II

Mikko ehti juuri parahiksi vaipua unen helmaan. Hän heräsi kuitenkin siihen, että joku raivasi pirtin ovea lujasti kiinni.

Herralan vanha isäntä seisoi keskellä pirtin lattiaa ja hommaili tupakkaa piippuunsa.

"Jokos Mikkoa raukasee?" sanoi hän, ja kun oli piippunsa sytyttänyt, niin lisäsi:

"Sateen edellä se painostaa."

Jo nousi Mikkokin istumaan, haukotteli ja arveli:

"Teidän tulonne edellä se tässä minua niin painosti."

Herralan isännällä oli jo myllyturkki yllään. Siinä näkyi vielä menneensyksyllistä jauhonpölyä meitotun lampaannahan poimuissa.

"Lähdin tässä joutessani kävelemään ja otin tuon myllynavaimenkin jo valmiiksi tänne", sanoi Herrala ja kaivoi taskustaan ison rauta-avaimen.

Mikko virkosi aivan hereilleen.

"Pannaanpa se paikoilleen, ettei jää kulkeumaan", sanoi hän ja pisti Herralan myllynavaimen keskimmäiseen puunaulaan, jossa sen paikka oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta.

"Myöhäiseen menee nyt kevään tulo", alkoi Herralan isäntä puhua ja tarjosi tupakkakukkaroaan Mikolle. "Mennä vuonna jo tähän aikaan kävivät kaikki Repo-ojan myllyt… Vaan niin minä uskon, että kun nyt suojaksi kääntää, niin ylen äkkiä ovat vedet liikkeellä. Muistan minä erään keväimen, kun Olli-vainajan kanssa menin myllylle — ja silloin oli Vapunpäivä — eikä veden lirinääkään kuulunut ja panteet olivat paljon paksummat kuin nyt. Mutta silloin teki viikossa täyden kesän…"

"Niin voipi nytkin käydä. Jo minä tänä päivänä ajattelin lähteä pannetta sysimään…"

Mikko veteli oikein aimo savuja, sillä lujaan hän oli ison piippunsa täyttänyt Herralan isännän kukkarosta.

"Jauhot tässä loppuvat meilläkin", puheli Herrala. "Jos ei vaan viikon päästä ala mylly jauhaa, niin on hätä kädessä… Kuinkas Mikolla on jauhoja?"

Mikko ei huomannut sitä veitikan katsetta, joka Herralan silmissä ilmeni sitä kysyessä.

"Onpa niitä oleskellut, ja kohtapa tässä saadaan vereksiäkin jauhoja", valehteli Mikko.

"Jauhojen puutetta kuuluvat pitkin kylää valittelevan… Missä tästä Ulla on ja Eino?"

"Ulla tuo aikoi Ojalaiseen lampaita keritsemään. Mihin lie poika mennyt…"

"Etkö sinä sitä poikaasi antaisi ensi viikoksi töihin… Olisi siellä meillä päreenhöyläystä ja minkä mitäkin… omalle väelle avuksi…"

"Sillä on rippikoulu keskissä eikä ole semmoisia kenkiäkään… ja mitä sanonee itsekin, Eino…"

"Kyllä nyt jo Einokin saisi ruveta totuttelemaan työhön. Mies jo alulla kolmattakymmentä… renkinä saisi jo hyvän palkan ja vaatteet päällensä…"

"Ei se ole oikein tervekään koko poika", puolusteli Mikko. "Kerkiää se vielä maailmanrannalla lopunkin terveyttään menettää…"

"Työhön minä kyllä kärkehtisin, jos minun poikani olisi… ja mies parhaassa iässä ja terve kuin pukki", sanoi Herrala.

"Tehköön tahtonsa… saatanpa minä puhua", vastaili Mikko.

Kun Herrala vielä oli muistuttanut panteen sysimisestä, läksi hän kotiaan päin kävellä juppaisemaan, lyhyt, päällyksetön myllyturkki somasti heilahdellen ja piippu suussa sauhuten.

