III.
Johan Fridolf Hagfors translation
"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa pirtin ainoalle tuolille. — "Miltä yksinäisyys tuntuu?"
Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.
Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:
"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"
"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. — "Vaan minä en sitä pelkää", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.
Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:
"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"
"Olen."
"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"
"Olen."
"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä iltana."
"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin", vastasi Ilma kylmästi.
Margunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.
Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.
"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi Dvorissa…"
"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän sinua ja kultaasi ylenkatsoo."
Vaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:
"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva. Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"
Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle katteinista.
"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!" — vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa. "Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi, kalleuksistasi! Niitä minä halveksin… Pois ryssä! Suomalainen tyttö ei sinuun konsanaan suostu."
Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän tarttunut hänen käsivarteensa.
"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. — "Minä sinulle näytän, mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"
"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy polvilleen Venäläisen eteen."
"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan ottaa sinulta vaikka hengen?"
"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.
"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti — "elämä ei sinusta ole minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää, vaan… hahahaaa… sinä saat elää minun luonani."
Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli vähällä käydä tainnoksiin.
"Sinä siis et tahdo minua seurata?" sanoi Margunoff taasen.
"En ikänäni."
"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista, että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."
Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti nauraen.
Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni kuului pienestä akkunasta:
"Ylös, nyt on aika käsissä!"
Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki levottomuutta.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. — "Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."
"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. — "Pääsenkö siis irti hänestä, joka tahtoo perikatoani?"
"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. — "Vaan tehkää joutua, pukekaa yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli vyöllenne!"
Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi, hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui esille sanoen:
"Oletteko valmis nyt?"
"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?" kysyi Ilma hätäisesti.
"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka. "Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."
Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.
"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."
"Mutta missä katteini on, koska…"
"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää, siitä saatte olla varma."
Ilmaa värisytti.
"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala, se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"
"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. — "Mitä päällysmieheni on minulle käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan velvollisuus on totella."
"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?"
"Niin!"
Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan, vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta. Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.
Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset. Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.
Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta. Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa, joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.
Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo menneen ohi, kun kova ääni huusi.
"Kto tam!" (Ken siellä)
"Jumala ja tsaari!" vastasi Elka matalalla äänellä.
"Hyvä!" sanoi taasen vahti — "vaan mitä!… Ethän sinä olekaan yksin!"
Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä huomannut. Elka jatkoi:
"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?"
"No niin! Entä sitten?"
"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille, ja…"
"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on seurassasi?"
"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. — "Ethän ole antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."
"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti — "vaan minusta näyttää kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan…"
"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä olalle; — "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa (päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika minullekin onnellinen" — jatkoi hän huo'aten — "vaan juttelenpa minä tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on, isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."
Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat rahansa, jotka hänellä oli.
"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"
Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi nauraen:
"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha katsellaksesi kauniita kasvoja!"
Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan, vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.
Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan. Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut, ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:
"Onko kasakka Elka mennyt tästä?"
"On, armollinen herra."
"Oliko hänellä ketään seurassa?"
"Oli."
"Nainenko?"
"Ei, vaan mies."
Margunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:
"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?"
"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti. "Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen kasvojaan; minä…"
"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. — "Hän on paennut! Voi Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, — "antakaa tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"
Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:
"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on sentään liian pieni maksu!"
Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka ja Ilma olivat paenneet.
Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti, kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:
"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti Kotschoffskyn tahdon."
"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.
"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä, sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan, joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin totta kuin tahdon autuaaksi tulla."
Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.
"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan paksuihin käsiin. — "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini vielä, vai ei."
"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa ottavaisesti.
"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, — "vaikkapa tie olisi toisen verran pitempi."
"Eteenpäin siis!" käski kasakka, — "pysykää vain jälissäni!"
Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä, ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut hänen huuliltaan.
Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan…, mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!
Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea, kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.
Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden käsiään yhteen:
"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän luokseen!"
Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt. Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli. Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:
"Elka!"
Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren heloittavaksi punaksi.
"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti, syösten esiin Elkan luo. — "Onko sinun onnistunut… ah, kas!" — keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön… "sinä olet pelastettu!"
"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän oli tarttunut, — "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että…"
Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.
— "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän katsellen Ilmaa syvään silmiin. — "En ole ketään rakastanut enemmän kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden, että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin… minä… minun täytyy lähteä!"
Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä joukossa.
Samassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:
"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!"