VIII.

Kellojen soidessa.

Tämä tapahtui pettuvuosina autuaan Kaarle yhdennentoista hallitessa. Koko valtakuntaa painoi surkea hätä, mutta raskaimpana tuntui se omassa hallaisessa maassamme. Meidän Herramme näytti vihastuneen siitä, että säästäväinen kuningas liian paljon huolehti maallisen hyvän kartuttamisesta ja murehti huomisesta päivästä. Näytti siltä kuin olisi taivas tahtonut osottaa, ettei kaiken järjestäminen, kyntäminen ja kylväminen ollut minkään arvoista ellei siihen pyydetty Jumalan siunausta. Ja vaikka valtakuntaa oli hoidettu kenties paremmin kuin koskaan ennen, tuli niin suuri hätä ja kurjuus maahan, ettei sellaista saatu kokea silloinkaan, kun kuninkaat tuhlasivat ja kävivät sotia. Koko luonto oli aivan kuin poissa tolaltaan. Meidän köyhä maa-raukkamme sai kärsiä kaikki Egyptin vitsaukset käsittämättä niitten perimäistä syytä. Eikä meillä ollut Moosesta, joka olisi osottanut meille valtakunnan hivuttavan mätähaavan. Me tunsimme kirvelevän vitsan niinkuin lapset, jotka eivät tiedä, minkätähden sitä heilutetaan, mutta ajatellessani nyt jälestäpäin tuota, luulen sen tehneen meidät vahvemmiksi ja vieneen meidät lähemmäksi Häntä, joka kurituksen lähetti.

Näinä koettelemuksen aikoina ei köyhä Juuriniememme, joka ei muutenkaan ollut parhaita taloja, tuottanut tuskin mitään. Yhden talven söimme pettua, ja kun seuraavan vuoden satokin meni tyhjiin, jättivät renki ja piika meidät ja lähtivät Ruotsiin kerjäämään. Me, isäni, äitini ja minä, elimme kaloilla ja metsänriistalla, vaikka jokapäiväinen kalastus ja metsästys luonnollisesti vähensivät saalista ja varsinkin metsänriistan hävittivät sekä ihmiset että villipedot melkein kokonaan. Kun ei enää ollut muuta keinoa, kokoili äiti jonkinlaista sammalta ja keitti siitä puuroa.

Niin kului vielä vuosi ja me olimme käyneet hiljaisiksi ja kalpeiksi ja silmät olivat painuneet kuopille. Jumala tuntui hyljänneen sekä maan että meidät, ja minusta, joka olin nuori, alkoi elämä näyttää pelkältä kärsimykseltä, joka ei tuonut kuin nälkää ja kurjuutta. Naapuritaloissa oli samanlaista kuin meilläkin, enkä voinut kuvitella suurempaa onnea kuin kerrankin syödä itseni kylläiseksi. Minun nuoruusunelmani liikkuivat vain jonkinlaisessa maallisessa paratiisissa, jossa joka päivä sai vadillisen puuroa ja oikeata, puhdasta leipää. Kaikki ne sadutkin, joita äiti kertoi lyhentääkseen talvi-iltoja, käsittelivät vain suunnattomia rikkauksia ja ruoka-määriä, joita me kuvittelimme nauttivamme, kun ei meillä todellisuudessa ollut mitään syötävää.

Usein harhailin kaiket päivät metsässä osittain metsästäen, mutta yhtä paljon löytääkseni haaveilemiani aarteita. Kaikkialla olin tapaavinani jotain salaperäistä ja sadunomaista, joka auttaisi meitä vaikeassa asemassamme, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani, olikin se mitä tavallisinta laatua. Kasteesta kimmeltävien pensaitten lomitse olin näkevinäni kaikenkaltaisia henki-olentoja, niitä sukelteli suhisevissa kaisloissa ja ne nauroivat vuorten onkaloissa, mutta minä en koskaan päässyt niin lähelle, että olisin voinut puhutella heitä ja vaatia heidän kätketyltä aarteitaan. Katsos, tyttö, nälkä sai tuon kaiken aikaan, sillä luonnostani en ollut sellainen, joka kuljeskelee toimetonna luottaen toisten apuun. On raskasta taistella meidän Herraamme vastaan, kun hän antaa vihansa langeta kansan päälle ja sen tähden minä vain toivoin yliluonnollisia pelastuskeinoja kauheista, vuosikautisista kärsimyksistä.

