinä itse — Gust painoi Miladan pään rinnoilleen, katsellen häntä rakastunein, välähtävin silmin.

Milada hyväili hänen otsaansa. Minun täytyy todella oppia keittämään ruokaa, sanoi hän miettivänä ja raskasmielisenä, Gustin syleillessä häntä ja temmelöidessä hänen kanssaan.

Ovelle kolkutettiin varovaisesti. Neiti Irma valkoiseksi jauhotetulla naamallaan yskähti seisoen kynnyksellä. — Suokaa anteeksi, neiti Milada, olkaa hyvä ja tulkaa alas, kaksi herraa poliisikamarista etsii teitä.

— Onko se tarkastusta varten, sanoi Milada epäuskoisena, seuraten neitiä ihmetellen.

— He kyselivät Milleriä, mutta minä sanoin, että hän ei ole enää täällä, niin — — Molemmat salapoliisit olivat jo ensi kerroksessa. Milada tunsi ne.

— Meillä on vangitsemiskäsky. — Leopoldine Schwarza Pragista, — jonka porttolanimi on Lolo — on otettava kiinni. Onko hän teidän laitoksessanne?

— Mitä hän sitte on tehnyt, kysyi Milada.

— En tiedä. — Ei tiedetä. — Hänen tavaransa ovat lähetettävät Pragiin. Aivan välttämättömimpiä hän vaan tarvitsee, neiti Lolo.

Miesten äänten kaiku houkutteli neidit huoneistaan; ne tunkeutuivat poliisien luo, kyselivät, huudahtelivat, — ja juoksivat ristiin rastiin. — — Missä Lolo on? — Rosinan huoneessa. — Ei, hän on kyökissä. — Hänestäkö on kysymys?

Sill'aikaa Mizzi nouti Lolon, joka saapui kalpeana, silmät tuijottaen pelosta.

— Mitä nyt? Mitä te minusta tahdotte, kysyi hän hiljaa.

— Tuossahan hän siis on. Hyvä. Pukeutukaa, slecno, sanoi toinen poliisi leveästi ja iloisena — — pari pientä vaatekappaletta kääröön, — olkaa hyvä, neiti taloudenhoitajatar. Vaunut vartovat meitä alhaalla.

— Paljoa hän ei tarvitse, sanoi toinen raa'asti, saa pian ruununpaidan päälleen fröökynä.

Ketään ei naurattanut. Tytöt tuijottivat hämmästyneinä liituvalkeaan toveriin, joka jo kiinnitti katseensa Miladaan.

— Jesus Maaria, mihin te viette minut taas? Ehkä, — hän otti askeleen taaksepäin, — Fischerille takaisin.

Milada astui nopeasti hänen luokseen. — Pysy tyynenä, Lolo ja alistu! Ei sinulle mitään tapahdu. Minä — menkää te huoneisiinne, — komensi hän karkeasti tunkeilevia tyttöjä.

— No, no, älkää noin enää rehennelkö, pisteli Mizzi ja muut murisivat.

— Minä pyydän, herra Jewonka, olkaa hyvä ja vartokaa minun huoneessani, minä hankin teille kaikki, mitä haluatte. — Tule! — Milada likisti jäykistyneen Lolon itseensä. — Älä nyt pelkää, vaikka saatkin vangitsemiskäskyn! Pää pystyyn!

Kummastellen näki Gust kahden miehen tulevan Miladan huoneeseen.

— Ajattele, Gust, Lolo vangitaan.

— Vangitaan! Miten niin? — Onko teillä laillinen oikeus, hyvät herrat?

— Herra Jess, sanoi toinen nauraen.

— Minä tunnen hyvin herra Jewonkan, sanoi Milada sovittaen.

— Onko tohtori Treulich antanut teille vangitsemiskäskyn?

— Se nyt on virkasalaisuus, eikä koske ketään. Toiseksi olemme saaneet käskyn itse herra hallitusneuvokselta.

Nyt rupesi Lolo itkemään ja vaikeroimaan, tarraten kiinni Miladaan. Neiti kulta, neiti kulta, mitä minusta nyt tulee? Enhän minä ole mitään tehnyt.

— Sinulle ei tapahdu mitään, Lolo, sanoi Milada tyynnyttäen. Minä tulen huomenna varmasti katsomaan sinua. — Tottele, Lolo! — Puhu hänelle, Gust! Minä juoksen noutamaan hänen tavaroitaan.

Gust, joka oli joutunut ihan hämilleen tällaisesta asian käänteestä, kohdisti sangen komean puheen molempiin poliiseihin: Se on viranomaisten ylivaltaa! Ymmärrättekö!? Se on valitettavaa ylivaltaa. — Sanokaa se herra komisariukselle! Huomenna minä otan selon asiasta. Älkää itkekö, Lolo, se on johtunut väärinkäsityksestä, jonka saavat maksaa.

Milada toi kiireesti Lolon hatun ja päällystakin. — Tyynny, Gust, sanoi hän hiljaa.

— Emmehän me häntä syö, sanoi Jewonka, joka käytti Gustin kultaista paperossinkoteloa hyväkseen, ehkä tuo kauniisti pääsee aamulla pois tuo slecno.

— Näetkö, seuraa siis siivosti herroja.

Vavisten tarrasi Lolo Gustiin: Älkää hyljätkö minua!

— Menkää, menkää nyt vaan, sanoi Gust, viuhtoen kättään ja astuen ikkunan ääreen. — Hänen oli paha ja ahdistava olla. — Hänen myötätuntoisuuteensa sekaantui jonkinlainen vihainen vastenmielisyys tällaisia seikkailuja vastaan. Hän olisi tahtonut livistää talosta, juosta pakoon, eikä koskaan enää nähdä ketään täkäläistä, — se oli hänen ensi mielijohteensa. Äh! — Eihän kukaan ihminen pysynyt tasapainossa tällaisessa ympäristössä! Mitä kaikkea eikö saanut kokea parissa minuutissa! — Tämä ympäristö rikkoi joka tunnelman, turmeli joka mielikuvituksen, riisti ihmiseltä halun tehdä jotain.

Täällä muuttui ihminen alakuloiseksi, vihreänsapekkaaksi ja äkäiseksi. — ihan kuin Miller.

Tästä täytyi tehdä loppu! Levottomana otsa rypyssä, huulet pingoitettuina hän risteili huoneessa. — Itse asiassa hän turvautui tuohon temppuun peittääkseen turhamaisen luonteensa todellisen surkean tilan. Tällainen oli hänen toimintansa! Tämän hän vaan sai aikaan! Tämä oli tulos siitä, että hän pani yksilöllisyytensä alttiiksi! Huh! — Nyt täytyi seletä sotkusta. Nyt piti iskeä kiinni, tarttua aseisiin saadakseen oikeutta. — —

Hän ei ollut mikään rytistäjä. — Hän halusi rauhaa, rauhaa ja elämänhauskuutta. — Hän häpesi Miladan edessä, joka uskoi hänen voimaansa, hän häpesi tyttöjä, aina portinvahdinrouvaakin, jonka mielipiteestä hän oli riippuvainen niinkuin hän oli riippuvainen joka maallisen naapurin mielipiteestä ja kannasta, kun se koski häntä.

Vastenmielisyyden tunne paisui, se hävitti jokaisen hellän ajatuksen. — Nyt oli kysymys hänen itsekkyydestään, miehen itsesäilyttämisvaistosta. Miten ne saattoivat sälyttää hänen selkäänsä moisia velvollisuuksia ja tehtäviä? Milada tiesi, miten herkästi häntä saattoi loukata. Oliko tämä tarkoituksella punottu? Aikoiko Milada kasvattaa häntä? — Pitikö hänestä tehtämän apostoli ja ihmiskunnan pelastaja? Oliko Joszi kaikesta huolimatta käsittänyt aseman selvemmin ja syvemmin kuin hän itse? Ja tämä tapahtui kaikki vähä ennen Berliinin matkaa.

— Voi tyttö rukkaa, sanoi Milada astuen sisään, — aavistatko, mitä tuo merkitsi?

— Kaikki on Sucherin pirullisuutta. Ei kukaan voi olla sellainen koira! —

Milada pudisti päätään. — En usko. Minä uskon, että ne aikovat tyttöä kiristää tuon vanhan Pragissa tapahtuneen jutun tähden. — Sääliksi käy, voi raukkaa, onnetonta! — Milada huokasi.

— Minä menen huomenna Treulichin luo, sanoi Gust pahalla päällä.

Milada ei vastannut ja Gust katseli häntä kiukkuisena.

Luonnollisesti Milada piti sitä itsestään selvänä velvollisuutena, jonka piti täyttää. — Nuo teot, jotka tehdessään hän tarvitsi koko yhteiskunnallisen miehisen tarmokkuutensa, eivät Miladalle mitään merkinneet. — Luultavasti hän aikoi valjastaa Gustinkin vetämään yhteiskunnan likakuormaa, — jota hän itse veti. —

Syvä juova ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. Suo anteeksi, — päätäni kivistää, sanoi hän äkkiä, minun täytyy mennä ulos, — tuletko mukaan?

Milada vastasi vilkkaasti. — En voi, täytyy odottaa tietoja Milleriltä. — Ja minua tarvitaan vielä talossakin. — Sinä olet kovin kalpea, — huomautti hän hellästi nojautuen Gustin olkapäihin. — Minä rupean jo haluamaan täältä pois rouva Köpken parantolaan.

Milada sulki silmänsä. — Gust seisoi hiljaa ja jäykkänä katsellen yli Miladan pään.

— Gust, tiedätkö jotain? — Nyt näen läpi usvan uuden elämän alkavan! — Minä tartun onneeni. Syvällä rinnassani sen sävel kaikuu.

Gust ei löytänyt sanoja vastaukseksi. Vanhaan hellyyden tapaansa hän suuteli Miladaa otsalle.

* * * * *

Herra Teobald Sucher istui juuri lämpöisen aamiaisensa ääressä, mutta pyyhkäsi, kun hän näki Gustin astuvan kansliaan, rasvaiset kätensä kiireisellä salaisella liikkeellä paperiliuskan päähän. Silminnähtävästi hän oli hyvällä tuulella, koska hän hymyili.

— Miten voin teitä palvella, herra tohtori?

— Minä haluaisin puhutella komisarius Treulichia. Sucher nosti otsansa korkealle. — Ikävä seikka on, että herra tohtori on lomallaan. — Haluatteko ehkä hänen osoitteensa — —?

