X.

Talvi.

Seuraavana aamuna löi hän tyttöä syyttäen häntä ankarin, vihamielisin sanoin, mutta ei valitusääntäkään noussut tämän huulille. Hän seisoi vain kalpeana ja väristen ja aivankuin tiedottomana. Eikä kyyneltäkään näkynyt hänen silmissään, kun hän syyskuun auringon kelmeässä valossa seisoi rapulla katsellen miehen varustautuvan matkalle ja valjastavan hevosta. Koira istui alakuloisen näköisenä hänen vieressään katsellen ihmeissään vuoroin kumpaistakin ihmislasta. Se ei voinut käsittää isäntänsä menettelyä. Välistä nuoleskeli se tytön kättä ja hiipi sitten häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo saadakseen aikaan sovintoa, mutta tällä kertaa sai se siltä taholta osakseen potkuja ja kärsimättömiä sanoja, jotka ajoivat sen rappujen alle piiloon.

Kaste kimalteli vielä ruohikossa uutisasukkaan lähtiessä matkalleen ilman ainoatakaan jäähyväissanaa. Usko juoksi ulvoen rattaitten jälessä, mutta saatuaan hyvästi tähdätyn ruoskaniskun, pakeni se takaisin Ellan turviin.

Vasta rattaitten auttamattomasti kadottua metsään, heittäytyi tyttö maahan, vaikeroiden ja valittaen niinkuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. Hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla eikä häntä varten ollut mitään pelastusta olemassa. Tämä kaikki valtasi hänet sellaisella voimalla kuin unessa, jolloin tunteet ovat voimakkaammat kuin todellisuudessa. Kaikki oli murskaantunut ja hän oli mielestään hautaantunut sirpaleitten alle, eikä muuta ollut jälellä kuin pitkä toivoton kuolinkamppailu. Nyt ei hänen enää tarvinnut pidättää valitushuutojaan, kun hän oli poissa.

— Jumalani, Jumalani, miksi ei hän antanut minun lähteä takaisin metsään, minne minä tahdoin ja minne olisin soveltunut, — vaikeroi hän ääneensä. Siellä olisin löytänyt rauhan, mutta nyt en sitä koskaan, koskaan enää saavuta. Sydämeni on kuollut ja myrkytetty ja minä olen niin väsynyt. Enkä voi muuta kuin jäädä tänne kuten siipeen ammuttu lintu pesäänsä.

Silloin kosketti joku häntä hiljaa ja hänen katsahtaessaan ylös, seisoi mies hänen vieressään kostein silmin.

— Älä itke, pienokaiseni, — sanoi hän ja ääni oli lempeä ja melkein yhtä tyyni kuin entisinä hyvinä päivinä, — sinä et tehnyt syntiä. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin ja minä olen syypää; syypää on myöskin voimakas luonto-äiti, joka täyttää tarkoituksensa huolimatta meidän ihmislasten päätöksistä. Älä itke, tyttö, kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Mutta kuinka voi hän muuta kuin itkeä? Hänen kyyneleensä vuotivat kuitenkin rauhallisemmin ja hiljaisemmin miehen jälleen hiipiessä pois muistamatta tällä kertaa karkottaa koiraa, joka surkeasti vinkuen juoksi hänen jälessään. Ei enää tuntunut niin pimeältä kuin äsken, vaan tuntui siltä kuin yksinäinen, kalpea tähti olisi syttynyt syysyön repaleisten pilvien lomaan. Se ennusti talven kylmää, valkeata rauhaa nukkuvine kinoksineen, jotka hohtavat tähtien valossa, ja kenties, kenties tulevia keväitä, jolloin pienen, kalpean tähden asemasta suuri lämmin aurinko säteilee.

