IV

Mutta kevät kului, kiveliöiden ja erämaiden lumet olivat kirkkaina vesinä valuneet alas vaaroja ja vähenivät hiljalleen.

Vähennyt oli jo Repo-ojassakin vesi, mutta myllyt vielä käydä vihkaisivat, vaikkei sauvakka enää niin nopeaan tatistellut eikä tukki pyörinyt niinkuin kirsiveden aikana.

Kylvönkin aika lähestyi. Myllymiehiä näkyi yhä harvemmin ja harvemmin, ja pienet syrjäpurot, joissa Virnemäen ja Ojalaisen poikien pienet ja sievät myllyntukit olivat pyörineet, olivat aivan kuivuneet.

Mutta vielä käytti Mikko pappilan myllyä, ja Herralan myllyssä saivat nyt mökkiläiset ja joku toisenkyläläinenkin jyvänsä jauhoiksi, jos osasivat Mikolle mieliksi olla.

Mikko oli näinä viikkoina ansainnut hyvin, ja Einokin oli ollut apuna kiviä teroittamassa. Leivän ja keitoksia olikin Mikko koko jauhatuksen ajan Einolle antanut, mutta särvintä sai poika hakea mistä tahtoi ja sattui saamaan. Ulla oli kutonut Metsämaan kankaan valmiiksi ja siirtänyt jo kangaspuunsakin Apunlaakson halkovajaan, jossa oli hyvä, vedenpitävä katto.

Mikko oli pannut ansaitsemansa jauhot porstuan loukkoon suureen tynnyriin, joka nyt oli aivan täynnä; sitäpaitsi oli kaksi viidenkymmenen kilon säkkiä täytettyinä jauhoilla, tynnyriä vastaan nojallaan…

Oli leipää tiedossa! Ei tarvinnut ketään palvella eikä kumarrella!

Näin runsasta kevättä ei ollut Mikolla ollutkaan pitkään aikaan. Jauhoja oli kuin pienessä talossa ja sitäpaitsi vielä puhdasta rahaa rovastin takana toistakymmentä markkaa, säästönä kansakoulun puiden pilkkomisesta. Oli jättänyt viimeisen kvarttaalin (sillä kvarttaalittain hän oli tahtonut palkkansa "nostaa") ottamatta, vaikka nälkä oli kiljunut ja hätä huutanut. Eikä aikonut ottaakaan ennenkuin juhannukseksi.

Hätäkös oli elää ja olla! Pois alta vain!

Kylvöhommiin rupesi Mikkokin, sillä myllynjauhatukseltakin alkoi nyt joutaa. Kevätkylvöjä tehtiin joka talossa, ja kiire oli. Vähän oli väkeä kaikilla, sillä kaikki miesväki, joka kynnelle kykeni, oli mennyt tukkijoelle. Ulla oli Ojalaisen peltoon jo perunansa istuttanut, ja vuokra oli määrä maksaa pellonleikkuulla. Ja peltotöissä kulki hän Ojalaisessa joka päivä, mutta yötä kotimökillä kävi olemassa.

Melkein joka taloon oli Ullan-Einoakin käyty kevätkylvön tekoon, mutta ei ollut lähtenyt. Mikkoa ei ollut kukaan uskaltanut pyytääkään, hyvin tietäen, ettei Mikko missään nimessä nyt lähtisi, kun ruokavaroja oli kuin kuninkaan linnassa.

Määrätyt lantakuormat oli Mikon pelloille jo tuotu. Ojalaisen tuomat kolme kuormaa tallilantaa pani Mikko mäkipellolleen, joka oli toisella puolella myllytietä, ja Kankaan tuomat kolme kuormaa karjalantaa rantapellolle, jossa ruokamulta oli karisempaa. Siihen tuli lisäksi oma tunkio käymälästä, jota Eino Apunlaaksosta lainaksi saadulla yksirattaisella työntölavalla kuljetti pellolle sieviin läjiin.

Parhaillaan siinä Mikko ja Eino puuhailivat iltapäivän lämpöisesti paistaessa Repovaaran laitaan. Tyyni ja loistava oli ilta, ja käki kukkui vaaran kupeella. Suuri ja tulvillaan oleva joki, joka tänne korkean mäen laitaan välkkyi kuin hopeinen kenttä, näytti kuin hiljentäneen kulkuaan, kun kylvönteko oli käsissä.

Silloin he näkivät Herralan vanhan isännän tulevan aika vauhtia puserosillaan myllytietä mäkeen. Mutta eivät olleet kumpikaan huomaavinaan, puuhailivat vain, Eino lantaa vetäen, Mikko kasoja tasaisesti pellolle levittäen.

