V

Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa ovat taistelijain häiriöksi.

Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita; päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan, joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.

Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla, viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua; jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.

Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.

Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai, sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä. Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.

Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa. Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.

"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet takaisin?"

"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä nojasi itseään nuijaan. — "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme, sillä päivä on valennut."

Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.

Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa säännöllisemmästi kuin äsken.

"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi Kotschoffskya vastaan. — "Minä en voi…"

Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti, kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään, tutkiakseen hänen haavaansa.

Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle; jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut, vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen, riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.

Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.

"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.

Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä. Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa, koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella, sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan. Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin voimakas ääni kuului pauhusta:

"Operot!" (eteenpäin!)

Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään. Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta. Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa; hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä. Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.

Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto. Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa silmänräpäyksessä kimpussaan.

"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; — "etkö näe, kuinka miehesi pakenevat?"

Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:

"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."

"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että tämä vapisi.

"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.

"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi, pääsevät."

"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.

Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja; laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä; sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita ja kuolevia sekaisin.

Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen suurta nuijaansa täysin voimin.

"Herkeä jo!" — sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"

"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani, iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui maahan.

Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään, ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.

Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.

"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.

"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran — "kun kerran olen sinun saanut käsihini, en sinua niin pian päästä."

Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin. Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa, katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen jupisten:

"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."

Lappajärvellä.