VII.

Metsästys.

Hän heräsi kirveeniskujen raikuvaan äänen, ja kun hän avasi silmänsä, paistoi aurinko sisään havumajan savureijästä. Katsahdettuaan ulos, näki hän Sakarin seisovan työssä hirsiensä ääressä kuten eilenkin. Kaikki oli melkein samanlaista kuin illalla ja hän eli yhä ihmeellistä seikkailuaan, jonka kaltaista ei hän eläissään ollut kokenut. Hän oli auttamattomasti viskattu uuteen maailmaan uusine velvollisuuksineen.

Kun hän astui ulos, tervehti uutisasukas häntä iloisesti ja Usko tuli häntäänsä heiluttaen nuolemaan hänen kättään.

— Nyt, tyttö, — sanoi Sakari kirvestään heiluttaen, — teemme työtä kumpainenkin tahollamme ja illalla saamme jälleen puhella. Kun aurinko paistaa suoraan tuohon honkaan niemen käressä, tulee aamiaisen olla valmis, ja kun se on aivan tuon pienen saaren kohdalla, on päivällisaika; illallista syödessämme luo se kultaisen juovan lahteen. Ateriain väliaikoina saat sinä tehdä mitä haluat. Voithan kuvitella olevasi minun pikku vaimoni, joka askartelee ja puuhaa omassa kodissaan.

Hän kyllä ymmärsi. Monta monituista kertaa oli hän ollut tällaisessa vanhan Miinan apuna, vaikka ruoka-aikojen merkit olivat olleet hieman toiset, ja hän tiesi myöskin, mihin käyttäisi jouto-aikansa. Hän teki nopeasti laskelmansa ja päätti päivällisen ja illallisen välisen ajan pisimmäksi ruokaväliksi. Sen hän käyttäisi metsästykseen.

Koko aamupäivän suoritteli hän taloustoimia ja kaikenkaltaisia pikku parannuksia majassa. Hän oli niin toimellisen ja arvokkaan näköinen, että miehen joka kerta täytyi hymyillä hänen kulkiessaan ohi.

— Luulenpa vaimonikin mielistyvän lapseen, — puheli hän itsekseen. — Ja hänestä tuntuisi varmaankin muuten tämä erämaa liian autiolta.

Aina siitä asti kun rauha oli maahan palannut, oli hän työskennellyt saman päämäärän vuoksi; hän tahtoi rakentaa uudelleen entisen talonsa. Paljon aikaa oli jo kulunut hukkaan kaikenkaltaisissa valmistuksissa ja tarve- ja maanviljelyskalujen hankkimisessa sekä ensimäisen pellon raivaamisessa, ennenkuin hän oli voinut ruveta tupaa rakentamaan. Nyt oli hän ollut täällä aivan yksinään kolme kuukautta, kunnes tuo lapsen ja naisen välinen olento tuli hänen luokseen kuin tuulahdus toisesta maailmasta, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut mitään tietänyt. Ei ole miehen hyvä yksinänsä olla — sanottiin sanassa, ja hän tunsi sen nyt niin hyvin käsittävänsä.

— Aijotko lähteä metsästämään? — kysyi hän tytöltä nähdessään tämän laskevan nuoliaan.

— Aijon, — nyökkäsi tyttö.

— Sinun olisi melkein paras ottaa minun pyssyni, tuumi hän. — Näillä seuduin on hyvästi hirviä ja jos saisit käsiisi yhden, olisi meillä lihaa pitkiksi ajoiksi. Minä en ole tullut heitä ampuneeksi ollessani vain yksin täällä syömässä.

— En minä ensi kertaa nuolillani hirveä ammu, — vastasi tyttö ylpeästi.

Silloin nauroi mies taas hänelle.

— Voi niin ollakin, — sanoi hän hyväntahtoisesti, — sitäpaitsi ei aivan heti voi oppia pyssyä käsittelemään.

Tytössä oli kunnianhimo leimahtanut ilmiliekkiin, ja hän päätti ampua hirven.

