V.

Pako.

Aurinko laski hehkuvan punaisena koivujen taakse heittäen vielä silloin tällöin häikäisevän sädekimpun pihaan. Silloin oli aika lopettaa päivän työ ja silloin kokoontuivat naiset tavallisesti lieden ääreen. Siihen aikaan oli myöskin Aapon tapana alottaa kertomuksensa, jotka sekä pelottivat että viehättivät heitä, saattaen heidät hiljaisiksi ja kalpeiksi sekä pakottaen heidät ihmetellen ajattelemaan elämän moniaita kauhuja ja julmuuksia.

Mutta tänään ei kertomus tahtonut sujua. Tunnelmasta puuttui jotakin, joka sai miehen jäykäksi ja pahantuuliseksi, ja Ella tiesi hyvin, mikä se oli. Hän olisi vihdoin ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen takaisin viinan, joka teki miehen tylsäksi ja uniseksi ja uuvutti hänet heti hänen levolle mentyään uneen. Sensijaan käski ja komenteli hän nyt heitä kaikkia eikä mikään ollut hänen mielensä mukaista, ja vähän väliä tunsi Ella hänen väijyvän katseensa petollisen loiston kohdistuvan itseensä. Hän oli väsynyt edellisten öitten valvomisesta, mutta ei uskaltanut käydä levolle, ennenkuin oli varma siitä, että mies oli nukkunut. Toisetkin naiset olivat hiljaisia ja alakuloisia ja katselivat vähä väliä arkoina makuusijojaan. Vihdoin alkoi Aappo äänekkäästi haukotella ja ojennella itseään. Sitten kömpi hän lavolle ja Ella jäi istumaan tuijottaen tuleen kuumeisin silmin ja kuunnellen, eikö hänen kuorsauksiaan pian alkaisi kuulua.

Hänen ei tarvinnutkaan kauvan odottaa ja vaikka eivät kuorsaukset tänään olleet niin kovaäänisiä kuin ennen, olivat ne hänen mielestään vieläkin kammottavampia. Unissaankin tuntui mies väijyvän tyttöä eikä hän uskaltanut sulkea silmiään pelosta, että tuo tuntematon kauhea vaara saavuttaisi hänet.

Vähitellen kuuli hän kaikkien ympärillään alkavan tasaisesti ja rauhallisesti hengittää ja hän oli itsekin niin väsynyt, että silmät vähän väliä painuivat kiinni. Nämä levottoman horroksen hetket kävivät yhä pitemmiksi ja lopulta unohti hän kaiken ympärillään. Mutta kesken syvintä untaankin puristui hänen kätensä lujasti jousen ympärille, jonka hän oli ottanut viereensä ollakseen heti tarvittaessa vastarintaan valmis.

Ja äkkiä avasi hän silmänsä täydelleen heränneenä tuntien luonnonlapsen omituisella vaistolla vaaran uhkaavan. Ullan kuuli hän hiljaa nyyhkyttävän läheisyydessään.

Huone oli melkein pimeä, mutta liedellä hehkui vielä muutamia hiiliä, joista levisi kalpeanpunerva valo. Ja tuossa aivan hänen kasvojensa vieressä kiilui kaksi silmää kuten suden silmät pimeänä talviyönä ja joku hapuili häntä käsillään. Vieläkin hieman viinalta löyhkäävästä hengityksestä tunsi hän heti, kuka se oli.

Sillä nopeudella, jonka hän oli monilla metsästysmatkoillaan saavuttanut, ja inhosta huudahtaen, iski hän kaikin voimin nyrkkinsä noiden kiiluvien sudensilmien väliin ja hypähti pystyyn työntäen luotaan raskaan, horjahtelevan miehen. Vastaukseksi sai hän vihaisen, uhkaavan kirouksen, mutta hän pääsi onnellisesti ovelle ja syöksyi ulos kiroava mies kintereillään.