Sunnuntai-aamuisin ja iltaisin luimme raamattua ja postillaa, mutta harhaillessani yksinäni metsässä näin minä metsänneitojen hapset hajallaan viittovan minulle salaperäisesti tai Ahdin kaislikossa soittavan ja kutsuvan minua luokseen. Riihen nurkilla hiipi tonttuja, ja minä erotin selvästi heidän punaiset hiippansa harmaata seinää vasten, ja kaukaisilla metsäniityillä tanssivat keijukaiset vähääkään huolimatta ihmisen pienistä suruista. Mutta ehdin aina liian myöhään heidän luokseen. Aina olivat he jo ehtineet piiloutua, niinkuin he tekevät ihmisen lähestyessä.

Oli syksy. Pelloilla huojui harventunut ruis kapeine olkineen ja valkeine, tyhjine tähkäpäineen. »Musta kuolema» liikkui tienoilla raastaen kodit tyhjiksi, mutta me olimme vielä säästyneet kuolonenkelin vierailulta. Ilma oli sumuista ja raskasta ja aivan kuin huokui sairautta ja kuolemaa, eikä pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut, ja tuulen suhinan sijaan kuuli metsässä vain raskaitten vesipisaroitten putoilevan hervahtuneilta lehdiltä. Kaura, johon ei halla ollut koskenut, mätäni tuleentumatta. Aurinko tuntui kokonaan kadottaneen säteilykykynsä. Kaikki viittasi siihen, että meillä taaskin oli nälkätalvi edessä, mutta minä olin siihen jo niin tottunut, etten sen parempaa toivonutkaan. Avun täytyi tulla toisaalta.

Kerran lähdin taas kosteaan, vetiseen metsään tavottamaan puitten lomassa vilahtelevia satuolentoja. Kuljin kulkemistani, kunnes jalkani eivät enää tahtoneet kannattaa, ja silloin tällöin iski mieleeni ajatus, että olisi ollut viisaampaa toimittaa jotakin hyödyllistä kuin juosta metsissä tällä tavoin, mutta olin liian nälkäinen ja uupunut järkevästi ajatellakseni.

Niin tulin matalahkolle vuorenkukkulalle, josta tiesin pienen niityn näkyvän. Monta kertaa olin maannut täällä ylhäällä odottaen, koska keijut alkaisivat karkelonsa, ja usein olin ollut heitä näkevinänikin, vaikka he aina olivat ehtineet kadota, ennenkuin pääsin alas vuorelta.

Päästyäni harjulle, näin niityllä olennon. Se oli nainen, nuori tyttö, joka kantoi jotakin käsivarrellaan. Se ei kuitenkaan voinut olla ihminen, sillä niin kirkkaanpunaista puseroa, joka loisti sumun läpi en ollut kenelläkään nähnyt, eikä kukaan tavallinen nainen kulkenut siihen aikaan niin kevyesti ja joustavasti.

Asetuin märälle sammaleelle odottamaan, että hän tulisi lähemmäksi, sillä huomasin hänen aikovan kavuta vuorelle. Hän oli selvästi metsänneito, sillä näin pitkien, kultaisten hiusten valuvan hänen hartioilleen, ja hän lauloi kirkkaalla äänellä ja hänen silmänsä loistivat. Enimmän kuitenkin tulin siitä vakuutetuksi sen vuoksi, että hänen korinsa oli reunoja myöten täynnä pieniä leipiä, sellaisia, joita isän ennen maailmassa oli tapana tuoda kotiin markkinoilta minun ollessani pieni poika. Hänellä oli aivan varmasti samanlaisia kaakkuja korissaan. Olin vieläkin tuntevinani niitten suloisen maun suussani, ja minun täytyi mistä hinnasta hyvänsä saada ne viedäkseni ne kotiin äidille, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi.

Mutta kuinka voisin estää häntä häviämästä kuten kaikki muut olivat tehneet. Minullahan ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä hänen luokseen, mutta joutuessani niitylle saattoi hän jo olla poissa. Ei auttanut muu kuin koettaa.

Sykkivin sydämin ja horjuvin polvin kuljin pientä kiertotietä rinnettä alas ja pääsin niitylle. Hän oli vielä siellä. Hän seisoi selkä minua kohti, ja minua ihmetytti, että hän oli niin ihmisen näköinen.