Heti päivällisen jälkeen lähti hän metsään. Metsästysalue ei alussa näyttänyt suotuisalta, sillä hongikon juhlallisessa pylväikössä, missä pikku metsää ei kasvanut, ei metsänriista viihtynyt. Mutta hän kulki urhoollisesti eteenpäin päästäkseen ruohoisempiin ja vuorisempiin seutuihin, ja vähän ajan kuluttua muuttui metsä aivan toisen näköiseksi. Maaperä kävi kosteammaksi ja honkien sekaan ilmaantui pilviä piteleviä kuusia. Välistä tuli avonaisempiakin paikkoja, joilla mustikat kukkivat kaatuneitten ja lahonneitten jättiläisrunkojen välissä. Täällä saattoi olla metsoja, ja hän rupesi kulkemaan hiljaa ja varovaisesti tähystellen puitten runkojen lomitse.

Äkkiä kuuli hän marjanvarsien ritisevän takanaan ja kääntyessään näki hän jonkun eläimen kiivaasti syöksyvän häntä kohti. Jousi oli jo lennähtänyt silmälle, kun hän huomasi, että tulija olikin Usko, joka läähättäen ja häntäänsä heiluttaen hyppi häntä vastaan.

— Oletko sinä jättänyt isännän yksin? — nuhteli tyttö ollen kuitenkin mielissään uudesta metsästystoveristaan. Hän tiesi Sakarin kertomuksista, että Usko oli erinomainen lintukoira.

— Hae, hae, Usko, — yllytti hän ja osotti tiheimpiä pensaita.

Usko läähätti yhä kiihkeämmin ja kiiti metsään päin.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän kuuli terävän haukunnan, joka aina lyhyitten, täsmällisesti keskeytettyjen väli-aikojen päästä uudistui. Hän hiipi ääntä kohti liukuen kuin ilves rosoisten oksien lomitse. Vastakkaiselta puolelta lähestyessään paikkaa, josta haukunta kuului, äkkäsi hän kuusenoksalla suuren koirasmetson, joka höyhenet pystyssä tuijotti Uskoa kuin lumottu. Vielä muutama askel ja nuoli vingahti ilmassa. Kuusenoksat risahtelivat raskaan, putoavan ruumiin painosta, ja pian juoksi Usko voitonriemuisena hänen luokseen kantaen kuollutta metsoa hampaissaan.

Nyt olisi hän voinut palata kotiin, mutta hänen herännyt kunnianhimonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hän oli päättänyt ampua hirven eikä hän hellittäisi, ennenkuin pääsisi aikomuksensa perille. Sitäpaitsi oli hänellä vielä yllin kyllin aikaa.

Metsästyspaikka oli erinomainen ja tuokion kuluttua riippui hänen olallaan vielä kaksi teertä. Taakka alkoi jo tuntua painavalta, ja hänen täytyi kai jättää hirvijahti toiseen kertaan.

Mutta täällä näytti maa-ala vieläkin lupaavammalta, sillä havumetsän seassa kasvoi vanhoja haapoja ja suuria, sammaltuneita koivuja, joiden alla vihersi hienoa, pehmyttä ruohoa. Tänne täytyi hänen tulla uudelleen jo huomenna.

Hän oli kääntynyt paluumatkalle, kun Uskon haukkuminen pysähdytti hänet. Mutta nyt ei koira haukkunut lintua. Se oli vihainen ja raivoissaan, eikä se hirveäkään haukkunut, koska se pysyi yhdessä kohdin. Koira nähtävästi tappeli jonkun toisen eläimen kanssa. Hänen täytyi välttämättä rientää apuun, ettei Sakarin koiralle jo hänen ensi retkellään tapahtuisi mitään pahaa.

Päästyään tiheän kuusiryteikön läpi avonaisemmalle paikalle, kohtasi hänen silmiään näky, joka sai hänet melkein ääneensä nauramaan. Suuren muurahaispesän takana hyppi Usko hurjasti haukkuen puolikasvuisen karhunpojan ympärillä pysytellen aina sen takana ja näykkien sitä hännästä. Nalle-parka pyöri parhaansa mukaan ympäri koettaen päästä käsiksi vastustajaansa, mutta se oli yhtä vaikeata kuin saada kiinni oma häntänsä; koira oli aina auttamattomasti hänen takanaan. Karhu murisi ja vinkui koettaen milloin pelotella milloin lepytellä, mutta Usko oli suunniltaan vihasta.

Silmänräpäyksen katseli tyttö hullunkurista taistelua, mutta äkkiä välähti hänen mieleensä, että tästä hän saisi arvokkaan nahan ja lihaa pitkiksi ajoiksi. Ei ollut vähääkään vaikeata päästä lähelle karhua, sen huomio oli siksi kiintynyt koiraan, ja hän hiipi puun taakse parin askeleen päähän taistelevista eläimistä. Täällä viritti hän jousen voimainsa takaa odottaen otollista silmänräpäystä. Kotvasen kuluttua sai hän tähdättyä isoon kaulavaltimoon, ja nuoli suhahti ilmassa.

