XI.

Jälleennäkeminen.

Oli tammikuun ilta, sellainen, jonka vain erämaa ja metsä voivat synnyttää. Myrsky soitteli hongissa jättiläisurkujaan ja puitten rungot huojuivat ja ryskyivät puhurin syöksyessä yksinäisen tuvan ohi viskoen rapisevia, jäisiä lumikuuroja sen ikkunaan, joka sisältä katsoen näytti pieneltä, mustalta pilkulta. Mutta myrskynkin pauhinan voitti sutten ulvonta, joka nousten ja laskien vihlovana kuului milloin kauvempaa, milloin aivan oven ulkopuolelta. Ne olivat ihmeelliset, juhlalliset soittajaiset, joita nuori nainen kuunteli istuessaan avonaisen takan ääressä kädet helmaan vaipuneina ja tuijottaessaan tuleen. Ne saivat hänen omankin laulunsa soimaan melkein samassa kurjassa, synkässä sävellajissa kuin erämaan ja metsän; sitä laulua ei hän vielä vuosi sitten olisi tajunnutkaan, mutta nyt pulppusi se kuin itsestään huulilleen.

Kun laulu vaikeni tuvassa pitkittivät erämaan lapset ulkona valituksiaan. Hetki sitten olivat he etääntyneet tuvasta niin että heidän ulvontansa oli hukkunut lumimyrskyyn, mutta ääni läheni taas nopeasti. Se kävi yhä hurjemmaksi ja pelottavammaksi niinkuin kaikki kadotetut henget olisivat kiitäneet tuvan ohi valittaen, vaikertaen ja huutaen kostoa sille maailmanjärjestykselle, joka oli syössyt heidät valosta ja rauhasta.

Ne aivankuin tahtoivat hyökätä tuvan ohuitten seinien läpi, ja vaistomaisesti heitti nuori nainen uuden sylyksen puita takkaan. Nyt oli hurja lauma aivan tuvan vieressä, ja äkkiä tempaistiin ovi auki ja kylmä virtasi huoneeseen. Ovi jysähti jälleen kiinni, ja ulkopuolelta kuului pettynyttä raaputusta ja ulvontaa. Sakari seisoi huoneessa leimahtelevan tulen valossa. Hänen kasvonsa olivat hurjan ja kauhean näköiset lumisen lakin alla.

Tyttö nousi hitaasti ja kuolonkalpeana ojentaen hänelle kätensä, mutta mies ei sitä nähnyt, sillä takkavalkea tuntui huikaisevan hänen silmiään. Lumi alkoi sulaa hänen turkistaan kunnes hän riuhtasi sen päältään ja heitti nurkkaan. Sitten laahusti hän tulen ääreen ja istahti raskaasti tytön äsken jättämälle paikalle. Tuvassa oli niin hiljaista, että hornan äänet ulkona tuntuivat taas yltyvän.

— Missä ovat Usko ja Polle? — kysyi hän vihdoin etsiessään syötävää miehelle.

— Etkö sinä kuule — vastasi mies kolkosti, — mutta hän ei kuullut muuta kuin sutten ulvontaa.

— Ja missä on hän, jonka piti tuoda rauha ja valo majaasi? — kysyi tyttö väristen kauhusta.

Mies ei vastannut ja tyttö näki hänen kalpenevan ja vapisevan.

— Herra Jumala, oletko sinä heittänyt hänetkin susille? — kysyi Ella silmät selällään kauhusta.

Mieheltä pääsi mielipuolinen, vihlova nauru, joka päättyi nyyhkytykseen.

− En, en, — sanoi hän vihdoin ponnistaen voimiaan, — hänet surmasin minä itse — jos se olikaan hän. Herra Jumala, ehkä ei se ollutkaan hän, se oli mahdotonta. Hän, jonka löysin, oli vanha eukko, jolla oli kylmät jääsilmät ja joka ymmärsi tuskin kieltäni, kohdellen minua kuin vierasta. Ei hän ollut Liisa, minun metsänneitoni, jolla oli lumoavat siniset silmät. Hän oli ruotsalainen talonpoikaisvaimo, joka ajoi minut pois ja pakeni toisen miehen turviin, pitkäpartaisen talonpojan, joka nauroi minulle pilkallisesti, kun en ymmärtänyt hänen kieltään. Nainen pyysi murteellisella kielellään minua jättämään heidät rauhaan, ja minä olin jo lähtemäisilläni, sillä tuskin saatoin tuntea häntä. Mutta kun hän pakeni tuon vieraan miehen luo, joka tahtoi ajaa minut ovesta kuin syyhelmäisen koiran, kuohahti vereni. Olinhan eläissäni nähnyt niin paljon verta, ettei pieni lisä merkinnyt minulle sen enempää. Minä tähtäsin mieheen veitseniskun, mutta vaimo juoksi väliin ja veitsi sattui suoraan hänen sydämeensä. Minkä vuoksi olisin sen jälkeen säästänyt miestäkään? Hän oli vienyt minulta vaimoni. Hän oli monta vertaa enemmän viholliseni kuin moni moskovalainen ja sentähden sai hän kuolla.

