IX

Kevättalvi oli vielä oikullisempi kuin syyspuoli.

Ihmiset ennustivat korkeaa tulvaa ja rajua jäänlähtöä, ja siihen lisäksi kertoivat sanomalehdet myötäänsä Halleyn pyrstötähdestä. Halleyn tähden syyksi pantiin tämä joutava talvenkulku ja epävakaiset ilmat. Myöhään keväällä tuli semmoisia lumipyryjä ja rajuja tuulia, etteivät vanhatkaan ihmiset moisia muistaneet. Mutta sitten kun äkkiä alkoi suveta, niin vettä vihmoi yöt päivät. Ja merkillisintä oli, että vaikka tuuli puhalteli pohjoisesta, suoraan tuntureilta, niin ei ollut kylmä eikä pureva niinkuin ennen, ja vettä satoi sieltäkin. Sitä ei kukaan muistanut ennen tapahtuneen, mutta Repo-ojan varrella arveltiin, että lähestyvä Halleyn tähti sen vaikutti. Se se tullessaan lämmitti tuulenkin ja lumen vedeksi sulatti. Saattoi olla jo hyvinkin likellä, koska ylen suojailmoja riitti.

Muutamat vanhat ennustivat kevätkylmiä ja teräshankia, mutta niitä ei kuulunut. Ilmat pysyivät lämpiminä, ja vettä satoi harva se päivä.

Kuin taikavoimalla lähestyi kevät, korkeat kinokset hupenivat kyynärittäin vuorokaudessa, ja yhtäkkiä alkoivat purot liristä.

Repo-ojassa pauhasi vesi jo huimaa vauhtia, vaikka lumi vielä peitti vainioitakin ja metsissä oli melkein liikkumaton talvi. Myllyt olivat vielä panteessa, mutta yli jäisten panteiden pauhasi vesi kuin villinä, ja Yrjänän myllystä virtasi yli vesikaton, niin että tuohia kiskoi irti.

Ja yhä näytti lisääntyvän vesien valtava voima. Mikon pirtin editse juoksi pitkin myllytietäkin, kun ei ojaan mahtunut. Apunlaakson piha oli järvenä, ja Virnemäessä oli kova koski keskellä pihaa. Vesi huilasi navettaan ja kellariin, ja näytti hätä tulevan jo ennenkuin tähtipäivässä ollaankaan.

Mikko jyysti ja ohjaili veden kulkua pirttinsä editse, ettei päässyt porstuaan eikä parren alle, kävi Apunlaaksossakin vedelle viemäriä tekemässä.

"Tämä vasta kevättä on", sanoi Apunlaakson emäntä.

"Ei ole tämmöistä ollut, vaikka tässä olen kuusikymmentä vuotta asunut", sanoi Mikko.

Suurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä, jossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä monessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria vahingoita oli tulva tehnyt.

"Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee", sanoivat ihmiset.

Mikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän rauhaa.

Muut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä…

Apunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen ja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!

Ojalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja muista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään käyneet — aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.

— "Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona…" —, muisteli Mikko.

Hänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan edessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi päivinä tiennyt, oliko elävänä vai kuolleena.

Yhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin ja olla muutenkin kiltti — jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä muut Halleyn tähden hävitykseltä.

Mutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja yhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.

Eräänä päivänä hän kuitenkin selkeni pelostaan sen verran, että saattoi perunanjäännökset panna itämään. Silloin oli vielä vähän toivoa, että ehkä pelastus jostakin tulisi..,

Mutta hänen ottaessaan perunoita parren alta juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus…

Hän kaivaa perunakuoppaa vähän laajemmaksi ja syvemmäksi, tekee laudoista katon päälle ja sinne pakenee piiloon…

— Antaapa sitten koettaa rytistää… ja jos hajunkin hännästään jättää, niin määrä se on, mitä pirttiin pääsee, ja vielä vähemmän pirtistä kellariin…

Sillä voipi käydä hyvinkin niin, että jos keskeltä Repovaaran lakea nuuhkii ja vieriää menemään, niin ei paljaalle kalliolle mitään voi, eikä tuoreeseen kevätmetsään syty kulovalkea kovin äkkiä… Niin on!

Apunlaakson emännän pyytää leipää leipomaan ja kerää piimää omansa ja Einon pytyn täyteen, että saapi vaikka viikon olla kellarissa…

Hän pääsi taas rauhoittumaan eikä puhunut koko tähdestä mitään, jos eivät muut ensiksi aloittaneet.

Mutta kevättulva nousi. Suurella ryskeellä läksivät talviset, paksut jäät paikoiltaan, ja tulva kuljetti niitä talojen rantaan ja vainioillekin. Suurelta järveltä näytti joen uoma, ja heinälatoja ajelehti jäiden seassa.

Ojalaisen riihessä jo oli tulvavesi partten päällä, ja Ojalaisella oli työ ja tuska pelastaessaan tulvan kynsistä halkojaan ja muuta puutörkyä, joita tulva rantavainioilta vaaniskeli.

