IV.

Syksy.

Kuinka kaikki oli ihmeellistä! — Hän ei saanut unta ennenkuin aamu-yöstä. Hänelle oli selvinnyt, että sen naisen, josta Sakari puhui, täytyi olla kokonaan toisenlaisen kuin Maijan ja Ullan, sillä heistä ei Sakari olisi voinut sillä tavalla pitää. Tuota suloista nuorta naista täytyi Ellankin kunnioittaa kuin korkeampaa olentoa ja hänen tähtensä tahtoi hän ahertaa ja tehdä työtä saadaksensa hänen kotinsa kauniiksi ja päivänpaisteiseksi, kun hän vihdoin palaa sinne pitkän maanpakonsa jälkeen. Sillä tavalla voisi hän tuoda ilmi kiitollisuutensa Sakariakin kohtaan. Mutta kaiken alla oli jonkinlainen ihmeellinen uhrauksen tunne, jota ei hän käsittänyt, mutta joka antoi hänen päätöksellensä omituisen pyhyyden ja tärkeyden leiman. Ja se rauhoitti häntä niin, että hän saattoi nukkua.

Ja päivät kulkivat tasaista kulkuaan ainakin ulkonaisesti. Mutta koskaan ei pienessä havumajassa päästy todelliseen arki-elämään ja arkitunnelmaan — aina oli ikäänkuin juhla- ja pyhäpäivä. Ei missään ollut Ellan laulu kaikunut niin kirkkaana ja täyteläisenä metsässä ja järvellä eikä hänen naurunsa niin raikkaan iloisena kuin pienessä metsänrajassa. Metsästyksellä, kalastuksella, taloustoimilla — kaikella oli täällä oma salaperäinen viehätyksensä. Juhlatunnelman toi kai se, että tyttö aina ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi tehdä isäntänsä mielen mukaisesti. Voittaakseen hänen tyynen, hyväksyvän hymyilynsä saattoi hän panna viimeiset voimansa alttiiksi. Hän ei koskaan torunut eikä kinaillut kuten Miina ja Tilda, mutta tyttö saattoi aina sittenkin huomata, oliko mies häneen tyytyväinen vai tyytymätön.

Aivan oikein, tyttöseni, tarvitsi hänen vain sanoa ja tytön kekseliäisyys ja näppäryys saivat ihmeitä aikaan; ja sitten lisäsi hän tavallisesti, — aivan tuolla tavalla olisi varmaan Liisakin menetellyt.

Molemmat ajattelivat alituisesti Liisaa tähän aikaan. Aina he neuvottelivat, mistä hän eniten pitäisi ja lopuksi tottuivat he niin siihen, että hän oli jo aivankuin tulossa. Kaiken valmistivat he ikäänkuin kehykseksi nuorelle, kultakutriselle tytölle, jolla oli lumoavat, siniset silmät.

Mutta näin työskennellessään toisten hyväksi, ei Ella koskaan päässyt oikein vapaaksi siitä tunteesta, että kaikki tämä oli sittenkin hänen omaansa. Eikä hän koskaan ollut sellaisella huolella ja rakkaudella hoitanut ja vaalinut kotieläimiä ja kasveja kuin täällä Sakarin luona. Yksinpä nauriita ja herneitä kohtaan tunsi hän melkein äidillistä hellyyttä ja joka aamu kävi hän katsomassa, minkä verran ne olivat yöllä kehittyneet. Hevonen ja koira olivat hänen parhaita ystäviään ja koettivat sitä kaikin tavoin osottaa. Kaikessa oli ihmeellinen kodin tuoksu ja tunnelma, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut.

