VI.

Uutisasukas.

Mutta aurinko painui yhä alemmaksi, ja ilma viilentyi hongikon pylvässalissa. Hänen täytyi jo ruveta etsimään itselleen soveliasta yösijaa; se ei ollut helppoa nyt, kun hän oli niin ohuesti puettu, mutta hän toivoi kohtalon auttavan häntä.

Metsä, missä hän käveli, oli kaunista honkametsää. Maa oli sileätä ja tasaista kuin lattia ja havuneulat peittivät sen ruskeana mattona. Pikku metsää ei ollut peittämässä näköalaa, ja pylväsrivien välitse voi silloin tällöin nähdä hyvinkin etäälle. Aukeammilla paikoilla kukkivat vanamot levittäen väriä ja tuoksua luonnon juhlalliseen pyhäkköön.

Äkkiä näki hän jotain kirkkaankeltaista häämöttävän puitten välistä vähän matkan päässä. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän kiirehti sinnepäin, pysähtyen vähän ajan perästä kuin kivettyneenä. Se oli äsken kaadetun suuren puun kanto, jonka vieressä havuneulojen keskeltä loisti keltaisia lastuja ja jauhoa kirveen ja sahan jäljiltä.

Mitä se oli? Täytyikö hänen taas tavata ihmisiä — kenties miehiäkin, ennenkuin hän oli päässyt kyllin etäälle äskeisestä vihollisestaan? Eikö hän koskaan enää löytäisi sitä erämaan rauhaa, jota hän kaipasi? Minne päin hän nyt lähtisi vaaraa välttääkseen? — Sitä oli mahdoton päättää, sillä näillä seuduin oli maakin niin kovaa, ettei minkäänlaisia jälkiä voinut näkyä. Parasta oli kai sittenkin kulkea entiseen suuntaan — se vei ainakin poispäin Aaposta.

Vähän matkan päässä loppui honkametsä äkkiä, ja hän tuli vanhalle viljelysmaalle. Ojanreunat kasvoivat täälläkin koivua ja haapaa ja niiden lomitse kimmelsi sininen järvi auringonpaisteisine, vaahtoa pärskyvine laineineen. Pian saavutti kaikuvien kirveeniskujen ääni hänen korvansa, ja pysähtyessään kuuli hän iloisen vihellyksen, niin leikkivän ja ripeätahtisen, että hänen sydämensä sykähti ilosta. Hänen täytyi samoin kuin pikku jäniksen puron reunalla jäädä kuuntelemaan ihmeellistä ääntä ja hänen jalkansa alkoivat melkein itsestään tanssia sen mukaan.

Kukahan niin vallattomasti vihelsi täällä hänen erämaassaan? — Hän kulki vielä muutamia askeleita eteenpäin kuullakseen paremmin, ja hänen pelkonsa haihtui kuin usva aamuauringossa. Sensijaan heräsi hänessä palava uteliaisuus nähdä viheltäjä ja hän puolusteli sillä itseään, että oli parasta tietää, kenen kanssa joutuisi tekemisiin voidakseen sovittaa käytöksensä sen mukaan. Kenties oli se, kuten hänkin, yksinäinen nainen, jonka kanssa hän empimättä voi antautua ystävällisiin suhteisiin. Jos se taas oli vihollinen, voi hän hiipiä pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmältä tuntui hänestä tämä menettelytapa, sillä kuinka hän voisi oleskella metsässä tietämättä, kuka oli läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä selvältä, että hän matkallaan joutui ihmisten kanssa tekemisiin, ja jos hän tahtoi heitä välttää, täytyi hänen luonnollisesti tietää, missä heitä asui.

