III.

Puolivälissä tietä rannalle seisahtui Ilma yhtäkkiä ja säikähdyksen huuto pääsi hänen huuliltaan.

Kas tässä, mitä hän näki!

Pitkin jokirantaa lähestyi joukko sotamiehiä rivakassa marssissa. He olivat vielä pitkän matkan päässä, vaan vaara oli kumminkin jotenkin uhkaava, koska pyssyn luoti helposti kantoi veneelle asti.

"Kiiruhtakaa!" huusi Mikko tarttuen airoihin ollakseen valmis lähtemään vesille. "Ne on Margunoffin sotamiehiä, ja että hän itsekin on muassa on luonnollista."

Nämä sanat siivittivät naisten askeleet; he milt'ei lensivät venettä kohden. Juuri kun pääsivät sen luo ja rouva Herner jo oli puoleksi veneessä, lensi pyssynluoti suhisten hänen korvansa ohitse, että hän melkein tainnuksissa vaipui Mikon syliin. Ilma riensi äitinsä jälessä ja Mikon kehoituksesta molemmat naiset laskihevat pitkäkseen veneen pohjalle, jossa he olivat edes vähän suojassa Venäläisten kuulia vastaan, jotka nyt rupesivat suhisemaan heidän ympärillään.

"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään" — sanoi Mikko laskiessaan aironsa veteen. — "Me olemme jo niin paljon ennakolla."

"Vaan veneemme!" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. "Jos ryssät saavat sen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin mekin."

"Eipä niinkään", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. — "Onpa heidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta."

"Olet siis upottanut sen?" lausui rouva Herner, joka jälleen oli tointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.

"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden ryhdyinkin tuohon varmaan keinoon."

Rouva Herner loi rehelliseen Suomalaiseen kiitollisen katseen.

Sillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa, lakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka rivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen toiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin rannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan saavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle. Heidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme, oli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.

— "Älkää ampuko kuin kurjat raukat! Eikö seassanne ole ketään, joka voi tavata tuohon Suomalaislurjukseen", huusi katteini Margunoff, joka nyt vasta ehti rannalle ja vähän hämmästyneellä ja häijyllä silmäyksellä katseli saalistaan, jonka omistamisesta hän jo ennaalta oli iloinnut.

Muuan jääkäri, joka seisoi katteinia lähinnä, tähtäsi ja laukaisi. Luoti lensi veneen ylitse ja meni toiselle rannalle.

"Annas tänne!" ärjäsi Margunoff vimmoissaan ja tarttui erään toisen lähellä olevan sotamiehen kivääriin. — "Minä teille näytän, ett'ei ole vaikeata osata tuommoiseen maaliin!"

Näin sanoessaan laukaisi hän. Luoti sattuikin maaliin, vaikka ei siihen, johon katteini tahtoi: se tarttui veneen perään, repäisi siitä muutamia pirstaleita irti ja putosi veteen. Tuskin oli pyssy lauennut, kun samassa pieni kasakka-joukko ratsasti rannalle. Ratsastajat nähdessään, selkenivät katteini Margunoffin mustat synkistyneet kasvot hiukan, vaan ei tuo kauan kestänyt. Synkkänä, kuin ennenkin astui hän kasakkain upsierin, erään nuoren ja kauniin miehen luo ja sanoi, osoittaen venettä, joka meni menemistään edemmäksi:

"Jos olisitte kiiiruhtanut, ei saalis olisi päässyt kouristani!"

"Kiiruhtanut!" sanoi nuori kasakka, ja kauniit, miehekkäät kasvonsa synkistyivät. "Saattaako ratsumies tehdä kiirettä metsässä, ja semminki metsässä semmoisessa, kuin tämä, jossa järvi toisen perästä tulee kulkijalle vastaan pakoittaen koukkuja ja kierroksia tekemään. Elleivät ne esteet olisi olleet tiellämme, olisimme me…"

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän", keskeytti Margunoff sukkelaan. "Vaan eikö teidän miestenne joukossa ole ketään, joka lähtisi hevosineen uimaan toiselle rannalle. Virta ei ole väkevä ja minä luulisin koetuksen onnistuvan."

Kasakka-upsieri tarkasteli muutamilla silmäyksillä pieniä ruskeita miehiään ja käski sitten erään heistä, jonka hän luuli rohkeimmaksi kaikista, tekemään yritystä.

"Jos vaan pääset yli joen", sanoi Margunoff, "et tarvitse muuta, kuin ratsastat miehen nurin, sillä, niinkuin luulen, ei hänellä ole pyssyä muassaan."

Kasakka ratsasti rantaan ja pakoitti vilkkaan hevosensa menemään veteen. Sykkivin sydämmin katseli Margunoff tuota rohkeata yritystä ja kielsi jääkäriään ampumasta, sillä helpostihan olisi sattunut, että joku luoti vahingossa olisi lentänyt kasakkaan.

Kun Mikko näki kasakan syöksevän veteen, välähti ilonleimaus silmissään ja itsekseen hän mutisi: "Hulluutta kaikkityynni! Kuolemaan sinä lähdet."