— Koska hän matkusti?

— 14 p. elok.

— Mitenkä tämä paperi, jonka eilen sain, on hänen allekirjoittamansa? Gust heitti paperin pöydälle.

Kiirehtimättä kiinnitti Sucher sarvirillinsä nenälleen alkaen lukea tarkkaavasti.

— Se sopii. Herra tohtori jätti sen lähtiessään pöydälleen. — Oli vähällä unohtua, — yksityiskirje, sanoi Sucher osaaottavana.

— Vai niin. Gust aavisti asian menon. Oli saatava hänet vaikenemaan ja siten vaarattomaksi. Siksi herrassakki juonitteli.

Gust katsoi Sucheriin, nähden tämän huulilla röyhkeän hymyn.

— Tässä on nimikorttini, ärähti Gust, ilmoittakaa minut herra hallitusneuvokselle.

— Tässäkö asiassa?

— Niin.

Sucher heilutti päätään. — Minä neuvon teitä luopumaan aikeestanne, herra tohtori. Minä neuvon mitä vakavimmin.

— Pitäkää te omat neuvonne itse, herra, minä teen, mikä minua huvittaa.

Sucher otti nimikortin kohauttaen olkapäitään. — Ensi kerros, kanslia numero I, vasemmalle. — Seuratkaa minua, sanoi hän virallisella äänellä kulkien Gustin edellä… Kas vaan, mutisi hän palaten kotvasen kuluttua alas, senkin kuumaverinen kavaljeeri. — Hän ryyppäsi kosolta lasistaan… Nyt piti pitää varalla, millä naamalla tuo kloppi sieltä palasi… Tämähän on kolmen markan lysti! Ha! Ha! Hän hieroi käsiään. — Tämän hän, Sucher, oli taas syöttänyt heille. — Päivä jälkeen Gustin käynnin poliisikamarissa oli herra Salomon Fischer saapunut Budweisista persoonallisesti käydäkseen oikeuslaitoksessa. — Ja yhdessä vanhan liiketoverinsa, Sucherin kanssa, ja herra hallitusneuvoksen järkähtämättömän virkamieskatsantokannan pönkittämänä tällaisissa asioissa, oli hän osannut selvittää tämän epäilyksen alaisen seikan sellaisella tavalla, että kaikki siihen sekaantuneet henkilöt saivat tyydytystä. — — — Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kun Sucher oli jättänyt Gustin nimikortin herra hallitusneuvoksen virkahuoneen eteisessä päivystävälle virkailijalle, sai Gust luvan koputtaa kaikkein pyhimmän ovea ja astua kovasti honisevan "sisään" huudon jälkeen kansliaan… Hän kumarsi syvään… Päivää! — Odottakaa. — Niin. Hallitusneuvos oli vinoon pöytänsä ääressä ja kirjoitti…

Kun rivi oli päättynyt, huusi hän lyhyesti: — Mitä te tahdotte?

— Herra hallitusneuvos, minä rohkenen tulla puhumaan Poldi Schwartzan asiasta. — Minä rohkenen sen tehdä, koska olen edellisen käyntini jälkeen tässä asiassa saanut kieltävän vastauksen yksityistä tietä…

Hallitusneuvos keskeytti. — Aivan oikein, mitä teillä on siihen vielä lisättävää, sanoi hän raa'asti.

— En ole selvillä siitä, herra hallitusneuvos, onko tuo kieltävä vastaus jossain yhteydessä tytön äkkinäisen ja arvaamattoman vangitsemisen kanssa. — Inhimillisyyden nimessä toimin…

— Kuulkaa, herra Brenner, ennenkuin te jatkatte puhettanne, tahdon tehdä teille kysymyksen? — Hallitusneuvos kohotti ihan suoraan Gustia päin koleat, korppikotkan näköiset kasvonsa, jotka liikkuivat lyhyellä, paksulla kaulalla… Rillien takaa välähti vihainen leiskahdus.

— Miten te olette tullut tekemään näin raskaita syytöksiä erään ammattihaureutta harjoittavan naisen puolustukseksi? — Miten te olette sellaiseen ryhtynyt? — Nyt mustat rillit otettiin nenältä pois, ja kaksi ilkeää, vihreää silmää pisti päästä esiin, — te olette tehnyt mitä julkeimman syytöksen tunnettua, nuhteetonta miestä vastaan, syytöksen, jonka perusteet eräs katunainen on ladellut? Herraseni! Tekonne on jotensakin töykeä, se saattaa teidät tekemisiin rikoslain kanssa.

Gustin otsa oli tummanpunainen. Hän sammalsi:

— Herra hallitusneuvos, minun velvollisuuteni ihmisenä — — —.

— Loruja! Teidän velvollisuutenne nuorukaisena on ennen kaikkea olla pistämättä arvoisaa nokkaanne joka likalätäkköön. Ymmärrättekö? — Onko teillä mitään suhteita mainittuun naikkoseen? Onko hän sisarenne? Orpananneko?

Gust hätkähti. — Suvaitkaa. —

— Noh niin. Se yksin selittäisi tekonne lain edessä. Jos ei teillä ole laillista oikeutta ajaa katunaisen asiaa, miksi te sitten vaivaatte meitä käynneillänne? — Teidän ajattelemattomuutenne tulee vielä maksamaan teille kalliisti, sen takaan. — Tiedättekö te, että minulla on oikeus vangita teidät aiheettomasta sekaantumisesta viranomaisten toimintaan? Te uskallatte laatia ilmasta temmattujen, kovin epäilyttävistä lähteistä lähteneitten epäluulojen perusteella, joita ainoastaan käytetään porttoloissa, virallisen syytöksen? Te sekaannutte porttolakävijän sangen arveluttavalla oikeudella virkamiesten tehtäviin ja rohkenette puhua poliisilaitoksessa tapahtuneista väärinkäytöksistä ja mielivaltaisista teoista, joita pitäisi saattaa lain rangaistuksen alaisiksi… Hm! Te olette jotensakin rohkea! — Hallitusneuvos takoi nenäänsä ja huiski kädellään. —

— Herra hallitusneuvos, minä olen yliopistollinen kansalainen — — —

— Minä vakuutan, että te tällaisten temppujen jälkeen ette siksi enää jää, — sanoi byrokraatti kuivasti. — Istukaa te siivosti koulupenkillänne, herra, se on teidän tehtävänne! Ja älkää vetelehtikö porttoloissa! Älkääkä sekaantuko kaikenlaisiin naikkosiin, ja älkää pistäkö itseänne kaikkiin läpiin, jos teidän yliopistollinen arvonne on jostain merkityksestä.

— Herra hallitusneuvos…

— Noh, pitäkää suunne kiinni! — Asianomainen naikkonen joutuu tämän luontoisia asioita käsittelevien viranomaisten kuritettavaksi. Tiedättekö, mitä merkitsee asettua tuollaisten olijoitten ilmeiseksi suojelijaksi? — Kiittäkää nuoruuttanne ja siitä johtuvaa poikamaisuuttanne, ett'en pistätä teitä heti lukkojen taa rikokseen osallisena! — — — Ei sanaakaan tästä enää. Minä en kaipaa laajempia selvittelyjä. —

Pieni nipistys sormilla ja rillit vilkkuivat taas nenällä. — Herra hallitusneuvoksen pää oli taas linussa pöydän yli.

Kuin punaisten usvien poikki löysi Gust oven. — Hän veti vaikeasti henkeään. Sanoja, sanoja tunki hänen kurkkuunsa, mutta eivät päässeet sieltä ulos. — Toisessa huoneessa hän törmäsi tuolia vastaan, niin että pöytäkirjuri lensi pelästyneenä pystyyn. — Kulkiessaan johti häntä vaan yksi ajatus, näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, jotta tuo mies tuolla alhaalla ei saisi tilaisuutta nauraa hänelle vasten silmiä, — se ei saisi tapahtua. Hän kokosi kaikki voimansa ja nyökäytti päätänsä, kun Sucher tuli häntä vastaan.

— Palvelijanne, herra tohtori! Saiko herra tohtori puhutella herra hallitusneuvosta?

Kadulla Gust ihan kuin putosi. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaset, kuin niihin olisi isketty nyrkillä. Hänen huulensa vapisivat, vaikka hän kuinka koetti hillitä itseään.

Hänen aivoissaan kiersivät ne myrkylliset, sikamaiset muistutukset, sättimiset ja uhkaukset, jotka olivat äsken vinkuneet hänen päänsä ympärillä kuin piiskanläimäykset. — Oliko hän sietänyt jotain tuollaista? Hän oli pysynyt tyynenä, eikä ollut lyönyt miestä, joka oli ollut kyllin röyhkeä tekemään tuon kaiken, ei ollut lyönyt sitä vasten naamaa? Hän oli seisonut tyynenä puiden nyrkkiä, niin että kynnet tunkeutuivat käsipohjan nahkaan.

Oliko hänestä nyt tehty täydellinen roisto? Herra Jumala, mihin nuo naiset olivat hänet saattaneet! Minkä kuopan hän oli itselleen kaivanut?

Hän ravasi elokuun iltapäiväpaahteessa vailla päämäärää ja suuntaa kaupungin laitakujilla kuin hullu. — Hän syöksyi vastaantulijain silmille, hän seisoa töpäytti käsi otsalla ja pudisteli hurjasti päätään kuin jotain karkoittaen, niin että ohikulkijat jäivät häneen töllistämään.

Kyllä ne, jotka olivat tämän aikaansaaneet, jotka olivat saattaneet hänet häpeäpaaluun, ne saavat tämän kalliisti maksaa! — Kyllä hän oli itsensä jo kyllin pirstottanut. — — Ei, ei, ei auttanut, hänen täytyi, hänen täytyi taas nousta kasvot lujina ja ottaa vastaan iskut.

— Kyllä ne olivat häntä ahdistaneet ja agiteeranneet! — Nuo kurjat olennot! — "Onko hän teidän sisarenne? Orpananneko?"

Oi taivaallinen isä. Hän näki mielikuvituksessaan tuon kauhean häväistyksen äärimmäisimmät seuraukset. Hän muisti iso-äitinsä, tätinsä — tyttö-serkkunsa! Herra Jumala, jos vielä joku kuuli koko kohtauksen! Eihän hän muistanut enää vilaista, oliko muita samassa huoneessa. Ja vielä, jos se tulisi sanomalehteen… Hän ei jaksanut ajatella sitä ajatusta pitemmälle.