Hiljaa kuin hiipivä villikissa kulki hän varpaillaan eteenpäin, valmiina juoksemaan tiehensä pienimmänkin vaaran uhatessa. Kun ääni tuntui tulevan paremmin oikealta, kulki hän kolmen peltosaran poikki ja hiipi senjälkeen eteenpäin ojanreunoilla kasvavan nuoren metsän suojassa. Ääni läheni yhä ja tuntui vihdoin kuuluvan aivan hänen edestään. Silloin koetti hän katsella ja tarkastella kapeitten runkojen lomitse. Hänen eteensä avautui ruohoinen järveen viettävä rinne, jonka reunaa vasten laineet loiskivat. Tämän keskellä, vankan, tuskin rehevästä ruohosta erottautuvan kivijalan vieressä, seisoi kuusenhavuista tehty maja, jonka luona mies ahkerasti taitavin kirveeniskuin veisti suurta honkaista hirttä. Hänen viereensä maahan oli jo kasattu useampia hirsiä, ja yhteen sellaiseen oli nuoralla kiinnitetty suuri eläin. Se oli punaisen ruskea ja hän muisti, että se oli hevonen, sillä hänen ollessaan pieni lapsi, oli heillä vanhassa kodissa ollut sellainen. Miehen jalkojen juuressa makasi pieni susi silmät puoliksi kiinni ja pää etukäpäläin varassa; vähän väliä avasi se silmänsä katsellen tarkkaavana ympärilleen.

Mutta vielä enemmän ihmetytti häntä mies. Hän ei ulkomuodoltaan muistuttanut vähääkään Terhosta. Ahavoituneista, hyvinmuodostuneista kasvoista katseli kaksi kirkasta, kenties hieman terävää, harmaata silmää, ja paitsi soturinomaisesti ylöskäännetyitä viiksiä, olivat hänen kasvonsa parrattomat. Suurin vastakohta oli kuitenkin miehen ilmeessä, joka oli iloinen, hyväntahtoinen ja kuitenkin itsetietoinen — ei koskaan ollut hän kenelläkään ihmisellä nähnyt sellaista. Sellaisia kasvoja ei tarvinnut pelätä, vaikka vartalo olikin kookas, ja voimakas käsivarsi heilutti kirvestä niin että metsä kaikui. Enimmän kuitenkin haihdutti vallaton vihellys hänen pelkoaan ja epäluuloaan.

Yht’äkkiä nosti pieni, musta susi päätään ja murisi vihaisesti, katsoen sinne, missä hän seisoi. Hän teki liikkeen paetakseen, mutta silloin syöksyi se hänen jälkeensä kiivaasti haukahtaen ja tarttuen hampain hänen liehuvaan paitaansa, niin että hänen täytyi pysähtyä puolustautuakseen. Veitsi välähti hänen kädessään, mutta susi hypähti vikkelästi syrjään ja haukkui kahta raivokkaammin. Hän ei uskaltanut kääntää selkäänsä, peläten eläimen silloin syöksyvän hänen niskaansa, ja samassa kiirehti mieskin sinne.

— Hiljaa, Usko, — huusi hän vihaisesti sudelle. — Etkö sinä näe, että se on ihminen? — Hiljaa siinä taikka minä…

Ja hän uhkasi kirvesvarrella eläintä tämän hiipiessä pakoon yhä vielä muristen.

— Rauhoitu toki, tyttö, ja odota hetkinen, — sanoi hän nähdessään Ellan aikovan jatkaa pakoaan. — Sinun täytyy antaa anteeksi Uskolle. Se raukka ei sillä mitään pahaa tarkottanut: se ei vain ole nähnyt ihmisiä niin pitkiin aikoihin, ettei se enää voi huomata eroa kunnon ihmisten ja heittiöitten välillä.

Ja sitten tuli mies häntä vastaan ojennetuin käsin ja näytti niin ystävälliseltä ja iloiselta, että tytön pakostakin täytyi antaa hänelle omansa, vaikka ujous ajoi kuuman veren hänen kasvoihinsa.

— Kuinka hauskaa onkaan nähdä taas ihmisiä, sanoi mies sydämellisesti puristaen tytön kättä. — Mutta kuinka olet sinä niin yksinäsi täällä metsässä?

Ellan kasvot kävivät vielä punaisemmiksi ja hänestä tuntui kuin olisi kieli tarttunut suulakeen.

— Sinä näyt ujostelevan, — jatkoi hän turhaan odotettuaan vastausta. — Mutta kyllä se ohi menee, kun meistä tulee vähän paremmat tutut. Tule nyt minun kanssani ja levähdä vähäsen, niin kerron minä ensin puolestani, kuka olen.