Kasteinen ruoho löi vilvoittaen hänen paljaisiin jalkoihinsa ja yht’äkkiä valtasi kesäöisen metsän tenho hänet kokonaan vaarasta huolimatta. Hän oli kuin pakeneva jänis, joka kepein askelin koetti eksyttää takaa-ajavaa sutta. Hänen suonissaan kiehui pikku-eläimen palava, kiihkeä itsesäilytysvaisto ja joka hermo ja jänne vireissä syöksyi hän eteenpäin. Alussa kuuli hän vihollisensa jäävän kauvaksi jälkeen; mies seurasi häntä juosten raskain, tasaisin askelin kuten tottunut metsänkävijä.

Ilma oli viileätä, kirkasta ja tyyntä ja niin ihmeellisen kevyttä hengittää. Puitten latvojen yläpuolella katseli kalpea, sirppimäinen kuu, ja pohjoisella taivaalla punersi ruusuinen värihohde valaen aukeille paikoille lempeätä loistoaan. Kaikki oli hiljaista, ainoastaan rääkkä narisi ruispellossa ja jossakin metsänpimennossa kuului yökehrääjä hyrräävän. Yö-orvokit täyttivät ilman huumaavalla tuoksullaan, joka tuntui kertovan salaisesta onnesta, mutta takanaan kuuli tyttö taukoamatta raivoisan miehen tasaiset askeleet.

Alussa juoksi hän vanhoja peltoja pitkin nuorten koivujen ja leppien välitse, jotka olivat täyttäneet ojat, mutta pian älysi hän, että miehen oli helppo seurata häntä aukeilla paikoilla ja sentähden koetti hän kiirehtää metsään. Hänestä tuntui, ettei mies enää — niinkuin aluksi — jäänyt jälkeen, vaan pysyi itsepäisesti silmänkantaman päässä tytöstä. Kun hän vihdoin pääsi metsään, tekivät katajapensaat ja pienet kuuset kiusaa hänelle repien ja nykien hänen ohutta paitaansa ja raappien hänen paljaita sääriään.

Välistä tarttui se johonkin oksaan, niin että hänen täytyi viipyä hetkinen riistäytyäkseen irti, ja monta kertaa repeytyi suuri kaistale hänen paidastaan. Silloin kuuli hän tasaiset askeleet yhä lähempänä itseään ja hänen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa pidentääkseen välimatkaa. Kuinka kävisi, jos hän uupuisi? Hän ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän aavisti, että jotakin kauheata tapahtuisi ja hän ponnisti äärimmäisyyteen asti voimiaan. Välistä ajatteli hän, että olisi parempi juosta, jos hän heittäisi paidan yltään, mutta selittämätön kainouden tunne esti hänet tästä.

Minne hän pakenisi? Välistä ajatteli hän, että hänen kuten jäniksenkin pitäisi juosta ympyrässä, kunnes hän pääsisi takaisiin kotiin ja saisi suojaa toisten luota, mutta omituinen katkeruuden ja epäluulon sekainen tunne pidätti häntä. Siellä ei hän saisi turvaa eikä apua miestä vastaan, jonka puolta he kaikki alusta asti olivat pitäneet. Hänen täytyi luottaa yksinomaan itseensä eikä hän enää koskaan aikonut palata entiseen kotiin, joka tuon rauhanhäiritsijän ja anastajan kautta oli käynyt hänelle viholliseksi ja vieraaksi. Hän etsii itselleen suojapaikan metsässä ja asuu siellä yksinään eläinten parissa, jotka antavat hänelle ravintoa niinkuin ennenkin. Jonkun hän ottaa kiinni ja kesyttää ystäväksi itselleen — se ei ainakaan petä.