Mielenliikutuksesta melkein vailla tajua hän heittäytyi ajurivaunuihin. — Hänen täytyi ajaa Joszin luo! Hänen täytyi nöyrtyä tämän edessä, tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi, alistua kaikkeen ja mitä kaikkea hänen vielä täytyisi niellä. — Tässä mielentilassa olisi paras tehdä itsemurha.

Itsemurha. — — — Hän lausui sanan pari kertaa puoliääneen itsekseen, ja painautui vilusta värjöttäen vaunun nurkkaan. —

Vihdoin vaunut seisahtuivat. Gust ryntäsi neljä rappusta ylös kuolettavassa tuskassa, ett'ei hän saisi tavata ystäväänsä.

— Itsemurha, itsemurha, napoi ja pamputti hänen aivoissaan. — Herra Jumala, miten tämä päivä vielä päättyy!

Joszi ajoi juuri partaansa. — Kun hän näki Gustin ryntäävän sisään hengästyneenä ja hikisenä, virnahti hän peiliin nostaen partasutiaan. Mutta pian hän viskasi parranajovehkeensä pois hypäten Gustin luo. Gust oli heittäytynyt sanaa sanomatta poikittain auki olevalle vuoteelle ja puhkesi hillittömään itkuun: koko nuori voimakas miesruho hytki kuin kouristuksessa.

— Herra Jumala, oliko isäukko antanut hänelle oikein ruumiillisen kurituksen, ajatteli Joszi hämmästyneenä. — Miesparka, mitä on tapahtunut? Noh, puhu toki! Saakeli soikoon, älä nyt ulvo kuin hermosairas akka! Ethän toki ole tehnyt miesmurhaa, etkä polttanut taloasi, vai mitä?

Joszi tarttui Gustin käteen. Tämä puristi sitä — kovasti.

Silloin Joszi istui vuoteen reunalle sanoen:

— Noh, ulvo sitten kylläksesi, miesparka, jos se auttaa.

— Mitä ihmettä lie tapahtunut, tuumi Joszi. — Olisiko Milada jotain tehnyt? — Tahi isä-ukko? Eikö suhde isä-ukkoon lie jo ollut jotensakin selvä? Eikä tuo sentään toiminut punnitsematta. — — — Entäs Milada? Kun ei se vaan olisi tehnyt jotain mestarileikkausta? Rupesiko se nyt itse pahnoja pöyhimään. Vederemo (tarkataampas).

Saippuoitu poski hytkähteli. Varovaisesti Joszi hieroi yöpaitansa kulmalla märkiä kasvojaan. — Ja sitten hän rupesi kuin aina miettivänä hyräilemään ja rallattamaan.

Silloin Gust nousi yhdellä hetkahduksella istumaan, pyyhki kyyneleet silmistään, tarttui Joszin käsiin, alkaen kertoa mieli vihasta ja inhosta kuohuksissa. — Laveasti, alusta loppuun ja räikein värein hän kuvasi tapahtuman. — Hän maalasi vangitsemisen, Miladan epätoivoisen pyytelemisen, hänen oman hämmennyksensä, — hänen säälintunteensa murtunutta Loloa kohtaan, — — Sucherin hävyttömyyden, joka häntä kiukutti. Ja sitten hän teki selkoa yhteentörmäyksestään hallitusneuvoksen kanssa. Mitään salaamatta ja silittämättä hän saattoi koko tapahtuman ystävänsä kuuluviin. Sitten hän tunnusti oman mielentilansa ja lopetti puheensa huomattavasti keventynein mielin synkällä viittauksella: — Itsemurha!

— Onko tämä kaikki, kysyi Joszi hetken kuluttua hengittäen helpommin.

— Eikö tämä jo riitä, huomautti Gust katkerana. — Eikö tämä ole kyllin myrkyttääkseen koko olemassa oloni?

— Minä tarkoitan, uhkasiko tuo konna vaan sinua vai puhuiko hän todella vastasyytöksestä?

— Vastasyytöksestä, — miten niin?

— Tietysti, tällaisissa tapauksissa todistamattomasti syytetty nostaa kanteen väärästä ilmiannosta. Se on vielä raskauttavampi asianhaara, että annoit haasteen itsekohtaisesti. Hyi saatana! liettävää se on paraassa tapauksessa. Inhottavaa! Mikä päähäsi pälkähti, miesparka, ryhtyä tuollaisiin hommiin?

— Älä nyt lisäksi moiti, vaikeroi Gust.

— Enkö ole varoittanut sinua? Mutta mitä se auttaa? Vanitas vanitatum (turhan turhaa!)

— Tällä kertaa käsität minut väärin. Se johtui…

— Suuruudenhulluudesta, veliseni. Miten usein olet luvannut, että minä saan tutkia tekojesi syitä ja arvostella sinua. — Kuin pillastunut hevonen katkoit ohjakset ja läksit laukkaamaan. Nyt näet, mihin johti, miesparka! Etkö tunne, että sinulla on taakka kädessä ja selässä. Sinä menet taaksepäin.

— Mitä minä nyt teen, ruikutti Gust mieli kuohuksissa.

— Sinun pitää lähteä pois niin pian kuin suinkin. — Ja veljeytesi noitten naisten kanssa on päättyvä. Siihen taloon et saa enää astua jalallasi. Sinä menetät maineesi, tulevaisuuden menestysmahdollisuutesi, kaiken, mikä nyt on sinulla vielä ollut tarjolla. Miesparka, sinun nimesi kuultuaan kohautetaan jo olkapäitä.

— Kuka kohauttaa?

— Ihmetyttääkö se sinua? Sinä olet maleksinut kuukausmäärin porttolassa, sinä kuljeskelet naisen seurassa…

— Kuule Joszi, älä säti häntä!

— Sinä olet narri! — Naiset teeskentelevät aina olevansa toista, kuin mitä he ovat. Hän on kasvanut porttolassa. Kuudentoista vuotiaasta on hänen nimensä ollut siveyspoliisin kirjoissa. — Älä innostu, minä tiedän sen varmaan. Neljä vuotta on hän ollut taloudenhoitajattarena, sillä hänen emäntänsä on pehmeäjärkinen. Hän hallitsee joukon huoria, ja tekee vittukauppaa joka härkätallimiehen kanssa. — Ja sinä elät siinä hurskaassa uskossa, että sinä olit ainoa.

— Se ei ole totta, mitä sinä syydät suustasi, Joszi, kirisi Gust, sinä saat penkoa hänen suruisaa menneisyyttään, miten haluat, mutta että hän olisi ollut sikamainen ja pettänyt minua, sitä sinä et saata sanoa…

Joszi tarttui Gustin olkapäihin. Mitä siinä on sen kummempaa enää pengottavana, Gust? Hänen koko toimintansa on yhteiskunnan häpeäpilkku. Ja vaikka hänellä olisi Aspasian [etevä kreikkalainen nainen pakanuuden ajoilta] äly ja sielukkuus, niin tosiasioita ei voi sillä muuttaa.

Hämillään ja tyhmäntunteellisena Gust puolusti itseään. — En suoraan tiennyt, että hän oli merkitty poliisikirjoihin. Minä pidin häntä — minä luulin — Joszi, minä tiedän kuitenkin sen, että hän rakastaa minua. Siitä sinä, Joszi, et pääse yli etkä ympäri.

— Minun puolestani olkoon asian laita miten vaan! Sinä olet komea, kiltti poika, hän pitää tietysti sinusta. Mutta sopiiko hän sinulle, ylimyksen pojalle, Gust Brennerille, — sinulle, elämän sopusoinnun ihailijalle? Rakas veliseni Gust, älä tao itsellesi elämänikuisia kahleita! Älä polta joka siltaa takanasi! Yhteiskunnassa on etujakin, jotka ovat sinulle yhtä tähdellisiä kuin vesi ja ilma.

Gust tarttui päähänsä. — Kaikki, kaikki on mennyttä, ähkyi hän synkkänä tuskissaan. Tuhannen lämmintä, hyvää sanaa rakastettunsa kiitokseksi muistui hänen mieleensä, mutta hän karkoitti ne, kirosi ne ja väänteli itseään katumuksen ja vihreän raivon vallassa.

— Minä pidin häntä uhrina! — — En voi häntä jättää! — En voi, Joszi, en voi, toisti hän epätoivolla.

— Mitä sinä aiot siis tehdä?

— Minä matkustan, ähkyi Gust.

— Ja otat Miladan mukaasi?

— Älä kysy! Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!

— Noh, istu sitte kolmijalalle, arvoisa Pythia [ennustava papitar Kreikassa], sanoi Joszi, mennen peilipöydän luo.

Gust heittäytyi tuolille.

— Sinä näet tuskani, Joszi, ja sinä voit siitä puhua pilanteolla!… Se on suuruudenhulluutta se! Tuo tapa, jos tahdot sen tietää, lamauttaa minut, ehkäisee minua saapumasta luoksesi neuvoa saamaan ratkaisevina hetkinä. Jos et olisi noin yli-ihmismielinen, olisi paljon voinut olla toisin.

Joszi katseli kynsiään. — Sepä ikävää. Minä luulin sinun tottuneesi minunlaisiin otuksiin. Siis lyhyesti puhuen, minä en tahdo näytellä pyövelin epäkiitollista osaa tässä surunäytelmässä. Minä teen siis vaan työtä käskettyä. Mutta päätä sitten kaikki itse! —

— Minä ammun itseni!

Joszi kääntyi aivan sanoin määräämättömällä tavalla virnahdellen… Kaunis työjako, ajatteli hän; hän käskee ja minun pitää ampua hänet.

— Eräs seikka täytyy sinun sanoa todeksi, alkoi Gust puhua kiihkeästi. — Jos hän onkin salannut minulta asioita, on hän sen tehnyt rakkaudesta minuun. En tiedä mitään hänen entisestä elämästään. En ole sitä koskaan udellutkaan. — Se on ollut heikkoutta, turhamaisuutta. — Niin. Mutta minä näen ja tiedän, että Milada on viisaampi, parempi, jalompi kuin kaikki ne perhetytöt yhteensä, jotka meidän täytyy naida. — Kun on kysymys tunnokkuudesta, — ei kukaan nainen ansaitse paremmin olla aviovaimoni — kuin hän!

Joszi kuohutti liikuttavan kärsivällisenä saippuavettänsä.