Ei, ei, hän ei voinut olla Liisa. Hänellähän oli suuri, karkea ruumis ja jääsilmät. Hänen sileäksi vedetyt hiuksensa olivat harmaat, ja kun hän kohotti kättään minua vastaan, oli se suuri ja punainen kuin torpparin eukon. Tuvassa ei ollut ketään muuta kuin he, eikä kukaan nähnyt, mitä tapahtui, ja minä ajoin nopeasti pois, mutta kuollut nainen, jota en tuntenut, on koko matkan ajanut minua takaa huutaen kuin veistä paljastaessani.

— Ja sinä — sinä tapoit heidät, — huusi Ella hurjalla kauhulla, — miehen hiljaa vaikeroidessa. — Sinä uskalsit tuomita heitä sentähden, että hän oli unohtanut sinut… Sinä… Oi, Jumalani, etkö sinä ymmärrä, että sinä samalla langetit omasi ja minun tuomioni. Se oli sittenkin kuolemansynti, vaikka en sitä siksi luullut enkä minä senvuoksi ole saanut rauhaa. — Kuinka sinä uskalsit?

− Niin olisi jokainen mies tehnyt minun asemassani, — mutisi hän. He olivat ansainneet kuolemansa.

− Jeesus, huudahti hän vihlovalla äänellä, − kuinka et sinä sitä ymmärtänyt… Nyt täytyy minunkin kuolla. Nyt saavuttaa minut tuo musta, joka koko talven on vaaninut minua… Sinun piti tuoda mukanasi rauhan enkeli ja sinä toitkin kuoleman.

Hän painoi käsillään ohimoitaan niinkuin olisivat ne tahtoneet haljeta, miehen istuessa hiljaisena ja kokoonlyyhistyneenä paikallaan.

— Hyvästi, Sakari, minä tiedän rakastaneeni sinua ja tiedän myös, että minun täytyy kuolla sentähden, — sanoi hän rauhallisempana silmäten akkunaan, joka katseli häntä kuin pimeyden musta, tuijottava silmä. — Etkö kuule, kuinka minua kutsutaan ulkona… tuomio on langetettu…

Hän syöksyi ovesta ulos pimeään, joka sulki hänet syliinsä. Hän kuuli miehen huutavan jotakin, jota hän ei jaksanut ymmärtää, ja ovi sulkeutui jysähtäen hänen jälkeensä. Hän vaipui polviaan myöten lumeen, mutta ei tuntenutkaan niitä jääneulasia, joita myrsky viskoi hänen kasvoihinsa. Hänen kalpeat huulensa kutsuivat vain hiljaa kuolemaa, kuolemaa…

Mutta kuolema ei kuullut häntä. Kuolema, joka niin usein sivuuttaa sen paikan, missä sitä eniten kaivataan, jätti hänet yksin pakottavine ohimoineen ja epäselvine ajatuksineen. Susien ulvonta loittoni — erämaan lapset eivät koskeneet häneen. Hänen jalkansa liikkuivat tahdottomasti eteenpäin kalpeansinertävää rataa pitkin, jonka vanha maantie muodosti. Hän kulki aivankuin pakeneva nopeasti eteenpäin — kenties hän pelkäsi elämän uudelleen kutsuvan.

Mutta vihdoin näytti kuolema kuulleen hänen rukouksensa. Susien ulvonta lähestyi kuorossa. Erämaan nälkäiset lapset, jotka eivät kenties viikkokauteen olleet verta nähneet, olivat vihdoinkin löytäneet varman, avuttoman saaliin.

— Verta, verta, — vaikeroitiin ja huudettiin mustassa metsässä pakenevan nuoren naisen ympärillä, mutta hän juoksi juoksemistaan painaen kädellään sydäntään.

Nälkäisiä silmiä kiilui hänen ympärillään — tuossa oli silmäpari, tuossa toinen — tuossa kaksikymmentä — ne vilkkuivat yhä ahtaammassa piirissä hänen ympärillään, ja kuolema seisoi voitonvarmana ja juhlallisena hänen vieressään. Kaikki muu oli katkennut — kuolema yksin ei häntä pettänyt.