Hurja karjunta ilmaisi nuolen sattuneen, ja karhu hierasi valittaen käpälällään kaulaansa, josta nuolenvarsi pisti esiin. Usko hyökkäsi uudelleen hänen kimppuunsa, ja hän näki, ettei se enää yhtä voimakkaasti jaksanut puolustaa itseään.

Hän aikoi juuri lennättää siihen toisenkin nuolen, kun kuusen takaa kuului karjunta, kymmentä vertaa kauheampi kuin nuoren karhun, ja sieltä syöksyi suunnattoman suuri naaraskarhu käyden hätyytettyä pentuaan puolustamaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin hirvittävää petoa, ja kun se syöksyi puun takaa veripunainen kieli riippuen valkosten, välkkyvien hammasten välistä, möyryten ja vaahdoten raivosta, oli hän vähällä juosta tiehensä.

Aluksi ei karhu katsahtanutkaan häneen, vaan suuntasi koko raivonsa Uskoon. Koira näytti olevan kuoleman oma, sillä veripunainen kita oli minä hetkenä hyvänsä valmis nielemään sen, mutta viime tingassa teki se hurjan sivuhyppäyksen, pääsi karhun taakse ja alotti saman leikin kuin pennun kanssa äskettäin. Suunnaton, karvainen eläin pyöri ympäri, möyrysi, haukkasi ilmaa niin että hampaat kalahtivat toisiaan vastaan ja istahti lopulta takajaloilleen saadakseen selkäpuolensa vapaaksi koirasta.

Tähän saakka oli tyttö seisonut kuin kivettyneenä. Mutta nyt heräsi metsästysinto, ja hän viritti jälleen jousensa. Leveä rinta oli liian houkutteleva maalitaulu, ja nuoli katkesi risahtaen kohdatessaan mahtavan kylkiluun.

Karhu karjasi uudelleen etsien pienillä kiukkuisilla silmillään uuden tuskan aiheuttajaa ja äkkäsi heti asianlaidan. Kaiken pahan takana oli taaskin ihminen, tuo ihmeellinen vihollinen, jota hänen ei ollut tarvinnut vuosikausiin pelätä, mutta jonka hän hyvin aikaisimmasta lapsuudestaan tunsi; heidän huutonsa olivat silloin tällöin häirinneet erämaan hiljaisuutta, ja vaisto ja emon varottava ääni olivat opettaneet välttämään taistelua noiden olentojen kanssa, jotka olivat niin erilaisia kuin metsän muut asujamet. Mutta senjälkeen oli hän kasvanut suureksi ja väkeväksi, ja hänen vaistonsa vaati nyt kostoa hänen itsensä ja kuolevan pennun vuoksi.

Muutamin hypyin oli karhu puun luona, jonka taakse valkea olento oli piiloutunut, mutta siellä ei ollut ketään. Sen sijaan rytisivät vanhan, ryhmyisen riippakoivun oksat parin askeleen päässä. Ja karhu ärjyi yhä kiukkuisemmin, ollen nyt varma vihollisestaan, sillä se tuli yhtä hyvästi toimeen puussa kuin maassa.

Ella ei tuntenut pelon rahtuakaan, hän vain vapisi jännityksestä ja innosta. Hän ei ollut koskaan käynyt tällaista taistelua, mutta oli usein kuvitellut sitä mielessään ja miettinyt, kuinka tulisi menetellä.

Istuessaan vankemmalla oksalla, ehti hän lennättää vielä yhden nuolen karvaiseen rintaan, mutta samassa tunsi hän pedon läähättävän kidan aivan läheisyydessään ja vetäytyi taaemmaksi pitäen varmuuden vuoksi kiinni seuraavasta ohuemmasta oksasta. Aluksi seurasi karhu häntä empimättä, mutta oksan alkaessa taipua ja natista, pysähtyi se pettyneenä möristen. Tyttö vetäytyi vielä kauvemmaksi, kietoi käsivartensa ylemmän oksan ympärille ja pysyttelihe jaloillaan kiinni alemmassa. Nyt sai hän kätensä vapaiksi ampumiseen, vaikka ei voinutkaan tähdätä eikä jännittää kyllin voimakkaasti jousta.