— Mitä se tuokin Herrala tahtoo pojan töistä ja kantaa vaaria, tekeekö vai onko tekemättä…? Eipä kulje kerjuulla eikä toisen omaa himoitse, vaikka kultaläjän viereen maata pantaisiin, — aprikoi Mikko.

Sitten katseli Herralan myllynavainta. Otti sen naulastaan ja tutki… Olivatpa antaneet hiukan ruostua…

Mikko hankasi tuhalla ruostepilkut pois ja asetti sen sitten naulaansa… Siinä se oli jo Herralan myllynavain… pian siihen tulee pappilankin ja Ojalaisen avain, joka on kaikista pisin…

Hän katseli miettiväisenä nauloihin. Mennä vuonna siihen ensiksi pantiin pappilan myllynavain — nyt Herralan. Saapa nähdä, kenen avain ensi keväänä ensiksi naulaan joutuu… Taitaa pappilan joutua… Ojalainen oli aina hitain. Heräsi vasta silloin kun muiden myllyt jo pyörivät että vilkkui…

Mikko läksi ulos. Pirtin päässä oli sievä pino tasaisiksi sahattuja pieniä halkoja ja pinon vieressä hongan oksista pirstottuja keittopuita. Mutta siitä pari syltä Apunlaakson ja Mikon rajassa oli laudoista tehty, teräväkärkinen kota, käymälä. Sinne Mikko pistäysi.

Hän käveli sitten eteläiseen pirtin päähän, jossa jo oli täplä sulaa maata nurkan juuressa, ja siinä vasta pisti leveän, nahkaisen tuppivyönsä kiinni. Katseli kylälle päin, pitkin myllytietä, joka mutkikkaana kulki vainioiden poikki ja Männistön aitan pohjoispuolella yhtyi valtatiehen. Siellä näkyi Männistön aitan sivulla Herralan isäntäkin mennä juppaisevan, likaisen valkoinen myllyturkki yllään…

Hevosia siellä ajoi tiellä kahakäteen, tiu'ut soivat ja kulkuset helisivät… Näkyi Ruotsin puoleltakin joku ajavan pitkin linjasuoraa, viitoitettua tietä…

Julman lämpimästi nyt päivä paistoi ja etelän taivas lienteli, ja Mikko tunsi, että karvas vesi nousi vatsasta suuhun, — se aina ennusti ja tiesi sadetta…

Hän palasi pirttiin ja alkoi paikata kintaitaan, sillä hän päätti lähteä pannetta jyystämään Herralan myllyn edestä…

— Jotta saapi ovenkaan auki, — hän arveli.

Mutta juuri kun hän sai langan punotuksi, saapui Einokin kotia, takin alla kainalossa käärö.

Einoa ei koskaan Mikon-Einoksi sanottu, vaan syntymästä asti hän oli Ullan-Einona ollut. Mutta kovin oli isänsä näköinen tämä Eino. Samanlainen lyhyt ja leveä vartalo, ruskeat, kiiltävät silmät ja tukka musta kuin suutarin piki. Hyvin oli isänsä luontoinenkin, melkein laiskempi vielä. Ei ollut vielä täyttä päivää työtä tehnyt, vaikka oli jo alulla kolmattakymmentä, ja rippikoulu oli vielä keskissä.

Mutta Eino, tultuaan sisälle, otti näppärästi oman piimäpyttynsä pöydän alta, veti povestaan suuren, vastapaistetun ohraleivän ja rupesi syömään.

Ei virkkanut Mikko mitään. Syrjäsilmällä vain katseli Einon syöntiä ja koetti miettiä, mistä poika oli leivän ansainnut… Kun vain ei olisi varastanut…! Mutta ei! Eipä ollut kukaan koskaan sanonut, että Ullan-Eino olisi epärehellinen. Rehellinen oli kuin isänsäkin — olivat aina Mikolle sanoneet.