Hänellä oli synnynnäinen kauneusaisti, jonka harvoin tapaa kansanlapsessa ja joka nähtävästi oli jäännös hänen hienosta syntyperästään. Tämä vaisto sai hänet ahkerasti työskentelemään tuvan ympäristöjen kaunistamiseksi. Hän täytti kuopat mullalla niin että maa tuli tasaiseksi ja istutti puita — koivuja, pihlajia ja tuomia, ja mies katseli hymyillen hänen puuhiaan ja auttoi häntä silloin tällöin raskaammissa töissä. Välistä puristi hän päätään, mutta hymyili kuitenkin ja se yllytti tyttöä vieläkin enemmän. Hän tiesi, että siitä tulisi kaunista, kunhan hän vain saisi kaiken valmiiksi. Koko talo luotaisiin aivankuin uudelleen häviön keskeltä, ja hän saattoi nähdä sen elävästi edessään sulkiessaan silmänsä. Tämän kuvan mukaiseksi koetti hän saada sen todellisuudessa, mutta se oli sangen vaikeata, sillä häneltä puuttui tarpeellisia välikappaleita ja aineksia. Asuintuvankin, joka kerros kerrokselta alkoi nousta tuloksena Sakarin työstä, saattoi hän nähdä valmiina mielikuvituksessaan ja välistä täytyi hänen ehdottaa muutamia muutoksia rakennuksen suhteen saadakseen sen mielikuvansa mukaiseksi. Mies katseli ihmeissään tyttöä tämän pyytäessä häntä tekemään akkunat vähän suuremmiksi kuin mitä hän alkuaan oli aikonut tahi asettamaan katon harjahirren hieman korkeammalle, että katto tulisi jyrkemmäksi.

— Vai ymmärrät sinä tuoleistakin, — ihmetteli hän, — minä olen kyllä kaupungeissa sellaisia nähnyt, ja kenties on Liisa siihen tottunut.

Ja hän seurasi tytön neuvoa.

Suurinta päänvaivaa tuotti hänelle puolikuun muotoinen, loistava kukkapenger, jonka hän välttämättä tahtoi saada talonsa eteen. Hän näki suunnattomasti vaivaa saadakseen hieman sen suuntaistakin toimeen. Hän kokosi hienoa metsämultaa ja istutti siihen kaikenkaltaisia kukkasia, orvokeita, esikkoja, maariankämmeköitä, illakkoja ja sinivuokkoja ja suuria sinikelloja, jotka soittaisivat hiljaista hartautta. Ensi kesänä versoisivat ne kaikki ja kukkisivat, ensin sinivuokot ja sitten muut vuoronsa perään niin että kukkapenger aina olisi värejä ja tuoksuja tulvillaan.

Välistä tarttui hänen kauneusaistinsa mieheenkin, joka silloin oli niin neuvokas ja kekseliäs, että tyttö aivankuin taika-iskulla pääsi pahimmasta pulasta.

Se oli uutteran työn, mutta myöskin työn ilon aikaa. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi elänytkään ennen harhaillessaan villikissan tavoin ympäri metsiä. Silloin oli hänen toimintansa ollut vaistomaista aivankuin pienen petoeläimen, mutta nyt teki hän työtä sekä järjellään että sydämellään, ja juuri tästä lähtevä tyydytys se arvatenkin oli, joka sai hänen laulunsa soimaan ja hänen naurunsa riemukkaasti helähtelemään.