Ella empi vielä hetkisen, mutta miehen koko käytös herätti niin suurta luottamusta, että hän vihdoin vitkaan, ja äänetönnä seurasi miestä työpaikalle. Usko juoksi häntä vastaan vinkuen ja häntäänsä heiluttaen niinkuin olisi se tahtonut pyytää anteeksi äskeistä käytöstään.

— Onko se koira? — kysyi tyttö, joka äkkiä muisti toisten kertoneen sennimisistä suden kaltaisista koti-eläimistä.

— Onpa kylläkin, — nyökkäsi mies nauraen, — ja nyt voit jo vähän hyväilläkin sitä. Katso, kuinka se katuu ja pyytää anteeksi.

Silloin täytyi hänen hymyillä ja hän taputti hiljaa pörhöistä eläintä, joka vastalahjaksi nuoli hänen kättään.

Mies näytti hänelle veistämättömällä hirrellä mukavan istumapaikan, missä hän voi nojata selkänsäkin toisiin hirsiin, ja ryhtyi jälleen uutterasti työhön.

— Minun nimeni on Sakari, — kertoi hän ja hänen kasvonsa saivat tyynen, miettivän ilmeen niinkuin hänen ajatuksensa olisivat lähteneet kauvas, kauvas pois, — talon mukaan Sakari Juuriniemi; olen sen perinyt isältäni, vaikka ei tässä juuri talosta paljoa jäljellä ole. Katsos, tyttö, kaikki tämä tässä ympärillä on ollut minun esi-isieni peltoa, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle aina yhdeksännen Kaarlon ajoilta siihen asti kun venäläinen tuli ja poltti talon minun ollessani viimeisen Kaarlon kanssa Puolassa sotimassa. Siitä on jo kohta seitsemäntoista vuotta, kun näiltä seuduilta lähdettiin venäläistä pakoon, ja appi-ukko vei Liisan — vaimoni, näes — Ruotsiin turvaan. Saatuani luodin sääreeni, sain kelpaamattomana lähteä kotiin, ja kotiinnuttuani löysin maan suurimmalta osalta venäläisen käsissä. Minä hiivin talolleni, mutta se oli poltettu ja vaimoni poissa. Luulin jo venäläisen vieneen hänet ja vannoin kostavani niin kauvan kuin voin asetta pitää kädessäni. Siksi yhdyin Löving'iin, joka omalla tavallaan kävi sotaa maassa ja joka ei suuria huolinut minun jäykästä jalastani. Me taistelimme vuosikausia yhdessä, minun jalkani parani täydelleen ja meillä oli hurjia seikkailuja, jolloin henkemme ei ollut mädäntyneen nauriinkaan arvoinen. Mutta aina me niistä kunnialla suoriuduimme ja teimme viholliselle enemmän vahinkoa kuin koko Lybeckerin armeija.

Se oli hurjaa aikaa ja kuka tietää, kuinka olisi käynyt, ellen kiertoteitä olisi saanut kuulla Liisan pelastuneen. Se teki minun sydämelleni niin hyvää, ettei minusta tullut läheskään niin paatunutta kuin monesta muusta. Monet tovereistani tottuivat niin murhaan ja ryöstöön, etteivät enää olisi tahtoneet muuta tehdäkään, mutta minä toivoin vaan rauhan palaamista voidakseni jälleen ruveta viljelemään maata ja hakeakseni Liisan Ruotsista. Enhän ollut nähnyt häntä niin moneen pitkään vuoteen. Olin vasta yhdeksäntoista vuotias poikanulikka sotaan lähtiessäni ja hän oli sinun ikäisesi pieni kiharapää — Jumala häntä siunatkoon! Nyt on meillä rauha ja pian noudan hänet kotiin, mutta ensin täytyy minun saada asuintupa valmiiksi, sillä hän on liian hento ja hieno asuakseen havumajassa. Olisit sinä nähnyt, kuinka kaunis ja lempeä ja ymmärtäväinen hän oli — ja me olimme olleet vain puoli vuotta naimisissa onnettomuuden saapuessa. Mutta nyt ovat vaikeat ajat ohi.