"Mitä sinä jupiset?" kysyi rouva Herner nostaen päätään veneen vieren yläpuolelle.

"Minä vaan tahtoisin rukoilla tuon kasakan sielun puolesta, mutta…"

"Mitä ai'ot tehdä?"

"Estää häntä meitä takaa-ajamasta. Minä ymmärrän hyvin, rouva Herner, katteini Margunoffin aikomuksen. Jos kasakka pääsee ehiänä tälle rannalle, olemme me hukassa."

Tämän lyhyen keskustelun aikana oli Ilmakin kohounut istualle. Hänen silmäyksensä lensivät salamannopeudella uivaan viholliseen ja hänen kumppaniinsa rannalla ja sieltä taas äitiin ja Mikkoon. Kun hän näki muutaman jääkärin murtavan hänen kotinsa ulko-oven ja tunkevan sisälle, huudahti hän. Silloin jo hän aavisti mitä seuraaman piti.

Kasakka oli ehtinyt joen puoleen väliin, ja mustat silmänsä näyttivät sanovan niinpaljon kuin: nyt olette käsissäni! Mitä hän itsekseen mutisi, sitä ei kukaan kuullut.

"Pari airon-iskua vielä ja me olemme maalla", sanoi Mikko rouva Hernerille. "Olkaa valmiina paikalla hyppäämään pois veneestä."

Rouva Herner ei sanaakaan vastannut, vaan kun vene töyttäsi rantaan, tekivät hän ja Ilma niinkuin Mikko oli käskenyt. Kuin tämä silloin näki naisten olevan maalla, nousi hän veneessä seisaalleen sekä veti äkkiä pistuolin, jonka oli piiloittanut takkinsa alle, esille. Rouva Herner ja Ilma vapisivat pelosta nähdessään Mikon aikomuksen ja Ilma sanoi tuskallisesti:

"Oletko tarkka ampumaan, Mikko?"

"Sen saa nähdä kohta", vastasi Mikko lyhyesti ja ojensi pistuolin kasakkaa kohden. Tämä, joka nyt vasta huomasi vastustajallaankin olevan aseen, tarttui nyt ratsupyssyynsä, mutta vaikkapa hän olikin nopea virittämään sitä, ehti Mikko kumminkin ennen häntä laukaista aseensa.

Kasakka heilutti kotvasen aikaa käsiään ilmassa: paksu verivirta tulvasi hänen avatusta suustaan, ja raskaalla huokauksella, viimeisellä tässä elämässä, vaipui hän aaltoihin. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä; hetken perästä sen jälkeen lainehtivat aallot hiljaan kuin ennenkin kasakan haudan yli, ja kenties oli tuo hiljainen laulu, jonka ne lauloivat, valitus-tervehdys Donin aromaille.

Kasakan kaatuessa syntyi kauhea häiriö Venäläisten seassa. Katteini Margunoff riehui; saalis oli nyt pääsevä hänen kynsistään, huolimatta kaikista ponnistuksistaan. Hurjassa raivossa hän sentähden huusi juostessaan pienelle talolle:

"Ampukaa heihin ja sitte tulta tähän hökkeliin!"

Eikä viipynytkään kauan ennenkuin liekki rupesi riehumaan suvilämmöstä kuivanneissa kattolaudoissa. Ennen auringon laskua oli rouva Hernerin pieni soma koti muuttunut savuavaksi tuhka-läjäksi, jota kasakat ja jääkärit tarkkaan nuuskivat, toivossa tavata jotakin, jota eivät olleet huomanneet taloa ryöstäessään.

* * * * *

Minkälaisilla tunteilla äiti ja tytär näkivät kotinsa muuttuvan tuhaksi, voimme kyllä käsittää. Kuumat kyyneleet huuhtoivat heidän poskiaan, sillä olivathan he nyt kodittomat ja päällepäätteeksi vihollisten takaa-ajamat, vihollisten, joiden ilo oli saada kiusata uhriaan, usein pitkälliseen kuolemaan asti. Se joka ei valittanut, vaan mielessään päätti uhrata viimeiset voimansa naisten pelastukseksi, oli Mikko. Silmänsä hehkuivat vihasta, kun hän näki tulipalon ja itsekseen jupisi hän:

"Tuo ei ole jäävä kostamatta, ei, niin totta kuin nimeni on Mikko. Sinäpä sama heittiö poltit minunkin pirttini!"

"Mitä suuntaa me lähdemme menemään?" kysyi rouva Herner vihdoin, pyyhkien silmiään. "Vie meidät minne tahdot, Mikko: me luotamme kokonaan sinuun."

"Kiitoksia sanoistanne" — vastasi Mikko kiitollisella katsannolla; — "minä teen kaikki minkä voin rouvan pelastukseksi. Me emme saa viipyä kauan täällä", pitkitti hän hyvän aikaa katseltuaan ympärilleen, — "sillä katteini kyllä keksii jonkun keinon päästäkseen yli joen tältä kohdalta. Emme saa seisahtua, ennenkuin olemme murroksen luona ja vasta siellä saatamme olla jonkinlaisessa suojassa. Minä käyn edellä."