Hiivin vielä kappaleen matkaa eteenpäin, mutta äkkiä huomasin hänen kuulleen askeleeni ja syöksyin ottamaan häntä kiinni. Hän säpsähti ja aikoi paeta, mutta minä olin häntä vikkelämpi, löin käsivarteni hänen ympärilleen ja seisoin siinä väristen tietämättä, mitä tehdä. Sylissäni oli nuoren tytön pehmeä, notkea ruumis, ja hän, joka ensin oli kalvennut, oli nyt hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä katsoivat minuun niin ihmeellisen salaperäisinä ja syvinä kuin metsäjärvi kauniina kesäiltana. Hän hymyili minulle ja hänen hiuksensa hipasivat poskeani, ja minä tunsin niitten tuoksun hänen äkkiä kääntyessään.

Me katselimme toinen toisiamme ja minä tunsin tulivirran polttavan ruumistani. Unohdin kokonaan, minkä vuoksi olin vanginnut hänet ja hän vain katsoi minuun hymyilevin silmin. Vihdoin taivutti hän päätään taapäin ja minä suutelin häntä.

− Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja uneksien, — mistä sinä tulet ja minkätähden olet ottanut minut kiinni?

— Sitä en enää muistanut. Sen ainoan tiesin vain, että elämä nyt tuntui minusta kokonaan toiselta kuin ennen ja että minusta näinä muutamina hetkinä oli varttunut mies. Ymmärsin nyt, että elämällä oli muutakin tarjottavana kuin ruokaa tai nälkää, ja vereni, joka äskettäin oli virrannut heikosti kuin suovesi, kohisi ja riemuitsi minussa kevätpuron tavalla; metsä ei enää ollut täynnä noitia ja henki-olentoja, vaan se tuntui minusta mahtavalta kirkolta, temppeliltä, jossa ainoastaan yksi olento hallitsi suurena ja korkeana. Ilma oli tulvillaan kellojen soittoa ja urkujen hyminää, ja koko metsä soi rakkauden ja elämän riemulaulua.

Tunsin hänenkin kulkeneen kuin unessa odottaen sitä ihmeellistä, jonka metsä kätki syliinsä, mutta hän ei kuten minä ollut ikävöinyt ruokaa ja rahoja, vaan rakkautta ja satujen prinssiä. Senvuoksi oli hän niin ihmeellisen syvästi minulle hymyillyt. Senvuoksi ei hän tahtonut paeta, vaan suuteli minua, senvuoksi hän kuiskasi: Poika, poika!

Minä pidin häntä vielä sylissäni, kun näin kostean kimmellyksen katoavan hänen silmistään tai ikäänkuin painuvan hänen sielunsa pohjaan. Hänen katseensa oli nyt vain tyyni ja kysyvä, ja hän uudisti kysymyksensä kirkkaammalla äänellä.

Silloin täytyi minun kertoa luulleeni häntä metsänneidoksi, ja hän hymyili uudelleen niin että valkeat hampaat välkkyivät.

— Kaunis metsänneito, — nauroi hän, — en minä ole kuin lautamies Peltosen Liisa Isostakylästä.

Isokylä oli noin peninkulman päässä kylästämme ja koska minun tieni sattui sinne harvoin, en tuntenut sen asujamiakaan.

Mutta minkälaista leipää sinulla on korissasi, − kysyin minä.

Silloin ei hän ainoastaan hymyillyt, vaan nauroi ääneensä.

— Saat heti nähdä, — vastasi hän.

Hänen korinsa oli täynnä suuria ja pieniä sieniä, joita kauvempaa katsoen voi helpolla otaksua vehnäleiviksi.

— Mitä sinä noilla teet? — kysyin minä.

Ja hän kertoi, kuinka hänen isänsä kotiin oli kerran osunut Moskovasta pakeneva ylhäinen herra palvelijoineen ja orjineen. He olivat kokoilleet ja halukkaasti syöneet tällaisia sieniä ja opettaneet hänen äitinsäkin valmistamaan niistä ruokaa. Ennen oli heidän mielestään ollut häpeä syödä sellaista, mutta näinä kovina aikoina kävi se kyllä päinsä. Näin syksyisin kokoilivat he sieniä talven varalle, ja lehtimetsä, josta parhaat sienet löytyivät ja jota hänen kotipaikallaan ei kasvanut, oli houkutellut hänet tänne asti.