Ella katsoi häneen suurin, kostein silmin.

— Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänet, — sanoi hän sydämensä syvyydestä. — Minä pitäisin hänestä paljon.

Hän sanoi tuon niin vakavasti ja yksinkertaisesti, että miehen täytyi hymyillä hänelle ystävällisesti.

— Ehkä sinä joskus saatkin hänet nähdä, — vastasi hän.

Nyt seurasi hetkinen hiljaisuutta; mies näytti odottavan tytön kertomusta, mutta tämä oli kokonaan vaipunut ajattelemaan jotakin, jonka hän lopulta ilmaisikin yhtä lapsellisesti ja teeskentelemättömästi kuin äsken.

— Sinä et ole ollenkaan Aappo Terhosen kaltainen, — sanoi hän ja katsoi mieheen vakavasti ja tutkivasti.

Hän melkein peljästyi sanojensa vaikutusta. Mies iski kiivaasti kirveensä hirteen niin että terä upposi syvälle puuhun ja astui tytön luo katse synkeän-totisena.

— Siitä saan kiittää Jumalaa, — huudahti hän painostaen joka sanaa. — Mutta mitä sinä tiedät tuosta pelkurista, kerskaajasta ja sotarosvosta, joka sodan aikana oli meidän häpeämme ja jätti rauhalliset talonpojat kärsimään vihollisten julmasta kostosta. Minä en ole hänen kaltaisensa, — sanot sinä, ja se on sinun onnesi. Mutta kuinka tunnet sinä Suomen kurjimman ja huonoimman miehen? Missä hän on? Kerro!

Tytön äsken niin vakavat ja alakuloiset kasvot hymyilivät ja hänen silmänsä säteilivät iloisina ja luottavina. Nyt näytti viimeinenkin pelon jäännös kadonneen hänestä.

— Se on siis totta, että hän on huono ihminen, — huudahti hän kiihkeästi — ja minä tein oikein juostessani pois kotoa hänen tähtensä?

Silloin mieskin taas tyyntyi ja hänen silmänsä loistivat tytölle yhtä ystävällisesti kuin äskenkin.

— Se on hyvin luultavaa, — vastasi hän rohkaisten. — Jos eivät omaisesi voineet suojella sinua, ei sinulla kai ollut muuta neuvoa. Mutta kerro nyt minulle, kuinka kaikki on käynyt, niin minä sitten sanon, mitä minä asiasta arvelen.

Tyttö istuutui hänen viereensä hirrelle ja alkoi kertoa elämästään niin pitkältä kuin muisti. Välistä nyökäytti kuuntelija ymmärtävänä päätään, ja tytön jättäessä kertomukseensa liian suuria aukkoja, teki hän pienoisen kysymyksen, josta tyttö heti ymmärsi, mitä hän tahtoi tietää. Oli niin helppoa puhua sellaisen kanssa, joka aivan kuin tuli häntä vastaan ajatuksineen ja auttoi häntä sanomaan selvin sanoin sellaista, jota hän ennen oli vain himmeästi aavistanut. Kun hän tuli viime päivien tapauksiin, istui mies synkkänä ja äänettömänä silloin tällöin nyökäyttäen päätään joko hyväksyen tai ymmärtäen.

— Sinä teit oikein, — sanoi hän päättävästi. — Et olisi voinut muulla tavoin menetellä tuon lurjuksen ollessa talossa. Naisraukat, joiden täytyi jäädä sinne hänen kanssaan elämään!

— Mutta he jäivät niin mielellään, — sanoi Ella.

— Minä yksin häntä vihasin.

Silloin hymyili mies surumielisesti ja alkoi kertoa hävittävästä sodasta, joka useilta seuduin maatamme oli vienyt jokaisen miehen niin että naisraukat, jotka vaan muistivat miesten hyviä puolia, olivat ruvenneet palvelemaan heitä melkein puolijumalina. Hän oli muuallakin kuullut kerrottavan, että naiset olivat suudelleet miesten jalanjälkiä. — Mutta — lisäsi hän synkkänä, — ne olivatkin kunnollisten miesten eivätkä lurjusten.

