II.

Mies.

Vasta suolle ehdittyään, tyyntyivät naiset hieman ja pysähtyivät pyyhkimään hikeä otsaltaan. Ella oli väsymyksestä nääntymäisillään, mutta toiset vetivät hänet jälleen mukaansa, ja matka kävi nyt muurainmättäitten yli.

— Näytä nyt meille jäljet — missä ne ovat? — kuiskasivat he toinen toisensa jälkeen.

— Tuolla, tuolla, — vastasi Ella vihdoin osottaen ryöstettyä pyydystään.

Toiset syöksyivät sinne kuin janoinen lammaslauma lähteelle. Ahnain, palavin katsein tutkivat he Ellan osottamaa paikkaa kunnes Tilda itkien lankesi maahan ja suuteli tallattua sammalta. Maija ja Ulla seurasivat esimerkkiä, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin vanhan Miinan ryppyisiä poskia; Ella katseli tätä kaikkea suurin, hämmästynein silmin — hän ei voinut sitä käsittää.

Vihdoin rauhottuivat he senverran, että kykenivät lähemmin tarkastamaan paikkaa. Vieras oli nähtävästi tullut suolle päin, mennyt niin pitkälle kuin oli saattanut ja äkännyt pyydyksen, jonne lintu oli tarttunut. Sitten oli hän kääntynyt vasemmalle kiertääkseen suon, huomattuaan ettei sen yli voinut kulkea. He saattoivat helposti seurata hänen syvälle sammaleeseen painuneita jälkiään.

Nyt kuljettiin hitaasti eteenpäin, Tilda etunenässä tunnustellen ja vainuten kuin jahtikoira. Ella jättäytyi viimeiseksi piiloutuen arkana Miinan taakse. Näin kulkivat he puolisen tuntia hiljaisina ja varovaisina; eihän ollut aivan varmaa, vaikka mies olisikin ollut vihollinen. Äkkiä pysähtyi Tilda, veti syvään henkeään ja kohotti kättään. Toisetkin tunsivat nyt hienoa savun katkua ilmassa, ja päästyään avonaisemmalle paikalle, näkivät he savupatsaan nousevan kierrellen taivasta kohti toisella puolen suota.

— Jumala meitä auttakoon, siellä hän on, — kuiskasi Tilda vieden käden sydämelleen.

Melkein henkeään pidättäen hiipivät he eteenpäin, kasvot jännityksestä kalpeina. Jos oksa rasahti jonkun jaloissa, katsoivat toiset moittien syylliseen. Savun katku kävi yhä tuntuvammaksi, ja pian saattoivat he eroittaa senkin, mistä se tuli.

Suuren kiven luona savusi melkein loppuun palanut nuotio, ja maassa sen vieressä nukkui mies muuraintuohinen pään alla, jalat tulta kohti. Kuluneesta verkapuvusta päättivät vanhemmat naiset heti, ettei hän ollut vihollinen, ja he hiipivät yhä lähemmäksi.

Vaikka Ella näki heidän kasvojensa säteilevän iloa ja toivoa, pysyi hän edelleenkin Miinan selän takana piilossa, ja kun eukko oli häntä lyhyempi, kulki hän pää kumarassa kurkistellen Miinan olkapään yli. Hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän melkein kokonaan unohti pelon. Hän näki oudossa puvussa olevan olennon, jolla oli karkeat, rumat, harmahtavan harvan ja takkuisen parran ympäröimät, keltaisen kalpeat kasvot ja ulkonevat poskipäät. Kaula ja kasvot olivat laihat, hiukset lyhyet ja tuuheat. Vielä unissaankin piti hän käsissään pitkää, ruostunutta kivääriä, ja sammalilla tulen vieressä näkyi linnun sisälmyksiä. Omituisen vastenmielinen haju lähti hänestä.

— Hän on juonut, — kuiskasi Miina, ja Tilda nyökäytti ymmärtäen päätään.

— Niinhän kaikki miehet tekevät, sanoi hän aivankuin puolustellen.

Mies tuntui olevan herkkäuninen kuin metsän peto, koska hän äkkiä havahtui, nousi istumaan ja katseli hurjasti ympärilleen veristävillä silmillään. Ulla kyykistyi kauhuissaan entistä syvempään Miinan taakse ja kuuli karkean äänen puhuvan.