Sitten katseli hän minua ja kuoppaisia poskiani ja alkoi kysymättäni näyttää minulle, minkälaiset sienet olivat syötäviksi kelpaavia, ja kertoi minulle, millä tavalla niitä voi valmistaa ruuaksi, ja minä kuuntelin kuin lumottuna, ajatellen, kuinka tietämättäni olin monasti tallannut ja halveksinut ruuaksi kelpaavia sieniä.

Hänen puhuessaan katselin vuoroin häntä, vuoroin metsää ja niittyä ja kaikki oli toisenlaista. Raitis tuuli tuntui puhaltavan pois epäterveen sumun, aurinko näytti taas pyrkivän esiin ja kaikki epämääräinen ja unentapainen oli poissa. Ja todellisuus tuntui minusta monta vertaa unta ihanammalta luvaten minulle tuhat kertaa suurempia aarteita.

Me istuuduimme mättäälle ja minä kiedoin jälleen käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri eikä hän tälläkään kertaa vetäytynyt pois. — Liisa, — sanoin lujasti, — kerran koittavat toki paremmat ajat ja silloin tulen sinua noutamaan. Minä en huoli kenestäkään muusta kuin sinusta taloni emännäksi.

Silloin kävivät hänen silmänsä taas kosteiksi ja hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten painautuen lähelle minua. Minä kuulin hänen nyyhkyttävän ja vedin hänet lujasti syliini. Taaskin ymmärsin häntä hänen tarvitsemattaan puhua sanaakaan. Ymmärsin hänen ikävöineen päiväpaistetta elämään ja jotakin, joka olisi lämmittänyt ja ilahduttanut hänen sydäntään ja auttanut häntä kantamaan kovien vuosien kauhuja. Hän oli niinkuin minäkin taistellut ja ikävöinyt, mutta hän oli kaivannut rakkautta eikä ruokaa ja rahaa kuten minä. Ja minä häpesin itseäni tuntiessani samalla itseni kyllin voimakkaaksi alkamaan uutta elämää uusine päämäärineen.

— Älä itke, — kuiskasin minä, — hyväillen hänen kultaista tukkaansa, — nyt olet sinä minun rakkaani ja minä teen työtä sinun puolestasi niin että viljan täytyy kasvaa pelloilla ja sinun tulee hymyillä niin että aurinko alkaa paistaa. Katso minuun, rakkaani! Onni tule pian… Minä olen jo kuulevinani metsästä sen siipien suhinan. Tyttö katsahti ylös ja kuunteli ja honkien latvat huminoivat. Ensin ravisti puu meidän päällemme kirkkaan kuuron sadepisaroita, ja samassa murtausi aurinko pilvien läpi, — aurinko, jota emme olleet nähneet moneen kuukauteen, valaisi hänen kultaista tukkaansa, ja koko luonto tuntui värähtävän ja vapautuneesti hengähtävän. Auringonsäteet kävivät yhä lämpöisemmiksi ja äkkiä kuului tuulen mukana kirkonkellojen soitto kylästä.

— Aurinko, aurinko, — huudahti hän. Jospa se aina hymyilisi meille, sinä rakkahin.

Me nousimme molemmat hartaina ja juhlallisina niinkuin olisimme seisoneet alttarin ääressä kirkossa ja katselimme, kuinka pilvet voitettujen, hajanaisten vihollisparvien tapaisesti pakenivat joka taholle auringon ajaessa niitä takaa välkkyvin miekoin, valaen loistoaan harmaapäiselle vuorelle, viheriälle niitylle ja ympärillä huojuvien metsien vakavaan kehään.

Me emme sanoneet sanaakaan. Me vain seisoimme hiljaisina ja ihmeissämme, kunnes minä vihdoin sieppasin lakin päästäni ja viskasin sen korkealle seijastuvaan ilmaan.

— Aurinko, aurinko, — huusin minä, — tulevaisuus on meidän!

Mutta Liisan silmät olivat kyyneleitä täynnä, vaikka hän hymyili.

Sitten saatoin minä häntä kappaleen matkaa, ja tultuamme järvirantaan, kimmelsi ja välkkyi vesi taas pitkistä ajoista. Viivyttyämme rannalla hetkisen aikaa, muistin, että minun piti hankkia äidilleni syötävää.

Katselin tyttöä vieressäni — hän seisoi siinä aivankuin keskellä aaltojen välkkynää ja kellojen soittoa, ja minä suutelin häntä vielä kerran. Meidän- ei tarvinnut tehdä mitään lupauksia, me katsoimme vain toistemme silmiin ja sitten riensimme kumpainenkin tahoillemme.