He vaikenivat kauvan aikaa, ja illan rauha laskeutui yli seudun. Aurinko laski järven taa, jonka pinta oli käynyt tyyneksi ja kirkkaaksi. Sorsat narisivat kaislikossa ja rastas lauloi honkametsässä. Korkealla ilmassa kaarteli yksinäinen kalalokki siivet punaiselta hohtaen laskevan auringon valossa.

— Kuinka täällä on kaunista, — kuiskasi tyttö ja hänen sydämeensä hiipi surunsekainen rauha, tunne siitä, että kaikki vanha oli nyt loppunut ja että elämä avautui hänelle kokonaan uusin kokemuksin rauhallisena ja hyvänä. Ensi kerran tunsi hän himmeästi, että elämä voi tarjota muutakin kuin metsän kuollutta rauhaa — jotakin kaunista ja ihanaa, jolle hän ei vielä löytänyt sanoja. Uinuva yhteiskuntatunne, joka saa ihmiset kuten eräänlaiset eläimetkin kokoontumaan perheiksi, suvuiksi, heimoiksi, ja kansoiksi, virisi hänessä, ja hän tunsi, kuinka raskasta olisi ollut jälleen jäädä yksin eikä saada puhua kenenkään kanssa.

Mies tuntui aavistaneen hänen ajatuksensa.

— Mitä me nyt teemme, tyttö? — kysyi hän. — Takaisin et sinä voi etkä tahdo palata, metsään et saa yksinäsi jäädä, ja tuskin voit omin päin saada selvää, vieläkö omaisiasi on elossa. Ehkä on parasta, että toistaiseksi jäät minun luokseni. Vaimoni voi kyllä saavuttuaan tarvita apua, ja siihen asti saatat hoitaa talouttani. Ja jos olet niin taitava metsästäjä kuin kerroit, säästät minulta paljon aikaa. Mitä sanot, Ella?

Silmänräpäyksen empi hän vielä, ja hänessä leimahti viimeisen kerran epäluulo miehiä kohtaan, mutta nähdessään hänen ojennetun kätensä, tarttui hän siihen ja puristi sitä melkein miehen voimalla.

Minä luotan sinuun, — sanoi hän yksinkertaisesti.

— Päätetty, vastasi mies iloisesti. — Mutta tule nyt, niin näytän sinulle linnani, ja me saamme etsiä sieltä sinulle jotakin vaatteeksi sopivaa.

He menivät yhdessä kuusimajaan, joka oli niin hyvin tehty ja niin tiheä, että se hyvin saattoi suojata sadetta vastaan. Keskelle lattiaa oli mies rakentanut pienen tiilisen tulisijan ja sen yläpuolella, tukevassa seipäässä riippui suuri, ruosteinen rautapata. Tulisijan takana oli pieni kasa kuusenhavuja, joille oli levitetty hevosloimi. Se oli hänen vuoteensa.

Tyttö huomasi heti, ettei täällä ollut esinettäkään liikaa, eikä mitään sellaista, joka olisi ollut yksinomaan mukavuuden tai kauneuden vuoksi, ja ensi tilassa päätti hän hieman somistella asuntoa. Ainoa, jota isäntä näytti tahtovan suojella, oli nurkassa seisova, huolellisesti hevosloimeen kääritty pyssy. Sitäpaitsi oli siellä suuri arkku, jonka sisällyksestä hän ei tietänyt, mutta sekin oli yksinkertainen ja karkealla punamaalilla sivelty.

Mies katseli neuvottomana ympärilleen majassa niinkuin olisi hänkin vasta nyt huomannut sen kodikkuuden ja somuuden puutteen.

— Totisesti ei huonekalusto ole kovinkaan kehuttava, mutta me saamme kai luvan tulla toimeen. Minä katson, onko täällä sinulle peitettä ja vaatteen apua. Odotahan vaan.