— Kylläpä on paljon naisväkeä, — nauroi ääni — oletteko pudonneet kuusta, vai mistä tähän pöllähditte? —

Hän kuuli Maijan ja Ullan tirskuvan ja näki heidän lentävän tulipunaisiksi.

— Jumalan rauhaa, — tervehti Miina ystävällisesti ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

Mies nousi ja tervehti heitä kaikkia vuorotellen, mutta saapuessaan Ullan luo, nipisti hän hänen pyöreää poskeaan, ja tyttö lensi entistä punaisemmaksi.

— Kuka olisi keskellä erämaata uskonut tapaavansa näin kauniita tyttöjä! — huudahti mies käheästi nauraen.

Miina astui nopeasti syrjään.

— Tule nyt, Ella, sinäkin tervehtimään, — virkkoi hän, ryppyiset kasvot loistaen ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä.

— Kas minun päiviäni, — ihmetteli vieras, tehden karhean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi, luulenpa, että olette säästäneet kauneimman viimeiseksi! Päivää, kultaseni! —

Ja hän ojensi tytölle suuren, känsäisen kätensä, joka oli kuin mädännyt kaarnanpalanen, mutta Ella ei antanut hänelle omaa pientä kättään. Hän tunsi koko ruumiissaan vaistomaista kauhua tuon miehen kosketusta kohtaan.

— Ei kukaan ole vielä hylkinyt Aappo Terhosen kättä, — kerskaili mies pöyhistellen kuin kukko, — se on kunniallisen sotamiehen käsi, joka on ollut monessa pyykissä ja monta vihollista kaatanut. — Tilda tuuppasi silloin Ellaa eteenpäin, niin että mies voi tarttua hänen vapiseviin sormiinsa.

− Kuti kuti pieni sokeripala, — räkätti mies koettaen nipistää Ellaakin poskesta, mutta tämä vetäytyi äkkiä taaksepäin pelosta ja vastenmielisyydestä kalpeana.

Veristävillä pedonsilmillä oli ihmeellisen pelottava ja herpaiseva voima. Mies katsoi tyttöön aivankuin olisi tahtonut syödä hänet. Ella ei enää uskaltanut kohottaa silmiään, ja ellei Tilda olisi seisonut hänen takanaan, olisi hän kenties juossut tiehensä.

— Hän on niin ujo, hän ei ole koskaan vielä miestä nähnyt, — selitti Miina anteeksi pyytäen.

— Siinä tapauksessa täytyy hänen suudella Aappo Terhosta, — nauroi mies ilmeisesti huvitettuna ja koetti uudelleen vetää häntä luokseen, mutta tyttö syöksähti nopeana kuin nuoli puun taakse piiloon.

Kaikki nauroivat paitsi Ulla, joka suuntasi Ellaan raivostuneen katseen.

— Kyllä meistä vielä hyvät ystävät koituu, — irvisteli mies.

Onnistunut pako poisti tytöstä herpaavan tuskan tunteen ja hänen sydämeensä tulvi sen sijaan vihaa ja katkeruutta sekä vierasta että kaikkia muita kohtaan, jotka niin sokeasti osottivat hänelle ihailuaan.

— Mitä uutta sodasta kuuluu? — kysyi Miina vihdoin. — Kuinka kuningas jaksaa — eikö hän vieläkään ole ajanut ryssää maasta?

— Kuningasko! — huudahti Terhonen ihmeissään — kyllä näkee, ettette ole pitkiin aikoihin olleet ihmisten kanssa tekemisissä. — Kuningashan on aikoja sitten kuollut — jos nimittäin tarkotatte sitä kuningasta, joka tappeli koko maailman kanssa. Nyt meillä on uusi, joka on tehnyt rauhan kaikkien valtakunnan vihollisten kanssa — sellainen kamariherra, joka ei osaa miekkaa heiluttaa. Nyt on rauha maassa, ja ryssä on lähtenyt tiehensä vieden mukanaan kaikki, minkä irti sai.

— Rauha, — huudahti eukko ja vaipui liikutuksen valtaamana polvilleen.

— Rauha, rauha, — kertasivat toiset naiset ja ristivät kätensä. — Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!