Matkalla kokosin suuren joukon sieniä tekasemaani tuohiseen, mutta kotona varoin kertomasta vanhemmilleni, millaisia aikeita minulla oli. Salaa puhdistin sienet ja keitin ne tytön ohjeen mukaan. Leikkelin ne niin pieniin paloihin, etteivät vanhukset huomanneet, mitä he oikeastaan söivät ja kerroin saaneeni ruuan nimismieheltä, jonka kruunu oli valtuuttanut jakelemaan sitä kansalle. He olivat niin uupuneita ja nälkiintyneitä, etteivät jaksaneet urkkia eivätkä epäillä — he vain söivät ja minä näin heidän pitävän ruuasta.

Vasta muutaman päivän kuluttua kerroin heille, mitä he niin hyvällä maulla söivät, ja sen jälkeen auttoi äiti minua sienien etsimisessä niin että minulta jäi aikaa muuhun työhön.

Kävin taas innolla käsiksi maanviljelykseen, sillä isä oli sen melkein kokonaan heittänyt oman onnensa nojaan. Ilma oli muuttunut ja maa kuivui nopeasti. Valjastin ainoan säilyneen hevosemme auran eteen ja aloin kyntää, ja kun hevonen uupui, kaivoin minä ojaa. Ensimmältä katseli isä vaan huoaten puuhiani, mutta vähitellen rupesi hän auttamaan minua. Sitten pistin säkin kainalooni ja lähdin nimismiehelle, jonka olin kuullut jakelevan siemenruista. Sainkin sieltä muutaman kapan ja ennen talven tuloa versoi pellollamme hento oras — kuitenkin siksi vahva, ettei pakkanen sitä voinut vahingoittaa.

Mutta sen kasvaessa saapui rutto meidänkin seutuihimme. Nämä kauhun ja tuskan ajat tahdon kuitenkin jättää kuvailematta ja säästää sinun nuorta sydäntäsi. Kuka tietää, mitä elämä on sinun osallesi varannut. Miksi siis lisäisin sen synkeitä ja mustia kuvia.

Kuolonenkeli hiipi meidänkin majaamme ja vei meiltä äidin. Isä odotteli murtuneena ja hiljaisena vuoroaan, mutta se ei vielä näyttänyt olevan käsillä. Kirkastunut ilma tuntui vieneen taudilta voiman, joten se ei enää pystynyt muihin kuin heikkoihin ja nälkiintyneihin. Niistä taloista, joissa kauvan oli oltu ilman vahvistavaa ravintoa, vei se koko väen, mutta minä luulen meidän uuden ruokajärjestyksemme pelastaneen isän ja minut.

Me olimme kokoilleet sieniä koko talveksi ja paljon puolukoita, joista keitimme puuroa suurustaen sen sammalilla. Mutta äiti oli viime aikoina yhä heikontunut, luulen yleisen puutteen ja hädän koskeneen niin syvästi häneen, ettei hän enää kyennyt vastustamaan tautia.

Kesken töitäni ja suruani tuntui rautakäsi äkkiä pusertavan sydäntäni. Tulin ajatelleeksi, että kuolema voisi viedä rakastettunikin niinkuin se oli vienyt äitini, ja tämä ajatus sai kuokan heltiämään kädestäni, enkä minä saanut rauhaa, ennenkuin tiesin kuinka asia oli. Sitä ennen en ollut tuntenut erityistä tarvetta nähdä Liisaa, mutta nyt en olisi voinut odottaa päivääkään. Minun mielestäni ei Herramme voinut olla niin julma minua kohtaan, että olisi riistänyt tytön minulta, mutta ajatellessani ympäristöäni ja nähdessäni, kuinka kuolema joka talossa oli erottanut vanhempia ja lapsia, miehiä ja vaimoja ja nuoria rakastavia toinen toisistaan, ymmärsin olleeni julkea vaatiessani itselleni erityistä Jumalan armoa.

Vielä samana päivänä lähdin Isoonkylään, joka nimestään huolimatta oli varsin vähäinen, ja pieni metsäpolku vei sinne.

En luonnollisesti voinut tietää, mikä oli lautamies Peltosen talo ja menin lähimpään mökkiin tiedustelemaan. Nurkassa istui vanha eukko huojuttaen ruumistaan ja valitellen kyyneleittä hiljaa ja lohduttomasti kuten ihmiset siihen aikaan tekivät. Huomatessaan minut tuijotti hän minuun kuin aaveeseen ja minä näin, kuinka vaikea hänen oli koota ajatuksiaan niin paljon, että voi vastata kysymyksiini.