Joka talossa hätyytteli tulva, ja siitä karttui töitä niin paljon, ettei kukaan muistanut Halleyn tähteä pariin viikkoon eikä siitä kukaan enää puhunutkaan. Oli muuta nyt ajattelemista.

Mutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses vuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä pelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä on edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli almanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin Erkinpäivän kohdalle, merkiksi… kuoleman merkiksi.

Iltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt. Leikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti tulitikkuja.

Se häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle ovensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi viimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista tehty, yhden laudan — siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin oli tuomisen tikun paikalleen pannut… Kaikki oli siis selvänä.

Erkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa, veneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa alaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko pirttinsä päästä alas kylään katseli.

Jos kävisi vielä Repovaaran laessa… ja katselisi pohjoiseen, näkyisikö erinomaisempaa romotusta… Pitäisi se jonkunlainen romotus näkyä…

Mikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään suoraan pirtiltään.

Ihme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut lauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä. Poikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä kylää näkyi joku karhitsevan kauramaata…

Mutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle taivaanrannalle tähysteli…

Kun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että Herralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin vartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo Herralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.

Pian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.

Myllyturkki oli yllään, vaikka oli lämmin paiste.

"Mikko se ei ole täällä tulvan jaloissa", sanoi Herrala. "Meillä siellä on ollut kova koplakka, kun tulva on tahtonut viedä käsistä kaikki", — tuumaili Herralan isäntä, kun Mikko tuli likemmäksi.

"Joo", sanoi Mikko ja käveli männynhakokimppu kainalossa pirtin päähän.

"Myllynjauhatuskin on jäänyt tuon tulvan takia. Et sinä taitaisi joutua kiviä teroittamaan", puheli Herrala.

"Tässä taitavat tulla eri takomiset", vastasi Mikko.

Herrala katsoi Mikkoon pitkään. Kovinpa oli mies laihtunut ja näytti sairaaltakin.

"Taidat kipeä olla", arveli Herrala.

Mutta Mikko ei vastannut mitään, pirttiin meni ja veti oven lujasti kiinni.

Herrala lähti köpittämään myllylleen päin ja arveli, että joko oli Mikko jostakin hänelle suuttunut taikka oli järkeen vika tullut.

Mutta kun Mikko oli päässyt taas pirttiinsä eikä enää osannut ajatella paljon mitään, kiepsahti Ojalainen sisälle, naurusuin.

"Sinä se täällä elät kuin Mooses vuorella, vaan meillä on ollut eri tappelu tulvaa vastaan. Mutta nyt on vesi kääntynyt menemään… Mitä sitä on muuta kuulunut…?"

Ojalainen naureskeli ja katseli Mikkoon hieman veitikkamaisesti.

"Mitä kuulunee tänä päivänä", sanoi Mikko ja loi julman vihaisen katseen Ojalaiseen.

"Nyt ei enää kuulu muuta kuin rauhaa, Mikko. Tulva on laskemassa, ja pyrstötähteä ei ole kuulunut", sanoi Ojalainen ja pani piippuunsa.

"Ei ole lopussa vielä tämä päivä", sanoi Mikko arasti.

"Toissapäivänähän sen olisi pitänyt tulla, mutta eipä kuulunut eikä näkynyt…"

"Tänäänhän Erkinpäivä on!" tokaisi Mikko kalpeana.

"Toissapäivänä Erkinpäivä oli", vakuutti Ojalainen.

Mutta vaikka Mikko tunsi rajatonta riemua, ei hän iloansa ilmaissut eikä ollut vielä oikein varmakaan asiasta.

Hän tähtäsi Ojalaista silmiin, saadakseen selville, valehteliko tämä vai puhuiko totta.

Mutta sen pirun ketunkasvoista ei saanut selvää.

"Sinä olet erehtynyt, Mikko. Toissapäivänä kahdeksastoista päivä toukokuuta oli."

Ja taas Ojalainen nauraa virnisteli.

Mutta Mikossa nousi uusi epäilys, ja vihan vimmassa hän huusi:

"Painu helvettiin minun huoneestani… senkin… senkin…"

Ja Mikko kaappasi jo hiilihangon loukosta.

"Elä, veli kulta! Elä, veli kulta!" rukoili Ojalainen ja riensi minkä ehti ulos, mutta Mikko kuuli hänen nauraa hohottavan, kun hän käveli Apunlaaksoon päin.

Mutta Ojalaisen mentyä Mikko otti almanakan käteensä ja alkoi laskea. Onneksi hän muisti, missä oli minäkin päivänä ollut, ja niin hän sai kun saikin selville, että Erkinpäivä todella olikin ollut jo toispäivänä.

Ensiksi hän tunsi kipeätä nälkää, ja sitten hänestä näytti, kun silmäsi akkunasta ulos, että koko maailma oli kaunistunut.

Hän otti kellarista eväänsä, paistoi silakoita ja rupesi syömään.

Syötyään oikein kelpomiehen aterian hän läksi Apunlaaksoon.

Emäntä sattui olemaan kahvinkeitossa.

Heti tuli puheeksi Halleyn tähti.