Iloinen, päivänpaisteinen ja keväinen tunnelma laskeutui jokaisen mieleen. Rauha oli palannut maahan tuoden muassaan aurinkoisen onnen kotien liesiin, kirkonkellojen kutsuvan äänen, joka sunnuntai-aamuisin väräjävänä vieri tyynien järvien ja vihertävien, kukkivien seutujen yli, kylvön ja tuleentuvan viljan autioille pelloille, leikkivien lasten huudot ja nuorison ilonpidon uutistupiin, kaskensauhun ja paimentorven äänet ahoille, laulun ja uutteran työn ihmisten ilmoille. Ihana sana tuo rauha! Sinä paratiisin aikuisten päiväin pienoinen rauhanjäännös, joka vielä maanpinnalla viivyt! Milloin opimme me ihmiset täyden arvosi tajuamaan, ettemme rikkoisi sinun pyhää olemustasi!

Syvällä sydämessään tunsivat kiitokseen polvistuneet naiset tämän, mutta kun vieras mies kiroten mutisi jotakin akkaväen pehmeydestä, katsoivat Maija ja Ulla häneen ihaillen ja kuiskasivat toisilleen:

— Siinäpä vasta miesten mies!

— Tahtooko Aappo seurata meitä kotiin, vai nautitteko syömiset täällä metsässä? — kysyi Miina pyyhkien kyyneleet silmistään.

— Kiitoksia vain, — vastasi Aappo — halusta minä niin hyvässä seurassa teidän kotiinnekin tulen. Onkin jo pitkä siitä, kun viimeksi olen katon alla unia vedellyt.

Hän otti pyssynsä ja läkkipeltisen pullonsa, joka oli ollut hänen vieressään — eikä saata sanoa, kumpaako hän hellemmin ja varovammin piteli. Miina ja Tilda kulkivat vieraan kummallakin puolella, mutta Maija ja Ulla juoksentelivat ympärillä vallattomasti leikkien keskenään, eikä Ella koskaan ennen ollut heidän niin kovaäänisesti ja kirkkaasti kuullut nauravan. Vähän väliä katsahtivat he salavihkaa Aappoon, huomasiko hän heitä, mutta kun tämän katseet vain etsivät Ellaa, joka hiljaisena ja yksin kulki kappaleen matkaa toisten jälessä, väsyivät he leikkiinsä ja lyöttäytyivät hänen seuraansa. Ullan silmät olivat käyneet kosteiksi ja vaivoin sai hän nieltyä nyyhkytyksen. Hän näytti kärsivän salaista, syvää tuskaa.

— Mikä sinun on, Ulla, miksi olet niin allapäin? Oletko satuttanut itsesi? — kysyi Ella osaaottaen, mutta sai vastaukseksi niin kiivasta vihaa ja katkeruutta leimuavan katseen, että peljästyneenä vaikeni.

— Mitä tämä oli…? Mitä hän oli tehnyt Ullalle?

Hänen omatuntonsa ei häntä vähääkään soimannut. Miksi kävivätkin kaikki asiat niin huonosti tänä onnettomuuksien päivänä? Hän asetti empimättä asiain nykyisen tilan yhteyteen vieraan saapumisen kanssa. Siitä astihan olivat toiset olleet kuin vaihdokkaita. Väsynein askelin ja raskain ajatuksin seurasi hän heitä yhä suuremman välimatkan päässä kuunnellen välinpitämättömänä ja välistä vihaan leimahtaen Terhosen kovaäänistä, kerskailevaa puhetta. Pitkän aikaa antoi hän sen liukua korviensa ohi ajatellen yksinomaan Ullan käytöstä. Mutta vihdoin alkoi hänen huomionsa kiintyä milloin mihinkin keskustelun kohtaan.