Peltosen talo oli toinen täälläpäin. Se oli ainoa, jossa rutto ei ollut vieraillut. He olivat varmasti liitossa paholaisen kanssa ja elivät niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja neuvoivat ihmisiä syömään sieniä lehmien lailla. Siinä talossa eivät asiat olleet oikealla laidallaan. Pojat olivat toki Ruotsissa sotaväessä, mutta tyttö oli kotona ja hänestä varsinkin voi huomata, että he olivat tekemisissä pahojen voimien kanssa — niin lumoavan näköinen hän oli.

Ja eukko puristeli surullisena päätään ja rupesi vaikeroimaan kuolleita omaisiaan. Mutta minä olin väsynyt ja heikko kuin lapsi. Äkillisestä vapautuksen tunteesta olivat hermoni kuin lamassa, ja nyt vasta selveni minulle, mitä se olisi merkinnyt, jos hän todella olisi ollut poissa. Hänen vuoksensahan ainoastaan olin tehnyt työtä ja ahertanut. Mutta samalla tunsin, ettei minulla vielä ollut rohkeutta kohdata hänen ylpeätä isäänsä, vaan että minun vielä kauvan täytyi tehdä työtä uskaltaakseni tarjota kodin hänen tyttärelleen.

Hiljaa hiivin tuvasta ja lähdin kotia kohti. Kävellessäni palasivat voimani ja loppumatkan minä juoksin päästäkseni kyllin pian käsiksi keskeytyneeseen työhön.

Koko talven valmistelin huonekaluja, niin siroja ja kauniita, ettei sellaisia oltu meidän seuduillamme nähty, ja korjailin maanviljelyskaluja. Isä katseli puuhiani aina yhtä hiljaisena ja alakuloisena. — Mitä hyödytti ponnistelu, kun Herramme oli hyljännyt meidät eikä antanut peltojen kasvaa? — Mutta minä tunsin niin ihmeellisen varmasti raskaitten vuosien loppuneen, tein työtä Liisan vuoksi ja viheltelin työn ohessa niinkuin vielä nytkin teen.

Sitte saapui kevät. En koskaan ennen ollut sitä niin kauniiksi huomannut. Elämä pursusi esiin kaikkialla luonnossa, ja kaikilla elävillä olennoilla tuntui olevan sama kaipuu kuin minullakin. Kaikki rakensivat pesää rakkailleen, kaikki kokoilivat varoja ja keinoa, uusi elämänhalu täytti koko luomakunnan, ja linnut viheltelivät ja lauloivat niinkuin minäkin. Minä ymmärsin luontoa paremmin kuin koskaan ennen aina kaislikossa leikitsevistä ja hyppivistä mykistä kaloista pilvien tasalla leijaileviin, ylpeästi kaarteleviin kotkiin saakka. Ja ruis, minun rukiini vihersi vehmaana ja lupaavana, ja multa tuoksui ohrapellolla, jota valmistelin kylvöä varten. Talven kuluessa olin ampunut susia ja ilveksiä, jopa yhden karhunkin ja myynyt nahat kaupungissa. Rahoillani olin kruunun vilja-aitasta ostanut tynnyrin ohria ja kaksi tynnyriä kauroja. Ja kurkiparvien iloisena palatessa vieraalta maalta ja lentäessä talon katon yli, kylvin siemenen pehmeään multaan; seuraavana yönä kasteli maan lämmin siunattu kevätsade, ja melkein joka ainoa jyvä iti.

Hyvä Jumala, kuinka vilja sinä vuonna kasvoi. Olin kylvänyt siemenen harvaan, sillä maa oli lihavaa ja siementä oli vähän, mutta joka jyvä sysäsi kimpun olkea. Päivänpaiste ja sade vaihteli tarpeen mukaan, ja vihdoin huomasin minä isänikin voimain alkavan elpyä ja virkistyä. Kun hän luuli olevansa huomaamatta, hiipi hän pellolle ja seisoi siellä pitkät ajat katsellen kylvöä kyyneleet silmissä. Minä ymmärsin hänen pelkäävän, että viljalle tapahtuisi jotakin, ja toivovan ja odottavan tähkien tuleentumisaikaa. Vähitellen rupesi hän auttamaan minua kesanto töissä ja heinänkorjuussa. Minä kokosin sinä vuonna paljon heiniä, sillä lehmällä oli vasikka, jonka aijoin kasvattaa, ja sitäpaitsi sai Liisa ainakin yhden lehmän myötäjäisiksi kotoaan.