Ja hän juoksi juoksemistaan pimeään metsään, jonne eivät edes kuun kalpeat säteet eikä pohjoisen taivaan purppurahohde voineet tunkeutua. Välistä täytyi hänen oikein väkivaltaisesti tunkeutua yhteenkietoutuneitten oksien välitse, ja hänen voimansa alkoivat vähitellen loppua karaistuneen ja kestävän miehen juostessa yhtä tasaisesti ja rauhallisesti kuin alussakin. Hän oli ehkä sittenkin erehtynyt jättäessään aukean kentän ja juostessaan metsään, joka ei kätkenytkään häntä, vaan pikemmin oksien alituisen rasahtelemisen kautta ilmaisi hänet viholliselle.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut jäniksen kaltainen. Hän ei enää tuntenut sokeata kauhua, joka hänet oli vallannut nähdessään nuo suuret jäljet pyydyksensä luona. Pahimmassa tapauksessa heittäytyy hän vastarintaan ja kuolee ennemmin veitsi kädessä, ennenkuin —… niin mitä?…

Mutta hänen voimansa vähenivät yhä eikä enää ollut vaikeata päättää, kuinka kävisi, jos takaa-ajoa vielä jatkuisi. Hän muisti äkkiä vanhan, metsäsian kaivaman luolan hiekkaharjussa vähän matkan päässä täältä. Jos hän vain voisi heittäytyä sinne ja kuten jänis painautua takaa-ajajaansa piiloon, oli hän ehkä pelastettu; pahimmassa tapauksessa täytyi hänen turvautua viimeiseen epätoivon keinoon, jouseen ja puukkoon.

Pelastuksen mahdollisuus virkisti hänen voimiaan ja äärimmäisesti ponnistaen syöksyi hän eteenpäin. Ja tosiaankin kuuli hän vihollisen läähätyksen ja askeleet taas kauempaa ja nyt oli hän jo aivan luolan lähellä. Varmuuden vuoksi teki hän vielä pienen kierroksen ja päästyään aivan sen kohdalle suuren kuusen luo, pujahti hän äänettömästi kuusen taakse ja hiipi notkeana kuin kissa oksien suojassa ne muutamat askeleet, jotka olivat kuusen ja luolan välillä.

Katajapensaat ja kivet peittivät sen melkein kokonaan; hän oli kerran metsästysretkellä ollessaan aivan sattumalta löytänyt sen, ja nytkin olisi sinne ollut vaikea osata, ellei hän olisi pannut paikkaa tarkoin merkille. Jännityksestä ja ylenmääräisestä voimanponnistuksesta vavisten ryömi hän mustaan koloon.

Kun hänen jäsenensä vihdoinkin pääsivät lepoon, tunsi hän, kuinka vähän hän enää olisi jaksanut ja kuinka huonosti hänen kävisi, jos mies nyt saisi hänet kiinni. Ei, vieläkään ei hän antaudu! Ja ryömiessään syvemmälle luolaan, otti hän nuolen viinestään.

Ensin oli niin hiljaista, että hän kuuli pöllön huudon kaukaa metsän laidasta, mutta pian erotti hän jälleen miehen tasaisen juoksun; hän kuului yhä lähenevän. Jousi oli jo viritetty ja hän näki kömpelön olennon syöksyvän tiheiköstä ja kuuli tutut kiroukset. Hän tähtäsi jo, mutta laski sitten tyyneesti pois jousen. Hän ei tahtonut ruveta murhaajaksi, ja mies sai kernaasti juosta, kunhan hän ei vain hyökännyt tytön päälle.

Mutta hän syöksyi eteenpäin samaan suuntaan ajatellen nähtävästi tytön päässeen niin paljon edelle, ettei hänen askeleitaan kuulunut.

— Odotapas, sinä hempukkainen, — kuuli hän hänen huutavan, — pian saan sinut kiinni ja silloin… —

Hän oli varma voitostaan ja siitä, että tytön äkkinäinen ennätys oli vain lopun alkua. Mutta tyttö makasi piilopaikassaan hiljaa ja näännyksiin asti väsyneenä ja kuuli hänen askeleittensa alati etenevän, kunnes metsä kävi hiljaiseksi ja juhlalliseksi ja hän saattoi erottaa hiljaisen huminan honkien latvoissa.

