XII.

Temppeli.

Seuraavana aamuna heräsi Ella siihen, että reki, missä hän lepäsi, pysähtyi. Hänen unensa oli ollut syvä ja rauhallinen ja hän oli uneksinut onnellisista lapsuusajoista. Kirkas talvi-aamu säteili häntä vastaan. Rajuilma oli tauonnut ja auringonpaiste kimalteli lumella saaden kirkkomaan nuoret kuuraiset koivut kimaltelemaan kuin ihmeelliset satupuut timantti-lehtineen ja -hedelmineen.

Matkue oli pysähtynyt avonaiselle paikalle ja sitonut hevosensa lumesta kohoavaan pitkään paaluun ja Ella näki vielä suuremman väkijoukon kuin mitä matkueeseen kuulutkaan. Ihmiset puhelivat ja nauroivat keskenään ja reki reen jälkeen ajoi sinne oikealla näkyvää, laajaa jäätä myöten. Mutta eniten kiinnitti hänen huomiotaan korkea, tornilla varustettu rakennus; tornin huipussa kimalteli kultainen risti. Tämän rakennuksen takaa näkyi useita suuria taloja lehdettömien koivujen välistä.

Ella nousi istumaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.

— Mikä huone tuo on? — kysyi hän läheisyydessään seisovalta naiselta.

— Herra siunatkoon, lapsi, kirkkohan sen on, — vastasi tämä kummastuneena. — Etkö sinä ole koskaan ennen sellaista nähnyt? —

— En, — vastasi Ella, — minä olen ikäni elänyt metsässä. —

Naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja kaikki olivat hänelle ystävällisiä. He kyselivät hänen elämästään, mutta samassa alettiin ylhäällä tornissa soittaa niin voimakkaasti, juhlallisesti ja kutsuvasti, että Ella unohti kaiken muun. Hän tiesi hyvin, mitä se oli. Miina ja Tilda olivat usein puhuneet kirkonkelloista ja jo heti kuultuaan »kirkko»sanan, oli hänet vallannut juhlallisen rauhan tuntemus niinkuin heijastus kaikesta siitä kunnioituksesta, jonka hän lapsuudestaan asti oli tottunut näkemään vanhemmissa ihmisissä. Tähän huoneeseen olivat ihmiset kokoontuneet polvi polvelta palvelemaan Jumalaansa niin että tämän paikan kunnioitus oli aivankuin imeytynyt heidän jälkeläistensä vereen. Sinne olivat hänen kasvattajansa aina ikävöineet, ja nyt unohti hän surunsa ja edellisen yön kauhut ajatellessaan kenties pääsevänsä Herran huoneeseen. Hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen uteliaisuutta eikä enempää tarvittu herättämään hänen jo puoleksi sammunutta elinhaluaan.

Kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä. He näyttivät kaikki aivankuin aavistavan, että hän tarvitsi rakkautta ja osanottoa niin että vanhat sodan runtelemat ukotkin, jotka kulkivat puujalalla, tai joitten nutunhiha retkotti tyhjänä, iskivät hänelle ystävällisesti silmää tai heittivät hänelle rohkaisevan sanan. Naiset etsivät kilvalla eväskoreistaan syötävää ja pienet suloiset lapset, jotka häntä erikoisesti viehättivät, nykivät häntä vaatteista ja puhuivat ja lepertelivät ja kyselivät häneltä tuhansia asioita, joihin hänen oli vaikea vastata. Välistä ryömivät he hänen syliinsäkin ja silloin tuntui niin lämpimältä hänen sydämessään.

Ja talvipakkasessa alkoi jokin hänessä sulaa. Hänen mielestään alkoivat ihmiset kokonaisuutena katsoen näyttää paljon miellyttävämmiltä ja paremmilta kuin ennen. Kaikillahan heillä oli samat virheet, joihin hän niin usein oli takertunut, mutta hän huomasi heissä myöskin hyviä puolia, joita hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi, ja hän alkoi ymmärtää elämisen taidon olevan siinä, että otti ihmiset sellaisina kuin he olivat aina kuitenkin pitäen silmällä heidän parempia puoliaan.