Herralassa oli toinen renki tullut kipeäksi, vuoteeseen aivan. Kiire kylvön aika oli, eikä väkeä saanut mistään. Oli lähtenyt pyytämään Einoa. Rennosti hän maksaisi palkan joko rahassa tai tavarassa.

Niin puheli Herrala.

Mikko ja Eino kuuntelivat äänettöminä, ja Herrala odotti vastausta kuin senaatin päätöstä.

"Niin… Mitä arvelet, Eino?" kysyi vihdoin Mikko.

"Enpä mie", sanoi Eino. "Kengätkin täytyy tässä ensiksi paikata…"

Herrala suuttui.

"Onkos Aapon-Ulla kotona?" tikasi hän.

"Ojalaisessa on perunan panossa", vastasi Mikko.

Suutuksissa oli Herrala, mutta minkäs noille lurjuksille teki! Ne elivät niinkuin tahtoivat, eikä niille mahtanut mitään! Maapalanenkin, johon Mikko oli pirttinsä ja peltonsa tehnyt, oli kylän yhteinen someropalsta, eikä hänen tarvinnut siitä kenellekään veroa maksaa. Olisipa ollut talon torppa, niin hiiteen olisi ne laiskat häätänyt…

— Ne ovat kummia miehiä, — ärisi Herrala itsekseen. — Kun työtä olisi ja hyvän palkan saisivat, niin eivät vieraan työhön lähde… semmoista oli koko suku ollut… ja voivat olla nälässä viikkomääriä, mutta eivät vaan kerjäämään tule eivätkä omin lupinsa ota… Ullakin, vanha ja vaivainen ihminen jo, ruokkii laiskana täyttä miestä…

Vihapäissään Herrala käveli Ojalaiseen ja alkoi ripittää Ullaa Einon vuoksi.

"Minkäs minä teen… Kun käsken työhön menemään, niin äijän piru on silloin aina poikaa puolustamassa", selitti Ulla. "En minä mitään mahda…"

Ja Ulla oli itkevinäänkin.

Mutta pellollaan jatkoivat Mikko ja Eino työtänsä ja saivat pian lannat levitetyksi. Illempana oli Ojalaisen määrä tulla kyntämään. Siitä oli Mikko jo hyvittänyt Ojalaiselle myllynjauhatuksen aikana. Pappilasta hän oli saamassa siemenet ja oli ne ruustinnalle maksanut jo talvella vannehtimalla lehmänastioita. Ei muuta kuin noutaa siemenet pappilasta kuin hyllyltä!

Mutta eipä kuulunut Ojalaista hevosineen tulevaksi, vaikka puhe oli ollut, että kun aurinko on Luppion kohdalla, silloin pitää tulla. Siihen mennessä saisivat Mikko ja Eino lannat levitetyksi.

Mikko ei malttanut vartoa, vaan läksi muistuttamaan Ojalaista ja otti säkin matkaansa, aikoen samalla käydä pappilasta siemenet noutamassa.

Eino jäi yksin.

Nälkä oli tullut työssä. Eino kävi pirttiin, mutta tyhjät olivat hänen omat varastonsa. Ei ollut Ullallakaan leipää yhtään murusta, ja piimäpytynkin oli pessyt ja nostanut uunin päälle kuivumaan.

Mutta Mikon piimäpytty tuntui olevan täynnä, ja kun Eino meni porstuaan, arkusta katsomaan, oli siellä Mikolla kaksi koskematonta leipää eikä kolmannestakaan vielä ollut otettu kuin palanen laidasta. Ja aika kimpale silavaa aivan arkun nurkassa, leipäin peitossa…

Eino tunsi nälkänsä kasvavan, ja sen enempää tuumaamatta hän otti leivän ja silavakimpaleen ja läksi pirttiin syömään. Ottipa Mikon piimäpytystäkin kipollisen palan paineeksi. Mutta syödessään hän kuulosteli, milloin Mikon askeleet kuuluisivat, käväisipä pala suussa pirtin päässä vakoilemassa…

Ojalainen tuli, kynti molemmat peltotilkut, jotka olivat neliönmuotoisia, viitisen syltä sivu…

Mutta Eino söi kaiken silavan, eikä jäänyt leivästäkään mitään. Korjasipa vielä murutkin pöydältä ja pani Mikon piimäpytyn paikoilleen pöydän alle.

Sitten hän lähti lapioineen pellon kulmia "lopettamaan", niinkuin Mikko oli neuvonut.

Silloin Mikkokin, jyväpussi selässä, palasi pappilasta ja ensi töikseen noitui, että Ojalainen oli huolimattomasti kyntänyt, liian leveän oli viilun ajanut ja liian matalan…

Myöhään illalla, puoltayötä lähellä, olivat molemmat pellot kylvölle valmiina.