Ensimäinen nuoli suhahtikin syrjään, mutta toinen sattui pedon ammottavaan kitaan, ja sen karjunta oli kuin ukkosen jyrinä salaman iskiessä lähimpään honkaan. Haparoiden otti eläin vielä pari askelta eteenpäin oksan taipuessa yhä syvemmälle sen painosta. Vielä yksi nuoli sattui sen kurkkuun, sitten vielä yksi ja tyttö istui turvassa horjuvalla oksalla. Se rytisi epäilyttävästi ja Ella tarttui tiukasti kiinni ylempään oksaan. Hänen seuraava nuolensa tunki karhun silmään, ja nyt oli vanhuksen kärsivällisyys lopussa. Oksa paukahti taittuessaan kuin pyssy, ja Ella riippui taivaan ja maan välillä karhun kellahtaessa alas ja jysähtäessä raskaasti maahan. Usko syöksyi heti sen kimppuun, ja karhu nousi ylös raskaasti läähättäen.

Se oli nähtävästi loukkaantunut pudotessaan. Ehkä oli joku nuoli tunkeutunut syvemmälle sen ruumiiseen.

Oksa, josta tyttö piti kiinni, keinui ja notkui aivan kuin olisi se tahtonut ravistaa hänet alas, mutta hän siirteli käsiään niin että hän pääsi lähemmäksi runkoa, missä oksa oli vankempi. Sitten veti hän itsensä ketterästi oksalle istumaan ja katsoi alas.

Pieni karhu makasi liikkumattomana muurahaispesän vieressä ja vanha naaraskarhu ryömi Uskoa kohti toinen silmä sokeana, ja vuotaen verta useista haavoista. Nuolet pistivät kuin piikit hänen ruumistaan, ja kidasta valui verta. Tyttö laskeutui alemmaksi voidakseen vielä kerran lähettää nuolen. Pian asettui karhu taas takajaloilleen puolustautuen etukäpälillään koiraa vastaan, joka kuitenkin aina pysyttelihe niin pitkän välimatkan päässä, etteivät karhun kynnet ulottuneet häneen. Mutta nyt paljasti hän niskansa Ellan jouselle, joka tunkeutui syvälle selkärankaan. Tehtyään vielä voimakkaan hyppäyksen puuta kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut kiivetä sinne, kaatui se raskaasti kyljelleen ja lepäsi hiljaa. Uskon haukkuminen ei enää voinut saada sitä liikkeelle, ja vihdoin uskalsi koira nykiä sen tuuheata turkkia.

Taistelu oli lopussa ja nyt vasta huomasi Ella, minkälainen se oli ollut. Hän oli niin jännityksen ja ponnistusten uuvuttama, että hän tuskin pääsi alas puusta, ja päästyään vihdoin maahan, täytyi hänen itkeä niin rajusti ja hillittömästi kuin joskus pikku tyttönä. Joka hermo hänen ruumiissaan värisi kuin viritetty jousenjänne, eivätkä hänen jäsenensä tahtoneet totella hänen tahtoaan. Mutta Usko seisoi hänen vieressään heiluttaen häntäänsä ja nuoleskellen hänen kättään niinkuin olisi se ymmärtänyt, että tyttö tarvitsi virkistystä ja rohkaisua suurtyönsä jälkeen.

Itkettyään rauhassa kotvan aikaa, katsoi hän jälleen ylös. Metsässä oli ihmeellisen hiljaista, ja aurinko paistoi koivunlehtien lomitse niin että koko ruoho oli täynnä tanssivia aurinkoisia pilkkuja niinkuin kotona koivuhaassa. Ne tanssivat suurilla, karvaisilla ruumiillakin, jotka lepäsivät siinä niin hiljaa, että niitä olisi luullut kiviksi ja kannoiksi. Ja muurahaiset työskentelivät uutterasti korjatakseen karhun särkemää pesäänsä ja viedäkseen valkeat kotelonsa turvaan. Ja linnut lauloivat ja käki kukkui, ja… Niin, maailma oli valoisa ja ihana ja hän oli ampunut kaksi karhua.

Hän hypähti pystyyn ja nauroi ääneensä ilosta. — Hän kun vain oli uneksinut hirvestä, ja nyt hänellä oli kaksi karhua. Mitä sanoisi Sakari! Hänen täytyi heti kiirehtiä hänen luokseen.