Odottamatta mitäkään vastausta rouva Herneriltä tahi hänen tyttäreltään läksi Mikko liikkeelle. Sikkilän läpi, jossa näkyi ainoastaan tyhjyyttä, kulkivat he nopeasti. Oli jo myöhään iltapuolella, kun pakolaiset saapuivat metsään, missä murros oli. Väsyneinä ja nälissään heittäytyivät rouva Herner ja Ilma pienelle nurmikolle, joka oli juuri metsänrannassa. Tämä viivytys suuresti huoletti vanhaa, rehellistä Mikkoa, joka aavisti Venäläisiä vakojia olevan seuduilla. Hänen huolellinen katsantonsa antoikin rouva Hernerille syytä kysymään:

"Sinä olet levoton, Mikko! Sano meille suoraan, pelkäätkö mitään vaaraa?"

Mikko oli hetken vaiti. Mielellään tahtoi hän puhua totta, vaan yhtä mielellään tahtoi hän myös, ett'eivät naiset tulisi levottomiksi. Hän ei oikein tiennyt mitä hänen piti vastaaman, kun Ilma sanoi:

"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon parempi, jos saamme tietää tuon jo nyt."

"No" — sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan — "minä luulen vaaran uhkaavan."

"Mistä päin? Margunoffiltako?" kysyi Ilma vapisevalla äänellä.

"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin", sanoi Mikko pudistaen päätään. — "Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä olevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne vakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on mahdollista, niin koettakaa käydä."

"Täytyyhän meidän koettaa", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla seisaalle. — "Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme."

"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo olemme käyneet", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat ja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi vaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen jupisi:

"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki valmis uusiin ponnistuksiin." Ääneen hän sanoi: "Seuratkaa sitte minua!"

Suurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli tottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan suurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta syrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli tutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä naiset. Sanaakaan ei lausuttu.

Yht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli tarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän asti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet säikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt heitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan muutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään oli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan kuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.

Noin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella kaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään sanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat, ja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla äänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.

"Mitä minä sanoin?" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan, että hän tuskin kuuli. — "Katteini Margunoffin kanssa ei ole leikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä", jatkoi hän lohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. "Noita lurjuksia emme tarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois."

"Ethän ai'o…"

"Koettaa", täytti Mikko. "Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen, kunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he huomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos heillä silloin vielä on viinaa jälellä." [Siksihän juomarit sanovat vahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi. Tekijä.]

Naisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki; he kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.

Venäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa kanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä omituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja. Kun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein täytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka vartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun kielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän kaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei kukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka käyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä onnellisessa tilassa.

Vaan palatkaamme sotamiehiimme.

Nepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan hyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin tärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten ja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen toisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä ollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän liikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko heille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät ystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi sammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka he viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän ihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät tanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä sitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän sätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä vapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja melkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat lakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen valtaan.

"Enkö ollut oikeassa?" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. — "Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset."

"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt", sanoi Ilma. — "Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!"

Rouva Hernerkin vähän hymyili.

"Vaan, millainen on heidän mielenlaatunsa huomenna?" kysyi hän.

"Huomenna!" puhkesi Mikko sanomaan. "Heidän pohmelossa olonsa on heidän autuutensa, ja silloin ovat he yhtä suopeat, kuin päissäänkin ollessaan. Katteini Margunoffilla oli renki, hänen nimensä olen unhoittanut, ja se mies oli hyvänsävyinen viisi päivää viikossa, nimittäin silloin kun oli päissään tahi pohmelossa. Yhden päivän oli hän vihainen, kuin rakki, ja se oli kun hän oli selkeä."

Keskustelu loppui tähän. Mikko meni kuorsaavain sotamiesten luo ja käänsi heidät naisten suureksi hämmästykseksi toisaalle. Vaan ryssät eivät laisinkaan näyttäneet olevansa hereillä.

"No, teidän helposti saa nipistetyksi pois!" sanoi Mikko itsekseen. "Te makaatte nyt tässä kunnes minä tulen takaisin."

Näin sanottuaan hän taittoi koko joukon oksia, jotka hän levitti sotamiesten päälle, ettei kukaan heitä keksisi, jos kenties heidän seuralaisistaan joku sattuisi paikalle; sitten otti hän heidän kiväärinsä sekä meni naisten luo, jotka piilopaikasta huolellisina olivat katselleet mitä Mikko teki.

"Nyt on aika jatkaa matkaa", sanoi hän; — "meillä on vielä pitkältä sitä jälellä."

"Mitä ai'ot tehdä sotamiehille?" kysyi Ilma.

"Niitä tulen noutamaan hetken perästä."

Noin puoli tuntia tämän jälkeen saapuivat pakolaisemme murrokselle, missä heille huudettiin nuo tavalliset sanat: "Ken siellä?"