— Ennenkuin tuo asia on saanut lain vahvistuksen, pitää saada hänen tekemään joku harhaan vievä päätös, ajatteli Joszi. — Nyt pitää vaan koota ajatuksensa. Hm! Hm! Hm! hyräili hän "Figaron häät" nimisestä laulukappaleesta.

Sill'aikaa Gust istui otsa käsien peittämänä hautoen tuumia päässään. —

— Siihen taloon en enää jalallani astu, se on selvää, sen olin päättänyt tehdä jo aikoja ennen tätä. Miladan pitää heti erota sieltä. — Hänen täytyy polttaa kaikki sillat takanaan. — Nyt asetan viimeisen vaatimuksen.

— Hm! Hm! Hm! Joszi pikersi kuin metsälintu.

— Kunpa vaan en olisi näin hirveän hermostunut! En kestä enää mitään kohtauksia. En siedä kuulla pyyntöjä enkä mielenkääntämispuheita… Siihen on syynä, että olen tottumattomana asunut kesän kaupungissa. Kaikki yhteensä murtaa minut.

— Hm, hm, hm, rääkkyi Joszi, alkaen laulaa Wotan'in jäähyväislaulua.

— Minä lähden pois. Minun täytyy päästä vuoristoon, aivan uusiin oloihin. — Se parantaa hermoni. Lähdemmekö jalkamatkalle yli Harzin tahi Brockenin? Lähdemmekö? — Tuletko mukaan?

— En voi antaa kättäni, se on liian saippuainen. Hyvä, veliseni, mutta järjestä ensin maanpäälliset asiasi. —

Gust katsoi häneen. — Berliinin matkatuumasta en luovu. — Hän nosti rukoillen silmänsä. — Anna minun toteuttaa se, Joszi, minä pyydän. — Minä lähden jo tänään kello 5 ja 55 Müncheniin, näkemättä Miladaa. Sen uhrauksen teen, mutta älä riistä Miladaa ainiaaksi minulta! Kirjoita hänelle, kerro kaikki, selitä lähtöni mielentilani perusteella, sano hänelle, että olen antanut kunniasanani siitä, ett'en astu Punatalon kynnyksen yli.

— Minä annan sen täten vielä kerran sinulle. — Sano hänelle, että odotan häntä Berliinissä, — odotan ehdottomasti. — Ja sano hänelle, miten vaikea minun oli tehdä tämä päätös, — mutta — mutta — —

— Käsitän, sanoi Joszi naama saippuaisena, pitää lukea Schillerin "Rosvoista" ensi näytöksen ensi kohtaus: "Mutta älä saata poikaani epätoivoon!"

Gustin täytyi tahtomattaan nauraa. Joka painostava ja vastenmielinen tunne oli hänestä hälvennyt. Lopullinen päätösmahdollisuus teki hänelle hyvää. Kello 5 ja 55 läksi Münchenin pikajuna. Münchenissä hänellä oli hyviä ystäviä. Siellä asui hänen kaunis Niederheim-niminen tyttöorpanansa. Tuossa hauskassa seurapiirissä hän aikoi perinpohjin parantaa itsensä. Hän oli jättänyt kaikki rumat muistot peninkulmia peräänsä ja hän oli esiintynyt sittenkin kunnon miehen lailla. Jo hänen hyvä puolensa tuli näkyviin.

— Minä pyydän sinut nostamaan matkarahat konttoorista, Joszi. Isä-ukko on siinä suhteessa hyvin antelias.

— Moitteeton, vakuutti Joszi.

— Koska luulet voivasi itse lähteä täältä?

— Neljän, viiden päivän kuluttua.

Gustin silmät loistivat taas kuin aurinko. Hän oli taas herttaisimmalla päällä.

— Kuule, toveri, minä en tahdo olla itsekäs. Ota Olly myös Berliiniin.

Joszi teki kädenliikkeen. — Oletko hassu? Huomenna eroomme ilman kaipausta. Hyvä Jumala, älä nyt huolehdi minusta. Tyttöjä on joka paikassa.

Gust pisti päänsä pesuvatiin. — Jumalan kiitos, sanoi hän pursuttaen, — usko minua, kuukausiin on tämä ensi vapaa, helppo silmänräpäys. — Hän harjasi viiksensä, vaalean, pystysuoran tukkansa ja otti panamahatun päähänsä.

— Nyt menen kotiin. Selitä sinä isä-ukolle kaikki raha-asiat ja sitten me tapaamme toinen toisemme ruokapaikassa. — Terve siis! — Tuletko asemalle?

— Luultavasti. Mutta mene nyt! — Muuten leikkaan naamani rikki. — Partaa ajaessaan oli Joszi aina vastoin tapaansa hermostunut. — —

Monien virnistelyjen ja käsivarsiretkausten jälkeen valmistuttuaan istui Joszi pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan, huolimatta, että aamiaisaika oli hyvin lähellä, seuraavaa kirjettä:

Korkeasti kunnioitettu herra Brenner!

Niistä toimenpiteistä, joihin me päätimme viime neuvottelussamme ryhtyä, täytyy meidän nyt sillä välillä tapahtuneiden, erittäin huomioon otettavien olosuhteiden johdosta sangen oleellisesti luopua. — Minä jätän joukon asianhaaroja mainitsematta, jonka tahdon vasta selostaa suullisessa keskustelussa, vaan sivumennen huomauttaen, että Gust on joutunut mitä arveluttavimpaan asemaan ja on siksi päättänyt matkustaa jo tänä iltapäivänä Müncheniin, johon minä lähden hänen jälkeensä neljän tahi viiden päivän kuluttua. Seuraavan tosiasian saatan ilmoittaa: On lähtenyt sanomatta hyvästi, mutta lujalla ja vakaalla aikomuksella ja päätöksellä. — Syyskuun lopussa on tarkoitus asettua asumaan Berliiniin ja ihan elämään perhe-elämää. V. pysyy aina vaan ohjelman ensi numerona.

Minusta on suoraan vaarallista antaa Berliinijutun toteutua. Tuo V., joka on aivan rehellinen luonne, joka ei juonittele ja jota vielä ympäröi häväistyn kohtalon sääliä synnyttämä marttyyriruunu, ei pitäisi koskaan saada tilaisuutta vaikuttaa Gustin herkkään, uskolliseen ja luottavaiseen luonteeseen kotielämän piirissä. Tällainen juttu päättyisi epä-onnistuneella avioliitolla. — Erehtymättä voin sen ennustaa. Meidän täytyy toimia empimättä, ennenkuin ketjun ensi rengas taotaan kiinni, jota me molemmat emme jaksa enää murtaa.

Nykyinen asema on erittäin edullinen tarmokkaalle estämisyritykselle, joten taukoomatta toistan, että asian ratkaisu täytyy tapahtua V:n käden kautta.

Minä pyydän, että Te heti annatte käytettäväkseni ehdottamanne rahasumman. V. on varakas, joka on painava asianhaara Teidän tarjoumuksellenne! Otan oikeuden antaa Teille tiedon tunnettua tietä siitä tunnista, jona voin odottaa Teitä sakkiklubissa antaakseni seikkaperäisemmät tiedot asemasta.

Ystävällisellä alttiudella suosittelen itseäni.

Teidän luotettava

Joszi Wallnerinne.

Mila! Joszi antaa tämän kirjeen sinulle, liittäen siihen tuhannen lämmintä jäähyväissanaa, sillä minun on täytynyt kirjoittaa tämä kiihtyneessä mielentilassa ja lyijykynällä kahvilassa. —

— Miia, minun täytyy lähteä pois, näkemättä sinua sitä ennen kertaakaan, armaani. — En saanut enää tavata sinua. — Hermoni ovat pilalla, minun mielentilani on kurjin, minkä kuvitella saattaa. Kysy Joszilta, hän voi kertoa kaiken. Älä kuvittele turhia, se on viisainta. Se tapaus, joka oli sietämättömän raaka, on paljon selittänyt minulle, joka oli minusta epäselvää. — Sinä saat aina tietää osoitteeni. Toistaiseksi on osoitteeni: München, Residenssi-hotelli. — Joszi sanoo sinulle, mitä minä toivon ja tahdon sinun tekeväsi.

Minä vaadin vieläkin, ja se on hartain toivoni, että täytät vaatimukseni. Se on: jätä heti Punatalo ja hae itsellesi uudelle elämällesi soveltuva ympäristö.

— Miia, minä olen tehnyt sinulle suuren siveellisen uhrauksen! Joszi selittää sinulle kaiken, miksi matkustin sanomatta sinulle jäähyväiset ja missä mielentilassa. Minun täytyy kovin ponnistaa, ennenkuin pääsen tasapainoon. — Hyvästi! Ulkona taivas menee pilviin ja tuulee. — Ja sinä, armaani, mitä sinä tunnet? — Älä valita, tyttöseni! Kestäkäämme kaikki, tuota ihanaa Berliinissä olo-aikaa kuvitellen; se on tuleva ja sen täytyy tulla. — Jää hyvästi, rakas Mila, minä suutelen tummanharmaita silmiäsi, joissa hehkui niin usein lempi.

— Minä odotan heti vastausta Müncheniin.

Sinulle aina uskollinen Gustisi.

— Hyvä neiti! — Meidän molempien ystävämme, Gustin, tahdosta pyydän hartaasti Teidän käymään luonani huomenna aamupäivällä. Jos ette saata silloin saapua, jään koko iltapäiväksi vartomaan Teitä huoneessani.

Näkemiin

Joszi.

Päivä oli kolea ja kostea. Ilkeä vihmasade tunkeutui Miladan ohueitten vaatteiden läpi, kostuttaen ne kokonaan. Milada oli kalpea yön valvomisesta ja häntä vilutti silminnähtävästi. Hänen astuessaan huoneeseen, seisoi Joszi selin häntä, sulkien heti ikkunan.

Hän katsahti moittivana Miladaan. — Miks'ette ottanut sateenvarjoa mukaanne?

— En muistanut, läksin niin kiireesti kotoani. — Mikä on tapahtunut? Missä Gust on?

— Ennenkuin vastaan tuohon ja samankaltaisiin kysymyksiin, — annan Teidän lukea tämän kirjeen.

Milada sanoi alas painuvin äänin: — Onko Gust lähtenyt pois? Hän katsoi Josziin muutamia sekunteja läpitunkevasti, sitten hän otti kirjeen ja aukasi sen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät lukiessa niin, että musta varjo lankesi kasvoille. — Tuskin hän oli lukenut kirjeestä puolen, ennenkuin hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen hyvin tarkkaavasti ja vitkalleen. — En käsitä tätä kirjettä, sanoi hän katsoen ylös, sama ankara sävy äänessä ja pilke katseessa kuin kasvojenkin ilmeessä.