Näin kului pitkä aika, mutta sitten taas kuuluivat miehen askeleet, tällä kertaa olivat ne hitaat ja hän tuntui etsivän tyttöä. Hän painautui syvemmälle luolan pimentoon, sillä hän ymmärsi miehen älynneen hänen juonensa ja etsivän häntä sieltä, missä jäljet katosivat. Vielä kerran kulki mies tytön ohitse, mutta aivan vastakkaiseen suuntaan kuin äsken, ja pettyneen näköisenä. Vähän aikaa harhaili hän tytön piilopaikan seutuvilla turhaan etsien, eteni sitten vähitellen, eikä tyttö enää lopulta voinut erottaa hänen askeltensa ääntä. Hän oli pelastunut.

Metsässä kävi jälleen niin hiljaiseksi, että tyttö saattoi kuulla yökehrääjän tenhoisan hyrinän, ja ihmeellinen raukeus valtasi hänet, hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen, josta hän äkkiä heräsi ajatellen, että päivän koittaessa lähtisivät muut etsimään häntä ja kutsuisivat ja huhuilisivat häntä siksi, kunnes hänen sydämensä heltyisi, ja hän palaisi takaisin heidän ja vihollisen luokse. Mutta oliko hän velvollinen palaamaan sellaisten luo, jotka ensi tilassa olivat olleet valmiit pettämään ja hylkäämään hänet ventovieraan murhaajan ja puolittain villipetoa muistuttavan ihmisen vuoksi. Hänen päätöksensä oli järkähtämätön, hän tahtoi aina, aina elää yksinänsä metsien rauhassa, jossa rastas lauloi ja käki kukkui ja yökehrääjä hyrisi öisin. Paljon paremmin tulisi hän toimeen susien ja karhujen kuin miehen kanssa.

Mutta oliko ihmisten välinen side todellakin niin hauras, että se niin helposti saattoi särkyä? Täytyikö hänen todellakin luopua yhden ainoan miehen takia, kaikista niistä, joita, hän pienestä pitäen oli oppinut rakastamaan? Seurasiko miehiä aina viha ja katkeruus, kuten myrkyllinen tartuttava rutto? Sen hän oli näinä päivinä ollut ymmärtävinään Ullan katseista ja Tildan kiivaista, epäoikeutetuista soimauksista. Eikö hänen omakin sydämensä ollut muuttunut vieraaksi ja kylmäksi? Hänhän ei edes itkenyt, ei eron eikä rikkoutuneen rauhan vuoksi, kuten luultavasti toiset, hän tunsi vain palavaa vihaa rauhanhäiritsijää kohtaan. Koskaan eivät he häntä löytäisi!

Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä siihen suuntaan, mikä hänet nopeimmin vei poispäin talosta. Pitkä musta tukka riippui irrallaan ja epäjärjestyksessä hänen hartioillaan ja rinnallaan ulottuen polviin asti, ja tummat silmät säihkyivät vihaa ja uhkaa.

Tunnin verran käveltyään metsässä saapui hän tutulle, aukealle kujalle. Siinä oli ennen erämaan talojen välinen ajotie kiemurrellut, mutta nyt kasvoivat tukkoontuneet raitiot nuorta vesaikkoa, juhannusruohoa ja niittykukkia. Hän alkoi seurata helposti kulettavaa tietä, ja olihan yhdentekevää, minne hän meni.

Taivaalla hohtava punerrus laajeni yhä, ja metsässä alkoi tulla valoista. Suosta nouseva kylmä sumu sai tytön värisemään ohuessa puvussaan. Hetkisen aikaa taistelivat päivä ja yö, mutta päivä voitti, linnut alkoivat laulaa ja aurinko nousi paistaen punaisena sumun läpi. Ja tyttö kulki eteenpäin aikomattakaan pysähtyä. Hän oli vielä liian lähellä entisyyttä.