Tuossa makasivat ammutut linnut puun juurella. Ne täytyi hänen ottaa mukaansa, etteivät ketut veisi niitä. Ja sitten täytyi hänen syleillä Uskon karvaista kaulaa ja suudella hänen kosteata, viileää kuonoaan kiitokseksi hyvästä avusta.

— Nyt täytyy sinun jäädä tänne vahtimaan, Usko, — selitti tyttö viitaten karhuihin, — kunnes minä tulen takaisin isännän kanssa.

Usko katsoi häneen ymmärtäväisen näköisenä ja aivan kuin olisi tahtonut vakuuttaa, että tyttö voi rauhassa luottaa häneen, ja kun tyttö riensi pois, jäi koira tyyneesti istumaan karhujen luo.

Hän kiirehti puoli juoksua kotiin metsän kautta. Hän tiesi kyllä, kuinka esittäisi asian.

Läähättäen pysähtyi hän metsänlaitaan tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään, ettei mies heti huomaisi jotain ihmeellistä tapahtuneen. Mutta hän huomasi sen sittenkin.

— No, — huusi hän vastaan. — Sinulla näyttää olleen hyvä onni.

Silloin loi hän ujosti silmänsä maahan, mutta ne välähtivät kuitenkin pitkien silmäripsien takaa.

— Minä en saanut sitä kaikkea kotiin yhdellä kertaa, — sanoi hän hiljaisesti, — sinun täytyy valjastaa hevonen ja tulla auttamaan minua.

— Voi sinä veitikka, — sanoi mies nauraen, — tahdotko sinä pettää minua. Mutta tyttö vakuutti juhlallisesti tarvitsevansa rekeä ja apua, ja mies arveli vihdoin, että tyttö oli ampunut hirven.

Hän kulki edellä näyttäen tietä, ja mies seurasi hevosineen jälessä vielä puoliksi epäluuloisena ja odottaen joka hetki, että tyttö näyttäisi hänelle pitkää nenää, kuten lapset, ja pilkkaisi hänen herkkäuskoisuuttaan. Hän kulki hymyillen odottaen parhaimmassa tapauksessa löytävänsä ammutun hirvivasikan.

— Tuossa ne ovat, — sanoi tyttö vihdoin viitaten suurta muurahaispesää kohti, ja Usko, joka ylpeän ja toimellisen näköisenä oli rientänyt isäntäänsä vastaan, juoksi edellä näyttämään, missä saalis makasi.

Mutta mies astui nopeasti lähemmäksi nähdäkseen, mitä suurta ja tummaa häämötti riippakoivujen alta. Vihdoin hän pysähtyi, katsoi vuoroon tyttöön, vuoroin kuolleisiin karhuihin, kumartui sitten tarkastamaan niitten haavoja, ja hänen kasvonsa olivat vakavan ja miettivän näköiset.

— Kautta kunniani, tyttö, — sanoi hän vihdoin hitaasti, — ne ovat sinun nuoliasi ja sinun työtäsi. Sellaista en olisi koskaan sinusta uskonut!

Ja äänen sävystä ilmeni miehen kunnioitus vertaistaan kohtaan.

Mutta silloin pääsi lapsi jälleen tytössä valtaan.

— Uskotko, että Liisakin olisi voinut tehdä tämän? — kysyi hän muistaen miehen ensimäistä puolinaista kiitosta.

Hän katsoi tyttöön hymyillen. — Minun täytyy myöntää, että en sitä usko, — vastasi hän miettien, ja tyttö ilostui tästä enemmän kuin mistään hänen sanastaan.

Hän näki tytön silmien säihkyvän ja hänen katseensa kävi taas miettiväksi.

— Minä kai en oikein enää muista teitä naisia, — virkkoi hän vakavasti. — Luulin tuon tunteen ilmenevän vain miehissä. Olen sen monta monituista kertaa nähnyt taistelutantereella kuulien suhistessa ja toisen toisensa jälkeen vaipuessa vieraaseen maahan milloinkaan enää saamatta nähdä kotiaan ja rakkaitaan. Olen sen omassakin rinnassani tuntenut, mutta en koskaan niin voimakkaana kuin ollessani Lövingin väessä, siihen aikaan olisin sen vuoksi voinut tehdä mitä päättömimpiä tekoja ollakseni parempi kuin toiset, eikä elämä ollut suuriarvoisempi kuin kulunut nahkakinnas, jonka milloin hyvänsä viskaa luotaan. Minä luulen juuri sen tunteen ajaneen kuningastakin maasta maahan, niin ettei hän levännyt, ennenkuin kylmänä ja kuolleena keskellämme. Eikä kukaan tahtonut olla häntä huonompi, ja sitten kävi niin kuinka kävi, kunnes jänne katkesi, eikä kansamme jaksanut kauvempaa. Vai voi se sinun kaltaistasi tyttöäkin kannustaa eteenpäin.

