VIII

Seuraavat päivät ja yötkin Mikko oli kovin levoton.

Iltaisin kulki mökistä mökkiin, ja aina tuli puhe pyrstötähdestä, että kumma kun ei täällä näy. Kävi Mikko Ojalaisessakin, ja Ojalainen arveli, että saattoi tapahtua, ettei täällä näykään, mutta varmasti toukokuussa, — joka silloin eli ja oli näkemässä.

Mutta Mikko ei väsynyt taivaalle tarkastamasta, vaan iltakaudet katseli Ruotsin puolelle vaaraintakaiselle taivaanrannalle.

Jopa kerran eräänä iltana, kun Mikko juuri oli ulos lähdössä, tuli Apunlaakson emäntä täyttä juoksua ja ovelta huusi:

"Jo pyrstötähti näkyy!"

Avopäin rynnisti Mikko ulos, Eino hänen kantapäillään, mutta Ulla ei ehtinyt niin pian, kutomassa kun istui… Mikon pirtin päähän, josta oli avara näköala länteen päin, asettuivat katsomaan… Nyt se näkyi!

Ruotsinpuolista taivaanrantaa pitkin meni, pitkä sädehtivä häntä perässä. Mutta kaukana näytti olevan vielä häntä maasta, korkeimmistakin huipuista. Välistä näytti kulkevan nopeammin, välistä taas hiljensi vauhtiaan ja näytti laskeuvan alemmaksi maata eli vaarain lakia.

"Jo… jo koskee häntä tuon Isovaaran huippuun", haastoi Mikko hätäisellä äänellä. "Katsokaahan vaan! Jo nousee taas korkeammalle… Norjaan päin näyttää menevän .. Mutta jopa lentää nyt kiivaasti, ja häntä hulmuaa… Ei se tänne isolta näytä, vaan kaukana se onkin… Nähkääs, kuinka häntä heiluu… Jopa oli kumma, että sattui näkemään… Näkeeköhän Ojalainen… Mutta kaukana on… tuolla puolen Ylikainuun luulen olevan, vaikka täältä on viisi penikulmaa sinne…"

"Tuo nyt ei voi mitään, jos maahan koskisikin", arveli Eino.

"Joo, mutta kun se likemmäksi tulee, niin on kuuma kuin helvetin porstua…"

"Niin, ja keväällähän se vasta likellä onkin… lähestyy lähestymistään maata", sanoi Apunlaakson emäntä.

Ulla alkoi ääneensä itkeä ja huusi, että maailman lopun enne se on.

"Se tätä idänpuolista taivasta tulee takaisin", sanoi Mikko, pelon ja kammon vallassa.

Seisoivat siinä kujalla kotvan aikaa ja arvelujaan lausuivat, mutta eivät muistaneet, että täysikuu oli nousemassa Repovaaran takaa, vaikka tähän asti oli siellä piilossa ollut. Ja kun kuu korkeammalle kohosi ja vaaran takaa alkoi loistaa, himmeni Halleyn tähti ja sen häntä näytti hajoavan ja viimein näytti katoavan avaruuteen.

"Jo painuu Ruotsin puolen metsäkyliin… Nähkääs, kun menee, ettei enää paljoa erota… himmenee… himmenee ja valjummaksi käypi… Taitaakin vastata pakkanen Lapista päin", puheli Mikko.

"Mutta pianpa menee… on sillä nopea kulku", sanoi Apunlaakson emäntä.

"Ei sitä parhaalla porohärälläkään saavuttaisi, jos lähtisi perään", arveli Eino.

Ullakin tyyntyi ja lakkasi ulvomasta.

"Herra lähettää merkkejänsä taivaalle, että ihmiset muistaisivat kuolematonta sieluaan", sanoi Apunlaakson emäntä.

"Niin on, niin on", huokaili Ullakin. "Jospa Herra korjaisi pois ennenkuin se suuri päivä tulee… ja se tulee nyt keväällä, sillä raamatun mukaankin on aika täytetty."

"Pitäisi sitä vielä olla aikaa raamatun mukaan melkein ummelleen sata vuotta", tiesi Mikko. "Kaksituhatta vuotta pitäisi maailman seisoa — kirjoitusten mukaan."