Mutta nyt sammui ja jäähtyi aurinko päivä päivältä. Hän eli kuin loppumattomassa yössä, jonka vähäksi ajaksi keskeytti lyhyt, kalpea, valoisampi hetki; silloin täytyi hänen nousta vuoteeltaan ja toimitella vastenmielisiä askareita. Ja koko yö oli täynnä selittämättömien arvoitusten ratkomista ja toivotonta kaipausta. Suurena onnettomuuden iltana oli moni asia hänelle selvennyt, mutta paljon oli jäänyt hämäräksikin.

Päivät vierivät hitaasti ja raskaasti. Lehdet kellastuivat hänen istuttamissaan puissa, ja vinkuvat syysmyrskyt irrottivat ne oksista. Laululinnut olivat paenneet, mutta koivunlatvat olivat vielä täynnä mustia, upeita teeriä ja tiaiset piipittivät kuusen oksilla. Jänikset hiipivät valkeina ja arkoina lehdettömässä pensastossa, mihin nyt oli vaikea kätkeytyä väijyviä vihollisia pakoon. Tyynen, kirkkaan yön jälkeen vetäytyi järvi sinertävään jäähän, ja vihdoin eräänä aamuna oli kaikki valkeata ja kylmää kuin hänen sydämensä.

Hän oli omituisessa mielentilassa käydessään ensimäistä kertaa valkoisella, narisevalla lumella. Se ikäänkuin pakotti tytön katsomaan elämää tiukasti silmiin sellaisena kuin se oli, nähdäkseen, mitä sillä vielä oli hänelle varattuna. Hän näki ikuisesti vihertävien kuusien nousevan kinoksista ja odottavan uutta kevättä voidakseen jälleen elää raikasta elämäänsä ja hänen täytyi koettaa tutkia, oliko häntäkin varten vielä keväitä. — Mitä nyt tapahtui? Mitä hän tunsi? Mitä hän odotti? Mikä se oli, joka painoi hänet maahan? Katumusko, ikäväkö, tai kenties pelko? — Kuinka hän olisi voinut katua sitä, jota ei voinut välttää, kuinka ikävöidä sitä, jota hänen täytyi pelätä — ja toisaalta eihän hän voinut pelätä sitä, mitä kuitenkin eniten koko maailmassa kaipasi ja ikävöi. — Sen ainoan hän tiesi, että kaikki nyt oli autiota ja kylmää ja että hänen täytyi odottaa siksi kunnes Sakari palaisi, sillä muuta neuvoa ei hänellä ollut. Ja ehkä se juuri oli hänen keväänsä.

Ja lumi putoili raskaana ja pehmeänä ja kuusten oksat painuivat yhä alemmaksi. Hän ei enää niin paljon itkenyt, hän oli vain väsynyt eikä kuitenkaan voinut nukkua ja hetket kulkivat hitaasti laahustaen, kun hänellä ei ollut minkäänlaista työtä eikä mitään, mikä olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Oli liian helppoa hankkia ruokaa itselleen, ja hän tarvitsi niin vähän.

Hänen ainoa työnsä oli laskea päiviä. Hänen mielestään oli se jollakin tavalla hänen velvollisuutensa, voidakseen olla valmis Sakaria vastaanottamaan. Oikeastaan oli se turhaa, koska ei hän missään tapauksessa voinut tietää, milloin tämä palaisi, mutta tytön mielestä lyhensi se hänen odotustaan. Hänellä oli tuvan nurkassa pitkä koivuinen sauva, johon hän veti naarmun joka päivä ja sunnuntain kohdalle ristin.

Eräänä päivänä laski hän joulun olevan ovella, ja omituinen tunnelma valtasi hänet. Niinkauvas kuin hän muisti, oli joulu ollut vuoden ihmeellisin aika. Miinan ryppyisillä kasvoilla oli silloin levännyt rauhan hohde ja Tildakin oli ollut tavallista leppeämpi ja hiljaisempi. Jouluksi olivat he säästäneet parhaimmat palat ja kauneimmat sadut ja kertomukset. Ja talviyön pimeydessä oli kotiliesi tuntunut valoisammalta ja lämpimämmältä kuin koskaan ennen, ja metsässä vallitsi rauha eläinten keskuudessa ja hyvät henget ylistivät Jumalaa korkeudessa pahojen paetessa vuorten syvimpiin piilopaikkoihin.