— Se on kirjoitettu kovalla kiireellä ja mielenkiihkolla. Teidän tähtenne on ollut häväistyskohtaus poliisikamarissa. — Ja Joszi antoi mahdollisimman asiallisen kuvan tapahtumasta, niinkuin hän oli sen kuullut Gustilta päivän ennemmin.

Milada kuunteli sisäänpäin kohdistunein katsein. — Siitäkö se johtui? hän sanoi hetken kuluttua. Siksikö hän matkusti? Mutta miksi hän ei käynyt minun luonani ensin? — Miks'ei hän kertonut sitä juttua minulle? Sehän olisi ollut luonnollisinta. — Häpesikö hän myös minua?

— Neiti Milada, Teidän täytyy vakavasti koettaa ymmärtää, millaiset ovat hienostuneet hermot. Gust oli tuollaisen tapauksen jälkeen peloittavasti alakuloinen. Eilen iltapäivällä, vähä ennen lähtöään hän ei suorastaan voinut, — minä ihan hätkähdin, — hän ei voinut niellä tavanmukaista liha-annostaan. Kaksi lusikallista hän söi vaan soppaakin. Sellaista hän ei kestä ajan pitkään.

Milada katsoi ihmeellisen näköisenä Josziin. — Te laskette vaan leikkiä, sanoi hän pidätetysti.

— Minä luulen, — ei. Hyvä neiti, ettekö tahdo ensin istua? Te olette kurjan näköinen. Haluatteko kupin teetä? — Poltatteko paperossin? Ettekö? Noh niin, mihin lopetimme? — Meikäläiselle, minulle ja Teille ei turmeltunut päivällisruokahalu merkitse mitään. — Eikö niin? — Mutta Gustin suhteen se on peloittava ilmiö. — Minä itse neuvoin häntä matkustamaan. — Se oli parasta minulle ja teille. — Hän olisi pian tullut sietämättömäksi. Ja se olisi tapahtunut vaan sentähden, että hänen kaikki iloiset tunteensa olisivat tehneet suurlakon, minun tietääkseni. — Kun nyt taas saan hänet nähdä, on hän oleva sama vilkas, mukava poika kuin ennenkin. Te teitte siinä vähän ajattelemattomasti, neiti Milada, että sekoititte hänet tuollaisiin juttuihin. Mitä aijotte hänestä oikeastaan sorvata? — Aiotteko tehdä hänestä yhteiskunnallisen tavarankantajan? Sopiiko sellainen tehtävä hänen herkälle luonteelleen. — Oikeinko te toimitte tosissanne?

Milada katsoi vakavana eteensä. — Minä luulin, että hän saattoi miehenä kestää jotain tuolla — poliisikamarissa. Hänen ei olisi pitänyt lentää sieltä pois, kuten hän nyt teki ja itkeä. — Mitä itku auttaa? — Useinhan minulle on tapahtunut samallaista! — Mutta minä en uskalla tuolla mitään äännähtää, enhän ole vapaa. — Mutta Gust on vapaa mies! Miksi hän häpesi hallitusneuvosta, josta tiedämme joka likkapaikassa, että hän on suuri konna ja toimii liitossa pahimpien riistäjäparittajien kanssa. En ymmärrä, miksi Gust ei tullut luokseni. Minä olisin heti sanonut: Gust, tytön voi rahalla ostaa vapaaksi. Meidän täytyy lahjota poliisimestari. — Eihän tässä ole kysymys pahoitetusta mielestä vaan tosi-asiasta. Tässä on kysymys yhden ihmisen elämästä.

— Mutta, rakas lapsi, kun me käymme sotaa, täytyy meidän voittaaksemme asettaa miehet oikealle paikalleen. Purskuvia luonteita ei käytetä valtiopoliitillisiin neuvotteluihin. Ja hentoja herroja, jotka vaan osaavat hymyillä ja säädyllisesti lausua mairesanoja, ei käytetä etuvartioina. — Luuletteko yhä vielä, neiti Milada, että lähetitte oikean miehen poliisilaitokseen? — Ei, ei. Kysymykseni on ihan vakava. — Täydellisesti vakava, en laske leikkiä. — Istukaa, minä pyydän. Keskustellaan tänään oikein perinpohjin.

— Ystävämme Gust, joka ehkä nyt juo kannullisen ruskeaa olutta ja syö samallaista vasikanreittä, on herttainen poika, kavaljeeri ja kauneuden ihailija, nautinnon hienostelija, — hän on kaikkea muuta vaan ei sellainen ihminen, jolle saa antaa ilkeitä ja vaikeita tehtäviä, jonka saa jyrkkänä asettaa tämän maapallon varjopuolelle. Minä olen usein suuttunut teihin, Milada. Te tunnette hänen mieli-alansa. — Nuo kaikki pyrkimyksenne hävittivät hänen hyvänahkaisuutensa. Ne tekivät hänestä raa'an ja ilottoman olennon. Hän oli kuin noiduttu alituisine itse-uhrautumisineen. Hän, tuo ihannetoveri, riitaantui kaikkien kumppaniensa kanssa, jopa epäili minuakin. Ja tämä tapahtui siksi, että te olitte saattanut hänet pois oikealta tolalta.

— Gust antaa teille kyllä tuhannen guldenia kuin turhaa. Mutta tunnelmaansa hän ei anna mielellään rikkoa. Sillä tuontapaisten ihmisten hyvyys ja luonteentasaisuus sekä jalomielisyys riippuu eroittumattomasti heidän tunnelmistaan. Joka rikkoo Gustin tunnelman, tekee hänet aivan mahdottomaksi saamaan aikaan mitään hyvää. — Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt ennen Gustia liian huonona, uskoin lujasti, että hänen piti pikemmin, paljoa pikemmin väsymän teidän hommiinne. Mutta rakkaus teihin, teidän valtaava naistenhonne kiihoitti häntä lujasti. Kuten sanottu, sain salassa pyytää häneltä monta väärää syytöstä anteeksi.

— Mitä te sillä tarkoitatte, herra —

— Joszi, olkaa hyvä. Toista nimeäni käytettäköön vaan kaupunkiseurustelussa.

— Siis herra Joszi, mitä pahaa Gust siis on tehnyt? Mitä hän on hommannut, joka olisi hänelle epä-edullista? Mihin minä olen häntä kiihoittanut?

Joszi löi kätensä yhteen: — Pyhä yksinkertaisuus! Ettekö te tiennyt, että oli jo väärin kiihoittaa hänen hermojaan osottamalla teikäläisten rakkauden alastoman todellisuuden ja näyttämällä, joka päivä, joka hetki, mitä nuo herttaiset tytöt saivat todella kokea teikäläisten laitoksissa? Ettekö voi kuvitella, että jo yhteiskunnallisesti poljettujen kurjuuskohtaloon innostuminen oli Gustin puolesta suuri itsensä uhrautuminen? Hyvä Jumala, sellainen innostuminen ei ole yleensä tarpeellinen. — Olisi maksanut vaan ja poistunut niinkuin muutkin miehet. — Mutta Gust syventyi tutkimaan ihmiselämän kohtaloa ja ihmisluonteita, tuhlaten sielunsa vastaanottamiskyvyn, tutustuakseen yhteiskunnan hyljättyihin ja langenneisiin olijoihin. Sitä eivät muut hänen vertaisensa tee. Ettekö sitä käsitä? — Gust on tunteellisin ihminen, minkä tunnen! Hän on varmaankin kärsinyt ruumiillisesti nähdessään kaiken teikäläisten elämän rumuuden. Eikä teillä näy olleen aavistustakaan siitä.

— Epäilemätön totuus on, se, että onnettomat ihmiset eivät ole sopusuhtaisen kauniita.

— Äitinsä suunnattomaksi iloksi selitti Gust jo kolmevuotisena, että hän ei tahdo leikkiä samanikäisen tytön kanssa, siksi että tuo tyttö ontui. — Gust on yhtä ylenaistillinen kauneudenjanooja kuin hänen äitinsäkin oli. — "Minä annan hänelle kyllä hevoseni", sanoi Gust ontuvalle, "mutta viekää hänet pois talosta." Tämä lause syötettiin hänelle niin usein ihaillen, että siitä muodostui hänen elämänsä johde. Kuten sanottu, Gust on juuri sitä, mitä hänestä aijottiin tehdä. Hän on miellyttävä ihminen, josta puhutaan todellisella ihastuksella, kun on puhe komiteoista ja teejuomingeista ja samannäköisistä viattomista yrityksistä. Hän on syntynyt seuranäytelmien järjestäjäksi, hän sopii vieraaksi kihlajaisiin, kummiksi ristiäisiin ja kantamaan ihmisiä hautaan hautajaisissa, hän on arbiter elegantorum (soveliaisuuden arvostelija), kuten vanhat roomalaiset sattuvasti sanoivat tuonkaltaisista yhteiskunta-ilmiöistä. Taatto taivahinen, tuollainen olijo ei ole suinkaan niitä, joiden selkään saattaa sälyttää kiusallisia velvollisuuksia, jonka tunteita vieraitten olentojen kurjuus saattaa vahingottaa, kiduttaa. Ja mitä pirua vielä sanoisin?! Älkää vaatiko, että ruusulla on sipulin silmiä kyyneltävät ravitsevajuuriset ominaisuudet! — Joszi lykkäsi tuolin sääriensä väliin. — Kuulkaa, minä olen tuntenut Gustin jo kaksitoista vuotta. Kolmentoista vuotiaana hän sai pienen vamman keuhkoihinsa ja siksi hän lähetettiin minun seurassani Rievieraan [kylpypaikka Italiassa]. — Myöhemmin minusta tehtiin hänen seuralaisensa, minä valmistin hänet ylioppilastutkintoon, minusta tuli hänen maître de plaisirinsä (huvimestarinsa) — se sola, jonka kautta hänen tuli kulkea mailman ilopaikkoihin.