Mikko ei itse osannut kylvää, vaan Apunlaakson emäntä oli sen aina Mikolle toimittanut. Hän kylvi Mikon mielestä parahiksi sakean. Muut kylvivät milloin liian sakean, milloin taas liian harvan, että tuli kylvön takia suuri vahinko…

"Kun kolme vanhaa kappaa arvaa tasaisesti heittää tuohon rantapeltoon ja puolen kolmatta mäkipeltoon, niin silloin tulee parahiksi taaja", hän selitteli Einolle, kun olivat kaikki pientareetkin mullasta puhdistaneet ja pirttiin menivät.

Ullakin siinä samassa tuli Ojalaisesta, ja Apunlaakson emäntä tuli kuulemaan, joko Mikko tänä yönä tahtoi peltonsa kylvettäväksi.

"Onpa nyt tyyni ilma… Mehiläinenkin jo pörräsi tänä päivänä… Kyllä nyt kylvää sopii", arveli Mikko. "Ja nytpä ne ovat jo alulla kesäkuun päivätkin… Monesko lienee tänään?"

"Toinen on vasta", tiesi Apunlaakson emäntä.

"En tuota ole joutanut moneen viikkoon allakkaakaan katsomaan."

Kuusi kappaa oli Mikolla siemeniä, saman verran kuin viime vuonnakin. Mikko antoi ohjeita Apunlaakson emännälle näin:

"Saman verran kun kylvät kuin viime kevännäkin, niin tulee parahiksi taajuutta… Tähän rantapeltoon… tuohon alimmaiseen kulmaan saat panna vähän runsaammasti… siinä on laihempi paikka… Vaan tässä on tämä mäkisyrjä… siihen elä taajaa kylvä… se on lihavaa paikkaa, vasta tallilannalla höystetty…"

Apunlaakson emäntä alkoi siementä pienoisesta vakkasesta heitellä, tarkoin muistaen Mikon ohjeet.

Mutta pirttiin meni Mikko ja alkoi kylväjälleen kahvia hommata.

Mustassa vaatepussissa, isossa arkussaan, porstuan loukossa, säilytti hän kahvivaransa silloin kun oli varaa kahvia ostaa.

Niitä lähti nyt noutamaan. Mutta heti huomasi hänen tarkka silmänsä, että kapineita oli liikuteltu…

— Voi taitamaton… ja leipä poissa… ja mitä helvettiä… koko silavakimpale… Pojan perkele… Syönyt on… syönyt on…

Hän hypähti kuin vietereillä ja vilahti pyrynä pirttiin, kiroten mitä suustaan kerkesi sanoa. Ja suoraan rynnisti Einon kimppuun, tarttui molemmin käsin pojan pitkään, mustaan ja takkuiseen tukkaan ja alkoi jauhattaa kuin pölkyn päätä…

Mutta seisomaan hypähti Einokin ja hamusi äijää kiinni lahonneen takin liepeistä, jotka repesivät helmaan asti…

— Äijä saatana… elä raada hiuksia, — huusi hän minkä jaksoi.

Mutta ei löysännyt Mikko, vaikka Eino koetti potkia jaloilla ja tavoitteli kurkkutorvesta kiinni…

Mutta yhtäkkiä hyppäsi Ulla loukosta ja iski kuin nälkäinen naaraskorppi Mikon tuuheaan tukkaan ja veti äijän selälleen… Mikko kimposi pystöön, molemmat kourat täynnä Einon hiuksia, ja huusi…

Siinä joutuivat yhteen mylläkkään kaikin, pöytä kaatui ja Mikon pytystä roiskahti valkoinen piimä ympäri pirtin lattiaa… Ulla ei saanut muuta asetta kuin nurkkahyllyltä vanhan virsikirjansa, jonka lennätti semmoisella vauhdilla vasten Mikon naamaa, että huulet pöhistyivät kuin ruomat ja veri ikenistä tirskahti…

— Pääpelin portto, — huusi Mikko ja tavoitteli Herralan myllynavaimella, jonka naulastaan sieppasi, Ullaa päähän, mutta Eino ehti väliin…

Samassa tuli, mellakan kuultuaan, Apunlaakson emäntä pirttiin. Jumalan sanan avulla hän nuhteli kaikkia ja sai vähitellen rauhan palaamaan.

— Mies ja vaimo… ja sinä, Eino… tietäkää, että vanhurskas Herra teidät rankaisee jo tässä elämässä jumalattoman elämänne vuoksi… Viimeiset ajat ovatkin elettävänämme… Herra, Herra! käännä kasvosi näiden langenneiden lastesi puoleen…

Ja niin sovinto ja rauha palasi taas Ollin-Mikon pirtille, samoin kuin oli ennenkin pienten kahakkain perästä palannut.