"Muuta en uskokaan kuin että nuo sanomalehdet ovat koko jutun valehdelleet", sanoi Apunlaakson emäntä. "Eihän Jumalan sana totta olisi, jos ihmiset maailman lopun tietäisivät."

"Niin, ja pitäisi sitä raamatun mukaankin vielä olla aikaa vajava sata vuotta", sanoi Mikko.

Nyt hän vasta uskoi ja ilostui niin, että alkoi omia aikojaan nauraa räkättää.

Apunlaakson emäntä tarjosi kahvitkin, ja elämä tuntui kuin nuorena ennen, jolloin ei mitään murhetta ollut.

Pitkin päivää Mikko käveli edestakaisin. Myllyillä kävi ja tarkasteli. Repo-ojassakin olivat panne ja jäätiköt sulaneet ja vesi asettunut juoksemaan entistä kivistä ja jyrkkää uomaansa myöten.

Myllyvesi oli nyt parhaillaan, kun alusvesi ei enää siipiin vastaisi…

Hauskalta tuntui olo. Myllymiehiä ei näkynyt, eikä Herralan myllykään ollut käynnissä. Mutta alkaa taas kohta kuulua sauvakkojen kolina ja alkaa Mikollakin jauhoja tulla… viimeiset leivät olivatkin kulumassa…

— Sammunut se saatanan tähti on pohjoisessa, kun tuntureita joutui kiertämään, — mietiskeli Mikko hyvillään, kun koko ympäristö oli samanlaisena kuin ennenkin. — Jo minä arvasin ja sanoin minä muistaakseni opettajallekin, että jos vaan maihin laskee Lapissa, niin sinne jääpi iäksi päiväksi eikä ole enää koskaan ihmisiä pelottamassa… ryökäle… Hulluiksi tahtoi ihmiset tehdä…

Hän kävi Virnemäessäkin, puheli ja naureskeli ja opasti poikasia sahamattien teossa.

* * * * *

Vasta illalla myöhään hän meni mökilleen. Oli käynyt opettajaakin puhuttelemassa ja oli nyt varma asiasta.

Mutta kun pääsi Virnemäkeen, havaitsi hän, että hänen pirttinsä savupiipusta nousi musta sauhu.

"Kuka perr…?"

Mutta sitten muisti, että olisiko Ulla ja Eino… Ja muisti senkin, että oli rukouksessaan luvannut minkä mitäkin Ullallekin, jos Jumala tämän kerran hengen pelastaisi…

Jos ei lupausta pitäisi, saattaisi muuten rangaista… Nyt ensiksi ainakin täytyi ruokk… Mutta ehkäpä Ullalla olikin evästä itsellään… Ja mitäpä nyt heti paikalla kertomaan mitä rukouksissaan, kun oli hengen hätä, oli mennyt lupaamaan.

Ulla oli kahvin keitossa, ja pöydällä näkyi olevan vehnäsiäkin ja iso sokerikappale.

Eino istuskeli pöydän päässä sikaari suussa.

Ei sanaakaan puhuttu, mutta kun Ulla vilkaisi Mikkoon ja näki, ettei tämä ollut pahalla kiirillä, niin sanoi, Einoon kääntyen:

"No, tarjoa isällesikin sikaari… sillä välin kun tässä saan kahvin valmiiksi…"

Eino tarjosi. Hyvillään näytti Mikko olevan, kun sytytti.

"Poika ansaitsi hyvän palkan enonsa luona", puheli Ulla. "Uudet vaatteetkin on säkissä porstuassa…"

Mikko pyörähteli tyytyväisenä.

"Siellä on — siinä minun vakkasessani — Mikollekin tuliaiset. Eino, nouda sisälle", toimitteli Ulla, kiehuttaen kahvia.

Mikko ei osannut ihmeissään mitään puhua.

Eino veti vakasta uudet harmajat sukat ja ihka uudet vasikannahkaiset kintaat ja Mikolle ojensi…

Mikko tunnusteli ja jo viimein sanoi:

"No, terveinä siellä ihmiset Järvikylässäkin olivat…?"

Äänessä oli kiitollisuutta ja ihmettelyä.

"Eipä kuulunut miltään suunnalta, että olisi kulkutautiakaan ollut liikkeellä", selitteli Ulla.

Ja kun hän oli kahvin keittänyt, niin pöydän päähän piti Mikon istua ja vehnäsen kanssa topata, topata kolme kuppia yhteen menoon…

"Einoa oikein tahtoi enonsa koko kesäksi, vaan minä sanoin, että kun tulee myllynjauhatuksen aikakin, niin isänsä apuna tarvitsee…"

"Oikein oli, ettet jäänyt… kylvöt tekemättä ja kaikki", puhui Mikko, suu täynnä nisua.

Ja niin sovinnossa juttelivat ja hyvillä nimillä toisiaan mainitsivat. Eikä halkaistua sanaa puhunut yksikään Halleyn pyrstötähdestä.

Eikä ole koskaan ollut onnellisempaa ja tyytyväisempää perhettä kuin olivat Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino tänä hauskana, tyynenä ja valoisana toukokuun iltana pienessä mökissään Repovaaran laidassa.