Alituisesti kuuli hän sanat: »löin kuoliaaksi sen paholaisen», »pistin puukon häneen», »ammuin kuulan hänen otsaansa», »hän kirkui kuin tapettava sika», ja muuta senkaltaista. Ja vähitellen alkoi hän melkein vasten tahtoaan seurata kertomuksen menoa kokonaisuudessaan:

Kuinka Terhonen ja muutamat hänen samanmieliset toverinsa olivat väijyneet pahaa aavistamatonta vihollista, tappaneet koko väen, ettei kukaan pääsisi sanaa viemään vihollisen leiriin, ryöstäneet kuolleet paljaiksi ja jättäneet ne susien raadeltaviksi, kuinka he olivat ryöstäneet kuormastoita ja saaneet runsaita saaliita, tahi surmanneet korkeampia upseereita tai polttaneet heidät, kun he nukkuivat; ilkitöittensä jälkeen olivat he suinpäin paenneet erämaihin ja jättäneet viattomat talonpojat vihollisen hirvittävälle kostolle alttiiksi. Järjestynyttä Ruotsin sotajoukkoa ja sen taistelutapaa koetti hän kaikin tavoin halventaa ylistäen samalla pilviin saakka omia tovereitaan ja heidän urotöitään. Puheillaan tähtäsi hän nähtävästi siihen, että koko sota olisi käynyt aivan toisin, jos sotajoukko olisi noudattanut samaa menettelytapaa kuin hän.

Mutta toisten partioretkeläistenkin varalle oli hänellä aina paha sana — milloin olivat he raukkoja, jotka eivät uskaltaneet iskeä silloin kun iskettävä oli, milloin mitäkin nahjuksia, jotka säästivät ryssänverta, milloin itsekkäitä ja vallanhimoisia, niin etteivät toverilleenkaan suoneet hänen kunnialla ansaitsemaansa osaa saaliista. Kukaan ei osannut käydä sotaa niinkuin Aappo Terhonen, ja sentähden olivat kaikki kadehtineet häntä — niin suomalaiset ja ruotsalaiset kuin ryssätkin.

Ja naiset kuuntelivat hartaina ja katselivat ihaillen kertojaan silloin tällöin huudahtaen ihastuksesta ja ollenkaan huomaamatta, kuinka onttoa tuo oman itsensä kehuminen oli. Ella ei saattanut tätä käsittää.

Tuollainen oli siis mies, hänen aavistuksensa oli osunut oikeaan. He olivat kaikki kuten hän oli luullutkin — julmia ja verenhimoisia — sitäpaitse olivat he halveksittavan itserakkaita, oikeita suurkerskureita, jotka eivät muuta ajatelleet kuin itseään — eivätkä muusta puhuneet. Nyt hän ei enää nähnyt valon välähdystäkään siinä kuvassa, jonka hän ennen oli itselleen luonut naista suojaavasta ja vaalivasta miehestä.

Kaipauksella ja surulla ajatteli hän tyyntä, aurinkoista aamua, jolloin rauha vallitsi kaikkialla. Nyt oli heidän keskuudessaan vihaa, kateutta ja surua — pahan haltijan noitasauva tuntui myrkyttäneen ilman, ja luonto, joka aamulla onnekkaasti hymyili, näytti nyt uhkaavalta ja synkältä. Harakka vain nauroi käheästi ja riemuiten metsän syrjässä.

Hänen oli mahdoton seurata toisia sisään. Hän ei tahtonut istua siellä matalassa, ahtaassa huoneessa tuon miehen kanssa, jota hän yhä enemmän alkoi pitää vihollisenaan. Ilma tuntui pilaantuvan hänen hengityksestään ja kerskailustaan. Hän empi silmänräpäyksen, kääntyi äkkiä päättävästi ja riensi järvelle. Hänen täytyi olla yksin ajatuksineen ja hänen täytyi päästä näkemään eikö luonto sittenkin ollut yhtä ihana kuin aamulla. Kenties ei hänen tarvinnutkaan kulkea kuin muutamia askeleita vieraan läheisyydestä, ennenkuin hän tapaisi kaiken samanlaisena kuin ennen.

Hän kulki oikotietä ruohottuneitten peltojen poikki, hypähti puron yli ja kiersi pienen lahden rantaa saapuen pian sille niemelle, jonka luo hänen veneensä aamulla oli ajautunut. Voimakkaalla ja reippaalla potkaisulla sai hän veneen rannasta ja ohjasi sen ulapalle tarttuen ripeästi airoihin aivankuin olisi lähtenyt vihollista pakoon. Aamullista järveä leikkivine laineineen ei hän enään tavannut. Tuuli oli nostanut vaahtopäisiä aaltoja, jotka kuohuivat pitkin lahtea — täällä oli toista kuin ahtaassa tuvassa, täällä oli raikasta, avonaista ottelua eikä salaperäisiä, väijyviä vaaroja kuten siellä. Ihanaa oli ponnistella aaltoja vastaan myrskyn uhallakin ja hän tunsi, kuinka hän aina mieluummin valitsisi taistelun kuin sen elämän, jota hän oli lähtenyt pakoon. Aaltojen voittaminen toi itseluottamusta ja hän tunsi siipiensä kasvavan.