Kaikki nämä muistot tulvahtivat hänen mieleensä hänen istuessaan lieden ääressä sauva kädessä ja laskiessaan riimuja. Muistot toivat mukanaan harvinaisen ihmisseuran kaipuun. Hän ei mielestään voinut elää, jos hän ei pyhä-iltana saanut istua tulen ääressä toisten ihmisten kanssa — eikä hän tuntenut muita ihmisiä kuin nuo neljä naista, jotka hän oli jättänyt kaukaiseen erämaan taloon. Pienikin katkeruuden jälki heitä kohtaan oli vähitellen hävinnyt ja ajatellessaan heitä jouluvalkean ääressä, olivat he hänen mielestään ainoat, joihin hän voi luottaa. Yksin Aapollekin alkoi hän vähitellen antaa anteeksi. Eivätkä toiset olisi voineetkaan häntä silloin auttaa; he olivat vain neuvoneet häntä alistumaan oloihin, joita ei voinut välttää. Kenties elämä olikin käsitettävä heidän kannaltaan ja kenties olivat he onnellisimpia kuin hän.

Joulun rauhallinen mieliala sai hänessä yhä enemmän valtaa ja haihdutti hänen sielustaan vanhan kodin viimeiset synkät muistot. Vähitellen ja hitaasti alkoi hänessä kypsyä päätös lähteä sinne joulu-illaksi, jolloin ei kukaan voisi tehdä hänelle pahaa, jolloin yksin Aaponkin täytyisi jättää hänet rauhaan.

Niitten tarvekalujen joukossa, joita uutisasukas oli talven varaksi valmistanut, oli myöskin suksipari. Vuoden pisimmän yön aamu oli vielä pimeä hänen asetellessaan niitä jalkoihinsa ja kiitäessään eteenpäin kuutamon valaisemaa lumikenttää kalpenevat tähdet oppainaan. Ilma oli kylmä, mutta vireä kulku sai hänen verensä liikkeeseen ja piti häntä lämpimänä. Lumi oli raskasta ja irtonaista, mutta vanhalla maantiellä, jonka hän ennestään tunsi, luisti suksi verrattain helposti. Aurinko nousi kelmeänä ja viluisena jaksamatta kohoutua edes puitten latvojen yläpuolelle, mutta sai kuitenkin kuusien jääneulaset kimaltelemaan eriväristen jalokivien tavoin.

Hänen keuhkonsa laajenivat ja hän tunsi itsensä reippaammaksi kuin moniin aikoihin.

Vähitellen alkoivat paikat olla hänelle tuttuja hänen kiireiseltä pakomatkaltaan, hän laskea sujautti suksillaan rinnettä, jonka alla pieni puro virtasi ja vihdoin alkoi järvikin näkyä vasemmalta laaja jääpinta heikosti punertaen kelmeässä auringonlaskussa. Nyt ei hänellä enää ollut pitkää matkaa jälellä. Hän saattoi jo nähdä niemen kätkettyine aarteineen ja tummine honkapäähineineen, ja tuossa kiemurteli lahti valkean nauhan kaltaisena häipyen pimenevään iltaan. Oli jo niin pimeä, ettei saunan katto voinut näkyä tänne asti, mutta hän tiesi kyllä, millä kohdalla se oli.

Ja muistot tulvehtivat hänen sieluunsa keväisten purojen lailla. Nyt tunsi hän jokaisen puun, jokaisen kiven, joka kohotti lumesta ystävällisiä, rosoisia kasvojaan. Kaikki toivottivat hänet tervetulleeksi ja muistuttivat hänelle jotakin heidän yhdessä kokemaansa hauskaa seikkailua. Yksinpä närhikin, joka istui suuressa, kaksihaaraisessa koivussa ja rääkyi hänelle, tuntui vanhalta lapsuudentutulta ja hän muisti, kuinka hän pienenä tyttönä oli koettanut ampua tuota ruma-äänistä, kaunista lintua. Tuossa oli metsä, jonne hän oli virittänyt pyydyksiään. Ja hänen mielestään tuntui vähintäin kaksikymmentä vuotta kuluneen siitä onnettomasta aamusta, jolloin hän koki niitä, ja jolloin hänen maailmansa myllertyi ylös alaisin.