— Me elämme niinsanottu seinä vaan välissä. Minä olen aina häntä kunnioittanut käytettävänä aikalaisenani. Mutta minä olen varonut tarttumasta hänen mielihyväntunne-elämänsä taidokkaasti kudottuun verkkoonsa. — Hänen lauhkeaa mielentilaansa ei saa häiritä lenseänä kesä-iltapäivänä kertomalla esimerkiksi räikeää itsemurhatapausta. — Se suututtaisi häntä — ja hyvällä syyllä. Sellaisilla varomattomilla teoilla voisi kadottaa hänen tuttavuutensa. — No, no, älkää hymyilkö katkerasti, neiti, hänellä on tuohon täysi oikeus, niinkuin te olette oikeutettu virkistämään ja kostuttamaan sieluanne ottamalla osaa ympäristönne kärsimyksiin — Me pyrimme kaikki noudattamaan omaa yksilöllistä luonnonlakiamme. Älkää vaatiko, että suora viiva on yhtä kuvaava kuin ympyriäinen. — Sammakko hyppii ja lintu laulaa. Älkää pistäkö sormeanne välttämättömien lakien koneistoon, joka ei sitä kärsi!

Joszi sytytti paperossin.

— Sanalla sanoen, Gust kuuluu sellaiseen ihmislajiin, joka näkyy olevan meidän aikamme yleisin, ja johon teillä on ollut niukin tilaisuus tutustua. — Hän on, mitä me kapakkakielellä tarkoitamme sanalla — nurkkaporvari.

— Gust Brennerillä on ehdoton taipumus vaeltaa läpi maailmansa tarkkuuskello kädessä. — Hän laskee hetket, hän pitää kirjanpitoa nautinnoistaan ja kokemuksistaan ja hänen tilinpäätöksensä elämänliikkeessä on aina virheetön. — — Hän on niitä miehiä, jotka päättävät: minä en mene sinne, sillä siellä näen pienen juutalaistytön, jonka tenho voisi käydä minulle vaaralliseksi. — Tahi: Minun pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin. Hän ottaa osoitekalenterista selvän, mihin yhdistykseen pitäisi kirjoittautua jäseneksi ja hän katsoo viisaimmaksi kirjoittautua puoliseen tusinaan, joihin hän suorittaa säännöllisesti noin kymmenen guldenin vuosimaksun kuhunkin. Hän voi ohjelmallisesti rakastua. Sellaiset ihmiset löytävät silmät ummessa joka aamu kultaiset paidannappinsa ja vetävät kelloaan pahimpienkin juomaretkien jälkeen erehtymättä aina ennen maatapanoaan — ne eivät koskaan unohda keppiään eivätkä penkoa koskaan laatikkojaan etsien pikkukapineitaan, sillä joka esineellä on niin sisällä kuin ulkopuolella edeltäpäin määritelty, vaihtumaton paikkansa. — Yhteenvedettynä voi lopuksi sanoa, että sellaiset ihmiset kuin Gust mittaavat mahdollisuuksiaan kyynärpuulla, ne hallitsevat halujaan ja laskevat, kuinka pitkälle heidän taipumuksensa saattavat kehittyä, — sellaiset ihmiset ovat aina asestetut erityisiä ja odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, sillä he valaisevat aina tietään selvän järkensä valonheittäjälyhdyllä. Siksi sanon teille lopuksi. — Tämän puheen jälestä, olkaa hyvä, — ja lukekaa hänen, — Gustin, — kirje vielä kerran läpi! — Ehkä te ymmärrätte hänet nyt paremmin. — Minä pyydän, olkaa hyvä ja lukekaa!

Totellen otti Milada kirjeen laukustaan lukien sen alusta loppuun. —

— Entäs, mitä arvelette?

— Käsitän, vastasi Milada hetken kuluttua hiljaa ja ääni sameana, — tiedän, että olen erehtynyt. Minä siis erehdyin. Erehdyin kuten tavallisesti ja yksinomaan vaan minä. — Antakaa minulle vain miettimisaikaa! — Hänen äänensä heikkeni, hän peitti silmänsä käsillään ja antoi päänsä vaipua polvilleen.

— Neiti, minä uskon, että teillä on hyviä taipumuksia. Te jaksatte vielä korjata ja vaihtaa monta kiinnikasvanutta käsitystänne ja uskonoppianne. Koskaan eivät todelliset tapahtumat vastaa ihmisen sisäisiä harrastuksia. — Minä varoitan teitä. Älkää taas puolestanne sokeasti tuomitko nurkkaporvareita. Te opitte eläissänne ja toimiessanne antamaan niille arvoa.

— En tunne suunnitelmaanne, en tiedä, mihin päämaaliin te pyritte, mutta pankaa se tulevaisuuden varalle muistiin, että jos aijotte käyttää ihmis-olentoja yritystenne avustajina, niin ottakaa huomioon koko liuta ristiriitaisia tunteita, ottakaa aina laskuun, että heillä ovat ihmisaivot ja eläinvaistot, sillä kaksipäisyys on kahdenjaksoisen toimintamme kuva.

— Teidän pitää, ottamatta tätä moitteena vastaan, kerran kokonaisuudessa oppia näkemään miten nerokkaan itsenäisesti Gust, tuo herttaisen luonnollinen poika järjestää meille mieltäkiinnittävän näytelmän. — Katselkaa vaan, miten näppärästi Berliinissä olo-aika on sommiteltu!

— Teidän pitää matkustaa Berliniin, — hän aikoo ylläpitää teitä, — hän aikoo ylläpitää minua ja Ollya, — me saamme huoneuston ilmaiseksi, ruuan ja pianonkin. — Olly löytää kai pian siellä kaartin luutnantin. — Ja tämä kaikki on vaan sirotekoinen kudelma, joka tuottaa Gustille nautintoa, — tämä on hänen onnellisen rakastajapääosansa kulissit. Hän viskaa meidät kolme miellyttävällä heitolla seuraten luonnollista haluaan saattaa meidät ilmapiiriin, joka vastaa hänen taipumuksiaan. — Hän ei kysy, hän ei ajattele, miten meidän, hänen vastanäyttelijöittensä kohtalo kehittyy.

— Minä raskasluonteinen aasi harkitsen kolme kertaa, ennenkuin ehdotan jollekin, että hän tulisi pitämään minulle seuraa johonkin kahvilaan. — Mutta Gust! — Hih, hei! — Joka esteen ja tapahtuman hän työntää tieltään, kuin viinilasin, jonka viinissä oli pohjamaku. Hän käskee avata uuden tynnyrin ja täyttää sen viinillä lasinsa. —

— Kuin olette lukenut kirjeestä, niin Gust rakastaa teitä. — Hän ei jätä teitä. — Mitä meidän on tekeminen? Matkustammeko Berliiniin?

Milada nosti päänsä katsoen Joszia silmiin. Kehittyneen ihmistuntijan katse kohdistui tyynenä Miladan sulkeutuneisiin kasvojenpiirteisiin.

— Te voitte matkustaa Berliiniin, — sanoi Milada, — mutta minulla, — minulla ei ole siellä mitään tekemistä.

— Ai, ai! Miettikää, mitä teette! Te riistätte ystävältänne rakkaan varmuuden. Berliini on aijottu hänen elämänsä määrätyksi kehityspaikaksi. Yleensä teidän kieltonne ei ole mikään uhraus. Minä pyydän, että harkitsette tarkkaan, ennenkuin luovutte Gustista.

— Miksi te leikitte kanssani, herra Joszi, — sanoi Milada surusta murtuneella äänellä. — Tehän olette paljo kokeneempi kuin minä. — Te tiedätte minun puhuneeni totuudenmukaisesti, vaikk'en tiedä, miten voin tätä kaikkea — omaa itseäni, — myöhemmin sietää.

Joszi katseli hätkähdyttyään eteensä. En olisi voinut kuvitella, että tekisitte asianajoni näin helpoksi. Hän kulki muutamia kertoja edestakasin huoneessa.

— Rehellisyys rehellisyydestä, sanoi hän seisahtuen. — Suoraan sanoen, niin Gust on hullaantunut teihin. Hän ei voi kuvitellakaan, että te eroaisitte hänestä. — Hän uneksii yhdessäelämää kanssanne. — Mutta me emme katso sitä suopein silmin. Me tahdomme turvata hänen luonnollisia taipumuksiaan. — Tietysti. — Vaikka te puoleksikin vaan käsittäisitte minut, te näette, että minä en peitä mitään, — niin huomaisitte pian, että Gust voi joutua hyvin helposti teidän päätöstenne ja halujenne alaiseksi. — Onko tuo Gustin kehitykselle edullista vai eikö, siitä ei nyt puhuta, en tahdo nimittäin sillä vaikuttaa päätökseenne.

— Kyllin on, että te tiedätte Gustin rakastavan teitä. Punnitkaa kaikkia mahdollisuuksia ja vastatkaa minulle vielä kerran.

Milada vaikeni. — Joszi astui pöydän ääreen ja sytytti paperossin.

Tahdon tehdä kysymyksen, sanoi Milada äkkiä, astuen Joszin liki. — Mutta minä pyydän, että sanotte suoran totuuden. — Miksi Gustin täytyy välttämättömästi matkustaa Berliniin?

— Miksi? Minä kuvittelin, etupäässä miellyttääkseen teitä. Teidänhän piti ruveta lukemaan lääketiedettä tahi jotain sellaista. Minä kuulin hänen sanovan, että olonne siinä talossa, missä nyt asutte, on käynyt teille sietämättömäksi.

— Eikö hänellä ollut muuta pakottavaa syytä jättää kaupunki? Minä pyydän herra Joszi ottakaa tarkkaan kysymykseni huomioon, älkääkä salatko mitään. Minä tiedän kaikki. Eikö Gustin ollut pakko jättää tämä kaupunki?

— Pakko, pakkoko? — Mikäli minä tiedän, ei hänellä ollut pakko. — Mutta, seis, te saatatte muistiini erään tapahtuman. Me löimme kerran tyhmän vedon. — Hän väitti, että te seuraisitte meitä vastaanhangoittelematta, ja minä vastasin oikullisena tahi vakaumuksesta, — ett'ette seuraa.

— Löitte vetoa, sanoi Milada pidättäen hengitystään. Ja se oli veto, jonka hänen piti voittaa.

— Piti?! Minkätähden hänen piti voittaa?

— Koska hän oli antanut upseerikunniasanansa pantiksi.

— Gustiko? — Hänkö? — Upseerikunniasanansako? — Mutta — —

Milada lisäsi nopeasti: Gust on antanut everstilleen kunniasanansa siitä, että hän matkustaa ulkomaille, sillä hän ei tahdo luopua minusta.