"Ei tiedä aikaa eikä hetkeä kurja ihminen", sanoi Apunlaakson emäntä.

"Ei tiedä aikaa eikä hetkeä — emme me eivätkä muutkaan", todisti Ullakin.

Mutta kuun yhä korkeammalle noustessa häipyi tähti näkyvistä eikä sieltä käsin maailmaa sen kummempaa kuulunut. Ei entistä enempää näkynyt, ei muuta kuin laaja vuorinen, lumipeitteinen ja kuutamon valaisema maisema ja sen takana leppeä taivaanranta ja korkeita lumisia vaarain huippuja taivaanrannan tasalla.

"Sinne painui", sanoi Eino.

"Niin teki, mutta mitä silloin tapahtuu, kun takaisin tulee toukokuussa", siihen Mikko virkkoi.

Samassa siihen hiihti Virnemäen Heikkikin, ja Ojalainen viipotti tulla rannasta päin semmoista vauhtia, ettei hankkinut puhua osata, niin oli hengästyksissään.

Ja kun ei tähdestä enää mitään näkynyt, niin menivät kaikin Mikon pirttiin ja alkoivat arvelujaan kukin selittää.

Mutta Ojalainen tiesi taas paljon enemmän kuin muut ja valehteli omasta mielikuvituksestaan lisää.

* * * * *

Mikko eli tästä puolin rauhatonta elämää.

Öisin hän uneksi ja unissaan huusi ja mellasti ja jo kerran kopsahti lattiallekin penkiltään, jossa koko elinaikansa oli yönsä maannut ja josta ei koskaan ennen ollut lattialle pudonnut.

Päivillä mietiskeli, kylällä kulki, mutta vähäpuheinen oli. Koulullakin kun kävi, niin näytti puunsahaus käyvän huonommin kuin ennen.

Opettajan puheista oli päässyt varmuuteen, että Halleyn tähti epäilemättä tulee takaisin, ja kun karttaa katseli, niin sai semmoisen käsityksen, että ihan Repovaaran päällitse tulee…

Ei hän siitä muille puhunut, mutta Ojalaisen puheista oli ymmärtävinään, että samaa pelkäsi Ojalainenkin, ja pelkäsiväthän ne muutkin, Virnemäen Heikkikin. Mutta kummallisia olivat ihmiset, kun eivät mitään yrittäneet pelastuksekseen…

Ja öisin, kun hän penkillään valvoi, ja tähtiä tuikki taivaalla, alkoi hän mietiskellä oman henkensä pelastusta.

— Näyttää, että samanlaisia ovat ihmiset nyt kuin olivat Noan aikanakin… Juovat, syövät ja elelevät huolettomina, vaikka varmaan tietävät, että lähtö tästä tulee… Ei tässä hukkuminen sentää tule, vaikka tulvaakin ennustavat, mutta julmempi loppu tulee nyt… palavat ja karreksi kärventyvät ne, jotka tielle sattuvat silloin kun tuo onneton, kuuma tähti maita ja mantuja viiltää… — Jos saisikin tietää, kuinka laajalti ottaa maata haltuunsa ja kuinka laajalle se hännän haju leviää, niin hätäkös olisi… Ei muuta kuin pakenisi niin kauas syrjään, ettei haju sieraimiin tuntuisi, ja vastatuuleen lisäksi… Mutta arvata sen saapi, että jos se maahan putoaa, niin leveältä se polttaa… ja maahan se koskee… Minun uneni tässä syystalvella…

— Ulla ja poika joutaisivat vähän kärventyäkin, heistä ei ole muuta kuin ristiä joka päivä… Vaan kyllä tälle tulee pirtillekin loppunsa, ja kuinka käynee, jos maa lakkaa kasvamasta, niinkuin kertoi Ojalainen, ettei neljäänsataan vuoteen vihreää kortta noussut…

— Mihin pelastaisi kapineensa ja missä hengissä pysyisi sen aikaa, että tähti olisi sivu mennyt? Sillä vaikka vielä niinkin hyvin kävisi, ettei itse pääpallo maihin laskeutuisikaan, niin häntä kuitenkin ainakin Repovaaran lakea koskettelisi, ja silloin tukehtuisi siihen hajuun…

Niin hän aprikoi.