Ilta oli jo kokonaan pimennyt ja tähdet kimaltelivat sinisessä korkeudessa hänen päänsä päällä. Ne olivat joulun tähtiä, joista Miina niin usein oli puhunut ja jotka julistivat rauhaa kaikille.

Hän hiihti nyt hitaasti ja verkkaan itsekään tietämättä tahtoiko hän viivyttää saapumistaan taloon, vaiko hetkisen rauhassa levätä rakkaitten muistojensa parissa. Jo kumotti saunan matala katto lehdettömäin puitten takaa. Tultuaan lähemmäksi, näki hän tähtivalossa, että tuttuun kuvaan oli tullut jotakin vierasta. Hän pysähtyi katsellen ympärilleen. Vanhalta kivijalalta, jonka hän niin hyvin muisti kohosi kerros kerrokselta välikattoon asti rakennuksen kehä — ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin Sakarin talo. Nyt vasta huomasi hän myöskin tuoreen reenjäljen vievän saunan ohi toiselle uudelle rakennukselle, josta nähtävästi aijottiin tallia ja navettaa. Lumella oli uusia lastuja, joita aivan äskettäin oli hakattu, mutta kaikki oli hiljaista. Koko paikan yllä lepäsi jotakin vierasta, joka teki hänet levottomaksi, mutta vanha sauna oli kuitenkin kaltaisensa. Hän hiipi ovelle, empi vielä hetkisen, mutta avasi sen sitten hiljaa.

Oliko hän sittenkin joutunut eksyksiin, vai oliko tämä hänen entinen kotinsa? Suuri takka oli ennallaan ja nokinen lavo työntihe seinästä, mutta kaikki muu tuntui muuttuneen. Pitkä, karkeatekoinen pöytä täytti suurimman osan huonetta ja pöydän ympärillä penkeillä istui useita henkilöitä, joista hän tunsi ainoastaan kolme. Pöydän päässä rehenteli Aappo leveänä ja itsetyytyväisenä. Hän oli muuten näköisensä paitsi että hänen kasvonsa olivat käyneet entistäänkin pöhöttyneemmiksi ja punaisemmiksi ja että hänellä nyt oli hienonpuoleinen sarkapuku yllään. Ulla istui hänen vieressään. Hän oli kalpea, kasvot olivat laihtuneet ja hän näytti niin väsyneeltä, että sydäntä vihloi häntä katsellessa. Nuoruuden kukkeus oli kokonaan hävinnyt hänen kasvoiltaan ja vartalostaan ja sijaan oli tullut jonkinlainen määräävä arvokkaisuus, joka teki lohduttoman ja kiusaavan vaikutuksen. Pöydän alapäässä istui Tilda yhtä harmaana ja kulmikkaana kuin ennenkin, mutta missään ei hän nähnyt Maijaa eikä Miinaa, joita hän kuitenkin eniten oli ikävöinyt. Heidän sijassaan istui pöydän ääressä unisen näköinen, karkeatekoinen mieshenkilö ja tyttö, jonka silmät vilkkuivat mustien kulmien alla ja jolla oli suuret, punaiset kädet.

Ellan astuessa sisään, kääntyivät kaikki ovea kohti ja takkavalkean hohteen langetessa hänen kasvoilleen, tunsivat Aappo ja molemmat lapsuudenystävät hänet heti.

Tilda juoksi häntä vastaan kiihkeällä, kulmikkaalla tavallaan ja sulki hänet syliinsä, ja Ulla ojensi hänelle kätensä pakotetun ystävällisesti.