Joszi iski siihen. Everstilleenkö? — Hassutuksia! Gust ei ole koskaan palvellut sotaväessä, eikä voi siis mitenkään olla upseeri.

— Ei mitenkään olla upseeri, toisti Milada käsittämättömänä. —

— Minähän kerroin teille, että hänessä oli keuhkotauti — mutta hei, mikä teille tuli?

— Ei mikään, sanoi Milada istuen. — Kohtaus on jo ohi!

— Onko Gust sanonut itse — huusi Joszi, äkkiä aavistaen jotain ja hänen silmänsä lensivät aivan sepposen selälleen.

Milada nyökäytti päätään.

— Oi sinä kirottu turhamaisuus, sadatteli Joszi tuntien samalla, että hänen poskensa kuumenivat. Hän ajoi tässä senlaisen miehen asiaa, joka oli valehdellut ja rehennellyt. — Hyi!

— Noh, nyt minä uskon teitä, — kuului Joszin ääni pehmeänä ja lohduttavana Miladan pään yli, — nyt te olette kai niin pitkälle päässyt, että voitte antaa minulle rehellisen vastauksen. — Noh, nyt minullakin on teille paljon kerrottavaa, joka voisi teitä innostuttaa. Ennen kaikkea on meillä pieni ehdotus tehtävänä teille.

— Puhutteko vielä Gustista? — Ettekö? — Miksi sanotte siis me?

— Minä puhun luonnollisesti Gustin isästä.

— Gustin isästä, sanoi Milada, suokaa anteeksi, kaikki ryntäävät niin äkkiarvaamatta päälleni. Minun on vaikea iskeä kiinni tosi-asioihin. Gustin isästä, puhutte, mitä hänellä on teidän ja minun asiani kanssa tekemistä?

— Teidän ja minun? Sehän on kyllin läpinäkyvää. — Hänhän on kai vähäsen myös innostunut poikansa menestykseen. — Ja minun kanssaniko? Me toimimme jo kauan yhdessä liitossa, minä ja hän. Ehkä te nyt pidätte minua suurena roistona! — Ei se tee mitään, Milada. — Te ajattelette kai Jumalan nimeen, että ukko piti minua rahasta urkkijana! Gust puskee isäänsä kuin härkä. — Ja ukko pitää pojastaan. — Se tunne on kaikesta huolimatta selittämätön ilmiö tuossa rautaisessa ihmiskoneessa. — Uskokaa minua tahi olkaa uskomatta, Gustin isä on mies, on jotain eheää; pojassa ei ole kymmenettä osaa sitä voimaa, mitä on isässä. —

— Hänen rinnallaan me olemme kaikki vaan ressuja. — Siis tietäkää, että meillä on teille ehdotus. Mutta ennenkuin me alamme keskustella siitä jotain, juokaa kupillinen teetä, Milada! Tiedättekö, että olette sinisen vihreä kuin luumu kasvoiltanne ja että kuuluu, miten hampaanne suussa kalisevat. — Ilman vastapuheita on teidän juotava teetä. — Siihen saakka ei keskustella tästä asiasta.

Joszi sytytti pirtukeittiön, pani vettä kiehumaan, järjesti lasia ja lautasia, toi laatikoista muutamia tomuisia kaakkuja syötäviksi, hyräillen yhä äänekkäämmin ja innostuneemmin itsekseen.

— Istukaa sohvalle, olkaa hyvä! — Ottakaa yönuttuni hartioillenne! — Noh, mutta ottakaa toki! Herra Jumala, puseronnehan on ihan märkä. — Onko teidän näin lämpöisempi olla?

Milada istui aivan ääneti kääriytyneenä Joszin kameelikarvaiseen yönuttuun eikä liikahtanutkaan. Lämmetessä hänet valtasi uuvuttava väsymys. Kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei hän ollut silmiänsä ummistanut. — Hän ei ollut edes saanut hetkeäkään istahtaa. Hän oli juossut tapaamassa Milleriä, — käynyt poliisikamarissa Lolon asian vuoksi ja kaiken tämän ohessa oli häntä kiusannut polttava pelko siitä, mikä Gustille oli tapahtunut, koska häntä ei näkynyt. — Oliko Lolo viety kaupungista vaiko ei, — siitä hän ei ollut päässyt selville. Hänet oli lisäksi töykeästi ajettu ulos poliisikamarin kansliasta.

Sitten tuli hirvittävä uutinen siitä, että Horner oli tullut hulluksi… Joszin kirje… Kaikki painoi toisensa päällä… syösten hänen ylitsensä… Nyt hän tunsi äkkiä ihanaa tyyneyttä… Joka levottomuuden oire oli hälvennyt… Mikään ei voinut häntä enää kiduttaa. Joszin yksitoikkoinen hyräily täytti huoneen yltyen ja hiljeten, surisi ja kohisi kuin kiehuva vesi.

— Noh, tuossa on tee! Onko hiukan pimeää olla? Mutta eihän se haittaa, vaiko mitä?

— Olette hyvä, sanoi Milada kiitollisena.

— Noh tietysti, uskoitteko, että minä olen Pontius Pilatus? Te teette minuun syvän vaikutuksen, — ei siksi, että taivutte tahtooni, — vaan siksi, — että meidän kesken sanottu, asia ei olisi koskaan voinut päättyä niin edullisesti teille kuin nyt. Se ilahduttaa minua. Minä muistan väliin teitä. Uskokaa pois!

Joszi sytytti paperossinsa ja tarjosi Miladalle kaakut.

… Teidän olisi pitänyt tuntea Gustin äiti ja se ympäristö, missä Gust on lapsena kasvanut. Herra Jumala, silloin käsittää ja antaa paljon hänessä anteeksi. Minä kysyin alussa sataa kertaa itseltäni: miten David Brenner, tuo seikkailumaisen keinotteleva älyniekka, jonka tieteitten tiede, matematiikka, oli kehittänyt viisaaksi mieheksi, joka osasi käyttää aikaansa hyväkseen, kuinka tuo valittujen kokemusten teroittama sielu yhtyi hassuttelevaan, sairaalloiseen naiseen. — Hän sanoi välttäneensä naisia monta vuotta ennen avioliittoaan. Siksi hän hullaantui kuullessaan vain hameitten kahinan ja se teki hänet kömpelöksi. Hänen vaimonsa oli tyhmä, sopimaton, pilan esine hänen rinnallaan.

— Hänen liehuvat, suorat vaatteensa, hänen ruumiinsa, jonka hassut itsekieltäymykset olivat tehneet kapeaksi kuin viiva, hänen halunsa, houreensa, käskynsä ja mieletön ällipäisyytensä, hänen veretön hellyytensä, ja ruumiillisen tilansa ja toimintansa hengistyttäminen — tuo kaikki oli luonnotonta, — rappiolle joutunutta, harhaan mennyttä, mädännyttä inhimillisyyttä.

— Ja tuo olento luulotteli olevansa ihme-ilmiö, tunsi olevansa liian ylevä ollakseen David Brennerin "himojen välikappale".

— Jumala tietää, että minä vedin jo silloin todellisella nautinnolla kahden kreuzerin mahorkkasavuja.

— Kuuden vuotisena täytyi eristää aika aijottain poika hänestä, sillä hän olisi ihan rikkonut poikansa luonteen aavenäkyineen, korkeampine hengenviittauksineen ja yliluonnollisen mailman käskyineen.

— Poika oli tikkulaiha ja yhtä huonosti ravittu kuin äiti, joka inhosi lihaa ja rasvaa sielun "aineellisena kahleena." Ja niin edespäin. Hän juoksi spiritistisissä kokouksissa, piti istuntoja, missä puhuttiin henkimaailman kanssa, paastosi, toi kaikenkarvaista väkeä taloon, ja vakuutti, että Gustilla oli taipumus nähdä henkiä, ja voisi ruveta uuden opin julistajaksi ja kehittäjäksi, kunnes David Brennerin rautaluja käsi iski häneen, uhaten panna pojan vapaamuurarien kouluun, jos nuo hullutukset eivät taukoisi… Silloin rouva kaatui pitkäkseen lattiaan ja poika kimmahti isänsä päälle, kun tämä koetti auttaa vaimoaan.

— Kaikki siteet olivat sen jälkeen katkenneet. David Brenner oli pelastanut poikansa hullujenhuoneesta, mutta hän oli menettänyt ikipäiviksi hänen rakkautensa. Pojassa kehittyi sellainen viha ja inho isäänsä vastaan, että hän ajoi isänsä surullisella liikkeellä äitinsä kuolinvuoteen äärestä pois. — "Älä myrkytä hänen viimeisiä elinhetkiään", oli pojan kova lause karkoittaessaan isänsä. — Pitää tuntea David Brennerin kuin minä, silloin tietää, että siinä miehessä kituu ja kuihtuu laajaan ihmistuntemiseen perustuva rakkaus. — — — Joko olette virkistyneempi? Olette? — Te näytätte elokkaammalta. Haluatteko paperossin? Ettekö? — Minä olen hirveä tupakkamies!

Me tarjoomme teille 20,000 kruunua puhtaassa rahassa, joka maksetaan sinä hetkenä, jolloin me saamme käsiimme teidän kirjoittamanne kirjeen, missä luovutte Gustista ikipäiviksi.

Miladan kasvot muuttuivat hämmästyksestä tummanpunasiksi. — Minulle annatte 20,000 kruunua, toisti hän pois suunniltaan.

— Tehän kuulitte sen! Teillähän on kai jonkinlaisia harrastuksia elämässä? Te voitte toteuttaa ne paremmin, kun teillä on rahaa. Eikö totta? — — Ottakaa vastaan tämä rahatulva kysymättä, putoaako se pilvistä vai eikö.

— 20,000 kruunua, se on paljon rahaa ja sen annatte — minulle!

— Voi noita naisia! — Ne hurmaantuvat rahasta unohtaen heti rakastettunsa. — Me emme ole, kuin näette, kitsaita, mutta me otimme huomioon teidät arvioidessamme myös Gustin luonteen. David Brenner arveli, että hänen poikansa ei uskoisi teidän luopuneen vähemmästä summasta. Hän on tottunut liikuttamaan liian suuria summia. Hän olisi muuten pitänyt koko juttua naurettavana pilantekona. Ja sen hän olisi uskonut sitä suuremmalla syyllä, koska hän tietää, että tekään ette ole ihan köyhä.

— En ymmärrä taas teitä. Minähän jo sanoin teille, ett'en lähde Berliiniin. Tuo vapauttaa teidät maksamasta tuota jättiläissummaa.