Mutta minkätähden pedot empivät? Senkö vuoksi, että hän juoksi? Hän pysähtyi odottamaan hyökkäystä, mutta sensijaan sammuivat kiiluvat valot toinen toisensa jälkeen. Honkien välistä näkyi punertava hohde ja hän kuuli ihmisäänten sorinaa. Valo läheni ja hän näki mies- ja naisjoukon vaeltavan puitten lomitse soihdut käsissään iloisesti nauraen ja puhellen. Heitä seurasi pitkä jono kahden hevosen vetämiä, suuria rekiä. Niitä oli kuusi raskasta kuormaa. Ja näitten jälkeen hiihti vielä suuri joukko iloisia poikia ja tyttöjä, mutta kuormissa istui vanhuksia nukkuvia lapsia sylissään, ja he nyökyttelivät päätään ja hymyilivät niinkuin olisivat olleet vanhoja tuttuja metsän ja lumimyrskyn kanssa ja kohdanneet ne pitkän, pitkän eronajan jälkeen. Joukkoa johti vanha hopeapartainen, vuosien koukistama ukko, raskaasti nojautuen sauvaansa.

Valon langetessa nuoren naisen kasvoille, joka yksinäisenä seisoi lumikinoksessa, pysähtyi ukko ja näytti hetkisen miettivän, kuuluiko hän hänen opastettaviinsa, ja koko meluava joukko seisahtui ja ilonpito vaikeni tuokiossa.

— Mitä sinä täältä erämaasta niin yksinäsi etsit, tyttö? — kysyi vanhus vakavasti.

— Kuolemaa, — vastasi hän tuskin kuuluvasti.

— Ja minkätähden? — kysyi hän heittäen häneen tutkivan katseen harmaitten, tuuheitten kulmakarvojensa alta.

— Olen tuomittu, — vastasi hän väsyneesti, ja päätäni pakottaa.

Vanhuksen terävä katse tuntui tunkevan hänen lävitseen muuttuen pian valoisaksi ja lämpimäksi. Hän ei ollut syyttä vanhentunut valtakunnan voitokkaina aikoina.

— Mutta onko sinulla oikeutta tuomita toinenkin kuolemaan? — kysyi hän lempeämmällä äänellä.

— Tyttö katsoi häneen ihmeissään, mutta vanhus jatkoi:

— Tahdotko surmata lapsen, jota kannat sydämesi alla ja jonka äidiksi pian tulet?

Ensin ei hän näyttänyt vähääkään käsittävän vanhuksen sanoja, mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen miettivä ilme ja hän seisoi vaieten kauvan aikaan. Äsken iloisesti meluava joukko tuntui henkeään pidättäen odottavan hänen vastaustaan.

Vihdoin nosti hän päätään ja hänen silmänsä sädehtivät.

— Lapseni, — sanoi hän uneksien. — Puhutko sinä totta, vanha mies?

— Niin — sinun lapsesi, — kertasi vanhus lempeästi — ja naisten silmissä kimalteli kyyneleitä, — se lapsi, josta sinä kasvatat hyvän ihmisen ja jonka sinä opetat rakastamaan rauhaa, työtä ja meidän Herraamme. Jos elämä — niinkuin näyttää — on ollut sinulle kova, voit sinä tasottaa lapsesi tien; jos sinä olet jotakin oppinut, voit jättää sen perinnöksi lapsellesi ja jos olet hairahtanut, voi lapsesi sen välttää; näin olet ostanut toisen vapaaksi kärsimyksilläsi. Usko sinä vanhaa miestä, joka on elänyt kolmen Kaarle-kuninkaan aikana ja nähnyt sellaisia vaiheita, joittenka läpi hän ei uskonut kansan pääsevän. Ja nyt minä kuitenkin saan julistaa rauhan sanomaa erämaassa.

— Mutta sittenhän en minä enää ole yksin, — sanoi nuori nainen iloisesti ja ihmeissään; — niin — niin, — jatkoi hän väräjävin äänin — rauha on parasta ja kauneinta, minkä voin lapselleni opettaa. Rauha kaikkien luotujen kesken. Rauha maassa.

Vanhus otti hartaana lakin päästään ja viritti väräjävällä äänellään jouluvirren, johon kaikki yhtyivät ystävällisten käsien hoitaessa nuorta naista ja johtaessa hänet rekeen. Säveleet soivat juhlallisina myrskyisessä metsässä, ja sutten ulvonta kuului enää vain kaukaiselta, heikolta voihkinalta.