V.

Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen, että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin. Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita? Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika, sukkelana ja keveänä, kuin kissa:

"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään. Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.

"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. — "Et sinä enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti päätään.

"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. — "En enään koskaan saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"

Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.

Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on, että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen kirous:

"Perkeleen vietävä Venäläinen!"

* * * * *

Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen katsoen:

"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"

Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen, jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä, vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni; hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova käsky voitti rakkauden.

"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"

"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen puolestasi!"

Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa. Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen rukouksensa.

"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa; — "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"

"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon olla missä sinä olet."

Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman suhteen.

"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. — "Voisihan onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun täytyy jäädä tähän."

Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että tahtoi totella.

Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta, vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut kunniaksi mille päällikölle tahansa.

Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa. Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.

"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa. — "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"

Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa, katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:

"Oletko sinä Mikko suntio?"

"Olen."

"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi Suomalaiseksi."

"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. — "Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"

"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. — "Vaan hän ei tahdo lähteä minun luotani."

"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!"

"Enpä suinkaan; se on sulaa totta."

"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?"

Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän kaukana Mikosta.

Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa, pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.

Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?

Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen syliinsä ja syleili häntä kauan.

"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten, "sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo tahi antaut Margunoffin käsiin."

"Entä sinä itse?" kysyi Ilma levottomasti.

"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. — "Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot. Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden…"

"Ja sinun turvasi sitten!" keskeytti Ilma surullisena.

"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian päätöksesi" — huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. — "Sano pian tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."

"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi…"

"Äitisi elää", sanoi Kotschoffsky.

Ilma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.

"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, — "Keltä olet sen saanut tietää?"

"Mikolta."

"Onko hänkin täällä?"

"On."

Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi palajaisiko Suomalaisten luo.

"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. — "Vimmoissaan olevat talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja…"

"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. — "Mutta lupaa minulle, että…"

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen huuliltaan, kun hän lausui nimen:

"Margunoff!"

"Liian myöhään, myöhään", — lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"

Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta eikä voitosta.

Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn totinen muoto.

"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, — "tahdotteko estää minua ottamasta takaisin omaisuuttani?"

"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt on hän minun."

"Teidän! Se on vale!"

"Eipä suinkaan, hän on minun!"

"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!" huusi Margunoff kalveana vihasta.

"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. — "Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin tytön?"

Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin edessä.

Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen ja itsekseen hän jupisi:

"Se on kosto! Pyhä Neitsyt minua auttakoon!"

"Tuossa!" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain juureen. — "Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni."

Katteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat Suomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle. Hänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui hänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko, joka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät keskeytti huudolla:

"Tuossa hän on! Pohjanmaan helmen täytyy tulla omakseni!"

"Otappa hänet!" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä tilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen silmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun kovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän tahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.

Margunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei antautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä tieto vahvisti häntä.

"Pois tieltä Suomalainen!" ärjäsi Margunoff — "tyttö on minun!"

"Otappa hänet!" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. — "Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!"

"Hahahaa!" nauroi ryssä pilkallisesti. — "Suuria sanoja sinä käytät. Sinua musertaa ei ole vaikeata."

Ei kukaan toisista taistelijoista huomannut alkavaa kaksintaistelua.

Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan, Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.

"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo. — "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."

"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. — "Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."

Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden. Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se näky Ilmalle antoi uusia voimia.

"Nyt tahi ei milloinkaan!" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella saaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan hänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä luo. — "Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!"

Ilman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa kosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli osannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa kädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.

Margunoffin kaatuessa huusivat Venäläiset:

"Katteini on kuollut, katteini on kuollut!"

Kotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä seisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia. Hänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja hurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään toimittaa, ja antoi peräytymismerkin.

Yleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki yhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen heidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen uskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle osaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä pystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään Sikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.

Ja tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä seudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun talonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.

Vaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt. Toiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän onnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei sinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.