Hän souti aavan selän yli lahdelle päin, mistä aamulla oli tullut. Vähitellen tyyntyi vesi. Rannat lähenivät yhä enemmän toisiaan aivankuin olisivat tahtoneet ojentaa kättä toisilleen, ja lopulta kimmelsi lahti ainoastaan pienenä kapeana viiruna kaislojen ja kortteen välissä. Ja rannan hongat nyökkäsivät toinen toisilleen ja niitten latvat yhtyivät veden kuvastimessa. Täällä lahden pohjukassa lekotti aurinko niin kuumasti, että hänen täytyi heittää tarpeeton hame yltään. Nyt rupesi vähitellen tuntumaan siltä, että kaikki oli taas ennallaan, ja hän oli melkein taipuvainen luulemaan aamun tapahtumia vain pahaksi uneksi.

Kun väreily järven pinnalla oli tauonnut, alkoi hiljainen virta vetää venettä joelle päin, niin että hän sai lakata soutamasta ja ainoastaan toisella airolla ohjata venettä.

Joen suussa oli hänellä rysiä ja ne tahtoi hän nyt aikansa kuluksi kokea, vaikka hän jo aamulla oli saanut niistä enemmän kaloja kuin talossa tarvittiinkaan. Ja kun hän alkoi nostaa pyydystä vedestä, haihdutti jännittynyt odotus ja saaliintoivo kaikki hänen ikävät ajatuksensa ja kuten tavallista, oli hänessä joka hermo jännittynyt. Jos pyydys oli tyhjä, muutti hän sen harmistuneena toiseen kalarikkaammalta näyttävään paikkaan, mutta tuntiessaan, että siellä liikkui ja temmelsi, hehkuivat hänen kasvonsa lapsellisesta mielihyvästä — mitä sieltä mahtoi tulla? Kenties oikea vesihirviö, jonka vertaa ei hän koskaan ollut nähnyt, tahi kenties joku satuolento, josta Miina oli kertonut pitkinä talvi-iltoina ja joka muuttaisi koko hänen elämänsä. Hän kyllä tietäisi, mitä toivoisi itselleen, jos hän vain saisi siihen tilaisuuden.

Mutta todellisuus oli melkein hänen haaveittensa veroinen. Pyydys oli kuin olikin täynnä elämää, siellä heittelehti pitkin, voimakkain pyrstöiskuin limaisia haukia, ahvenet hyppelivät vilkkain, tulisin liikkein veneen pohjalla ja lahnoja oli koko parvi eksynyt petollisiin silmuihin, joihin takertuneina ne sätkyttelivät niin että koko rysä ja vene vapisivat. Siinä oli temmellystä ja molskinaa, suomusten kiiltoa ja kaikenvärisiä tylsästi ja lasimaisesti tuijottavia silmiä.

Vihdoin pääsi hän siihen kohtaan, missä joki jakaantuen kahteen haaraan muodosti pienen riippakoivuja kasvavan saaren, joka kauniina ja vihreänä nousi virrasta. Keskellä saarta oli pieni nurmikenttä, jonka pehmeällä ruoholla ja mansikankukilla auringonsäteet ilakoiden leikkivät. Tänne oli hän usein noussut saalistaan perkaamaan, ettei sen pitkiä aikoja tarvitsisi kitua veneen pohjalla, ja niin hän nytkin teki. Hänellä ei ollut pienintäkään halua palata kotiin, vaikkakin aamullisen mielenliikutuksen vaikutus alkoi hälvetä, ja tasapaino vähitellen laskeutua hänen sieluunsa. Tulusten avulla, jotka aina olivat hänen mukanaan, sytytti hän pienen nuotion ja paistoi itselleen pari kalaa. Aterioituaan heittäytyi hän pehmeälle sammaleelle ja sulki silmänsä voidakseen paremmin ajatella. Mutta ajatukset olivat tällä kertaa hämäriä unikuvia ja himmeitä toiveita entisten onnellisten olojen palaamisesta sekä vielä himmeämpiä taistelusuunnitelmia rauhanhäiritsijää vastaan. Kunnes ne vihdoin siirtyivät satumaailmoihin ja tyttö haaveili kaloiksi noidutuista prinsessoista ja noita-akoista, jotka olivat ilkkuviksi harakoiksi loihdituita.