— — Tuhat tulimmaista, — huudahti Aappo räyhäävällä, ystävällisen leikkisällä äänellä, — siinähän se tyttöveitikka on, joka juoksi tiehensä kesällä! Mistä hitosta sinä tulet, tyttö? Sinähän olet sennäköinen kuin olisit myynyt voin ja menettänyt rahat.

— Minä tulin vain hieman tervehtimään joulu-iltana, — vastasi Ella vältellen. — Missä ovat Miina ja Maija? Minä niin kernaasti tahtoisin tavata heitäkin. —

Ulla näytti käyvän hämilleen, mutta Aapon irvistys oli yhtä lystikäs kuin äskenkin.

— Mitä me enää olisimme eukolla tehneet, kun sota oli loppunut ja työnteko alkoi. Eihän hän kuulunutkaan taloon — oli vain tullut muitten pakolaisten mukana. Minä lähetin hänet kirkonkylään. Jos hän ei voi pitää huolta itsestään, turvautukoon köyhäinhoitoon. Ja Maija, senkin huitukka, juoksi tiehensä samalla tavalla kuin sinäkin. Kuka niitä sellaisia tyttöletukoita kaitsee. Heillä on oma päänsä. Mutta käy nyt pöydän luo; ehkä olet jo saanut kylliksesi juosta ja jäät nyt tänne luokseni palvelustytöksi. Sinun ei tarvitse nähdä puutetta Aappo Harjelinin luona. Mutta mitäpä me nyt joulu-iltana pestistä puhuisimme. Kas niin, istu nyt! —

Miehen käytöksessä ja Ullan vastahakoisessa vieraanvaraisuudessa oli jotakin, joka herätti henkiin entisen vastustushalun Ellassa. Hän näki nyt kaikki toisin silmin kuin silloin, jolloin hän oli vain vaistomaisesti ymmärtänyt vihata ja välttää tuota miestä. Nyt selvisi hänelle kaikki kauhistuttavassa valossa, joka nosti häneen väkevän vastenmielisyyden ja ellottavan inhon tunteen ja sai hänet kylmästi ja vihamielisesti halveksimaan koko seuraa. Täällä ei ollut hiventäkään jälellä entisestä lapsuudenkodista — ei edes Tilda, sillä mitä yhteistä oli hänellä tuon vanhan naisen kanssa, joka leipäpalansa tähden suostui elinkautiseen orjuuteen, eikä ollut näkevinäänkään mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hiljaa istuutui hän pöydän alapäähän ja piti silmällä toisia. Hän näki Aapon pöyhkeän alentuvaisesti kohtelevan palvelijoitaan, näki rengin juron välinpitämättömyyden, ja kuinka vastenmielisen ahnaasti hän iski harvinaisten juhlaruokien kimppuun, palvelustytön silminnähtävät ponnistukset vetää isännän huomiota puoleensa ja Ullan pakotetun arvokkaisuuden itkun värähdellessä hänen suupielissään.

Ellasta tuntui niinkuin hän olisi tänään katsellut jonkinlaiseen taikapeiliin, joka teki pahan ja ruman räikeäksi ja selväksi hänelle ryöstäen samalla viimeisenkin heijastuksen lapsuuden ruusuhohdetta. Sellaista oli ihmisten keskinäinen elämä. Niin laahustivat he päivästä päivään koettaen näyttää toisilta kuin mitä he itse asiassa olivat. Aappo, joka ennen oli ollut olevinaan sankari, teeskenteli nyt hyvänsuopaa, vierasvaraista isäntää, Ulla suuren talon kunnianarvoisia emäntää, piika oli olevinaan nöyrä ja alistuvainen, mutta tavoitteli joka hetki emännän paikkaa ja renki ja Tilda tukahuttivat täydelleen oman tahtonsa syödäkseen itsensä kylläisiksi.

