IV.

Vimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi Margunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi, yli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli mennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän tullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä tulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä toki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki olivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä enemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää kaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat tuohon työhön.

Muutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff ja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä; sen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja hänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen, joka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa kasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei varmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista syistä.

"Pohjanmaan helmi", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia viiksiään, — "se on kummallinen nimi!"

"Vaan hyvin ansaittu", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. — "Pyhän Neitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan toivon pian taitavani esitellä häntä minun… minun…"

— "Minun…" jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan. — "Mitä te tarkoitatte, katteini?"

"Se on oma asiani", sanoi Margunoff pikaisesti. "Olkoon miten on; tyttö on kaunis ja… ja… minun täytyy saada hänet omakseni."

Näin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä siis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.

"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa" — jatkoi Margunoff nousevalla innolla — "ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun pitää saada hänet."

Kasakka nyökäytti päätään sanaakaan vastaamatta. Margunoff jatkoi:

"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole loistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen voittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!"

Pilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn huulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen kasvojaan, sanoi hän:

"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule tytön voivan päästä käsistänne?" Margunoff säpsähti näistä kasakan totisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin silmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli: "oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?" Mahdottomaksi ei hän sitä luullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi. Kun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle tolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:

"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän kerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti, hänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta puna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?"

Luutnantti ei vastannut mitään ja katteini jatkoi:

"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette monta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!"

"Ehkä", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden, jossa synkkä metsä oli vastassaan. "Vaan jos onkin muutamia, jotka myöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse nimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on semmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että…"

"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä", puuttui Margunoff puheesen polkien vihoissaan maata — "Oletteko nähnyt häntä?"

"En", vastasi Kotschoffsky, "mutta…"

"Menkää asemallenne" — ärjäsi Margunoff. "Sopivammassa tilaisuudessa saamme puhua tästä asiasta."

Luutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat asettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän erkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen:

— "Tahdon seurata hänen jälkiään, ja hän saa nähdä, ettei vanha ryssä voi pettää donin-kasakkaa."

Yön tullen läksivät Venäläiset Sikkilän tuhkaläjistä murrosta kohden.

* * * * *

Mitä murroksella tarkoitetaan, sen tietää melkein jokainen, joka maalla asuu. Kumminkin tahdomme tässä lyhyesti kuvailla sitä, johon rouva Herner, Ilma ja Mikko pakenivat.

Se oli isossa metsässä ja lähellä tietä, joka juuri sillä paikalla kääntyy Lappajärvelle päin, oli se, niin sanoakseni, tärkeä kohta tuossa pikkusodassa, sillä sen kautta oli koko taipale Ala- ja Lappajärven välillä talonpoikain vallassa. Se myös oli syynä, miksi katteini Margunoff tahtoi saada sitä valtaansa.

Murros oli noin kolmekymmentä kyynärää pitkä, melkein viisitoista leveä, jonka tähden ne sata talonpoikaa, jotka sen suojaan olivat kokoontuneet, helposti taisivat puolustaa sitä. Eturinta oli tielle päin, ja sen eteen oli metsää kaadettu, niinkuin syrjille ja taaksekin. Puut oli jätetty hujan hajan päällekarkaajain hankaluudeksi. Rinta-suojat olivat tehty päällettäin asetetuista hirsistä, toiset irtonaisina, toiset kiinnitettyinä niinillä, noin kolmen kyynärän korkuudelle. Niitten takana seisoivat suomalaiset, valmiina laukaisemaan pyssynsä vihollisiin. Jos säännöllisesti harjoitetut sotamiehet ja upsierit olisivat puolustaneet tätä pientä murrosta, olisi se oivallisella asemallaan, jossa päällekarkaaja ei voinut käyttää tykistöä, ollut kelpo linnoitus.

Oli jo myöhään illalla, kun Mikko vastasi vahdin jo mainitsemaani huutoon: ken siellä! näillä sanoilla:

"Kuolema ryssille!"

"Tulkaa!" kuului taasen vahdin suusta. Vaan ennenkuin Mikko vei väsyneet naiset murroksen taakse, kysyi hän vielä vahdilta, joka nyt näytti tulleensa puheliaammaksi: "Pitkä-Juhaniko on komennossa?"

"Hän", vastasi vahti iskien Mikolle silmää ja lisäsi hiljaisella äänellä, lähestyen Mikkoa: "Eipä kaikki ole siitä hyvillään, että Pitkä-Juhani komentoa pitää; vaan kyllähän kaikki hyvin käy, niin kauan kuin johtaa hyvin. Ylpeä veitikka hän on, vaan väkevä kuin karhu, sen tohdin sanoa."

Mikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan murrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä suurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla. Naisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät mutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he usein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin he pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei ainoatakaan estettä ollut kulkijalla.

Kova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan, seisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla näki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka olivat sukkelat liikunnoissa.

"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta", sanoi rouva Herner, tarkkaan katsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. "On aivan kuin olisin tullut vankeuteen."

"Olkaa huoleti, äiti kulta", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä äänellä; "olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko luvannut varjella meitä".

Suntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen vartalonsa suoraksi lausuessaan:

"Ette ole erehtyneet: ennen minä kuolen, kuin näen teidät onnettomuudessa!"

Rouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa olivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti koettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi juuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari askelta eteenpäin:

"Missä Pitkä-Juhani on?"

"Täällä!" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. — "Ken minua huutaa?"

"Minä, Mikko, suntio Sikkilästä."

Raskaita askeleita kuului sieltä päin, mistä tuo karkea ääni vast'ikää kuului, ja kohta sen jälkeen seisoi Mikon edessä oikea jättiläinen. Se oli Pitkä-Juhani, ja hänelläpä oli syystä nimensä, jos kellään. Runsasta seitsemän jalkaa pitkä hän oli; hartiansa oli leveät ja suoraan ulonevat, rinta korkea, vaikka hän muutoin oli hoikka vyötäisiltään. Jo ensikatsannolla huomasi tällä miehellä olevan voimia ruumiinsa suuruuden suhteen. Kasvonsa eivät olleet rumat, vaikka ne oli täynnä suuria arpia taistelluista tappeluista: vaalea tukkansa valui säännöttömästi pitkin hartioitansa ja samoin vaalea ja tuuhea partansakaan ei aina sodan syttymisestä saakka ollut kampaa nähnyt.

"Ei minulla ole aikaa kammata itseäni", sanoikin Pitkä-Juhani, kun joku mainitsi hänelle hänen siivoomattomuuttansa. Ja hän oli oikeassa; sillä, joka, kuten hän, yöt päivät metsiä samoo väijymässä vihollista, ei suinkaan ole aikaa pitää huolta ulkonäöstään.

Olemme jo kuulleet, ettei Pitkä-Juhani ollut väilleen aivan mieleen. Syy tuohon on selvä, kun mainitsemme, että hän oli pohjoiselta Pohjanmaalta, jonka asukkaat luonteeltaan paljon eroavat eteläisemmän Pohjanmaan väestöstä. Ainoastaan hänen suurempi ruumiinvoimansa, hänen uljuutensa tappeluissa ja yhteinen harrastus, jonka päämaali oli tehdä ryssille niinpaljon kiusaa kuin mahdollista, vaikuttivat, että hän voi pitää asemansa.

"Mitäs sinä tahdot?" sanoi vihdoin Pitkä-Juhani, kotvasen aikaa katseltuaan naisia.

"Sen helposti voi ymmärtää", vastasi Mikko pikaisesti ja hiukan närkästyksissään. "Etkö näe että muassani on kaksi rouvasihmistä? He hakevat täältä suojaa, sillä katteini Margunoff on polttanut heidän kotinsa."

"Mitä rouvas-ihmisiä he ovat?"

Mikko sanoi heidän nimensä.

"Suokaa anteeksi!" sanoi Pitkä-Juhani, paljastaen päätään sekä kumartaen itseään kankeasti. — "Minä… minä…"

"Näytä meille joku paikka, jossa saamme levätä", keskeytti häntä rouva Herner. — "Kiivas kulkumme on väsyttänyt meidät."

Pitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty yhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet asettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva Herner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva hälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.

"Se on kersantti Hernerin leski", sanoi eräs vaimo.

"Pohjanmaan helmi", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa uteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.

"Rouva parka!" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. "Eikö hänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä sai uusia!"

Näillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja hänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.

* * * * *

Keskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei linnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä maahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita, joita pensastossa vilisi.

Murroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön tulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne olivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin kissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään, ainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse, jolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään olleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.

"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?" kysyi Pitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo toiset kaksi astuivat heidän jälissään.

"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään", vastasi Mikko matalalla äänellä. — "Se hutikka ei heistä lähde niin pian."

Pitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa pitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko, seisahduttuaan äkkiä.

"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!"

Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.

Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä lähemmältä, tarhapöllön huudon.

"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.

"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston; tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme, joka on herännyt."

Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä. Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun korkea ääni suoraan edessään huusi:

"Kto tam!" (ken siellä.)

Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.

"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen veitsen tuestaan. — "Kyllä minä hänelle annan!"

Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen. Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia, siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.

"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. — "Tänä yönä saamme puolustaa murrostamme!"

Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.

Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän koitteessa saapui murroksen luo.