Raskas läähätys ja painavien askelten jyminä herättivät hänet äkkiä horrostilastaan ja avattuaan silmänsä, kohtasivat ne vanhan hirven ihmettelevän katseen, joka uteliaana seurasi hänen pienintäkin liikettään. Auringon säteet lankesivat rannan toisella puolella kasvavaan männikköön värjäten puitten latvat veripunaisiksi; siitä hän tiesi, että ilta oli saapunut ja kotiinmenon aika käsissä.

Reippain vedoin souti hän nyt vastavirtaa takaisin järvelle. Tuuli oli hiljentynyt ja järven pinta rasvatyyni. Vain silloin tällöin loiskahti kala, ja kimmeltävät renkaat rikkoivat hetkeksi vedenkalvon, tahi viilsi hiljalleen uiva sorsa siihen pitkän kirkkaan juovan.

Hän nousi maalle ohrapellon luona, josta kuului rääkän yksitoikkoinen iltalaulu. Pujotettuaan kalat notkeaan pajunoksaan, lähti hän hitaasti taloa kohti. Illan rauha viihdytti hänen sielunsa lepoon ja hänen aamullinen pelkonsa tuntui melkein käsittämättömältä. Kuinka oli hän, joka oli kamppaillut karhun ja nälkäisten sutten kanssa, saattanut peljätä yksinäistä miestä, jota toiset vielä pitivät ystävänäänkin. Mitä hän miehestä ajattelikin, — peljätä ei häntä ainakaan tarvinnut. Ja jos se sikseen tuli, osasi hän kyllä pitää puoliaan. Ehkä oli Aappo Terhonen jo lähtenyt sinne, mistä oli tullutkin! Eikä hän missään tapauksessa saattanut ainiaaksi heidän luokseen jäädä.

Mutta puoliavoimesta ovesta kuuli hän jo loitolle hänen vastenmielisen äänensä. Se oli jos mahdollista vieläkin meluavampi, häikäilemättömämpi ja käheämpi kuin aamulla, Ja kiroukset vyöryivät oikein virtana hänen suustaan.

Takassa räiskyi kuten tavallisesti iloinen tuli, ja sen kirkasta loimua vastapäätä istui Aappo Terhonen viinalekkeri polviensa välissä. Hän viittoili käsillään, kohautteli olkapäitään, virnisteli ja vilkutti silmää katkeamattoman sanatulvan säestäessä hänen eleitään. Naiset istuivat hänen ympärillään huvitetun ja ihastuneen näköisinä ja kuuntelivat niin hartaasti, että käsityöt kokonaan unohtuivat. Välistä he naurahtivat, katsoivat salavihkaa toisiinsa ja kuiskuttelivat keskenään.

Vieras ei heti huomannut Ellan tuloa, mutta Ulla katsahti ylös ja heitti häneen tyytymättömän silmäyksen. Hän istui Terhosen vasemmalla puolella ja painautui mahdollisimman lähelle häntä.

Ajatteles, Ella, — kuiskasi Maija kiiluvin silmin Aappo jää tänne meidän luoksemme ja auttaa meitä maanviljelyksessä.

Nyt kääntyi mieskin ovelle päin, huomasi tulijan ja koetti vääntää kasvonsa hyväntahtoiseen irvistykseen.

— No tuossahan se minun hempukkani tulee, — sammalteli hän ja nousi ylös horjuvin epävarmoin liikkein. — Nyt täytyy hänen käydä polvelleni istumaan siksi aikaa, kun minä kerron.

Ellan silmät säikkyivät uhkaavina tulen loimossa.