Mutta äkkiä välähti hänen mieleensä pelastuksen paikka… Hän pakenee Jylyvaaraan, Jouni vainajan pimeään, kiviseen luolaan, ja asuskelee siellä päivän tai kaksi taikkapa kokonaisen viikon — niin kauan, että hännän hajukin on ilmasta haihtunut… Siellä oli varmassa turvassa… Monta kymmentä syltä vahvalta kiiltävää kalliota pään päällä — niin kestää se rytyyttää, ja luolan suun tarkkaan tukkii, niin ei pääse hajukaan mistään halkeimesta sisälle…

Kumma, ettei ollut jo ennen tämä mieleen juolahtanut! Vaan hyvä oli vieläkin! Sinne kerää kapineensa ja evästä… Jos tämä pirtti palaakin, niin kärventyvät Ulla ja Einokin… ja myllyt ja muut… Ehkäpä talot, jotka olivat aivan jokirannalla, pelastuisivat…

Mikko tuli kuin rauhallisemmaksi, kun pelastuksen paikan oli hoksannut.

Ei sanaakaan puhu hän kenellekään eikä ilmaise piilopaikkaansa… Hakekoot kukin turvaansa mistä tahtovat, mutta toimettomana tässä ei sovi olla, kun henki ja elämä on kysymyksessä…

Mutta sitten johtui mieleen, että väärin taisi olla, kun Ullan ja Einon jättäisi tänne paistumaan, vaikka pelastaa voisi…

Näkyihän selvästi Ullastakin, että murheessa eli ja kuolemaa pelkäsi, vaan taisi olla Ullallakin semmoista jälkeä takanapäin, ettei ollut helppo selvitä. — Kuka käski ottamaan toisen omaa, ja eikö liene huoruuden syntiäkin, luulen, enemmältä… Olen minä nähnyt, että Ulla tunnonvaivoissa on, ja jos anteeksi pyytää ja katuvaisena kaulaan lankeaa, niin saakoon anteeksi minun puolestani… onpa hän itsensä ruokkinut, niinkuin puhe oli vihille mennessä, ja Einonkin elättänyt… ja saattaisin minä sille sitten paikankin ilmoittaa — viime hädässä…

Mitä hänen omaan uskoonsa tuli, niin hyvät välit hänellä aina oli ollut Jumalansa kanssa… Mitä se kuului ihmisiin, miten hän eli ja oli… kunhan eli eikä ollut kenenkään vaivana eikä vastuksena… Eikähän sitä vielä mitään hätää ollutkaan… Aikaa ja evästä oli vielä toukokuuhun, ja siihen mennessä ehtisi vaikka mitä…

Pahempi oli Ojalaisen ja monen muun, jolla oli joukko perässä ja naukuvia sikiöitä… Mihinkäpä pakenisivat semmoisen lauman kanssa — tuo Virnemäen Heikkikin ja Apunlaakson väki…

Niin hän mietiskeli.

Ja aamupuoleen yötä hän nukkui.

Aamusella hän usein aikoi aloittaa keskustelua Ullan kanssa ja omista arveluistaan tuumailla, mutta kun ei Ulla aloittanut, niin ei hänkään.

— Palakoon sitten tähän, — päätti Mikko.

* * * * *

Kevättalvella läksivät Apunlaakson miehet… Olivat sanoneet, että menevät tukinhakkuuseen, mutta tulikin tietoja jälkeenpäin, että Jällivaarassa oli nähty. Mikko arvasi heti, että pakoon lähtivät Apunlaakson miehet, vaikkeivät lähtiessään tunnustaneet. Pelkopa oli!

Eräänä päivänä katosi Virnemäen Heikkikin, eikä kukaan tiennyt, mihin päin oli lähtenyt. Kun Mikko tiedusteli Heikin vaimolta, Kaijalta, mihin Heikki oli mennyt, niin Kaija vastasi:

"Puulaakin töihin aikoi, ja kun työpaikan löytää, niin lupasi kirjoittaa."

Mikko kertoi Ullalle kuulemansa ja arveli omasta puolestaan, että Halleyn tähteä pelkäsivät ja siirtyivät ajoissa pois.

