VI.

Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä tulevan sanoman, että heidän maansa oli — myöty! Ja jos Suomalaisille tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä, jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! — Ja tämä mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.

Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen, vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa. Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.

"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa — "ja hän ei palaja. Olisiko kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut; sen tunnen itsestäni! Vaan… mitä… tuo on! Vene lähenee toiselta rannalta tänne!… Se on… hän…!"

Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän elossa vai eikö.

Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle, oli Kotschoffsky.

Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis päässytkään takaisin Donin aromaille.

Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.

Totisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan. Hän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina vielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän voinut ajatella toisin — olihan hän pelastanut hänen tyttärensä katteini Margunoffin käsistä!

Kun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner itsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman asumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky tuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui asumaan.

Syksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat Kotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä tuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan arvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.

Ja Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan sattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen nimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle antamaan; Pohjanmaan helmi.