— Jos en saa olla rauhassa, palaan takaisin metsään, vastasi hän päättävästi ja terävästi.

Terhonen hervahti hölmistyneenä paikalleen.

— Tulimmaisen tyttö, — murisi hän vihoissaan, — mutta kyllä minä hänen kanssaan toimeen tulen. Pahempiakin villikissoja on Aappo Terhonen eläissään kesyttänyt!

Tilda nousi tekasten asiaa Ellalle, ja kuiskasi uhkaavasti, ottaessaan kalat tytöltä.

— Kuules, Ella, varo sinä saamasta aikaan epäsopua ja kinaa täällä. Näethän kuinka hyvin tässä sovitaan eikä hän käytöksellään mitään pahaa tarketa. Niin tekevät kaikki miehet, kun tahtovat olla ystävällisiä.

— Minä en välitä hänen ystävällisyydestään enkä ollenkaan aio alistua siihen, — vastasi Ella kiivaasti polkien jalkaa.

— Mutta sinä saat luvan alistua, — tiuskasi Tilda — sinähän kuulit, että hän aikoo jäädä tänne. Sitäpaitsi väsyt aivan pian metsissä jurottamasta uppiniskaisena ja vihoissasi.

Terhonen ei näyttänyt kuulleen tätä sananvaihtoa ja näytti jo unohtaneen äskeisen harminsa. Kun Ella oli istuutunut saunan nurkkaan erilleen muista, alkoi mies jälleen käheällä äänellään.

— Niinkuin jo mainitsin, — sanoi hän nähtävästi jatkaen aljettua kertomusta — sissit eivät katselleet minua hyvin silmin siksi, etten turhanpäiten pannut henkeäni alttiiksi heidän typerien päähänpistojensa vuoksi, jotka olisivat tuottaneet vain sapeliniskuja ja lyijykuulia nahkaan, ja sitten osasin aina niin roimasti pitää puoliani saaliin jaossa. Pelkkää kateutta luonnollisesti. Majuri Luukkonen uhkasi hirttää minut, jos hän vain saa minut kiinni, mokoma narri, — sentähden, että minä hieman kopeloitsin kuolleitten taskuja… Hehe… Niinkuin kuolleet muka tarvitsisivat matkarahoja! — Mutta tuon pässinpään mielestä oli väärin ryöstää kaatuneelta viholliselta, ja halpamaista käydä kuolleen ystävän taskuissa. Tuo kaikki todistaa, kuinka typerä ja saamaton hän oli. Hehe… sotamies on palkkansa ansainnut, eikä kuningas antanut meille vaivoista äyriäkään. Ja koska minulla oli älyä katsoa eteeni, on minulla myös keinoa elääkseni nyt, kun ansio on loppunut, − jotavastoin kaikki muut ovat köyhiä kuin kirkonrotat.

Hän kiskasi povestaan paksun nahkakukkaron ja löi sen istuinrahiinsa niin että helähti. Otettuaan kelpo kulauksen lekkeristään, jatkoi hän:

— Ensimäiseksi ostan tästä talon… suuren talon, jolla on vähintäin kaksikymmentä torppaa — piru vieköön —… otan komean ruotsalaisen nimen ja minua kutsutaan patruunaksi… ja sitten menen naimisiin… hehe…

Hän katseli voitonriemuisena kuulijattariaan ja iski merkitsevästi silmää Ellalle. Ja otti taas kulauksen.

Ella ei voinut olla itsekseen naurahtamatta miehen sanoista johtuneelle ajatukselleen, vaikka hän tunsi melkein pahoinvointia. Siinä siis oli Maijan ja Ullan unelmoima sankari, joka — kuten he olivat haaveilleet — urhoollisesta ja taitavasta soturista muuttuisi uutteraksi maanviljelijäksi, vapaaksi, itsenäiseksi suurtilalliseksi — sellaiseksi, jota palvellaan ja kunnioitetaan, ja jolle kuuluessaan nainen olisi onnellinen koko pitkän elämänsä ajan.

Kuullessaan tytön hiljaisen naurun, hän säpsähti ja katsoi vihaisen ja epäluuloisen näköisenä ympärilleen.

— Kuka nauraa — sähisi hän uhkaavasti — luuletteko, ettei Aappo Terhonen saa emäntää irti mistä hyvänsä? Vai pelkäättekö rahojen loppuvan kesken? Kirottu akkaväki!