Ja sittenkin oli kaiken ilon seassa hetkiä, jolloin epätoivo ja suru ahdistivat hänen sieluaan hänen itsekään ymmärtämättä, mistä syystä. Hiljaisina iltoina järven punertaessa auringon laskussa ja rastaan uneksivasti laulaessa hiipivät nuo synkät hetket hänen luokseen väijyen ja salaa. Hän tunsi silloin omituista tyytymättömyyttä, ja sielussa oli ihmeellinen kalvava alakuloisuus, joka saattoi viedä häneltä yön unenkin. Ja välistä voi tuo tunne vallata hänet yksinäisillä metsästysretkillä hänen katsellessaan tummalla metsälammella uivaa tavisorsaa, jonka poikaparvi sukelteli ja pulikoi vedessä emon ympärillä. Ja välistä tunsi hän sen suopursun raikkaasti ja voimakkaasti tuoksuessa kostealla mättäällä. Silloin täytyi hänen kiirehtiä kotiin, vaikka ei ollut laukaustakaan ampunut, ja vasta kuultuaan Sakarin tyynen äänen, sai hän rauhan. Heidän iltaisin istuessaan tulen ääressä, voi hän lapsellisesti toivoa, että mies hiljaa hyväilisi hänen hiuksiaan, tai että hän saisi nojautua hänen olkapäätään vasten, mutta selittämätön ujouden tunne esti tyttöä aina lähestymästä häntä. Ja joskus toivoi hän, että mies kerran suuttuisi häneen oikein kiivaasti, tekisi hänelle pahaa, löisi häntä tai repisi häntä tukasta vahvoilla käsillään. Se olisi varmaankin helpottanut hänen rintansa polttavaa tuskaa. Etenkin hänen puhuessaan vaimostaan tuli tyttöön tuo kalvava tunne. Ja mitä pitemmälle aika kului sitä useammin hän sen teki. Hän aivankuin etsi syitä ja aiheita ylistääkseen poissaolevaa Ellalle. Aina muisti hän uusia piirteitä vaimonsa luonteessa ja ulkonäöstä, kunnes hänestä vihdoin Ellan mielikuvituksessa muodostui jonkinlainen katolilaisten pyhä neitsyt. Ja nuori tyttö alkoi kaukaa jumaloida vierasta naista, joka ei ollut lihaa eikä verta, vaan aivankuin kuutamovälkettä ja aaltojen kimaltelua. Sakari muisti vaimostaan vain hänen valoisat, hymyilevät puolensa ja hänen kuvaillessaan niitä Ellalle, tuli hän vielä enemmän niitä kaunistaneeksi. Ja niin tuli hänen vaimostaan henkiolento, joka ei luonut pienintäkään varjoa ympärilleen, taivaan enkeli, joka oli astunut alas heidän luokseen sulostuttaakseen ihmisraukkojen viheliäistä elämää. Heidän yhteinen työnsä oli jonkinlaista korkeamman olennon palvelemista ja vei heidät aina lähemmäksi toisiaan. He kävivät melkein uskonnollisesti hartaiksi puhellessaan hänestä ja pohtiessaan, kuinka heidän työnsä häntä miellyttänee.

Valoisat, hiljaiset kesäyöt olivat hänen vaikeimpia hetkiään. Vaikka hän oli ahkerasti työskennellyt koko päivän, voi hän harvoin saada unta — varsinkin jos kuuli rastaan laulavan. Silloin kävi hänen rintansa kalvava tuska aina polttavammaksi. Se jäyti ja kulutti häntä, uhkasi tukahuttaa hänet ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä. Vasta hetkisen itkettyään voi hän saada rauhan.

Mutta uutisasukaskin tuntui päivä päivältä käyvän hiljaisemmaksi ja totisemmaksi, ja silloin tällöin oli tyttö huomaavinaan hänen pitkään ja tuskaisesti katselevan häntä niin että tyttöä joskus pelotti. Ja välistä kuuli hän hänen öisin heittelevän vuoteellaan niinkuin ei koskaan ennen, ja luullessaan hänen jo nukkuneen, voi hän kuulla vuoteelta raskaita huokauksia ja kuiskaavaa puhetta aivankuin kuume olisi häntä vaivannut.

Vihdoin ohran alkaessa tuleentua, oli uusi tupa vesikatossa. Katto oli aivan niin korkea kuin hän oli kuvitellutkin, ja koko rakennus sopeutui niin hyvin ympäristöönsä, että se ikäänkuin suli kokonaisuudeksi sen kanssa. Vähitellen oli Ella kokoillut lastut kukkamaittensa alustoiksi niin että ainoastaan valkeat, vastaveistetyt hirret loistivat vihreätä taustaa vasten. Ja hän tiesi kyllä, miltä kaikki näyttäisi, kunhan vain pihlajat ja muut hänen istuttamansa puut ehtisivät kasvaa. Sakari oli hirsien kuivuttua luvannut maalatakin tuvan, ja silloin oli hänen unelmoimansa kuva täydellinen. Tällaisessa pienessä tuvassa voisi elämä tuntua hiljaiselta ja tyyneeltä kuin pienen metsäjärven, jonka salaperäistä syvyyttä ei koskaan myllerretä, vaikka päivän tuulet liikuttelevatkin sen pintaa, joka milloin välkkyy auringon paisteessa, milloin tummuu myrskyssä ja sateessa. Ehkä kohtalo sallisikin hänen jäädä tänne palvelemaan sisarena vierasta, vaaleata naista, joka liikkuisi täällä hiljaa kuin päivänsade ja vallitsisi kaikkea ja niinkuin aurinkokin elähyttäisi kaiken. Se oli kaunis unelma, mutta minkätähden toi se tuskaa hänen sydämeensä. Täytyikö ihmisen sitten aina korkeimman kauneuden ja onnen ohessa tuntea kaihoa ja ikävää niinkuin ensimäisinä kauneina kevätpäivinä.