Ja hän avasi arkun, jossa oli kaikenlaista vaatetavaraa ja tarvekalua. Ylimpänä oli tosin kulunut, mutta kaunis ryijy. Mutta vaikka hän käänsi arkun koko sisällön ylösalasin, ei sieltä sittenkään löytynyt mitään tytölle vaatteiksi kelpaavaa.

− No niin, — sanoi hän vihdoin asettaen kaiken paikalleen arkkuun. — Ehkä keksimme jonkun keinon huomenna. Mutta laita nyt minulle vähän ruokaa sillä aikaa kun käyn katsomassa Pollea ja veistän hirteni valmiiksi.

Ja nyökäyttäen vielä kerran ystävällisesti tytölle, läksi hän ulos.

Lämpimän ystävyyden tunne täytti tytön sydämen. Hän oli mielestään jollakin tavoin rikkonut miestä kohtaan ja tunsi nyt itsensä velvolliseksi hyvitykseen. Hän tunsi sen hämärästi, ja tämä tunne sai hänet melkein kuumeiseen toimintaan. Silmänräpäyksessä räiskyi tuli suuren padan alla. Pihalla oli hän nähnyt ränsistyneen kaivon, ja pyssyn viereen majaan oli huolimattomasti heitetty ammuttu teeri. Kaivon vesi oli kirkasta ja raikasta, vaikka kehä olikin kokonaan laho, ja pian oli hänellä lintu padassa. Odotellessaan veden kiehumista, otti hän toisen hevosloimen ja juoksi metsään etsimään pehmeitä sammalia ja oksia vuoteiksi. Kun hän palasi takaisin suuri nyytti selässään, ei mies ollut häntä huomaavinaan, vaan veisti uutterasti hirttään pieni hymy huulillaan.

Sitten teki tyttö hänen vuoteensa pehmeäksi ja tasaiseksi kuin olisi siinä ollut hienoja höyhenpatjoja, ja levitti sille ryijyn. Hevosloimen ripusti hän viereiseen seinään niin että koko se osa majaa näytti jo oikein lämpimältä ja kodikkaalta. Omalle vuoteelleen levitti hän toisen ryijyn. Ulkona oli hän nähnyt kaksi poikkihakattua hirrenpäätä. Ne pyöritti hän sisään istuimiksi, ja arkun laakea, tasainen kansi oli erinomainen pöytä, jolle hän kattoi kaksi arkusta löytämäänsä savilautasta ja tinalusikkaa. Pari kertaa käväsi Usko hänen luonaan, katseli ihmetellen ympärilleen ja heilutti häntäänsä.

Mieskin oli jo lopettanut työnsä ja seisoi hetkisen ikäänkuin uneksien hevosen vieressä, jonka tasainen pureskeleminen toi omituisen tyydytyksen ja viihtymyksen tunteen hiljaiseen iltaan. Hän oli niin kauvan saanut olla ilman ihmisseuraa, että jo paljas tietoisuuskin tytön läsnäolosta antoi tälle illalle kokonaan toisen leiman kuin edellisille, jolloin hän oli äänettömänä valmistanut ateriansa ja syönyt ja työstä uupuneena heittäytynyt vuoteelleen.

Nyt levisi majasta aina hänen luokseen asti paistetun linnun miellyttävä tuoksu, ja hän tunsi jonkun pitävän hänestä huolta, mikä on niin mieluisaa työtä tekevälle miehelle. Vihdoin ilmestyi tyttö ovelle pyytäen häntä ujosti hymyillen ruoalle.

Hänen astuessaan majaan, seisoi Ella keskellä huonetta ja katseli lapsellisesta ylpeydestä punastuen vuoroin tulijaa, vuoroin laitoksiaan.

— Ei ole hullumpaa, — ja hän nyökäytti tyytyväisenä päätään. — Näkee heti, että taloon on tullut nainen. Tuolla tavalla olisi vaimonikin luullakseni kaiken asettanut.