Niin lohduttomalta kuin tänä iltana ei elämä koskaan ollut hänen mielestään tuntunut. Hänen oman onnettomuutensa yläpuolella oli edes leijaillut jonkinlainen sokean intohimon ja vastustamattoman kohtalon sovittava hohde, mutta täällä ei ollut siitä jälkeäkään, täällä oli vain alhaista ja likaista.

Äkkiä tulvahti hänen sieluunsa voimakas ylpeyden laine, yksinäisten henkien ylpeys omasta yksinäisyydestään, joka auttaa heitä kantamaan onnettomuuttaan. Hän oli ylpeä entisestä viattomuudestaan, ylpeä puolittain tiedottomasta taistelustaan intohimoa vastaan, ylpeä lankeemuksestaankin. Ja hän ylpeili siitä miehestä, jota rakasti, sillä nyt hän selvemmin kuin milloinkaan ennen ymmärsi rakastavansa häntä ja nyt hän ei tahtonutkaan sitä enää itseltänsä salata. Hän tiesi myöskin vakavasti aikovansa sovittaa rikoksensa vierasta naista kohtaan, jota he molemmat olivat kaukaa palvelleet suojeluspyhänään, mutta jota he melkein tietämättään olivat pettäneet. Tämä kaikki selvisi hänelle nyt niinkuin lieden leimahteleva lieska olisi sen äkkiä valaissut ja hän ymmärsi, ettei hänellä muuta paikkaa maailmassa ollut kuin vastarakennettu tupa kaukana erämaassa. Sieltä ei hän lähtisi ennenkuin hänet ajettaisiin pois, eikä hän jäisi sinne leivän eikä lämpimän uunin vuoksi, vaan siksi, että hän oli sidottu sinne kuin koira herransa kynnykseen. Hän kuuli kuin kaukaa ja sumun läpi toisten puheen sorinan. Hän kuuli Aapon kehottavan häntä syömään ja näki hänen lakkaamatta nostavan oluthaarikkaa huulilleen. Vihdoin alkoi hän tapansa mukaan kertoa urhotöistään, jotka olivat Ellalle yhtä vastenmielisiä kuin ennenkin.

Täällä ei ollut hänen kotinsa; ainoastaan tulisija ja nokinen katto katsoivat häneen ystävällisen hyvänsuovasti; ainoastaan sirkkojen laulu oli tuttua. Hänen täytyi päästä pois, kotiin. Koti kutsui häntä, hän tahtoi vain levätä yön ja sitten heti lähteä.

Hiipiessään oven läheisyydessä olevaan nurkkaan asettuakseen sinne levolle, tunsi hän jonkun koskettavan vaatteitaan ja näki Tildan kasvot vieressään. He avasivat hiljaa oven ja seisoivat hetkisen puhellen tähtikirkkaassa, äänettömässä yössä.

— Herran tähden, Ella, — kuiskasi Tilda — minkätähden palasit sinä takaisin? Oletko mieletön? Hän aikoi tehdä Maijankin onnettomaksi. Missä olet sinä ollut? Miinaraukkaa löi hän välistä niin että hän itki. Kuinka sinä jaksat? Sinä näytät siltä, ettei sinullakaan ole ollut hyviä päiviä. Hiljaa… st… Hän voi kuulla, mitä puhumme. —

— Siitä en välitä, — vastasi Ella. — Minä en aijo jäädä tänne. Mutta kerro minulle, kuinka asiat oikeastaan ovat. Aappoko on isäntänä?