Mutta kesken hänen surumielisiä mietteitään, valtasi hänet jälleen käytännöllinen työhalu ja hänen täytyi ruveta ajattelemaan uuden tuvan sisustusta. Sakarin muuratessa suurta avonaista takkaa, seisoi hän ovella miettien, kuinka hän kalustaisi tuvan, ja he puhelivat tuumistaan, keskenään. Miehellä oli kokemus, tottumus ja perinnäiset tavat apunaan ja hän tiesi, millaisen maalaiskodin tulisi olla, mutta tyttö sai kaikkeen väriä ja eloa ja keksi suunnitelmia, jotka ensin ihmetyttivät miestä, mutta jotka hän usein ymmärsi ja pani toimeen. Tulisijan valmistuttua, muuttivat he uuteen asuntoonsa, ja hevonen sai havumajassa, suojan syyssateilla. Mätäkuu oli nimittäin sateinen ja ukkonenkin jyrisi usein.

Sateen loiskiessa ulkona oli niin ihmeellisen turvallista istua sisällä ja työskennellä ja laatia uusia suunnitelmia. Sakari valmisteli huonekaluja ja Ella hoiti taloutta, tarkasteli hänen työtään, nauroi ja puheli. Usko istui kuunnellen heidän välissään ja hevonen hirnahteli ulkona ja välistä voi aurinkokin hetkiseksi pilkistää tuvan avoimesta, ovesta. Silloin tuntui kuin vain he kaksi olisivat olleet avarassa maailmassa, joka oli yksinään heitä varten olemassa. Vain heidän tähtensä istui pihlajissa metsänreunassa lihavia metsoja ja vain heidän tähtensä hyppi jäniksiä kauramaan vierustoilla. Heidän tähtensä nousivat sienet maasta, nuo ihmeelliset kasvit, joita hän ei koskaan ennen ollut osannut pitää arvossa, ennenkuin Sakari oli kertonut, kuinka hän oli elänyt niitten avulla nälkävuosien aikana. Ne olivat keltaisia, punaisia, valkeita ja ruskeita, mutta Sakari sanoi kauneimpien olevan myrkyllisiä ja kerran oli hän lisännyt, että maailmassa on useimmiten asian laita niin.

Hän oppi tuntemaan ja puhdistamaan niitä, jotka olivat syötäviä. He kuivasivat niitä talveksi Liisaa varten. Välistä oli heidän elämänsä hänen mielestään paratiisin elämän kaltaista, josta Miina oli kertonut, mutta hänen rintansa kalvava tuska oli varmaankin hyvän ja pahantiedon puun hedelmäin vaikutusta, joka kenties kerran vielä karkottaisi heidät täältä. Mitäpä muutakaan se olisi?

Kesken rakennuspuuhia tuli kylvöaika. He kylvivät lähimmän peltotilkun rukiille, jonka Sakari oli tuonut mukanaan. Muutamien päivien kuluttua versoi hieno, vaalean vihreä oras mustasta mullasta. Vähän ajan kuluttua tuleentui ohra leikattavaksi, ja Ella lauleli iloisesti sitoessaan eloa lyhteisiin samalla huolella kuin olisivat ne olleet kallisarvoisia kukkakimppuja, joilla koristetaan tupaa — aivan samaten kuin Sakari nälkävuosien jälkeen. Kaiken yllä lepäsi muuten samanlainen tunnelma kuin silloinkin: kuten silloinkin teki hän taas työtä Liisan vuoksi, ja hän, Ella, sai vain olla auttamassa häntä. Se oli hänen kohtalonsa.