"Vaikka lapsellistahan sitä on pelätä… Kohtaahan se kuolema ihmisen missä hyvänsä", puheli hän Ullalle, ikäänkuin lohduttaen.

Mutta Ulla näkyi itkevän.

Eräänä päivänä Mikko viipyi koko päivän koululla, koska opettajalla sattui olemaan ylimääräisiä töitäkin, ja palasi mökilleen vasta myöhään illalla.

Kun hän pirtin eteen tuli, huomasi hän tuomisen tikun olevan sinkilässä, — joka oli merkki, ettei ollut ketään kotona.

— Mihinkähän ne nyt molemmin ovat menneet? — ihmetteli Mikko.

Mutta kun hän sisälle meni, havaitsi hän, että Ullan villahuivi oli poissa, samoin uudet kengät, jotka orren naulassa olivat riippuneet. Ja kun ullakkoon kiipesi, näki, että Ullan pyhävaatteetkin olivat kadonneet. Jauhoastiassakaan ei ollut jauhon pölyä, ja kadonnut oli piimäpyttykin pöydän alta. Einon kapineita ei ollutkaan muuta kuin karvalakki, joka oli orsinaulassa ollut, mutta kadonnut oli sekin. Mikolle juolahti mieleen, että pakoon ovat lähteneet.

Mutta mihinkä?

Hän tarkasteli kaikki omat kapineensa, olivatko tallella. Paikoillaan olivat kaikki. Pikilankakappale ja äimä, jonka aamulla oli akkunan välipuuhun pistänyt, oli poissa. Mutta äimä olikin Einon kinnas-äimä, jonka Ojalaisen piika oli syksyllä riihten aikana lahjoittanut…

— Ne ovat yhteen puhuneet, Ulla ja poika, ja luulevat, että minä tähän jään kärventymään… Mutta mihinkä he ovat menneet? Sitä en ymmärrä…

Mutta hätä tuli Mikollekin. Ne olivat pakoaan miettineet hekin, niinkuin hänkin… Ja lähteneetkin ajoissa ja kelin aikana liikkeelle…

Mikko pyörähteli kahakäteen eikä päässyt selville, mihin ensiksi ryhtyisi…

Mutta siksi sydämikkö hän on, ettei hän keneltäkään kysy, onko Ullaa ja Einoa näkynyt… Menkööt vaikka helvettiin… niin ei kysy…

Mutta kun hän hetken perästä meni Apunlaaksoon ja istui alakuloisena penkillä, eikä emäntäkään näyttänyt tietävän Ullan ja Einon menosta mitään, virkkoi hän puheen aluksi:

"Onko kuulunut teidän miehistänne mitään?"

"Ei ole kuulunut", huokaili emäntä. "Niin tässä on kuin tuomiota odottaessa… Toiset huutavat, ettei se tähti tulekaan, ja toiset taas, että tulee kyllä ja hävittää hirveästi… Niin ne huutavat… Ja kummaa on, etteivät ihmiset usko…"

"Toiset uskovat, toiset eivät. Eikä niistä saa selvää noista lehdistäkään, tuleeko se tähti vai eikö. Muutamissa lehdissä kuuluu olevan, ettei ole pelkoa, toisissa taas, että varmaan koskee maahan kahdeksastoista päivä toukokuuta…"

Tuli muitakin ihmisiä Apunlaaksoon, tuli suntiokin, Männeliini, ja kauhistuksissaan oli. Ja hätä siinä tuntui olevan itsekullakin.

"Ojalainen se vaan nauraa ja ilvehtii koko asialle", tiesi Männeliini kertoa.

"Taitaa Ojalainenkin vähemmän nauraa, kun aika lähestyy", sanoi Mikko.

Mutta Ullasta ja Einosta ei kukaan maininnut mitään. Eikä Mikkokaan keneltäkään kysynyt, vaikka mieli teki.

— Mitäpä minä heistä, — mietti hän kotia mennessään.

Mutta koko seuraavan yön hän tuumi, miten menettelisi, että kenenkään huomaamatta saattaisi kapineensa ja eväänsä siirtää Jylyvaaran luolaan…

Ei hän oikein tiennyt miten menetellä. Jos alkaisi laukku selässä sinne hiihdellä, herättäisi se huomiota, ja Ojalainen saisi taas ilvehtimisen aihetta.