− Niin − ainakin olevinaan. Niin hän ainakin sanoo ja mitä minä sitten tiedän. Ei kukaan tule vaatimaan taloa häneltä ja luullakseni on hänellä jo kirjatkin siihen. Hevosen on hän ostanut ja renginkin on hän hankkinut, ja meillä rakennetaan uutta asuinriviä, ja kohta saadaan taloon pienokainenkin ja sitten kenties on kuten ennen vanhaan. Mutta sittenkään ei ole sellaista kuin minun lapsuudessani. Silloin oli kaikki onnellista ja valoisata, silloin oli kodeissa enkeleitä ja tonttuja, jotka auttoivat meitä suruissamme ja töissämme, mutta nyt on kaikkialla vain pahoja henkiä, pahoja henkiä, jotka ajavat suolaa haavoihin ja hävittävät sen, minkä saamme aikaan. Tiedätkö sinä, Ella, mikä on kaiken alku ja syy? Olen ajatellut sitä paljon pimeinä syysöinä ja olen sen keksinytkin. —

Ja hän toi kalpeat kasvonsa aivan Ellan kasvojen lähelle.

— Sota se on, — kuiskasi hän vihamielisesti, käheällä äänellä. Kuninkaat ovat eripuraisia ja silloin täytyy kansojen tapella. Siten tulee ihmisistä yhtä hurjia kuin Aappo. Kuule, sinä Ella, mitä sanon, kaikissa meissä asuu enkeli ja perkele. Yhdessä on perkele voitolla, toisessa enkeli. Silloin kutsuu kuningas sotaan, ja perkele meissä villiintyy ja huutaa, ja enkelit pakenevat itkien sydämen syvimpään kätköön. Ja kun he ovat kyllin kauran tapelleet — kuten viimeisen kirotun sodan aikana, ovat perkeleet imeneet itsensä verestä voimakkaiksi, mutta enkelit ovat kuolleet senvuoksi, ettei kukaan ole vedonnut heihin ja sentähden on niin paljon kurjuutta vielä monena vuonna sodan jälkeenkin. Ja monta vuotta kuluu — sanon minä — ennenkuin ajat paranevat, mutta silloin olen kuollut. Eikä auta koettaakaan parantaa asiain tilaa, Aappo ei ole muita huonompi. Silloin tällöin käy hän kirkossakin. —

— Eikö hän tosiaankin ole muita huonompi? — kysyi Ella katkerasti. — Silloin ei kannata elää. Silloin voi kyyristyä luolaansa ja kuolla kuin kettu saatuaan nuolen ruumiiseensa. —

— No, no, — kuului käheä kuiskaus pimeän läpi, — sinä olet vielä nuori ja sinun täytyy elää hänen tähtensä, joka sinun jälkeesi tulee. Mutta minä olen vanha. Paneudu nyt levolle, lapsi! Koska et vapaaehtoisesti kerro, mitä sinulle on tapahtunut, en tahdo kysellä, mutta niin totta kuin Jumala on, toivon sinullekin vielä parempia aikoja. —

Ja töykeällä tavallaan tuuppasi hän Ellan sisään, missä toiset jo olivat asettumassa levolle.

Aappo ei yrittänytkään lähennellä Ellaa ja äskettäin heränneellä tarkkanäköisyydellään, joka oli selvittänyt hänelle niin monta asiaa, ymmärsi Ella hänen ajatuksensa. Mies ei tahtonut kohta alussa pelottaa häntä, hän oli jo varma saaliistaan.

Maatessaan miettien valveillaan ja kuunnellessaan sirkkojen laulua, ymmärsi hän olevan hyödytöntä enää palata vanhaan kotiin. Lapsuus oli jättänyt hänet ja koko hänen elämänkäsityksensä oli nyt toinen. Elämä oli elettävä, mutta siltä ei saanut odottaa iloa eikä onnea, se antoi vain työtä ja jokapäiväisen leivän.

Aikaisin jouluaamuna, ennenkuin toiset olivat vielä nousseetkaan, oli hän jalkeilla ja lähti pois heittämättä hyvästiä kenellekään. Tähtien välkkeessä lähti hän suksillaan sinne, mistä oli tullutkin; päästyään raivatulle kohdalle metsässä, katsahti hän taakseen ja näki tuvan uuden valkean hirsiseinän loistavan metsän tummaa taustaa vasten. Silloin tunsi hän kurkussaan jotakin polttavan kuumaa, ja kyynellähteet avautuivat jälleen herkkinä ja vuolaina.