IV.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.

Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä, vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.

"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen. "Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan, ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen ympärilleen; — "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut katteinin käsiin!"

Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt, hän oli poissa.

"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" — sanoi hän; — "vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"

Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä, joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset haudattiin murroksen luona.

Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta, kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu. Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa. Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään. Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan, ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi itsensä erittäin vahvistetuksi.

Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.

Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan, astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona, joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.

"Ahaa" — sanoi Mikko ja silmänsä loistivat — "se kapula on Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi hän pojalta.

"Niin!"

"Onko vaara suurikin?"

"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."

Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.

"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.

"En", vastasi poika.

Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.

Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.

Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän, rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon, kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian heikko."

Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.

"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin kättä.

Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.

Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia kotkan-silmillään joka haaralle.

Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli, että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.

Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet vihollisen oksain välitse.

Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä joutua vangiksi.

Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.

Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin pitkäksi, kuin ai'ottu oli.