— Sehän oli vaan Ella,— sanoi Ulla katkeralla ja halveksivalla äänellä, joka loukkasi Ellaa sieluun asti. − Me muut tiedämme kyllä Aapon puhuvan totta.

— Vai sinä — sinä kullanpala, — änkytti hän ja levitti käsivartensa — sinä olet hieno ja pehmyt — aivan kuin hän. Sinulla — piru vie — ne näyttäisivät korealta. Odotahan, niin saat nähdä!

Hän pisti kätensä nahkakukkaroon, kopeloi hetkisen sen pohjalla ja veti esiin jotakin, joka kiilsi ja hehkui tulen loisteessa. Kauhun ja ihastuksen sekaisella tunteilla täytyi Ellankin tulla lähemmäksi katsomaan. Nyt saisi hän nähdä niitä aarteita, joista toiset olivat kertoneet. Totisesti oli siinä mies, sillä hänellä oli kaikkea sitä, mistä toiset olivat unelmoineet; mutta sittenkään ei hän voinut käsittää, mitä ihailtavaa hänessä oli.

Nyt nosti hän valoa kohden pienen kultasormuksen jonka kannassa hehkui verenpunainen kivi, sitten soljen jonka muodosti kaksi toisiinsa kietounutta käärmettä valkeanhohtavasta metallista; tulenvalossa kimmelsi se kuin jää. Senjälkeen otti hän kömpelöihin sormiinsa pienen neulan, jonka pää oli kuin kirkkaista kastepisaroista sommiteltu.

— Hehe, — nauroi Aappo voitonriemuisena — vieläkö tekee mieli pilkata?

Kaikki naiset olivat syöksähtäneet paikoiltaan ja tuijottivat lumottuina ja huikaistuina ihmeellisiä pikkuesineitä ojennelleen vaistomaisesti käsiään niitä kohti. Heidän täytyi välttämättä saada kosketella ja hyväillä niitä.

— Mistä Aappo nuo on saanut? — sai Miina vihdoin kysyttyä, ja hänen vanhat kasvonsa olivat yhtä jännittyneen näköiset kuin nuorempainkin.

— Niin, niin, minä kyllä tiesin, että se naula vetää, — riemuitsi entinen sissi käännelleen kalleuksia tulen edessä, saadakseen ne mahdollisimman paljon kimmeltämään. — Siinä on kunnollisen sotamiehen vaivojen ja vaarojen palkka, ja nämä kaikki koristavat kerran hänen morsiantaan ja emäntäänsä.

Näin sanoen heitti hän vielä kerran silmäyksen Ellaan, joka nopeasti vetäytyi takaisin nurkkaansa. Mies ei ollut näkevinäänkään Ullan silmien kosteaa, pyytävää katsetta eikä kuulevinaan hänen rukoustaan saada koettaa koruja päälleen.

— Kerro meille, Aappo, kuinka sait ne, — pyysi Tilda, jonka silmät kiiluivat yhtä aavemaisesti kuin salaperäiset koristeet.

Terhonen otti taas kulauksen lekkeristään, siveli ajattelevan näköisenä partaista leukaansa ja tuijotti kauvan aikaa tuleen synkin katsein vastaamatta sanaakaan. Äkkiä säpsähti hän aivankuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää, katsahti ympärilleen hurjin silmin, mutta purskahti sitten tavalliseen nauruunsa.

Vieköön minut piru, jos en kerro teille koko juttua, niin että saatte tietää, mikä mies minä oikeastaan olen ja kenen olette saaneet kattonne alle! — sanoi hän vihdoin paksulla äänellä, joka vähitellen kertomuksen kuluessa selkeni vaihdellen lukemattomissa eri vivahduksissa. Välistä kohotti hän kulmakarvansa korkealle otsaan, välistä näyttivät silmät kapeilta viiruilta niinkuin kissan silmät auringonpaisteessa. — Usein viittoili hän rajusti käsillään, tempoi ja huiski hurjasti joka taholle, taas kesken kaiken vaietakseen ja katsellakseen ympärilleen silmillä, joitten pohjalla väijyi pelko ja synkeä kauhu.