Kun tuvan sisustus oli valmis, alkoi Sakari puhua, että hänen nyt tulisi lähteä Liisaa noutamaan, mutta ensin oli kaura leikattava. Kuullessaan hänen suunnittelevan matkaansa, tunsi tyttö kaiken veren virtaavan sydämeensä ja kävi kuolonkalpeaksi. Eiväthän he vielä olleet valmiita ottamaan vastaan Liisaa, hänellä kun oli sitä ennen vielä niin paljon tehtävää. Ja Sakarihan oli aikonut rakentaa hevoselle ja lehmällekin suojan ja — ja — Ja mies työskenteli kuten ennenkin ja he istuivat yhdessä loimottavan takkavalkean ääressä pimenevinä iltoina. Hän ei enää niin usein puhunut Liisasta ja pitkät ajat istuivat he vaieten, mutta heidän ympärillään puolipimeässä tuvassa tuntui leijailevan jotakin salaperäistä, suurta ja ihmeellistä, johon he eivät uskaltaneet katsoa, mutta jonka he molemmat tiesivät siellä olevan. Silloin alkoi hän usein kuumeentapaisella kiireellä ja liioitellen kertoa seikkailuvuosistaan ja käyttää sanantapoja, jotka eivät olleet hänelle ominaisia. Sateen rapistessa ja lyödessä akkunaruutuja vastaan olivat he jälleen kuin kahden maailmassa ja tulevaisuus tuntui häipyvän nykyhetkeen.

Oli hiljainen ilta syyskuun alussa. Ilma oli vielä kesäinen ja lämmin, mutta kuu katseli suurena ja pyöreänä tyynessä järvessä värähtelevää kuvaansa. Vihreitä peltoja ympäröivä metsä oli melkein aavemaisen äänetön. Hiljaa lentelevien yölepakoitten mustat varjot kuvastuivat kalpeata yötaivasta vasten, jolla levottomasti vilkutti muutamia tähtiä.

Molemmat ihmiset istuivat vaieten rapulla katsellen yöhön. He eivät sanallakaan, huokauksellakaan uskaltaneet särkeä hiljaisuutta, mutta Ellan silmät näyttivät suurilta ja mustilta niitten seuratessa kuun hopeajuovia lahdella. Mies huomasi ensi kerran, etteivät nuo kasvot enää olleet lapsen ja hänen katseestaan kuvastui pelkoa. Silloin hän alkoi kuunnella hiljaisuutta, ja sekin häntä pelotti.

— Huomenna minä matkustan, — sanoi hän äkkiä hiljaa ja väkinäisesti. Samalla näki hän tytön kasvojen kalpenevan kuutamossa, mutta hän istui äänettömänä eikä hänen ruumiinsa värähtänytkään.

— Sinun täytyy hoitaa kotia kunnes palaan, — jatkoi hän sanojen putoillessa yhtä hiljaisina kuin äsken.

Tyttö nyökäytti päätään, mutta nyt olivat hänen silmänsä kosteat ja huulet värähtelivät.

— Ensi rekikelillä olemme täällä, — jatkoi mies ponnistaen viimeiset voimansa ja hänen äänensä tuntui oudolta hänen omissa korvissaan.

— Herra Jumala, auta minua, — voihki tyttö kuin kuolemantuskassa.

Silloin nousi mies raskaasti lähteäkseen sisään, mutta tyttö syöksähti parahtaen kynnykselle hänen jalkoihinsa.

— Ei, ei, älä lähde luotani!… Älä matkusta, älä mene — vaikeroi hän. — Polje minua ja lyö minua ennemmin! Jumalan tähden, älä lähde! Lyö minua — — — Ja hän tarttui hänen horjahteleviin polviinsa ja katsoi häneen avoimin, kerjäävin silmin. Silloin istuutui hän uudelleen, kätki kasvot käsiinsä ja hänen voimakas ruumiinsa vapisi. Ja yht’äkkiä kietoi hän pelottavalla voimalla käsivartensa tytön ympäri niin että hänen oli vaikea hengittää, tempasi hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi hänet sisään. Tytön korvissa humisi kuin kaukainen, mahtava kellojen soitto ja hän oli näkevittään punaisia tulenlieskoja edessään eikä hän huomannut purevansa miestä huuleen, niin että kuuma veri valui raskaina, punaisina pisaroina tämän rinnalle.

Ja ovi sulkeutui kumeasti jysähtäen heidän jälkeensä ja kaiku vastasi pimeästä metsästä, joka seisoi hiljaisena ja uhkaavana tuvan ympärillä, ja kaukaa kuului huuhkaimen onnettomuutta ennustava huuto. Ainoastaan yölepakot liitelivät äänettöminä ja mustina kuutamossa.