Nämä arvelut eivät olleet vielä kirkastuneet hänessä selviksi ajatuksiksi, mutta hänen sieluunsa virtasi aivankuin parantavaa voidetta ja ennenkuin temppelin ovet avautuivat, tunsi hän itsensä samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ihmiset.

Hänen seurueensa ei jäänyt kirkonkylään, se aikoi vain levätä ja olla läsnä jumalanpalveluksessa. Heidän kotipaikkansa oli — tai oikeastaan oli ollut ennen sotaa naapuripitäjässä, ja nyt etsivät he entisiä kotejaan palaten pitkältä pakomatkaltaan Ruotsista.

Nyt avattiin kirkon ovet ja kansaa alkoi hiljalleen virrata sisään. Kaksi vanhempaa naista otti Ellan väliinsä ja vei hänet Herran huoneeseen. Kohta sinne astuessaan ymmärsi Ella seisovansa Jumalan temppelissä. Korkea holvikatto oli hänestä taivastakin korkeampi. Salaperäinen valo lankesi sisään suippokaaristen ikkunoitten pienistä, osaksi maalatuista ruuduista. Kirkossa vallitseva puolihämärä toi mieleen salaperäisen hartauden tunteen, ja tätä tunnetta lisäsivät vielä maalaukset seinillä ja katossa, ihmeelliset, räikeänväriset kuvat, jotka hänen tottumattomaan silmäänsä tekivät syvän vaikutuksen. Muuan naisista selitti kuiskaten maalausten merkitystä ja hän huomasi niitten esittävän kohtauksia niistä tapauksista, joita Miina oli hänen lapsuutensa aikana kertonut. Hän näki koreasti puetun Noakin astuvan arkkiinsa mitä kummallisinten eläinten seuraamana, kun taas toiset yhtä koreasti puetut miehet ja naiset aivan arkin vieressä hukkuivat vedenpaisumuksen vihaisiin aaltoihin, hän näki ensimäisen ihmisparin kulkevan paratiisin riemutarhassa alastomana ja onnellisena aivankuin hänkin, ennenkuin mies oli ilmaantunut ja tuonut mukanaan koko maailman ristiriidat ja murheen. Näitä ristiriitoja esitti kuvassa jättiläiskokoinen musta käärme, joka riippui puussa; hän näki patriarkka!n paimentavan lammaslaumojaan ja pienen Davidin taistelevan suurta Goliatia vastaan.

Kaiken tämän hän oli kuullut kerrottavan ja kuvat olivat hänelle ikäänkuin vanhoja tuttuja. Eniten kuitenkin kiinnitti hänen huomiotaan lempeä, kärsivä Vapahtaja. Ennen, kun hän vielä oli onnellinen, ei hän ollut niin paljon Vapahtajaa ajatellut, mutta nyt hän ei luonut silmiään hänen kärsivistä, mutta kuitenkin kirkastuneista kasvoistaan ristinpuussa molempain ryövärien välissä. Hän oli niin syventynyt katselemiseensa, ettei hän kiinnittänyt huomiota ympärillään oleviin ihmisiin.

Yht’äkkiä herätti hänet mietteistään kirkon läpi mahtavasti humiseva, ihana soitto, jollaista hän ei koskaan ennen ollut kuullut. Se nousi ja laski majesteetillisin rytmein, sen eri äänet sulautuivat ihmeellisesti toisiinsa. Ja nyt yhtyi koko seurakunta lauluun äänillään, jotka riemuiten ja ylistäen liittyivät urkujen soittoon. Se vaikutti häneen, erämaan lapseen niin voimakkaasti, että hän tunsi melkein kipua sydämessään, ja hänen sielunsa kohosi korkealle yli jokapäiväisyyden, niin korkealle, ettei hän enää ymmärtänyt, mikä hänelle äskettäin oli tuottanut tuskaa.