— Kyllä tästä pian minun pirtiltäni lähtisikin, jos semmoista alkaisi kuulua, — mietti Mikko. — Varkaalle minä olen vihainen kuin helvetti… Pois on täytynyt Ullankin heittää näpisteleminen, jota kuuluu nuorempana harjoitelleen…

"Tapasitko Ojalaista?" kysyi Mikko vihdoin, kun oli toisen kintaansa saanut paikatuksi.

Eino nieleskeli vielä puoleksi purtuja paloja, ryysti piimää voiteeksi ja toisella suupielellä vastasi:

"Näkyi Männistössä lukevan sanomalehtiä."

"Kumma mies, kun ei tule sysimään pannetta myllyn tokeesta ja ympäriltä, vaikka mylly on puoliväliin panteessa… Lähtisitkö sinä toiseksi pannetta sysimään Herralan myllyn luota?"

Taas vastasi Eino toisella suupielellä:

"Enpä tiedä. Kun tässä saan syödyksikin ensinnä…"

"No en minä kesken syöntiäsi… ja keskissä tässä on vielä kintaanpaikkaus minullakin…"

Siihen ei Eino mitään vastannut. Mikko ymmärsi siitä, että Eino lähtee kumppaniksi urakkaan.

Kun Eino vihdoin oli lopettanut ateriansa ja pannut piimäpyttynsä paikoilleen — leivästä ei jäänyt muruakaan —, alkoi hän kopeloida tupakkavehkeitä taskustaan. Jo löysi mustan, öljyttyneen kopan, jossa oli tuuman pituinen tuominen varsi. Mutta tupakkakukkaro oli kovin laiha, niin että vaikka Eino tyhjensi kaiken sisällön vasemman kätensä pivon silmään, ei karttunut kuin puoli kopallista hienoa nuuskaa.

"Pane tuosta minun kukkarostani", tarjosi Mikko.

Sanaakaan puhumatta Eino täytti piippunsa.

Samassa kävi ovi, ja Ojalaisen piika tuli hakemaan kenkäänsä.

"Kyllä se vaan nyt pitää niin kauan kuin muukin kohta kengästä", sanoi Mikko.

Piika kiitteli ja tuumi, että hyvin ja sievästi Mikko oli kengän korjannut.

Ja Mikko pisti tyytyväisenä puoli markkaa tyhjään kukkaroonsa.

Mutta kun hän oli saanut kintaansa korjatuksi, otti hän orrelta pyöreän, koivunvisasta tehdyn rasian, johon pani talteen äimän, pikilankajäännöksen ja naskalin. Siinä oli kaikenlaista suutarin ammattiin kuuluvaa kapinetta. Oli valmiiksi punottua pikilankaa iso rulla, oli kinnas- ja kenkä-äimää, oli naskalia monenlaista ja sianharjaksia kimppunen. Siihen pisti Mikko järjestykseen neuvonsa ja nosti rasian orrelle, jossa sen paikka oli saippuahitusen ja tulitikkupaketin vieressä.

Ja sitten he läksivät, isä ja poika, myllyille päin, Herralan rautapikka kummallakin olallaan.

Akkunasta näki Apunlaakson emäntä Mikon ja Einon juhlallisina kävelevän ja arvasi, että panteen sysimiseen menevät.

* * * * *

Myllytietä pitkin tulla viuhtoi Ulla aika vauhtia mäkeen päin. Ulla oli Ojalaisessa kerinnyt lampaat ja ottanut maksun rahassa. Kauppiaaseen oli suoraan mennyt ja kahvia ostanut, sillä kokonaiseen viikkoon ei ollut Ullalla kahvia kotona ollut. Kiivaasti nyt käveli kahvipussi kädessään.

— Jopa Aapon-Ulla nyt viuhtoo kuin tuli olisi nurkassa, — sanoi itsekseen Apunlaakson emäntä, kun akkunasta osui myllytielle päin silmäämään.