Elonajan saapuessa huojui pellolla raskaita, kultaisia tähkäpäitä, ja kun ruis oli harvaan kylvettyä, ei se ollut laossakaan, vaan seisoi suorana ja lainehti tuulessa. Vielä viime päivinä pelkäsin hallaa niin etten voinut nukkua öisin, ja minä kuulin isänkin vääntelehtivän vuoteellaan. Välistä nousi hän keskellä yötä käydäkseen pellolla katsomassa, oliko kaikki ennallaan.

Mutta ei mitään tapahtunut, ja kun hetki oli käsissä, nousimme me päivän koittaessa, kävimme silmät säteilevinä pellolle, ryhdyimme leikkaamaan viljaa hiljaisina ja hartaina ja sidoimme ja pystytimme kauniita kuhilaita. Joka korsi oli meille kallisarvoinen, ja lyhteet olivat niin hienosti sidotuita kuin olisivat ne aiotut tupaa koristamaan. Kun aurinko paistoi niille, näyttivät ne puhtaalta kullalta.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja vielä samana iltana kerroin minä isälle aikovani mennä naimisiin lautamies Peltosen Liisan kanssa. Hänen vanhat kasvonsa hymyilivät, sillä nyt alkoi hän ymmärtää, mikä oli ollut minun työhaluni ja voimaini lähde. Ja hän lupasi ruveta puhemiehekseni.

Sinä yönä en paljon nukkunut, ja jo auringon noustessa aloin siistiä ja puhdistella rattaita, joita ei oltu käytetty pitkiin aikoihin. Olin ne keväällä uudelleen maalannut, niin että ne välkkyivät ja kiilsivät jo loitolle. Hevonen oli saanut levätä viime päivinä, ja sitäkin puhdistelin ja harjasin, kunnes se kiilsi kilpaa rattaitten kanssa. Isän tullessa ulos oli kaikki jo valmiina matkaa varten.

Silloin hymyili ukko uudelleen ja veitikka välähti hänen silmissään.

Päästäkseen hevosella Isoonkylään täytyi tehdä pitkä kierros, joka pitensi välimatkan kaksinkertaiseksi, mutta mitäpä se teki. Aurinko paistoi, ja ajaessamme järvien ohi, kantoi vesi luoksemme kirkonkellojen kaikua, ja ilma oli niin kuulakasta ja kirkasta kuin se vain syksyisin voi olla. Monet talot tien varsilla olivat vielä autioina, mutta ne ihmiset, joita kohtasimme, hymyilivät meille ikäänkuin olisivat aavistaneet asiamme, ja toivo leikki heidän katseissaan. Kaikki tuntuivat odottavan uutta aikaa, joka koittaisi uusin kylvöin ja uusin sadoin. Eikä kukaan voinut silloin vielä aavistaa, että tulevaisuus toi mukanaan vielä raskaampia koettelemuksia kuin äsken eletyt olivat olleet.

Pian vierähtivät rattaamme Isoonkylään, ja kaikkialla, minne ihmisiä oli jäänyt, pilkisteli iloisia, kalpeita kasvoja avonaisista ovista. Lehmät ammuivat, kukot lauloivat ja kirkonkellojen soitto kuului tänne asti.

Peltosen talon rapulla seisoi nuori tyttö varjostaen kädellään silmiään ja katsellen meihin aivankuin olisi hän odottanut meitä, ja minä tunsin hänet heti Liisaksi; mutta kirkas valo esti hänen tuntemasta minua, ennenkuin olimme aivan rappujen ääressä. Silloin lennähti hän hehkuvan punaiseksi ja juoksi sisään.

Huoneesta tuli nyt ulos voimakas, komearyhtinen mies, jollaista ei siihen aikaan usein tavannut. Nähdessäni hänet, lannistui rohkeuteni suuresti, mutta sitten ajattelin, että Liisa ja minä pidimme niin paljon toisistamme, ettei mikään voisi meitä erottaa, vaikka ukko siinä paikassa tekisi hänet perinnöttömäksi.