Hänen ensimäisistä, kiittävistä sanoistaan kävivät Ellan kasvot vieläkin punaisemmiksi, mutta kuullessaan viimeiset, tuli hän jälleen kylmäksi ja tyyneksi. Ne ikäänkuin kohdistuivat enemmän hänen sukupuoleensa kuin häneen itseensä ja veivät hänen ajatuksensa vieraaseen naiseen, jonka mies asetti niin korkealle. Miehen ja naisen välinen suhde mahtoi sittenkin olla ihmeellisen suuri ja pyhä, koska hän vielä seitsemäntoistavuotisen eron jälkeen omisti pienimmänkin ajatuksen vaimolleen. Toiset naiset olivat sittenkin olleet oikeassa kertoessaan perhe-elämästä, vaikka he olivat olleet sokeita luullessaan Aapon omaavan kaikki heidän uneksimansa miesten hyvät ominaisuudet, hänen, joka ei ollut ainoankaan heidän kauniin ajatuksensa arvoinen.

Uutisasukas söi äänettömänä, mutta oli niin tyytyväisen näköinen, että tyttö tunsi saavansa täyden palkan työstään. Pantuaan pois veitsen ja lusikan ja luettuaan lyhyen rukouksen, nojautui hän kyynärpäänsä varassa arkunkanteen ja alkoi pakinoida milloin kysellen, milloin itse kertoen. Tämä muistutti muutamissa suhteissa Aapon juttuhetkiä lieden ääressä vanhassa kodissa. Viimeiset kekäleet hehkuivat vielä takassa, ja sauhu nousi kiemurrellen kattoon. Mutta heidän puheittensa sisällössä oli suunnaton ero. Sakari tuntui katselevan elämää aivan toisessa valossa kuin sekä Aappo että naiset kotona. Hän höysti kertomuksiaan hauskoilla jutuilla ja lystikkäillä pilapuheilla, jotka saivat tytön pitkistä ajoista lapsellisesti ja iloisesti nauramaan. Ja harvoin puhui hän ensi sijassa itsestään, etupäässä kertoi hän silminnäkijänä ja muitten mukana olleena. Ja hänen kertomuksensa olivat joko niin kauniita ja suurenmoisia, että tytön silmät kostuivat ja hänen sydämensä sykki nopeammin, tahi niin hauskoja, että täytyi nauraa hillittömästi.

Ulkona kävi ilta yhä pimeämmäksi, mutta he istuivat ja puhelivat. Mies ei ollut niin pitkään aikaan kuullut ihmisääntä, ei omaansa eikä muitten eikä niin pitkiin aikoihin saanut kertoa niistä muistoista, jotka täyttivät hänen sielunsa. Sitäpaitsi oli ihmeellisen viehättävää kertoa tuolle turmeltumattomalle luonnonlapselle, jolle kaikki oli uutta, joka ei ollut nähnyt muuta miestä kuin Aappo Terhosen ja sittenkin muodostanut itselleen niin terveitä mielipiteitä ihmisistä ja elämästä. Ei mikään ollut hänen mielestään jokapäiväistä tahi yhdentekevää, ja tämä antoi kertomuksille sellaisen runouden hohteen ja suurenmoisuuden, jota ne eivät toisissa olosuhteissa olisi kenties saaneetkaan.

Kun hän kertoi isänmaasta, sen taisteluista petollisia naapurivaltakuntia vastaan, jotka joka taholta olivat hyökänneet sinne luullen sen olevan hukassa lapsen pitäessä kuninkuutta, kun hän kertoi ensimäisestä suuresta taistelusta ja voitosta, jonka jälkeen kaikki kulkivat kuin huumauksissa voitonriemusta ja uhrautuvaisuuden halusta, voittojen keskipäivän loistosta, jolloin isänmaa tuntui kaukaiselta, mutta jolloin maineen ja historian henki tuntui liihottelevan sen yli, ja vihdoin viimeisestä marssista Vähä-Venäjän erämaassa, jolloin epätoivo hiipivänä väsymyksenä aivankuin väijyi ilmassa, ja jolloin entinen iloinen innostus oli muuttunut kylmäksi, itsepäiseksi päättäväisyydeksi, ja lopuksi viimeisestä toivottomasta taistelusta, jonka jälkeen ei kukaan tahtonut uskoa sankarikuningasta voitetuksi, — hän itse ei sitä uskonut ennenkuin murhaajan luoti oli hänet kaatanut — kun hän kertoi tuosta kaikesta, selvisi tytölle äkkiä kuin salaman iskulla se, mikä hänelle ennen oli ollut hämärää ja käsittämätöntä.