Ei ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli ollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä nimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla, laiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja vilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin lakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja tuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin… Känä suussa hän nytkin kävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän sieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti kuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja Eino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki jalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen ja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan kahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja talvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään ansaitsemaan… Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä enimmäkseen.

— Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään talvena, — mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen. — Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä kuppaamisella olisi saanut… Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin… ei jauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa… nälkää on kurrannut monta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia keittää…

— Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun myllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun puunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta… Nyt se kyllä taas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja omasta vainiostaan keräilee…

Ihana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun laski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi joutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla paahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja kahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja kivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle isältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi Mikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa…

Mutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti lieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti nurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa…

Väkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon Ulla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui kutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.

— Hyvä, että olivat tästä tiessään molemmat, että saan rauhassa kahvini juoda… Eino pahuskaan… että kerrankaan toisi äidillensä kahvipivon…

Hän kurkotti kangaspuiden istuimelta pannun varteen ja nosti pannun lähemmäksi hiillosta, ettei jäähtyisi. Ja sitten alkoi kutoa, että mäiske kuului.

— Kun saisi tämän Metsämaan kankaan kudotuksi, niin lopputilissä tulisi vielä saamapuolelle… Jauhot ovat jo vähissä, mutta on vielä pari leipomusta, ja perunoita riittäisi puolikesään… Jos ei poika olisi syömässä… mutta joka on lisäksi niin onnettoman syömäri… niin etteivät ihmiset työhönsä uskalla ottaa… Eikä Mikkokaan vaan työhön komenna, alkaa vaan poikaa puolustaa, kun minä työhön toimitan… Ja olkoon laiskana, vaan elättäköön Mikko… Paras elättäjä! Kumman sitkeässä sillä on henki… kun ei nälkäänkään kuole…

Niin Ulla mietiskeli kotoisesta elämästä, ja vihaisesti lensi sukkula ja mäiskähtelivät kaiteet…

* * * * *

Mutta Herralan myllyllä puuhailivat Mikko ja Ullan-Eino, kivaa pannetta myllyn ympäriltä ja alta sysien.

"Mistä sinä leivän sait?" tiedusteli Mikko.

"Ojalaisen pojille tein myllyntukin, niin emäntä antoi… Pyysi vielä toistakin tekemään, vaan en viitsinyt…"

"Olisit tehnyt toisenkin…"

"Enpä mie", arveli Eino ja näytti, että lopettaa sysimisenkin.

"Sysi nyt sinäkin, niin kun tässä vereksistä jauhoista puuron keitän, niin annan maistaa", houkutteli Mikko.

"Tässä tulee niin palavakin, että…"

"Ja jos autat kivien terottamisessa nyt myllynjauhatuksen aikana, niin saatan minä kesäleivän jatkoa sinulle antaa…"

"Taidan lähteä tukkijoelle", sanoi siihen Eino.

Mikko hämmästyi. Eipä ollut Eino semmoisia puheita ennen suustaan laskenut. Mutta mahdottomaksi luki Mikko Einon tuuman.

"Jokeen putoat ja hukut… tottumaton olet tukillaolija… hyhmäveteen… ja kylmät yöt sitten", pelotteli Mikko.

Eino ei siihen mitään tuumannut. Ilman aikojaan äijälle puheli. Paraskin tukkipoika!

Ja Mikkokin ymmärsi, ettei Eino totta tarkoittanutkaan. Ilman aikojaan puheli.

Mutta kun he myllyn alta olivat panteen sysineet ja konttasivat pois, havaitsi Eino heti, että pirtin savupiipusta nousi savu…

Mikkokin havaitsi, ja molemmin ymmärsivät, että Ulla siellä keitteli kahvia.

"Jopa sitä nyt on sysittykin", sanoi Eino.

"No joo… ja huomenna lisää", myönsi Mikko.

Ja he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino perässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään, Eino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.

Mutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja nostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat, kutoa mäiski vain, että seinät tutisivat…