I.

Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla, joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli, luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta, missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin, varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa sopivampaa tilaisuutta.

Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta, kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle. Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa, osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein, vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta, joka hänellä oli kilpailijansa yli.

Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.

Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen, väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi, liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.

Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa, millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen, saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta, Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua, kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut, ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki. Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia, ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy, että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta, jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi. Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään tämän sodan ritarillisimpana sotijana.

Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:

"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."

Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja erittäinkin hyville.

Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli, ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.

Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:

"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan ole lepäävä."

Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle, luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.

Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus välähti.

"Aleksia", — puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, — "sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua, joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata; pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä? Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan, Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut mukaani!"

Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:

"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen, jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä tahdot, saat… vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään: "Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en! Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!" huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista — "miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni? Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"

Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:

"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka liihoittelivat edessään, — "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."

Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten, pehkojen väliin.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.

"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen. "Olisikohan mahdollista löytää se!?"

Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu, ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.

"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa Venäläiset olivat, — "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin hän aavistaakaan."

Tuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle vastaan.

"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff. "Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"

Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto oli ollut erinomaisen tutkivainen.

"Lapsellista!" jupisi hän itsekseen — "mitä olisi minulla pelättävää!"

Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen Pyhälahtea kohden.