Kun laulu oli vaijennut, alkoi vanha mies ylhäällä saarnatuolissa puhua kokoontuneille lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja. Hän puhui kansojen ja yksityisten koettelemuksista, hän puhui sovituksesta ja anteeksiantamuksesta ja juuri tämän osan hänen puheestaan Ella parhaiten ymmärsi. Kaikkien piti antaa anteeksi toisilleen ja Jumala antaa samoin ihmisille anteeksi, jos he vain hartaasti sitä toivovat. Pappi kertoi, kuinka ristiinnaulittu oli rukoillut pyöveliensä puolesta ja kuinka hän oli luvannut saattaa toisen ryövärin kanssansa paratiisiin. Ella katsahti kuvaan ja näki selvästi, kumpi ryöväreistä oli saanut anteeksiannon. Hän näki sen ryövärin lempeistä silmistä, jotka olivat aivan Sakarin silmien kaltaiset hänen ollessaan hyvä, niinkuin hän aina ennen oli ollut. Ja mitä enemmän hän katsoi ryöväriä, sitä enemmän hän kävi Sakarin näköiseksi, kun taas toinen ryöväri, paatunut pahantekijä, sai yhä enemmän Aapon karkeat kasvonjuonteet. Papin lempeät sanat soivat hänen korvissaan kuin hiljainen aaltojen loiskina rantaa vasten. Ei ketään tuomittaisi eikä kukaan joutuisi kadotukseen, — ei hän, ei Sakari eikä lapsi.

— Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, — sanat tulivat kuin itsensä lempeän Vapahtajan huulilta.

Sakari, hän itse ja lapsi muodostivat hänen mielestään kokonaisuuden ja hän oli näkevillään ristiinnaulitun astuvan alas ristiltä, nostavan kätensä ja siunaavan heitä. Hajanaiset sanat saarnasta olivat kuin kehotuksena, että hän antaisi anteeksi ja unohtaisi kaiken pahan, mitä hän oli saanut toisten ihmisten puolelta kärsiä, samoin kuin Jumalakin jo oli antanut anteeksi hänelle ja niille, jotka olivat hänelle rakkaat, ja hänestä tuntui kuin hänen velvollisuutensa olisi ollut palata yksinäisen, onnettoman miehen luo, joka istui autiossa tuvassaan kaikkien hylkäämänä, ja kun urut taas alkoivat soida, oli kuin enkelit olisivat laulullaan siunanneet hänen aikomustansa. Ja sävelten soidessa ei hän enää nähnyt köyhää seurakuntaa eikä vanhaa maalaispappia; hänen mielestään kohosi holvi yhä korkeammaksi, kunnes hänen päätään huimasi. Hän oli seisovinaan ihanassa hongikossa vihreällä sammalmatolla, jolla kukkivat vanamot tuoksuivat. Hänen yllään kohisivat mahtavassa kuorossa honkain latvat ja hän seisoi Sakarin kanssa keskellä tuota tuoksua ja huminaa katsoen korkeuteen, mistä Vapahtaja siunaten ojensi kätensä heidän ylitseen, ja aallot loiskuivat rantaa vasten ja rastas lauloi ja koko luonnon suuri temppeli ylisti Jumalaa.

Hän kulki kuin unissa tultuaan ulos kirkosta eikä vastannut naisten ystävällisiin kysymyksiin, miltä hänen ensimäinen kirkonkäyntinsä oli tuntunut; he näyttivät ymmärtävän hänen liikutuksensa ja kyyneleitä näkyi heidän silmissään. Kaikki väistivät häntä hänen kulkiessaan silmät uneksivasti maahan luotuina. He pitivät niin luonnollisena, että hän halusi olla yksin.

Hänen ei ollut vaikea seurata äskeisen kulkueen jälkiä vastasataneessa lumessa. Olihan kyllä monta rekeä ajanut kirkolle eri tahoilta, mutta ei missään ollut tie niin leveätä ja tallattua kuin suuren matkajoukon jäljillä. Astuttuaan muutamia askeleita häipyi hän ystävällisten ihmisten näkyvistä tien kiertäessä metsään alamäkeä. Hän kulki kulkemistaan seuraten leveätä, tallattua polkua, aurinko paistoi lumelle ja puitten timantilta hohtaville oksille ja hänen silmiinsä, ja hän tunsi itsensä niin vahvaksi kuin ei pitkään aikaan ja sydämensä niin lämpimäksi kuin ei milloinkaan ennen. Hän oli saanut anteeksiantamuksen ja oikeuden antaa anteeksi.