* * * * *

Kesän aikana eivät Mikko ja Eino rasittaneet itseään. Mutta Ulla kulki töissä, ja lauantai-illoin oli aina kupattavia Virnemäen saunassa monta henkeä. Millä oli hammastauti, millä veri nousi päähän, että maailma musteni, kun kumartui, millä taas särki selkää, millä käsiä tai jalkoja, mutta kaikki vaivat paranivat, kun Aapon-Ulla rohkeasti kävi julman kookkaine kuppaussarvineen sairaan kimppuun. Eikä armoa ollut, vaikka nuoret tyttöset, joita ilkeä hampaansärky yötä päivää kiusasi, rukoilivat Ullan kivisissä kourissa…

Ja sillä lailla Ulla sai kahvirahaa, niin että pannu melkein lakkaamatta oli lämpimillä. Sai Ulla välistä runsaankin palkkion kuppaamisesta. Kahdesti vuodessa kuppautti rovasti ja kerran kesässä ruustinna, ja kauppiasta sai hakata tuon tuostakin, kun aina pelkäsi halvausta, lihava ja punainen mies kuin kukko. Ei palannut niiltä kuppausmatkoilta Ulla tyhjin käsin eikä kukkaroin.

Mikolla sitävastoin ei ollut kesän aikana suuria tuloja. Joskus paikkasi kenkiä ja jonkun saunan kiukaan korjasi, mutta muuta tuloa ei ollut.

Ullan eväillä oli Eino kokonaan, mutta usein meni päiviä, ettei saanut muuta kuin pikisuolaisia silakoita. Kun sitten alkoi kauheasti janottaa, niin käveli kylälle ja pyysi taloista juomaa…

Väkevää kirnupiimää kun kiskoi niin paljon kuin vatsaan mahtui, niin tuntui kuin olisi syönyt vahvan aterian.

"Tuo Ulla keitti niin suolaisen puuron tänä aamuna että…" oli Einon tapana puolustuksekseen sanoa.

Samaa keinoa käytti Mikkokin.

Mutta keskikesällä, ennen heinän aikaa, menivät Mikko ja Eino metsään, puita talven varalle keräämään.

Ojalaisen metsästä sai kerätä kaatuneita puita ja honganoksia, ja jos pitempi kanto sattui olemaan, niin sen sai ottaa myöskin. Samanlainen lupa oli Herralan metsäpalstaankin. Ja kun Mikko vanhastaan oli taattu ja rehellinen mies, niin hän ei sen parempia puita himonnutkaan eikä koskenut mihinkään, johon ei lupa ulottunut. Ja vapaasti sai mennä niinkuin omaan metsäänsä…

Mutta eipä luvattu muita mökkiläisiä. Olivat kyllä käyneet pyytämässä. Oli käynyt Apunlaakson emäntäkin, mutta vaikka uskovainen oli olevinaan, niin eipä luvannut Ojalainen eikä Herralakaan… Olivat sanoneet, että ovat jo Ollin-Mikolle luvanneet, niin…

Niin Mikko Einolle puheli, kun peräkkäin karjapolkuja pitkin puun keräykseen menivät. Sovinnossa taas olivatkin, ja Einolla oli määrä, että puun keräyksessä piti Mikon laittaa eväät.

Nyt menivätkin loitommaksi, aina Jylyvaaran taakse, jossa Mikko tiesi olevan honganoksia luokona ja kaatunutta puuta viljalti.

"Täällä se on Jylyvaaran laidassa ennen vanhaan asunut Jouni lappalainen", kertoi Mikko. "Olli-vainaja, joka oli minun isäni, tiesi selittää ja näytti luolankin, jossa Jouni oli asunut kesät talvet… Poroja oli ollut ja lihaa keittänyt, mutta siitä on jo, kuulemma, toista sataa vuotta…"

"Voi helvetti… Vai niin kauan…"

"Joo. Ja olen minä käynyt Olli-vainajan kanssa luolassakin…"

Kun nousivat korkean vaaran laelle, sanoi Mikko:

"On se soma tämä maailma, monimutkainen ja lokeroinen… Maan alla on helvetti ja taivas tähtien takana… Koulun kartasta näkyy, kuinka on maita ja meriä, ja missä asti lieneekään laita…"

"Sitä ei taida kukaan tietää", epäili Eino.

"Joo. Ja se loppuu viimein koko tämä maailma, kun idässä leimahtaa ja kipenet länteen lentävät…"

"Vaan ei se lopu vielä, sanoi rovasti rippikoulussa…"

"Saattaa meidän aikamme vielä olla, vaan kuinka käynee sitten kun uusi polvi nousee .."

Niin Mikko ja Eino sovinnossa juttelivat, kun peräkkäin puiden kokoamiseen kävelivät, Mikolla laukku selässä, Einolla pytty kädessä.