Astuttuamme sisään suureen tupaan, istuivat ukot kauvan hiljaisina ja totisina ja alkoivat vihdoin puhua lupaavista vuodentuloista. Minä en voinut muuta kuin istua vaieten ja katsella Liisaa, joka autteli äitiään askareissa. Mitä enemmän häntä katselin, sitä mahdottomammalta minusta tuntui voittaa tuo ylpeä tyttö omakseni. Ukkojen keskustelu kuului korviini epäselvänä sorinana, ja melkein unohdin matkamme tarkoituksen; katselin Liisaa vain kuin kaunista taulua kirkossa, kunnes hän salaa nyökäytti minulle päätään ja meidän katseemme yhtyivät. Silloin tunsin jälleen metsänneitoni lumoavat silmät ja minut valtasi samanlainen riemu kuin silloin, jolloin aurinko ensi kerran murtausi esiin monikuukautisen sumun läpi.

Hän iski minulle merkitsevästi silmää ottaessaan vesiämpärin ja lähtiessään kaivolle. Silloin muistin, että minun oli käytävä katsomassa hevosta ja pujahdin myöskin ulos. Kaivolla kohtasimme toisemme, ja hevosen juodessa voimme hetkisen rauhassa puhella.

— Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja nuhdellen, — missä olet niin kauvan viipynyt? Jos en olisi luottanut sinuun, en tiedä, mitä olisin tehnyt.

Silloin kerroin hänelle kaikesta, mitä olin saanut aikaan siitä saakka kun ensimäisen ja ainoan kerran tapasimme toisemme, kuinka olin koko vuoden tehnyt työtä vain hänen edestään ja kuinka Jumala oli minua siunannut. Ja hän hiipi minun luokseni hevosen taakse ja suuteli minua, ja hänen suutelonsa vilvotti ja virkisti kuin raikas vesi.

Astuessamme sisään seisoivat molemmat ukot käsi kädessä ja hymyilivät kumpainenkin yhtä ystävällisesti.

— Tule nyt, poikaseni, lyömään kättä tulevan appesi kanssa, sanoi isä iloisesti. — Minä sain ensin hyvästi otella sinun puolestasi, ja vasta kerrottuani, kuinka olet ponnistellut ja tehnyt työtä koko vuoden ja saatuani emännänkin puolelleni, aloin päästä voitolle.

— Niin, niin poikaseni, — puolusteli itseään vanha, ylpeä talonpoika, — minun sukuni on aina ollut jäykkäniskaista, enkä minä tahtonut vävykseni minkäänlaista nahjusta, joka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa kallistaa päätään. Sellainen se olla pitää, joka uskaltaa puristaa moskovalaista kauluksesta, jos sikseen tulee, tai vääntää peltoa metsästä ja kiristää nälkävyötä tarvittaissa. Minä pidän sinusta, poika, ja vihollisen hyökätessä maahan lahjoitan sinulle vanhan pamppuni. Se on aikoinaan halkaissut toisenkin pääkallon.

Ja sitten puristin molempien vanhusten kättä, ja asia oli selvä.

Niin, tyttö, oletkohan koskaan elänyt sellaisia vuosia, jolloin aurinko ei keväisinkään näyttäydy viikkokausiin, jolloin lumi hitaasti sulaa ja raskaat, painostavat pilvet vähän väliä lähettävät uuden lumen vaivoin valmistetulle maalle? Ja sitten koittaa päivä, jolloin pilvet hajoavat ja aurinko paistaa ja lämmittää sellaisella voimalla, jollaista sillä ei enää muistanut olevankaan. Hetkessä sulaa äsken tullut lumi vieden vanhan muassaan. Leivonen, jota sinä keväänä ei ole vielä kuultu, alkaa riemuita ilman sinessä ja rastaat yhtyvät lauluun. Jos sellaista olet nähnyt ja kokenut, voit ymmärtää, millainen ihmissielu on sellaisena päivänä, kuinka ilo ja riemu tunkee syvälle sydänjuuriin saakka niin että melkein tekee kipeätä — silloin myöskin käsittänet, millainen minä olin niihin aikoihin — ja minä luulen melkein koko maan tunteneen samaa. Ja seuraavana vuonna peltojeni ollessa täydessä kasvuvoimassa ja kynnössä ja kylvössä kuten entisinä hyvinä aikoina, soivat kirkonkellot Liisalle ja minulle, ja minä toin hänet kotiini, joka seisoi aivan tämän majan paikalla.