Sumu haihtui kokonaan, ja aurinko lämmitti niin, että hikipisarat helmeilivät tytön otsalla hänen noustessaan jyrkkiä, metsäisiä harjuja, joiden kupeilta harmaat kivisilmät vihreän sammalen keskeltä kylminä ja ihmeissään katselivat häntä, sillä moneen aikaan eivät ne olleet ihmisolentoa nähneet. Täällä ei hän ollut koskaan ennen kuljeskellut, ja uudet seudut vaihtelevine näköaloineen, pienine sinisine metsälampineen, vaaleanvihreine jokilaaksoineen ja korkeine honkaharjuineen viehättivät ja vetivät puoleensa häntä.

Päästyään tällaisen harjun yli, kuuli hän puron solisevan, vaikkakin lehtipuiden vaalea vihreys peitti sen juoksun. Lähestyessään puroa, näki hän pienen jäniksen hyppivän pajupensaikossa. Hän vihelsi hyväillen ja kutsuvasti ja eläin pysähtyi jääden uteliaan hämmästyksen valtaamana kuuntelemaan tenhoisaa ääntä, joka ei ollut minkään tutun linnun liverryksen kaltainen. Silloin suhahti ilman halki tappava nuoli ja katkaisi jäniksen hauraan elämänlangan. Säälivästi huoaten nosti tyttö kuolleen eläimen maasta ja lähti purolle.

Siellä tahtoi hän levätä ja viihdyttää nälkäänsä. Tuluksien avulla, joita hän aina kantoi samassa hihnassa kuin veistäkin, oli hän pian saanut rannalle kivien väliin räiskyvän tulen, jolla hän oksasta tekastun vartaan varassa paistoi jäniksen. Näin oli hän monta kertaa metsästysmatkoillaan tehnyt ja tämäntapaisissa askareissa tulisi hänen elämänsä vast’edes kulumaan. Metsä kykeni antamaan hänelle kaikki hänen tarpeensa, talvipukunsa tekisi hän eläinten nahoista ja asunnoksi varustaisi hän soveliaan vuorenluolan. Tämä laakso näytti niin somalta, että hän mielellään olisi jäänyt sinne, mutta se oli vielä liian lähellä vihollista.

Tyydytettyään nälkänsä, valtasi levottomuus hänet uudelleen, ja hän jatkoi matkaansa. Hän ei mielestään koskaan päässyt kyllin etäälle Aappo Terhosesta. Kun aurinko alkoi laskeutua puitten latvojen taa, oli hän yhä vielä liikkeellä. Hän oli matkallaan nähnyt viehkeitä, uneksivia laaksoja, joissa hirvet kurkottelivat kosteilla turvillaan lehtipuinen hentoja vesoja ja jänikset iloisina hyppivät rehevän, entisille viljelysmaille versoneen valko-apilaan seassa; iäkkäät pihlajat ojentelivat siellä oksiaan vadelmapensaita kasvavan, vanhan kivijalan yli, jolta asumus oli hävitetty. Hän oli nähnyt kirkkaita, tyyniä järviä, jotka päilyivät kukkuloiden ja harjujen välissä katsellen kirkkain, sinisin silmin taivasta. Hauit leikkivät niiden rannoilla kuin kutsuen kalaan, ja poukamissa näyttelivät sorsa-äidit rauhallisina poikaparviaan toisilleen, pelkäämättä metsämiehen nuolia. Hän oli päivänpaisteisilla rinteillä nähnyt asunnoksi kelpaavia luolia ja koloja, jopa autioksi jääneen tuvankin, mutta vielä ei hän ollut saavuttanut kaipaamaansa rauhan ja turvallisuuden tunnetta. Metsän ihana tuoksu tuntui hänestä vielä viinanhajun turmelemalta ja uneksivan rauhan keskeltä oli hän silloin tällöin kuulevinaan käheän pilkkanaurun. Mistä hän löytäisi oikean rauhan? Ehkä päivän, parin matkan päästä?