Hänen puhellessaan nostivat he molemmat karhut rekeen, mikä ei suinkaan ollut huokea työ.

— Vahinko, että minulla on niin vähän suolaa, — mutisi uutisasukas itsekseen, — mutta me saamme kuivata osan lihasta. Se käy kyllä laatuun tässä siunatussa helteessä.

Sitten lähti hevonen liikkeelle ja mies opetti tyttöä ajamaan. Tämä seikkailu tuntui lähentäneen heitä suuresti, ja mies katseli nyt tyttöä kokonaan toisin silmin kuin ennen.

Koko ilta meni heiltä nahkojen ja lihojen kanssa puuhatessa ja siinä ohella kertoi hän entisaikojen karhunpeijaisista. Ja hiljaisesta, hitaasta puhetavastaan huolimatta osasi hän kuvata näitten juhlien meluavaa ilonpitoa niin että tyttö tunsi samaa kuin ensi kerran kuullessaan hänen viheltävän. Ei koskaan ollut hän kokenut sellaista myötätuntoa vanhaa yhteiskuntaa kohtaan eikä koskaan niin palavasti halunnut siihen tutustua. Miinan ja Tildan kertomukset olivat vain herättäneet ihmettelyä ja välistä vastenmielisyyttäkin, mutta Sakari käsitteli ja katseli oloja sellaisella tavalla, että ne muittenkin mielestä näyttivät valoisilta ja ikäänkuin ystävällisemmiltä. Kaikki hupaisat työteliäät isännät, hyvänsuovat, toimelliset emännät ja iloinen, huoleton nuoriso tuntuivat hänestä jo vanhoilta tutuilta, niinkuin hän joskus olisi ollut mukana heidän elämässään.

Kun tuli vihdoin leimusi takassa ja he istuivat molemmat imeskellen mehukkaita karhunluita, tunsi hän elävästi mielessään, kuinka hän joskus kaukaisessa muinaisuudessa oli ollut samanlaisessa tilaisuudessa, kuinka Sakarin kaltainen voimakas, ahavoitunut mies oli istunut hänen vieressään murtanut hänelle luita ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja hänestä tuntui, että hän oli painanut päänsä hänen olkapäätään vastaan ja katsellut hänen hymyileviin silmiinsä miehen hiljaa hyväillessä hänen hiuksiaan.

Hän siirsihe lähemmäksi Sakaria ja katsoi häntä silmiin ahmien hänen sanojaan kuin janoinen taimi sadevettä.

Punainen, leikkivä liekki valaisi tytön säteileviä kasvoja ja miehen mielestä ei maja enää ollut sama kuin ennen, vaan hänen isiensä vanha talo, jonne hän oli vienyt nuoren morsiamensa. Tunnelmassa oli jotakin, joka vastustamattomasti vei hänen ajatuksensa niihin aikoihin, herättämättä kuitenkaan surua tahi kaipausta. Tyhjä paikka hänen lietensä ääressä oli ikäänkuin täytetty, ja jokin himmensi sen naisen kuvaa, jonka vuoksi hän oli raatanut ja tehnyt työtä.

Vihdoin alkoi jokin kalvaa häntä kesken hänen tervettä tyydytyksen tunnettaan. Hän ei ollut täysin tyytyväinen itseensä, vaikka ei hän keksinyt siihen minkäänlaista syytä. Se tuntui nousevan hänen sielunsa salatuimmista syvyyksistä vastoin sekä järkeä että tunnetta, ja hän rupesi äkkiä ja perustelematta puhumaan hänestä, joka ei saanut olla juhlassa mukana. Hän puhui kauvan, hiljaisesti ja matalalla äänellä, katse tuleen suunnattuna, niinkuin hän siellä olisi nähnyt kaikki ne kuvat, jotka hän loihti tytön kuuluville.