Jos kuitenkin uskaltaisi jättää tähän kaikki — niin pirtin kuin kapineetkin — ja ottaisi vain evästä laukkuuni sen verran, että päivän kaksi eläisi… Nyt ensiksi piti siellä käydä tarkastamassa ja miettiä, miten luolan suun tukkisi… Puilla ja sammalilla taitaisi olla parasta… Ja kun seuraavana aamuna oli mainio suksikeli, läksi Mikko talvitietä pitkin hiihtelemään. Ei ottanut matkaansa muuta kuin kirveen olalleen.

Mutta kun hän oli päässyt Repovaaran toiselle puolelle, tuli Kaivosojan luona Ojalainen hevosineen ja puukuormineen vastaan.

— Perkelekö sen tuon Ojalaisen aina satuttaa minun tielleni, — kirosi Mikko sydämessään.

Hän koetti hiihtää näreikköön, mutta Ojalainen huomasi hänet ja huusi: "Mihin Mikko on menossa?"

"Täällä käyn Kaivosojalla."

Mutta Ojalainen heti epäili, että Mikolla oli joku muu asia mielessä, kun ei kelkkaakaan ollut perässä. Ja tiettyä oli, ettei Mikko urheilun vuoksi käynyt aamuhiihdolla.

"Mitäs Kaivosojalla?"

Ojalainen naureskeli.

"Mitäpä minun siitä tarvitsee tiliä tehdä", vastasi Mikko ja hiihteli menemään.

Mutta Ojalainen hymähteli ja katseli Mikon jälkeen.

Kun hän illalla palasi, poikkesi hän ensiksi Apunlaaksoon.

Emännällä oli uutisia, tiesi kertoa, että Ulla ja Eino olivat menneet Järvikylään kylästelemään. Sieltä oli ollut eräs poromies kirkolla käymässä, ja sen matkassa oli Ulla terveiset emännälle lähettänyt. Oli käskenyt tavallisella aikaa panna hänenkin perunansa itämään, — hän ei luultavasti palaisi ennenkuin venekyydillä. Ullallahan oli velimies Järvikylässä. Eino kuului olevan töissä.

Mikko kuunteli ihmeissään, mutta ei sanallakaan ilmaissut hämmästystään.

Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin kysyi:

"Mainitsiko se poromies mitään, pelätäänkö siellä Halleyn tähteä?"

"Samaa se on siellä kuin täälläkin. Toiset uskovat, toiset eivät…"

"Eivät ne uskoneet Noan aikanakaan, ennenkuin sitten vasta kun oli liika myöhäistä."

Siitä taas alkoivat pyrstötähdestä puhua. Ja Mikko ilmoitti nyt, että uskoi Ullan ja pojan henkeään pelastaakseen Järvikylään menneen.

"Löyhä se on Ullankin usko, jos kuolemaa pakoon on lähtenyt…"

Mutta kun Mikko tuli kotia, alkoi hän koota laukkuunsa jo minkä mitäkin kapinetta, siten sopivana hetkenä hiihtääkseen Jylyvaaran luolalle.

Kun hän viikon päästä sinne läksi, oli pyry entisen ladun puhaltanut umpeen, niin ettei taajassa metsässäkään kuumottanut.

Ja kun Jylyvaaraan ehti ja hiihteli luolan suulle, näki hän, että luolan suulle oli pantu lumivalkoinen vaate, joka näytti kuin kuolinliinalta…

Semmoinen kauhea pelko tapasi Mikon, että hän vapisi kuin kahila, ja kun kykeni kääntymään takaisin, niin lähti hiihtämään kuin hullu rantaan päin.

— Siinä ovat haltiat Jylyvaarassa… haltiat ovat… Niin oli sanonut Olli vainajakin… Eivät ne sallineet syntisiä ihmisiä luolaansa, ennenkuin tietäisi ja osaisi ne lepyttää niinkuin Jouni vainaja oli osannut — joka Lapin noidalta oli sanat saanut…

Kauhistuksissaan Mikko hiihti mökilleen. Pani oven pönkkään ja vapisi ja pelkäsi koko yön. Eikä hän enää yrittänytkään Jylyvaaran luolalle.