Joszi pudisti päätään. — Te annatte huonon neuvon! Te sanotte ja tarkoitatte tietysti totta sanoessanne, ett'ette lähde Berliiniin. — Mutta jos Gust ei sittenkään herkiä teitä rakastamasta, — jos hän pitää teistä kiinni, rukoillen ja käskien, mitä sitte teemme? — Te ette tunne häntä niinkuin minä. Hän on kovaluontoinen ja itsepäinen. Ja vaikka hänen yrityksensä olisi kuinkakin mahdoton ja kysymyksen alainen, ei millään keinolla voi häntä saada siitä luopumaan. — Ja vielä sanottu, älkää pettäkö itseänne. — Tekin piditte paljon Gustista. Tämä kaikki peloittaa meitä. Me tahdomme täyden takuun. — Siksi tarjoamme rahaa. Se tekee erolupauksen sitovaksi myös Gustille.

Milada sanoi kiihkeästi: — Kuinka te uskotte minua? Minä voisin ottaa rahat ja kuitenkin seurustella Gustin kanssa —

— Noh, Milada, sitä en uskoisi teistä. — Mutta kaiken varalle pyydämme kirjallisen sopimuksen. Gustin turhamaisuus pitää iki-ajoiksi tappaa, sitten hän laskee teidät irti. — Me pyydämme teidän ilmituomaan tunteenne seuraavalla tavalla: Omasta pyynnöstäni sain minä isältäsi, David Brenneriltä, 20,000 kruunua käteismaksulla; sen johdosta velvoittaudun nyt ja tulevaisuudessa rikkomaan kaikki välit kanssasi, sillä kaikki asianomaiset pitävät suhdettamme sinun elämänmahdollisuuksiesi vahingoittamisaiheena. Siis — Te käsitätte, että me emme anna teidän kuolla kurjuuteen kuin Marguerite Gautiern? Eikö niin? — Teillä on vielä aikaa miettiä asiaa.

Joszi meni kirjoituspöytänsä luo ja levitti sille puhtaan paperi-arkin. Sitten hän alkoi vaieten kierrellä huoneessa.

— Herra Joszi!

— Olkaa hyvä.

— Lupaatteko minulle jotain?

— Olkaa hyvä ja sanokaa!

— Minä tunnen masentuneena, että Te olisitte kaikissa tapauksissa saanut minut tähän umpisokkeloon, — että Teidän tehtävänne on sitten loppunut, teidän velvollisuutenne ystävänä täytetty. Teidän harrastuksenne minuun nähden ovat loppuneet. — Ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, — hän osoitti kirjoituspöytää, — on minun lähdettävä pois täältä. — Herra Joszi. — En ole vielä eläissäni tuntenut niin syvää kurjuutta kuin nyt. Eikö se ole naurettavaa? Vaikka saan noin paljon rahaa… niin. — Sitten eilispäivän ja tänään menee sisäinen elämäni pirstoihin. Paljon sattui samaan aikaan. Talon sisäiset asiat, jotka tietysti eivät liikuta teitä… Punatalo joutuu vieraisiin käsiin, minulla ei ole enää mitään tointa. — Minua — minua tietysti tytöt vastustavat. — Luultavasti he ryömivät uuden taloudenhoitajattaren edessä. — Hornerista sain tiedon. — Hän on mielenvikaisten sairaalassa. Ettekä aavista, mitä tuo tapaus minulle merkitsee. — Ja sitten on tämä juttu Gustin kanssa! En sure itse hänen poistumistaan, mutta minä menetin hänen kauttaan uskon — miehuullisuuteen ja miehen voimaan, — ja vapauteen. — Minä näen, en osaa mitään ottaa oikealta kannalta elämässä. Olen tyhmempi kuin lapsi! Minulla ei ole oikeaa mittapuuta. En jaksa enää ryhtyä mihinkään, en luottaa kehenkään. Herra Joszi! Te olette antanut minulle monta hyvää neuvoa, ja lausunut monta totuutta. Minä pyydän, älkää heti karkoittako minua, kun olette saanut selitykseni Gustille. Minä haluaisin kysellä, — pyydän, antakaa minulle vielä varma selitys, tahdon jotain pelastaa itselleni. Ehkä — Te voitte auttaa minua. Kun Te sanotte: tuo on totta, tuohon voi perustella jotain, tuo pitää paikkaansa, niin uskon teitä. — Sitten häviän ikipäiviksi teidän näköpiiristänne. Olkaa minulle suosiollinen!

Joszi oli vääntänyt naamansa kaikkein viuruimmilleen. Naama tuhansissa rypyissä ja uurteissa tirkisti hän Miladaan. Levottomana hän heilutti ruumistaan edestakaisin.

— Luonnollisesti saatte jäädä tänne — miten kauan vaan haluatte. Minun puolestani saatte olla vaikka koko yön. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Te voitte nukkua tuossa. — — Hän veti peitteen vuoteeltaan. — — Minä nukun tuossa. — Hän koputti sohvaa.

Milada kumartui ja tarttui Joszin käteen. — Hän veti kätensä pois. — Lapsellinen tyttö, murisi hän.

— Nyt kirjoitan heti, sanoi Milada nousten. Joszi nyökäytti päätään.

Milada kirjoitti:

Olen omasta pyynnöstäni saanut isältäsi 20,000 kruunua. Sen johdosta sitoudun tulevaisuudessa torjumaan kaikki sinun lähenemisyrityksesi ja pyydän siksi sinua, Gust, noudattamaan tätä sitoumusta meidän molempien eduksi.

Teen tämän kahdesta syystä: ensiksi voin tällä rahalla toteuttaa osan periaatteistani, jotka ovat minua lähempinä, jotka tyydyttävät minua ja määräävät toimintani voimakkaammin kuin sinä ja sinun rakkautesi koskaan olisivat voineet sen tehdä. — Toiseksi muistan tulevaisuuttasi, joka on oleva onnekkaampi ja esteettömämpi, jos minä häviän ijäksi siitä.

Milada.

Joszi otti kirjeen ja nyökäytti päätään. — Se ei ole deklamoiva, eikä kuiva, se on ihan paikallaan. —

Hän sulki kirjeen kuoreeseen, sulki kuoren, painoi siihen sinetin ja Milada kirjoitti sille Gustin osoitteen. — Sitten Joszi antoi lompakostaan shekin, jonka Milada otti vastaan siihen vilkasematta ja lymytti kiireesti taskuunsa.

Joszi katsoi kelloaan. Nyt on minun pakko lähteä syömään päivällistä. — Minä menen ruokalaani. Te voitte pyytää kunnon talonrouvani tuomaan teille ruokaa tuolta alhaalta. Sitten te voitte paneutua pitkäksenne ja nukkua makeasti tuolla sängyssä. — Kun palaan, ovat kai silmänne kirkastuneet.

Joszi otti hattunsa ja kaappunsa.

— Jos te haluatte lukea, löydätte kirjastoni sänkypatjojeni alta.

Sitten hän heitti hyvästit.

Iltahämärä vallitsi jo pienessä ylioppilaskamarissa. Miladan ääni oli jo aikoja sitten vaiennut, kun Joszi nousi seisomaan, — ja kömpelöine, hapuroivine liikkeineen sytytti petroolilampun…

Sitten hän otti kuluneen kirjan taskustaan ojentaen sen Miladalle…

— Ottakaa se, Milada: Menkää yksinäisyyteenne tuo kirja ystävänänne… "Tähtitaivas pääni päällä ja siveyslaki rinnassani" — ne ovat Kantin ikuiset sanat, — niitten avulla jaksaa elää elämänsä loppuun — —

Joszi seisahtui Miladan tuolin ääreen…

— Te tahdotte käsittää ammattihaureuden paheen olemassa-olon. Hm! — — —

— Teidän ruumiinne, Milada, on itsessään jo pieni mailma. Teillä on päänkivistystä ja te menette kokeneen lääkärin luo. Hän ei kuuntele kärsimyskertomustanne. "Onko teillä ruuansulatus kunnossa?" Sitä hän kysyy… "Miten on kuukautistenne laita?"

— Te valitatte, että rinnan alla kalvaa. "Ovatko hampaanne huonot", kysyy hän… Katsokaa, tuolla tavoin luonnontutkija käsittelee tauteja…

— Yhteiskunnan jättiläisruumis on samallainen koneisto kuin pienoiskoossa oma ruumiinne, se taistelee alituiseen taudinsiemeniä ja loiseläjiä vastaan, joita sen onnistuu vastustaa, tahi jonka uhriksi se aika ajottain joutuu.

— Yksi sen sairastumisilmiöitä on ammattihaureus, ja tuo tauti-ilmiö johtuu koko jonosta yhteiskunnallisia luonnottomuuksia, jotka turmelevat sen täysikuntoisen elimistön… Ammattihaureus on välttämätön meidän elämässämme ja se tulee jatkumaan niin kauan, kunnes ihmiskunta on kohonnut puhtauden huippuun, — joka tekee rahallisen ammattihaureuden tarpeettomaksi.

— Minä uskon tuollaisiin mahdollisuuksiin.

— Mutta te tahdotte sitä vastustaa yksilöllistä tietä, te tahdotte harjoittaa hyväntekeväisyyttä — pelastaa. Rakas neiti, minun täytyy lainata sanoja kirjailijalta: Tehdä hyvää on samaa kuin kiertää maallisen oikeuden kaapun itsensä ympäri ja lämmitellä itseään siinä. — Jos te tahdotte tehdä jotain hyvää ympäristönne kurjuuden poistamiseksi, älkää tuhlatko aivojenne voimaa ryhtyen liian suuriin, laajoihin hommiin, yrittäen mullistaa yhteiskuntaa tahi panna toimeen vallankumous! Se murskaa yksilön toimintamahdollisuudet, niinkuin se särki Hornerin järjen.

— Horner ei ollut terveellinen opastaja teille! — Voi turmella vatsansa syömällä erikoisia ruokia; voi turmella aivonsa erityisillä aatteilla. Pienet sielut eivät saa unohtaa kaikkeuden suhdetta yksityisseikkoihin. Taivaan ja maan välillä voivat ainoastaan sankarit liikkua. Te ette voi poistaa porttoloita nykymailmasta; te voitte yhtä vähän pelastaa prostitueeratut naiset, kuin laatia yksin lakeja, jotka ovat heille suotuisia tahi ylläpitävät heidän ihmisarvonsa.