Hän käsitti nyt, kuinka voi jättää kotinsa ja kaiken, jota rakastaa lähteäkseen taistelemaan heikon ja turvattoman kansansa puolesta. Hän tunsi myöskin ymmärtävänsä nuorta kuningasta, joka ei voinut saada rauhaa, ennenkuin kaikki väkivallan tekijät ja petturit, jotka olivat hyökänneet hänen maahansa rikkoen valat ja lupaukset, olivat voitetut. Oli ihmeellistä, kuinka erilaisen merkityksen eri kertojat voivat antaa samoille veritöille, samalle vihalle ja väkivallalle. Välistä kertoi Sakarikin, kuinka hän taistelussa oli pistänyt vihollisen kuoliaaksi, mutta silloin katsoi tyttö ihaillen häneen ollenkaan muistamatta tekevänsä nyt aivan samaten kuin Ulla kotona saunassa. Hän ei huomannut yön syvää hiljaisuutta, joka laskeutui yli seudun, ja hän olisi voinut istua siinä aamun sarastukseen ja päivän koittoon asti. Mutta mies lopetti vihdoin ja nousi ylös.

— Tämä ei käy laatuun, tyttö, — sanoi hän nauraen. — Sen, joka tekee työtä, täytyy nukkuakin. Mene nyt levolle! Hyvää yötä, lapsi!

Hän käväsi vielä kerran ulkona katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä, hyväili oven luona makaavaa koiraa ja laskeutui sitten tyytyväisyydestä huoahtaen vuoteelleen. Pian kuuli Ella hänen tasaisesta hengityksestään, että hän oli raskaasti nukkunut. Mutta vaikka hän oli niin väsynyt, että kaikki hänen jäsenensä olivat kuin runnellut, ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Viime öitten kokemukset uudistuivat taas, sillä aina siitä asti, kun hän oli nähnyt onnettomuutta tuoneet jäljet, olivat päivän uudet, voimakkaat vaikutelmat yön hiljaisuudessa tulleet uudelleen hänen luokseen entistäkin voimakkaampina. Ne muodostivat epäselvän sarjan näkyjä, hurjia, kirjavia kuvia sodasta, miesjoukoista, joilla oli hurjat, julmat sudensilmät tai iloiset, harmaat silmät ja jotka taistelivat toinen toisiaan vastaan, ja nuoresta kuninkaasta, jonka hän kuvitteli muuten Sakarin kaltaiseksi, mutta vähän pitemmäksi ja puetuksi loistavaan pukuun, joka helisi hänen vähänkin liikkuessaan.

Vihdoin alkoivat tasaiset hengenvedot kiinnittää hänen huomiotaan, hän rupesi vaistomaisesti laskemaan niitä ja taukosi vasta ehdittyään sataan asti. Silloin muisti hän äkkiä, kuinka naurettavan peljästyneenä Miina oli huutanut, ettei hän paljaalla paidalla voinut kohdata miestä. Tämän yhteyteen asetti hän Sakarin levottomuuden ja neuvottomuuden, kun arkusta ei löytynyt hänelle minkäänkaltaista vaatetta. Se herätti hänessä vaistomaisen ujouden tunteen, jota ei hän voinut itselleen sanoin selittää, mutta joka sai hänet tekemään suunnitelmia vaatteitten hankkimiseksi mihin hintaan hyvänsä. Nähtävästi ei talossa ollut muuta kangasta kuin hevosloimet, mutta Sakari tarvitsi niitä molempia. Hänen täytyi keksiä joku keino korvatakseen ne, ja hän muisti heti eläinten nahat. Jos hän vain saisi ammuttua hirven, voisi hän joko tehdä itselleen puvun sen nahasta tai käyttää sitä peitteenä ja tehdä puvun hevosloimesta.

Tämä ratkaisu rauhotti hänen häiriintyneitä hermojaan ja hän vaipui syvään uneen.